Sue Black: Luuhun kirjoitettu. Mitä luumme kertovat meistä kuolemamme jälkeen

 

Sue Black: Luuhun kirjoitettu. Mitä luumme kertovat meistä kuolemamme jälkeen

Englanninkielinen alkuteos Written in bone. Hidden stories in what we leave behind (2020)

Suomentanut Anna Kangasmaa

WSOY 2024

390 s. 

Dame Sue Black on oikeusantropologi, jota työ on kuljettanut ympäri maailmaa tutkimaan luita ja paljastamaan niiden kertomat salaisuudet. Uutuuskirjassaan hän käy luurangon läpi osa kerrallaan ja kuvaa, mitä kaikkea pään, ruumiin ja raajojen eri luut pystyvät kertomaan ihmisen elämästä ja kuolemasta. Televisiossa kaikki näyttää helpolta mutta todellisuus on toinen. Pirstaloituneita luita ei liimata yhteen pienessä tuntimäärässä, eikä luuranko koskaan kerro täsmällistä ikää. 

Black vie lukijat mukaan kiehtovalle matkalle luurankojen maailmaan. Joka luvussa hän kertoo ensin kyseisen kehon osan luista yleensä, esitellen sen jälkeen tapauksen tai useamman, jossa kyseiset luut olivat pääroolissa. Ajoittain lukeminen on hiukan raskasta, kun luiden kehityksestä lihasten ja luiden kiinnityskohdista tms. kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti. 

Oikeusantropologin työssä on pysyttävä viileänä ja hyväksyttävä se, että oma osuus on pieni osa tutkintaa. Kun on selvitetty henkilöllisyys ja kuolintapa, se on siinä. Ja jos antropologi todistaa oikeudessa, hän on siellä oman todistuksensa ajan eikä kuule muuta. Hän ei ehkä koskaan saa tietää, millainen tuomio tuli. 

Sitten Lucina nousi kuvailemaan kryptan olosuhteita ja lopulta minä paljastin, mitä tiesimme arkun päättömästä ruumiista. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan, kun ilmoitin, että jos lordi Lovat oli noin 20-30 -vuotias nainen, olimme toden totta löytäneet hänet. Sen jälkeen salin läpi kävi äänekäs henkäys. En usko, että tuota tulosta oli odottanut kukaan. Mutta sellaista tiede on. Se ei muokkaa itseään tuottaakseen ihmiskunnan toivomia tuloksia, vaan sen päämääränä on kertoa totuus.

(...) 

Tässä tapauksessa se, että pystyimme pelkistä raajoista määrittämään sukupuolen, iän, pituuden, kengännumeron ja hiusten värin samoin kuin arvioida, kuinka kauan jäännökset olivat olleet vedessä, antoi poliisille riittävät tiedot kadonneiden listan vastaavuuksien rajaamiseen ja uhrin nopeaan tunnistamiseen. Se puolestaan johti rikoksentekijän pikaiseen pidätykseen. Pelkistä raajoista havaittujen piirteiden pohjalta tehdyt päätelmät eivät välttämättä yksinään riitä aukottomasi todistamaan vainajan henkilöllisyyttä tuomioistuimelle, mutta niistä voidaan saada tärkeää tietoa tutkinnan suuntaamisen avuksi. 

Black on rautainen ammattilainen, mutta hän kirjoittaa riittävän maanläheisesti. Tieteellisiä termejä on jonkin verran, mutta on avattu mitä ne tarkoittavat. Mukana on huumoria ja itseironiaa tilanteissa, joissa niitä on sopivaa käyttää. Vainajiin hän suhtautuu äärimmäisen suurella kunnioituksella, olivat he sitten lapsia tai aikuisia, tuoreita tai vuosisatoja vanhoja. 

On kiehtovaa lukea luiden kehitysvaiheista ja siitä, mitä kaikkea luut pystyvät meistä kertomaan. Olen joskus ennenkin miettinyt, miten minun henkilöllisyyteni voitaisiin selvittää. Jos jäljellä on muutakin kuin luuranko, kehoni kertoo että molemmat silmäni on leikattu, minulla on pieni sydänvika ja umpilisäke on poistettu. Korvalehdissä on molemmin puolin viisi reikää, joista kummallakin puolella on auki ja käytössä vain yksi. Luuosasto paljastaa vasemman käden keskisormen ja nimettömän rystysissä parantuneet murtumat ja sen, että vasemmasta jalasta on operoitu vaivaisenluu. Hampaani kertovat, että kaikki neljä viisaudenhammasta on poistettu mutta myös, että yläleuassa on yksi hammas vähemmän kuin alaleuassa. Yläleuan rautahampaat kasvoivat niin harvaan, että yhdelle ei ollut enää tilaa. Olen siis jokseenkin helposti tunnistettavissa, mikäli tiettyjä ruumiinosia on tallella tutkittavaksi.

Helmet-lukuhaasteessani tämä menee kohtaan 38, "kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet". 

Luuhun kirjoitettu on luettu myös blogissa Luetut.net. 

Salman Rushdie: Veitsi. Mietteitä murhayrityksen jälkeen

 

Salman Rushdie: Veitsi. Mietteitä murhayrityksen jälkeen

Englanninkielinen alkuteos Knife (2024)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2024

266 s. 

Elokuussa 2022 Salman Rushdie oli esiintymässä Chautauqua-instituutissa New Yorkin osavaltion pohjoisosassa. Kesken kaiken lavalle ryntäsi nuori mies, joka puukotti Rushdieta viisitoista kertaa. Kirjailija oli varma, että nyt hän kuolee. Mutta katsomosta rynnänneet auttajat onnistuivat pitämään hänet hengissä helikopterin tuloon saakka, ja muutaman teho-osastoviikon jälkeen hän pääsi muuttamaan ensin kuntoutuslaitokseen ja lopulta kotiin. 

Kotona Rushdie joutui totuttelemaan elämään yksisilmäisenä, samalla kuitenkin iloiten siitä että pystyi työskentelemään. Hänellä oli ideoita uuteen kirjaan, mutta pian hän tajusi, ettei voi kirjoittaa muuta ennen kuin on käsitellyt murhayrityksen. Ensin oli kirjoitettava Veitsi, käytävä läpi henkilökohtainen trauma. 

Ajatollah Ruhollah Khomeinin minulle ja kaikille Saatanallisten säkeiden julkaisuun osallistuneille julistamasta surullisenkuuluisasta tappokäskystä oli kulunut kolmekymmentäkolme ja puoli vuotta, ja tunnustan, että olin niiden vuosien aikana joskus kuvitellut, miten salamurhaaja ilmestyisi johonkin julkiseen tilaisuuteen ja hyökkäisi kimppuuni juuri tällä tavoin. Niinpä tuon murhanhimoisen hahmon syöksyessä minua kohti ajattelin heti ensimmäiseksi: Sinähän se siinä. Nyt sinä siis tulit. Henry Jamesin kerrotaan lausuneen viimeisiksi sanoikseen: "Se on siis viimein tullut, kaikessa arvovaltaisuudessaan." Kuolema lähestyi minuakin, mutta ei se minusta arvovaltaiselta vaikuttanut. Pikemminkin anakronistiselta. 

Seuraavaksi mielessäni kävi: Miksi nyt? Ihan totta? Siitähän on jo niin kauan. Miksi nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kyllähän ajat olivat jo muuttuneet ja aihe loppuunkäsitelty. Ja silti minua lähestyi kovaa kyytiä jonkinlainen aikamatkaaja, murhanhimoinen menneisyyden aave. 

Amfiteatterissa ei ollut minkäänlaisia näkyviä turvajärjestelyjä sinä aamuna - miksi ei? En tiedä - niinpä tuo mies pääsi syöksymään suoraan kimppuuni. Minä vain seisoin aloillani tuijottaen häntä paikoilleni jähmettyneenä kuin mikäkin ajovalojen sokaisema pöhkö kani. 

Sitten hän olikin jo edessäni.

Kun muutamaa päivää myöhemmin selviää, että Rushdie jää henkiin, hän ja vaimonsa Eliza alkavat dokumentoida Rushdien ajatuksia sekä videoin että kirjoituksin. Hän ei koskaan tapaa hyökkääjää, mutta haluaa pohtia tämän motiiveja. Hän myös muistelee monia muita kirjailijoita, jotka ovat joutuneet puukotetuksi, sekä sitä kuinka yleisesti veitsi esiintyy eri yhteyksissä.

Lääkärit, fysioterapeutit ja muut saavat kehon paranemaan vähitellen. Mielelle tarjotaan terapiaa sekä psykiatrin että kirjoittamisen voimin. Rushdie kuitenkin tunnustaa näkevänsä yhä painajaisia. 

Kirjan tylsin osa on kotiinpaluun jälkeen, kun Rushdie käy fiktiivisen keskustelun A:ksi kutsumansa hyökkääjän kanssa. Muu on sekä kiinnostavaa että ajatuksia herättävää. Pidän kovasti siitä, kuinka lämpimästi Rushdie kertoo läheisistään ja siitä, että hän mainitsee instituutissa paikalla olleet auttajat. Nimiä hän ei tiedä, on vain ääniä, sanoja ja käsiä. Hän tuo esiin sen, kuinka vihaan vastataan rakkaudella ja kuinka yllättävän moni on valmis pyyteettömästi auttamaan. 

Vaikka tämä kirja oli pakko kirjoittaa, se ei tunnu terapiakirjalta. On hämmästyttävää, kuinka analyyttisesti Rushdie pystyy kirjoittamaan itseensä kohdistuneesta murhayrityksestä ja mahdollisista syistä sen takana. Kirja laajenee pelkästä hyökkäyksen ja siitä toipumisen kuvauksesta paljon kauemmas ihmisyyteen, uskontoon, valtaan, sokeaan seuraamiseen, pelkojen voittamiseen, rakkauteen... 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 36, "kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja". 

