Tampereen Kirjafestarit 2022

 

Kirjafestarit valtasivat Tampere-talon joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna. Osallistuin molempina päivinä. Päällimmäiseksi mieleen jäi lämminhenkinen tunnelma ja kiinnostavat esitykset, joskin löysin myös parannettavaa. Kiitos mediapassista festariorganisaatiolle!

Lauantai meni lähes täysin etukäteissuunnittelun mukaan. Minulla oli mukani Aamulehden festariliite, josta olin ympyröinyt kiinnostavia ohjelmanumeroita. Päivän aikana selvisi, että aulassa jossain olisi ollut jaossa päivitettyä ohjelmaa, en löytänyt niitä koko viikonlopun aikana. Infossa näytti olevan vain samoja lehtiliitteitä mikä minulla jo oli. Onneksi päivitetty ohjelma oli esillä useammassa kuin yhdessä paikassa festarialueella, sain sen mukaan ruksattua pois peruuntuneita ohjelmanumeroita. 

Festaripäiväni alkoi Niko Rantsin ja Saija Kuuselan haastatteluilla, haastattelijana Taija Tuominen. Kuuselan Nea Guttorm -sarja on sellainen, että ykkösosalle Katse en lämmennyt täysillä, ja vielä kakkososankin (Vyöry) jälkeen olen vähän hämmentynyt. Nean näkijänkyvyt eivät kertakaikkiaan ole minun juttuni, mutta toisaalta, se mitä Nea näkee ja aistii toimii tarinaa tukevana, ei liian hallitsevana. Mukana on tarpeeksi "perinteistä" dekkarijuonta ja -kerrontaa, jotta olen viihtynyt kirjasarjan parissa. Rantsi kertoi tietokirjastaan Rikospoliisin silmin, se on minulla kirjastosta lainassa mutta en ole ehtinyt vielä lukea. Hänen dekkareistaan olen tykännyt tosi paljon, joten tietokirjakin kiinnostaa. 

Onnistuin jotenkin välttämään Olli Jalosen Helsingin kirjamessuilla, joten nyt oli mentävä kuuntelemaan mitä hän kertoo Stalker-vuosista. Samalla kuultiin siitä, miten erilaista on kirjoittaa historiallisia romaaneja ja omiin kokemuksiin perustuvia teoksia. Haastattelijana oli Silka Raatikainen. 

Katja Jalkanen keskusteli Juri Nummelinin ja Ville Hännisen kanssa Kummat kirjat -teoksesta. Oli kiinnostavaa kuulla, miksi tiettyjä kirjoja pidetään kummallisina. Toki yhteiskunta ja sen muutos selittää paljon; kuten lavalla todettiin, se mikä oli 1970-luvulla normaalia voi nyt olla tosi outoa. Ja myös kustantamisen kenttä on muuttunut paljon. Mutta tämä kirja menee lukulistalle. 

Kaksi seuraavaa haastattelua menivät päällekkäin, joten sukkuloin Sorsapuistosalissa open mic -lavan ja ohjelmalavan välillä. Aloitin kuuntelemalla opiskelijahaastattelua, jossa lukiolainen Miro Hiltunen haastatteli Päivi Alasalmea. Viimeksi olen lukenut Alasalmen Sudenraudat, mutta myös uusi dekkarisarja kiinnostaa (avausosa oli Alamaailman kuningatar, ja Storytelin äänikirjasarjana alkunsa saanut tulee saamaan toisen osan myös painettuna kirjana). Kuten Turun messuilla aina, myös täällä tuntui että opiskelija esittää parhaat kysymykset. Haastattelussa puhuttiin niin siitä, miksi Alasalmi kirjoitti dekkarin kuin siitä, miten kirjallisuuskenttä ja kirjailijan status ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä. 

Päivi Koivisto haastatteli Marja Kyllöstä tämän Vainajaiset-romaanista. Sukkuloinnin ja opiskelijahaastattelun kiinnostavuuden takia kuulin tästä esityksestä vähemmän kuin olisin halunnut. Kuulosti siltä, että Vainajaiset on melkoisen synkkätunnelmainen, ehkä raskaskin lukukokemus. Tämäkin minua kiinnostaa, vaikka bloggaajakaverini sanoikin kirjan olevan alastalonsalimainen. Ehkä tässä kuitenkin on jotain kaunistakin, en osaa sanoa kun en vielä ole kirjaa käsissäni pidellyt. 

Pettymyksen koin kuunnellessani Anni Kytömäen ja Reidar Palmgrenin keskustelua. Alku oli hauska, kun Palmgren totesi että heiltä ei ole tullut uutta kirjaa joten heillä ei ole mitään myytävää. Voivat siis keskustella "vapaammin". Tästä lähdin kuitenkin pois kesken kaiken, vartin jälkeen. Keskustelun aihe oli "Ikimetsät inspiraation lähteenä", mutta siihen mennessä inspiraatiota ei ollut mainittu kertaakaan. Koin keskustelun myös jotenkin syyllistävänä, kun sanottiin että tässä kyllä keskustellaan luonnonsuojelusta mutta ollaan lämmitetyssä tilassa ja käytetään mikrofonia joka tarvitsee sähköä. Tai kun Kytömäki sanoi että kirjoja painetaan paperille jota varteen kaadetaan puita metsistä. Hän kyllä totesi myös, että kirjamyynti on mahdollistanut sen että hän on voinut ostaa itselleen metsää huolehdittavaksi. Palmgren puolestaan puhui muun muassa lentämisestä ja lihan syönnistä. Olin siis olettanut, että keskustelu käsittelee metsiä inspiraationa kirjoittamiselle, mutta koska sitä ei ensimmäiseen 15 minuuttiin tullut niin lähdin pois.

Festaripäiväni huipentui Tulenkantaja-ohjelmanumeroon, jossa oli aluksi keskustelu kirjallisuuden viennistä. Osallistujina Tulenkantaja-tuomari Emmi Itäranta ja kirjallisuuden vientikeskuksen FILIn johtaja Tiia Strandén, haastattelijana Aamulehden toimittaja Ilari Leppäniemi. Todella kiinnostavaa oli kuulla siitä, missä maissa suomalainen kirjallisuus on suosittua ja myös siitä, että ehkä yllättäen Ruotsi on ollut kirjallisuusviennille hankalampi maa. Emmi Itäranta ei osannut selittää suosiotaan, ja olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä että paljon on varmasti kiinni sattumasta ja onnestakin. Toki kirjan on oltava hyvä, siinä on oltava jotain ajatonta ja jotain mihin lukija voi samaistua. mutta mitään kaavaa menestykseen ei ole. 

Tulenkantaja-ehdokkaiden paneelikeskustelu oli pettymys siinä mielessä, että kyseessä ei ollut keskustelu. Palkinnon tuottaja Kaisa Järvelä kysyi jokaiselta erikseen ensin heidän kirjastaan ja siitä, mitä he haluaisivat nostaa siitä erityisesti esiin. Hän oli löytänyt yhteiseksi teemaksi luopumisen, ja kysyi siitäkin kaikilta erikseen. Tilanne muistutti siis jokaisen erillistä haastattelua, ei keskustelua - kirjailijoilla ei juuri ollut kontaktia toisiinsa tai viittauksia toistensa vastauksiin. 

Koin ehkä tilanteen hiukan vaivaannuttavaksi siinä mielessä, että Satu Rämön Hildur korostui ehkä liikaa. Sen käännösoikeudet on jo myyty useaan maahan ja tv-oikeudetkin on hankittu. Tuntui että juontaja myös nosti monesti esiin kirjan menestyksen, kun taas parin muun kohdalla kysymys kääntyi siihen muotoon että "mihin maahan kirjasi voisi saada käännösoikeudet tai missä se voisi menestyä". Aloin toivoa, että joku muu kirja kuin Hildur palkittaisiin. 

Tulenkantaja-palkintoehdokkaat Satu Rämö, Aino Louhi, Noora Vallinkoski ja Merja Mäki. Viides ehdokas Riku Siivonen ei päässyt osallistumaan. 

Keskustelun jälkeen Emmi Itäranta palasi lavalle julkistamaan voittajan ja kertomaan palkitsemisen perusteet. Aamulehden päätoimittaja Jussi Tuulensuu oli kukkineen valmiina. Palkinnon sai Merja Mäki romaanillaan Ennen lintuja. (Se minulla on kotona omana, mutta lukeminen on vielä kesken.)

Muutakin mielenkiintoista ohjelmaa olisi ollut, mutta päätin festarilauantain Tampere-talon osalta tähän. Illalla tapasimme vielä muutaman bloggaajatutun kanssa syömisen merkeissä.

Sunnuntaina oli myös erinomaisia ohjelmanumeroita, vaikka harmillisesti pari sellaista peruuntui, mitkä olisi ollut kiva kuulla. 

Aamu alkoi Sopraano-salista, minne en meinannut löytää. Katsoin karttaa väärin, ja luulin tulleeni ylös toisia portaita kun mitä tulin. Onneksi Aaria-tila oli tuttu jääkiekon MM-kisojen akkreditointihommista, joten sen perusteella osasin katsoa kartasta olevani tasan väärässä päässä kerrosta :D Juuri puoli yhdeksitoista ehdin oikeaan paikkaan. 

Tampereen yliopiston opiskelijoiden keskustelun otsikko oli "Aikamme kritiikkikohut" ja siihen osallistuivat Tytti Koivisto, Vesa Rantama (ammattikriitikko), Henna Lääveri ja vetäjänä Ida Ylimyllymaa. Tässä oli nyt Ihan Oikea Paneelikeskustelu, paljon tartuttiin kiinni toisten sanomisiin ja kompattiin tai lisättiin jotain. Kohdeaineistona olivat Miki Liukkosen Elämä: esipuhe ja sen saama kritiikki Hesarissa sekä kirjailijan reagointi kritiikkiin Instagramissa; Meri Valkaman Sinun, Margot ja siihen liittyvä Parnasson artikkelin aikaansaama kohu sekä Anna Erikssonin elokuva W sekä se, miten tekijä koki teoksen saaman kritiikin henkilöön kohdistuvaksi. Keskustelu oli hurjan kiinnostava, ehkä paras koko festariviikonloppuna. Sitä olisin kaivannut, että keskustelun kohteena olevat kritiikit ja vastineet olisi heijastettu seinälle, nyt tuli olo että kuulijoiden oletettiin tietävän mistä on kyse. Vaihtoehtoisesti olisi voinut lukea pätkiä. Esim. itse en ole lukenut Hesarin kritiikkiä Liukkosen kirjasta, ja kun sen googlasin niin juttu on maksumuurin takana. En siis tiedä, mitä kriitikko on kirjoittanut enkä myöskään sitä, miten Liukkonen on vastannut muuten kuin että hän on tehnyt sen ilmeisen kärkevästi Instagram-tarinoissaan. 

Raakel Lignell opiskelijan haastattelemana olisi ollut kiinnostava kuulla, mutta se oli peruttu.

Seuraava esitys kilpailee myös parhaan ohjelmanumeron tittelistä, Aamulehden valokuvaaja Ossi Ahola kertoi kuvajournalistin työstä. Hänellä oli liuta kuvia kotimaasta ja ulkomailta, korona-aikaan ja muulloin kuvattuna. Hän kertoi kuvien taustoista ja myös perusteista, miksi tietty kuva on hyvä ja tehokas. Hänelle tärkeää on saada kuvaan ihminen, esimerkiksi korona-aikana pelkät tyhjät hyllyt eivät anna samaa vaikutelmaa kuin tyhjät hyllyt, joiden edessä on ihminen kädessään tonnikalapurkkeja ja ostoskärryissään vessapaperia. 

Jenna Väliviita haastatteli Heikki Kännöä tämän Ihmishämärä-järkäleestä. En ole nähnyt tai lukenut aiempia kirjaan liittyviä haastatteluja, joten itselleni oli uutta tietoa se, että kirja sai alkunsa tekstimassasta joka ei mahtunut Sömnö-kirjaan. Jatkoa on luvassa, jos ei suoraan tälle kirjoille niin ainakin teemoille ja tyylille. Ei siis ole myöhemminkään luvassa mitään kepeää ja helppolukuista. 

Myös Tampereella oli mahdollisuus kuulla ruotsinkielistä ohjelmaa, kävin kuuntelemassa Maria Turtschaninoffia jota haastatteli Fredrik Rahka. Alussa he kyllä kysyivät yleisöltä, halutaanko esitys suomeksi vai ruotsiksi, kaikille ruotsi oli ok. Olen lukenut Suomaan ja postaus on tulossa, tykkäsin siitä kovin joten halusin kuulla mitä kirjailija siitä kertoo. Kuultiin paitsi kirjasta myös elämästä Pohjanmaalla. 

Harmillisesti myöhempi ohjelma, jossa Turtschaninoff ja Ann-Luise Bertell olisivat puhuneet tarinoista Pohjanmaalta oli peruttu. Tosi kurjaa, sillä se olisi ollut yksi eniten odottamistani. Mutta näille ei voi mitään, niitä aina tulee. Tärkeintä kuitenkin on se, että festarit saatiin järjestettyä ja toteutus onnistui mielestäni hyvin. Tampere-talo on toimiva ympäristö, ja nyt kulkeminenkin oli helpompaa kun alimman kerroksen saleissa ei ollut ohjelmaa. Välimatkat olivat lyhyempiä. Pääsääntöisesti oli hyvin aikaa siirtyä paikasta toiseen, joskin tuntui siltä että Sorsapuistosalin ohjelmalavalla esitykset saivat kestää koko puoli tuntia kun taas muualla ne piti lopettaa noin 20 minuutissa. 

Kiva fiilis jäi, ensi vuonna uudestaan!