Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia

 

Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia

WSOY 2000

259 s.

Eeva Joenpelto. Monelle tuttu nimenä, mutta kirjat ovat ehkä jääneet lukematta. Näin oli minullakin. Olen kyllä kirjastotyössäni seurannut, että Vetää kaikista ovista on erittäin suosittu äänikirja, mutta painetut kirjat käyvät vähemmän lainassa. Nyt oli minunkin aika tarttua Joenpellon kirjaan.

Tänään 17.6.2021 on kulunut 100 vuotta Eeva Joenpellon syntymästä. Kirjablogeissa ja -somessa on haluttu nostaa Joenpeltoa esiin, muistuttaa että meillä on ollut tällainen kertojataituri. Kun valitsin kirjaa luettavakseni, esiin nousi valinnanvaikeus. Mikä tahansa saattaisi osua minun lukuhermooni. Valinta oli lopulta aika pitkälti käytännön sanelema; Tampereen pääkirjastossa oli viisi Joenpeltoa hyllyssä. Sarjaa en halunnut aloittaa keskeltä, joten päädyin lukemaan Uskomattomia uhrauksia.

Eino Nygren on agrologi, joka on urallaan kulkenut pienestä pankista isoon, edelleen sanomalehden taloushoitajaksi ja siitä suureen osuustoiminnalliseen yritykseen tuottajien edustajaksi. Hän on uskonut firmaan niin, että on antanut lainojen vakuudeksi liki koko omaisuutensa. Nyt on kuitenkin tullut 1990-luku ja firmalle alamäki. Samaan aikaan Einon terveys alkaa horjua ja sairaala tulee tutuksi

Einon vävy Harri on saanut samasta osuustoimintayrityksestä potkut. Harri keräilee itseään ja yrittää totutella uuteen arkeen. Kuka hän on ja mikä on hänen merkityksensä ilman työtä? Einon sisar Elsa, topakka kampaamoyrittäjä, koettaa sekä pyörittää yritystään että pysyä kärryillä Einon tilanteesta. Sairaalassa sekä potilas että omaiset saavat kylmää kohtelua, väki vaihtuu jatkuvasti eikä kukaan kerro mitään. Potilas on kuin esine, jota tarkkaillaan, ja omaiset tuntuvat epätoivotuilta.

Mukaan kuvioihin palaa Einon veli Risto, joka on ollut vuosia poissa, pitämättä yhteyttä perheeseen. Ristokaan ei saa tolkkua firman asioista, ja alkaa näyttää vääjäämättömältä että sen tie on lopussa. Eino on huolehtinut siitä, että tyttärensä Heidin ja Harrin asunto on firman ja velkojen ulkopuolella. Mutta onko vaarassa Nikulan talo, Einon talo maaseutuasunnolla, talo josta Heidillä on paljon muistoja ja jonne Harri päätyy yhä useammin?

Hän oli ostanut kyläkaupasta vihkoja lisää ja sitten kaupungista tietenkin. Kun vuosia oli kulunut ja myyjä muuttunut muutaman kerran, tuli kaupan loppuunmyynti. Hän oli ostanut kaikki vihot, mitä siellä oli ja ajatellut, että ne saivat riittää. Vaikka pysyisi hengissäkin, mitään kerrottavaa tuskin enää olisi tai hän oppisi viimeinkin elämään kertomatta niistä.

Kysymys ei kuitenkaan ollut pelkistä muistiinpanoista. Joskus kun kynä pysähtyi, kun tapahtumia oli ollut tavallista vähemmän, kun kättä ei vielä väsyttänyt, hänen ajatuksensa alkoivat harhailla. Mieleen tuli tai oli tulevinaan jotain tärkeää. Kuten sekin ominaisuus tai omituisuus, että hänellä yhä oli vakaa usko, että ihmiset halusivat hyvää toisilleen.

Aina ei näyttänyt siltä, mutta niin vain oli oltava.

Voi kun olisikin niin! Ikävä kyllä jo 20 vuotta vanhassa kirjassa yksittäisellä ihmisellä ei ole arvoa. Kun Eino on poissa kuvioista, firma tyhjennetään säälimättä eikä Einolle suoda ajatustakaan. Sairaalassa etenkin lääkärit ovat niin ylemmyydentuntoisia, että heitä ei sovi lainkaan häiritä typerillä kysymyksillä. Jos potilas ei parane tarpeeksi nopeasti tai jos hän paranee liian nopeasti, hän kuulee kunniansa. Myös perheessä sen jäsenillä tuntuu olevan kovin kylmät välit, yhteyttä pidetään enemmänkin velvollisuudentunnosta kuin halusta. Jotenkin tuntuu siltä, että Heidin ja Harrin välit ovat keskenään jännitteiset, mutta eivätpä he kovin lämpimästi suhtaudu lapsiinsakaan.

Työttömyys, velkaantuminen, omaisuuden menetyksen uhka ja omanarvontunnon menetys esitetään melko viitteenomaisesti. Henkilöt pohtivat asioita itsekseen, mutta eivät koe suuria tunteenpurkauksia toisten nähden. Einon sairastuminen on ainoa asia, joka saa etenkin Elsan ja Heidin toimimaan ponnekkaammin. Harri on eksyksissä itsensä kanssa, eikä saa tarttumapintaa oikein mistään. Elämä soljuu eteenpäin vieden virtaansa sen mitä vie.

Yllätyin siitä, kuinka voimakas lukukokemus oli. Mietin, miksi. Yksi syy on ehkä se, että henkilöhahmoja on vain muutama, jolloin lukija on heidän kanssaan koko ajan. Toinen on varmastikin se, että nyt ollaan ”oikean” kriisin ytimessä, eli ollaan menettämässä elämäntyö ja omaisuus, eikä kriisinä ole kolmekymppisenä sinkkuna oleminen, ero komeasta poikaystävästä tai muu vastaava. Kommunikaatio tapahtuu usein lyhyillä lausahduksilla, ei viinilasin äärellä hysteerisesti nyyhkien. Lapsuus, työ, terveys, elämäkin ovat karkaamassa henkilöhahmojen ulottuvilta, jokainen joutuu käymään läpi menettämisen ja luopumisen prosessia. Kuka saa otteen uudenlaisesta elämästä ja kuka ei?

Kirja on luettu myös blogissa Kuristava kirsikka.