Kannen kuvat Antti Kanto
Gummerus 2021
405 s
Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon on päätetty teettää koristekuvitus koko kirkon täydeltä. Työtä tekemään on palkattu maalarimestari Andreas Pictor apulaisinaan maalari Martinus ja apupoika Vilppu. Onnettomien käänteiden kautta kirkkoon tarvitaan apua, ja kirkonisäntä Klemetti ehdottaa tiilimestarin tytärtä Pelliinaa, taitavaa piirtäjää. Alkujärkytyksen jälkeen Andreas suostuu, ja Pelliina otetaan mukaan auttamaan ja oppimaan.
Kyläläisiä jännittää, millaiseksi kirkon sisus muodostuu.
Maalarit työskentelevät keväästä syksyyn, eikä kuvia näytetä etukäteen kuin tarkastuskäynnille
tuleville. Sana kuitenkin kiirii, ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus pelkää.
Onko kirkkomaalauksista tulossa katastrofi?
Vilppu oli tikapuista ja omasta kuvastaan niin mielissään
että rupesi malliksi pyllisteli lattialla ja heti huomasin kuinka köydenvetäjät
piti maalata. Harjoittelin hiilellä etuhuoneen lattialle kun rupesi sujumaan
kiipesin tikapuille ja olin varovainen. Katsoin Vilppua etuhuoneen lattialla ja
piirsin hiilellä miehen ja sitten toisen. Piirsin ensin vain ääriviivat ja
niistä tuli hauskat. Muutaman paikan niin kuin taipuneen selän ja konttaavat
jalat ripsutin kanansiivellä puhtaaksi ja piirsin uudelleen. Kun lisäsin värin
Vilppu piteli tikapuista kiinni ettei enää tulisi vahinkoa ja luidenrikkoa.
Kostutin seinästä oikean kohdan kalkkivedellä ja maalasin punaisella värillä
oven päälle kaksi miestä kontillaan paitasillaan pyllyt paljaina köysilenkki
kummankin niskan takana. Toinen heistä tarkoitti pahuutta ja toinen hyvyyttä ja
siinä välissä on ihminen että kumpaan suuntaan hänet tempaistaan niin että
vertauskuva se oli.
Tarina on kiinnostava, se on mahdollinen kuvaus siitä keitä
kenties ovat olleet he, jotka ovat maalanneet Pyhän Ristin kirkon koristeet. Se
kurkistaa keskiaikaiseen elämään monen eri henkilön näkökulmasta. Lukija saa
vilauksen niin linnasta, pappilasta kuin markkinoilta. Se muistuttaa ajasta,
jolloin oppipoikajärjestelmä oli voimissaan, ja asioita opittiin jäljentämällä
ja itse tekemällä. Samalla se herättää ajattelemaan, kuinka yhä, 500 vuotta myöhemmin,
kovin monessa asiassa syntyperä vaikuttaa siihen, mitä mahdollisuuksia
ihmisellä on.
Pidän kovasti kirjan herkullisesta henkilögalleriasta.
Andreas on suvereeni mestari, joka kuitenkin tiedostaa ikänsä ja sen, että
hänellä ei enää ole mahdollisuutta kovin monen kirkon työstämiseen. Martinuksella
olisi mahdollisuus yltää vaikka mihin, mutta hän ei malta tarttua siihen.
Vilppu alkaa epäillä, noinkohan hänen kutsumuksensa olisikaan maalaushommissa.
Pelliina on syrjitty ja hyljeksitty, joka puhkeaa loistoon kun hänelle
kerrankin annetaan tilaisuus. Kirkkoherra Petrus on palannut työhön
kotipaikkakunnalleen, ja taistelee eroon lapsuuden varjostaan Mulli-Pekkana, etsien
aikuisuuden ja ammatin tuomaa uskottavuutta. Kirkkoisäntä Klemetti on viisas
häärijä, joka taustalla pitää kokonaisuuden kasassa.
Kannon humoristinen kieli elävöittää tarinan reheväksi,
huomasin oikein alkavani odottaa mitä kaikkea vielä tuleekaan vastaan. Tähän
tarinaan jos minne sopivat tunkiokukot, sydänhyppimiset ja kryppyperseet! Hauskojen
sanojen ja lauseiden sijoittelu on mennyt kohdilleen, ne eivät tunnu yhtään
keinotekoisilta tai päälleliimatuilta vaan kuuluvat juuri siihen missä ovat.
Ennen muuta huumori ei peitä alleen tarinan synkempiä sävyjä kuten naisen asemaa,
ennakkoluuloja tai maallisen ja kirkollisen vallan ristiriitoja.
Rottien pyhimystä on luettu jo varsin paljon, siitä
on arviot esimerkiksi blogeissa Nostetaan teksti pöydälle, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka sekä Amman lukuhetki.
Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 20, ”kirjassa
on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen”. Se sopii myös
esimerkiksi kohtiin 3, ”historiallinen romaani.” 16, ”kirjassa eletään ilman
sähköä” ja 33, ”kirjassa opetetaan jokin taito”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti