Quercus 2012
346 s.
Aloitin Ruth Galloway - sarjan lukemisen ensimmäisestä suomennoksesta, sen jälkeen olen ollut malttamaton ja jatkanut englanniksi. Nyt on vuorossa neljäs osa - jo kuuden vuoden takaa, eli monta on vielä lukematta! :) Olen alusta asti pitänyt henkilöhahmoista, ja kirja kirjalta pidän heistä enemmän. Ruth on vain vähän minua vanhempi mutta tuntuu äitihahmolta, lämpimältä. Tytär syntyi sarjan toisessa osassa, nyt hän on vuoden ikäinen ja varsin hassu taapero. Joskin vähän turhan paljon ainakin tässä kirjassa puhutaan hänen nukuttamisestaan ja katkonaisista öistä. Entäpä Cathbad! Aluksi kummallinen ja vähän kammottavakin, nyt hän tuntuu tutulta ja turvalliselta.
King's Lynnin Smith-museossa on tarkoitus pitää avajaistilaisuus. Avattavana tosin on vähän erikoisempi kohde, nimittäin ruumisarkku jossa ovat keskiaikaisen piispan luut. Tilaisuus kuitenkin peruuntuu, sillä kukas muu kuin Ruth osuu paikalle etuajassa ja löytää kuraattorin kuolleena. Siitäpä alkaa monimutkainen vyyhti, johon liittyy niin aboriginaalien pääkalloja, elginistien lahko kuin ratsutalli.
Cathbad's silence is easily explained. He is helping the police with their enquiries. Or rather, he is entertaining Nelson and Judy in his caravan on the beach at Blakeney. Cathbad seems determined to keep the occasion social, offering them tea and brownies, enquiring after Michelle and the girls. Nelson answers brusquely. He's annoyed with Cathbad for putting him in this position. Why the hell did his fingerprints have to be found at the scene? Does the man get everywhere?
He doesn't think that Cathbad killed Neil Topham but he's mixed up in it somehow. He was at the museum that day and, as for the Elginists, they have Cathbad's name written all over them. Cathbad loves nothing more than a fight with authority and this one would be right up his street.
Tarina on aika pitkälti samaa kaavaa kuin muissa osissa, vaikkakin nyt on tunnustettava että tämä on mielestäni heikoin osa neljästä lukemastani. Löytyy ruumis, useampikin. On ennustuksia, pyhiä kirjoituksia, pahoja enteitä, taikauskoa, loitsuja. Tanssia yön pimeydessä nuotion ympärillä, käärmeitä siellä täällä. Niin päähenkilöt kuin lukija joutuvat miettimään suhdettaan tällaisiin. Jos on kirjoitettu että tämä on seuraus jos tehdään näin, ja kyseinen asia tapahtuu, niin onko siihen joku loogisempi syy kuin ennustukset tai muut vastaavat? Mitä jos tuollaista tapahtuu useita kertoja?
Välillä kaipasin enemmän arkeologiaa ja poliisityötä, vähemmän lahkoja ja kansanperinnettä. Jotenkin Ruthin ammattitaito jää tässä kirjassa kovin vähäiselle osalle, liiaksi taustalle. Muutenkin hän tuntuu puivan enemmän tyttärensä yöunia ja miesasioitaan kuin Augustine-piispaa, kuollutta kuraattoria tai aboriginaalien maallisia jäännöksiä.
Pidän siitä, että Griffithsin kirjoissa on varsin vähän tapahtumapaikkoja, jolloin ne kuvataan tarkasti ja elävästi. Smith-museo tuntuu tutulta, samoin on helppo hahmottaa Smithin perheen tilukset. Ruthin kotinurkat Saltmarshin marskimaalla viehättävät yhä vaan. Tunnelma on jotenkin vangitseva, kirjasta toiseen.
Vaikka en ihastunut tähän kirjaan, aion jatkaa sarjan lukemista. Mitäköhän Cathbad keksii seuraavassa osassa? Onko Nelson yhä vaan yhtä "grumpy"?
Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 6, "kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa". Kävi niin hassusti, että sain suunnilleen samaan aikaan tekstiviestin saapuneesta kirjasta ja sähköpostiviestin lainatusta e-kirjasta. Tällä kertaa luin paperiversion :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti