Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa

 

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa

WSOY 2024

255 s. 

Eipä ole hilpeä toinenkaan lukemani Afrikkaan sijoittuva kirja. Päinvastoin, kurjuutta riittää. Lääkäri Seppo Salminen lähtee keväällä 1994 Ruandaan neljäksi kuukaudeksi. Sinä aikana hän hoitaa reilut 2000 potilasta hyvin hankalissa sairaalaoloissa. Työpäivät ovat pitkiä, tilat ja välineet puutteellisia, hoidettavia olisi monta kertaa enemmän kuin mitä on mahdollista hoitaa... 

Kirja perustuu Salmisen päiväkirjamerkintöihin, jotka toimittaja Leena Hirvonen on saattanut kirjan muotoon. Päiväkirjamaisuus on säilynyt, sillä jokaisella luvulla on paitsi otsikko myös päivämäärä. Väkivaltaa ja kuolemaa riittää, eikä lukija voi olla ajattelematta kuinka monta elämää on menetetty ihan turhaan. Paitsi päivittäisestä työstään Salminen kertoo myös Ruandan hutu- ja tutsiheimojen pitkästä keskinäisestä vihanpidosta, joka yltyi suorastaan järjettömäksi 1990-luvun puolivälissä. 

Herään kuudelta. Jostakin naapuritaloistamme tai tieltä talomme edestä, en ole varma suunnasta, kantautuu makuuhuoneeseeni, vuoteeseeni saakka, herkkävireinen laulu. Tuuli kuljettaa laulua mukanaan ja saa sen kuulostamaan etäisesti veisulta. Tai virreltä. Kuitenkin yhtä aikaa hyvin omakohtaiselta ja samalla yhteiseltä, laulajien tuntemalta ja yhteen ääneen laulamalta. Välillä laulu vaimenee, välillä voimistuu. Makaan sängyssäni hiljaa ja kuuntelen. En saa selvää laulun sanoista enkä sävelestäkään kunnolla, mutta erotan useamman laulajan. Kuorossa on ainakin muutama mies, ehkä pari naista. Eri ikäisiä. Kaunista.

Ennen kuin pääsen perille kappaleen tarinasta, kuulen laukauksen.

Toisen.

Kolmannen.

Neljännen.

Viidennen ja viimeisen.

Viimeisen. Viimeisen. Viimeisen. 

Viides laukaus jää kaikumaan huoneeseeni sanattoman ahdistavassa hiljaisuudessa. Laulua, mitään siitä, ei enää kuulu, paitsi päässäni, taustalla. Pari miestä, pari naista. Yhteiset, tutut sävelet. 

Nousen sängystä ja kävelen sairaalalle. 

Kirja päättyy tilanteen rauhoittumiseen, siihen että tyttökouluun perustettu väliaikainen kenttäsairaala voidaan purkaa ja potilaat lähettää oikeisiin sairaaloihin. Kaupungin kadut ovat vilkastuneet, kun naapurimaihin paenneet ruandalaiset ovat palanneet takaisin. 

Olisin kaivannut loppuun vielä yhtä lukua, jossa olisi lyhyesti kerrottu mitä Ruandassa on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana. Nyt on ainoastaan takaliepeessä maininta: "Nykyään Ruanda on yksi Afrikan kehittyneimmistä valtioista. Murhenäytelmän traumat eivät kuitenkaan ole täysin parantuneet." Ilmeisesti levottomuuksia yhä on, ainakin Tansania-matkaoppaat kehottavat välttämään matkustamista Ruandan rajalle. 

Kirurgina Ruandassa on kyllä yksi koskettavimmista kirjoista, mitä olen lukenut aikoihin. Vaikka toimintaympäristö on karmea, kirjasta välittyy kuitenkin lämpöä. Salminen suhtautuu työhönsä intohimoisesti ja iloitsee pienistäkin onnistumisista. Puhtaan veden puute aiheuttaa monta turhaa kuolemaa, mutta moni potilas myös selviytyy. Sairaalan vähälukuinen henkilökunta on uuvuksissa, mutta löytää iloa sieltä missä sitä suinkin on löydettävissä. 

Voimakas lukuelämys, mutta en suosittele herkimmille lukijoille. Leikkaushoitoa vaativat vammat eivät ole kaunista luettavaa, vaikka niistä kerrotaan viileän kliinisesti. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin". Kirja joka maasta -haasteeni saa Ruandan.