Antti Heikkinen: Eila Roine

 

Antti Heikkinen: Eila Roine

Otava 2023

600 s. 

Siellä se pilkottaa puun takana, Tampereen Työväen Teatteri. Tai siis sen uudisosa. Kuitenkin talo, jossa Eila Roine työskenteli koko elämänsä ja työskentelisi varmasti vieläkin, mikäli terveys sen sallisi. 

Antti Heikkisen 600-sivuinen järkäle kertoo paitsi Eila Roineesta myös Roineen teatterisuvusta, Tampereen Työväen Teatterista ja Suomi-Filmistä. Kirjassa on paljon sitaatteja, minkä vuoksi Roineen ääni kuuluu läpi kirjan. Asioita käydään läpi kronologisessa järjestyksessä, alkaen jo ajasta ennen Eilan syntymää ja päättyen nykyhetkeen. 

Työviksessä on vuosikymmenien aikana näytellyt lukuisa joukko näyttelijöitä, joista monet esiintyivät myös elokuvissa ja etenkin televisiossa. Useimmat pysyivät talossa pitkään, ja ystävyyssuhteita syntyi. Roine muistelee kollegoitaan lämmöllä mutta ei silotellen. Niin omia kuin muiden mokia nostetaan esiin; onneksi lavalla tehdyt mokailut aiheuttivat harvoin jos koskaan vahinkoa. Läpi kirjan kuultaa Roineen vaatimattomuus; hän kävi Eino Salmelaisen koulun ja siinä se, mutta on kai ollut ihan hyvä kun töitä on riittänyt. Siinä mielessä näyttelijän työ kuin elämä yleensä on ollut ruusuilla tanssimista, että pääosin jalkojen alla on ollut terälehtiä mutta aina välillä mukana on ollut lujaa iskeviä piikkejä. 

Teatterikesän esitykset olivat edessä. Niiden perumista pidettiin itsestään selvänä. Eila ei sitä halunnut.

- Mitä se olis auttanu. Lava on ollu mulle turvapaikka aina, niin oli silloinkin. Vili oli ollu tajuttomana kuukauden ja olihan se helpotuskin, että hän pääsi pois. Minä näyttelin sovitut esitykset eikä kukaan varmasti nähny päällepäin, että olin juuri leskeksi jääny.

Vili haudattiin Kalevankankaalle Tommi Petterin viereen.

- Hautajaisten jälkeen käytiin Vilin haudalla ja joku siinä kysy, että pitäskö meidän laulaa. Yksi lapsenlapsista sano, että hän tietääkin tähän tilanteeseen hirmu hyvän laulun. Mä sanoin, että anna tulla vaan, laula pois. Ja lapsi laulo, että etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta. 

Kappalevalinta oli tilanteeseen erittäin sopiva.

- Vili olis nauranu siinä hetkessä kuollakseen. Jos ei olis ollu jo kuollu. Ja sehän sopi kun nakutettu muutenkin. Noi on semmosia hetkiä, joita ei voi käsikirjottaa. Ne tulee, jos on tullakseen ja jos elämä on niitä antaakseen. 

Kun Eila jäi leskeksi, Ojakadun koti tuntui autiolta. 

- Onneks mulla oli koko ajan töitä teatterissa ja televisioonkin tein jotain juttuja. Moni kyseli, että kai sinä aiot uuden ihmisen elämääsi etsiä. En aikonu. Enkä ole ettiny. Olen saanu kokea yhden suuren rakkauden. Se on jo paljon se. Moni ei saa sitäkään. 

Suuri osa kirjan henkilöistä on minulle tuttu vain nimenä; teatterin lavalla olen nähnyt vain pari ja televisiossa muutaman. Se ei kuitenkaan haittaa lukukokemusta. Varmasti lavakommellukset ja toisten pudottamiset pätevät mihin tahansa ammattiteatteriin. Kirja on kauttaaltaan mielenkiintoinen, toki voin kuvitella että tamperelaisuus saattaa antaa siihen lisää. Monet Hervannassa liikkuneet tietävät Kosti Elon, Eino Salmelaisen ja Elna Hellmanin katujen nimistä, vaikkeivat teatterista piittaisikaan. Itse ainakin guuglasin heidät, kun parikymppisenä ensi kertaa niillä nurkilla kuljin. 

Tykkäsin myös, kun mukana on elokuva-asiaa, vaikkei päähenkilö kovin montaa elokuvaa ole tehnytkään. Suomalaisen elokuva- ja myös televisioviihteen alkutaival on ainakin minulle ollut varsin tuntematon alue. On suorastaan hengästyttävää lukea, millä tahdilla töitä on tehty, etenkin jos on tehnyt teatterin lisäksi televisiotöitä tai vaikka lausuntakiertueita. 

Parista jutusta nillitän. Pyynikin kesäteatterin yhteydessä puhutaan Joselinniemestä, tarkennettakoon että kyseisen niemen nimi on Joselininniemi. Joitain typoja ja virheitä on, esim. Helmiskästä tulee seuraavassa kappaleessa Haapaska, Rakkautta ja magiaa äidin keittiössä on muuten kursiivilla mutta sana "äidin" ei ole tms. 

Kirjassa mikään ei tunnu irralliselta, vaan kaikki kytkeytyy jotain kautta Eila Roineeseen. Hänelle annan viimeisen sanan, ja samalla iloitsen siitä että ikä ja sairaudet eivät ole ainakaan vielä hillinneet häntä. 

- Lapsenlapseni kävi tässä kylässä ja sanoin hälle, anteeksi nyt karkea kielenkäyttöni, että vitutukseen ei voi kyllä kuolla. Jos vois, niin minä olisin ollu vainaa jo pari vuotta sitten. Lapsenlapseni nauro, että oot sää kyllä hullu ja kauhee. En voinu muuta kun myöntää. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Anun ihmeelliset matkat.

Helmet-lukuhaasteessani tämä menee kohtaan 23, "kirja on iso".