Otava 2021
286.
Raija Oranen on biofiktioiden pioneeri, tarina Anita Välkistä on jo varsin mones romaani todellisesta henkilöstä. Tällä kertaa tilanne on ehkä ollut erilainen, sillä Välkin ajasta on varsin vähän aikaa. Lisäksi tämän ytär on elossa ja tarjonnut runsaasti lähdemateriaalia kirjaan.
Tarinassa Anita on Kiteen-mökillä vuonna 1992. Saunanlämmitys, ruuanlaitto, tyttären perheen kanssa oleminen, siinä päivät kuluvat. Aikaa on myös muistelulle. Ikävä vähän aikaa sitten kuollutta puolisoa kohtaan on voimakkaasti läsnä, kipu on kova vaikka puolison vuosikymmenen mittainen sairastelu ei tehnytkään kuolemasta yllätystä. Mukana on myös huono omatunto siitä, että vaikeaa reumaa sairastava tytär joutui viettämään lapsuutensa lähes täysin isovanhempien luona, äidin reissatessa töiden takia ympäri maailmaa. Ura oli pitkä ja kunniakas, mutta sen päättyminen oli katkera paikka. Välkki tunsi, että hänellä olisi vielä ollut annettavaa. Pää pystyssä hän kuitenkin kulkee loppuun asti.
Minä olen ilman rooleja rikki kuin ammuttu, tykillä pamauteltu täyteen reikiä, ne ovat niissä kohdissa, joissa roolien pitäisi olla ja joissa ne ovat. Vaikka on kulunut aikaa, nuo haavat eivät ole kasvaneet umpeen, eivät kokonaan, vaikka itsekin välillä luulen niin. Ei, yhtäkkiä niin kuin nyt, minä repeän haperaksi niin, että tuulet voivat kulkea lävitseni ja ujeltaa mennessään, tuiskuta ja pöllytä ja kiertää. Minä olen kuin harso, hyvin isoreikäinen, ja syvällä sisimmässäni katkera vaikka en tohdi tunnustaa sitä edes itselleni, sehän on väärin, se sotii kaikkia ihanteitani vastaan. Minulla on kaikki syy olla kiitollinen siitä mitä elämä on minulle antanut. Olen minä, kyllä minä olen. Ja silti, silti juuri kun täytyn ensimmäisen todellisen kesäpäivän tuoksuista, valkoisten kukkien merisestä ihanuudesta ja auringon kuumottavasta kouraisusta ihollani, repeytyvät minuun ammutut reiät levälleen, ja tässä olen, kurkku tukahtuneena. Tämä on väärin, minulla on sittenkin huono luonne, en ymmärrä alistua ja mukautua, en vieläkään. Ikään kuin minulta olisi otettu pois jotain, vaikka olen menettänyt vain sellaista mitä en koskaan saanutkaan.
Olisin kaivannut tarinaan vielä lisää Välkin urasta, enemmän tai pidemmälti kohtauksia eri maiden oopperoista, esitysprosesseista, ihmisistä joista monia hän varmasti kohtasi useita kertoja. Nyt ruuanlaitto saa melko ison osan verrattuna Välkin uramuisteluihin. Enemmän tilaa saavat kollegat Pekka Nuotio ja Usko Viitanen, muut laulajat ja kapellimestarit tulevat lähinnä mainituiksi tai saavat muutaman lauseen.
Muuten tykkäsin kirjasta kovasti, Oranen kirjoittaa kauniisti niin Välkin suurista menestyksen hetkistä kuin yhtä suurista suruista. On koskettavaa lukea esimerkiksi Välkin syyllisyydentunnosta tytärtään kohtaan, vaikka tytär vakuuttaakin moneen kertaan ettei siihen ole syytä, että hänellä oli hyvä olla isovanhempien luona, että hänestä oli mukava ihailla menestyksekästä äitiä, äitiä joka ehkä kävi harvoin mutta aina tullessaan toi valon mukanaan.
En tiedä, onko oopperan maailma yhä yhtä julma, toivottavasti ei. Tosin tarinasta välittyy myös se, että jostain syystä Välkkiä kohdeltiin huonommin kuin muita. Esimerkiksi hän ei saanut lyhyttä tai pidempää vapaata vieraillakseen ulkomaisessa oopperassa, kun muille vapaa olisi myönnetty. Karu on myös esimerkki, jossa kapellimestari (Jussi Jalas) suuttuu Välkille ja käytännössä sulkee kaikki ovet tämän edestä. Onneksi Välkki piti opettamisesta ja sai edes jonkinlaista tyydytystä oppilaidensa onnistumisten kautta.
Kautta linjan Välkki muistuttaa, että lahjakkuus yksin ei riitä, vaan menestyminen vaatii sekä kovaa työtä että onnea. Hän oli aina innokas esiintyjä ja suuntasi päättäväisesti kohti teatteria, mutta oikeaan aikaan kohdatut oikeat ihmiset johdattivat hänet oopperapolulle. Laulutunnit alkoivat varsin myöhään, mutta eivät liian myöhään uraa ajatellen. Joskus Välkki tunsi suoranaista pelkoa mutta onnistui ajamaan sen hiiteen, hän päätti luottaa itseensä, näyttää yleisölle että tässä olen, katsokaa mitä osaan.
Taas huomasin että on olemassa tuttu nimi jonka elämästä en ole kuitenkaan tiennyt yhtään mitään. Viime vuosina on ollut suoranainen biofiktiobuumi, mutta mielestäni on vain hyvä asia, että unohduksiin painuneita henkilöitä nostetaan esiin ja muistutetaan, että jokainen heistä oli ja on paljon muutakin kuin menestys ja pinta.
Kaikki tämä valo on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Helmet-lukuhaasteeseen rastitan kohdan 13, "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan", 6 "kirja kertoo rakkaudesta" sekä 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti