Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Terhi Rannela: Kiivaat

Terhi Rannela: Kiivaat
Kansi: Laura Noponen
Karisto 2019
210 s.








Vakaumus kuulosti helposti särkyvältä astialta, perintöruukulta, jonka isä ojensi pojalleen ja äiti tyttärelleen. Minä olen nostanut ruukun ylimpään hyllyyn ja sulkenut sen lasioven sisään. Kymmenen vuotta se on kerännyt pölyä. Jos lapsia joskus tulee, lukitsen oven.

1950-luvun puolivälissä Salme Laine kirjoittaa kirjettä rouva Kiviaholle, nuoruudenrakastettunsa Toivon vaimolle. Hän palaa kirjeessään reilun vuosikymmenen taakse, aikaan jolloin hän oli Salme Kiivas, nuori sodanvastustaja. Pieni tamperelainen ryhmittymä halusi toimia, halusi ajaa saksalaiset pois maasta. Lentolehtisillä ja sabotaasilla he kokivat vaikuttavansa asioiden kulkuun. He uskoivat itseensä ja vasemmistolaiseen aatteseensa, luottivat tulevaisuuteen. 

Vuonna 1942 oli aikaa myös rakkaudelle ja ystävyydelle, vaikka ne olivatkin sodan ja aatteen kuorruttamia. Ei oikein voinut elää hetkessä, ei suunnitella tulevaisuutta pitkälle - koko ajan oli vaarana jäädä kiinni. Sodan jälkeen nuorten tiet erosivat, eikä kunnollista yhteyttä koskaan enää löytynyt. Salme ei kuitenkaan ole katkera; asiat nyt vaan menivät niin. Mitään hän ei kadu.

Hiivin lähemmäs. Eläimen viikset väpättivät ja se päästi lähelle, katsoi minua hetken uteliaasti ja vahti muruaan, etten vain varastaisi sitä. 
"Osaatko neuvoa, kuinka täältä pääsisi pakoon?" 
Kun yritin maanitella hiirtä syliini, se ärhäkästi puraisi sormeani ja kipitti sitten seinänkoloon piiloon. 
Pieni jyrsijä teki päätöksen puolestani.
Vaikka ne uhkaisivat millä, pitäisin pintani. 
Ja pidinkin.

Tästä kirjasta ei ole helppo kirjoittaa, en tiedä miksi. Pidin lukemastani todella paljon, pidin siitä että sota-ajan keskelle on saatu myös iloisia hetkiä. Pidin siitä, että raakuuksista puhutaan viitteenomaisesti, niitä ei paiskata lukijan naamalle vaan annetaan tilaa mielikuvitukselle. Pidin kauniista kielestä ja monista yksityiskohdista joissa viivähtää. 

En tiedä, paljonko lukukokemukseen vaikuttaa se, että olen kotoisin Tampereen läheltä ja kolmen vuoden taukoa lukuunottamatta olen aina asunut Pirkanmaalla. Tampereella olen asunut yhteensä kymmenisen vuotta. Pispala ja Kalevankangas ovat tuttuja paikkoja - puhumattakaan siitä että nyt asun Satamakadulla! On helppo kuvitella Ratinan kenttä ilman stadionia, olen kävellyt keskustasta Lielahteen... Lukiessa oli siis myös kotoisa olo, vaikka tapahtumat ja aikakausi ovat varsin kaukana omasta elämästäni. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Kiivaat kohtaan 41, "kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää". Sota sinänsä ei kiinnosta, mutta kiinnostaa se miten ja miksi ihmiset päätyivät tekemään erilaisia valintoja, miten ystävistä saattoi tulla vihollisia nopeastikin. Toisaalta myös sota-arjen yhteisöllisyys, toisista huolehtiminen ja välittäminen olisivat kokemisen arvoinen asia. 1950-luvussa kiinnostaa se, miten elämä oli rakennettu sodan jälkeen. Kuinka paljon omat ja muiden teot painoivat, vai annettiinko niiden olla ja jatkettiin eteenpäin.

Yhtä lailla kuin romaanin elämän voi keksiä. Voi valita, mitä haluaa muistaa ja miten. Tärkein valinta on kuitenkin se, mitä päättää unohtaa, minkä tarinan jättää kokonaan kirjoittamatta.  

Kirja on luettu myön muun muassa blogeissa Kirjahilla, Sinimarjan matkassa ja Anun ihmeelliset matkat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti