Anneli Kanto: Veriruusut

Anneli Kanto: Veriruusut
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2018
427 s.

Teen taas heti alkuun tunnustuksen. Tai oikeastaan kaksi. Olen valtavan ihastunut Anneli Kannon lastenkirjoihin, etenkin Viisi villiä Virtasta -kuvakirjasarjaan sekä Radio Korvatunturi-romaaniin. Sen sijaan aikuisille suunnatut kirjat ovat jääneet paitsioon. Osittain siksi, että olen vähän pelännyt niitä. Aiheet kun ovat melko rankkoja. 

Nyt otin luettavaksi Veriruusut ihan siitä syystä, että sain kutsun katsomaan siitä tehtyä näytelmää Kom-teatteriin. Ja vielä kun ennen esitystä on kirjailijatapaaminen, sitä suurempi syy tutustua tarinaan etukäteen.

Hyvin pian lukemisen aloitettuani tajusin, että turhaan jännitin. Asia on vakava ja henkilöhahmojen elämä kovaa, mutta Kannon kerronta on kaunista, lämminhenkistä, paikoin humorististakin.

Ensimmäisessä osassa ollaan Valkeakoskella 15-vuotiaan tehtaantyttö Sigridin matkassa. Maa itsenäistyy ja kapina alkaa. Työläiset vaativat olojen parannusta, ja ovat valmiina sekä lakkoon että veriseen taisteluun. Vuosi 1918 tuo Valkeakoskelle punakaartin, ja siihen naiskaartin jota Sigrid on perustamassa. Tytöt ja naiset ovat valmiita osoittamaan, että he pystyvät samaan kuin miehet, ansaitsevat samaa kuin miehet. 

Toisessa osassa matkataan Lempin mukana Teiskosta Tampereelle. Elämä Teiskossa on ollut pettymys, joten Lempi jättää kaiken taakseen ja aloittaa Tampereella tyhjästä. Työtä löytyy Finlaysonilta ja kodiksi tulee kimppakämppä Amurissa. Mutta eipä aikaakaan kun taistelut valtaavat myös Tampereen. Sielläkin on perustettu naiskaarti, johon Lempi asuinkumppaneineen liittyy. Toiminta kiihtyy koko ajan sitä mukaa, kun valkoiset marssivat kohti keskustaa. 

Kolmannessa osassa punakaarti pakenee kohti Lahtea. Kodit ja perheet on jätetty taakse, mitä on edessä, onko muuta kuin kuolemaa, sitä ei kukaan tiedä. Mielessä vuorottelevat viha, pelko ja halu kostaa. Taisteluiden tyvenissä hetkissä on kuitenkin aikaa myös ystävyydelle ja rakkaudelle. 

- Tampereen naiskaartia toi haukkuu punttipersepataljoonaksi, Lempi sanoi kovalla äänellä.

- Täsä ollaa tyäläissi ja kaartilaistoverei ja pitä suhatutuu kunnioituksel toisiis eik päästää suustas mitä tahans ripulipaskaa niinko pikkulapsen persseest, pitkä tyttö sanoi hitaasti Hyrskymurrolle ja pyyhkäisi tupakanmurun alahuuleltaan.

Naiset odottivat, mitä tämä vastaisi. Hyrskymurto alkoi hymyillä leveästi ja levitti kätensä kuin olisi halunnut halata heitä kaikkia. 

- Leikkipuhetta se oli. Kai te tytöt nyt huumoria ymmärrätte, Hyrskymurto naureskeli ja toi kuppiansa tyttöjen pöytään. Hän veti tuolin takapuolensa alle, katseli ympärilleen ja sanoi: - Kyllä on komeita kaartilaisia. Tuommoisten flikkojen kädestä on lahtarien ihana saada kuula rintaansa. 

Kun Lempi jurotti edelleen nurkassaan, Hyrskymurto kehotti:

- Tule nyt Lempi tänne samaan seuraan aamukahville ja Lempin ystävätär kanssa. Aatetovereitahan tässä ollaan ja samassa rintamassa. Mitä te turhia murjotatte?

Kun Mariankaarti muutaman päivän kuluttua jatkoi matkaansa Karkkuun, Lempi ja Lauha seisoivat asemalaiturilla huiskuttamassa.

- Kirjottakaa sitten kortti, että kuinka kävi! Laittakaa osotteeks että Tampereen naiskaarti, Taiston talo. 

- Kirjottakaa tekin!

Tytönkädet huiskuivat junanikkunoista ja nauravat naamat puristautuivat ikkunalasiin, irvistelivät ja tekivät ilmeitä. Juna vei mariankaartilaiset Karkun taisteluihin eivätkä he korttia kirjoittaneet.

Tykkäsin kirjasta heti ensisivulta saakka. Henkilöhahmot ovat hyvin eläväisiä ja monipuolisia. Jokainen on omanlaisensa yksilö. Jännitteitä ja ristiriitoja riittää, kun naiset irtaantuvat perinteisistä rooleistaan ja muuttuvat aktiivisiksi, rohkeiksi. Housut jalassa luonne muuttuu rempseäksi, rohkeaksi ja uhmakkaaksi. Miehistä osa tukee ja osa vastustaa, mutta naisia ei pysäytä mikään. Syteen tai saveen, nyt mennään!

Koska tapahtumat perustuvat todelliseen historiaan, lopputulos on tiedossa. Kanto kuitenkin tuo taistelut sekä veljes- ja sisarusvihan lähelle. Hän pakottaa lukijan kiintymään henkilöhahmoihin ja jännittämään, miten heille kullekin käy. Hän kirjoittaa tapahtumista vangitsevasti, on vaan pakko lukea eteenpäin. Tarinan tuoksinassa unohtuu, että päähenkilöt ovat teini-ikäisiä tai vähän sen yli. Hurjaa kohtelua kokevat kaikki, olivat nuoria tai vanhoja. Viha ei kysele, ei anna armoa.

Koskettava kirja, joka ei päästä irti lukijasta, ei pitkään aikaan sen jälkeen kun viimeinenkin sivu on luettu.