Virginie Grimaldi: Saman katon alla
Ranskankielinen alkuteos Il nous restera ça (2022)
Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings
Otava 2024
297 s.
Seitsemänkymppinen Jeanne on menettänyt puolisonsa Pierren. Yksinäisyys on musertavaa, eivätkä päivittäiset käynnit hautausmaalla helpota sitä. Myös taloudellinen tilanne huolestuttaa, ja pian Joanne tajuaa ettei hän pysty maksamaan vuokraa yksin. Niinpä hän laittaa huoneen vuokralle.
Tarjokkaita vuokralaisia on kaksi, ja Joanne päättää ottaa heidät kummatkin. Asunnossa on tilaa kaikille. Théo on 18-vuotias opiskelija, jolla on takanaan lastenkotilapsuus ja edessä rahaton kodittomuus. Kolmekymppinen Iris on paossa kontrolloivaa ex-miesystäväänsä, joka ei suostu päästämään irti. Kolmikko on mitä epätodennäköisin päätymään kämppiksiksi, mutta niin vaan he löytävän yhteisen sävelen miltei välittömästi. Naurua ja itkua riittää puolen vuoden ajan, kunnes jokainen on saanut riittävästi maata jalkojensa alle.
Kun tulin vähän aikaa sitten duunista, molemmat vanhukset istuivat odottamassa. Se tuntui kivalta, en ole tottunut siihen, että minua odotetaan. Tuli sellainen olo kuin olisi perhe. Iloni lensi kuitenkin pyrstölleen kuin Iris portaissa, kun tajusin heidän odottelevan minua vain apumieheksi. Jos oikein ymmärsin, Iris oli kertonut Jeannelle jostain pyörätuolilla liikkuvasta naisesta, jolla ei ollut sopivia vaatteita, ja pim, Jeanne oli syttynyt loistamaan kuin joulukuusi ja pyytänyt meitä hakemaan kellarista joitain tavaroita.
Iris puristaa porraskaidetta kuin aikoisi lypsää siitä maitoa. Hän ei selvästikään halua esittää pääosaa Kelkkajengin jatko-osassa.
En edes tiennyt, että talossa oli kellari. Samalla hetkellä kun avaamme sinne johtavan oven, talonmies Victor putkahtaa ulos kopperostaan. Hän tekee niin joka kerta, kun joku kulkee ohi. Hän ei ole ihminen vaan samppanjapullon korkki.
- Kaikki kunnossa?
- Noh, minä vastaan. - Me tarvittaisiin kyllä vähän apua, jos sulla on aikaa?
- Toki, missä asiassa?
- Me ollaan paloiteltu Jeanne ja aiotaan piilottaa palaset kellariin. Voitko sä tuoda jalat?
Se tepsii joka kerta. Victor muuttuu yhtä valkeaksi kuin hampaansa, ja ne ovat niin valkoiset, että minulta meinasi räjähtää verkkokalvot, kun hän väläytti niitä ensimmäisen kerran. Iris selittää, että minä vain vitsailen, ja Victor päästää raikuvan naurun ja väittää, että ymmärsi toki.
Tässäpä on hyvän mielen kirja minun makuuni! Huolia ja suruja kyllä, mutta enemmän iloa ja ystävyyttä. Huumori on lempeän terävää, ja naurun aiheeksi nousee yllättäviä asioita. Rakkaus pilkahtelee mutta ei aiheuta päätöntä kohkaamista vaan varovaista lähentymistä. Tärkeäksi nousee uuteen arkeen sopeutuminen ja se, että uskaltaa toisaalta päästää irti, toisaalta astua tuntemattomaan.
Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 5, "kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi". Hih, pakko kertoa, kun aikoinaan luin tämän vuotista haastetta niin säikähdin tätä kohtaa, jotenkin mielsin niin että mitään kirjailijan nimen kirjaimista ei saisi olla omassa nimessäni. Onneksi bloggaajakollegat oikaisivat, ettei se niin ole. Heti helpompi kohta täytettäväksi :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti