Håkan Nesser: Den sorgsne busschauffören från Alster

 

Håkan Nesser: Den sorgsne busschauffören från Alster

Albert Bonniers Förlag 2020

Äänikirjan lukija Reine Brynolfsson

Håkan Nesserin kirja on ilmestynyt tänä vuonna suomeksi, jo keväällä ihmettelin suomenkielistä nimeä Koston jumalatar ja nyt ihmettelen sitä vielä enemmän. Kyllähän Nemesis mainitaan muutaman kerran, mutta tämä on kuitenkin ennen muuta tarina alsterilaisesta bussikuskista Albin Rungesta. 

Vuonna 2008 Runge ajoi bussilla kolarin, jossa kuoli lähes 20 ihmistä. Muistiinpanoissaan hän kummastelee, miksi hän jäi eloon. Ajamisesta ei tullut onnettomuuden jälkeen enää mitään, joten hän jättäytyi pois. Vähän myöhemmin hänen vanhempansa kuolivat jättäen varsin huomattavan perinnön. Niinpä Runge saattoi heittää taloushuolet mielestään. 

Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen Runge alkoi saada uhkauskirjeitä ja -soittoja. Kirjeiden allekirjoittaja oli Nemesis, koston jumalatar. Runge kertoi uhkauksista poliisille, mutta nämä eivät päässeet lähettäjän jäljille. Kun Rungelle ilmoitettiin hänen kuolinpäivänsä, poliisi tietenkin alkoi suojella häntä. Elettiin yhä vuotta 2013 kun Runge puolisoineen lähti poliiseilta salaa matkalle, jonka aikana hän katosi jäljettömiin.

Tarinan nykyhetki on vuosi 2018. Gunnar Barbarotti ja kumppaninsa Eva Backman ovat parin kuukauden mittaisella virkavapaalla pohjois-Gotlannissa. Kukapa siellä tuleekaan Barbarottia vastaan punaisella polkupyörällä, ellei Albin Runge! Vai... tuleeko sittenkään? Mies ja polkupyörä pysyvät näkymättömissä, eikä paikallisista oikein ole apua. Kukaan ei tiedä pyöräilevästä miehestä mitään. Mutta koska Barbarotti on äärettömän kärsivällinen ja myös sinnikäs, hän ei luovuta ennen kuin saa kysymyksiinsä sellaisia vastauksia, joihin voi tyytyä.

Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka lukee suosikkini Reine Brynolfsson. Kuuntelin häntä ensimmäistä kertaa Nesserin kirjan De vänsterhäntas förening lukijana, ja silloin jouduin kelaamaan monta kertaa taaksepäin huomattuani, että kuuntelin tarinan sijaan ääntä. Nyttemmin olen kuunnellut muutaman muun hänen lukemansa kirjan, ja pystyn jo seuraamaan tarinaakin. Hänen rauhallinen, tasainen äänensä sopii erinomaisesti Nesserin rauhallisiin, hitaasti eteneviin ja jännitykseltään vähäisiin tarinoihin. 

Tarinaa kerrotaan sekä Barbarottin että Rungen näkökulmasta, mikä on onnistunut ratkaisu. Rungen muistiinpanot valaisevat hahmoa, joka ei esiinny elävänä montaa kertaa. Barbarotti on oma itsensä, paljon pohtiva ja hätäilemätön. Hän ei säntää suin päin minnekään, vaan suunnittelee siirtonsa tarkasti. 

Tarina on hidastempoinen mutta se säilyttää mielenkiintonsa koko ajan. Rungesta ja hänen elämästään paljastuu vähän kerrassaan asioita, jotka täydentävät kokonaiskuvaa. Silti ihan loppuun asti saa jännittää, mitä yllätyksiä vielä tulee vastaan. 

Paloittelua ja verellä seinään kirjoitettuja symboleita kaipaavalle tämä saattaa olla tylsä, mutta minä tykkäsin kovasti. Kaiken teknologian keskellä on todellakin rentouttavaa uppoutua kirjaan, jossa asioita selvitetään ihmisiä tapaamalla ja keskustelemalla. Kirjoittaisipa Nesser vielä paljon lisää!

Suomennos on luettu jo esimerkiksi blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi ja Kirja vieköön! 

Jo Nesbø: Mustasukkainen mies ja muita kertomuksia

 

Jo Nesbø: Mustasukkainen mies ja muita kertomuksia

Norjankielinen alkuteos

Sjalusimannen og andre fortellinger (2021)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Johnny Kniga 2021

301 s.

Jo Nesbø on yksi suosikkikirjailijoitani osin siitä syystä, että hän ei ole pitäytynyt ikuisesti yhdessä sarjassa ja hahmossa vaan on tehnyt myös yksittäisiä kirjoja. Tällä kertaa hän on ehkä hieman yllättäen kirjoittanut novellikokoelman, jonka seitsemän kertomusta käsittelevät keskenään hyvin erilaisia murhia. Harry Hole -sarja etenkin on melko väkivaltainen, tämä sen sijaan on varsin veretöntä ja lähes jännityksetöntä toimintaa. Novelleissa on kuitenkin kaikissa joku erikoinen juttu, jonka lukija saattaa oivaltaa tarinan edetessä tai sitten ei.

Pidin kaikista tarinoista, on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta valita suosikkia. Avausnovelli Lontoo kertoo elämäänsä pettyneestä naisesta, joka on tilannut oman murhansa. Hän ei tiedä koska ja missä se tapahtuu, mutta sen hän tietää että seuraavan kolmen viikon kuluessa kuitenkin. Lentokoneessa matkalla Lontooseen hän avautuu vierustoverilleen, josta saa ymmärtäväisen kuuntelijan. Ennen naisen kuolemaa Lontoo on oleva heidän. Mustasukkainen mies kulkee kiipeilyn maailmassa, päähenkilö kertaa oman elämänsä tragediaa etsiessään ensin yhtä ja sitten kahta kadonnutta miestä. Jonon päähenkilö saa tarpeekseen etuilijoista. Jätteitä seuraa Ivaria krapulapäivänä töissä, kun hän on epävarma siitä mistä on saanut haavan otsaansa. Tunnustus on ehdottoman ovela tarina siitä, kuinka syyllinen paljastaa miten aiheutti toisen henkilön kuoleman. Odd kertoo kirjailijasta, joka saa yhtäkkiä tarpeekseen ja haluaa muuttaa niin elämänsä kuin kirjoitustapansa. Mitä tapahtuu kirjoituskyvylle, kun elämään tulee uusia ihmisiä? Korvakoru kierrättää lukijaa mustasukkaisessa mielessä, epäilyn ja siitä vapautumisen ja uuden epäilyn kierteessä.

Hän pudisti päätään. Mutta käsi piti yhä kiinni köydestä. ”Sinä et selvästikään ole mikään tarinankertoja, Nikos.”

”Pitää paikkansa.”

”Sinulla ei esimerkiksi ole mitään todisteita.”

”Mikä saa sinut uskomaan niin?”

”Jos sinulla olisi todisteita, et olisi tullut tänne yksin, siinä tapauksessa minut olisi pidätetty kauan sitten. Ja satun tietämään, että olet lopettanut työsi poliisin palveluksessa. Nykyään istut Kansalliskirjastossa ja luet kirjoja, eikö totta?”

”Ei”, minä sanoin, ”Istun Gennadius-kirjastossa.”

”Mistä tässä vierailussa siis on kysymys? Onko vanha mies tullut kalastelemaan todisteita jutussa, joka ei anna hänelle rauhaa, koska hän ei enää olekaan aivan varma siitä, että löysi totuuden?”

”On totta, etten saa rauhaa”, minä sanoin. ”Mutta se ei johdu tästä jutusta. Eikä pidä paikkaansa, että olen täällä kalastelemassa todisteita, sillä ne minulla on jo.”

”Valehtelet.” Köyttä pitelevän käden rystyset muuttuivat valkoisiksi.

Novelleja yhdistää kuoleman ja elämän häilyvä raja. Yksi päätös, yksi nopea teko, ja monen ihmisen elämä saattaa muuttua pysyvästi. Avausnovellin naista lukuun ottamatta kukaan ei odota kuolevansa, ja toisinaan kuolema on yllätys sen aiheuttajallekin. Hämmentävää on se, mitä tappajille käy tekojensa jälkeen.

Olen lukenut muutamia nuivia arvioita kirjasta, mutta minä tykkäsin siitä todella paljon. Jännitystä ei juuri ole, mutta tarinoina kaikki ovat hienoja. Pidän siitä, että kaikissa on joku kohta, joku hetki jolloin tarinan maailma vinksahtaa vinoon eikä paluuta enää ole. Muutamassa novellissa arvasin tai tiesin käänteen etukäteen, toisissa en, mutta yhtään ei haitannut oli kummin päin vain. Yllätyksellisyys syntyy myös siitä, että joskus käänne tapahtuu aikaisin, joskus ihan lopussa. Pidän nimenomaan siitä vinksahtaneisuudesta, mikä saa päähenkilöiden toiminnan tuntumaan ihan loogiselta paitsi heille itselleen myös minulle lukijana. Murha on kauhea asia, mutta novelleissaan Nesbø käsittelee niitä niin absurdilla huumorilla, että välillä tekee mieli hihkua ja nauraa.

Kokoelma on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää.

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

 

Satu Rämö: Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla

Kuvat Björgvin Hilmarsson

WSOY 2021

294 s.

Satu Rämö muutti perheineen Islannin Länsivuonoille Ísafjörðurin kylään. Olen seurannut perheen elämää Instagramin välityksellä, mutta nyt tarjolla on myös kirja. Talo maailman reunalla kertoo tilapäisestä muutosta, jonka myötä perheessä kypsyy päätös vaihtaa asuinpaikkaa pysyvästi. Kuten aiemmissa Islanti-kirjoissaan, myös tässä Rämö kertoo perheen arjesta kommelluksineen. Saamme lukea - jälleen kerran - sään tarjoamista yllätyksistä. Ísafjörðurissa niitä on ehkä vielä enemmän kuin mitä oli Reykjavíkissa. Luonto tarjoaa pahinta ja parasta. Onneksi täälläkin on kylän yhteisöllisyys voimavarana. Kaikki ovat joko etäistä sukua toisilleen tai muuten löytyy yhteisiä tuttuja, joten jää on helppo murtaa. Apua saa aina. Kun saari tarjoaa yllätyksen toisen perään, vuosien kuluessa Rämö on oppinut asennoitumaan tilanteisiin ilman suurta stressiä. Ylitsepääsemättömiä asioita on varsin vähän, mielikuvituksella pääsee pitkälle. 

Havahdun eteisestä kuuluvaan esikoisen huutoon.

- Pabbiiii!!! Äitiiii!!! Tulkaa äkkiä tänne! En pääse ulos.

Miten niin et pääse ulos?

Otan muutaman askeleen eteistä kohti. Siellä odottaa muheva yllätys. Sisäänpäin aukeava ulko-ovi on kyllä auki, mutta ulos ei näe. Paksu lumiseinä on muurannut oviaukon umpeen. 

(...)

Lunta on tullut yön aikana paljon, mutta ei nyt ihan kolmea metriä kuitenkaan. Tuuli on puhaltanut sen isoksi kasaksi ovemme eteen. Ulko-oven eteen ilmestynyt lumikerros ei ole ylhäältä kamalan paksu. Muutaman minuutin päästä olemme saaneet onnettomilla välineillämme ulko-oven yläosasta työnnettyä lunta sen verran pois, että näemme ulos. Viimeinen metri lumikerrosta on pakkautunut niin tiiviisti, että sen siirtämiseen tarvitaan järeämpiä työkaluja eikä siihen ole nyt aikaa. Puolisoni päättää heittää esikoisen kinoksen yli talosta ulos.

- Pidä piposta kiinni, kolmannella päästän irti, hän sanoo ja kaappaa esikoisen syliinsä.

Yksi, kaksi, kolmeeeeeeee... Ja esikoinen lentää lumivallin yli pehmeään hankeen takapuolelleen.

- Reppu kans, hän hihkaisee. Ja kas vaan, lentää reppu perässä.

Pidän Rämön rehellisestä ja avoimesta tavasta kirjoittaa. Hän uskaltaa kertoa noloista tilanteista ja ongelmista, eikä esittele pelkästään kauniita maisemia ja mitä kaikkea ihanaa perheen kanssa voi tehdä. Sukulaisten kanssa tehdystä vaelluksesta saisi helposti luotua silotellun kuvan, jos kaunistelisi säätilaa ja sitä, kuinka väsyneitä ja turhautuneita kaikki olivat.

Yksi neuvo on sellainen, mitä ajattelin että kannattaa ystävien kanssa reissatessa noudattaa: älä luo liian kireää aikataulua. Islannissa sää voi pilata suunnitelmat, joten jos on tehnyt reissulleen tiukat raamit milloin pitäisi olla missäkin, vaarana on että kohteissa ollaan kaatosateessa pohjoistuulen piiskaamana. Yritän pitää tämän mielessä, kun seuraavan kerran lähdemme ystävieni kanssa jonnekin…

Isoin ongelma postauksen kanssa tuli, kun en meinannut millään keksiä missä kuvaan kirjan. Kansi on niin äärettömän kaunis, että taustaksi ei mitenkään sovi mikä tahansa maisema. Työmatkoilla katselin vaikka mitä kohteita mutta kaikessa oli jotain vikaa. Onneksi lopulta löytyi yksi kelvollinen kohta.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 44, ”kirjassa on reseptejä”. Luin kirjaa pääosin ulkona, mutta koska kesää on vielä jäljellä niin siihen kohtaan löytynee toinen, reseptejä sen sijaan ei ole tullut vastaan paljoakaan. Resepteissä huomasin sellaisen mielenkiintoisen jutun, että Islannissa kalasoppaan ei tule perunaa! Sinänsä loogista, en usko että Islannista löytyy kovinkaan monta perunanviljelijää. Kuumaa voileipäkakkua ajattelin kokeilla joskus tehdä, ohje on riittävän lyhyt että jaksan lukea sen kokonaan ja työvaiheita näyttäisi olevan riittävän vähän että jaksan ryhtyä toimeen.

Tämä on mitä oivallisin kirja sekä helpottamaan että lisäämään matkakuumetta. Jos olisimme ystävieni kanssa päässeet elokuussa Islantiin, olisimme menneet Länsivuonoille. Mutta viime kesältä perutut, uudelleen tilatut lennot peruttiin taas, jo 3 kuukautta ennen lähtöaikaa! Ehkä ensi vuonna sitten... 

Talo maailman reunalla on luettu myös Joukon taideblogissa.