Veitsi on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Anun ihmeelliset matkat ja Sivumerkkejä.

Roy Jacobsen: Rigelin silmät

 

Roy Jacobsen: Rigelin silmät

Norjankielinen alkuteos Rigels øyne (2017)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna 2024

232 s.

Tykkäsin tosi paljon Barrøy-sarjan ensimmäisestä osasta Näkymättömät, harmi ettei toinen eikä tämä kolmas osa yllä samalle tasolle. Ehkä avausosasta ja Ingridin lapsuudesta oli liian pitkä hyppäys aikuisuuteen ja sota-aikaan. Eikä luonnon kuvaus ole yhtä voimakasta. 

Nyt sota on loppunut, ja Ingrid lähtee lapsi kainalossaan etsimään Kajan isää. Matkaa kertyy satoja kilometrejä niin laivalla, junalla, linja-autolla, hevoskärryllä, polkupyörällä kuin jalkaisin. Monessa paikassa Ingrid kohtaa vastentahtoisuutta, hänelle ei haluta kertoa mitä sota-aikana on tehty. Hän epäilee myös, että moni on kohdannut Alexanderin vaikka ei sitä hänelle myönnä. Askel askeleelta hän seuraa Alexanderin jälkiä, kunnes ei enää ole mitä seurata. 

Hän joi vettä joka purosta, jonka he ylittivät, ja he söivät kaksi kertaa ennen kuin tulivat alas uuden meren rantaan ja nukkuivat kaksi yötä kalamajassa, jonka eräs Adolfin ystävä avasi heille. Sitten he nousivat erääseen kalastuskutteriin mukanaan Adolfin kirjoittama lappunen, joka teki toivotun vaikutuksen aluksen kippariin, lyhyeen, leveään ja harvasanaiseen mieheen, joka nyökkäsi välinpitämättömästi matkustajille ja luovutti Ingridille oman hyttinsä, ja sanoi voivansa vallan hyvin nukkua ruorihytissä, sehän oli hänen paikkansa. Mutta hän ei voisi viedä heitä sen kauemmas etelään kuin Rørvikiin, Ingridin olisi odoteltava siellä jatkokyytiä syvemmälle vuonoon Kongsmoenin suuntaan, ja se vuono vasta onkin pitkä, sanoi kippari, se lähes katkaisee koko maan kahtia.

Niin, sellainen on suunnitelma, Ingrid ajatteli, hän oli matkalla ja seisoi laivan kannella ja katseli ympärilleen, näki tuttujen tunturi- ja saarimuodostelmien katoavan yksi kerrallaan taivaanrannan taakse jättämättä jälkeensä vähäisintäkään kaipauksen häivää. Myös Kaja tarkasteli tyvenen rauhallinen katse venäläissilmissään maailmaa, jonka he olivat jättämässä taakseen ja joka oli tähän asti ollut heidän ainoansa. 

Hyvin erilainen road trip, kuin kirjoissa yleensä. Ingrid menee vaikeakulkuisille seuduille, joissa liikenne on harvaa tai sitä ei ole ollenkaan. Junaa voi joutua odottamaan tunteja, jopa päiviä. Kävelypätkät saattavat olla kymmenien kilometrien mittaisia. Ingrid ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan. Kotisaari saa odottaa niin kauan, että hän löytää vastaukset kysymyksiinsä. 

Odottelusta ja hitaasta etenemisestä huolimatta kirjassa ei ole tylsää hetkeä. Paljon on varmasti kiinni kielestä, joka on tosi kaunista ja vahvaa. Suuria tunteita ei koeta, mutta jotain lujaa ihmisten välisissä kohtaamisissa on. Ja vaikka Ingridillä on matkallaan paljon vastoinkäymisiä sekä sitä että häntä käsketään unohtamaan koko juttu ja palaamaan kotiin, löytyy auttavaisia ihmisiä joskus aika yllättävistäkin paikoista ja tilanteista. 

Vaikka ykkösosa on ollut mielestäni paras, kannattaa sarja lukea. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa".

PS. Kirjan kansiliepeessä sanotaan Jacobsenin voittaneen ensimmäisenä norjalaisena kirjailija Man Booker International Prizen vuonna 2017 ja The International Dublin Literary Awardin vuonna 2018. Googlailin, ja sen perusteella näin ei ole. Dublin-palkintoon hän oli shortlist-ehdokas, mutta voiton vei Mike McCormack teoksellaan Solar Bones. Myös Booker-palkinnossa hän oli shortlistalla, mutta voittaja oli David Grossman teoksellaan A Horse Walks into a Bar. 

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

 

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Norjankielinen alkuteos Kniven i ilden. Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet (2022)

Suomentanut Aki Räsänen

Gummerus 2024

368 s. 

Vuonna 1859 Priita-Kaisa pakkaa poikansa Aleksin ja Heikin mukaan ja lähtee Sodankylästä kohti Pykeijaa. Kahden aviottoman lapsen äitinä hän on joutunut häpeään ja aikoo aloittaa alusta muualla. Matkanteko katkeaa muutamaan otteeseen, yleensä pitkäksi aikaa, sillä Priita-Kaisaa tarvitaan parantamaan vammoja. Hän kokee olevansa parempi eläinten kanssa, mutta tunnistaa usein myös ihmisten vaivat. 

Kun kolmikko lopulta saapuu raskaan taipaleen jälkeen Näytämöön, Priita-Kaisan suunnitelmat menevät uusiksi. Hän oli ajatellut löytävänsä kalastajan aviomiehekseen, mutta rakastuukin ukkomieheen. Suhde on julkinen salaisuus, josta he Mikon kanssa joutuvat maksamaan. Ja vaikka tie lopulta vie Pykeijaan, ei siellä ole helpompaa. Elämä kalansaaliiden ja säiden armoilla on kovaa, vuodesta toiseen. Mutta rakkaus lämmittää, eivätkä sentään ihan kaikki ihmiset ole heitä vastaan. 

Kaikkiin paikkoihin olen halunnut lähteä. Kaikki polut, kaikki tähdet, kaikki revontulten lieskat ovat johtaneet minua kotiin, kaikki merkit, kaikesta voi päätellä jotain, kaikki sinertää, jokainen suo, jokainen kallio, jokainen mutka, jokainen lampi. Kaikki se tuohi, mitä olen repinyt, on toiminut karttana sille joka osaa lukea, kaiken olen lukenut, kaikki polut ja risteykset olen löytänyt, jopa ne joita en ymmärtänyt.

Mutta tuo tuolla.

Meri.

Se ei vedä minua puoleensa.

Mereltä minä sulkeudun. 

- En uskonut, että se olisi tällainen, sanon hänelle, joka seisoo juuri näköpiirini laidalla. 

- Mitä Priita-muori uskoi?

- Mitäkö minä uskoin?

- Mitä Priita-muori uskoi merestä?

Miehen käsivarret saavat otteen, käsivarret kylkiluiden ympärillä, käsivarret jotka purkavat kiinnitysköyden, nuo käsivarret kun ne pitelevät, miten ne sopivatkaan minun pitelemiseeni, ne vain pitelevät, ne tekevät sen mielellään, kuin olisin vanha nainen, kuin särkyisin helposti, kuin olisin arvokas. 

Odotin kirjalta paljon ja se osoittautui juuri niin hyväksi kuin olin ajatellut. Elämä on niukkaa ja jokainen tekee elantonsa eteen sen mitä on tehtävä. Ihmissuhteet eivät ole koukeroisia vaan melko suoraviivaisia. Asioista puhutaan suoraan, kaunistelematta. Taustalla on vahva usko pikkuväen voimaan, ja pienillä rituaaleilla yritetään saada niin suojaa kuin helpotusta. 

Ihmisten nimissä tahdoin mennä välillä sekaisin, sen verran monta Mikkeliä, Priitaa, Heikkiä ja Kreetaa tavataan. Nimissä on kuitenkin yleensä mukana talon tai suvun nimi tai henkilön ominaisuus, joten äkkiä pääsee jyvälle kenestä kulloinkin on kyse. 

Kirja avaa Ruijan rannalla -sarjan. Mielenkiinnolla odotan, kuinka monta osaa saamme vielä lukea Priita-Kaisan ja Mikon elämästä.  Miten heidän suhteensa jatkuu? Entä Priita-Kaisan suhde lapsiinsa? Onko edessä hyviä kalavuosia vai tuleeko elämästä entistä vaikeampaa? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 7, "kirjassa rakastutaan". 

Jäämeren laulu on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirjareppu. 

Katja Kärki: Evan neljä elämää

 

Katja Kärki: Evan neljä elämää

Bazar 2024

463 s.

1920-luvulla pieni Eeva veistää puukolla hevosta. Muuta hän ei juuri halua tehdäkään. Koulussa hänelle nauretaan, kun hänet ohjataan tekstiilityökokeilun jälkeen poikien seuraksi puukäsityöhön. Hymyt hyytyvät pian, sillä Eevalla on taito näpeissään. 

1930-luvulla Eeva opiskelee Ateneumissa. Hän on pettynyt siihen, että jo opiskellessa pitää osallistua kilpailuihin, pitää yrittää menestyä. Ei saa vaan olla ja veistää. Kateutta tunnetaan puolin ja toisin, mikä hirvittää Eevaa. Tuleeko ystävistä kilpakumppaneita, joiden välit kiristyvät toisten menestyessä ja toisten jäädessä huomiotta?

Valmistumisen jälkeen tulee sota, ja Eeva saa jättää veistohaaveet sivuun. Sodan aikana hän tapaa tulevan aviomiehensä, ja avioliitto vie hänet pois Helsingistä. Maatilan emäntänä hän veistää silloin kun aikaa jää, eli liian harvoin. Joitain tilaustöitä on, mutta ei niin paljoa että niillä eläisi.

Sitten tulee vuosi 1974, ja Eva saa näyttelyn Helsinkiin. Siitä alkaa nousu maineeseen ja menestykseen. Viimeiset vuosikymmenensä Eva tekee veistotöitä niin paljon kuin ehtii, tekee kotinsa entiseen navettaan matkailijoille avoimen ateljeen ja matkustelee miehensä kanssa. 

Kaikki on ihan niin kuin Anni-täti sanoi. Olen jo tottunut, vaikka ensimmäiset viikot itkin iltaisin ikävääni. Sitten ymmärsin, että voin aina palata kotiin, mutta Helsinki ja Ateneum ovat jotain ainutlaatuista, ja on ollut siunaus päästä tekemään sitä, mihin sieluni on aina vetänyt: veistämään kuvia. 

Tunnen, miten Vieremä irrottaa hitaasti otteensa. Kaupungin tuuli tarttuu huiviin, hulmuttaa pois ikävän. Sataman ja meren haju hieroo poskia. Kaupungin kovat valot ja kivetyt kadut saavat sydämen sykkimään villimmin. 

Hieno, voimakas, tunteita herättävä tarina! 

Fanitan Evan aviomiestä Paavoa, joka ei koskaan lakkaa uskomasta vaimonsa kykyyn ja on aina tämän tukena ja apuna. Eva turhautuu toisinaan eikä riidoilta vältytä, mutta aina sovitaan ja jatketaan eteenpäin. Kun Evalla on mahdollisuus matkustaa ennen suurta menestystä, Paavo kannustaa lähtemään; hän pärjää kyllä. 

Kovasti ärsyynnyin Vuonislahden väestä; etenkin ukot haukkuvat Evaa senkun kerkiävät eivätkä emännät jää paljoa jälkeen. Lapsetonta kuvanveistäjää pidetään kummajaisena, suorastaan noitana. Olen iloinen siitä, että Eva lopulta kuusikymppisenä sai menestyksensä. 

Evan neljä elämää on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Arttu Tuominen: Lavastaja

 

Arttu Tuominen: Lavastaja    

WSOY 2024

320 s.

Kuudes ja viimeinen osa Delta-sarjaan, on harmi jättää tutuille poliiseille jäähyväiset mutta toisaalta on hyvä että kirjailija malttaa ja osaa lopettaa sarjan. 

Porissa löytyy lyhyen ajan sisään kaksi perhettä hyvin idyllisistä tilanteista mutta kuolleina. Molemmat kodit on siivottu ja järjestelty perinpohjaisesti, ja esineistöä on vaihdettu. Miksi? Aluksi johtolankoja ei löydy ollenkaan, sitten kun niitä alkaa löytyä niin pian tulee jo liikaakin. Veteleekö joku naruista ohjatakseen poliiseja tiettyyn suuntaan? Kuinka monta hämäystä pitää paljastaa, ennen kuin totuus tulee näkyviin? 

"Onkohan isä tehnyt sen?" Linda ehdotti. "Surmannut perheen, sommitellut heidät idylliseen perheasetelmaan ja ottanut itse myrkkyä?"

"Ja sitä ennen liimannut silmäluomensa pikaliimalla?"

Siihen Linda ei sanonut mitään. Sisään tunki lisää valkohaalarisia teknikoita. Linda ja Paloviita siirtyivät ulos pois tieltä. Oksman oli saapunut ja puki parhaillaan suojapukua. Ilmeisesti heidän katseensa riitti kertomaan tarpeeksi, sillä Oksman ei kysynyt mitään vaan tunki heidän ohitseen sisälle. Paloviita soitti sovitusti Mannerille ja kertoi, mitä he olivat nähneet ja millaisen vaikutelman he olivat rikospaikasta saaneet. 

"Se ei siis ole perhesurma?" Manner tivasi.

"Saattaa olla, mutta helvetti sentään. Koira on täytetty ja heidät on... aseteltu siihen. En tiedä, mitä hittoa on tapahtunut."

Tässä, kuten muissakin Tuomisen kirjoissa pelottavinta on se, että pahuus asuu ihan tavallisissa ihmisissä. Kaikista kauheinta on huomata, kuinka lähellä poliiseja ja heidän perheitään murhaaja on, vielä lähempänä kuin dekkareissa yleensä. Eikä vain yhden vaan koko joukon. Piirretty surunaama kauhistuttaa myös lukijaa. Murhaaja - joka haluaa itseään kutsuttavan Harriksi - saa puheenvuoron aina välillä, ja hurjaa on kuinka arkiselta hän tuntuu puhutellessaan lukijaa ja kutsuessaan tämän mukaan seuraavaan näytökseen. Hän vaikuttaa suorastaan miellyttävältä, mikä on karmivaa. 

Tunnelma on tiivis koko ajan, eikä tarinassa ole yhtään turhaa. Koko ajan mennään eteenpäin mutta ei liian kiireellä. Viimeiset kymmenet sivut on kylläkin ahmittava niin nopeasti kuin pystyy, on saatava tietää miten tässä käy. 

Suurella mielenkiinnolla odotan, mihin Tuominen vie lukijakuntansa seuraavaksi!

Lavastaja on luettu myös blogeissa Kirjoja hyllystäni ja Luetut.net.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 23, "suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja".

Sarah Ann Juckes: Satakieltä etsimässä

 

Sarah Ann Juckes: Satakieltä etsimässä

Englanninkielinen alkuteos The Hunt for the Nightingale(2022)

Kuvittanut Sharon King-Chai

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Sitruuna 2023

251 s. 

Varoituksen sana, tässä on lastenkirja jota ei pysty lukemaan silmät kuivina. 

Yhdeksänvuotias Jasper odottaa satakieltä ja siskoaan mutta kumpikaan ei tule. Vanhemmat sanovat Rosien olevan paremmassa paikassa. Jasper päättelee sen olevan tietyn huoltoaseman ja uskoo, että sekä satakieli että Rosie ovat siellä. Vaellukset siskon kanssa saavat hänet luottavaiseksi pärjäämisensä suhteen, joten hän pakkaa reppunsa ja lähtee etsintäretkelle. 

Matka huoltoasemalle on pitkä eikä siitä puutu vaikeuksia. Jasper jää pois bussin kyydistä kesken matkaa ja joutuu jatkamaan jalkaisin, matkalla on laidun pelottavine lehmineen, yö ja ukkonen yllättävät, raha ei riitä ruokaan ja niin edelleen. Matkalla kohdatut ihmiset ovat kuitenkin ystävällisiä ja avuliaita ja auttavat Jasperia eteenpäin. Osa heistä kuitenkin tunnistaa hänet uutisista, mikä saa Jasperin pakenemaan. Kun poliisi etsii häntä, on kiirehdittävä huoltoasemalle ennen kuin poliisi tavoittaa hänet. Vaivalloisen taipaleen jälkeen hän pääsee kohteeseen, mutta joutuu siellä kohtaamaan kipeän totuuden. 

"Sinä lupasit. Sinä lupasit", sanon pyöriessäni ympäri. "Minä kävelin kauhean pitkän matkan ja minun piti löytää sinut samalla lailla kun löysin Busterin ja renkaan ja jalkapallon. Ja minä tein kaiken mitä voin. Ihan oikeasti. Niin että tule pois piilosta!"

Ääneni kaikuu puista takaisin niin kuin minä olisin se, joka meistä on eksynyt.

Minulla ei ole pilliä eikä astinkiviä, joita pitkin voisin hyppiä. Rosieta ei näy, kun kyyristyn katsomaan pensaiden alle, eikä edes silloin, kun yritän kiivetä puuhun löytääkseni hänet sen latvasta.

Juoksen, kompastun ja juoksen taas, läpsin puita ja katselen ylös ja alas ja ympärille ja huudan Rosien nimeä minkä keuhkoista lähtee, mutta häntä ei vain näy missään. Kartta on pudonnut johonkin, joten nyt minäkin olen eksyksissä ja mietin, näkeekö myös Rosie tämän saman pimeän siellä, missä on.

"Tule nyt", sanon, mutta enää kuiskaten. "Tämä on parempi paikka. Parempi paikka on se, kun sinä olet minun kanssani."

Tämä on upea kirja, kaikessa sydäntäsärkevyydessään aivan järisyttävä. Juckes tavoittaa hienosti lapsen ajatusmaailman ja logiikan, ja saa lukijan ymmärtämään miksi laitumella oleva lehmä on pelottava ja miltä paniikkikohtaus tuntuu. Jasperin hätä tulee ihon alle. Asiat kääntyvät etsintäretken jälkeen paremmalle tolalle, mutta lukemisesta jää päällimmäiseksi tunteeksi suru. 

Kansikuva on kaunis ja houkutteleva, ja saattaa lupailla sellaista seikkailua mitä tässä ei ole. Kovin pienille lapsille en tätä suosittele ainakaan yksin luettavaksi. Parempi että vanhempi on mukana, jotta vaikeista asioista voidaan puhua heti. Aikuisille lämmin lukusuositus, tästä opastusta siihen miten kuolemasta puhumista ei tule vältellä ja miten lasta ei pidä jättää yksin surunsa kanssa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 9, "kirjassa joku karkaa".

Satakieltä etsimässä on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Alena Mornštajnová: Hana

 

Alena Mornštajnová: Hana

Tšekinkielinen alkuteos Hana (2017)

Suomentanut Susanna Räty

Kairaamo 2023

350 s. 

