Tanskankielinen alkuteos Urværk (2021)
Suomentanut Katriina Huttunen
Aula & Co 2022
214 s.
Tiima on kaikessa tapahtumattomuudessaan täynnä tapahtumia. Kuuro, muistisairas Alma toimittaa askareitaan hitaasti, samalla muistellen elämää. Hän tiedostaa, että on paljon sellaista, mitä hän ei muista ollenkaan tai mitä muistaa joskus. Välillä jostain putkahtaa muistoja, joista hän ei välittäisi ollenkaan. Tyttären ja miehen nimet unohtuvat, palatakseen välillä takaisin, painuakseen taas piiloon. Jotkut päivät ovat erityisen hankalia, siksi Almalla on pöydällä muistilappu kertomassa, että hän on toisinaan sekava mutta että se menee kyllä ohi.
Eräänä päivänä Alma näkee ikkunasta koiran ja sitä ulkoiluttavan pojan. Hän vilkuttaa, mutta he eivät näe häntä. Sama toistuu. Kunnes kerran koira huomaa hänet, ja poikakin. Säikähdys saa pojan juoksemaan pois, mutta uteliaisuus tuo hänet takaisin. Alkaa hauras ystävyys, jossa toinen ei kuule mitä toinen sanoo, eikä toinen osaa lukea niin ettei kommunikointi suju myöskään kirjoittamalla. Mutta eleiden tulkinnalla pääsee pitkälle. Alma näyttää Otoksi nimeämälleen pojalleen taloa ja sen esineitä, etenkin kaappikello saa pojan haltioitumaan. He pelaavat muistipeliä ja syövät keksejä. Alma kertoo millaista on olla vanha, ja yrittää selittää myös huonojen päivien sekavuuttaan.
Sitten yhtenä päivänä poika ja koira ovat poissa. Myöhemmin koira juoksee tiellä yksin. Mitä on tapahtunut?
Eräänä aamuna hän heräsi ja oli taas tyhjä.
Hän tuijotti kattoon ja näki, miten kärpänen taisteli turhaan monimutkaista hämähäkinverkkoa ja kahdeksaa kärsivällistä jalkaa vastaan.
"Missä minä olen?" Alma kysyi ja kuuli tukkoisen äänensä jostakin päänsä uumenista.
Kukaan ei vastannut.
"Haloo!"
Alma kampesi itsensä sängystä ja päätyi polvilleen lattialle sängyn viereen. "Haloo!" hän kuiskasi hätääntyneenä ja tarttui kiinni sängyn laitaan.
Lattialla oli tohvelit, ja hän työnsi niihin kätensä.
Pian sen jälkeen hän pääsi vaivalloisesti jaloilleen.
"Onko täällä ketään?" hän kysyi ja kömpi makuuhuoneen ovelle. Hän astui ovesta ulos. Hämmentyneenä. Siinä oli käytävä. Vasemmanpuoleinen ovi oli auki. Hän näki sen takana vessan. Astui laatoille, pudotti tohvelit. Tarttui molemmin käsin lavuaariin. Tuijotti suihkunurkkauksen ikkunaa.
Istui vessanpöntölle. Muisti viime hetkellä ottaa alushousut jalasta ennen kuin alkoi pissata.
Nukahti uudestaan.
Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 26, "kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä." Alma toi mieleen opiskeluvuodet, kun tein lähihoitajaopintojen harjoittelut sairaalassa ja keikkatöitä vanhainkodissa, ja myös työvuodet ikäihmisten kotihoidossa. Sen, kuinka pahiten dementoituneet vain nukkuvat koko ajan, sen mikä hätä on kun taloon tulee ihminen josta et tiedä kuka hän on ja miksi hän on asunnossasi. Sen, kun sanat ovat hukassa, tai mielessä on vain yksi asia jota toistat koko ajan. Sen, kuinka yksinäisiä monet vanhukset ovat, vaikka heillä olisi omaisia, jopa lähellä asuvia (muistan senkin syöpäpotilaan, ketä samassa kaupungissa asuva lapsi ei käynyt katsomassa kertaakaan 8-viikkoisen harjoitteluni aikana). Sen, jonka kaupunki hautaa, koska hänellä ei ole ketään.
Pidin kovasti pojan ja Alman ystävyydestä, siitä kuinka pienistä asioista kommunikaatio koostuu ja kuinka sanoja ei aina tarvita toisen ymmärtämiseen. Molemmilla on elämässään kipeitä asioita, mutta yhdessäolo saa ne painumaan taustalle. Tarina on kauttaaltaan koskettava, mutta siinä on monia erityisen liikuttavia kohtia. Alman elämä ei ole ollut helppo, mutta poika tuo sen loppumetreille odottamatonta iloa.
Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli.
Hänhän eli. Hän oli alkanut muistaa paremmin, tai siltä hänestä tuntui, eikä hänellä enää ollut kipuja, ei ainakaan samalla tavalla. Sormet tuntuivat notkeammilta. Hänellä oli aina ollut hyvä näkö, mutta sen jälkeen kun poika oli alkanut käydä hänen luonaan, hän näki entistä paremmin. Ei siis olisi ihme, vaikka hän saisi jonakin päivänä kuulonsa takaisin. Hänellä oli eriskummallinen tunne, että kello oli alkanut käydä toiseen suuntaan, vaikka se kävi täsmälleen kuten ennenkin, kun hän veti sen joka ilta.
"Olet nuorentunut, vanha veikko", hän sanoi peilikuvalleen olohuoneen ikkunassa. Sitten hän hekotteli. Höpsö. Onneksi poika ei ollut kuullut sitä.
Kerrassaan hieno, vaikuttava, sydämeenkäyvä teos!
Kirja joka maasta -haasteeseen kuittaan Tanskan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti