Jana Hensel: Zonenkinder: eilisen aatteen lapset

Jana Hensel: Zonenkinder: eilisen aatteen lapset
Saksankielinen alkuteos Zonenkinder (2002)
Suomentanut Onerva Grabner
Avain 2004
180 s.

DDR. Mitä siitä tulee mieleen? Trabant ja doping, eikö vaan? Yhteiskunta, jossa jokaiselle osoitettiin oma paikka. Jana Hensel avaa pienessä kirjassaan - dokumenttiromaanissaan - millaista oli elää lapsuus DDR:ssä. Miten teini-ikäinen koki muurin  murtumisen, ja mitä sen jälkeen tapahtui. Miten kadonnut kotimaa on vaikuttanut aikuisuuteen.

Hensel kertoo runsaasti esimerkkejä DDR:n lasten arjesta. Miten pukeuduttiin, mitä harrastettiin, mitä katsottiin tv:stä. Kuinka normaalia oli se, mitä myöhemmin ulkopuoliset ovat kauhistelleet. Miltä tuntui, kun luokkakaveri muutti länteen, ja millaista oli muurin murtumisen jälkeen tulla tunnistetuksi murteen perusteella itäsaksalaiseksi. Hensel pohtii paljon sitä, miten länsisaksalaiset ovat suhtautuneet itäsaksalaisiin, miten ei ymmärretä sitä että Saksat ovat olleet erilaisia. Suhde on aina niin, että länsi kauhistelee idän touhua, itä on kuin ujo pikkuveli joka ei tohdi sanoa että moni asia oli ihan okei.

Vihasin kulkea turistina omassa elämässäni ihmetellen koneita ja pelkistäen elämäkertani pieneksi kaskukokoelmaksi, jonka läntiset seuralaiseni halusivat kuulla - tai jonka minä ainakin kuvittelin heidän haluavan kuulla. Emme olleet viettäneet lapsuuttamme minkäänlaisessa buumikaupungissa emmekä autiossa kuumaisemassa. Siihen ei ollut kuulunut ryöstölouhintaa eikä vastuutonta asuntopolitiikkaa. Sen sijaan leikimme pesupaikoilla, takapihoilla, kastanjapuiden ja katettujen kujien alla sekä rullaluistinradoilla. Emme olleet temmeltäneet valkoisiksi, keltaisiksi tai roosaksi saneerattujen asuintalojen, lasisten toimistorakennusten, teräksisten teollisuusmonumenttien tai yhdeksänkymmentäluvun yksitoikkoisten kauppakatujen sokkeloissa. Niissä paikoissa ei ollut koskaan tapahtunut yhtään mitään.

Hensel tarjoaa terävän muistutuksen siitä, että kovin moni ihminen eli DDR:ssä ihan tavallista arkea. Teinien keskinäiset suhteet eivät olleet mitenkään erilaisia kuin muissa maissa, vaikka kuunneltava musiikki oli erilaista.

Voi olla, että DDR-kirjallisuus on turhan paljon keskittynyt rajanylitykseen; yrityksiin ja onnistumisiin. Liikaa yleistetään, että kaikki halusivat länteen, ohitetaan se että on paljon ihmisiä jotka ovat ihan tyytyväisiä elämäänsä itäaikana. Jälkikäteen on helppo kauhistella asioita, mutta idässä asuville kaikki oli arkea, lapset etenkään eivät edes tienneet muusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 35, "entisen itäblokin maasta kertova kirja". 

Pätkä muuria

DDR-museo: Testaa, mitä sosialistisessa kalenterissa tapahtuu esimerkiksi syntymäpäivänäsi

DDR-museo: Kylpyhuoneen seinältä 

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Pierre Lemaitre: Tulen varjot
Ranskankielinen alkuteos Couleurs de l'incendie (2018)
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva 2018
522 s.

Kirjoitin Lemaitren teoksesta Näkemiin taivaassa, että se on yksi kirjoista joka on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Siksi oli suuret odotukset jatko-osaan Tulen varjot. Eikä odotus ollut turha. 

Lemaitre osoittaa kirjan opettajalleen Alexandre Dumasille, ja sen huomaa. Tulen varjoista tulee väistämättä mieleen Dumasin Monte Criston kreivi, joka on yksi lempikirjoistani. Samankaltaisuus oli hyvällä tavalla häiritsevää. Että onko ihan pakko olla näin yksi yhteen! Samalla kuitenkin nauratti.

Vuonna 1927 Péricourtin perhe on kokenut isoja muutoksia. Édouard on kuollut, niin myös isä Marcel. Tarina alkaa Marcelin hautajaisista, joista tulee yllätykselliset. Marcelin 7-vuotias tyttärenpoika Paul hyppää ikkunasta ja halvaantuu. Äiti Madeleine omistautuu Paulin kuntouttamiselle. Samalla hän on Péricourtin imperiumin perijätär, ja vastuussa liikeasioista. Paul vie hänen kaiken aikansa, joten liikeasiat jäävät häneltä vain papereiden allekirjoittamiseen. Lähipiirin keinottelijat huomaavat tilaisuutensa tulleen. Madeleine menettää talonsa ja omaisuutensa. Vastoin kaikkia oletuksia ja todennäköisyyksiä hän ei lamaannu. Paul antaa hänelle syyn ja voimaa taistella. Hänestä kuoriutuu kostava tornado, joka hitaasti mutta varmasti kerää voimia ja nujertaa kaikki hänelle vääryyttä tehneet. 

Dupré ja Madeleine tapasivat sattumalta. Nolostuminen, yllättyneisyys ja kömpelyys olivat pysäyttäneet heidät hetkeksi, se oli paha virhe, sillä heidän oli ollut pakko jutella tovi, vaihtaa muutama tilanteeseen sopiva sana. Herra Dupré toimi työnjohtajana lukkoja valmistavassa tehtaassa rue de Châteaudunilla. Keskustelu tyrehtyi nopeasti. Madeleinen hymyillessä avuttomasti Dupré teki aloitteen ja vapautti hänet ilmeisen kiusallisesta tilanteesta. "Ajat ovat kovat...", hän sanoi lähtiessään. Ehkä hän oli lukenut lehdistä herra Péricourtin kuolemasta, Paulin onnettomuudesta, tai ehkä hän tarkoitti sitä, että Madeleinen entinen mies virui yhä vankilassa, mutta Madeleine luuli sanojen viittavaan rapistuneeseen ulkonäköönsä ja pahoitti mielensä.

Hän lohduttautui sillä, että kotielämä oli palannut lähes normaaliksi, niin normaaliksi kuin oli mahdollista talossa, jossa asui puoliksi halvaantunut lapsi, sairaanhoitaja joka ei puhunut sanaakaan ranskaa, toimittaja joka sai palkkaa siitä, ettei tehnyt mitään, seuraneiti joka oli kavaltanut yli viisitoistatuhatta frangia ja perhepankin perijätär, jolla ei ollut harmainta aavistusta, mitä kynnysarvo tai velan reaaliarvo tarkoittivat.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja paljon juonikuvioita, mutta kaikkea ja kaikkia on helppo seurata. Tapahtumat etenevät loogisesti, ja henkilöiden väliset suhteet ovat hallittuja kuvioita. Kaikki eivät ole tekemisissä kaikkien kanssa, mikä helpottaa muistamaan kuka on kuka.

Olin hämmästynyt siitä, että tykkäsin kaikista henkilöhahmoista. Johtuu ehkä siitä, että monet muuttuvat tarinan aikana. Ne ketkä on alussa esitetty pahoina, näyttäytyvät myöhemmin hyvässä valossa, Madeleinen apuna. Vastaavasti alussa miellyttäviä olleet henkilöt osoittautuvat ketkuiksi. Lukiessa saa nopeasti huomata, että pinnan alla on vaikka mitä. Madeleine ärsytti aluksi, että miten hän on noin typerä ja kääntää kaikki vastoinkäymiset muiden syyksi. Ärsyttävyydestä huolimatta hän on enemmän sympaattinen hahmo, siksi toivoin koko ajan, että hänen kostoretkensä onnistuu.

En tiedä, millainen lukukokemus olisi ollut, jos en olisi koskaan lukenut Monte Criston kreiviä enkä nähnyt siitä tehtyä tv-sarjaa. Nyt en voinut olla miettimättä, että Gérard Depardieu olisi epäilemättä myös mitä osuvin Madeleine :D 

Loppuun vinkki, kannattaa katsoa millaiseksi elokuvaksi Näkemiin taivaassa on kääntynyt. Levykotelon kansipaperi ei vastannut ollenkaan muistikuviani kirjasta, mutta itse elokuva on hyvä.

Tulen varjot on ollut blogimaailmassa varsin luettu kirja, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Arja, riitta k, Leena Lumi ja Mai Laakso.      

Teatterissa: Maunulalainen päiväkirja Kansallisteatterissa

Edellinen teatterikokemukseni oli monologi, jossa tosin nähtiin myös käsikirjoittaja-ohjaaja lavalla (Homoäiti). Tänään vuorossa oli kahden näyttelijän lavahallinta nimeltään Maunulalainen päiväkirja. Koko idea on loistava; Maunulan kirjastossa on ollut kolme muistikirjaa päiväkirjoina, niihin kirjastokävijät ovat saaneet kirjoittaa mietteitään, nyt teksteistä on tehty reilun tunnin kestävä esitys. Esityksiä oli Maunula-talolla ja Lavaklubilla, harmi sinänsä että tänään oli viimeinen esityspäivä eli enää sitä ei pääse katsomaan.

Etukäteen olin jonkinlaisessa puolijännittyneessä tilassa. Matti Onnismaa on tv:stä tuttu, mutta olen nähnyt häntä vain pahiksen tai ärsyttävän tyypin rooleissa. Mitä tänään olisi luvassa? Jonnakaisa Risto puolestaan on, tai siis oli, itselleni uusi nimi. 

Tekstejä on valittu mukaan todella monipuolisesti. Puretaan pikkulapsiarjen väsymystä, ärsyynnytään naapurustossa pesivästä lokista, nostetaan Maunula maailmankartalle, retkeillään Keskuspuistoon, ihastutaan Maunulan taloihin ja pihoihin... Erityisesti ilahdutti yksi ihan tavallinen teksti, missä aurinko paistaa ja linnut laulaa. Niin, ei kaiken tarvitse olla synkkääkin synkempää tai vaaleanpunaista hattaraa päästäkseen parrasvaloihin. Tavallisen tekstin yhteyteen on saatu hieno oivallus; mies hermostuu että ei kenenkään elämä ole tuollaista, että päiväkirjamerkintöihin on siloteltu elämää. Siihen nainen toteaa, että mistä sinä tiedät millaisen tien ihminen on käynyt ennen kuin on päässyt kuulemaan linnun laulua. Nimenomaan ja aamen!

Maunula-talossa en ole käynyt, joten en tiedä millainen se on. Lavaklubi toimi tilana mainiosti. Näyttelijät olivat lähellä, lisäksi he katselivat yleisöä usein. Alussa molemmat moikkailivat katsojia. Kesken kaiken vieressäni oleva henkilö pudotti lasin lattialle, mietin hetken että mahtoiko se kuulua esitykseen vaikka anteeksipyyntö kuuluikin. Lavalla lasin rikkoutuminen kuitattiin heti seuraavassa lauseessa, niin loogisena jatkumona että senkin perusteella sirpaleet olisivat voineet olla osa käsikirjoitusta. 

Tykkäsin siitä, että molemmat näyttelijät saivat tehdä monenlaisia henkilöhahmoja. Matti Onnismaa on karismaattinen yhtä hyvin hevidiggarina kuin taaperona. Jonnakaisa Riston lokkivihaaja Anita on huikea hahmo, ah niin överi mutta niin tuttu. Alussa katselin lavalla olevaa vaatenaulakkoa, valtaosa oli sellaista että yhtään ei voinut aavistaa miten niitä käytetään. Esityksen käynnistyttyä oli nopeasti selvää, että yhtään ei osaa arvata mitä seuraavaksi tulee. Elämän kirjo, koko tunneskaala tulee näkyviin, monesti yhdessä ja samassa tekstissä. 

Maunulalainen päiväkirja on osa Maunulan maisemaa, kyseessä on sekä Kansallisteatterin yleisötyöhanke että Helsingin mallin hanke. Mielestäni on syytä nostaa erityisesti esiin se, kuinka  annetaan ääni tavallisille ihmisille, olemassa oleville, heille joita saattaa olla katsomossa. Ja on hienoa tuoda isoon maineikkaaseen teatteriin teos, jonka tekijäjoukossa on mukana alan opiskelijoita. 

   

Kiitokset lipusta Maunulan maisema / Salli Berghäll

Kuvat: Katriina Gafoor

Maunulalainen päiväkirja Lavaklubilla 24.11.2018

Esiintyjät Jonnakaisa Risto ja Matti Onnismaa

Ohjaus Eveliina Heinonen

Ohjaajan assistentti Jutta Lahtinen (Turun AMK)

Dramaturgia Juho Gröndahl

Naamiointi ja maskeeraus Stadin ammattiopiston opiskelijat

Valosuunnittelu Mirva Jantunen

Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela

Pukusuunnittelun konsultaatio Saija Siekkinen

Thomas Harris: Punainen lohikäärme

Thomas Harris: Punainen lohikäärme
Englanninkielinen alkuteos Red Dragon (1981)
Suomentanut Risto S. Valassaari
Weilin & Göös 1984
377 s.

Olen melkein saanut harmaita hiuksia etsiessäni kirjaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan 5, "kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit". 1980-luku ei sinänsä ole ongelma, hankaluus on ollut löytää kiinnostava kirja. En halua kirjoittaa kirjasta, jota en olisi lukenut ollenkaan tai ainakaan loppuun asti ilman lukuhaastetta, En halua kirjoittaa kirjasta, josta en tykännyt yhtään. Mutta sitten, oi sitä onnen päivää kun silmiini osui Thomas Harrisin Punainen lohikäärme! Lukiessa mietin, että tuntuupa tarina tutulta. En silti tiedä, olenko lukenut tämän aiemmin vai perustuvatko muistikuvani kirjasta tehtyyn elokuvaan. 

Harrisin tunnetuin teos on epäilemättä Hannibal. Mikäs sen hauskempaa kuin huomata, että Hannibal the Cannibal on varsin keskeisessä osassa tätäkin kirjaa. Visusti lukkojen takana mutta kuin nukkemestarina ohjaamassa toimintaa. 

Hannibal Lecterin vanginnut Will Graham on luopunut agentin työstä ja vaihtanut veneenkorjaajaksi. Elämä sujuu tasaiseen tahtiin, kunnes eräänä päivänä hän saa ei-toivotun vieraan. FBI:n Jack Crawford kaipaa Grahamin apua. Kaksi perhettä on murhattu, ja on syytä epäillä että kolmas perhe kokee kohtalonsa pian. Graham ei haluaisi tulla vedetyksi mukaan, mutta ei lopulta voi kieltäytyä. Hammaskeijuksi kutsuttu tappaja on vaarallinen, eikä ole syytä olettaa hänen lopettavan. Mutta miten ottaa kiinni tappaja, joka kutsuu itseään Punaiseksi lohikäärmeeksi, joka on yhteydessä Lecteriin, jonka on pakko tappaa lisää? 

Yksi esine, yöpöytä jonka pinnassa oli yhä rippeitä sormenjälkijauheesta, kiinnitti Grahamin huomiota. Keskellä pöytää oli vihreä steariinimöykky. 

Jo toista kertaa hän pohti pitikö tappaja kynttilänvalosta.

Birminghamin poliisi oli toiminut kiitettävän ripeästi. 

Suttuinen nenänpään jälki oli ainoa mitä Birminghamin laboratorio ja Washingtonissa työskentelevä Jimmy Price olivat saaneet irti puusta löytyneestä virvoitusjuomatölkistä. 

FBI:n laboratorion Ase- ja työkaluosasto antoi raporttinsa katkaistusta oksasta. Sen leikanneet terät olivat paksut ja matalapuristeiset: se oli katkaistu pulttisaksilla.

Dokumenttiosasto oli siirtänyt kuoreen kaiverretun merkin käsittelyn Langleyssä sijaitsevalle Aasian-osastolle.

Graham istui pakkauslaatikon päällä varastossa ja luki pitkän raportin. Aasian-osasto ilmoitti että merkki oli kiinalainen sanamerkki joka tarkoitti "Osuit" tai "Osuit naulan kantaan" - ilmaus jota toisinaan käytetään pelatessa. Sitä pidetään "positiivisena" tai "onnekkaana" merkkinä myös eräässä Mah-Jong -pelin nappulassa, sanoivat Aasian tutkijat. Se merkitsi Punaista lohikäärmettä.

Tätä oli aika hauska lukea. Graham on kuin myöhemmät profiloijat; hän kulkee murhattujen asunnoissa, tutkailee tavaroita, aistii menneitä, pyrkii tutustumaan ihmisiin heidän omassa ympäristössään. Rikostutkimus ennen kännykkäaikaa tuntuu kauhistuttavan vanhanaikaiselta, vaikkei 1980-luvusta ole herranjestas kuin muutama vuosikymmen! :) Välillä olin hiukan sekaisin siitä, missä milloinkin mennään, siihen malliin ahkerasti porukka lennähteli sinne tänne. Mutta eipä tuo suuremmin haitannut.

Erityisesti pidin siitä, että tarina etenee myös tappajan näkökulmasta. Hänen nimensä kerrotaan jo takakannessa, pian myös tarinassa. Lukija tietää hänen henkilöllisyytensä ja historiansa paljon ennen tutkijoita. Jännitys tuleekin siitä, kuka ehtii ensin; Punainen lohikäärme murhaamaan vai poliisi saamaan hänet kiinni. Yllätysmomenttina mukaan tulee nainen, joka vaikuttaa tapahtumiin paljon, suorastaan muuttaa tarinan suunnan. 

Joskus vanhempia jännäreitä lukiessa naurattaa, koska tarina on vanhahtava eikä lainkaan jännittävä. Tässä niin ei käy. Toki tekniikka on mitä on, mutta jännitystä kyllä riittää. Ei pelkästään Punaisen lohikäärmeen tekojen kautta, vaan myös Lecterin. Hän on pelottava hahmo, ihan vaan paikallaan ollessaankin. On vain mielikuvitus rajana siinä, mitä kaikkea hän pystyy saamaan aikaan vaikka onkin suljettuna pieneen huoneeseen. 

Helena Ruuska: Hugo Simberg: pirut ja enkelit

Helena Ruuska: Hugo Simberg: pirut ja enkelit
WSOY 2018
432 s.

Hugo Simberg. Kaikille tuttu nimi. Haavoittunut enkeli, Tampereen Tuomiokirkon freskot, Kuoleman puutarha. Ehkä myös Talonpoika ja kuolema sekä muutamat muut piru- ja kuolema-aiheiset maalaukset. Syfilis. 

Mutta kuka oikeasti tuntee Hugo Simbergin? Kuinka moni on tiennyt, että hänellä on kaksoisveli ja että hän on matkustanut Lusitania-laivalla Amerikkaan? Tunnustan, minä en tiennyt, en vaikka olenkin lukenut aiemmin ilmestyneitä Simberg-kirjoja. Moni on keskittynyt Simbergiin aikuisena, opintoihin ja työhön taiteilijana. Lapsuus ja siviilielämä on jäänyt usein taustalle, johdannoksi ja viitteiksi.

Helena Ruuska on tehnyt ison työn koostaessaan uuden elämäkerran. Tässä on Simbergin koko elämäkaari, mukana myös perhe. On valokuvia kesänvietosta ja kirjeitä, niin Simbergin itsensä kirjoittamia kuin hänelle kirjoitettuja. Kuvien ja kirjeiden kautta nähdään koko perheen elämää, mutta ennen kaikkea Hugon eri puolet. Häntä ehkä ajatellaan vakavana tyyppinä, huomioiden maalausten aiheet, mutta itse asiassa hän on ollut varsin kujeileva. Vaikka taustalla vaani vakava sairaus, ja vaikka kesti kauan ennen kuin hän alkoi saada arvostusta taiteilijana, hän ei lannistunut. Elämällä oli niin paljon annettavaa hänelle; perheen tuki taiteilijuudelle, kesien vietto yhdessä, matkustelu, lopulta vaimo ja lapsia.

Kirsti Gallen-Kallela muistaa kuulleensa, miten poliisi tuli eräänä aamuna kello seitsemän hakemaan Simbergiä poliisiasemalle maskeradihulluttelun takia. Edellisenä päivänä Hugo oli mustannut kasvonsa, kääntänyt vaatteensa nurin ja vetänyt housut polviin. Hän oli lainannut Mary Gallénin käsineitä ja kenkiä. Selkäänsä hän oli taiteillut kyttyrän ja musta pörröinen matkahuopa sai toimia manttelina. Kasvoilleen hän oli asettanut valkoisen naamion ja käsissään hänellä oli purkki "bianchettaa", liitua ja vettä.

(...)

Hugon epäonni jatkui, kun Thesleffit olivat maaliskuussa lähdössä aamujunalla Firenzestä Roomaan. Thyraan edelleen umpirakastunut Hugo heräsi kello kuusi ehtiäkseen ostamaan kukkia ja mennäkseen asemalle saattamaan naisia. Kukkia ei kuitenkaan löytynyt helposti aamu-unisesta kaupungista. Hugo myöhästyi vain muutamia sekunteja ja juna oli jo liikkeessä, kun hän puuskutti asemalle. Niinpä onnettoman rakastunut nuorimies sai heiluttaa kukkapuskaansa loittonevalle perävaunulle. Harmissaan hän säntäsi saman tien postiin ja lähetti osan kukista herrasväki Thesleffille ja loput Thyralle appelsiinin kera. 

On kiinnostavaa lukea näin perusteellista elämäkertaa. Esimerkiksi Tampereen Tuomiokirkon freskoista syntynyt kohu on ollut tuttua jo ennestään, mutta ei näin yksityskohtaisesti. Että kuinka ihmiset yrittivät tunkea kirkkoon katsomaan keskeneräistä työtä. Tai kuinka Simberg oli innokas valokuvaaja, ja valokuvat antoivat hänelle mahdollisuuden työstää teoksia ilman että mallin tarvitsi olla paikalla tuntikausia. Tai millaiset olivat hänen välinsä aikakauden muihin taiteilijoihin, etenkin muihin kuin Akseli Gallen-Kallelaan. 

Joitain yksittäisiä asioita jäin vähän kummastelemaan. Esimerkiksi tätä: "Kuva petoeläimellä ratsastavasta valkopukuisesta naisesta on seksuaalisesti latautunut ja suorastaan huutaa freudilaista tulkintaa. Sellaista Simbergin perheen naisväki tuskin kuitenkaan vuonna 1895 työstä löysi, sillä Sigmund Freudin Die Traumdeutung (Unien tulkinta) ilmestyi vasta noin viisi vuotta myöhemmin." Öö, mitä? Miksi yhdistää freudilainen tulkinta ja naispuoliset Simbergit, kun sellaista yhteyttä ei ole vuonna 1895, tuskin sen jälkeenkään? Toinen juttu on se, että useammassa kohdassa pohditaan, mikä mahtoi olla Simbergin sairauden lopullinen diagnoosi. Mitä väliä? Eikö riitä se, että sairaus aiheutti sairaalajaksoja, todennäköisesti toi taiteeseen kuolemakuvia ja lyhensi taiteilijan elämää. Onko sillä merkitystä, oliko sairauden nimi syfilis, tai hermosairaus, tai maanis-depressiivisyys, tai mikä ikinä se olikaan? 

Yllä mainitut ovat yksittäisiä pieniä seikkoja, ja on täysin mahdollista että ne eivät häiritse ketään muuta kuin minua. Ennen muuta ne ovat pieni osa muuten oivallista opusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee tietenkin kohtaan 20, "taiteilijaelämäkerta". 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirjasta kirjaan. 

Teatterissa: Homoäiti Kansallisteatterissa

Kansallisteatteri tekee sen taas. Tyhjentää pääni kaikesta analyyttisestä pohdinnasta ja saa huokailemaan ja hihkumaan: ai että mitä näin! Näyttelijä Katja Küttner ja käsikirjoittaja-ohjaaja Heini Junkkaala tyhjentävät pajatson, kertakaikkiaan.

Homoäiti on monologi äitiydestä. Siitä mitä on arki taaperoikäisen ja vauvan kanssa. Kuinka yksin ei pääse minnekään, kuinka aina joku vaatii jotain. Tarinaa ei näytellä, se kerrotaan. Se luetaan paperista, lauletaan, keskustellaan. Ajoittain Junkkaala hyppää mukaan lavalle, ratkaisu toimii erinomaisesti. 

Küttner on aivan järisyttävän hyvä. Niin pienillä äänen ja asennon muutoksilla hän muuttuu äidistä lapseksi, vanhukseksi, juopoksi; hän on väsynyt, vihainen, suostutteleva... Hän kertoo tapahtumat eläviksi. Musiikkina kuullaan useamman kerran Beethovenin 9. sinfonian toista osaa, ja sitä varioidaan suorastaan uskomattomalla tavalla. Menkää kuuntelemaan, kuinka Küttner puhuu Beethovenin tahtiin. Yhdessä kohtaa tuli jännä fiilis. Ensin oli huutoa, sitten näyttämö pimeni. Ajattelin, että kaipaan Beethovenia, ja arvatkaapa mikä alkoi soida juuri silloin? Musiikin lisäksi näyttelijän ja lavasteiden tuottamilla äänillä on suuri merkitys. Esityksen edetessä aloin suorastaan odottaa, mitä seuraavaksi. On hämmästyttävää, mihin kaikkeen ihmisääni taipuu.

Homoäitiä esitetään Listan-monologin lavasteissa, ainoastaan äänentoistolaitteet on lisätty mukaan. Mielenkiintoinen ratkaisu!   

Itselläni ei ole lapsia, en tiedä kuinka paljon se vaikutti esityskokemukseen. En usko, että se haittasi millään tavalla. Kuitenkin moni tilanne on sellainen, jonka olen nähnyt julkisella paikalla, jonka olen nähnyt tai josta olen kuullut sisareni lasten kanssa. Sisareni on kolmen lapsen äiti, ja hän sanoi että kyllä on niin tuttua mitä hän näki, niin tuttua vaikka lapset ovat jo toisella kymmenellä. Tuttuus ei ole sekään haitaksi, tai ainakin siskoni koki että esitys on "ihan sikahyvä". Tunnelmat vuorottelevat naurusta itkuun, mitä Omapohjan pieni ja intiimi tila korostaa vielä lisää. 

Esityksen jälkeen Junkkaala ja Küttner palasivat hetkeksi kertomaan tunnelmiaan bloggariklubilaisille. Yksi katsojista nosti esiin huomion, että entä jos näytelmän nimi ei viittaakaan pelkästään äidin seksuaaliseen suuntautumiseen, vaan olisi yksi ihmislaji. Homo sapiens, homoäiti. Tämä herätti minut pohtimaan, että niin se taitaa usein olla, että äiti on oma lajinsa. Tai roolinsa. Äiti on Äiti, hahmo joka nähdään lasten kautta, lasten jatkeena. Kuka on se henkilö, persoona, Äidin sisällä? Hautautuuko hän Äidin ja Äitiyden alle ja pääseekö sieltä koskaan takaisin ihmisten ilmoille sen jälkeen, kun lapset ovat kasvaneet isoiksi? Onko häntä olemassa Äitiyden ulkopuolella? 

Kuvat: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

Homoäiti Omapohjassa 

Näyttelijä Katja Küttner

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Heini Junkkaala

Valosuunnittelu Titus Torniainen

Äänisuunnittelu Harri Kejonen
Listan lavasteet Jukka Huitila

Kiitos Kansallisteatterille bloggaajalipusta. 

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät
Englanninkielinen alkuteos A Pocket Full of Rye (1953)
Suomentanut Eila Pennanen
4. painos WSOY 1982
264 s.

Olen lukenut monia Agatha Christien kirjoja, joitakin teininä, osan aikuisiällä. Jotkut kerran, toiset useamman, jotkut kirjana ja osan äänikirjoina. Salaperäiset rukiinjyvät on kirja, josta en osaa sanoa olenko sen joskus lukenut. Tarina on tavallaan tuttu, mutta toisaalta, Christien kirjat ovat samankaltaisia keskenään. Tv-sarjaa olen katsonut, en kaikkia jaksoja mutta monia. Ehkä tämä on tullut vastaan siellä? Oli miten oli, nyt se ainakin on luettu ja hyväksi todettu.

Rikas liikemies Rex Fortescue menehtyy yllättäen. Kuolinsyyntutkimuksen tulos on yksiselitteinen: mies on murhattu. Tarkastaja Neele haastattelee Fortescuen toimiston väkeä sekä perheenjäseniä. Hän huomaa, että juuri kukaan ei sure kuollutta, päinvastoin. Kuolemasta ei suoranaisesti iloita, mutta se on hyödyttänyt monia ihmisiä. Kun sattuu toinen epäilyttävä kuolemantapaus, juttu mutkistuu. Kolmas ruumis saa tarkastajan ymmälleen. Kenellä on ollut syytä murhata nämä kolme henkilöä?

Eräänä päivänä oven taakse ilmestyy neiti Jane Marple. Hän on tuntenut yhden vainajista läheisesti, ja tarjoaa apuaan jutun selvittämisessä. Neidin maine on kiirinyt myös tarkastaja Neelen korviin, joten apu on tervetullut. Ensin kylläkin näyttää siltä, että juttu mutkistuu entisestään. Neiti Marple lausuu vanhan lastenlorun, ja tarkastaja saa ällistyksekseen huomata murhien noudattavan lorun tapahtumakulkua. Mutta miksi? 

Tarkastaja Neele sanoi hitaasti: - Minusta ei - 

Neiti Marple jatkoi vikkelästi:

- Arvelen, että te olette suunnilleen kolmenkymmenen viiden tai kuuden ikäinen, vai kuinka, tarkastaja Neele? Luulen, että juuri siihen aikaan, kun te olitte pieni poika, alettiin vastustaa lastenloruja. Mutta jos on Hanhiemon kasvattama - niin, tarkoitan, että asia on todella hyvin tärkeä, eikö niin? Sitä minä erityisesti ihmettelin, että - neiti Marple pysähtyi ja näytti sitten kokoavan rohkeutensa ja jatkoi urheasti: - Tietystikin minun taholtani on hyvin julkeata väittää tällaista teille, kyllä minä sen tiedän. 

- Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä vain haluatte, neiti Marple. 

- No, te olette hyvin kiltti. Minä sanon. Vaikka teen sen hyvin arastellen, kuten mainitsin, koska tiedän olevani vanha ja varsin sekapäinen, ja luulen, ettei ajatuksellani ole mitään arvoa. Mutta aioin kysyä vain sitä, että oletteko jo syventynyt rastaitten ongelmaan?

Neiti Marple on ihastuttava hahmo niin kirjoissa kuin tv-sarjassa. Tässä hän on jotenkin ehkä vielä enemmän hupaisa hahmo, astuessaan näyttämölle ja vetäessään maton poliisien jalkojen alta. Tuntuu, että jo talon oveen koputtaessaan hän tietää, mitä on tapahtunut ja miksi, ja myös kuka on syyllinen. Tavallaan hän tekee poliisit hieman naurunalaisiksi osoittaessaan näille tapahtumien kulkua ja syöttäessään heille ideoita siitä, mihin pitäisi keskittyä seuraavaksi. Etsiväntaidoiltaan hän tuntuu olevan ylivertainen, mutta vetäytyy vaatimattomana syrjään ja antaa kunnian poliiseille. Eihän hän juttua ratkaissut, antoipa vain muutamia ideanpoikasia. 

Christien kirjat ovat tavattoman turvallista luettavaa. Murhaaja ei koskaan ole satunnainen ohikulkija, ei mielenvikainen joka jahtaa tietyntyyppisiä ihmisiä uhreikseen. Tapaukset ovat siinä mielessä selviä jo alusta asti, että epäiltyjä on rajallinen joukko. Poliisin ja kulloisenkin etsivän on vain keksittävä, kuka heistä sen teki. Rikostutkimus perustuu haastatteluihin, ihmisten tarkkailuun. Toki tehdään ruumiinavauksia ja otetaan sormenjälkiä, mutta ne ovat sivuseikka. Ytimessä ovat aina ihmisten keskinäiset suhteet, unelmat ja pettymykset, rakkaus ja viha, raha tai sen puute. Kun on lukenut yhden Christien kirjan, tietää mitä odottaa muilta. Jokaisessa on kuitenkin se oma juttunsa, jokin erikoinen tai yllättävä seikka, joka erottaa kirjat toisistaan. Tässä se on lastenloru. Täytyykin tarkistaa kirjastossa, löytäisinkö lorua Hanhiemo-kirjoista. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta 36, "runo on kirjassa tärkeässä roolissa". Hauskaa saada se tällä tavoin eikä esimerkiksi runokokoelmaa lukemalla :) 

Kate Quinn: Koodinimi Alice

Kate Quinn: Koodinimi Alice
Englanninkielinen alkuteos The Alice Network (2017)
Suomentanut Päivi Paju
HarperCollins 2018
574 s.

On kovin vaikea pukea sanoiksi, mitä ajattelen Koodinimi Alicesta. Se on niin moniulotteinen, samaan aikaan ennalta-arvattava ja yllätyksellinen, tunneskaala niin henkilöhahmoilla kuin lukijalla vaihtelee pelosta raivostumisen kautta turhautumiseen ja iloon. Kirjan voisi helposti kuitata hihkumalla oo miten hyvä, mutta sellainen ei tekisi oikeutta sille. 

Vuonna 1947 Charlie St. Clair matkustaa äitinsä kanssa kohti Sveitsiä. Hänellä on Pikku Ongelma, joka halutaan hoitaa pois ja samalla saada Charlien elämä takaisin raiteilleen. Hän on menettänyt elämänhallintansa sodan takia, sodan jossa hänen serkkunsa Rose katosi. Kaikki muut olettavat Rosen kuolleen, mutta Charlie haluaisi saada asiasta varmuuden. Kun laiva pysähtyy Southamptoniin, syntyy lopullinen päätös: Charlie karkaa äitinsä luota mukanaan paperilappunen, jossa on yksi nimi ja osoite. Osoitteesta löytyy vanha ja vihainen Eve Gardiner, jolla ei ole minkäänlaista halua auttaa Charlieta. Even mieli muuttuu hänen kuultuaan tuttuja nimiä. Myös hän haluaa vastauksia tiettyihin kysymyksiin, kysymyksiin jotka ovat vaivanneet häntä yli 30 vuotta. Charlie, Eve ja Even autonkuljettaja-apumies Finn lähtevät matkaan. Heillä on omat haamunsa ja salaisuutensa, mutta yhteinen päämäärä saa heidät hitsautumaan yhteen. 

Ensimmäisen maailmansodan aikaan vuonna 1915 Eve on liitettynä vakoojaverkostoon. "Alice" vie hänet Ranskaan, jossa Eve alias Marguerite työskentelee saksalaisten suosimassa ravintolassa. Ikäistään nuoremmalta näyttävä Eve on tarjoilijana huomaamaton, joten hän saa kerättyä arvokasta tietoa. Elämä vakoojana on valtavan stressaavaa, ja suoranaista tasapainoilua veitsen terällä. Kun vielä ravintolan omistaja René Bordelon kiinnostuu kauniista tarjoilijattaresta, Eve joutuu punnitsemaan kuinka pitkälle on valmis menemään maansa puolesta. 

"Minä luulin, että sinun piti mennä Belgiaan." Eve lukitsi oven. "Saattamaan maahan pudonnutta lentäjää."

"Niin piti." Lili istui lattialla peränurkassa polvet rintaa vasten nostettuina, rukousnauhan kuluneet norsunluiset helmet puristuneina tiukasti nyrkissä olevien sormien väliin. "Lentäjä räjähti astuessaan miinaan. Minä vein viestit Brysseliin ja tulin suoraan takaisin."

Huoneessa oli jäätävän kylmä, ja Lili vapisi valkoisessa paitapuserossaan ja harmaassa hameessaan. Eve veti peiton sängystä ja pudotti sen Lilin harteille. "Sinulla on verta helmassasi."

"Se on sen lentäjän verta." Lilin katse oli lasittunut, aivan kuin hän olisi ottanut laudanumia. "Tai ehkä hänen edellään kävelleen naisen tai tämän aviomiehen... Se tappoi kaikki kolme."

Eve istui alas ja veti vaalean pään olkapäätään vasten. Vaikutti siltä, että oli pahempiakin iltoja kuin ilta täynnä kylmiä instrumentteja ja pistävää kipua vatsassa ja laudanumin aiheuttamia valvepainajaisia. 

"Rajan valonheittimet valaisevat kaiken kuin päivä." Lilin peukalo siveli rukousnauhan helmiä. "Kun pääsee rajan yli ja ampujien ohi, tulee metsäinen alue. Saksalaiset miinoittavat sen. Lentäjäni ei pysynyt takanani - hän juoksi edessämme kävelevän pariskunnan luokse. Hän taisi pitää naista sievänä... Kaikkien kolmen täytyi osua maamiinaan, koska he vain räjähtivät palasiksi alle nekjän metrin päässä minusta."

Eve sulki silmänsä. Hän pystyi kuvittelemaan räjähdyksen mielessään, kovan valon.

"Ja sitten minä hain uudet passini Antoinelta." Lilin ääni oli tasainen mutta hänen kapeat hartiansa kohoilivat Even käsivarren alla. "Hän kertoi, että..."

Pidin erityisen paljon vuoden 1915 osuuksista. Quinn kuvaa taitavasti ja koskettavasti nuorten naisten roolia sodankäynnissä. Sitä, millainen henkinen paine on päällä koko ajan, miten ei saa romahtaa vaan roolia täytyy ylläpitää koko ajan, miten täytyy tehdä isojakin päätöksiä sekunnin murto-osassa. Millaista on, kun lähipiiri koostuu kahdesta muusta vakoojasta, joista ei tiedä juuri muuta kuin heidän uuden / uudet henkilöllisyytensä. Millaista on kiinnijäämisen pelko, entä kun joku verkostosta jää kiinni. Millaista on kun joutuu miettimään, palaako kotiin ja entiseen elämään vai jatkaako suurista riskeistä huolimatta. Tämä osuus on koko ajan jännittävää, hermostuttavaa, pahaenteistä. 

Vuoden 1947 osioista olisi voinut vähän tiivistää, jotta tarina olisi jatkanut tasaista kulkuaan. Nyt on vähän turhan monta pysähdystä, jossa Charlie kertaa vanhempiensa reaktioita Pikku Ongelmaan, samoin turhan monta kertaa hän on Finnin kanssa kaksin pimeässä Even nukkuessa kännissä. Liikaa toistoa, ja turhia pysähdyksiä. Draamaa ja romantiikkaa olisi ollut tarpeeksi vähän vähemmälläkin. Mielenkiintoisinta on Even vähittäinen avautuminen, kuinka hän paljastaa menneisyytensä pieni pala kerrallaan. 

Lopussa on kirjailijalta loppusanat, joissa hän kertoo tarinasta tarkemmin. Osa hahmoista perustuu todellisiin henkilöihin, samoin osa tapahtumista on todellisia. Se, mistä tässä en pidä, on pari kohtaa joissa kirjailija sanoo "kopioin kertomuksen hänen paostaan melkein sanasta sanaan (...)", "hänen kokemuksensa keskitysleirin vapauttamisesta Belsenissä on kopioitu suoraan (...)". Öö, olet kaunokirjailija, olisitko voinut kertoa nämäkin kohdat omin sanoin? Muuten loppukaneetti on tarpeellinen ja kiinnostava. Siinä on tietoa naisvakoojaverkoston synnystä ja toiminnasta, se nostaa esiin ja antaa arvostusta naisten tekemisille. Se muistuttaa, että naisilla oli sodassa myös muunlaisia rooleja kuin sairaanhoitajien ja sihteereiden. 

Koodinimi Alicen on lukenut myös Leena Lumi. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan lopultakin kohdan 30, "kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan". Tämä on ollut yllättävän hankala kohta. Joo, aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta tuntuu että ne mielenkiintoisimmat olen lukenut jo aiemmin, enkä halua ruksia kohtia vanhoilla postauksilla. Monet niistä, jotka olivat vielä lukematta, ovat kuvauksia rintamalta. Paria yritin mutta en jaksanut lukea loppuun. Kirjan täydeltä yksityiskohtaista kuvausta taisteluista ei vaan ole mun juttu.