Museossa: Tuulikki Pietilä ja Valo muuttaa kaiken Ateneumissa

Tuulikki Pietilä - näyttely Ateneumin taidemuseossa. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Keskiviikkona olin käymässä Helsingissä, ja koska sattui olemaan reilu tunti aikaa niin päätin piipahtaa Ateneumissa. Pääkohteenani oli Tuulikki Pietilän näyttely, joka juhlistaa taiteilijan 100-vuotissyntymäpäivää. Esillä on kolmen salin verran teoksia monen vuosikymmenen ajalta. 

Pietilän laaja tuotanto on todella monipuolinen. Ihastuin heti alkuun teoksiin, joissa viivaviidakosta on kuitenkin helppo löytää hahmoja ja aiheita. Mustavalkoisuus ja vahvat värit vaihtelevat, kuitenkin niin että värimaailma pysyy sopusointuisena. Kaikissa riittää katsottavaa pitkäksi aikaa, usein niin että tekee mieli pistää nenä melkein kiinni teokseen jotta varmasti huomaa kaiken.

Tuulikki Pietilä: Tour de France. Kuva: Kansallisgalleria / Nina Pätilä

Villihkön viivavyörytyksen jälkeen oli hauskaa katsella postikorttimaisia kuvia. Etenkin Matkoilla-aiheiset kuvat ovat pikkutarkkuudessaan ihastuttavia. Ne ovat todella kuin postikorteista tai valokuvista; tällaista on tässä maassa. Kovasti ihastutti myös Psipsina-kissa, joka valloittaa yhdellä seinällä niin viehkeänä kuin vain kissa osaa olla.

Pietilä teki pitkän uran, mikä joskus unohtuu huomion kiinnittyessä lähes poikkeuksetta hänen puolisoonsa. Onkin hienoa, että Ateneumissa on huomioitu merkkivuosi. 

Yläkerrassa on myös toinen näyttely, Valo muuttaa kaiken - Tuomo Sepon kokoelma. Taiteen kerääjä Seppo on lahjoittanut Ateneumille liki 2000 teosta. Kokoelma on kattava läpileikkaus suomalaisesta 1900-luvun taiteesta. Ilahduttavaa on se, että mukana on edustajia monesta eri taiteenlajista. Oli mielenkiintoista lukea seinäteksteistä Sepon ajatuksia taiteilijoista - joista useat hän tuntee henkilökohtaisesti - ja heidän töistään.

Pentti Kaskipuro: Omenapuu. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Tyylilajien kirjavuudesta johtuen katsoja saa monia ihastumisen hetkiä. Pidin yllä olevasta Omenapuusta, yksinkertaisuudessaan se on tehokkaan kaunis. Toisessa ääripäässä on esimerkiksi Rafael Wardin vahva ja kirkas värimaailma, jossa etenkin punaisen sävyt lähes imaisevat katsojan kiinni teokseen. Yksi suosikkini on myös alla oleva Loppukiri, jonka virtaviivainen muotokieli vetää suun väkisin hymyyn. Pidin paljon myös kollaaseista, koska eri materiaalien yhdistämisestä syntyvä lopputulos on aina kiehtova.

Nina Terno: Loppukiri. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Päivä oli aika raskas, kuten on ollut koko alkuvuosi. Siksi olikin aivan pakko lopuksi pysähtyä kakkoskerrokseen, ja käydä hakemassa energiaa muutamasta suosikkiteoksesta. Olen käynyt Ateneumissa ties kuinka monta kertaa, ja aina käynyt katsastamassa myös klassikot. Ykkössuosikkini on Albert Edelfeltin Pariisin Luxembourgin puistossa, Siinä on vaan sitä jotain. Toinen vakiokohde on Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykki. Se on tietysti vaikuttava jo suuren kokonsa vuoksi, mutta pidän myös sen kertomasta tarinasta. Ja on aina yhtä huikeaa lukea mukana olevat Kalevalan tekstit. 

Akseli Gallen-Kallela: Aino-triptyykki. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Ateneumin uudistumisen myötä klassikot muuttivat toiseen kerrokseen. Silloin uutuutena tuli "muotokuvaseinä", joka on noussut suosikkipisteekseni koko museossa. Mielestäni idea on edelleen loistava. Taiteilijat katsovat museovieraita vakavina, muistuttaen siitä kuinka pienellä maalla on suuri historia. Menestyviä taiteilijoita on niin menneisyydessä kuin nykyhetkessä. 

Suomen taiteen tarina. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen

Tuulikki Pietilän näyttely on esillä 9.4.2017 saakka ja Valo muuttaa kaiken 16.4.2017 asti.