Terhi Ilosaari 2020
367 s.
Suhtaudun usein varauksella kirjoihin, joita kirjoittajat itse tarjoavat. Kotona on niin omassa hyllyssä kuin kirjastolainoina kauheat kasat odottamassa lukuvuoroa, joten en halua pinoihin pölyttymään kirjoja, jotka ehkä pysyvät pinojen pohjalla pitkäänkin. Terhi Ilosaaren viesti herätti kiinnostuksen, osittain koska tiedän hänen Endorfiininmetsästäjä-bloginsa, osittain koska kirja on matkakertomus.
Kohdattuaan elämässään ylivoimaisen vaikeat ajat Ilosaari lähti vapaaehtoistöihin maailmalle. Tie vei bosnialaisesta majatalosta islantilaiselle lammasfarmille, Italian ja Itävallan hiihtokeskuksiin, uudelleen Islantiin ja edelleen Grönlantiin. Joissain paikoissa hän oli lyhyen ajan, joissain kuukausia. Työtehtävät oli esittelyissä kuvattu osittain tai jopa kokonaan erilaisiksi, myös työhön käytettävä aika oli usein jotain ihan muuta kuin mitä hakuilmoituksessa oli mainittu. Joissain paikoissa vapaaehtoiset joutuivat keksimään itse, mitä heidän pitäisi tehdä, samalla peläten "työnantajan" haukkuja siitä että väärin on tehty. Toisissa perehdytettiin kunnolla ja annettiin iso vastuu. Aina ei ollut helppoa solahtaa uuteen paikkaan, kieleen ja kulttuuriin kohtaamaan uusia isäntiä, emäntiä ja vapaaehtoisia.
Ilosaari kuitenkin tuo esiin sen, kuinka joka paikassa oli jotain hyvää, jotain mikä antoi eväitä paitsi vapaaehtoistyöhön myös itsensä tuntemiseen. Vaikka joskus oli pettymyksen ja epäilyksen tunteita, jälkikäteen tuli oivallus että jokainen paikka, ihminen ja tehtävä opetti jotain.
Tänään uskalsimme syödä talon ruuista kaksi kananmunaa. On epäselvää, mitä saamme syödä ja mistä ja milloin saamme ruokaa. Olemme täällä töissä majoitus- ja ruokapalkalla. Työtehtävät ovat epäselvät ja niitä on vähän, samoin ruokaa.
Keittiön mörkö, talon isäntä on ikäiseni. Olin lukiossa, kun hän oli sotimassa. Mielessään hänellä on varmasti monta synkkää poimua, sen ymmärrän. Silti en koe elämäntehtövökseni tämän sotaveteraanin pillin mukaan pomppimista, ajatustenluvun alati epäonnistuvaa yritystä. Aseet tappavat, mutta kilttien sanojen käyttö ei vie henkeä isoltakaan mieheltä.
(...)
- Arvon leidit, voitteko pyllistää hetken? anelen. Aamunhämärässä maapohjaisessa lampolan laatikossa nauran vedet silmissä limainen karitsa kädessäni. Mitä ihmettä teen tälle sekasotkulle? Kuka on kenenkin äiti? Lopulta saan kolme uuhta ja kuusi karitsaa kutakuinkin järjestyksessä ulos, syötän alkujugurtit ja desinfioin navat. Toivottavasti arvontani ei mennyt ihan mahdottomasti pieleen. Palaan hämmentyneenä, hekotellen synnytyslampolan puolelle autellakseni neljän lampaan lapset maailmaan,
Vähän jännitin sitä, että onko kirja sittenkään matkakertomus; pelkäsin että matkaanlähdön alkutekijät avioero ja masennus aiheuttaisivat sen, että kirja olisikin ulosoksennettu terapiamatka omaan itseen. Melko pian huokaisin helpotuksesta, vaikeat asiat ovat esillä mutta eivät hallitsevina, niitä pohditaan silloin kun matkan ja työn sattumukset ja tuntemukset antavat siihen luontevan tilaisuuden. Voi olla rumasti sanottu, mutta oman avioeron läpikäyneenä en ole erityisen kiinnostunut tuntemattomien erokokemuksista. Ilosaarella onkin tekstissä vahvuutena se, että kirjan alaotsikko "matka mieleen" on nimenomaan ihmisenä kasvamista eli omien vahvuuksien ymmärtämistä ja omien käyttäytymismallien pohtimista. Vapaaehtoistöissä hän on hoksannut sen, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisiin ihmisiin, joista jää paha olo. Jos kokee ettei kelpaa, jos toinen osapuoli ei halua edes yrittää saada toimivaa kommunikaatiota, silloin on lähdettävä muualle.
Pidän siitä, että kirjassa ollaan monessa paikassa, yllättävissäkin. Bosnia ei ehkä ole monen ensimmäinen valinta, tai Grönlanti. Pidän Ilosaaren eläväisestä tekstistä, siitä kuinka hän sanallistaa näkemänsä kauniit maisemat mutta myös surulliset tapahtumat. Kuvaliite olisi ollut kiva lisä, mutta ilman sitäkin pärjätään.
Luin kirjan joulunpyhinä vanhempieni luona, ja monia kohtia "jouduin" lukemaan ääneen. Tällaisten matkakirjojen vahvuus on siinä, että yhdessä paikassa viivytään pääosin kauemmin kuin lomamatkan verran. Ja kun ei olla maksetussa retriitissä vaan töissä ruoka- ja asumispalkalla, aluetta nähdään laajemmin ja ihmisiin ja tapoihin ehditään tutustua paremmin.
Onhan tämä omalla tavallaan matkakuumeen herättäjä. No, meillä on muutaman ystävän kanssa lentoliput Islantiin ensi elokuulle, tänä vuonna ei päästy matkaan niin jospa ensi vuonna. Mutta kyllä minua alkoi kiinnostaa myös Sarajevo ja Grönlanti. Ja aloin miettiä, että jos korona tai muu tuo pitkän lomautuksen, niin olisiko sinä aikana ideaa lähteä vapaaehtoishommiin...
Helmet-lukuhaasteeseen sain yhden yllättävän hankalista kohdista, numeron 46, "kirjassa on sauna". Jotenkin olin kuvitellut, että saunoja on melkein joka kirjassa vaan eipä ole ollut. Tässä se on hiukan yllättävässä paikassa eli bosnialaisessa majatalossa, mutta hyvä että on jossain :)
Kiitos kirjailijalle kirjapostista ja miellyttävästä lukuelämyksestä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti