Chris Carter: The Caller

Chris Carter: The Caller
Simon & Schuster 2017
470 s.

Heti alkuun tärkein: nyt on jännä kirja! Hui! Jännä alusta saakka, ei vain viimeiset sivut. 

Kun puhelin soi, ihmisen luonnollinen reaktio on vastata. Kun tulossa on videopuhelu, joku saattaa yllättyä - kaikilla ei ole tapana soitella videopuheluita. Tässä kirjassa puhelimeen vastaava kokee elämänsä järkytyksen. Soittaja ei olekaan odotettu henkilö vaan aivan joku muu. Linjalla pelataan elämän ja kuoleman peliä.

Poliisi Robert Hunter kollegoineen on toivottoman tuntuisen tehtävän edessä. Ruumiita löytyy tuhkatiheään, mutta uhrit vaikuttavat satunnaisesti valikoiduilta. Jokaisella murhalla on silminnäkijä, mutta heistä ei ole juuri apua naamioituneen murhaajan tunnistamisessa. Ei ennen kuin sattuu yksi pieni juttu... 

'Gwen, is everything all right?' Erika's tone of voice became ominously serious. 'What's going on? What's wrong?'

Her sister blinked, but there was no reply.

'Gwen, what the hell? You're starting to scare me now. Will you say something, please?'

Finally, the image began panning out, but strangely enough it stopped before Gwen's face came into full view. Erica frowned. She couldn't see her sister's ears. In fact, she couldn't see past the outside edge of her eyes. She was now certain that her sister had been crying. 

'Gwen? What the fuck is going on? Why were you crying? And why is the sound all fucked up?'

...

'Talk to me, Sis.'

'There's nothing wrong with the sound,' the distorted voice came again. To Erica, it sounded like some sort of B-horror film demon's voice. 'And your sister can't answer you because she's not allowed to speak,' it continues. 'If she does, she dies.'

Pidin melkein kaikesta tässä kirjassa. Pidän erityisesti siitä, että niin uhrit kuin heidän läheisensä saavat tilaa myös ennen murhia; lukijalle ehtii syntyä jonkinlainen suhde heihin ennen heidän muuttumistaan uhreiksi. Murhat ovat toki kovasti raakoja, mutta ne ovat samalla hyvin poikkeuksellisia, mielikuvituksellisia. Rikospaikoilla vietetään aikaa enemmän kuin dekkareissa yleensä, joten saadaan tavallista enemmän tuntumaa myös oikeuslääkäriin ja rikospaikkatutkijoihin. 

Sivujuoni syntyy yhden uhrin läheisen toiminnasta. Se tukee pääjuonta hyvin, liittyy siihen tiiviisti eikä ole irrallinen tarina. Päähenkilö Robert Hunter jää yllättävän etäiseksi, ehkä siksi että häntä ei nähdä paljoa työn ulkopuolella. Töissä hänellä on melkein koko ajan joku kollega mukana, ja katse tiukasti rikoksessa. 

En tietenkään kerro, mitä rikosten taustalla on, mutta pidän siitäkin. Motiivi ei ole missään tapauksessa ennalta-arvattava, ja yllätyksellisyys pysyy loppuun asti. Minulla oli pienoinen aavistus tekijästä, tai siis kolme vaihtoehtoa joista syyllinen oli yksi, kuitenkaan en tuntenut minkäänlaista pettymystä siitä että olin vähän hajulla.

Ainoa miinus tulee "pakkokliseestä" eli siitä, että poliisi menee yksin epäillyn luo, kertomatta kenellekään mihin on menossa, ja joutuu tietysti hengenvaaraan. Että oliko ihan pakko käyttää tätä loppuun kaluttua keinoa muuten niin loistavassa kirjassa. Ihan varmasti hengenvaaran voisi järjestää myös siinä tapauksessa, että poliisi säntää paikalle karhuryhmineen kaikkineen.

Ilokseni huomasin, että Carterilta löytyy Pirkanmaan kirjastoista kaksi muuta kirjaa. Välittömästi lukulistalle! Ja harras toive, että joku kustantamo tarttuu tähän / näihin ja julkaisee suomeksi, jotta tämä / ne saadaan laajemman lukijakunnan käsiin!   

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
Aula & Co 2019
214 s.

Oijoijoi! Nyt osui käsiin sellainen kirja, että en tiedä kuinka paljon sitä hehkuttaisin! Mutta minkä sille voi, että minuun osuu ja uppoaa juuri tällainen, enemmän ja vähemmän vinksahtanut ja kieroutunut maailma. Monesti asiat kääntyvät vinoon siksi, että ihmisten toiminta lähtee lapasesta ihan reilusti. Mitä oudommat jutut muodostuvat ilmiöiksi ja trendeiksi.

Vainosen tarinoissa tapahtuu monenlaista kummallista. Osa naurattaa, osa säälittää, osa melkein pelottaa. Joskus maailma kääntyy vinoon heti alusta, joskus vasta ihan lopussa. Kun aloittaa lukemaan uutta tarinaa, ei koskaan voi arvata, mitä siellä tulee vastaan. Erityisen suurella lämmöllä suhtaudun siihen, että moni hahmoista esiintyy kahdessa tarinassa. Vaikka hahmo olisi aiemmin mainittu ohimennen yhden tarinan parissa sivulauseessa, tulee lämmin tuttuuden tunne, kun hän on toisessa tarinassa nähtynä erilaisesta kulmasta. 

Hän oli päättänyt tehdä pimeäksi muuttuneesta huoneesta valoisan kantamalla pimeän ulos. Jos kohtaisi muistot esine kerrallaan, lohkoisi surun ja ikävän palasiksi tavara tavaralta ja hävittäisi niistä jokaisen, ahdistus murenisi ja pilkkoutuisi ja hellittäisi pian kokonaan. 

Hän veisi kaiken pois - ja sitten kaikki olisi helpompaa, selkeää ja yksinkertaista. 

Anton toimi kuin kone. Hän pakkasi tyttärensä omaisuutta pahvilaatikoihin ja kantoi ne ulos. Esine esineeltä, ruumiinjäsen kerrallaan, hän jätti hyvästejä: herätyskello (Helkan korvat), kenkäpari ja sukat (jalkaterät), rintaliivit (povi), sukkahousut (jalat), t-paidat (iho). Tytön pipon sisällä lymysi muisto hiuksista, ja kun Anton tarttui meikkipussiin ja tunnusteli sormin sen nahkaista pintaa, hän hyvästeli tyttärensä kasvot - poskipäät, silmät, nenän, ja huulet. Jokainen esine, vaikka kuinka pieni, painoi viidentoista vuoden muistojen verran. Eikä vähään aikaan mikään ollut helppoa, selkeää ja yksinkertaista.

Ja kieli, jestas sentään! Valtavan kaunista ja mukaansatempaavaa, sellaista jota haluaa lukea rauhassa, jokaisesta sanasta nauttien. Painavaa mutta ei ahdistavaa. On paljon yksityiskohtia, pikkuasioita, joilla kuitenkin kerrotaan isoja asioita, koko elämä. Kieli ei ole koukeroista vaan helppolukuista, kuitenkin tarkoin harkittua niin että jokainen sana tuntuu olevan täsmälleen oikeassa paikassa, eikä mitään puutu.

Oikeastaan haluaisin kertoa kaikesta ihanasta vinksahtaneesta, mutta parempi jättää kokemisen ja löytämisen riemu teille itsellenne. Sen verran on pakko sanoa, että ensimmäisen tarinan katoava huone on heti sellainen elementti, että on pakko jatkaa seuraavaan tarinaan. Ja seuraavaan, ja sitä seuraavaan, ja vielä seuraavaan...

Kirja on luettu blogeissa Kirjallisia sekä Reader, why did I marry him? Helmet-lukuhaasteessa tämä asettuu erinomaisesti kohtaan 16, "kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla".

Museossa: Andy Warhol Posters Tampere-talossa

Tampere-talon seinässä oli liki koko kevään mainos kesän huippujutusta, Andy Warhol - julistenäyttelystä. Innostuin heti; tuonne on mentävä! 

Sorsapuisto-sali on sinänsä todella kolkko paikka, mutta nyt siitä oli saatu varsin miellyttävä. Tykkäsin todella paljon salin värimaailmasta. Sitä en tiedä, onko ohje seinien väristä tullut Hampurista, josta näyttely on lainassa, mutta väliäkö sillä, toteutus on joka tapauksessa erityisen onnistunut. 

Warhol tunnetaan tietysti soppapurkeistaan, Marilynistä ja jokaisen 15 minuutista julkisuudessa, mutta on hän tehnyt paljon muutakin. Lehtien kansia ja haastatteluja, levyjen kansikuvituksia, mainoksia... Itselleni suurin yllätys ja riemun aihe olivat kuninkaallisten muotokuvat. Tämä jos mikä on museossa käynnin riemua, saada tietää jotain uutta ja odottamatonta.

Näyttelysalissa ei ole selkeää opastettua suuntaa, miten päin näyttely kannattaisi tai pitäisi kiertää. Toisaalta sillä ei ole merkitystä, sillä Warholin tyyli on pysynyt melko lailla samana vuosikymmenestä riippumatta. Me kiersimme seuralaiseni kanssa myötäpäivään. 

Sali on yhtenäinen tila, mikä helpottaa näyttelyn hahmottamista. Voi helposti tarkistaa, mitä on jo nähnyt ja mitä on vielä näkemättä. Salissa on muutama säkkituoli, niille emme päässeet loikoilemaan sillä ne olivat varattuja kierroksemme ajan. Idea on hauska, mikäpä sen rennompaa kuin lojua säkkituolissa - ja katsella samalla teoksia.

Näyttely on esillä Tampere-talossa 25.8 saakka, joten vielä ehtii hyvin jos et vielä ole käynyt. Lippu maksaa 13 €, museokortilla kympin.

Kirk Wallace Johnson: Sulkavaras: Vuosisadan kummallisin luonnonhistoriallinen varkaus

Kirk Wallace Johnson: Sulkavaras: Vuosisadan kummallisin luonnonhistoriallinen varkaus
Englanninkielinen alkuteos The Feather Thief: Beauty, Obsession, and the Natural History Heist of the Century (2018)
Suomentanut Tero Valkonen
Karisto 2019
355 s.

Kirk Wallace Johnson on tehnyt pitkän päivätyön pakolaisia auttavassa järjestössä. Raskaan työn vastapainoksi hän perhokalastaa. Eräällä kalastusreissulla hän kuulee oppaaltaan kummallisen  tarinan, joka jää vaivaamaan häntä. Miksi huippulahjakas viulisti Edwin Rist murtautui Tring-museoon ja varasti sieltä runsaasti lintuja? Mitä linnuille sen jälkeen tapahtui? Johnson lähtee seuraamaan Ristin jälkiä tämän lapsuudesta lähtien, pyrkien selvittämään mikä ajoi nuorukaisen tekemään rikoksen.

Selvitystyö vie vuosia, eikä kaikkea saada siltikään selville. Osittain syynä on ihmisten haluttomuus puhua aiheesta. Ryöstö tapahtui vuonna 2009, joten moni haluaa unohtaa sen ja kaiken siihen liittyvän. Koska Rist aikanaan tunnusti tekonsa, ei poliisilla eikä museolla oltu halukkaita penkomaan asiaa perinpohjin, eikä aiheeseen haluta palata. Wallace on kuitenkin sinnikäs ja onnistuu saamaan kokonaiskuvaan selkeyttä.

Hän veti toisen alustan esiin sydän pamppaillen. Tyhjä. Ja kolmannen. Tyhjä. Takakulmasta löytyi yksi näkymättömiin jäänyt aikuinen koiras, mutta sitä lukuun ottamatta jäljellä oli vain nuoria koiraita, joille ei ollut vielä kasvanut kirsikanoransseja rintahöyheniä. 

Talossa tehtiin täyshälytys, ja koko henkilökunta alkoi selvitellä, oliko muutakin varastettu. Intendentit tarkistivat läheisten kaapistojen kotingatilanteen ja totesivat, että kirkasväristen lintujen sijaan vetolaatikot olivat täynnä tyhjää. Kymmeniä sinikotingoja oli kadonnut. Trogonien kaapistosta ei löytynyt ryhmän yhtä edustajaa, mayaketsaalia. He alkoivat selvitellä myös paratiisilintujen tilannetta ja joutuivat toteamaan, että niitä oli kadonnut kymmenittäin, viisi Wallacen keräämää mukaan lukien. Vain vaatimattoman näköiset naaraat oli jätetty. 

He soittivat Hertforshiren poliisille ilmoittaakseen, että särkyneen ikkunan tapaus piti ottaa uudelleen käsittelyyn.

Pidin kirjasta valtavan paljon puoliväliin asti. Alussa kerrotaan paratiisilintujen ja muiden historiasta, palataan ajassa takaisin 1800-luvulle jolloin Alfred Russell Wallace keräsi valtavan määrän näytteitä niin linnuista kuin hyönteisistä. Hän oli kiinnostunut evoluutiosta, ja on melkeinpä sattumaa että hänen sijastaan Darwin on saanut mainetta ja kunniaa. Wallacen nimi kertonee paljon luonnontieteilijöille mutta vähemmän tavallisille kansalaisille. 

Ristin elämä on sekin kiinnostavaa luettavaa. Sattumalta kiinnostuksen kohteeksi tullut perhojen sidonta, josta sitten tulikin pakkomielle. Ryöstön suunnittelu, toteutus ja sitä seurannut aika on kuvattu kuin hyvässä dekkarissa. 

Jonkinmoinen lässähdys tulee siinä vaiheessa, kun tapaus selviää. Mukana on paljon kummallisia käänteitä, jotka jättävät minulle hämmentyneen olon. Että näinkö se sitten meni? Hiukan outo olo jää myös Johnsonin vimmaisesta tarpeesta selvittää kadonneiden lintujen kohtalo. Että hän jaksaa uhrata vuosia aikaansa, tuhansia jonsei kymmeniätuhansia dollareita rahaa lentomatkoihin, jaksaa seuloa nettisivuja kaivellen esiin niiltä poistettuja keskusteluja, jaksaa lukea tuhansia sivuja printattua tekstiä yhä uudelleen löytääkseen jonkin pienen aiemmin huomaamattoman vihjeen. Vähän pelottavaa, ehkä.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 39, "ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja". Tästä välittyy ikävä kyllä ihmisten piittaamattomuus eläimistä ja luonnosta, valtava itsekkyys jonka vuoksi uhanalaiset eläimet kuolevat. Kyllähän tämä laittaa miettimään, mitä näiden ihmisten päässä liikkuu. On juu hienoja perhoja, mutta eikö riitä että niitä voi tehdä yleisesti esiintyvien lintujen värjätyistä höyhenistä? Miksi tarvii ajaa harvinaisia lajeja sukupuuttoon, vain jotta voi sitoa kauniita värikkäitä perhoja? Toisaalta kysymystä voi miettiä myös muiden harrastusten kautta. Entäpä kirjaihmiset? Jos saisit haltuusi harvinaisen käsikirjoituksen tai ensipainoksen, mitä tekisit? Veisitkö sen museoon, soittaisitko poliisille ja kysyisit onko tällainen varastettu jostain, vai pitäisitkö esineen piilossa itselläsi?  

Samalla se herättää miettimään museoasiaa yleensä. Muistatko, onko 10 vuotta sitten lehdissä uutisoitu lintuvarkaudesta tai Ristin oikeudenkäynnistä? Minulla ei ole mitään muistikuvia. Jos kyseessä olisi ollut maalaus, tilanne voisi olla toinen. Maailma arvottaa museoesineistöä eri tavoin, niin se vain on. Luonnon (ja ihmisen) historiaa ei pidetä yhtä kiinnostavana kuin maalaustaidetta. Se on toisaalta harmi. Onneksi silloin tällöin ilmestyy kirja tai kirjoja, jotka herättävät huomiota ainakin hetkeksi. Tämän kirjan kuvaliite houkuttelee etsimään lisää tietoa siinä mainituista lajeista ja henkilöistä.