Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

 

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

WSOY 2024

94 s.

Ai että kuinka tykkään Erämajan runoista! Hän kirjoittaa samaan aikaan kauniisti ja hauskasti, vakavista aiheista ilman paatosta, sanoilla leikkien niin ettei se tunnu kikkailulta vaan luontevalta. Toisteisuus, itse keksityt sanat ja yllättävät yhdistelmät pitävät lukijan virkeänä ja herättävät riemua.

Tässä uudessa kokoelmassa isoin teema on äidin hiipuminen ja kuolema, ja se miten äiti vaikuttaa yhä vaikkei ole enää läsnä. Mukana on myös luonto. Runot eivät tunnu surutyöltä, enemmänkin ne ovat sen ihmettelyä että äiti on poissa ja sitä että nyt monet asiat pitää hoitaa itse.

Sitaatiksi haluan laittaa kaksi runoa kokonaan, niiden välissä pienet pätkät kahdesta muusta runosta.

Äiti on kuollut. Koeta nyt ymmärtää, äiti on siirretty Äiti on kuollut -kansioon. Äidin löytää Kuolleet äidit -osastolta, kopistelee siellä, höpöttää. Sana kerrallaan hän hiljenee. Äiti on kuollut, haudattu, maassa maan tavalla routii, sulaa, kääntyy.

Äiti on kuollut, varattu, häntä ei voi häiritä, hänen jalkapohjiaan ei voi kutitella, äiti ei voi nyt vastata, äiti ei aivasta enää mitään, on vartin, puoli päivää, puoli vuotta, loppuun asti on vaiti, hiljaa. Kuulee kaiken. Kuoleman langaton yhteys, kentät.

(...)

Olen saanut tutkimukseni valmiiksi: Huominen on vähän tätä samaa mutta kuitenkin jotain ihan muuta.

(...)

Paikkakuntia joissa kukaan ei käy, talot kylmiä, kalpeat puitteet. Portaat sammaleiden alla, unohtuneet ulko-oven suuret puheet. Mitä ihmisestä jää, lukot, puolen hehtaarin tahtotila. Metsä kaatuu, puut tulossa päin, muurahaiset marssivat ohi.

(...)

Äiti, megalomaaniset neljä kirjainta, jotka meri paiskaa takaisin rantaan. Hehkuva taos, hehkuva hellanpäällinen, lämpökertymä.

Radioaktiivinen kirjainyhdiste, pitkä puoliintumisaika, lapset eivät ehdi alta pois, äitiintyvät, äitivystyvät, äidittäytyvät.

Haikeutta hitusella humoristista sävyä, siitä on tämä kokoelma tehty. Lukeminen herättää välillä ristiriitaisia tunteita, kun samaan aikaan tuntee surua ja iloa. Runot ovat melankolisia, mutta niiden lukeminen on niin ihanaa että tekisi mieli hihkua.

Erämajan runot ovat aina, ei pelkästään tässä kirjassa, helposti lähestyttäviä. Ainakin minä myös haluan palata niiden pariin yhä uudelleen.

Joku menee aina ensin on luettu myös Kirsin Book Clubissa.

Raakel Inkeri: Valkoista ja mustaa. Etelä-Afrikka apartheidista nykypäivään

Raakel Inkeri: Valkoista ja mustaa. Etelä-Afrikka apartheidista nykypäivään

Siltala 2024

270 s.

Vuosi Afrikassa -haasteeni jatkuu varsin synkissä merkeissä Etelä-Afrikassa. Maan historia on hyvin väkivaltainen, ja vaikka välillä on ollut seesteisempi kausi on rasismi yhä voimissaan. Samoin köyhyys, elintasoerot ja korruptio. 

Raakel Inkeri on asunut Etelä-Afrikassa ja tutkinut väitöskirjassaan rotujen välisiä suhteita, hänellä on siis vankka tuntemus aiheesta. Kirja ei kuitenkaan ole "mutuilua" tai omien kokemusten kertomista, vaan lähdeluettelo on pitkä. Nimensä mukaisesti kirja keskittyy asukkaiden ihonvärin merkitykseen; on mustat, värilliset, valkoiset ja aasialaiset. Elämänkulku on pitkälti määritelty sen mukaan, minkä värinen on. Tietyillä ihmisillä on tietyt mahdollisuudet, toisilla toiset. Tiet kohtaavat harvoin, ja silloin kun ne kohtaavat tapahtuma on yleensä kaukana tasa-arvoisesta. 

Inkeri aloittaa kaukaa, 1600-luvun puolivälistä ensimmäisten eurooppalaisten saapumisesta Etelä-Afrikkaan. Tarina on tuttu; alkuperäiskansat joko joutuivat muuttamaan pois tai työskentelemään eurooppalaisille, osa kuoli heille vieraisiin tauteihin. Sotia ja valtataisteluita on riittänyt siitä asti, eikä maan tulevaisuus näytä mitenkään valoisalta. 

Keneltäkään ei kysytty, halusivatko he muuttaa. Ei kysytty, oliko sukua, työtä, asuntoa tai lapsille koulua oman heimon kotimaassa. Ei kysytty, oliko kaikille kyseisen kotimaan heimon asukkaille ylipäätään mahdollista löytää työtä, viljelysmaata, asumusta tai koulua määrätyllä alueella. Jos olisi kysytty, vastaus olisi suurimmalla osalla ollut jokaiseen kysymykseen ei. 

(...)

Rapatessa roiskuu ja niin tapahtui myös iskujoukkojen toiminnassa. Ei ollut tavatonta, että iskut osuivat vääriin henkilöihin. Silloin asiasta vaiettiin ja virhe korjattiin. Jos ja kun murhista aloitettiin tutkinta, selvitystyö oli olematonta tai ainakin ylimalkaista, ja iskut toteuttanut salainen poliisi perusteli epäiltyjen ampumista itsepuolustuksella.

(...)

Marraskuussa päivät ovat jo aika pitkiä, mutta illat todella pimeitä. Kun maassa pitää muutenkin olla vähän varuillaan kaikkialla, omasta pihasta lähteminen tai pihaan ajaminen on pelottavaa, kun ei ole kerrassaan yhtään valoa missään. Toki monet ovat hankkineet varavalonlähteitä, mutta ne ovat lähinnä kohdelamppuja, eivätkä valaise omia varpaita edemmäs. Kun ei ole katu-, liikenne- tai talojen valoja, mutta on kuitenkin autoja ja ihmisiä liikenteessä, maailma näyttää ja tuntuu kovin erikoiselta. Ihmiset eivät enää liiku iltaisin ulkona yhtä paljon kuin aiemmin. Turvattomuus on läsnä koko ajan. 

Lukiessani havaitsin, että kyllä ovat tietoni Etelä-Afrikastakin ihan olemattomat. Apartheid on hyvin  pintapuolisesti tuttu käsite, Nelson Mandelastakaan en tiennyt kuin vankilatuomion ja presidenttiyden. Kirjassa on paljon asiaa, ja koska maan historia on niin väkivaltainen niin olisin kaivannut vastapainoksi jotain iloisia asioita. Olisin kaivannut rutkasti enemmän Inkerin omia kokemuksia, miksi hän on muuttanut Etelä-Afrikkaan ja mitä tehnyt siellä, millaisia hänen paikalliset ystävänsä ovat ja mitä he tekevät yhdessä ja niin edelleen. Nyt koko kirjassa on vain muutama lause, missä on "oma asunto" tai "tuttavani". Arjen iloiset hetket olisivat tuoneet valoa ja hetkellistä kevennystä muuten niin kovin synkkään kirjaan. 

Myös Kirjojen kuisketta -blogi on lukenut tämän.

Helmet-lukuhaasteeseen ruksitan kohdan 46, "kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta". Kirja joka maasta -haasteeni saa Etelä-Afrikan.

Satu Tähtinen: Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia

 

Satu Tähtinen: Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia

Otava 2024

301 s.

Mainion niminen kirja on ensimmäinen osa mainion nimistä Moraalisten naisten kirjakerho -sarjaa. Kirjakerhon on perustanut Lady Josephina Wakefield, 28-vuotias naimaton Suttonin herttuan sisar. Lukemistona on moraalifilosofisia kirjoja, ja tavoitteena kerätä rahaa hyväntekeväisyyskohteille, tällä hetkellä orpokodille. 

