Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

perjantai 23. joulukuuta 2022

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Otava 2020

176 s. 





Konstantinos on suomalaisen äidin ja kreikkalaisen isän poika. Hän oli 10-vuotias vanhempien erotessa ja isän muuttaessa takaisin Kreikkaan. Siitä saakka Konstantinos on yrittänyt vihata isää ja unohtaa tämän, tuloksetta. Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, hän matkustaa etsimään isäänsä. Matka kuljettaa hänet pienelle saarelle, jossa isä asuu pienessä uskonnollisessa yhteisössä, Getsemanen skiitassa. Saarelle tullessaan poika ei tiedä, miten isä suhtautuu hänen saapumiseensa. Hän ei tiedä, viipyykö saarella tunteja, päivän vai viikon. Lopulta hän päätyy jäämään kuukausiksi. Saarella on paitsi isä myös jotain, joka saa hänet tuntemaan sisäistä rauhaa ja hyväksyntää.  

Isä sanoo, että kahdestaan kaikki sujuu helposti, mutta vanhus on asunut saarella jo viisikymmentä vuotta ja ollut aikoinaan pitkiä aikoja yksin. Mutta silloinkin hän on toimittanut kaikki vuorokauden palvelukset säntillisesti, herännyt joka yö ja kävellyt yksin kirkkoon, sytyttänyt ensimmäiset lampukat ja aloittanut rukouksen.

Ilman vanhusta ketju olisi katkennut, sillä hän saapui saarelle parikymppisenä noviisina, ja silloin vanhuksena toimi viimeisiä aikoja isä Theofanes. Myös isä Theofanes tuli saarelle hyvin nuorena, ja hänen hengellisenä isänään toimi isä Dionysios. Isä Dionysioksen hengellisenä isänä toimi Joakim, ja isä Joakimin hengellisenä isänä Gregorios, joka saapui saarelle vuonna 1830. Gregorioksen hengellinen isä taas oli Kristodoulos, ja isä Kristodouloksen hengellinen isä oli suuresti kunnioitettu Efraim, joka perusti skiitan vuonna 1742. Hän tuli saarelle Mar Saban luostarista Palestiinasta. 

Kuuntelen isää ja mietin pientä saarta meren keskellä, harjanteelle rakennettua kirkkoa ja yksinäistä miestä sen sisällä, aamuyön hiljaisuutta. Olisiko vanhus jatkanut rukoustaan samalla tavalla, vaikka kukaan muu ei olisi koskaan tullut saarelle, elämänsä loppuun saakka?

Tässä kirjassa hengellisyys on läsnä hyvin voimakkaasti, mutta ei päällekäyvästi. Se keskittyy saarelle, joka on kuin oma planeettansa kaukana muusta, vaikka Kreikan mantereelle onkin vain kymmenen kilometriä. Konstantinos solahtaa helposti osaksi saarta ja skiittaa, mutta hänellä ei ole painetta eikä velvollisuutta osallistua kaikkeen. Hän ei alussa osallistu yökolmen palvelukseen tai muista rukoilla jokaisessa vaiheessa kynttilänvalmistusta, mutta se on ihan ookoo niin hänelle kuin skiitan muille jäsenille. 

Vaikka isää ja poikaa erottaa viisitoista vuotta ja pojan kasvaminen lapsesta aikuiseksi, he löytävät yhteyden nopeasti. Saari tuntuu turvalliselta ympäristöltä käydä keskustelua kipeistä asioista. Molemmat uskaltavat tunnustaa tunteitaan ja epävarmuuksiaan, kertoa mitä ovat tehneet ja miksi. 

Lukemisesta jäi itselleni lämmin ja lohdullinen olo. Pojan ollessa Helsingissä Kreikka on kaukana, saarella ollessa Helsinki on kaukana. Helsingissä on äiti, saarella isä. Äiti on hyväksynyt isän katoamisen poikansa elämästä, mutta ei vastustele kun tämä haluaa lähteä etsimään isää. Vanhemmat ovat löytäneet paikkansa, ja kumpikin omalla tavallaan tulee poikaa tämän etsiessä omaa paikkaansa. Kaikki myös tiedostavat sen, että paikka voi olla muuttuva. Ennalta ei voi tietää, mihin elämä vie. Mutta tämän kaltaiset kirjat vahvistavat ajatusta, että asioilla on tapana järjestyä. Etäisyys Helsingistä auttaa poikaa päästämään irti vihan ja katkeruuden tunteista ja haluamaan tutustua siihen isään, mikä tämä on nyt. 

Lukujen ja osien väliin jää tilaa lukijalle hengittää. Tapahtumia ja henkilöitä on vähän, saarella rutiinit tuovat tuttuutta ja turvaa. Keskustelua käydään isoista aiheista, mutta lyhyesti, jättäen tilaa lukijan omille pohdinnoille. Kirja on pieni mutta vahva, ilmava mutta vakaa. 

Hengittämisen taito on luettu esimerkiksi blogeissa Lumiomena, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista ja Mummo matkalla

Helmet-lukuhaasteeseen saan täyteen viimeisen kohdan eli numeron 42, "kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä". Kiitos muille haasteosallistujille, luin teidän valmiita listojanne ja bongasin tämän yhdestä. 

4 kommenttia:

  1. Tämä kirja oli tosi hieno elämys, joskin pidin Jaakobin portaista ja ehkäpä myös Adelen kysymyksestä vielä enemmän.
    Onnea Helmet-haasteen tiimoilta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tykännyt kaikista Haahteloista, Jaakobin portaat oli kyllä aivan huippu! Perhoskerääjä on yksi varhaisimmin lukemistani ja siitä tykkään myös tosi paljon, olenkin sen lukenut useampaan kertaan :)

      Poista
  2. Haahtela osaa asiansa ja myös tilan antamisen lukijassa herättämilleen pohdinnoille.
    Ihastuttava, koskettava ja suurella intensiteetillä luotu teos, jossa sanataiteilija on onnistunut loistavasti:)

    VastaaPoista