1954, Meziříčín kaupunki. Kahdeksanvuotias Mira menettää lavantaudille äitinsä, isänsä ja kaksi sisarustaan. Myös outo Hana-täti on kuolemaisillaan. Mira päätyy väliaikaisesti naapuriin asumaan. Tautiaallon laannuttua naapurin lapset tulevat maaseudulta takaisin kotiin, eikä etenkään samanikäinen Ida voi sietää Miraa. Sitten eräänä päivänä Hana on ovella; hän on tullut hakemaan Miran luokseen. Mira ei haluaisi lähteä, mutta koska hän pelkää Idaa enemmän kuin Hanaa niin hänellä ei ole vaihtoehtoja. 

Vähitellen Miran ja Hanan välille syntyy side, vaikkei Mira koskaan ymmärrä miksi Hana on niin hiljainen ja ihmisiä välttelevä. 

Toisessa osassa tutustutaan Miran isovanhempiin ja vanhempiin, ja askel kerrallaan astutaan lähemmäs kohti maailmansotaa ja natsien tekemää miehitystä. 

Kolmannessa osassa Hana kertoo tarinansa, ja se vasta onkin surullista luettavaa. Niin moni asia mitä hän tekee tai jättää tekemättä johtaa suruun ja pahimmillaan joidenkin kuolemaan. Hanan keho toipuu sotavuosista, mutta mieli ei koskaan. Hän pelkää luottaa ja rakastaa, edes silloin kun kyseessä on hänen sisarentyttärensä.

"Minne minä voin mennä?" minä kysyin, mutta ovi oli jo taas kiinni.

Seisoin kadulla ja katselin ympärilleni. Valot ikkunoissa alkoivat syttyä, verhojen ja kaihtimien takana vilahti välillä hahmoja, mutta en nähnyt missään ketään, jonka olisin tuntenut. Aloin hitaasti kävellä kohti kotia, mutta muistaessani ullakolta kuuluneet askelten äänet kävelin entistä hitaammin ja hitaammin. Ohitin hämärtyvässä illassa pimenevän kelloliikkeen näyteikkunan, pysähdyin ulko-oven edessä ja odotin jotain tapahtuvaksi. Mutta mitään ei tapahtunut, valo kadulla vain väheni entisestään, ja kylmyyden lisäksi aloin tuntea pelkoa lähestyvästä yöstä.

(...)

Jos minut olisi ohjattu oikealle, olisin kuollut heti eikä minun olisi tarvinnut kuolla joka ikinen minuutti, jokainen tunti ja jokainen päivä. Eivätkä muut olisi kuolleet minun sijastani. 

(...)

Kolme naista ei saanut letitetyksi yhtä pitkää punosta kuin minä, ja siitä saakka heidän silmänsä ovat tuijottaneet minua joka ikinen yö. He itkivät, mutta lähtivät alistuneina ikään kuin kauan odotettu tuomio olisi vihdoinkin saanut heidät kiinni.

Tässä on kyllä kaikin puolin hurja kirja. Ihmisten epäluuloisuus, ilkeys ja pahuus jopa lapsia kohtaan on surullista. Ivana on ainoa, joka reagoi Miran jäädessä yksin, kukaan muu ei välitä. Menetykset ja epätoivo ovat pinnalla kautta kirjan, riippumatta siitä kulkeeko tarina Miran, Hanan vai Miran isoäidin Elsan kokemana. Rakkautta on vähän, enemmän ihmiset tuntevat kateutta, kärsimättömyyttä ja vihaa. 

Luvassa ei siis ole helppo lukukokemus, mutta vaikuttava ja syvästi koskettava. 

Kirja joka maasta -haasteeni saa Tšekin. 

Neiti Marplen jäljillä

Neiti Marplen jäljillä 

Englanninkielinen alkuteos Marple: Twelve New Stories (2022)

Suomentanut Saara Pääkkönen

WSOY 2023 

366 s. 

12 naiskirjailijaa on kukin kirjoittanut omannäköisensä version neiti Marplen tekemistä tutkimuksista. Mukana on monia suomeksi käännettyjä tekijöitä, kuten Elly Griffiths, Ruth Ware, Jean Kwok, Karen McManus ja Lucy Foley. Itselleni täysin tuntemattomia olivat Alyssa Cole, Natalie Haynes ja Dreda Say Mitchell.

Novellit vievät neiti Marplen keskenään hyvinkin erilaisiin ympäristöihin. Viihdyin hänen mukanaan kylissä ja kartanoissa, mutta en pitänyt hänen viemisestään New Yorkiin ja Hongkongiin. En kerta kaikkiaan pysty näkemään neiti Marplea taiji-harjoituksissa. 

Roistot ovat mitä kekseliäimpiä, mutta eivät yllätä neiti Marplea. Neiti havainnoi tarkasti ja näkee sen mitä sanoja yrittää piilottaa. Ankara ajattelutyö tuottaa poikkeuksetta tulosta. Osa tarinoista on yllättäviä, osa varsin perinteisen dekkarikaavan mukaisia. Mukana on paljon humoristisuutta, mikä toimi ainakin minulle. Novelleiden neiti Marple vastasi varsin pitkälle päässäni olevaa kuvaa, sitä jonka näyttelijä Geraldine McEwan on sinne liimannut. 

Yksi murha pappilassa on valitettava juttu; toinen vaikuttaa jo suorastaan huolimattomuudelta, tai pahemmaltakin. Minun oli turha selitellä, että kuollut palvelustyttö keittiössä ei ollut meidän palvelustyttömme. Se valitettava tosiasia, että hän oli aiemmin toiminut siinä roolissa, sai Sa Mary Meadin kielet heilumaan vilkkaammin kuin kettua jäljestävän koiralauman hännät.

(Val McDermid: Jo toinen murha pappilassa.)

Hänen olisi pitänyt olla huoneessaan Martinique New York -hotellissa; itse asiassa hän näkin huoneensa ikkunan tämänhetkiseltä seisomapaikaltaan suojakorokkeella. Kuten useimpien vanhojen naisten, neiti Marplen usein oletettiin pysyvän jossain tietyssä paikassa, aivan kuin hän olisi ollut kynttilänjalka tai sohvatyyny; hänellä oli kuitenkin mitä kummallisin tapa päätyä juuri sinne, missä hän halusi olla.

(Alyssa Cole: Neiti Marple Manhattanilla.)

Susan kiiruhti mäkeä ylös jäykät kävelykengät vinkuen. Mutta mutkasta kääntyessään hän näki postinkantaja Williamsin laskettelevan alamäkeen polkupyörällään. Hän kiristeli ärtyneenä hampaitaan vastatessaan miehen iloiseen vilkutukseen. Kyllä kai Williams joskus toimitti kirjeitäkin eikä toiminut vain Janen henkilökohtaisena viestipalveluna? Paperinkuivat lehdet rahisivat Susanin jalkojen alla hänen pohtiessaan, miten tyypillistä neiti Marplea olikaan palkata kotiapulainen, joka seurusteli postinkantajan kanssa. Ja jos kylässä ei olisi ollut postinkantajaa, neiti Marple olisi epäilemättä hankkinut puutarhurin, joka oli jakelupojan veli. Uutiset tavoittivat aina neiti Marplen, tavalla tai toisella.

(Natalie Haynes: Purkautuva neule.)

Tykkäsin, kaikkinensa tämä oli nopealukuinen ja viihdyttävä. Osassa novelleista arvasin juonikuvion alusta lähtien, osa yllätti erityisen ovelilla käänteillään. 

On aina pieni riski herättää henkiin jonkun muun luoma hahmo, mutta tässä kokoelmassa ollaan onnistuttu oikein hyvin. Yksi tärkeä tekijä on aika ja kieli. Ollaan ilman nykyteknologiaa ja liikutaan automobiililla. Tee, leivonnaiset, käytöstavat ja juorut ovat hyvin tärkeitä. Väkivaltaiset kuolemat ovat siistejä; verta on yhdessä lauseessa ja sitten kuulustellaan ja ajatellaan. Onnistuminen perustuu etenkin siihen, että neiti Marple on uskottava, hän ei poikkea liian paljon Christien neiti Marplesta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "kirja, jolla on vähintään kolme tekijää".

Neiti Marplen jäljillä on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Sivumerkkejä.

Åsne Seierstad: Afgaanit

 

Åsne Seierstad: Afgaanit

Norjankielinen alkuteos Afghanerne

Suomentanut Onerva Kuusi

Gummerus 2023

496 s.

Naistenviikkohaasteen toinen kirjani ei sekään ole helppoa ja kaunista luettavaa, päinvastoin. Luin Afgaaneja kauan, oli pakko pitää taukoja välissä. Kolmen päähenkilön tarinat ovat erittäin kiinnostavia ja eläväisesti kuvattuja, mutta koska elämä Afganistanissa on niin rajoitettua ja väkivalta on niin arkista, lukeminen oli raskasta. 

Jamila on syntynyt 1970-luvun puolivälissä, Bashir 1980-luvun lopussa ja Ariana vuosituhannen vaihteessa. Seierstad kertoo heidän kaikkien tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on tavannut heidät sekä heidän perheenjäseniään, ja haastattelujen kautta hän pystyy rakentamaan tarkan kuvan kunkin elämänpolusta. Mielestäni kolmeen henkilöön keskittyminen tuo asiat paljon lähemmäs lukijaa kuin jos asioista kerrottaisiin yleisellä tasolla. 

Jamila on sairastanut polion, minkä vuoksi hänen toinen jalkansa ei toimi. Viisivuotiaana hän näki veljentyttärensä yritykset nousta ensin seisomaan ja sitten kävellä, ja päätti kokeilla samaa. Se avasi hänelle maailman ihan eri tavalla. Menestyvä liikemiesisä ei olisi halunnut päästää Jamilaa kouluun, mutta suostui kun ymmärsi että tyttären avioliitto ei välttämättä toteudu ollenkaan. Koulutuksen myötä Jamilasta tuli naisten oikeuksien puolesta taistelija ja järjestötyöntekijä. Mutta kuten niin moni muu, myös hän joutui lähtemään maanpakoon päätyen Norjan kautta Kanadaan. 

Bashir on halunnut pienestä asti Taliban-taistelijaksi. 12-vuotiaana hän karkaa koulutusleirille, ja sieltä alkaa hänen nousunsa kohti komentajan uraa. Vaimot rakentavat tienvarsipommeja yhtä luontevasti kuin laittavat ruokaa. Nuoret miehet ovat joko taistelijoita tai itsemurhapommittajia. Sittenkin kun Nato-joukot ovat poistuneet maasta, Bashir haluaa lisää sotaa. Olisiko Pakistanin aika kukistua?

Ariana on syntynyt länsimielisen hallinnon aikana, ja hänen nuoruuteensa kuuluvat Netflix ja Justin Bieber. Luokkansa parhaana oppilaana hänelle on tie auki oikeustieteen opintoihin. Kun opinnot ovat loppusuoralla, Taliban palaa valtaan. Ensin on epävarmaa, avataanko yliopistoja naisopiskelijoille ollenkaan, ja kun ne lopulta avataan ovat säännöt hirvittävän tiukat. Arianan elämä muuttuu täysin, kun työskentelymahdollisuudet katoavat eikä jäljelle jää mitään muuta kuin järjestetty avioliitto.

Naisten arkipäivä kului korkeiden savimuurien sisäpuolella. Sisällä he syntyivät ja sisällä he myös kuolisivat. Nainen poistuisi kodistaan ainoastaan kaksi kertaa elämässään, ja kummallakin kerralla valkoisiin puettuna: Kun hänet vastanaineena kannettiin aviomiehensä kotiin. Ja kun hänet kannettiin ulos arkussa, kuolinvaatteeseen puettuna. 

(...)

Nuo viisi tyttöä olivat hädin tuskin täyttäneet kahtakymmentä. He kuuluivat oikeustieteen opiskelijoiden parhaimmistoon. Vaikka koejakso oli vasta puolivälissä, se oli jo ohi. He tiesivät, ettei kukaan, yksikään heistä, pääsisi koskaan tekemään unelmatyötään tuomarina, syyttäjänä, puolustusasianajajana, liikejuristina. 

Myöhemmin Ariana kirjoitti päiväkirjaansa:

"Me olemme arvottomia. Kukaan ei arvosta ponnistelujamme. Me emme ole mitään."

(...)

Vietettyäni talossa jonkin aikaa vaikutelmani oli, että tyttöjen tahtoa taivutetaan sen verran hitaasti, että myös vastustus vähenee asteittain. Nelivuotias Hoda oli esimerkiksi verrattain samanlainen kuin muut tapaamani neljävuotiaat. Riehakas, peloton, leikkisä, kekseliäs. Talon kahdeksanvuotiaat olivat jo peittäneet itsensä, he istuivat päät painettuina, pelkäsivät sanovansa jotain väärin. Ainoa asia, mitä he kertoivat toivovansa, oli oppia Koraani ulkoa. Kun kysyin, oliko heillä muita toiveita, mitä tahansa, he pudistivat vain päätään. 

Kammottava kirja, joka on kuitenkin ehdottoman tärkeä ja lukemisen arvoinen. Suren etenkin Arianan puolesta, olisin toivonut että hän olisi paennut maasta ennen häitään, ettei hän olisi joutunut hautaamaan haaveitaan ja alistumaan. Valtaisa kontrasti on myös maahan jääneiden ja Jamilan mukana Norjaan muuttaneiden lasten elämässä. On hirvittävää ajatella, millaista elämä on naisilla ja lapsilla Afganistanissa. Toivoisin että he kaikki pääsisivät pois. Nyt kun Taliban on kieltänyt koulunkäynnin muilta kuin alakouluikäisiltä tytöiltä, ei pian ole esimerkiksi naislääkäreitä. Saavatko naiset hoitoa pian ollenkaan vai ovatko samaanien varassa? Yksi surullisimmista tapauksista on 14-vuotias leski, joka naitetaan anopin poikapuolelle jotta hän jää taloon. Tytöt saatetaan kihlata jo nelivuotiaina, ja teiniäitiys on tavallista. Jotkut saavat tavata tulevan aviomiehen ennen häitä, mutta harvalta kysytään haluaako hän tämän kanssa naimisiin vai ei. Koulutusta pidetään turhana, tyttö on ennen muuta tuleva vaimo ja kaikki muu on haihattelua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen". Kirja joka maasta -haasteeseeni saan Afganistanin. 

Millariikka Rytkönen: Täysin auki

 

Millariikka Rytkönen: Täysin auki

Johnny Kniga 2024

350 s. 

Osallistun ensimmäistä kertaa Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin järjestämään Naistenviikon lukuhaasteeseen. Viikko alkaa Riikan nimipäivällä, ja mikäpä siihen sopisi paremmin kuin Millariikka Rytkösen elämäkerta. 

Kirjan rakenne on elämäkerraksi hyvin poikkeuksellinen; Rytkönen kirjoittaa kirjeitä eri kohteille. Mukana on odotettuja vastaanottajia kuten lapsuuden kotikaupunki ja omat lapset, ei-niin odottamattomat naisviha ja julkisuus sekä hyvinkin yllättävät turkoosit pyjamahousut, vihreä vessa ja kaksoisleuka. Tykkään kovasti tästä ratkaisusta. Jako lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja työhön on perinteisempi.

Rytkönen kirjoittaa räväkästi mutta samalla avoimesti, kipupisteitä pelkäämättä. Jotkut kirjeistä ovat olleet todella vaikeita kirjoittaa, ne luettuaan on helppo ymmärtää miksi. Rytkönen ei ole syntynyt kultalusikka suussa rikkaaseen perheeseen, eikä elämäntie ole muutenkaan ollut helppo. Ja nyt kun hän on menestynyt, lokaa sataa niskaan entistä enemmän. Vaikka kuinka ollaan maailman onnellisin maa ja muka tasa-arvoisia, onhan se yhä niin että nainen kelpaa jos sulautuu massaan ja on hiljaa. 

Sitaatteja olisin voinut ottaa vaikka jokaisesta kirjeestä, päädyin kuitenkin näihin kolmeen:

Kuunnelma alkoi. Tänä vuonna aiheena olikin kuulemma Miss Sveitsi -kilpailu ja koulumme Sveitsin lukion oppilaat. Abit alkoivat haastatella "kilpailijoita" ja silloin se tuli.

"Numeroilla yksi viiva kolme kilpailee kakkosluokkalainen Millariikka sponsorinaan Kotipizza."

Aika pysähtyi.

Tuon helmikuisen aamun vuonna 1993 jälkeen olen laihduttanut. Ja laihduttanut. Ja laihduttanut. Tuon hetken jälkeen olen laihduttanut aikuisiällä yli 250 kiloa. Kolmen ja puolen lukiolaisen Millariikan verran. 22 vuotta laihdutin, kunnes tajusin, että minä riitän. Minä riitän painostani huolimatta. 

(...)

Suomi ei ole naisvihamielinen maa. Jos sattuu syntymään oletetusti pojaksi.

Jos sen sijaan päivänvalon näkee tyttö, jolle annetaan yhteiskunnallista valtaa ja joka vieläpä rohkenee käyttää saamaansa valtaa näkyvästi, käyn yksityiskohtaisesti läpi tekniikat, joilla tytöt ovat vuosikymmenien ajan suojautuneet vaaraa vastaan. Muunsukupuolisista puhumattakaan. 

Ensin käymme läpi ystäväni Petran opettaman avaintekniikan suoraan 90-luvulta, sillä se on edelleen käyttökelpoinen keino puolustaa itseään. Sen jälkeen harjoittelemme korkeakorkoisten kenkien vaihtamista mataliin. Opettelemme karttasovelluksen avulla miettimään vaihtoehtoisia kotimatkareittejä riippuen siitä, onko valoisaa vai jo pimeä ilta. Myöhäistä ajankohtaa varten opettelemme välttelemään puistoja ja sivukujia. Testaamme älypuhelimen mahdollistamaa oman livesijainnin jakamista toisille. Lopuksi teemme käytännön harjoitteita siitä, kuinka kävelemme yksin siten, ettemme ota katsekontaktia muihin ihmisiin, erityisesti miehiin, ja suuntaamme katseemme viistosti alaspäin saadaksemme olla rauhassa samalla kuitenkin hahmottaen ympäristöämme tarpeeksi laajalti. 

(...)

Kotipihaan päästyäni muutun taas pelkäksi minuksi. Avatessani ulko-oven minulla ei ole enää mitään titteliä. On edelleen se pesemätön vessanpönttö, tuoksusta päätellen valmiita lämpimiä voileipiä ja koira, joka minua innoissaan tervehtiessään ehtii rikkoa ne ainoat ehjät sukkahousuni. 

Tästä tuli minulle voimakirja, on niin paljon sellaista mitä tunnistan omasta elämästäni ja mistä olen samaa mieltä Rytkösen kanssa. Koulukiusaaminen, huomautukset painosta tai muuten ulkonäöstä (yhden miehen mielestä olin liian pitkä korkokengät jalassa, toisen mielestä naisella pitää olla pitkät hiukset jne.), asiakkaiden taholta tuleva väkivallan uhka ja seksuaalinen häirintä hoitoalalla, naispomona oleminen... Kuvaavaa on se, että kun kirjastomme johtaja jäi vuosia sitten opintovapaalle, hämmentävän moni asiakas oletti että sijainen olisi kirjastomme ainoa miestyöntekijä. Sitten he menivät hiljaisiksi kun sanoin että ei kun minä olen nyt pomo.

Täysin auki on luettu myös Amman kirjablogissa.

Naistenviikkohaasteessa tavoitteena on käsitellä sukupuolen merkityksiä ja vaikutuksia, siihen(kin) tämä kirja on täsmäisku. Karua kertomaa julkisuudessa olevasta punatukkaisesta naisesta, joka pitää vahvasti omiensa puolta vaikka etenkin lakkoaikana p*askaa tulee joka suunnalta toimittajista ja poliitikoista lähtien. Hoitajat ovat korvaamattoman arvokkaita mutta näemmä vain silloin, kun hoitavat työnsä hiljaa eivätkä valita kehnosta peruspalkasta ja kolmivuorotyön rankkuudesta. 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

Ranskankielinen alkuteos Il nous restera ça (2022)

Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings

Otava 2024

297 s.

Seitsemänkymppinen Jeanne on menettänyt puolisonsa Pierren. Yksinäisyys on musertavaa, eivätkä päivittäiset käynnit hautausmaalla helpota sitä. Myös taloudellinen tilanne huolestuttaa, ja pian Joanne tajuaa ettei hän pysty maksamaan vuokraa yksin. Niinpä hän laittaa huoneen vuokralle. 

Tarjokkaita vuokralaisia on kaksi, ja Joanne päättää ottaa heidät kummatkin. Asunnossa on tilaa kaikille. Théo on 18-vuotias opiskelija, jolla on takanaan lastenkotilapsuus ja edessä rahaton kodittomuus. Kolmekymppinen Iris on paossa kontrolloivaa ex-miesystäväänsä, joka ei suostu päästämään irti. Kolmikko on mitä epätodennäköisin päätymään kämppiksiksi, mutta niin vaan he löytävän yhteisen sävelen miltei välittömästi. Naurua ja itkua riittää puolen vuoden ajan, kunnes jokainen on saanut riittävästi maata jalkojensa alle. 

Kun tulin vähän aikaa sitten duunista, molemmat vanhukset istuivat odottamassa. Se tuntui kivalta, en ole tottunut siihen, että minua odotetaan. Tuli sellainen olo kuin olisi perhe. Iloni lensi kuitenkin pyrstölleen kuin Iris portaissa, kun tajusin heidän odottelevan minua vain apumieheksi. Jos oikein ymmärsin, Iris oli kertonut Jeannelle jostain pyörätuolilla liikkuvasta naisesta, jolla ei ollut sopivia vaatteita, ja pim, Jeanne oli syttynyt loistamaan kuin joulukuusi ja pyytänyt meitä hakemaan kellarista joitain tavaroita. 

Iris puristaa porraskaidetta kuin aikoisi lypsää siitä maitoa. Hän ei selvästikään halua esittää pääosaa Kelkkajengin jatko-osassa. 

En edes tiennyt, että talossa oli kellari. Samalla hetkellä kun avaamme sinne johtavan oven, talonmies Victor putkahtaa ulos kopperostaan. Hän tekee niin joka kerta, kun joku kulkee ohi. Hän ei ole ihminen vaan samppanjapullon korkki. 

- Kaikki kunnossa?

- Noh, minä vastaan. - Me tarvittaisiin kyllä vähän apua, jos sulla on aikaa?

- Toki, missä asiassa?

- Me ollaan paloiteltu Jeanne ja aiotaan piilottaa palaset kellariin. Voitko sä tuoda jalat?

Se tepsii joka kerta. Victor muuttuu yhtä valkeaksi kuin hampaansa, ja ne ovat niin valkoiset, että minulta meinasi räjähtää verkkokalvot, kun hän väläytti niitä ensimmäisen kerran. Iris selittää, että minä vain vitsailen, ja Victor päästää raikuvan naurun ja väittää, että ymmärsi toki. 

Tässäpä on hyvän mielen kirja minun makuuni! Huolia ja suruja kyllä, mutta enemmän iloa ja ystävyyttä. Huumori on lempeän terävää, ja naurun aiheeksi nousee yllättäviä asioita. Rakkaus pilkahtelee mutta ei aiheuta päätöntä kohkaamista vaan varovaista lähentymistä. Tärkeäksi nousee uuteen arkeen sopeutuminen ja se, että uskaltaa toisaalta päästää irti, toisaalta astua tuntemattomaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 5, "kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi". Hih, pakko kertoa, kun aikoinaan luin tämän vuotista haastetta niin säikähdin tätä kohtaa, jotenkin mielsin niin että mitään kirjailijan nimen kirjaimista ei saisi olla omassa nimessäni. Onneksi bloggaajakollegat oikaisivat, ettei se niin ole. Heti helpompi kohta täytettäväksi :D 

Kirja on luettu myös blogeissa Lumiomena ja Tarun tapaan. 

Olli Sarpo: Ohimarssi. Mikään ei ole koskaan ollut ennallaan

 

Olli Sarpo: Ohimarssi. Mikään ei ole koskaan ollut ennallaan

Reuna 2024 

131 s. 

Malte rakastuu itseään puolta nuorempaan saksalaiseen malliin, Annaan. Lyhyt kohtaaminen tienvarren levikkeellä johtaa kiihkeään rakkaustarinaan. Molemmilla on perhe, mutta he eivät voi olla erossa toisistaan vaan elävät lyhyitä kohtaamisiaan varten. Kunnes tulee syyskuu 1994, ja heidän pitäisi tavata Tukholmassa. Malte on lentämässä sinne juontohommiin, Anna tulossa laivalla Tallinnasta. 

Keväästä syksyyn 1994 Malte ylläpitää kulissia, ja sitä hänen on jatkettava vuosikymmenet Estonian uppoamisen jälkeen. Suru on suuri, samoin syyllisyydentunto. Entä jos hän ei olisi ollut menossa Tukholmaan, entä jos hän ei olisi pyytänyt Annaa sinne, entä jos hän olisi kertonut suhteesta vaimolleen? 

Taustalla soi Beethovenin Pastoraalisinfonia, joka ensin oli Malten, sitten Malten ja Annan yhteinen kappale. 

Vieraantuminen itsestäni ja ennen kaikkea huolella rakentamastani elinympäristöstä alkoi juuri niin, huomaamatta ja osana ajan kulumista. Annoin irtautumiselleni luvan sillä hetkellä, kun näin levikkeelle rikkoutuneen auton ja Annan.

Pysäköin tutulle paikalle rivitalokotimme edustalle. Katselin ylpeyttä tuntien huolella hoidettua pihaa, sievää ulko-ovelle johtavaa kiveystä. Sen tekeminen oli vaivalloista, mutta hienoa ja yhteistä koko perheelle. En tiennyt, ettei kiveys, piha tai koko koti enää kuulunut minulle. Olisin kieltänyt jo ajatuksenkin sellaisesta, jos joku olisi minulle niin sanonut. 

Päivä on piirtynyt mieleeni valokuvantarkasti. Ei ollut mitään ennusmerkkejä, ei aavistuksia. Avasin kotioven, hengitin vastaani tulvivaa kodikkuutta. Sauna oli jo lämpiämässä niin kuin olin matkalla toivonutkin, halasin ja syleilin lapseni, suutelin vaimoani. Vaikeudet, huolet, suru - mitään sellaista ei ollut. Ei, vaikka tyttäreni olivat menettäneet isän, vaimoni aviomiehen. Olin pettänyt heidät sitä itse tietämättä.

Tarina on haikean kaunis, koskettava, välillä hitusen ärsyttäväkin. Pastoraalisinfonian osat on hienosti sidottu tarinaan. Pidän tärkeänä, että sinfonian osien nimet on suomennettu kirjan osien otsikoissa. Lukija saa aavistuksen siitä mitä on tulossa, millaiset tunnelmat painottuvat. Viiden osan sisällä on monia lyhyitä lukuja, mikä sopii mielestäni tarinaan hyvin. Jostain syystä tykkään kovasti myös siitä, että tarinaa kerrotaan niin minä-, sinä- kuin hän-muodossa. 

Siitä en pidä, että tarinassa viljellään saksankielisiä sanoja. Olen opiskellut sen verran saksaa että tiedän mitä tarkoittavat Zukunft, leicht, schwanger, übergeben, bewegen, schrecklich, vertrauen ja niin edelleen, mutta kaikki eivät ehkä tiedä. Osa sanoista / lauseista on selitetty heti perään Malten ajatuksissa, mutta ei kaikkea. Joku lukija saattaa hermostua tai kyllästyä jo alkuunsa. Ainakin minä hermostun, jos en ymmärrä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 42, "kirjan nimessä on alaotsikko". 

Ohimarssi on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro

 

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro

Stresa 2024 

235 s. 

Péter Szigeti on muuttanut Unkariin isotätinsä Mártan luo. Hän harjoittelee valokuvausta ennen hakemistaan taidekouluun, mutta kulkee samalla Saksaan loikanneen isoisänsä jäljissä. Miksi isoisä lähti Unkarista vuonna 1956? Miten hän päätyi sirkukseen esiintyjäksi? Kuka on nainen, kenen kuva isoisällä oli piilotetussa lompakossa? Miksi Márta vaihtaa puheenaihetta eikä halua puhua perheestään?

Péter kulkee kameransa kanssa ja huomaa, kuinka mennyt ja nykyinen kulkevat rinnakkain. Isoisä lähti Unkarista ja löysi paikkansa saksalaisesta sirkuksesta, kun taas nykyhetkessä unkarilainen sirkus toimii turvapaikkana ukrainalaisille. Halki vuosikymmenien paitsi sirkus myös musiikki on tarjonnut ihmisille elämyksiä, pakoa arjesta. Péter itsekin esiintyi sirkuksessa, kunnes pandemia laittoi kaikelle lopun. Hän jäi omalla tavallaan kodittomaksi ja etsii nyt paikkaansa maailmassa. Suvun historian ja salaisuuksien tutkiminen auttaa häntä maadoittumaan, vaikka matkalle mahtuu monia turhautumisia ja pettymyksiä. 

Teos koostui kolmesta noin 80 sentin korkuisesta terrakottahahmosta, jotka pitelivät käsissään näkymätöntä lankaa. Taiteilija oli saanut idean kreikkalaisesta mytologiasta, jossa kolmen kuolemattoman naisen tehtävänä oli kehrätä, säilyttää ja lopulta katkaista ihmisen elämänlanka. 

Ensimmäinen hahmo oli lettipäinen, lankaa kehräävä tyttö värttinä kädessään. Tytöllä oli nykerönenä ja kujeileva ilme, ja hän katsoi kirkkain silmin suoraan eteensä. Toisella, jo aikuisella naisella oli nuttura, vakava ilme ja kädet rinnan korkeudelle kohotettuina. Kolmas oli huivipäinen vanhus, jonka leningin etumuksessa oli kuva risua nokassaan kantavasta korpista. Toisen koppuraisista käsistään hän oli laskenut helmalleen, ja siinä kädessä oli sakset. 

Mitään lankaa hahmolla ei ollut käsissään, ja juuri se teki teoksesta mystisen, vähän pelottavankin. Péter ajatteli kuoleman kauhistuttavaa sattumanvaraisuutta, ja mitä ihmettä oli tapahtunut isoisän piilottaman valokuvan kaunottarelle 24.2.1957? Koskaan ei voinut tietää milloin kohtalotar nostaisi kädet helmastaan, kohottaisi hitaasti suuret ja raskaat saksensa, kumartuisi kohti - ja naps. Sinua ei enää olisi. Jonakin päivänä ketään ei enää olisi. 

Kiinnostava, kiehtova, erilainen tarina. Unkari ja sirkus ovat molemmat itselleni varsin vieraita asioita, enkä varsinaisesti ole klassisen musiikin tai valokuvauksen taitajakaan. Tässä kaikki on kiedottu hienosti yhteen, mitään ei ole liikaa. Sivumäärä ei ole suuren suuri, mutta Hirvonen osaa käsitellä isoja asioita pienessä tilassa ilman kiireen tuntua. 

Muutamia epäuskottavuuksia ja sanavirheitä on, mutta ne eivät häiritse lukemista. Márta on yhdessä kohtaa isoäiti eikä isotäti, cimbalonin tilalla olisin ehkä käyttänyt monelle oletettavasti tutumpaa symbaalia, naivin pitäisi kaiketi olla naiivi jne. Mutta mistään isoista jutuista ei siis ole kyse. 

Vaikka tarina sijoittuu nykyhetkeen, se tuntuu ajattomalta. EU ja Orbán mainitaan, mutta kirkot ja hautausmaat, konsertit, sirkusnäytökset, kahvilat, puistot, Tonava, kaikki se voisi olla milloin vain. Ihmiset tuntuvat ihmisen kokoisilta, suruineen ja toiveineen. Toiset ovat politiikan uhreja, toiset valmiina auttamaan heitä miten vain pystyvät, oli sitten 1950- tai 2020-luku.

Tunnelma on haikea mutta kaunis, jotenkin unenomainen. 

Kirja on luettu myös blogissa Ja taas kirja kädessä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirjan on julkaissut pieni kustantaja". 

Chris Carter: Ääni kuolemalle

 

Chris Carter: Ääni kuolemalle

Englanninkielinen alkuteos One by One (2013)

Suomentanut Inka Parpola

Otava 2024

432 s.

Olen kuunnellut tämän jokunen vuosi sitten englanniksi, mutta Carterin kirjojen kohdalla se ei riitä vaan ne on luettava myös suomeksi. Vaikka päähenkilö Robert Hunter työskentelee äärimmäisen väkivaltaisten rikosten tutkinnassa, jostain syystä kirjat eivät inhota ainakaan minua vaan ne tulee luettua ahmien. Nelituntinen junamatka Tampereelta Kuopioon meni sutjakkaasti, ja lopun luin hotellissa iltasaduksi. 

Tällä kertaa murhaaja soittaa Hunterille ja antaa tämän valita, kuoleeko uhri vedellä vai tulella. Hunter yrittää puhua itsensä ulos tilanteesta mutta ei onnistu. Pian murhaaja laajentaa toimintansa striimiksi ja osallistaa yleisön valitsemaan kuolintavan. Hän on teknisesti taitava, eikä poliisi pysty jäljittämään sen enempää hänen puhelintaan kuin tietokonettaan. Mahdottoman tuntuinen urakka ei lannista Hunteria ja hänen työpariaan Carlos Garciaa, vaan he tekevät kaiken mahdollisen saadakseen tekijän kiinni. 

Hunter puristi silmänsä kiinni. "Miksi sinä teet tämän?" hän kysyi soittajalta.

"Koska haluan", soittaja vastasi oitis. "Sinulla on kolme sekuntia aikaa tehdä valintasi, etsivä Hunter. Tulta vai vettä? Heitä lanttia, jos siltä tuntuu. Kysy pariltasi. Tiedän, että hän kuuntelee."

Garcia ei sanonut mitään.

"Odota", Hunter sanoi. "Miten voin tehdä valinnan, jos en edes tiedä, kuka hän on tai miksi olet sulkenut hänet tuohon tankkiin? Puhu minulle. Kerro, mistä tässä on kyse."

Soittaja nauroi jälleen. "Se sinun täytyy ratkaista ihan itse, etsivä. Kaksi sekuntia."

Tämä kuten muutkin sarjan kirjat ovat jännittäviä ja vauhdikkaasti eteneviä. Koska Garcian yksityiselämään viitataan vain vähän ja Hunterilla sellaista ei oikeastaan edes ole, ihmissuhteiden vatvomista ei esiinny ollenkaan. Myös poliisiasemalla työskennellään harvinaisen ystävällisessä ja avuliaassa hengessä eli myös jatkuva keskinäinen kuittailu ja riitely loistaa poissaolollaan. Tässä tutkinta etenee harvinaisen hitaasti, mutta poliisit pallottelevat monia eri mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja mikä kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tylsiä hetkiä ei ole. Lopusta tykkäsin tosi paljon, ratkaisu on yllättävä mutta toimiva.

Sarjan osat ovat itsenäisiä, edellisiin osiin viitataan tyyliin "puolitoista vuotta sitten selvitettiin tämänniminen tapaus", mutta juonta ei paljasteta eli kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa. 

Olen neljä vuotta sitten postannut Carterin kirjasta The Caller, se on yhä suomentamatta. Toivottavasti niitä on muitakin, sillä Carterit jos mitkä ovat superjännittävää dekkariviihdettä. 

Dekkariviikkoni sai näin kolmannen osallistujakirjan :)

Dekkariviikon yhteistyökumppanina on Suomen dekkariseura ry. Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Anders de la Motte: Keräilijä

 

Anders de la Motte: Keräilijä

Ruotsinkielinen alkuteos Bortbytaren (2022)

Suomentanut Aki Räsänen

Into 2024

453 s. 

Dekkariviikko jatkuu uuden sarjan avausosalla. Anders de la Motte on kirjoittamassa jo ainakin kolmatta sarjaa, ja Keräilijä vie meidät jälleen ihan uudenlaiseen ympäristöön. 

Leonore Asker tutkii nuoren parin katoamista. Hän ei pääse alkua pidemmälle, kun hänet irrotetaan tutkinnasta ja siirretään poliisitalon kellariin, Kadotetuiksi sieluiksi nimitetyn porukan johtoon. Kellarissa työskentelee mitä kummallisin henkilökaarti, jotka tuntuvat kaikki puuhaavan omiaan ilman minkäänlaista koordinaatiota tai edes selkeää juttua. Leo ei anna periksi vaan paneutuu edeltäjänsä aloittamaan pienoismallimaailmaan sijoittuvaan tutkintaan. Kuka lisää figuureja valtavankokoiseen pienoisrautatiehen? Miksi? Pian Leo huomaa, että figuureilla on yhteys paitsi hänen aikaisempaan tutkintaansa myös moneen muuhun juttuun. Mutta koska hän ei ole väleissä paikkansa vieneen tutkijan kanssa, hän päättää selvittää tapauksen yksin. Vain huomatakseen ettei ole yksin; Kadonneiden sielujen kollegat ovat sittenkin hänen puolellaan ja valmiita auttamaan - vaikka sitten salaa. 

"Bengt Sandgren. Mitä hän viime aikoina tutki?"

"E-en oikein tiedä." Rosen valehtelee huonosti.

"Etkö? Luulin, että olet osaston kallio."

Hermoheikko pikku nainen nielaisee jälleen. 

"Hän tutki jotain hieman arkaluontoista, luullakseni. Hän ei oikein halua kertoa siitä."

"Mutta sinä autat häntä?" Hakuammuntaa, mutta osuma tulee. 

"Teen vain vähän hakuja rekistereistä ja sen sellaista."

"Millaisia hakuja?"

Rosen pyöriskelee tuolissaan. 

"Millaisia hakuja?" Asker toistaa. 

"K-kadonneiden henkilöiden rekisteristä. Bengt pyysi minua..." Hän vaikenee ja katsoo Askerin ohi käytävään kuin varmistuakseen, ettei kukaan salakuuntele. "Bengt pyysi minua kokoamaan listan kadonneista henkilöistä, joilla on yhteys Skåneen. Taustatietoa ja sellaista."

"Onko se sinulla vielä?"

Rosen nyökkää. 

"On, hän pyysi minua päivittämään sitä aina silloin tällöin."

"Kuinka kauan olet tehnyt sitä?"

Rosen kohtauttaa olkapäitään.

"Pari vuotta. Viimeksi hän pyysi minua päivittämään listan noin kuukausi sitten."

