Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

 

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Gummerus 2020

331 s. 

Maria syntyy kauan sitten ja on koko pitkän elämänsä kiinnostunut hyönteisistä. Se on sekä kirous että siunaus. Kirous siksi, että naisen hyönteisinnostus on ympäristön mielestä kummallista, jopa pelottavaa. Naisen pitäisi tehdä kirjontatöitä, ei piirtää hyönteisiä niiden eri olomuodoissa. Naisen pitäisi olla kiinnostuneempi puolisostaan ja tyttärestään kuin toukista ja koteloista ja siitä, mitä niistä lopulta muotoutuu. Siunaus siksi, että hyönteisten seuraaminen opettaa paljon luonnosta ja antaa kärsivällisyyttä. 

Vaikka ympäristö on pääosin tuomitseva, on Marialla lähistöllään ymmärtäväisiä ihmisiä. Isäpuoli Jacob kannustaa häntä tutkimaan ja dokumentoimaan näkemäänsä, ja ystävä Clara on se, jolle Maria voi purkaa turhautumistaan, ja joka auttaa hänet kustantajan puheille. Monet ihmissuhteet kärsivät Marian hyönteisrakkaudesta, mutta hän kulkee omaa tietään. Hiukan yllättäen hänen tiensä on tavattoman pitkä, vieden hänet 1600-luvun Nürnbergin ja Amsterdamin kautta Japaniin ja sieltä takaisin nyky-Eurooppaan.

Kun piirrän hyönteisen, kuvaan sen aina omassa elinpiirissään, sen kasvin varrelle, jota se ravinnokseen syö ja jonka lehdelle se munansa munii. Mutta mikä on ihmisen elinpiiri? Mikä on se maassa juurillaan pysyvä varsi, jonka ympärille ihmisolennon elämä kiertyy, ja mitkä ovat hänen elämänsä olomuodon vaiheet? 

Valo laskeutuu vasemmalta, ruutuihin jaetun ikkunan viimeisestä nurkasta, ja käteni lepäävät pöydän puisella pinnalla. Isoäitini vanha pöytä. Puun syyt tuntuvat jo sormiin, ja kun aika kuluu, ne kohoavat puun pinnasta yhä ylemmäs. Näin aika meitä muuttaa. Isoäidit kuolevat, huonekalut kestävät. Puu kuluu, ihminen kehittyy.

Vaan onko se sittenkään niin? Puu ehkä kuluu, ja ihmisluonteenkin valikoidut viivat kohoavat esiin kun toiset hioutuvat pois, mutta jalostuuko ihminen vuosien saatossa, tuleeko paremmaksi, oppiiko mitään? Olenko itse hiotumpi tai viisaampi nyt, kuin nuorena tyttösenä? Ehkä. Isoäitini lauloi: Toukkia nousee kun kaarna hikoilee, kirppuja tihkuu naisen hiestä, ja oli niin varma asiastaan. Mutta väärässä oli hänkin. 

Kirjan kieli on käsittämättömän kaunista kautta linjan. Monia lauseita luin useampaan kertaan, olin onnellinen niiden hienoudesta. On paljon oivalluksia, mutta kuitenkin niin että kieli ei mene liian runolliseksi ja koukeroiseksi, kertaakaan ei tule olo että lauseen lopussa en muista miten se alkoi. On lukuisa määrä todella vaikuttavia, voimakkaita kohtauksia, joista ei voi kuin ihailla miten ne on kirjoitettu. 

Tarinaan suhtaudun hieman kaksijakoisesti. Puoliväliin asti olin haltioissani, rakastin ihan kaikkea. Ahava vetää lukijan tiukasti mukaan Marian ja hyönteisten maailmaan, auttaa havaitsemaan kauneuden siinä mitä on helppo pitää ällöttävänä. Loppupuolesta en ole yhtä innostunut. Marian liittyminen labadisteihin tuottaa pettymyksen: miten kummassa hän on kaiken jälkeen valmis luopumaan rakkaista hyönteisistään niin helpolla? Japani ja Berliini ovat minun makuuni hieman liian nykyaikaa, liian kaukana niin ajan, paikan kuin tunnelman suhteen verrattuna alkupuoliskoon.

Marian hahmosta pidän koko ajan. Hän joutuu tekemään vaikeitakin valintoja, mutta ei kadu, ei katso taakseen vaan suuntaa määrätietoisesti eteenpäin. Pidän myös Jacobista, siitä kuinka hän valitsee Marian tukemisen ja rohkaisee tätä seuraamaan valitsemaansa polkua. Tai ehkä onkin niin, että polku on valinnut Marian? 

Kirjaa on luettu paljon, postaus löytyy esimerkiksi blogeista Kirja vieköön!, Kirja hyllyssä ja Anssin kirjat.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 16, "kirjassa eletään ilman sähköä". Lopussa ollaan kylläkin nykyhetkessä, mutta valtaosa tapahtumista sijoittuu sähköttömään aikaan.