Tammi 2020
284 s.
Salla Simukasta on tullut yksi niistä kirjailijoista, joiden uutuutta odotan jännityksellä. Hän on tavattoman monipuolinen kirjoittaja, joka pystyy tekemään hienoja tarinoita mihin genreen tahansa. Mikä tärkeintä, kirjoissa on aina jotain erilaista, jotain mikä saa lukijan yllättymään iloisesti. Samaan genreen kuuluvat kirjat ovat erilaisia keskenään, eikä koskaan tule oloa että luen samaa kirjaa eri tapahtumapaikalla ja eri nimisillä henkilöhamoilla.
Uutuusteos Lukitut on scifiä mutta täysin todentuntuisessa maailmassa. Nuoria suljetaan vankilaan, syynä se että heidän on laskettu tekevän jonkin rikoksen tulevaisuudessa. Ainoa poispääsy vankilasta on se, että keksii minkä rikoksen olisi tekemässä. Tunnustushuoneessa saa käydä kerran päivässä kokeilemassa, osuuko arvaus oikeaan. Vankeja valvotaan rannepantojen ja videokameroiden avulla, henkilökuntaa ei ole. Jos käyttäytyy hyvin, voi saada mahdollisuuden nousta vangista vartijaksi, ja saa lisää etuja.
Tarinaa kerrotaan viiden nuoren näkökulmasta ja erilaisista tilanteista. Vankilassa voi ystävystyä, jos vaan uskaltaa luottaa toiseen. Toisaalta olemassa olevat suhteet kärsivät, kun toinen osapuoli ”ylenee” vangista vartijaksi. Paine tunnistaa oma tulevaisuuden rikos on kova, sillä jos sitä ei tunnusta ennen kuin täyttää 18, menettää mahdollisuuden päästä vankilasta pois. Henkinen paine on muutenkin kova, sillä yhteyksiä ulkomaailmaan ei sallita, viihdykkeenä on vain rajallinen määrä elokuvia. Kun vangit keksivät tehdä musikaalin, se sallitaan kunhan he pysyvät sääntöjen rajoissa. Yksityisyyttä ei ole, sillä videovalvonta kattaa kaikki vankien asuttamat tilat.
Kun Vega ja Johannes huomaavat järjestelmässä pienen heikkouden, on aika tehdä suunnitelma. Ulkomaailman tietoon on saatettava, missä he ovat ja ennen kaikkea miksi. Eihän se voi olla sallittua, että nuoria lukitaan vankilaan varmuuden vuoksi! Loppu muistuttaa vähän Simukan Jäljellä-kirjaa, mutta on kuitenkin vielä pidemmälle viety, raadollisempi.
Pieni joukko vaikutti suhtautuvan tilanteeseen äärimmäisen tosissaan. ”Suorittajat” kävivät kiivaita keskusteluja ja yrittivät löytää järkeilemällä ja loogisella päättelyllä tulevaisuuden rikoksensa. He käyttivät ulkoilutunnin juoksemalla pihaa ympäri ja ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi kaikkiin tehtäviin. Nämä ihmiset olivat päättäneet suorittaa vankila-aikansa mahdollisimman täydellisesti ja ryhdikkäästi kuin mallioppilaat. Yllättävän harvat pyrkivät sabotoimaan muuta porukkaa, mutta heitäkin oli. He haastoivat riitaa, tappelivat keskenään, kunnes sähköiskut pakottivat heidät lopettamaan, sotkivat ruokalassa, rikkoivat kalusteita, kävivät käsiksi muihin, tukkivat vessanpöntön käsipaperilla ja huutelivat rivouksia. Heidän tuhovoimansa heikkeni kuitenkin päivä päivältä, sillä valvontakamerat seurasivat kaikkea ja kaikesta tuli rangaistus. Lisäksi muut ärtyivät heihin nopeasti ja yksinkertaisesti sulkivat heidät muun ryhmän ulkopuolelle. Vega arveli, että täystuhot eivät jaksaisi pitää yllä sikailuaan viikkoakaan.
Hän tiesi, että ihmiset saattaisivat liukua ryhmästä toiseen yllättävän nopeastikin. Suljettu tila ja määrittelemättömän pitkä vankeusjakso voisivat saada ihmisistä esiin uusia puolia. Tämä oli tavallaan täydellinen psykologinen koe, jonka tuloksia olisi ollut mielenkiintoista tarkkailla, ellei olisi itse ollut mukana.
Viisi päähenkilöä herättävät ensi alkuun tuntemuksen, että no joo, tietenkin tässä on kaikki ajankohtaiset tyypit, on homo, polyamorinen, sukupuoleton; on tummaihoinen, on Kiinasta adoptoitu, on runopoika, on alkoholismia perheessä, on koulukiusaamista, on syömishäiriöitä. Että onkos tässä nyt vähän liikaa, kun kaikilla on joku - tai yleensä useampikin - jättikokoinen asia kannettavanaan? Että olisiko jotain voinut jakaa sivuhenkilöille? Pian kuitenkin tulee olo, että jestas sentään, kaikesta huolimatta tämä viisikko on vahva, niin erikseen kuin yhdessä. Maailma on tarjonnut heille kuraa niskaan, mutta hetken nikottelun jälkeen he iskevät takaisin. Eikä sitä muuta edes vankila.
Suosikkihahmokseni nousi Johannes, monestakin syystä. Pidän siitä, kuinka hän kirjoittaa viestejä siskolleen, vaikka ei voikaan niitä lähettää eikä tiedä, näkeekö sisko niitä koskaan. Pidän siitä, millaista painiskelua Johannes käy itsensä kanssa saadessaan mahdollisuuden siirtyä vartijaksi ja tehtyään sen. Mikä on oikein itseä kohtaan, mikä on oikein tai väärin ystäviä kohtaan, miten saman asian voi kokea valtavan eri tavoin.
Mielestäni Simukan vahvuus on henkilöiden kuvaamisessa, on aika ollut; hän taikoo heidät eläviksi, sellaisiksi että lukija tuntee olevansa heidän joukossaan. He ovat fiktiivisiä mutta kuitenkin heidät näkee edessään ja melkein voi koskettaakin. He eivät vain ilmesty ja katoa taas.
Kirjassa käydään läpi paitsi nuoruuteen ja aikuistumiseen liittyviä kysymyksiä myös yhteiskunnan muutosta. Kun yksityisyys on yhä enemmän uhattuna, kun tekoäly valtaa tilaa, kun kaikkia tekemisiämme urkitaan tai valvotaan elektronisesti - voiko kirjan maailma joskus olla totta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti