Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heino: Kello
Schildts & Söderströms 2014
298 s.

Ihastuin aikoinaan Jyrki Heinon esikoisteokseen Kellari, ja pidin vähintään yhtä paljon sarjan toisesta osasta. Kello vie meidät jälleen 1700-luvulle luutnantti Carl Wennehielmin matkaan.

Wennehielm lupaa auttaa kenraali Swanstrålea selvittämään, mitä tämän sodassa kadonneelle pojalle on tapahtunut. Hän luulee selviävänsä kyselykierroksella Turussa, mutta joutuukin matkustamaan Hämeenlinnan kautta Pietariin. Kohteliaana miehenä hän ei tohdi kieltäytyä, etenkin kun Pietarin matka on itsensä kuninkaan järjestämä.

Heti alusta asti Wennehielm haistaa jonkin olevan pahasti vinossa. Hän kulkee alussa kaupunginviskaalin kanssa esittämässä kysymyksiä, ja virkamiehen mukana ollessa heidät yleensä suostutaan tapaamaan. Vaikka kysymykset ovat pinnallisia, saadut vastaukset ovat sekä vastentahtoisia että ristiriitaisia. Wennehielm tajuaa, että nuoren Swanstrålen katoaminen ei olekaan mikään yksinkertainen juttu. Alun pienoinen vastarinta vaihtuu uteliaisuuteen ja päättäväisyyteen; hän ei luovuta ennen kuin asiat on selvitetty.

Tyhjät kärryt palasivat maantielle jatkaakseen matkaa poispäin kaupungista. Hetkeä myöhemmin Wennehielmiä kyyditettiin takaisin kohti Turkua. Vaunut kääntyivät päätieltä oikealle ja pysähtyivät Kupittaan kaivohuoneen seinustalle. Wennehielm näki rakennuksen sivuoven avautuvan kuin itsestään. Hän ymmärsi sen merkiksi nousta nopeasti vaunuista ja astua sisään. Luutnantti sulki oven perässään. Pienen huoneen ikkunat oli peitetty, eikä hämärässä näkynyt ketään. Wennehielm istuutui oven viereen sijoitetulle tuolille ja silmäili ympärilleen. Huoneen seiniä kiersivät hyllyt, jotka oli täytetty valkoisilla posliinipurkeilla. Niiden kylkiin oli maalattu sinisellä latinankielisiä sanoja. Apteekkihuone, Wennehielm päätteli. Korkea sermi esti näkemästä huoneen toista päätä. Wennehielm aavisti, että hän ei ollut yksin.

Viattomalta vaikuttava tapaus muuttuu monimutkaiseksi ja vaaralliseksi. Missä Wennehielm kulkeekin, kuolema kulkee perässä tavoitellen sekä häntä että lähes kaikkia juttuun sekaantuneita.

Kello on täydellinen historiallinen dekkari. Vaikka murhat ovat aina kauhistuttavia, on "mukava" vaihteeksi lukea puukotuksen, myrkytyksen ynnä muiden nopeiden ja tehokkaiden toimien uhreista kidutusten, silpomisten ja muiden vastaavien sijaan. Samoin on "hauska" lukea, kuinka rikoksia selvitetään kasvokkain kyselemällä, tunnustuksia houkuttelemalla, huomaamattomia kotietsintöjä tekemällä, hitaasti mutta vääjäämättömästi.

Ison plussan annan Heinolle siitä, että hän ei puuduta lukijaa kuvaamalla pitkiä luentoja. Vapaaherra von Clinck puhuu alkemiasta, aiheesta josta on kirjoitettu fiktiivisiä teoksia vaikka kuinka monta. Heino kirjoittaa luennosta, mutta tiivistää sen suhteellisen lyhyeen, mikä ainakin itselleni toimii. En ole niin kiinnostunut oppineista herroista, että jaksaisin lukea sivutolkulla heidän tieteellisistä - tai epätieteellisistä - jorinoistaan.

Pidin Wennehielmin hahmosta jo ykkösosan jälkeen. Hän on kerrassaan mainio. Oikeasti hän viihtyisi parhaiten kotonaan lämpimän kakluunin vieressä, kenties tilkan viskiä naukkaillen ja päivälliskutsuja pitäen, murskaantunutta jalkaansa säästellen. Kuitenkin hän on niin utelias, että ajautuu selvittämään mysteereitä ja vetää siihen mukaansa myös kaupunginviskaali Appengrenin, joka olisi noin tuhat kertaa mieluummin kotona nuorikkonsa luona kuin Wennehielmin päähänpistoja toteuttamassa.

Wennehielm on paitsi äärimmäisen kohtelias myös nokkela ja huumorintajuinen. Hänen huumorinsa on pikemminkin pisteliästä kuin suoraa, ja etenkin sanailu taloudenhoitajan, mamselli Mannelinin kanssa on nautittavaa luettavaa. Mamselli Mannelin on myös aivan loistava hahmo, joka yllättää Wennehielmin kerran jos toisenkin osallistuessaan omin nokkineen tapauksen selvittämiseen.

Tällä kertaa Wennehielm ei yrittänyt puolustautua mamsellin syytöksiltä, koska arvasi, miten vaientaisi tämän.

"En ole kutsunut kuningasta tänne, mutta hänen ylhäisyytensä on henkilökohtaisesti pyytänyt minua saapumaan luokseen huomenna iltapäivällä. Mamselli loihtinee esiin vanhan juhlapukuni", Wennehielm pamautti nauttien taloudenhoitajansa tyrmistyneestä ilmeestä. Jos kenraalin vierailusta ei muuta hyvää koituisi, niin Kaisa-mamselli jääminen sanattomaksi oli jo palkkio sinänsä. 

Pidin siitä, että kirja koukutti alusta saakka. Jo alkuvaiheessa lukijalle paljastetaan, että Wennehielmille on kerrottu vain osatotuus. Myös muutamassa muussa kohdassa lukija tietää hetkellisesti enemmän kuin Wennehielm. On siis luettava eteenpäin saadakseen tietää, saako Wennehielm selville lukijalle kerrotut asiat.

Toivon totisesti, että Heino kirjoittaa Wennehielmille lisää seikkailuja. Tähän asti kirjat ovat olleet kiinnostavia, koukuttavia, riittävän jännittäviä ja sujuvasti eteneviä. Heino kuvaa kiehtovasti 1700-luvun elämää erilaisissa ympäristöissä, ja mielelläni lukisin paljon lisää.   

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Otava 2014
349 s.

Virpi Hämeen-Anttila on tehnyt uuden aluevaltauksen. Intellektuellit rakkaustarinat ja perhedraamat ovat ainakin väliaikaisesti vaihtuneet historialliseen dekkariin. Valtaus on onnistunut; sarjan avausosa on erittäin hyvä.

Virkamies Karl Axel Björk toimii vapaa-ajallaan yksityisetsivänä auttaen lapsuudenystäväänsä, ylikonstaapeli Martti Ekmania, selvittämään henkirikoksia. Hän ei ole virallisesti poliisin avustaja, vaan tekee asioita omin päin, osan niin että on sopinut siitä Ekmanin kanssa ja osan tältä salaa. Ekman on välillä helisemässä ja menettämässä hermojaan Björkin joutuessa hengenvaaraan useammankin kerran.

Björk katsoi ruumiin kasvoja. Pää ammotti auki toiselta sivulta, mutta August Siltalan ilme oli sama kuin löydettäessä, levollinen ja raukea. Björk ajatteli Siltalan kotia, kauniita verhoja, mattoja ja huonekaluja, pehmeää vuodetta, kylpyammetta, tuoksuvesiä. Kuivattua ruusua, kirjeitä. Ede, bibe, lude, post mortem nulla voluptas. Syö, juo, leiki, kuoleman jälkeen ei ole nautintoja. Epikuroksen kerrotaan lausuneen nuo sanat. Schopenhauerin mielestä niin puhuu turmelus. Mutta ihmisessä on korkeampi siemen, tahto, joka on ikuinen, joka ei kuole. Björk oli lukenut Schopenhaueria vähän aikaa sitten eikä ymmärtänyt, mitä filosoofi tarkoitti tahdolla, jos se ei ollut yhtä kuin elämänvietti. Hän ajatteli paitoja kaapissa, kuvitteli niiden kosketuksen ihollaan ja kapinoi ikuista tahtoa vastaan. Miten siitä sai tiedon, miten siitä saattoi olla varma? Kun taas elämä on tässä ja nyt, se tuntuu ja näkyy, se on kaunis, kaunis... He olivat samanlaiset, tämä mies ja hän. Hänen kävi kiihkeästi sääliksi Siltalaa, joka oli rakastanut ja nauttinut ja makasi tässä nyt näin ja lemusi tukahduttavasti, ja samalla hänessä syttyi entistä kitkerämpi, polttavampi vimma saada vastuuseen se, joka oli sammuttanut Siltalan elämän liekin.

Vaikka Björkillä on tuttavia, hän on pohjimmiltaan yksinäinen susi. Naisten kanssa hän menestyisi hyvin, mutta ei halua päästää ketään lähelleen. Tutkimuksissaan hän joutuu kosketuksiin useammankin naisen kanssa, mutta kaikki toiminta pohjautuu hänen päämääräänsä saada murhaaja tai murhaajat kiinni. Virkamies- ja etsiväurien ulkopuolella hänellä on vain vähän sosiaalista elämää, ja sekin vähä tuntuu hänestä usein ylivoimaiselta. Lisäksi häntä vaivaavat kadonnut isä sekä vanhat sukuriidat.

Kirjaa oli miellyttävä lukea. Hämeen-Anttila on saanut herätettyä henkiin historiallisen Helsingin ja siellä elävät ihmiset. Vaikka henkilögalleria on runsas, se on hallittavissa eli lukija pysyy kärryillä siitä kuka on kuka. Päähenkilö Björk on melkoisen mainio tapaus, jonka edesottamuksia on sekä jännittävää että hauskaa seurata. Etenkin hänen huolellinen naamioitumisensa varjostus- ynnä muita tehtäviä varten on varsin hupaisaa luettavaa.  

Kautta linjan näkyy Hämeen-Anttilan vahva osaaminen kirjoittajana sekä asiantuntemus. Teksti on alusta loppuun harkittua, tasapainoista ja sujuvaa. Paikat, esineet ja ihmiset on kuvattu uskottavasti. Pidin etenkin siitä, että kieli on autenttista; on pick-nick, gummi, intuitsio, fuchsi, bufetti ja niin edelleen. Ainoa asia, mikä minua hiukan häiritsee, on Björkin - oppineen miehen - tapa käyttää ihmisistä pronominiä se. Voisi olettaa, että kaiken viimeisen päälle huolellisesti tekevä puhuisi ja ajattelisi ihmisiä hänenä ja heinä, ei sinä ja niinä.

Muuten kirja on erinomainen ja odotan kovasti jatkoa. Sitä on varmasti luvassa, sillä sen verran paljon asioita jää vielä auki odottamaan selitystä. Toivon silti, ettei Hämeen-Anttila keskity vain tähän vaan jatkaa myös aiempaa tuttua tyyliään.

Yön sydän on jäätä on luettu myös Ja kaikkea muuta - blogissa.

Lillemor Jordas: Saariston väkeä ja huvilaneitejä: Albert Edelfeltin porvoolaisia malleja

Lillemor Jordas: Saariston väkeä ja huvilaneitejä: Albert Edelfeltin porvoolaisia malleja
Albert Edelfeltin säätiö 2014
112 s.

Kirjaston uutuuspöydältä bongasin tämän ihanuuden; ulkonäöltään kauniin ja nimeltään kiinnostavan taidekirjan. Kiinnostavaa ja kiehtovaa on kirjan sisältökin. Siihen on koottu Albert Edelfeltin maalauksista tunnistettujen henkilöiden minielämäkertoja, lähinnä siltä kannalta milloin ja missä he ovat olleet malleina ja keitä he tauluissa ovat. Lähdeaineistona on käytetty muun muassa mallien ja heidän sukulaistensta kirjeenvaihtoa ja haastatteluja sekä arkistolähteitä.

On todella kiehtovaa lukea henkilöistä, jotka ovat inspiroineet yhtä Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista taiteilijoista. On huikeaa ajatella, kuinka tavalliset ihmiset ovat antaneet - ehkä tietämättäänkin - kasvonsa suomalaiseen taidehistoriaan. On jännittävää kuvitella kesäpäiviä, joina he ovat istuneet antamassa piirteensä muun muassa Vänrikki Stoolin tarinoiden hahmoille.

Sofia Lovisa Salenius (synt. 1870) oli tilattoman Johan Saleniuksen ja Sofia Lovisan (o.s. Stör) tytär. Hän asui vanhempiensa ja veljiensä Anders Gustafin ja Johanneksen kanssa Lindbäckin torpassa, joka sijaitsi Haikon kartanon puiston pohjoisessa päässä lähellä Dala-huvilaa. Fio, kuten häntä yleisesti kutsuttiin, toimi jo nuorena Albert Edelfeltin mallina. Häntä voidaankin pitää taiteilijan tunnetuimpana mallina. Hän oli surullinen pikkutyttö Edelfeltin ensimmäisessä Haikkoossa syntyneessä ulkoilmamaalauksessa Lapsen ruumissaatto. Kaksi vuotta myöhemmin hän oli yksi keskeinen hahmo teoksessa Jumalanpalvelus Uudenmaan saaristossa. Ja vuonna 1883 hän tasapainoili myrskyyn joutuneessa kalastajaveneessä teoksessa Merellä.

(...)

Suvussa kerrotaan tarinaa, että Albert Edelfelt teki useita versioita aidan vierellä seisovasta nuorukaisesta. Hän ei tuntunut löytävän oikeaa asentoa ja repi luonnoksia toinen toisensa perään. Istunto venyi pitkäksi ja oli uuvuttava sekä Edvinille että Edelfeltille. Pitkän työpäivän päätteeksi Edelfelt lähti kotiin huvilalle ja unohti täysin maksaa palkan mallilleen. Edvin ei koskaan tohtinut ottaa asiaa puheeksi taiteilijan kanssa ja jäi näin ilman korvausta.  

Olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä, miten Edelfelt tapasi henkilöt ja sai heidät malleikseen. Olisi ollut kiinnostavaa lukea monia tarinoita ja muistoja Edelfeltin työskentelystä ja oleskelusta Haikon maisemissa. Uskallan väittää, että aineistossa olisi ollut aineksia ja mahdollisuuksia paljon laajempaan ja syvempään kuvaan taiteilijasta ja hänen malleistaan, nyt se jää kiinnostavuudestaan huolimatta pintaraapaisuksi. 

Dekkariviikko: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Kati Hiekkapelto: Suojattomat
Otava 2014
298 s.

Anna Fekete - sarjan toinen osa Suojattomat on hieno kirja. Alkuun olin vähän epävarma, että pidänkö tästä, mutta mitä pidemmälle lukeminen eteni sitä tiukemmin se piti otteessaan. Ja nyt kun lukemisen jälkeen on mennyt yksi yö, pidän kirjasta vielä enemmän.

Anna kollegoineen selvittää montaa erilaista tapausta, jotka tutkinnan edetessä alkavat liittyä toisiinsa. Huumekuolema, kadonnut vanhus, yliajon uhri, laiton maahanmuuttaja, väkivaltainen jengi. Kuka on nähnyt liikaa, kuka tietää liikaa, ja onko mikään sittenkään sitä miltä näyttää?

Työ limittyy vapaa-aikaan, kun Anna tapaa tutkinnan yhteydessä unkarilaisen au pairin. Gabriella haluaisi pitää yhteyttä ja viettää aikaa yhdessä, mikä ärsyttää Annaa. Yhteinen äidinkieli ei hänen mielestään ole syy ystävystyä. Samaan aikaan Anna on huolissaan veljestään sekä sairaasta isoäidistään. Lisäksi hän haluaisi auttaa kuulusteltavaansa, jonka elämä on ollut alusta saakka täysin rikki. Paineet ovat siis kovat ja niitä tulee monesta suunnasta.

 

Annaa harmitti. Hän ei olisi halunnut kysellä autosta ja sieltä löytyneistä hiuksista. Hän halusi päästää Sammyn ulos poliisivankilasta, hankkia pojalle asunnon ja toimittaa kouluun. Hoidattaa huumeriippuvuuden pois ja tarjota mahdollisuuden tavalliseen nuoren miehen elämään. Esko kuristaisi minut, jos tietäisi, hän ajatteli. Ja Sammyn jälkeen olisi vielä Maalikin ja Farzadin vuoro. Olenkohan minä enää pätevä kuulustelija ollenkaan, hän ajatteli.

Tapahtumia kerrotaan Annan lisäksi myös muiden henkilöhahmojen näkökulmista. Äänessä ovat etenkin laiton maahanmuuttaja Sammy sekä poliisi Esko Niemi. Nämä kolme hahmoa ovat pinnalta hyvin erilaisia, kukin kovia omalla tavallaan. Sisältä he ovat kuitenkin herkkiä, vaikka ovat päättäneet pitää sen piilossa. Moniäänisyys tekee tarinasta inhimillisen.

Se poliisinainen oli kumma. Onnistui iskemään nyrkkiä naamaan mitättömillä pikku kysymyksillään. Sammy oli aina hirvittävän uupunut kuulustelujen jälkeen. Tilanteita eivät helpottaneet Ritva Siposen jälkipuinnit. Asianajaja haluai välttämättä käydä kaikki asiat läpi joka ikinen kerta ja neuvoi ja opasti, mitä Sammyn pitäisi sanoa seuraavalla kerralla. Se tympi. Hän tunsi olevansa Ritvan sätkynukke, tahdoton toimenpiteiden kohde. Hän yritti unohtaa Ritvan ja kuulustelut ja huumeet ja menneisyyden, kaiken mihin hän oli takertunut aivan liian tiukasti. Hän yritti unohtaa pelkonsa, antaa asioden vain mennä niin kuin oli tarkoitus.

Sammy luki runon jälleen kerran seinältä. Merkillinen tunne valtasi hänet. Levottomuus, koti-ikävä, äidin ikävä, tuska ja menetykset kieppuivat hänen sisällään ahdistavana pyörteenä, mutta samaan aikaan jokin uusi virisi hänessä. Hän kuuli miten tuuli puhalsi Afgnistanin rajavyöhykkeellä, aisti sen kuuman virtauksen täällä kaukana pakkasen ja lumen keskellä, tunsi hienon hiekkapölyn kosketuksen poskillaan. Tuuli löysi reiän hänen kehostaan ja meni lävitse. Kiihtyneenä hän nousi laveriltaan, sydän hakkasi niin että suonet kohisivat päässä, hän puristeli käsiään nyrkkiin ja auki, asteli edestakaisin sellinsä lattialla ja hymyili, sillä yhtäkkiä hän tiesi mitä tekisi. 

Nimenomaan inhimillisyys on se sana, joka minulla on päällimmäisenä mielessä Suojattomia ajatellessa. On kyseessä sitten narkkari, rasisti tai kerrostalokyttääjä, jokaisesta on löydettävissä jotain hyvääkin. Pahat teot, sanat ja ajatukset eivät ole yksiselitteisiä, asiat eivät ole suoraviivaisia, vaan niille on syy, syy joka saattaa juontua vuosien tai vuosikymmenien taa.

Suojattomat on paitsi inhimillinen myös vahvan yhteiskunnallinen teos. Se kyseenalaistaa anonyymin virkamiesbyrokratian pakottaen lukijan miettimään, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on epäreilua ja mikä oikeudenmukaista. Ennen kaikkea se antaa hädälle ihmiskasvot.

Dekkariviikko: Nemo Rossi: Mafian linnut

Nemo Rossi: Mafian linnut
Päällys Sami Saramäki
Myllylahti 2013
344 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Mikäpä sopisi paremmin Dekkariviikon lukemistoksi kuin Arkeomysteeri-sarjan kakkososa! Rooman susista tutut Leo, Kaius ja Silva törmäävät epäilyttäviin taide-esineisiin ja hämäräperäisiin tyyppeihin, selvittävät kidnappausta ja päätyvät seikkailemaan aina roomalaisiin katakombeihin asti. Peräänsä he saavat niin rosvot kuin poliisitkin.

He pysähtyivät niille jalansijoilleen. Jostain tosiaan kuului ääniä. Tippuiko katosta vesipisaroita tai kilahteliko jokin metalliesine kiveä vasten? Ja sitten: matala ääni kuulosti kaukaiselta puheelta, josta ei saanut selvää. Jossain helähti kuin metallinen ovi olisi auennut. 

Tunnelin ahtaudessa, kaiuttomien tuffiseinien välissä, Leon oli mahdotonta paikallistaa, mistä äänet kuuluivat. Hänestä tuntui, että jos nuo ensimmäiset äänet kuuluivat heidän edestään, niin tuo helähdys olikin kuulunut heidän takaansa. Tai ehkä se oli päinvastoin. Tai ehkä hän vain kuvitteli kaiken, eikä oikeasti mitään kuulunutkaan.

Silva hiipi eteenpäin, katsoi taakseen, nosto varoittavasti sormen huulilleen ja nyökkäsi edessä olevaan käytävän mutkaan päin. Henkeään pidätellen he kurkistivat kulman taakse.

Pidin sarjan avausosasta ja pidin myös jatkosta. Tarina on melkoinen palapeli, joka tarjoaa haastetta lukijalle. Vauhtia ja jännitystä riittää, mutta mukana on ripaus myös huumoria ja ihastusta. Itseäni nauratti esimerkiksi kohta, jossa suomalainen opettaja tunnistaa puhelun taustaäänistä bussimerkin ja -mallin. Onnekkaita sattumia, mutta sopivassa määrin niin etteivät nuoret saa asioita selville liian helposti.

Tekstistä huomaa, että kirjoittajilla on vahvat tiedot niin taiteesta kuin teknologiastakin. Asiantuntemus näkyy mutta se kulkee sujuvasti osana tapahtumia. Asioista on poimittu kiinnostavimpia puolia, eikä lukijaa väsytetä liiallisilla yksityiskohdilla.

Pidin kirjasta yksityishenkilönä, mutta iloitsen siitä myös ammattini puolesta. Kirjastossa käy säännöllisesti nuoria ja heidän vanhempiaan kysymässä jännityskirjoja, nimenomaan kirjoja jotka eivät ole fantasiaa. Usein olen suositellut Musta kaista - sarjaa, mutta on hienoa saada lisää tekijöitä ja uusia vaihtoehtoja.

 

Victoria Hislop: Elämänlanka

Victoria Hislop: Elämänlanka
Englanninkielinen alkuperäisteos The Thread (2011)
Suomentanut Susanna Tuomi
Suomenkielinen kansi Nic Oxby
Bazar 2014
442 s.

Victoria Hislopin esikoisteos Saari on ollut yksi vaikuttavimmista lukukokemuksista ikinä. Suurin odotuksin tartuin siis Hislopin uutuuskirjaan Elämänlanka. Enkä joutunut pettymään.

Elämänlanka on lumoava ja liikuttava kertomus rakkaudesta, joka kestää aikojen ja matkojen yli. Nuori Mitsos on vierailulla isovanhempiensa luona, ja hänen on tullut aika kuulla heidän hurja tarinansa.

1920-luvulla Thessalonikissa, eloisalla Irinin kadulla, kohtaavat poika nimeltä Dimitri ja tyttö nimeltä Katerina. Dimitrin rikas perhe on päätynyt köyhälistön alueelle kaupungin tuhoisan suurpalon jälkeen. Perheen isä rakentaa uutta tehdasta ja taloa hartaudella, vuosikausia. Hän ei piittaa vaimostaan eikä pojastaan, vain raha merkitsee. Hän ei kykene hyväksymään Dimitrin päätöksiä, ja ajaa asenteellaan tämän vaarallisiin toimiin kauaksi kotoa.

Katerina on paennut sotaisasta Smyrnasta ja eksynyt matkalla äidistään ja sisarestaan. Hän pääsee Eugenian ja tämän tyttärien mukana laivaan. Thessalonikiin saavuttuaan he kokevat onnenpotkun; heidän ei tarvitse jatkaa matkaa kaupungin ulkopuoliseen pakolaiskylään vaan he saavat asettua tyhjilleen jääneeseen taloon. Katerina saa vuosia myöhemmin yhteyden äitiinsä mutta välit eivät ole entisellään. Äidillä on uusi perhe, johon kauan sitten kadonnut tytär ei sovi. Eugenian luona Katerinan on hyvä, ja nopeasti hän löytää sekä ystäviä että elämänpituisen ompelemisen ilon.

Vuosikymmenet kuluvat eikä elämä ole kenellekään helppoa. Rahaa ja ruokaa on vähän, juutalaisvainot koskettavat rajusti myös Irinin katua, Kreikka ajautuu sisällissotaan. Katerina ja Dimitri ajautuvat fyysisesti kauas toisistaan, mutta eivät unohda. He tietävät tunteensa, mutta eivät uskalla toivoa pysyvänsä hengissä, eivät uskalla unelmoida yhteisestä tulevaisuudesta. Molemmat joutuvan käymään sisäisiä kamppailuja tunteidensa ja velvollisuudentuntonsa kanssa. Dimitri taistelee vastarintaliikkeessä ja Katerina ompelee natsimielisen Gourgouriksen liikkeessä. Kumpikin tekee sen mikä on tehtävä, kunnes kohtalo puuttuu asioihin saattaen heidät lopulta yhteen.

Hän jatkoi kymmenen tai viisitoista minuuttia melkein henkeä vetämättä, kuvaili päiviensä kulkua, kertoi työtovereistaan, gramofoninsoitosta ja kaikesta muusta. Hän suhtautui työhönsä ja elämäänsä kadehdittavan innostuneesti ja sai jopa synkän Esther Morenon vaikuttamaan sympaattiselta, vaikka tämä kietoutui nyrpeyteensä kuin vanhaan harmaaseen huiviin.

Kun Katerina lopetti, Olgalla oli hyvä käsitys hänen työpäiviensä kulusta. Samoin Dimitrillä, joka oli seissyt ovensuussa kuuntelemassa lumoutuneena. Hän ei voinut olla vertaamatta Katerinan kirjavaa työporukkaa oman yksityiskoulunsa opettajiin. Häntä itseään yleensä tympäisi nousta sängystä, vetää ylleen muodolliset pukineet ja lähteä kirjalaukku kainalossa lampsimaan itään päin ehtiäkseen tunneilleen. Hän oli jo lähtiessään uupunut, koska oli pakertanut koulutöitä iltamyöhään, ja Katerinan kuvailema riemu herätyskellon soidessa oli hänelle täysin vierasta. 

Oli mahtavaa lukea tiukoista ystävyyssuhteista, haikeista eroista, järisyttävistä jälleennäkemisistä, mutta myös kiehtovista esineistä ja omistautumisesta sille mikä on tärkeää.

Kahdeksan naista alkoi ommella täkkiä, jonka sisälle parochet piilotettaisiin. He tekisivät yhdessä yössä peiton, johon yleensä kului monta kuukautta. Jokainen kirjoisi peiton reunaan oman nimensä ladinoksi ja keskelle tulisi monimutkainen granaattiomenakuvio. Se oli suosittu käsityöaihe, koska kuvasi runsautta ja hedelmällisyyttä, mutta se oli myös vihje. Ladinoksi granaattiomena oli "granada", ja Roza halusi juutalaisten voivan arvata, että karmiininpunaisen satiinin alle kätketty aarre oli peräisin Espanjasta, tarkemmin sanottuna Granadasta.

Kirjan loppu on mielestäni liiaksi tiivistetty. Kaikkien vaikeuksien jälkeen Dimitri ja Katerina päätyvät lopulta yhteen, ja sitten - sen jälkeiset vuosikymmenet kuitataan noin kymmenessä sivussa. Olisin halunnut lukea niistäkin lisää, olisin halunnut lukea myös onnellisimmista ajoista. Ja kun Dimitrin ja Katerinan kertomus tulee päätökseen, jäljellä on enää nelisivuinen epilogi, jossa Mitsos päättää mitä tekee elämällään kuultuaan huiman tarinan.

Tösähtävästä lopusta huolimatta Elämänlanka on ihana, ihana, ihana kirja, se on kirja jonka en olisi tahtonut loppuvan ollenkaan. Arvaan, että Saaren lailla se on yksi kirjoista, joiden sisällön muistan vielä vuosien päästä.

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä: kirjoituksia

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä: kirjoituksia
Kirjapaja 2014
171 s.

Luin kirjan epäjärjestyksessä eli niin, että avasin sen satunnaisesta kohdasta ja luin yhden tekstin. Jos osuin kohtaan, jonka olin jo lukenut, selasin seuraavaan. Joitakin luin pariin kertaan, toisia ääneen kavereille.

Kirjan nimi on osuva: muutaman sivun mittaiset tekstit ovat todellakin välähdyksiä. Niissä päästään Björkmanin mukana matkoille, töihin, kavereiden luo, kotiin. Niissä ihmetellään maailman menoa monelta kantilta. 

Pidän Björkmanin pohdiskelevasta tyylistä ja tavasta, jolla hän sekä tuo asiat lähelle että etäännyttää ne. Jotkut asiat ovat tuttuja mutta ne eivät tunnu ylimalkaisilta tai yleispäteviltä, koska Björkman liittää mukaan omia kokemuksiaan tai herättää lukijan huomaamaan epäoikeudenmukaisuuksia ja kummallisuuksia.

Elintarvikkeiden piiloveteen, eli määrään, joka niiden tuottamiseen kuluu, tullaan kiinnittämään entistä enemmän huomiota. Yhden juustokilon tuottamiseen kuluu 5000 litraa vettä. Kahvikupilliseen 140 litraa. Maailman hirveä paradoksaalisuus ilmeneekin siinä, että kehitysmaat käyttävät vähäiset vesivaransa viljelläkseen tuotteita vesirikkaaseen pohjolaan. 

(...)

Arkielämää eniten haittaava pelkoni on kuitenkin tuulenpelko. Ancraofobia. Kammoan myrskytuulta, mutta vähäisemmätkin tuulennopeudet saavat minut hermostuneeksi. Taipuvat puut, liehuvat liput ja rakennustyömaiden irrallaan räpisevät pressut ja paukkuvat kattopellit kertovat voimasta, jota en voi hallita enkä kesyttää.

Björkmanin tekstiä on nautinnollista lukea. Jotkut jutut muistuttavat omasta lapsuudesta, toiset antavat uusia näkökulmia, jotkut vaan ovat niin kiehtovia. Kiireessä kirjaa ei sovi lukea; vaikka yksittäiset kirjoitukset ovat lyhyitä niin ne kaikki ovat täynnä tunteita, tulkintoja, pohdintoja, ihmettelyä. Kieli on erittäin kaunista ja senkin takia lauseita haluaa lukea uudelleen.