Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 14: Queenstown / Irlanti

Huh, pitkä kierros maailman ympäri on viime kilometreillä. Matka on tuonut meidät Irlantiin, maahan joka on minulle oudon vieras. On olo, että kaikkihan nyt Irlannin tietävät, mutta kun pysähtyy miettimään tarkemmin niin havaitsin että itse asiassa tiedän todella vähän. Dublin nimeltä, olut, vihreät nummet, tietynlainen musiikki. Siinäpä se. Olikin mielenkiintoista päästä lukemaan Irlantiin liittyviä kirjoja, lainasinkin kaksi joita toinen (Anne Enrightin Valvojaiset) odottaa vielä lukuvuoroaan. Varsinainen kohde olisi ollut Queenstown, mutta siitä ei löytynyt kirjaa joten mennään Irlannilla yleensä.

Hanna Tuuri: Tuulen maa

Otava 2012

174 s.

Olen tiennyt Hanna Tuurin Irlanti-kirjoista, tiedän hyllyttäneeni niitä useamman kerran mutta yhtään en ole lukenut ennen tätä. Nyt mietin, lukisinko kauno- vai tietokirjan, päädyin jälkimmäiseen. Osittain siksi, koska olen vallan ihastunut vastaaviin, joissa suomalaiset kertovat tositarinoita kohtaamisista ja sattumuksista ulkomaan kodissa (kuten Outi Nyytäjä Ranska-kirjoissaan ja Kirsi Piha Italia-kirjassaan). Osittain siksi, että oma kahden kulttuurin suhteeni on vakiintumassa miehen muutettua Suomeen muutama kuukausi sitten.

Ja kävihän Tuulen maankin kanssa niin, että olin mennyttä tyttöä jo heti alusta. Kirja alkaa Paddyn tapaamisella; hän on aivan mahtava tapaus! Toivoin hänen esiintyvän myöhemminkin ja ilahduin aina, kun niin kävi. Myös muut ihmiset ovat mainioita persoonallisuuksia kummallisine tapoineen ja ajatuksineen. Luonto on vahvasti läsnä, ja Tuuri kuvaa sitä hyvin elävästi, oltiin sitten kotipihassa, palavalla nummella tai lumisilla teillä.

Mäessä, keskellä Askeyn tietä seisoo mies, lyhyt, jykevä hahmo syksyisessä aamuhämyssä, jalat tukevasti harallaan molemmin puolin tien keskellä kasvavaa ruohoa. Leveät hartiat erottuvat vaalenevaa, punertavaa taivasta vasten: suuret luut, vahvat nivelet, menneiden sukupolvien ruumiillisen työn perintö. Pieni pipo kohoaa päälaella hullunkurisena suippana: maalaismies, Egoolin yläkylän Paddy.

Ciarán pysäyttää auton ja avaa ikkunan. Paddy lompsii autolle kuraiset kumisaappaat pikisorassa; kenellä nyt olisi kiire, lauantaiaamuna.

Kirja ei suinkaan ole humoristinen kokelma hauskoja tapauksia; niitäkin on mutta paljon myös vakavampaa asiaa. Yksinäisyyttä, kaukana olevia sukulaisia, maaseudun autioitumista, politiikkaa. Yhtenä keskipisteenä on edesmenneen Jimmien talo ja maat sen ympärillä. Kovin tutulta kuulostaa se, että perinnöstä on tulossa perikunnalle enemmänkin ongelma, josta he kuitenkaan eivät ole järin kiinnostuneita, sillä pieni Mayo on kuin maailman ääressä verrattuna Englantiin.

On hauska ajatella, miten varsin syrjäiseen Irlannin kolkkaan on päätynyt paitsi englantilaisia myös suomalainen, ja myöhemmin vielä amerikkalaisia. Elämän reitit ovat erilaisia, ja on mukava miettiä, miten jokainen on löytänyt paikasta jotain sellaista, mikä saa hänet jäämään.

Tuulen maan ovat lukeneet muun muassa Sari R., Amma ja Anukatri.

Nyt on sitten niin, että haluan lukea heti paikalla muutkin Tuurin kirjat, taitaa olla kaksi muuta tietokirjapuolella, mutta myös kaunokirjat alkoivat kiinnostaa.

Viimeiset etapit matkassamme ovat hieman hankalia päivämäärien kannalta. Irlantiin ja sen jälkeen takaisin Lontooseen seurue saapuu 21.12, mutta kuten tiedämme, he eivät huomanneet aikaeroa välittömästi vaan tajusivat vasta hetken päästä että onkin 20. päivä. Päätin tehdä ainakin Irlanti-postauksen 20. päivä, yritän saada Lontoon tehtyä myös mutta hätätilassa jätän sille mahdollisuuden tulla julkaistuksi vasta 21. päivä.