Englanninkielinen alkuteos The Last Green Valley (2021)
Suomentanut Arto Konttinen
Sitruuna 2022
585 s.
Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu niin valtavan paljon fiktiota, että nykyään minua jo vähän epäilyttää tarttua taas uuteen tarinaan. Vieläkö löytyy uusia näkökulmia, uutta kerrottavaa? Mark Sullivan on innostunut kirjoittamaan yksittäisten ihmisten tai perheiden kokemuksiin perustuvaa fiktiota, mutta siitä lähtökohdasta että tapahtumissa on jotain poikkeuksellista. Ja sitä totisesti on Martelin perheen tarinassa.
Keväällä 1944 Emil ja Adeline Martel pakkaavat kärryihin kaksi poikaansa ja niin paljon omaisuutta kuin mitä kärryihin mahtuu. He lähtevät liikkeelle Friedenstalista läheltä Romanian rajaa. Mukana ovat myös Adelinen äiti ja sisko sekä Emilin vanhemmat. Lähtöpäätös ei ole ollut helppo eikä sitä ole matkakaan. Jokaisesta kylästä letkaan tulee lisää hevosten vetämiä vaunuja sekä kävellen liikkeellä olevia. Takaa tulee Neuvostoliiton armeija, edessä on pakeneva Saksan armeija.
Martelit ovat mustanmerensaksalaisia, eli he kuuluvat sellaisiin perheisiin, jotka aikoinaan muuttivat Saksasta Ukrainaan viljelemään maata. Emil ei joutunut rintamalle, koska hänet nähtiin hyödyllisempänä maanviljelijänä. Taito puhua sekä saksaa että venäjää auttaa Marteleita, mutta ei ole pelastus. Neuvostoliittolaisille he ovat saksalaisia, kun taas saksalaisille he eivät kelpaa koska eivät ole osallistuneet sotaan.
Pakomatka suuntautuu vihreään laaksoon, utopiaan jonka sijainti voi olla missä tahansa. Adeline on nähnyt laaksosta kuvan kirjassa, ja pienille pojille on mukavampi antaa pakomatkan päämääräksi jotain kaunista. Matka on kuitenkin täynnä vastoinkäymisiä, tapahtuu melkeinpä kaikkea mahdollista eli onnettomuuksia, väkivallan uhkaa, sairastumisia, kuolemia, vankileirejä, nälkää... Onneksi mukana on myös ystävällisiä ihmisiä sekä joitakin ilon hetkiä. Kolmen vuoden aikana itse kunkin mieli on vuoroin toiveikas, vuoroin epätoivoinen.
Takaumissa nähdään kohtauksia perheen elämästä vuodesta 1929 alkaen ja huomataan, ettei koskaan ole ollut helppoa. Nälkää on nähty ja Siperia on kutsunut.
Karavaani eteni tuntikaupalla loputtoman tuntuisesti venyen ensin eteenpäin ja tiivistyen sitten, kunnes pysähtyi, venyen ja tiivistyen taas kuin oksan päästä päähän kulkeva mittarimato; näin he kulkivat ensin Barlandin läpi ja sitten kumpuileville ruohotasangoille, jotka toivat Adelinen mieleen Friedenstalia ympäröivät tienoot. Vaikka säärintamalla ei päiväkausiin ollut tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, purojen uomat olivat edelleen upottavan mutaisia. Vaunuja juuttui kiinni, ja jotkin vaunut lipesivät sivuun laudoituksilta, joita SS-joukot olivat asettaneet pahimpien liejupaikkojen päälle.
Aina kun karavaani pysähtyi, Adeline pystyi edelleen kuulemaan heidän takanaan raivoavan sodan kaukaisen, vaimean pauhun. Silloin tällöin heidän ylitseen myös lensi saksalaisia tai neuvostoliittolaisia hävittäjiä, jotka muistuttivat häntä siitä, että vaara ei koskaan ollut kaukana: se saattoi vaania aivan vähän matkan päässä heidän edessään taikka seuraavan kulman tai kukkulan takana.
Samalla Adeline tajusi pelkäävänsä jossain mielessä enemmän sitä, mitä hänellä oli edessään, kuin takanaan vaanivaa sotaa, jota he olivat pakenemassa. Eikö se ollutkin omituista? Hän ei pystynyt käsittämään, miksi näin oli, tajusi vain, että nämä tuntemukset olivat tosia.
Nyt kun lukuisat ukrainalaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa, tämä tarina tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta. Välillä minulla oli sellainen olo että en halua lukea enempää, en jaksa perheen jatkuvasti kohtaamia vastoinkäymisiä. Että eikö kodin jättämisessä ole riittävästi, pitääkö myös matkalla tapahtua niin paljon kaikkea ikävää. Jokin imu tarinassa kuitenkin on, jokin mikä houkuttaa jatkamaan. Yksi sellainen voi olla Adelinen ja Emilin neuvokkuus, se miten he kerta toisensa jälkeen onnistuvat selviämään tukalista tilanteista ja myös miten he saavat pidettyä toiveikkuutta yllä lastensa nähden ja estettyä näiden vaipumisen totaaliseen synkkyyteen.
Kohti vihreää laaksoa on luettu myös blogeissa Luetut kirjat ja Anun ihmeelliset matkat.
Helmet-lukuhaasteessa laitan - pitkän harkinnan jälkeen - tämän kohtaan 34, "kirja kertoo Ukrainasta". Vaikka tarina on pääosin pakomatkaa ja tapahtuu Ukrainan rajojen ulkopuolella, on siinä kuitenkin jonkin verran maan lähihistoriaa. Lisäksi Emil joutuu sinne jälleenrakennustöihin. Muita mahdollisia haastekohtia olisivat minulle olleet 26, "kirja jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä" tai 31, "kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti