Lastenkirjalauantai: Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaaja

 

Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaja

Myllylahti 2020

37 s.

Suru on ikävä mutta tärkeä aihe lastenkirjallisuudessa. Jenna Kostet ja Kaisu Sandberg käsittelevät asiaa koskettavasti mutta lämpimästi uutuuskuvakirjassaan. Millin isotäti on kuollut, mistä hän on tietysti surullinen. Suru alkaa riistäytyä hallitsemattomaksi, kun Millin kotipihaan ilmestyy surunmaalaajaksi esittäytyvä poika. Tämä vetää Millin suuren sateenvarjonsa alle, ja sieltä käsin kaikki näyttäytyy harmaana ja ilottomana. Mölli yrittää kiinnittää Millin huomion siinä onnistumatta. Lopulta Millin vanhemmat huomaavat, että nyt suru on mennyt liiallisuuksiin. Isä vie Millin ulos, ja samalla Mölli piilottaa surunmaalaajan sateenvarjon. Milli ymmärtää, että surun on aika tulla ja sen on aika mennä, se on vieras ohikulkumatkalla eikä pysyvä asukas.

Matkalla kouluun Milli huomaa, että koko maailma on muuttunut yön aikana harmaaksi. Häntä vastaan kävelee vanha harmaa mies, joka taluttaa harmaita vinttikoiria, puut eivät ole enää keltaisia ja oransseja niin kuin syksyllä kuuluisi olla, vaan nekin näyttävät oudon värittömiltä. Kadulla vastaan ajaa harmaita autoja, ja taivaskin näyttää harmaalta, vaikka säätiedot lupasivat pelkkää auringonpaistetta.

- Minusta tuntuu kuin minulla olisi päälläni mummolan vanha täkki, joka on niin painava, ettei sen alla voi kunnolla liikkua. Tai aivan kuin jalkoihini olisi sidottu kahvakuulat, joiden kanssa äiti jumppaa iltaisin. Ihan kuin silmilläni olisi tummennetut aurinkolasit ja päässäni karvahattu, joka estää minua kuulemasta kunnolla, Milli sanoo pojalle, joka nyökkää ja laittaa kätensä Millin hartioille.

Tunsin lukiessa välillä suurta toivottomuutta ja turhautuneisuuttakin. Voi miksi surunmaalaaja pitää Millistä niin tiukasti kiinni! Onneksi Mölli ei luovuta, ja onneksi surunmaalaaja päästää lopulta otteensa! Tarinassa on paljon liikuttavia kohtia, kuten se miten surunmaalaaja maalaa Millin ja tämän huoneen sekä Möllin yritys siivota koti puhtaaksi surusta. Milli on jo tarinan alussa surullinen, mutta tuntee vielä iloakin, kunnes suru valtaa kaiken tilan. Synkkä tunnelma on vallalla pitkän aikaa, ihan vasta viimeisillä sivuilla Milli havahtuu huomaamaan että kivoja asioita on yhä olemassa.

Alakuloisesta tunnelmasta huolimatta tarina on kaunis ja lohdullinen. Se muistuttaa niin lapsia kuin aikuisia siitä, että: 

Surut vain tulevat ja menevät, ja niille täytyy pitää hetki seuraa ennen kuin ne jatkavat matkaansa. 

Viisaita sanoja!

Tässä kirjassa menehtynyt on iäkäs isotäti. Toivoisin surukirjallisuuteen lisää teoksia, joissa kaivataan nuorempaa henkilöä, kuten vanhempaa tai sisarusta. Isovanhempia ja lemmikkejä surraan jo melko kattavasti, mutta tarvetta on käsitellä lasten kanssa myös muiden poissaoloa. 

Tämä on luettu myös Kirjavinkeissä.