Kesällä 1837 Josephinan tavoitteena on löytää lisää lahjoittajia Lady Ponsombyn tanssiaisista. Ilta kuitenkin osoittautuu hänelle kohtalokkaaksi. Pöyhkeä Lordi Devonay loukkaa Josephinaa julkisesti, mikä laittaa juorumyllyn liikkeelle. Erinäisten sattumusten kautta Josephina ja Lordi D eli Raymond North päätyvät esittämään seurustelevaa paria, esiliinanaan ensin mainitun Anne-täti. Parin kuukauden aikana ehtii tapahtua monenlaista, eikä yllätyksiltä ja väärinkäsityksiltä vältytä. Ja vaikka välillä tekee kipeää, kumpikin aikoo näytellä osansa loppuun asti. 

"Onko kaikki hyvin, kultaseni?" Anne-täti tiedusteli, kun Josie astui hänen viereensä vieläkin kiukusta puhisten. Miten Raymond kehtasikin väittää, ettei Abernathyn jaarli ollut Josien ongelma? Kuvitteliko mies, että Josephina oli kylmä kuin kivi: pystyi suutelemaan miestä - vieläpä kahdesti - ja sitten viskaamaan tämän pois kuin rikkinäisen rukkasen?

"Täydellisen hyvin", Josephina ilmoitti jäätävästi, ja täti kääntyi katsomaan häntä kulmat koholla.

"Riitelittekö te jo? Sen täytyy olla hyvä merkki."

"Hyvä?" Josephina vilkaisi tätiään hölmistyneenä. "Miten ihmeessä se voi olla hyvä merkki?"

"Riitely merkitsee, että teillä on vahvoja tunteita toisianne kohtaan", täti hymyili salaliittolaisen lailla. 

"Tai sitten meillä on vain ylitsepääsemättömiä erimielisyyksiä", Josephina ilmoitti kiivaasti ja huoahti sitten, kun Raymond yskäisi heidän takanaan. 

Viihdekirjallisuus ei ole mukavuusaluettani, mutta aina joskus joku onnistuu tavalla tai toisella houkuttelemaan niin, että annan kirjalle mahdollisuuden. Tässä on kiinnostava nimi, kaunis kansi ja sellainen takakansiteksti, joka lupailee Josephinan olevan jotain aivan muuta kuin aviomiehenkaipuussa riutuva romantikko. 

Tähtinen on saanut mahdutettua kolmeensataan sivuun tarinan, jossa viihdekirjallisuuden kliseitä on sekoitettu yllätyksellisyyteen. Henkilöhahmot ovat onnistuneita, itse tykkään heistä kaikista. Seurapiirien pinnallisuus laittaa välillä naurattamaan, kun Lordien takaa paljastuu Ethaneita ja Maxwelleja, ikään kuin kaikilla olisi joku rooli esitettävänä. Pidän kovasti myös siitä, kuinka jokaisen luvun alussa on lauseella tai parilla kerrottu, mitä on luvassa. Cliffhangerit lukujen alussa eikä lopussa, toimii! 

Kerrassaan herkullinen tapaus, joka saa jatkoa jo syyskuussa kun sarjan toinen osa Seikkailijalordin paluu ja muita yllätyksiä ilmestyy.

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 7, "kirjassa rakastutaan". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjakko ruispellossa, Kirjan jos toisenkin ja Amman kirjablogi. 

Sampo Terho: Stalingradin viemärit

Sampo Terho: Stalingradin viemärit

WSOY 2024 

895 s. 

Kiinnostuin Stalingradin viemäreistä jo viime syksynä, kun katselin tänä keväänä ilmestyvien kirjojen listoja. Kun kirja äskettäin saapui kirjastoomme, kauhistuin sen kokoa. Liki 900 sivua ja melko pientä tekstiä! Kuinkahan käy, ajattelin, pysyykö kiinnostus yllä koko ajan?

Elokuussa 1928 veljekset Valter ja Werner Greiser muuttavat Berliiniin opiskelemaan. Pikkukaupungin kasvatit ovat hetken ihmeissään, mutta sitten he tapaavat Horst Wesselin. Tämä saa heidät mukaan kansallissosialistien toimintaan, ja pian veljesten elämänpolut ovat selvillä. Valter innostuu välittömästi, liittyy puolueeseen ja päätyy ensin SA:n ja sitten SS:n jäseneksi. Werner epäröi, mutta koska hän ei saa toimittajan töitä muualta niin hän alkaa kirjoittaa puolueen Angriff-lehteen. Puolueeseen liityttyäänkään hän ei ole yhtä vakaumuksellinen kuin Valter, ja etenkin juutalaiskysymys tuntuu hänestä liioitellulta. Mutta mitäpä yksinäinen epäilijä voi mahtavalle koneistolle? Etenkään tilanteessa, jossa hän toimii Goebbelsin lähipiirissä ja vastaa ennen pitkää koko maan lehdistön ohjailusta. Hän ymmärtää, että ollakseen menestyvä hänen on oltava kovapintainen. 

Veljesten elämää seurataan vuoteen 1943, sodan loppuun saakka. Sota on lopulta erottanut heidät, eikä mikään ole enää entisellään. 

Pimeys syveni hämärillä kaduilla. Kymmeneltä Goebbels kiirehti juhlinnan välissä pitämään lyhyen radiopuheen. 

"Me olemme aloittaneet taistelun työn ja leivän, kunnian ja vapauden puolesta", hän julisti. "Me viemme tämän taistelun loppuun saakka. Jo tänä päivänä olemme nähneet uuden kansanyhteyden syntyvän. Hitlerin editse marssii yhtenäinen Saksa, jossa maanviljelijät, opiskelijat, sotilaat ja työläiset ryhmittyvät saman lipun alle tasavertaisina saksalaisina. Siksi kysyn jokaiselta saksalaiselta tänään kysymyksen: kuka sinä olet, jollet saksalainen, kenen joukossa seisot, jollet meidän kaikkien, ja oletko sinä valmis rakastamaan maatasi ja kansaasi yli kaiken?

Juhlat jatkuivat yön laskeuduttuakin. Goebbels palasi radiopuheen jälkeen Führerin luo Valtakunnankansliaan. Johtaja ilmaantui aika ajoin parvekkeelle tervehtimään kannattajiaan ja vastaanottamaan hänelle heitettyjä ruusuja. Aamuun saakka onnelliset massat juhlivat ja lauloivat kanslian alapuolella ja ympäri kaupunkia.

Saksa oli herännyt.

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu paljon, mutta äkkiseltään en muista yhtään muuta tarinaa, jossa kerrotaan tavallisten kansalaisten "hurahtamisesta" kansallissosialismiin. Tässä kirjassa ei piileksitä, ei tehdä vastarintaa, ei salakuljeteta juutalaisia rajan yli. Tässä tähdätään absoluuttiseen valtaan, hyväksytään väkivalta, kitketään tarvittaessa omistakin pois ne jotka koetaan minkäänlaiseksi uhaksi. 

Terho on nostanut mukaan monia merkittäviä tapahtumia, jotka kaikki ovat vaikuttaneet natsipuolueen menestykseen sitä vahvistaen tai heikentäen. Horst Wesselin murha, Geli Raubalin kuolema, parlamenttitalon palo, toukokuun 1933 kirjarovio, Ernst Röhmin tuomitseminen petturiksi, Itävallan sekä Tsekkoslovakian sudeettialueiden liittäminen Saksaan, Rudolf Hessin lento Englantiin... Tapahtumat ja osa henkilöistä ja heidän puheistaan on tosia, mutta tärkeintä on fiktiivinen veljeskaksikko. Heidän erilainen suhtautuminen kannattamaansa puolueeseen ja sen rakentamaan järjestelmään kannattelee jännitettä läpi kirjan. 

Luin kirjaa pätkissä, noin 50 sivua kerrallaan, joinain päivinä yhden ja joinain useamman pätkän. Kohtaukset ovat selkeitä, ja yhden tapahtuman jälkeen siirrytään ajassa kuukausia eteenpäin. Välissä on muutaman sivun pätkiä Valterin ja hänen joukkonsa hetkistä syvällä Neuvostoliitossa. On siis helppo löytää paikkoja tauoille. Ensimmäiset 200 sivua olin kirjan vankina, sen jälkeen keskittymisessäni tapahtui pientä herpaantumista mutta vain niissä kohdissa, joissa pidetään (lähinnä Goebbelsin toimesta) pitkiä paatoksellisia puheita. Kertaakaan kirja ei tuntunut liian pitkältä, vaan halusin pienen sulattelutauon jälkeen palata kiireesti takaisin tarinan pariin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 17, "kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo". Minulla niitä on kaksikin, jostain syystä en tykännyt ollenkaan Karl Hankesta ja Melitta Krausista.