Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

tiistai 17. lokakuuta 2017

Teatterissa: Kuolema Venetsiassa Kansallisteatterissa

Kuolema Venetsiassa menee normaalisti Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, mutta Jukka Puotilan juhlanäytöksen kunniaksi se valtasi Suuren näyttämön. Ja täytti sen loisteliaasti. 

Alku on hurjan tehokas. Jukka-Pekka Palon monologi kirjailija Thomas Mannina on kiihkeä ja intensiivinen. Pian alkaa kuulua Puotilan - Gustaf von Aschenbachin - ääni, ja vähitellen hän astelee näkyviin. Yleisö antaa taiteilijajuhlaa viettävälle Puotilalle heti suosionosoitukset. Tyylikäs kumarrus, ja eteenpäin. Esitys pysyy intensiivisenä, vangitsevana. Tunnelma kiihtyy, lämmeten edetessään kuin auringon paahtama päivä. Puotilan Aschenbach kokee rakkauden tuskaa, ahdistusta, epätoivoa. Hän haluaa samaan aikaan sekä pysyä Venetsiassa että paeta sieltä. Palon Mann pohtii tarinaa eteenpäin, kuvaa mitä Aschenbach tekee ja tuntee. Kirjailija ja hahmo käyvät tiivistä vuoropuhelua. Jaksoin taas hämmästellä sitä, miten kummassa näyttelijät pystyvät muistamaan pitkiä ja vaativia puheosuuksia. Tässä etenkin, kun lähes koko puolitoistatuntisen on jompikumpi äänessä. 

Tarja Simonen lavastus on yksinkertainen mutta tehokas. Aina ei tarvita näyttävää visuaalisuutta ja pyörivää näyttämöä. Pylväät, tuolit ja vesiallas riittävät. Herrojen karisma täyttää lopun tilan. Katosta äänettömästi valuva hiekka vahvistaa tunnelmaa, korostaa sitä että aikaa on rajallisesti. Katsojan on pidettävä toinen silmä hiekassa; keko näyttämöllä kasvaa hitaasti mutta varmasti. Mitä tapahtuu, kun viimeinenkin murena on valunut? Entä mitä tekee vesi, vesi joka ei suinkaan ole pelkästään puhdistavaa?

Iso osa esitystä on myös Artturi Aallon sellonsoitto. Välillä musiikki soi puheen taustalla, välillä sitä pysähdytään kuuntelemaan. Mielestäni on mahtavaa, että myös Aalto on näyttämöllä eikä soitto tule kulisseista tai nauhalta. Soitto virtaa, hiekka virtaa, esitys virtaa. Katsomossa on hyvä olla. 

Tässä on kaikki kohdallaan, ihan kaikki toimii. Pakko vielä mainita toiseen kertaan intiimiys, tunne siitä että vaikka ollaan isossa tilassa niin ollaan lähellä, näyttelijät ja katsojat. Tähän yksi tekijä on varmasi se, että sekä Puotila että Palo ovat moneen kertaan lavan reunalla, katse kohti yleisöä, varsin pitkiä aikoja kerrallaan. Tulee olo että ollaan mukana Lidossa, ollaan aamiaisella, toivotaan pojan näyttäytyvän, pelätään kulkutautia. 

Koska kyseessä oli Puotilan juhlanäytös, esityksen lopuksi oli juhlallisuuksia. Aplodien jälkeen lavalle astelivat Katariina Kaitue ja Jani Karvinen, jotka kertasivat Puotilan uraa. Sen jälkeen saatiin sankari lavalle onniteltavaksi - kylpytakki päällä ja tennarit jalassa. Virallisten onnittelujen jälkeen Puotila lausahti muutaman sanan. Hänen puheessaan kiteytyi se, miksi hän on niin suosittu. Ilman yleisöä ei ole näyttelijöitä eikä ilman näyttelijöitä ole yleisöä. Teatteriesitys syntyy vuorovaikutuksesta. Unohtamatta sitä, mitä taustalla tapahtuu, mitä muut kuin näyttelijät tekevät esityksen eteen. 

Pakko loppuun tunnustaa, että sekoitin Venetsiat... Luulin olevani menossa katsomaan Venetsian kauppiasta, hyvin äkkiä kyllä havaitsin että niin tosiaan, tässä on Aschenbach ja Mann eikä Shylock  ja Antonio:D Onneksi sekaannus oli sellainen ettei siitä ollut mitään haittaa, molemmat tekstit on luettu ja oivallisiksi todettu :) 

Kuvat Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Kuolema Venetsiassa
Rooleissa Jukka Puotila ja Jukka-Pekka Palo, muusikko Artturi Aalto
Ohjaus ja dramatisointi Michael Baran
Lavastus ja puvut Tarja Simone
Valo- ja videosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Kristian Ekholm

Lämmin kiitos Kansallisteatterille kutsusta!

2 kommenttia:

  1. Voi, olisinpa ollut tuolla! Rakastan kirjaa ja elokuvaa - ja nyt vielä näytelmä.
    Kaipaus, rakastuminen nuoruuteen ja kauneuteen, viimeinen intohimon leimahdus.

    Siis eikö poika näyttäytynyt tässä toteutuksessa ollenkaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ollut, ellei halunnut sellistiä tulkita pojaksi. Itse en niin tehnyt, hän kuitenkin oli useimmiten eri suunnassa kuin mihin Aschenbach katsoi.

      Poista