Pirkko Soininen: Signe

 

Pirkko Soininen: Signe 

Bazar 2024

224 s.

Valokuvaaja Signe Brander makaa Sipoossa Nikkilän sairaalassa, elämänsä viimeisinä päivinä. Aurinko luo seinille varjoja ja houkuttelee Signen muistelemaan menneitä vuosia ja elämänsä valokuvia. Muinaismuistoyhdistys osti häneltä Helsinki-kuvia, kuvia rakennuksista jotka purettaisiin ja joiden tilalle rakennettaisiin uutta. Mutta Signe kuvasi myös ihmisiä, laidasta laitaan. Hänet kelpuutettiin niin rikkaiden kuin köyhien seuraan, vaikka välillä vähän naureskellen tai epäillen. 

Helsingin lisäksi hän vietti aikaa Savonlinnassa. Oma ateljee oli toteutunut haave. Hän uskalsi jättää varman piirustuksenopettajuuden taakse ja kokeilla siipiään valokuvaajana, siinä onnistuen. Raha riitti lähinnä vain välttämättömään, mutta tärkeintä oli saada valokuvata. 

Lopun ajan yksinäisyys on Signelle raskasta. Sisarukset ja ystävät ovat kuolleet, enää hän on jäljellä. Mieleen tulee välillä huoli; mitä kuuluu asunnolle Helsingissä kun hän on täällä? Onneksi viileäkätinen sairaanhoitaja Vera huomaa ja kuuntelee. 

Siinä minä taas olen, valkoisessa esiliinassani, kumartuneena pöydän ääreen, peitän pienet roskat siveltimellä ja signeeraan nuorta naista esittävän visiittikortin. Katselen nuorta Signeä hellyydellä: noita uppiniskaisia kiharoita, jotka yritin aina saada kuriin pinnein ja kammoin, ryppyä silmien välissä, totista ilmettä. Purin aina keskittyessäni takahampaat yhteen, huomaamatta, ja havahduin siihen, että leukaa särki - tein niin öisinkin, nukkuessani... monia vuosia. Kas tuossa kokeilen kehitteen levittämistä siveltimellä, laveerausta, joka häivytti kuvan reunoja kohti - siitä ihmiset pitivät. Laveeraus korosti nuorten naisten herkkyyttä - näin Nyblin opetti, ja minä olin opetuslapsi. Käteni oli pikkutarkka ja pääni pitkämielinen. Jaksoin tuhertaa kuvien kanssa, kunnes olivat täydellisiä. 

Kello kilkahtaa oven päällä. Kuulen savonlinnalaisneidon tyytyväisen henkäyksen vuosikymmenien takaa. 

Onpa haikeankaunis tarina! Haaveiden toteuttaminen vaati tiettyjä uhrauksia, tuohon aikaan se oli naisella joko työ tai perhe, ei molempia. Ja valokuvaajan työssäkin palkkio pienempi kuin miehillä. Tässä tarinassa Signellä on ystäviä, todellisuudessa emme tiedä kuinka hyvin hän tunsi kyseiset henkilöt. Mutta siinä kuvaan astuu taiteellinen vapaus; kun faktatietoa ei ole, kirjailijalla on paljon mahdollisuuksia. Soininen käyttää omat mahdollisuutensa hyvin. 

Kirjan kieli on kaunista, mutta ei koukeroista ja kikkailevaa. Lauseet ovat selkeitä ja kirkkaita, samalla tunteita täynnä. 

Signe Branderin nimi on monelle tuttu, mutta hänen elämästään tietää harvempi. Lähdekirjallisuus keskittyy paljolti valokuvaamiseen, ei niinkään hänen yksityiselämäänsä. Soininen tarjoaakin todellisuuden kehyksissä yhden mahdollisen Brander-maailman, tuokiokuvia pitkän elämän varrelta. 

Tämäkin kuuluu kirjoihin, jotka todennäköisesti hankin omaan hyllyyn ja luen vuosien saatossa useamman kerran. 

Halusin Signen mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, mutta vapaana ei oikein ollut muita sopivia kohtia kuin 49 eli "kirja on julkaistu vuonna 2024". 

Kirja on luettu myös blogeissa Lumiomena, Leena Lumi ja Kirjapiisku.

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä. Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki.

 

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä. Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki. 

Kansi Mika Tuominen

Kirjapaja 2024 

256 s.

Mikäpäs sen hauskempaa näin pyöräilykauden alkaessa kuin lukea matkakertomusta pitkästä pyöräretkestä. Tuija Kauppinen polki puolisonsa Ilkan kanssa reilussa vuodessa yli 17 000 kilometriä, kahdeksassa maassa. Reissu vei heidän niin merenpinnan tasoon kuin yli viiden kilometrin korkeuteen vuoristossa, kuumiin ja kosteisiin päiviin mutta myös yöpakkasiin. 

Etelä-Amerikassa tuntuu maasta riippumatta olevan sellainen tilanne, että autot ja rekat eivät välitä väistää pyöräilijää. Muuten ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ympäri maanosaa löytyy entisiä ja nykyisiä pyöräilijöitä, jotka tarjoavat majoitusta halvalla tai työtä vastaan ilmaiseksi. Joskus Kauppiset saavat pyöräilyseuraa viikoiksi, mutta suurimman osan ajasta he ovat kaksin. Mutta koska muutkin polkevat useammassa maassa, tuttuja tavataan kuukausia myöhemmin. Ihmisten ja kännykkäsovellusten kanssa matkanteko sujuu hyvin. Yllättävän vähän on ikävyyksiä, yksi pyörälaukku katoaa mutta sekin löytyy vähän ajan päästä. Pyörissä on hämmentävän vähän vikoja, ja polkijatkin pysyvät kunnossa koronaa ja muutamaa mahatautia lukuun ottamatta. 

Kehon lisäksi lepoa tarvitsee mieli. Kolumbia on äänekäs. Musiikki raikuu lähes joka kadunkulmassa vuorokauden ajasta riippumatta kuin suomalaisilla kesäfestareilla. Naapurit aivan kuin kilpailevat, kenen ämyristä lähtee kovin ääni. Kansainvälisiä listahittejä kuuluu todella harvoin. Kerran muistan kuulleeni Titanic-elokuvan tunnussävelmän. "Ikuista vappua" ei pääse pakoon edes maaseudulla. Sunnuntaiaamuisin kirkonkelloja soitetaan kello kuusi. Kun tähän päälle lisätään liikenteen melu, alan vähitellen ymmärtää, miksi moni ulkomaalainen pelkää suomalaisten kovasti markkinoimaa hiljaisuutta. Korvatulpista tulee Kolumbiassa hyviä yöunia arvostavan pyöräilijän paras kaveri. Pyörän kellosta luovumme ensimmäisen kuukauden jälkeen. Kaiken melun keskellä sen soittaminen on kuin hyttysen ininää. Kukaan ei reagoi.

(...)

Kasvojani vasten puhaltaa alamäessä ilmavirta, joka tuntuu täysillä tohottavalta hiustenkuivaajalta. Karibianmeren rannalla pystyi pyöräilemään puolille päivin, mutta täällä pyöräily olisi hyvä lopettaa aurinkoisena päivänä jo aamukymmeneltä. Se tarkoittaa, että tiellä on oltava heti aamun valjettua kuuden jälkeen. Emme tosin aina noudata tätä sääntöä, vaan poljemme eräänä iltapäivänä 43 asteen helteessä. Siinä tulee avantoa ikävä. Sadekaudella vettä tulee päivittäin melkein kuin paloletkusta. 

(...)

Maailmassa, jossa kaikki janoavat nopeutta ja helppoutta, pyörämatkailija etenee hitaasti. Pyörän päällä on aikaa elää, tuntea ja ajatella, tehdä tarkempia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Tangon takaa maailma näkee kirkkaammin. Pyörällä matkustamista voisi verrata kirjan lukemiseen. Molemmissa pääsee sukeltamaan toisten ihmisten elämään. Pullahtamaan oman kuplan ulkopuolelle.

Tykkäsin, tämä on kiinnostavaa ja viihdyttävää luettavaa. Koska reitti pitää Kauppiset pääkaupunkien ja turistikohteiden ulkopuolella, päästään näkemään välillä varsin ankeaakin arkielämää. Luonto on toisinaan karu, ja ihmisten asumukset hädin tuskin koossa pysyviä. Ystävällisyys on kuitenkin läsnä lähes kaikkialla. 

Kiva kun kirjassa on tuore reissu eikä vuosien tai jopa 15 vuoden takainen. Korona näkyy mutta pysyttelee taustalla, samoin sota. 

Kirjassa on paljon hyviä, konkreettisia vinkkejä pyörämatkailuun liittyen. Ne toimivat varmasti, vaikkei olisikaan menossa noin pitkälle retkelle. Tärkeä olisi muistaa kaikessa muussakin matkailussa, ettei ahnehdi liikaa. Kun aikaa on käytettävissä rajallisesti, ei mitenkään voi ehtiä nähdä kaikkea mitä haluaisi. Matkanteon ohessa lukija pääsee kurkistamaan kyliin ja kaupunkeihin, aavikolle ja vuoristoon. Eläväisesti kirjoitettu teksti saa hengästymään, vaikkei itse poljekaan tuulta vastaan. Pyöräilijöiden yhteisö tuntuu tiiviiltä; vaikkei varsinaisesti olla ystäviä niin aina löytyy opas tai yösija. 

Kauppiset ovat onnellisia uskallettuaan toteuttaa unelmansa, ja lukija on onnellinen saadessaan olla kirjan välityksellä mukana. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 40, "kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma". 

Joutilaita kilometrejä on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Anu Patrakka: Kiusaaja

 

Anu Patrakka: Kiusaaja 

Otava 2024

281 s.

Tykkäsin Anu Patrakan Rui Santos -sarjasta, ja ihan yhtä paljon olen tykännyt Nelson Monteiron tutkimuksista. Molempia lukiessa tuntuu kuin olisi itse mukana tapahtumissa, eikä kertaakaan tule fiilis että lukisi dekkarin muotoon piilotettua matkaopasta. 

Sarjan toinen osa vie yliopistomaailmaan. Viiden opiskelijan joukko kokoontuu illalla vanhalle myllylle initiaatioriittiin. Kyse ei suinkaan ole yhteishengen luomisesta vaan yhden henkilön nöyryyttämisestä. Pian yksi osallistujista löytyy kuolleena. Jäljet johtavat vahvasti tiettyyn suuntaan, mutta Monteiro tiimeineen ei lukittaudu siihen. Kun ruumiita tulee lisää, paine kasvaa. Kuka haluaa parikymppiset opiskelijat hengiltä? 

Rikostutkinnan ohella Monteiro pähkäilee tunteitaan suomalaista Emiliaa kohtaan. Lisämaustetta tuo  muistisairauden oireita osoittava isä. 

Monteiro silmäili kivirakennusta. Se oli yllättävän hyvässä kunnossa, ottaen huomioon ettei sitä ollut käytetty todennäköisesti muutamaan kymmeneen vuoteen. Piha oli tasoitettu, katto oli uusittu, sivurakennuksen kiviseinä paikattu. Myllyrakennuksen ainoa ikkuna oli suojattu järein raudoin, ovi oli levällään. Sisällä pilkotti pari kookasta saviruukkua, ehkä alun perin oliivien säilytykseen tarkoitettua, ja vanha puutuoli.

Täydellinen paikka piilotella kaapattua ihmistä, Monteiro ajatteli. Kukaan ei kuulisi avunhuutoja. 

Tykkään siitä, kuinka monipuolisesti Porto tulee kirjassa esiin. Patrakka kuljettaa lukijaa niin varakkaissa kuin köyhissä oloissa, menestyvissä ammateissa kuin hämärähommissa. Lukija pääsee kurkistamaan paikalliseen noituuteen ja uskomuksiin, samalla kun voi miettiä vihan ja rakkauden, ystävyyden ja koston olemusta. 

Vaikka kirjassa tapahtuu kamalia asioita, Patrakka onnistuu luomaan lämminhenkisen tunnelman. Vaikka olosuhteet ovat toisilla hyvinkin ankeat, henkilöhahmot eivät ole vajonneet toivottomuuteen. Alakuloa ja haikeutta on kyllä, mutta myös luottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. 

Saa nähdä kuinka pitkä sarjasta tulee, seuraavaa osaa odotellessa!

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus

 

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus

Englanninkielinen alkuteos An Infamous Betrayal (2018)

Suomentanut Nelli Hietala 

Aula & Co 2024

272 s. 

Neiti Beatrice Hyde-Clare on hädin tuskin toipunut edellisessä murhatapauksessa saamistaan mustelmista, kun hänen tielleen tulee uusi juttu. Hän on luvannut Kesgraven herttualle, ettei enää etsi tapauksia tutkittavakseen, mutta tällä kertaa häneltä pyydetään apua, joten hän ei varsinaisesti riko lupaustaan suostumalla auttamaan. 

Sarjan ensimmäisestä osasta tuttu nuori herra Skeffington saapuu tapaamaan Beaa. Hänen morsiamensa äidin rakastaja on kuollut, ja herra Skeffington epäilee että taustalla on vilunkipeliä. Bea on innoissaan päästessään pois tätinsä valvovan silmän alta, ja yhdessä Skeffintonin kanssa he naamioivat tutkimuksen alun ihan tavalliseksi sosiaaliseksi vierailuksi tuttavien luona. Vaan eipä aikaakaan kun Kesgraven herttua on jälleen samoilla apajilla, aikeenaan ratkaista murha yhdessä Bean kanssa. 

Miehen ensimmäinen keskeytys tuli heti sen jälkeen, kun Bea kertoi tutkineensa herra Wilsonin, kun tämä oli ollut yhä sängyssä. 

"Yövaatteissaan?" herttua henkäisi.

Vaikka tieto ei saanut miestä punastumaan, tämän vaivaantuneisuus oli ilmeistä ja Bean täytyi tukahduttaa nauru, joka kupli hänen kurkussaan. Oli käsittämättömän hassua, että hän, ikääntyvä vanhapiika, oli vähemmän kaino kuin herttua, jolla oli täytynyt olla useita ellei jopa kymmeniä rakastajattaria. "Kyllä, yövaatteissaan. Minusta ei ollut sopivaa pyytää hovimestaria pukemaan häntä päiväpukuun ja siirtämään häntä olohuoneeseen. Ensinnäkin olisi ollut kammottavaa nähdä kuolleen miehen esittävän elävää. Toisekseen, se olisi pilannut mahdollisuuteni kerätä hyödyllistä tietoa tapahtumapaikalta. Mutta se on tietenkin vain minun mielipiteeni, ja sinä voit toki pukea ja asetella seuraavaksi tutkimasi ruumiin niin kuin omalle herkkyydellesi parhaiten sopii."

Bea oli yrittänyt saada miehen nolostumaan, mutta tämä ainoastaan kiitti ehdotuksesta ja lupasi pitää asian mielessään vastaavan tilanteen varalta. 

Ai että, tämä kolmas osa on yhtä hyvä ja hauska kuin aiemmat. Bean ja herttuan suhde saa uusia mustasukkaisia sävyjä, kun herttua nähdään julkisesti useita kertoja lady Victorian kanssa, ja seurapiirit ovat varmoja pian julkaistavasta kihlausuutisesta. Murhatutkinnan ohella Bea ja herttua ehtivät selvittämään välinsä, mutta kömpelyys ja kommellukset takaavat sen ettei touhu pääse siirappiselle tasolle. Vera-täti on oma hillitön itsensä, kun taas Flora-serkku osoittautuu Bean yllättävän hyväksi liittolaiseksi. 

Jos sarja olisi trilogia, tähän sen olisi hyvä päättyä. Olen ymmärtänyt että sarjassa on vielä useita osia, joten eiköhän suomennoksia saada yhtä tiheään kuin tähän asti. Mielelläni jatkan Bean matkassa ja nautin hänen nokkeluudestaan. Saa nähdä vähentääkö hän itsensä vähättelyä, kun on taas saanut yhden jutun ratkaistua. 

Murhatun rakastajan tapauksen on lukenut myös Kirjahilla.

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa

 

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa

WSOY 2024

255 s. 

Eipä ole hilpeä toinenkaan lukemani Afrikkaan sijoittuva kirja. Päinvastoin, kurjuutta riittää. Lääkäri Seppo Salminen lähtee keväällä 1994 Ruandaan neljäksi kuukaudeksi. Sinä aikana hän hoitaa reilut 2000 potilasta hyvin hankalissa sairaalaoloissa. Työpäivät ovat pitkiä, tilat ja välineet puutteellisia, hoidettavia olisi monta kertaa enemmän kuin mitä on mahdollista hoitaa... 

Kirja perustuu Salmisen päiväkirjamerkintöihin, jotka toimittaja Leena Hirvonen on saattanut kirjan muotoon. Päiväkirjamaisuus on säilynyt, sillä jokaisella luvulla on paitsi otsikko myös päivämäärä. Väkivaltaa ja kuolemaa riittää, eikä lukija voi olla ajattelematta kuinka monta elämää on menetetty ihan turhaan. Paitsi päivittäisestä työstään Salminen kertoo myös Ruandan hutu- ja tutsiheimojen pitkästä keskinäisestä vihanpidosta, joka yltyi suorastaan järjettömäksi 1990-luvun puolivälissä. 

Herään kuudelta. Jostakin naapuritaloistamme tai tieltä talomme edestä, en ole varma suunnasta, kantautuu makuuhuoneeseeni, vuoteeseeni saakka, herkkävireinen laulu. Tuuli kuljettaa laulua mukanaan ja saa sen kuulostamaan etäisesti veisulta. Tai virreltä. Kuitenkin yhtä aikaa hyvin omakohtaiselta ja samalla yhteiseltä, laulajien tuntemalta ja yhteen ääneen laulamalta. Välillä laulu vaimenee, välillä voimistuu. Makaan sängyssäni hiljaa ja kuuntelen. En saa selvää laulun sanoista enkä sävelestäkään kunnolla, mutta erotan useamman laulajan. Kuorossa on ainakin muutama mies, ehkä pari naista. Eri ikäisiä. Kaunista.

Ennen kuin pääsen perille kappaleen tarinasta, kuulen laukauksen.

Toisen.

Kolmannen.

Neljännen.

Viidennen ja viimeisen.

Viimeisen. Viimeisen. Viimeisen. 

Viides laukaus jää kaikumaan huoneeseeni sanattoman ahdistavassa hiljaisuudessa. Laulua, mitään siitä, ei enää kuulu, paitsi päässäni, taustalla. Pari miestä, pari naista. Yhteiset, tutut sävelet. 

Nousen sängystä ja kävelen sairaalalle. 

Kirja päättyy tilanteen rauhoittumiseen, siihen että tyttökouluun perustettu väliaikainen kenttäsairaala voidaan purkaa ja potilaat lähettää oikeisiin sairaaloihin. Kaupungin kadut ovat vilkastuneet, kun naapurimaihin paenneet ruandalaiset ovat palanneet takaisin. 

Olisin kaivannut loppuun vielä yhtä lukua, jossa olisi lyhyesti kerrottu mitä Ruandassa on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana. Nyt on ainoastaan takaliepeessä maininta: "Nykyään Ruanda on yksi Afrikan kehittyneimmistä valtioista. Murhenäytelmän traumat eivät kuitenkaan ole täysin parantuneet." Ilmeisesti levottomuuksia yhä on, ainakin Tansania-matkaoppaat kehottavat välttämään matkustamista Ruandan rajalle. 

Kirurgina Ruandassa on kyllä yksi koskettavimmista kirjoista, mitä olen lukenut aikoihin. Vaikka toimintaympäristö on karmea, kirjasta välittyy kuitenkin lämpöä. Salminen suhtautuu työhönsä intohimoisesti ja iloitsee pienistäkin onnistumisista. Puhtaan veden puute aiheuttaa monta turhaa kuolemaa, mutta moni potilas myös selviytyy. Sairaalan vähälukuinen henkilökunta on uuvuksissa, mutta löytää iloa sieltä missä sitä suinkin on löydettävissä. 

Voimakas lukuelämys, mutta en suosittele herkimmille lukijoille. Leikkaushoitoa vaativat vammat eivät ole kaunista luettavaa, vaikka niistä kerrotaan viileän kliinisesti. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin". Kirja joka maasta -haasteeni saa Ruandan. 

Viola Wallenius: Koti Keniassa

 

Viola Wallenius: Koti Keniassa

Otava 2021

222 s. 

Viola Wallenius on poikkeuksellinen avustustyöntekijä. Hän lähti maailmalle jo nuorena, ja hämmästyttävän pian perusti kenialaisten ystäviensä kanssa oman avustusjärjestön Home Street Homen Keniaan. Rohkeaa ja päättäväistä! Järjestön pyörittäminen ei ole helppoa, sillä pienen toimijan rahoitus on pieni, ja väistämättä on tehtävä valintoja siitä keitä voi auttaa. Tuntuu että ein sanominen on ehkä raskain puoli Walleniuksen työstä. Jos on kaksikymmentä hyväksikäytettyä tyttöä, miten valita ne muutama keitä on varaa auttaa? Järjestön onkin ollut pakko keskittyä tietylle maantieteelliselle alueelle ja tiettyihin teemoihin. 

Kirja osoittaa varsin karulla tavalla, miten monenlaisia ongelmia Keniassa on. Tarjolla on kaikkea mahdollista hallinnon korruptiosta köyhyyden aiheuttamaan ihmiskauppaan. Myös hyvät asiat saattavat aiheuttaa hankaluuksia; kun rakennetaan uusi koulu, sinne haluavat oppilaat myös muista kouluista jolloin se on auttamatta liian pieni. Suuri järkytys minulle oli myös tilanne, jossa suuren avustusjärjestön johtaja oli mukana matkalla, mutta häntä kiinnosti vain selfieiden ottaminen eikä hän  matkan jälkeen ollut enää lainkaan kiinnostunut kohteesta. Miten vastenmielistä! Onneksi vastapainona on Walleniuksen ja hänen tiiminsä onnistumisia. Monet pienet ilon hetket tuovat toivoa isojen synkkien asioiden sekaan. 

Edwardin siskosta oli tullut meidän puuronkeittäjämme, ja keitimme joka aamu yhdessä aamupuuroa esikoululaisille. Aamu alkoi vedenhaulla kaivolta ja nuotion sytyttämisellä. Suureen patakattilaan mahtui 50 litraa puuroa, joka jaettiin tasan parille sadalle eskarilaiselle. Puurohetket olivat mieltä lämmittäviä, kun lapset juoksivat ensimmäisen oppitunnin jälkeen jonoon ja odottivat malttamattomina omaa annostaan. 

Puurojakelu oli uuden järjestömme ensimmäinen projekti. Tavoitteenamme oli aamupuuroa tarjoamalla auttaa nälästä kärsiviä perheitä ja huolehtia, että lapset saisivat vähintään yhden lämpimän aterian päivässä. Ajan mittaan huomasimme, kuinka valtava merkitys puuroaterioilla oli koulunkäynnin kannalta. Esikoulun oppilasmäärät lähtivät nousuun, ja lasten keskittymiskyky ja jaksaminen paranivat huomattavasti.

(...)

Puurohankkeessa törmäsimme pian uuteen haasteeseen. Koska koululla ei ollut lainkaan makeanvedenpistettä tai kaivoa, Makongenin peruskoulun ja esikoulun lapset joutuivat juomaan suolaisen porakaivon vettä. Ajatus pitkistä koulupäivistä pelkän suolaveden voimin sai minut voimaan pahoin. Makean veden puute aiheutti myös sen, että puuronkeittoon tarvittava makea vesi piti kantaa kilometrin päästä kaivolta. 

Salim ehdotti, että toteuttaisimme yhdessä paikallisten nuorten ja koulun oppilaiden vanhempien kanssa puhtaanveden projektin. Vetäisimme puhtaan veden putkien avulla olemassa olevasta makean veden kaivosta. Ajatus kuulosti loistavalta.

Sitaatissa nousee esiin yksi asia, jota pidän todella tärkeänä: yhdessä paikallisten kanssa. Koska mitä järkeä on toteuttaa projekti, jos sen valmistumisen jälkeen paikalliset jätetään yksin ilman että kukaan heistä tietää esimerkiksi miten laitteen vika korjataan tai mistä saa hankittua varaosia. Osallistaminen, osallistuminen, mahdollisuus vaikuttaa ovat tärkeitä asioita, ei pelkästään avustustyössä vaan kaikessa.

Onneksi mukana on ilon hetkiä, muuten tämä olisi tosi raskasta luettavaa. On se vaan niin järkyttävää, miten erilaisissa olosuhteissa tällä pallolla eletään ja selviydytään. Keniassa mukana on lisäksi erilaisia heimoja kulttuureineen, joten eri alueille ei mennä tuosta noin vaan tekemään avustusprojektia. Jos kulttuurissa on mukana vanhoja - kenties väkivaltaisia - perinteitä, ei niitä muuteta hetkessä vaikka kuinka ulkopuolelta tultaisiin kertomaan niiden olevan väärin. 

Lukusuositus ihan kaikille! 

Koti Keniassa on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjahilla, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista sekä Anun ihmeelliset matkat.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "kirja, joka herättää voimakkaita tunteita". Kirja joka maasta -haasteeni saa Kenian. 

Huh, viimein saan Vuosi Afrikassa -lukuhaasteeni korkattua! On ollut lukemisen kannalta huono alkuvuosi; on ollut tiettyä lukujumia niin ettei mikään kirja etene, välillä ei ole päivässä tunnit riittäneet lukemiseen. Mutta tästä se toivottavasti taas lähtee. 

Blogistanian kirjapalkinnot 2023

 

On jälleen aika äänestää menneen vuoden parhaat kirjat. Hemulin kitjahylly on mukana tälläkin kertaa, tosin "vain" kolmessa kategoriassa. Olin viime vuonna (ja olen myös tänä vuonna) mukana Arvid Lydecken- ja Topelius-palkintoraadissa, joten en ole postannut kotimaisista lasten- ja nuortenkirjoista juuri ollenkaan. 

Osallistun kuitenkin kolmeen kategoriaan. Mukana on kaksi kirjaa, joista postasin vain Instagramissa enkä ollenkaan täällä Bloggerin puolella. 

Tulokset julkaistaan tänään sunnuntaina äänestysten vastuublogeissa. Näin minun ääneni menevät:

Finlandia (vastuublogi Kirsin Book Club)

3 pistettä: Iida Turpeinen: Elolliset

2 pistettä: Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

1 piste: Riikka Sandberg: Ørja

Globalia (vastuublogina Kirjakaapin kummitus)

3 pistettä: Valérie Perrin: Vettä kukille

2 pistettä: Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

1 piste: John Boyne: Kaikki särkyneet paikat

Tieto (vastuublogina Tuulevin lukublogi)

3 pistettä: Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

2 pistettä: Vesa Vares: Nuori Ben Zyskowicz

1 piste: Harri Moisio: Minä ja radio

Kuopus (vastuublogina Yöpöydän kirjat)

Perinteisesti tutkailen heti tulosten tultua julki, mitä toiset bloggaajat ja kirjagrammaajat ovat äänestäneet. Puhelin on valmiina jotta saan tehtyä varauksia verkkokirjastoon :) Joka vuosi muiden listoilta löytyy vaikka mitä kiinnostavaa; osa on mennyt itseltä ohi, osaa en ole ehtinyt lukea ja osasta olen ajatellut että se ei ehkä ole minun kirjani. 

Jännittävää nähdä, mille kaikille kirjoille äänet hajautuvat, ja ovatko omat suosikkini näkyvissä myös muiden listoilla. Usein on ollut tiukkoja kamppailuja, juurikin siksi kun niin moni kirja saa ääniä. Itselleni äänestys ei tänäkään vuonna ollut helppo, erinomaisia kirjoja on kategorioissa ollut enemmän kuin kolme. 

Lukuiloa kaikille ja onnea voittajille! 

Emilia Kilpua & Hannu Koskinen: Aurinko. Tuttu ja tuntematon tähtemme

 

Emilia Kilpua & Hannu Koskinen: Aurinko. Tuttu ja tuntematon tähtemme

Gaudeamus 2023

318 s.

Aurinko, kaikkihan sen tietävät. Mutta kuinka moni tietää, mikä se oikeasti on? Kirjan alaotsikko sen sanoo, tuttu mutta samalla tuntematon. Kaksi suomalaista fyysikkoa on koonnut kattavan mutta samalla kansantajuisen kokoelman Auringon eri puolista. On perusasioita kuten mitä on auringonvalo, kuinka vanha ja minkä kokoinen Aurinko on, mutta myös tietoa esimerkiksi energian tuotannosta ja avaruusmyrskyistä. Auringon tutkimuksen historiaa esitellään lyhyesti ja ennen kaikkea ymmärrettävästi. Mukana on myös paljon kiinnostavia valokuvia, monet niistä avaruusluotaimien ottamia. 

Toisin sanoen Aurinko on lähes täydellinen pallo. Ero säteessä on suurimmillaan vain noin kymmenen kilometriä. Jos Auringon kutistaisi jalkapallon kokoiseksi, ero olisi hiustakin hienompi, noin mikrometrin eli metrin miljoonasosan luokkaa. Aurinko ei ole kiinteää ainetta, ja koska se pyörii ekvaattorillaan merkittävästi nopeammin kuin navoillaan, sen voisi olettaa ainakin hieman litistynyt. Suomen kielellä Auringonkin ekvaattoria kutsutaan päiväntasaajaksi, vaikka sillä ei Auringossa olekaan samanlaista päivää tasaavaa ominaisuutta kuin Maassa tai muilla planeetoilla. Vertailun vuoksi aurinkokuntamme toiseksi suurimman planeetan Saturnuksen säde vaihtelee pyörimisakselilta päiväntasaajalle yli 12 000 kilometriä.

(...)

On mielenkiintoinen ja tieteellisesti hyvin arvokas sattuma, että kiertolaisemme on juuri sopivan kokoinen ja sopivalla etäisyydellä peittääkseen täydellisesti Auringon kiekon. Itse asiassa Kuun rata on sen verran soikea, että läheskään aina Kuu ei riitä pimentämään koko Auringon kiekkoa vaan sen ympärillä nähdään kirkas rengas. Kuu myös loittonee Maasta hitaasti, noin 3,8 senttimetriä vuodessa. Noin 500 miljoonan vuoden kuluttua Maassa nähdään viimeinen täydellinen auringonpimennys, jos sitä joku on silloin täällä ihmettelemässä.

(...)

Arviot siitä, milloin täällä tulee niin kuumat oltavat, että nykymuotoinen elämä käy mahdottomaksi, vaihtelevat yhdestä kahteen miljardiin vuoteen nykyhetkestä. Elämä palaa ehkä joksikin aikaa meriin, mutta lopulta nekin kuumenevat ja haihtuvat pois. 

Tykkäsin tästä tosi paljon, hurjan mielenkiintoista luettavaa. Erityinen kiitos juurikin kansantajuisuudesta, lukijan ei tarvitse osata fysiikkaa, kemiaa tai matematiikkaa pysyäkseen kärryillä. Pidän kovasti siitä, että mukana on vertailua osoittamassa, mitä joku suuri tai pieni luku tarkoittaa suhteutettuna ihan tavallisiin asioihin. Esimerkiksi se, Auringon ja Maan välimatka on 150 miljoonaa kilometriä; valo ja lämpö kulkevat sen reilussa kahdeksassa minuutissa, mutta autolla siihen kuluisi yli sata vuotta, ajettaessa ilman taukoja. 

Tämä sopii erinomaisesti lahjakirjaksi sellaiselle, joka on kiinnostunut luonnosta, historiasta, ihmiskunnasta ja sen sellaisesta.

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee minulla kohtaan 16, "kirjassa on valokuvia". 

Muita blogipostauksia en löytänyt.

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

 

Patrick Modiano_ Chevreusen vuodet

Ranskankielinen alkuteos Chevreuse (2021)

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2024

170 s.

Jean Bosmans, nyt ja silloin. Nyt hän muistelee tapahtumia ja ihmisiä silloin, kenties viisikymmentä vuotta sitten. Katuja, taloja, automatkoja, tapaamisia. Mitä hän muistaa ja mitä ei, mikä on totta ja mikä ei? Silloin, kenties viisikymmentä vuotta sitten, hän kulkee samoissa paikoissa kuin lapsena, viisitoista vuotta aiemmin. Tutut osoitteet, tutut maisemat, samalla kuitenkin vieraat. Matkaseurana ihmisiä, joista hän ei ole varma, tunsivatko he hänet jo viisitoista vuotta aiemmin. 

Bosmansin muistoista keriytyy esiin tapahtuma, jonka hän todisti lapsena. Ehkä. Sen ajan ihmiset ovat poissa, mutta tapahtuma on muistissa. Parikymppinen Bosmans ajautuu sellaisten ihmisten seuraan, jotka epäilevät hänen tietävän tapahtumasta. Häneltä ei kysytä suoraan, vaan hänet vedetään mukaan kummalliseen näytelmään, jossa on mahdoton tietää, mikä on totta ja mikä ei. 

Heti ensitapaamisella hän oli huomannut, että Camillella oli erinomainen kyky vaieta. Tavallisesti ihmiset lörpöttelevät aivan liikaa. Hän oli nopeasti ymmärtänyt, että Camille tulisi aina vaikenemaan menneisyydestään, suhteistaan, tekemisistään ja ehkä myös kirjanpitotöistään. Se ei Bosmansia haitannut. Ihmisiä rakastaa sellaisina kuin he ovat, vaikka heitä kohtaan tuntisi tiettyä epäluuloa. Yksi asia häntä kuitenkin vaivasi: tuokio jonka hän oli viettänyt Camillen kanssa Guy Vincentin työhuoneessa hotelli Chathamissa. Hänelle oli tullut mieleen Grévin-museo ja sen luonnollisen kokoiset vahanuket: hän itse istumassa kirjoituspöydän ääressä. pöydällä Guy Vincentin nahkakehyksinen valokuva ja pöytälaatikossa kalenteri ja nimikoituja kirjepapereita. Grévin-museossa asetelman nimi olisi ollut: "Vierailija Guy Vincentin työhuoneessa". Hän mietti, olivatko Michel de Gama ja Camille pystyttäneet lavasteet edellisenä päivänä ja asetelleet huoneeseen vanhoja tavaroita, koska tiesivät hänen lapsena tunteneen Guy Vincentin. Lisäksi hänen nimensä Jean Bosmans ja kotiosoite, rue du Docteur-Kurzenne, olivat kalenterissa, ja he tiesivät sen. Miksi ihmeessä he olivat nähneet niin paljon vaivaa ja lavastaneet häntä varten "Guy Vincentin työhuoneen"? Camille taatusti tiesi asiasta jotain.

Olen lukenut Modianon kirjoja aiemminkin ja tykännyt niitä. Pienestä koostaan - tämäkin 170 sivua varsin kapealla palstalla - huolimatta ne eivät päästä lukijaa helpolla. Muistojen epävarmuus kieputtaa lukijaa tavalla, jossa on helppo päätyä eksyksiin mikäli ei ole tarkkana. 

Tätä lukiessa minulle tuli haikea olo. Bosmans vaikuttaa hyvin yksinäiseltä, vaikuttaa olleen yksinäinen koko elämänsä. Lapsuudessa ollaan vain lyhyen aikaa, vanhuudessa samoin, molemmissa hän on ihan yksin. Parikymppisenä, liikkuessaan muiden seurassa, tuntuu kuin muut olisivat häntä paljon vanhempia ja tarkkailisivat häntä. On olo, että silloin Bosmans ei voi olla oma itsensä, vaan hän joutuu epäilemään kaikkea ja kaikkia. 

Koskettava kirja!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 1, "kirjan nimessä on erisnimi".

Chevreusen vuodet on luettu myös blogeissa Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Annelin lukuvinkit ja Kirjatimpuri.

Judi Dench: Shakespeare: The Man who Pays the Rent

 

Judi Dench: Shakespeare: The Man who Pays the Rent

Penguin Michael Joseph 2023

373 s. 

Kaava on simppeli: näyttelijä ja ohjaaja Brendan O'hea kysyy ja kommentoi napakasti, hänen ystävänsä näyttelijä Judi Dench vastaa laveasti. Kaksikko käy läpi ne Shakespearen näytelmät ja roolit, joissa Dench on näytellyt. Ihan kaikissa hän ei ole, mutta melkein. Vain muutamassa hän on esittänyt enemmän kuin yhden roolin, mikä on ehkä vähän yllättävää. Hän tunnustaa olleensa onnekas, sillä ensimmäiset Shakeapeare-roolinsa hän on tehnyt jo teini-ikäisenä. Yksi erikoisimmista kokemuksista on ollut Winter's Tale, jossa hän esitti sekä äitiä että tytärtä samaan aikaan.

Näytelmiä käydään läpi kohtaus kerrallaan, enimmäkseen vain ne kohtaukset joissa Denchin esittämä hahmo on mutta on mukana joitain muitakin hänen erityisen tärkeiksi kokemiaan. Koska haastattelija ja haastateltava ovat ystäviä, he voivat olla tulkinnoissaan erimielisiä ja kyseenalaistaa toisen sanomisia. 

Aina parin näytelmän käsittelyn jälkeen välissä on muutama sivu keskustelua muusta asiasta, kuten yleisöstä, kritiikeistä, epäonnistumisista, Stratford-Upon-Avonista ja Shakespearen kielestä. 

Dench kertoo eläväisesti kokemuksistaan eri teattereissa ja eri tuotannoissa, mutta ujuttaa mukaan myös joitakin hauskoja sattumuksia teatteritalojen ulkopuolelta. Yksi suosikeistani on: 

There were no showers at Compton Verney, and so at the end of each day, I'd have to travel back to my cottage at Ettington in all my make-up. I was wearing my own clothes - trousers and a polo-neck sweater - but still I had green hands and a green face. On one occasion, a man caugt sight of me walking up the lane and fell of his ladder."

Tykkään kovasti Denchin tyylistä kertoa asioista humoristisesti mutta myös realistisesti. Joitain asioita hän olisi halunnut tehdä toisin, joskus hän on pettynyt pahasti. Pidän kovin viisaana hänen sanojaan, kun hän kertoo ettei ikinä halua neuvoa toista siinä miten rooli pitäisi tehdä. Se miten Dench on sen tehnyt aikoinaan, ei tarkoita että jonkun muun pitäisi tehdä se samalla tavalla. Hän antaa vinkkejä jos niitä kysytään, mutta ei silloinkaan mene yksityiskohtiin. 

Mielenkiintoinen ja hauska lukukokemus, vaikkakin sen verran raskas että aina yhden tai kahden näytelmän käsittelyn jälkeen pidin tauon. Ettei vaan menisi näytelmät ja roolit sekaisin. On muuten hämmentävää, kuinka Dench osaa vuosikymmenten jälkeenkin siteerata kaikkia näytelmiä, ja jotkut hän sanoo osaavansa kokonaan ulkoa. Ei mitään helppoa englantia, ainakaan sitaattien perusteella. 

Helmet-lukuhaasteeseen on täytettävä kohta 10, sillä tämä oli kymmenes tänä vuonna lukemani kirja. Yllättävän vähän on tullut luettua. On ollut lukujumia, lisäksi minulla on useampi kirja koko ajan kesken mutta tuntuu etten tahdo päästä missään eteenpäin. Olenkin myös jättänyt kirjoja kesken enemmän kuin yleensä. 

Karoliina Timonen: Laina

 

Karoliina Timonen: Laina

WSOY 2023

416 s.

Tammikuun viimeinen päivä, päivä jona Laina Päätalosta tulee kymmenen avioliittovuoden päätteeksi eronnut nainen. Onnikan rahastaja Laina Päätalo palvelee asiakkaita kuten ennenkin, hymy liimattuna kasvoille. Matkalla Tampereen Keskustorilta Vehmaisiin ja takaisin, ja samalla reitillä uudelleen, hän käy mielessään läpi nuoruudessa kokemaansa traumaa ja vaikeaa avioliittoaan. 

Laina ja Kalle olivat kirjeenvaihdossa, rakastuivat, menivät nopeasti naimisiin. Arki ei tahtonut kuitenkaan asettua sellaiseksi kuin he odottivat, kuin kaikki odottivat. Kalle halusi lapsia, Laina ei. Kallen työ vei heidät välillä Taivalkoskelle, sitten takaisin Tampereelle. Kallella oli viehtymys viinanjuontiin, mitä Laina ei voinut sietää. Lisäksi Kalle mielistyi nuoriin naisiin yhä uudelleen, ja yhtä usein hän miellytti heitä. Laina jaksoi odottaa, rakastaa, antaa anteeksi. 

Avioeron myötä Lainan on rakennettava elämänsä uudelleen.

Lainan katse kiertää läpeensä tuttua maisemaa, laskeutuu Kirkkosuon laaksoon ja nousee vastapäisen kirkon torniin. Ei hän näe juuri muuta kuin valkoisia, pyryttyneitä puita ja nietoksia, mutta hänen mielessään pyörivät kuvat ja hetket menneestä, auringon kilosta, kullasta ja vihreästä. Tuntuu ettei hän pääse tämän rakennuksen ohi, ei pysty ohittamaan muistoja ja tuota vaihetta elämästään - sitä onnea, sitä huumaavaa tunnetta, kun kaikki oli alussa, kaikki oli mahdollista ja jokainen ovi avoinna.

Tuon kaiken muistaminen tuntuu nyt musertavalta, ja silti hän kiinnittyy menneeseen, ei saa jalkojaan jatkamaan eteenpäin, ei halua päästää vielä irti, ei ohittaa tätä, Tuntuu että on elettävä se uudelleen, on jaksettava. On muistettava, että sellaistakin on - että maailmassa on myös valoa, joka voittaa pimeyden, että vuodenkiertoon kuuluvat myös kesät, jotka koittavat talvien jälkeen. 

On muistettava, että joskus elämä myös antaa ja kantaa. 

Tarinassa on todella voimakas tunnelma alusta loppuun, se imaisee mukaansa heti ensi sivulta. Lainan pahaa oloa on tuskallista seurata, mutta samalla ymmärtää miksei hän lähde vaan jaksaa yrittää aina vaan. 

En ole lukenut Iijoki-sarjaa, joten minulla ei ollut mitään ennakkotietoa Lainasta eikä myöskään olettamuksia tai ennakkoluuloja. Kiinnostuin "fiktiivisestä tarinasta fiktiivisestä henkilöhahmosta" ja halusin kulkea hetken hänen kanssaan. Se kannatti, lukukokemus on tosi vahva, vaikuttava, syvästi koskettava. 

Kirja on luettu muun muassa blogeissa Kirjasähkökäyrä, Anun ihmeelliset matkat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Lainan kohtaan 30, "kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja". 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Karisto 2023

332 s.

Täytyy tunnustaa, että hiukan pelkäsin tähän kirjaan tarttumista. Pelkäsin sitä, onko lukeminen liian raskasta, kun sisältönä on köyhyyttä, sotaa, lapsesta luopumista, mahdollisesti kovaosaisuuden jatkumista sukupolvelta toiselle. Teemat ovat raskaita, mutta lukeminen ei sitä ollut. Tarinassa on vahvoja naisia, jotka keksivät keinot selviytyä ja tarvittaessa uskaltavat sanoa (miehille) vastaan. 

1920-luvun alkupuolella Reeta on töissä sahalla. Hän on rakastunut, mutta kun hän tulee raskaaksi mies ei enää piittaakaan hänestä. Keskenmeno "pelastaa" Reetan työpaikan menetykseltä. Mutta kun hän tulee uudelleen raskaaksi, edelleen aviottomana, hän saa lähteä sahalta. Nälkä ja kylmä vaivaavat, eikä kunnalta heru riittävästi apua. Niinpä Reeta antaa puolivuotiaan tyttärensä Signen kasvatiksi. Vaan sitten kun Reeta menee naimisiin, on kuusivuotiaan Signen palattava kotiin. Hän ei ymmärrä miksi, kotihan on Toivon ja Elmin luona. Kuilu äidin ja tyttären välillä syvenee, kun Reeta ei kykene osoittamaan rakkautta vaan laittaa Signen töihin, kasvimaita kitkemään ja sisaruksia vahtimaan. Eikä tilannetta helpota se, ettei Signe saa mennä käymään Toivon ja Elmin luona. 

Kun Signe on vasta 16-vuotias, hän joutuu tai pääsee menemään Reetan tilalle satamatöihin. Se on hänelle keino päästä lopultakin pois Reetan luota. Satamassa Signe jaksaa aikansa, kunnes sota-aikana hän päättää hakeutua sotasairaalaan töihin. Hän rakastuu, mutta joutuu sen seurauksena kärsimään epätietoisuutta ja kohtaamaan halveksuntaa. Aikanaan hän saa perheen, mutta sen kanssa kilpailee alkoholin houkutus. 

Sekä Reeta että Signe kipuilevat vuosia historiansa painolastin kanssa, joutuen samalla kestämään sen, että suuri rakkaus osoittautui mahdottomaksi. 

Eilen kysyin Signeltä. Tyttö kiitti kun kerroin että ottaisivat lastausurakoihin sijastani. Hymyili niin kuin olisi saanut paremmankin palkinnon.

"Siinä hymy haihtuu kun joudut tositoimiin", varoitin ja jatkoin: "Se on raakaa työtä, laudat painaa ja niitten kanssa pitää olla vikkelä ja tarkka, ettei tivi, urakan nokkamies, hermostu."

Signen hymy ei sammunut. Noinko sillä oli hinku aikuisen eloon?

"Eivätkä toiset naiset hyvällä kattele jos jää tahdista jälkeen. Ja jos näillä säillä putoaa mereen, niin siinä on hengenlähtö lähellä."

Signe vakavoitui ja nyökkäsi, vaikka ei varoitteluistani säikähtänytkään. Tyttö tiesi itsekin että pärjäisi, vahva on eikä välittäisi pienistä. Silti tuntui karvaalta. Olisin toivonut tytölle helpompaa osaa, kevyempää kuormaa kannettavaksi ja toisenlaista elämää.

Tositapahtumiin perustuva tarina on vangitseva, sitä haluaa lukea vimmalla eteenpäin. Iloa ei juuri ole, sitä enemmän kurjuutta ja sinnittelyä, mutta silti tuntuu että synkkyyttä ei ole liikaa. Tarina vangitsee mukaansa ja kuljettaa Reetan ja Signen matkassa nelisenkymmentä vuotta, vuoteen 1960 saakka. Alussa ollaan hetki vuodessa 1907, mutta sitten hypätään vuoteen 1922.

Tarinaa kerrotaan ensin Reetan näkökulmasta, mutta pian myös Signen. Tämä on toimiva tekniikka. On kiinnostavaa lukea, miten kumpikin kokee osittain samat asiat. Samalla on riipaisevaa nähdä, kuinka heidän välisensä etäisyys vain kasvaa. Kun puhuminen ja kiintymyksen osoittaminen ovat kovin vaikeita asioita, kasvavat traumat ylitsepääsemättömiksi. 

Henkilöhahmot ovat elävän tuntuisia, hekin jotka esiintyvät lyhyesti ja ovat kuin ääriviivoiltaan piirretyt. Vuori-Kemilä osaa kirjoittaa niin, että yksittäinen lausahdus, ilme tai ele kertoo ihmisestä paljon. Hieno teos!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)". 

Maahan viilletty raja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjailuja.

Heidi Korkiakangas: Riparisäätöä, Aatu Sorsa

Heidi Korkiakangas: Riparisäätöä, Aatu Sorsa

Myllylahti 2023

203 s.

Aatun kesä on menossa totaalisesti pieleen. Kaikki kaverit menevät rippileirille, hän yksin jää pois, ryytymään kesätöissä isänsä kaupassa. Mutta onneksi Aatu ja kaverinsa ovat kekseliäitä, joten löytyy useampikin tapa ujuttautua mukaan leirille, kuitenkin niin että pysyy aikuisilta ja isosilta piilossa. Kommelluksia riittää, eikä yhtäkkinen kakkoskesätyö kissavahtina suju sekään ilman yllätyksiä. Kesän aikana ehditään myös polttaa naama nokkosiin ja etsiä kadonnutta mummoa.

"Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä... ööö karjaa, eikun siipikarjaa... eii, mä en opi näitä koskaan kun nää on niin kummallisia. Mitä ihmeen karjaa? Onks se nyt edelleen oletus, että ihmisellä on karjaa?" Minttu valittaa. 

"Siipikarjaa? Mistä sä sen keksit? Mitä se ees on?" Doris nauraa. 

"No vittu kanaa", Minttu kivahtaa.

"Ei kiroilla!" kuuluu Turon ääni yläpediltä. "Mintulle viiva."

Doris piirtää rastin seinään tukkimiehenkirjanpitoon.

(...)

"Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi on hyvä", Minttu arvioi. 

"Mä en ainakaan kovin hyvin toteuttanut tota neljättä käskyä viime keväänä, kunnioita isääsi ja äitiäsi meinaan!" huudan kaapista. 

Doris kiljaisee. Walle pomppaa ylös sängyltä niin että lattia tömähtää. 

"Aatu!" Minttu hihkaisee. 

"Ei jumalau...", Turo on huutamassa, mutta imaisee lopun takaisin. 

"Ootko sä tosiaan siellä kaapissa?" Minttu kysyy ja tulee varoen ovelle.

Räväytän vaatekaapin oven auki ja huikkaan:

"Tulkoon valo!"

Koko porukka kerääntyy mun ympärille tiiviiksi piiriksi, me hypitään ja nauretaan yhdessä kimpussa.

"No nyt häikäisee. Tää oli paras pränkki aikoihin", Walle räkättää. 

Tykkäsin, tässä ei sorruta päättömään kohellukseen vaan tekemisissä säilyy järki. Huumori on sellaista, että se naurattaa nelikymppistäkin. Jotenkin tuli mieleen oman nuoruuden hitti Hullu luokka -sarja, tässä on samaa henkeä mutta päivitettynä tälle vuosikymmenelle. Tykkäsin myös siitä, että vaikka tämä on toinen kirja Aatusta kavereineen, niin yhtään ei haittaa vaikkei olisi lukenut aiempaa osaa. Hyvin pääsee jyvälle siitä, keitä ja millaisia nämä nuoret ovat.

Uskon että tämä on helppo vinkkauskirja, koko ajan tapahtuu jotain ja luvut ovat lyhyitä niin tarvittaessa on helppo pitää taukoja lukemisessa. Sisältö on ihanan tavallista nuorten elämää, jossa tärkeää on olla yhdessä kavereiden kanssa ja elää mahdollisimman huoletonta kesää. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 18, "kirjan kannessa tai nimessä on koru". 

 

José Luis González Macías: A Brief Atlas of the Lighthouses at the End of the World

 

José Luis González Macías: A Brief Atlas of the Lighthouses at the End of the World

Englanniksi kääntänyt Daniel Hahn

Picador 2023

150 s. 

The following summer, they manage to lay the first stone. One by one, they would put down another 2,500 to raise the lighthouse. Each stone weighs a ton. Each has been shaped with care and secured with wooden pegs in such a way that, like a jigsaw, it will slot into the previous one. The works continue for another three years and fatal accidents occur, as well as the desertion of workers unable to bear the inclemencies of the sea and labour mutinies prompted by the shortage of beer. Finally, the light of Bell Rock is lit on 1 February 1811.

Espanjalainen González Macías tunnustaa olevansa maakrapu ja eläneensä lähes koko elämänsä kaukana merestä. Joku majakoissa ja kartoissa kuitenkin vetää häntä puoleensa. Tämä tietokirja juontaa juurensa hänen tekemäänsä levyn kanteen; siihen hän piirsi majakoita ajelehtimaan asteroideilla ja näyttämään valoa ulkoavaruuteen. Tehdessään taustatutkimusta kansikuvaa varten hän törmäsi toinen toistaan kiehtovimpiin majakoihin ja niiden tarinoihin. Niinpä hän kokosi yksiin kansiin 34 majakkaa eri puolilta maailmaa.

Jokainen majakka saa kaksi aukeamaa, paitsi yksi saa kolme. Ensimmäisellä on yhden sivun mittainen kuvaus sijainnista, ulkonäöstä ja historiasta, lisäksi mukana on kummitusjuttu, legenda tai vastaava, milloin majakkaan sellainen liittyy. Aukeaman toisella sivulla on kirjailijan tekemä piirroskuva majakasta. Toisella aukeamalla on majakan tarkat tiedot, kuten koordinaatit, suunnittelija, rakennusvuosi, onko se yhä toiminnassa jne. Lisäksi mukana on tarkempi karttakuva sijainnista. 

Kirjallaan González Macías haluaa kunnioittaa majakoiden historiaa ja muistuttaa niiden valtavan suuresta merkityksestä aikaan ennen gps:ää ja muita moderneja järjestelmiä. Hän vie lukijan maailman ympäri ja maailman ääriin.

Most lighthouse-keepers, symbols of vigilance and protection, have left their duties behind. Yet although that life is about to fade away, we will still have their stories. The ruins in the form of words from a time when technology and heroism were one and the same thing. Because in lighthouses, and especially in lighthouses, humans have always been at the mercy of nature. 

And so this is not just a book about lighthouses. It is also a way of seeing ourselves reflected in the mirror of the human condition, of questioning ourselves about the experience of living in solitude, of recognizing other people's dependence upon the challenge of survival, of exploring the depths to which we can sink and the heights to which we can soar in extreme situations. The emptiness we feel when we are not sheltered by our fellow creatures can be a hell for some. For others, meanwhile, like Charles Bukowski, 'isolation is the gift'. 

Emma Donoghuen kirjan jälkeen oli sulateltava hetki, ennen kuin pystyin keskittymään seuraavaan kirjaan. Seuraava piti myös valita tarkasti, koska tuntui että kepeä kirja ei sovi, mutta toisaalta en halunnut myöskään tiiliskiveä. Sopivasti kirjaston varauksiin saapui tämä majakkakirja, josta en edes muista että mistä sain vinkin. Todennäköisesti töistä, koska vilkaisen yleensä läpi myös ruotsin- ja englanninkielisten kirjojen viikkolistat sillä silmällä, josko olisi jotain kiinnostavaa tarjolla. Tämä oli kyllä täysosuma, juuri oikea kirja juuri oikeaan aikaan. 

Majakoista ei kerrota liikaa eikä liian yksityiskohtaisesti. Mukana on eri näköisiä ja eri kokoisia majakoita kaikkialta maailmasta. Niillä kaikilla on oma viehättävä tarinansa; on traagisia ihmiskohtaloita 1900-luvun alussa Clippertonilla Ranskan Polynesiassa, on jäljettömiin kadonneita majakanvartijoita, on kissa joka löysi uuden lintulajin ja vei sen sukupuuttoon, on nuori tyttö meripelastajana, on valtavia aaltoja ja myrskyjen kaatamia majakoita, on Matinicus Rock jossa on enemmän majakoita (2 kappaletta) kuin kasveja, on aikoja jolloin kirjekyyhky oli ainoa viestintäväline... Kannattaa googlettaa La Jument -majakka Bretagnessa, sen majakanvartijasta Théodore Malgornista on otettu valokuva joka palkittiin vuonna 1990 parhaana lehtikuvana, kuvaajana oli Jean Guichard. Olisin muuten liittänyt kuvan tähän, mutta en löytänyt sellaista joka olisi ollut vapaasti jaettavissa. 

This far south, there is no light at all. Just a wild sea and the Roaring Forties. The next piece of land you reach is Antarctica. 

Tunnelma on rauhallinen ja jotenkin lohdullinen. Kaikki majakat eivät ole enää aktiivisia, mutta ne ovat. Jotkut muuttuneet turistikohteiksi, toiset lähes täysin unohtuneet. Kaikki ne tuovat kuitenkin olemassaolollaan eläväksi palasen ihmiskunnan historiaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 28, "kirjailija on Välimeren maasta". 

Emma Donoghue: Tähtien tahto

 

Emma Donoghue: Tähtien tahto

Englanninkielinen alkuteos The Pull of the Stars (2020)

Suomentanut Einari Aaltonen

Tammi 2023

335 s. 

Ah millä kirjalla uusi kirjavuoteni alkoi, jestas sentään! Tähtien tahto on upea, vahva, raastava kuvaus kolmesta päivästä dublinilaisen sairaalan synnytysosastolla, vuonna 1918 espanjantaudin kurittaessa niin potilaita kuin henkilökuntaa. 

Sairaanhoitaja Julia Power joutuisi työskentelemään yksin, mutta saakin avukseen nuoren Bridien. Tämä ei tiedä mitään sairaanhoidosta mutta oppii nopeasti ja ennen muuta osaa kohdata potilaan. Lääkärinä toimii poliisien jahtaama kapinallinen Kathleen. Yhdessä kolmikko taistelee sairaiden äitien ja heidän lastensa puolesta, tehden pitkää päivää niillä vähäisillä tarvikkeilla joita käytettävissä on. 

Lukijan ei auta pelätä verta, sillä tarinassa synnytykset ovat pitkäkestoisia ja niihin liittyy kaikenlaisia ongelmia. Julia on välillä neuvoton, sillä hänen osastonsa koostuu yhdestä huoneesta ja kolmesta sängystä, mutta lääkäriä tarvitaan ympäri sairaalaa. Onneksi Kathleen näkee hänen osaamisensa ja valtuuttaa tekemään omia päätöksiä. Päivät ovat raskaita elämän ja kuoleman kulkiessa rinnakkain, mutta Julia ei näe muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. 

Itkin lasta ja pöydällä makaavaa äitiä, itkin neljää häntä ennen poismennyttä sisarusta, seitsemää orvoksi jäänyttä lasta ja heidän leskeksi jäänyttä isäänsä. Kasvattaisiko herra Noonan heidät vai päätyisivätkö he isovanhempien, tätien tai tuntemattomien hoidettaviksi? Kuka minnekin. Kenties samanlaiseen laitokseen kuin Bridie Sweeney. 

Pyyhin silmäni tohtori Lynnin alkaessa laittaa elimiä takaisin paikoilleen.

Hänen kätensä liikkuivat hitaammin, kun hän asetti pienokaisen äitinsä sisälle. Ojensin hänen ulottuvilleen laatikon, jossa oli pellavarohdintuppoja. Hän työnsi kolme kourallista täytteeksi ja painoi sen jälkeen kylkiluut ja rintalastan paikoilleen. Hän nyki ihon reunat yhteen kuin olisi vetänyt makuuhuoneen verhot kiinni yöksi. Minulla oli neula ja lankaa valmiina, sitten hän alkoi tehdä tikkejä. 

Kerrassaan hieno, tunteikas, ytimiin asti järisyttävä kirja. Synnytysosastolla pyörähtää useita ihmisiä, joilla kaikilla on omat traumansa, toisilla sodan takia, toisilla koko elämän kestäneen puutteen tai kaltoinkohtelun takia. Vaikka koko kaupunki on pelkotilassa, on pikkuisella synnytysosastolla välillä myös ilon hetkiä. 

Tämä on niitä kirjoja, jotka lainasin kirjastosta mutta aion hankkia omaan hyllyyn. Ihan vaan siksi kun se liikutti sisintäni niin perinpohjaisesti, että en halua luopua siitä kokonaan.

Helmet-lukuhaasteeseen päädyin ruksittamaan ensimmäiseksi kohdaksi numeron 41, "kirjassa syntyy lapsi". Muita mahdollisia kohtia olisivat olleet esimerkiksi 13, "kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu", 36, "kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja" tai 37, "kirja herättää voimakkaita tunteita". 

Tähtien tahto on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Anun ihmeelliset matkat.