Anna Takanen: Sinä olet suruni

 

Anna Takanen: Sinä olet suruni. Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta.

Ruotsinkielinen alkuteos Sörjen som blev. En berättelse (2019)

Suomentanut Leena Vallisaari 

Gummerus 2020

266 s. 

Moni on varmasti kuullut, että Suomesta lähetettiin sotalapsia Ruotsiin. Ja aiheesta on varmasti kirjoitettu ainakin tietokirjoja. Minä en ole aiheesta lukenut, en tietoa enkä kaunoa, en tiedä siitä oikeastaan muuta kuin että osa lapsista jäi, osa palasi. En ollut varma, kiinnostaako aihe minua edes, mutta kun tartuin Anna Takasen kirjaan niin se oli menoa ensimmäisistä sanoista asti. Takanen kirjoittaa isästään sotalapsena, ja samalla pohtii omaa perintöään ja identiteettiään. Hän kirjoittaa äärimmäisen koskettavasti tuoden etenkin lapsen tunteet ja pelot lukijan ihon alle. 

Timo Takanen on vain nelivuotias, kun hänet lähetetään Ruotsiin. Uusi perhe on ystävällinen, mutta silti Timo tuntee olonsa usein ulkopuoliseksi. Hän oppii kielen nopeasti, mutta silti hän on se finnjävel, joka otetaan helposti silmätikuksi. Paluu Suomeen venyy ja venyy, ja sitten kun Timo pääsee käymään vanhempiensa ja sisarustensa luona, hän on ulkopuolinen sielläkin. Oma paikka on samaan aikaan molemmissa mutta ei kummassakaan. Välit ovat läheiset molempiin perheisiin, ja yhteys säilyy vuosien mittaan. 

Timon tytär Anna käy aikanaan samanlaisia tunteita läpi. Myös häntä pidetään finnenä, vaikka hän on aina asunut Ruotsissa. Aluksi Suomen sukulaisten kanssa ei ole yhteistä kieltä, mutta silti heitä on mukava tavata, heidän kanssaan on helppo olla. Kommunikaatio sujuu myös ilman puhetta, toki usein joku löytyy tulkiksi. Ja etenkin nuoret serkukset haluavat opiskella toistensa kieltä. Koulun vaihtuessa yläkouluun kiusaaminen loppuu, ja Anna on yksi muista ruotsalaisnuorista. Aikuisena hän on näyttelijä ja päättää käydä isänsä ja sukunsa tarinaa läpi teatteriesityksen keinoin. Se ei ole helppoa mutta se on tehtävä. 

Isä on istunut kolme kuukautta Hultastuganin torpan pöydän alla. Hän hakee laukkunsa ja myssynsä kanssa turvaa pöytäliinan alta. Hän on oudon hiljainen niin pieneksi ihmiseksi, ja hänen ruotsalaiset vanhempansa ovat huolissaan. Onko hän normaali vai ei? Gustav uskoo, että poika on kunnon ainesta, hän on käynyt kovaa elämänkoulua eikä hätää varmaankaan ole. 

(...)

Hän on viidentoista ja 188 senttiä pitkä ja on vuosi 1953, ja hän menee kirjeenkantajaa vastaan, on tehnyt niin joka päivä jo hyvän aikaa. Hän odottaa niin kovasti että koskee, hän odottaa joulukuorta jossa on Suomen postileima, koukeroista käsialaa, lupaus äidinsisällöstä ja veljenkaipuusta. Hän haluaa vastauksen kirjeeseen jossa kertoi aikovansa kesän tullen matkustaa heitä katsomaan. Mutta kirjeenkantaja ei kanna hänelle äidinkirjettä tänäänkään. Hän potkiskelee soraa ikään kuin kirje olisi voinut kätkeytyä sinne.

(...)

Joulukuun 27. päivänä punaiset päivät ovat ohi, ja jonkinlainen krapula vaimentaa tunnelman. Äiti on töissä, ja lounaalla isä kertoo että Suomessa aiotaan lähiaikoina järjestää suuri sukukokous, ja minä sanon etten halua osallistua siihen, olen valmistumassa teatterikoulusta enkä tahdo nyt lähteä Suomeen. Isä yrittää suostutella, hän tarjoilee avokätisesti sukuhistoriaa, nyt sen saisi siinä sivussa. Mutta minusta tuntuu että minua pakotetaan, juuri nyt en halua joutua keskelle hankalaa suomalaisuutta. Sanon ei, isä, Suomi ei ole nyt minua varten, haluan omaan elämääni. Sinä et puhu lapsuudesta, se on mykkä. Tunnesiteet on katkaistu. Poiskaipuuta. En tahdo sinne. 

Tarina on yksi liikuttavimmista, joita olen koskaan lukenut. Timon lähtö Ruotsiin, asteittainen sopeutuminen sinne, kaipuu kotiin. Timon äidin Saaran kirjeet Ruotsin-äidille, joissa hän kaipaa Timoa kotiin mutta toivoo Timon voivan olla vielä Ruotsissa, koska heillä ei Suomessa ole varaa ottaa häntä takaisin. Timon ja Saaran kohtaamiset, kun Timo tulee ensin yksin ja myöhemmin perheensä kanssa kylään. Saaran uuden miehen Eemilin kyräily, suoranainen viha Timoa kohtaan. Timon veljen Leevin ikävä, kun aina rinnalla ollut veli repäistään pois, ja kun veli tulee käymään, ystävyys on tallella mutta entistä läheisyyttä on vaikea löytää. Annan epätietoisuus siitä, miksi hän ei kelpaa ruotsalaiseksi, koulukiusatuksi tuleminen, kysymykset isän historiasta joihin ei koskaan anneta vastauksia, oma lapsettomuus. 

Takanen kuitenkin kirjoittaa niin, että surussa ja kaipuussa ei vellota. Henkilöissä on myös kipinää ja päättäväisyyttä, ja mahtuu mukaan joitakin ilon hetkiäkin.  

Kirjassa on paljon valtavan isoja asioita; lapsen ero perheestään, ulkopuolisuus, identiteetin rakentaminen ja hauraus, perheen sisäiset kommunikaatiovaikeudet, lapsettomuus siihen liittyvine hoitoineen... Kokonaisuus on painava mutta ei raskas. Takanen kirjoittaa tiiviisti jättäen asioita myös rivien väliin, lukijan tulkittavaksi. On hämmästyttävää, miten hän saa isän puoleisten isovanhempiensa, isänsä ja oman elämäntarinansa mahtumaan 266 sivuun. Tuntuu, että kirjassa tapahtuu paljon enemmän kuin mitä sivumäärä antaa olettaa. 

Istun saarella veljen ja minun yhteisellä kesämökillä, juon kahvia ja on aurinkoinen kesäpäivä...

... ja minä haalin sinut kokoon, isä. Nostan kahvikupin sinullekin siltä varalta, että sattuisit tulemaan. 

Tämä on todella hieno kirja, jota suosittelen lämpimästi luettavaksi! 

Sinä olet suruni on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjasta kirjaan, Kulttuuri kukoistaa ja Annelin kirjoissa.