"Olet siis säännöllisesti pitänyt yllä salaista rekisteriä ja tehnyt hakuja jutuista, joita osastosi tai Sandgren eivät oikeastaan edes tutki?"

"Ei, ei." Rosen levittää kätensä. "En rekisteriä, listaa vain. Bengt sanoi, ettei mitään vaaraa ollut. Hönellä on tapana sanoa..."

Hän pitää tauon ja puree huultaan kuin epäröisi jatkaa.

"Bengtillä on tapana sanoa, että kukaan ei valvo, mitä me tällä osastolla teemme. Että ylempien kerrosten johtajat eivät välitä, mitä asioita tutkimme tai mitä sääntöjä noudatamme, kunhan vain pidämme matalaa profiilia emmekä herätä huomiota."

Asker kohottaa väitteelle kulmiaan. 

Poliisitalon kellarin ohella pääsemme urbaanin löytöretkeilyn maailmaan. Hylätyt, rapistuneet, usein unohdetut ja kartoista kadonneet paikat ovat mitä sopivin ympäristö murhatarinaan. Pienoismallit tuovat myös kivan mausteen. Ihmissuhteissa on toki se nainen-jätti-mieskollegan-mitä-mies-ei-sulata-ja-nainen-saa-kärsiä -kuvio, mutta muuten pahimmat kliseet on vältetty. Kellarikerroksen henkilögalleria on omituisuudessaan ihan superhauska ja kiinnostava. Toivottavasti heihin tutustutaan seuraavassa osassa enemmän. 

Erittäin hyvä, tiukasti otteessaan pitävä sarjan avaus.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirjassa harrastetaan."

Keräilijä on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjarouvan elämää. 

Dekkariviikon yhteistyökumppanina on Suomen dekkariseura ry. Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

C. L. Miller: Antiikinmetsästäjän murhaopas

 

C. L. Miller: Antiikinmetsästäjän murhaopas

Englanninkielinen alkuteos The Antique Hunter's Guide to Murder (2024)

Suomentanut Antti Autio

Otava 2024

346 s.

Avaan dekkariviikon uuden sarjan ensimmäisellä osalla. Antiikin metsästäjän murhaopas on cozy crimea, joskin keskivertoa jännittävämpää sellaista. 

Freya Lockwood saa tiedon entisen mentorinsa ja työkaverinsa Arthurin kuolemasta. Erään kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen jutun takia he eivät olleet enää puheväleissä, mutta kuolema on Freyalle järkytys. Hänen tätinsä Carole oli Arthurin hyvä ystävä, joten Freya unohtaa menneet hetkeksi ollakseen Carolen tukena. 

Vaan eipä aikaakaan kun heille annetaan kirje, jonka Arthur kirjoitti juuri ennen kuolemaansa. Kirjeessä on vihje, jota seuraamalla Freya ja Carole päätyvät viikonlopuksi antiikkileirille. Vähitellen Freya innostuu. Kaksikymmentä vuotta kateissa ollut antiikkiesineiden tutkija ja väärennösten paljastaja alkaa kuoriutua esiin. Ja koska poliisi ei tutki Arthurin kuolemaa, naiset päättävät selvittää sen itse. Viikonlopun aikana he näkevät ja kuulevat joukon valheita ja harhautuksia, eivätkä tiedä voivatko luottaa muihin kuin toisiinsa. 

Madalsin ääntäni niin, että ainoastaan Carole kuuli. "Olen aikoinaan nähnyt tällaisia kirjoja erään pankkiirin luona. Hän oli hankkinut itselleen kartanon ja halusi, että sisustus näyttäisi mahdollisimman autenttiselta. Hänelle oli yhdentekevää, mitä aiheita talon kirjahyllyissä olevat teokset käsittelivät, kunhan ne vain näyttivät vanhoilta." Sivelin sormellani kirjojen selkämyksiä. "Ellei lordi Metcalf ollut saksalainen, minusta alkaa tuntua, että tämäkin sali on vain lavastettu näyttämään 1800-luvun tyyliseltä kirjastohuoneelta. Mikä siihen on voinut olla syynä?"

Carole rypisti otsaansa. "Arthurin tekemän listan perusteella Copthornin kartanon kokoelma on valtavan laaja. Minä luulin, että kaikki esineet ja huonekalut olisivat näytteillä täällä." Maallikko olisi tosiaan voinut kuvitella, että kartanon suuri sali oli täynnä kallisarvoisia antiikkihuonekaluja.

Arthur tiesi, ettei tässä huoneessa ole ainuttakaan autenttista antiikkiesinettä, mietin itsekseni. Hän halusi, että näen se omin silmin.

"Vaistoni sanoo, että koko jutussa on nyt jotakin pahasti vialla", kuiskasin Carolelle. "Missä kaikki aidot esineet ovat?"

Ai että, tässäpä oli mukavaa luettavaa! Suljettu tila eli kartano sivurakennuksineen, rajallinen määrä ihmisiä, sähkökatkoja ja myrskyjä, katoavia ihmisiä jotka ilmestyvät takaisin selittämättä missä ovat olleet, outoja kirkaisuja, varoituskirje, saapuvia ja lähteviä autoja...  

Tykkään Freyasta ja Carolesta, kivaa vaihtelua että päähenkilöt ovat tavallisia naisia, joista nuorempikin on viisikymppinen. Kerrankin naispuolinen asiantuntija, joka ei ole tyrmäävän kaunis, hoikka, enintään 30-vuotias, pukeutuneena istuvaan jakkupukuun ja korkokenkiin! Näissä naisissa on tavallista niin ulkonäkö kuin elämänkulku, poikkeuksena on antiikkialan tuntemus. Freyalla on kohtalaisia ongelmia omassa elämässään, mutta ne jäävät täysin taka-alalle kun hän keskittyy etsimään murhaajaa. Hyvä niin. 

Kartanon muut vieraat ovat toinen toistaan kammottavampia, ja ehkä siksi herkullisia hahmoja. Heissä kaikissa on jotain hämärää, ja kaikilla tuntuu olevan eri syy olla paikalla. Keskinäiset suhteet paljastuvat vähitellen, ja sitä myöten tunnelma kiristyy. Kaikki eivät lähde viikonloppuleiriltä elävänä. Jännitystä tuovat monet yölliset hiiviskelyt, varjomaiset hahmot, narisevat lattialankut ja toistuvat tavaroiden penkomiset. 

Kirjaa on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta ja Luetut.net.

Dekkariviikon emäntäblogina on Kirsin kirjanurkka, kiitos kun innostit monta somettajaa mukaan! Logosta annamme jälleen kerran glooriaa Yöpöydän kirjat -blogin Niinalle <3 

Dekkariviikon yhteistyökumppanina on Suomen dekkariseura ry. Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

 

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

WSOY 2024

94 s.

Ai että kuinka tykkään Erämajan runoista! Hän kirjoittaa samaan aikaan kauniisti ja hauskasti, vakavista aiheista ilman paatosta, sanoilla leikkien niin ettei se tunnu kikkailulta vaan luontevalta. Toisteisuus, itse keksityt sanat ja yllättävät yhdistelmät pitävät lukijan virkeänä ja herättävät riemua.

Tässä uudessa kokoelmassa isoin teema on äidin hiipuminen ja kuolema, ja se miten äiti vaikuttaa yhä vaikkei ole enää läsnä. Mukana on myös luonto. Runot eivät tunnu surutyöltä, enemmänkin ne ovat sen ihmettelyä että äiti on poissa ja sitä että nyt monet asiat pitää hoitaa itse.

Sitaatiksi haluan laittaa kaksi runoa kokonaan, niiden välissä pienet pätkät kahdesta muusta runosta.

Äiti on kuollut. Koeta nyt ymmärtää, äiti on siirretty Äiti on kuollut -kansioon. Äidin löytää Kuolleet äidit -osastolta, kopistelee siellä, höpöttää. Sana kerrallaan hän hiljenee. Äiti on kuollut, haudattu, maassa maan tavalla routii, sulaa, kääntyy.

Äiti on kuollut, varattu, häntä ei voi häiritä, hänen jalkapohjiaan ei voi kutitella, äiti ei voi nyt vastata, äiti ei aivasta enää mitään, on vartin, puoli päivää, puoli vuotta, loppuun asti on vaiti, hiljaa. Kuulee kaiken. Kuoleman langaton yhteys, kentät.

(...)

Olen saanut tutkimukseni valmiiksi: Huominen on vähän tätä samaa mutta kuitenkin jotain ihan muuta.

(...)

Paikkakuntia joissa kukaan ei käy, talot kylmiä, kalpeat puitteet. Portaat sammaleiden alla, unohtuneet ulko-oven suuret puheet. Mitä ihmisestä jää, lukot, puolen hehtaarin tahtotila. Metsä kaatuu, puut tulossa päin, muurahaiset marssivat ohi.

(...)

Äiti, megalomaaniset neljä kirjainta, jotka meri paiskaa takaisin rantaan. Hehkuva taos, hehkuva hellanpäällinen, lämpökertymä.

Radioaktiivinen kirjainyhdiste, pitkä puoliintumisaika, lapset eivät ehdi alta pois, äitiintyvät, äitivystyvät, äidittäytyvät.

Haikeutta hitusella humoristista sävyä, siitä on tämä kokoelma tehty. Lukeminen herättää välillä ristiriitaisia tunteita, kun samaan aikaan tuntee surua ja iloa. Runot ovat melankolisia, mutta niiden lukeminen on niin ihanaa että tekisi mieli hihkua.

Erämajan runot ovat aina, ei pelkästään tässä kirjassa, helposti lähestyttäviä. Ainakin minä myös haluan palata niiden pariin yhä uudelleen.

Joku menee aina ensin on luettu myös Kirsin Book Clubissa.