Anna Gavalda: Karkumatka

Anna Gavalda: Karkumatka
Ranskankielinen alkuperäisteos L'Échappée belle (2009)
Suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus 2010
120 s.

Uskomatonta mutta totta, sain sittenkin vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteen valmiiksi, ja aikaakin jäi vielä viisi ja puoli tuntia! :D Karkumatka sopii viimeiseen puuttuvaan kohtaan, "kirja jossa kukaan ei kuole". Lähellä on, mutta niin vaan loukkaantunut koira jää henkiin. 

Tarina kertoo neljästä sisaruksesta, ja sitä kerrotaan Garancen näkemänä ja kokemana. Garance ja Simon matkaavat autossa serkkunsa häihin, mukana on Simonin kuivakka ja bakteerikammoinen vaimo Carine. Sisaruksista kolmas, Lola saadaan mukaan kesken matkaa. Perillä sisaruksia odottaa pettymys; joukkion neljäs palanen, Vincent, ei ole töiden takia päässyt tulemaan. Kun ihmiset alkavat valua kirkkoon odottamaan seremonian alkua, Simon saa idean: Karataan! Mennään Vincentin luo! Garance ja Lola ovat heti juonessa mukana. 

Pannaan se väsymyksen piikkiin, mutta yllätin itseni hempeilemästä. Koin yhtäkkiä syvää hellyyttä noita kolmea kohtaan ja tunsin, että saimme nyt nauttia viimeisistä lapsuuden voileivistä...

He olivat liki kolmekymmentä vuotta riemastuttaneet elämääni. Mitä minusta tulisi ilman heitä? Ja milloin elämä vihdoin meidät erottaisi? 

Sillä niin se on. Aika erottaa ne, jotka rakastavat toisiaan, eikä mikään ole pysyvää.

Nämä yhteiset hetket - olimme kaikki siitä tietoisia - olivat vain pikku bonus. Aikalisä, sivuaskel, armonhetki. Muutama muilta varastettu tuokio.

Miten kauan meillä riittäisi tarmoa tempaista itsemme irti arjesta ja lähteä tämänkaltaisille karkumatkoille? Montako vapaahetkeä elämä meille vielä soisi? Montako ähäkuttia? Montako lyhyttä jatkoaikaa? Milloin kadottaisimme toiselle ja millä tavoin siteet höltyisivät?

Montako vuotta vielä, ennen kuin olisimme vanhoja?

Minä tiedän, että tiedostimme kaikki asian. Minä tunnen meidät hyvin. 

Häveliäisyys esti meitä puhumasta siitä, mutta sillä nimenomaisella hetkellä me tiesimme.

Että koimme tämän raunioituneen linnan juurella erään aikakauden lopun ja että nahanluonnin hetki lähestyi. Että pitäisi irrottautua tästä toveruudesta, hellyydestä, hieman karheasta rakkaudesta. Pitäisi päästää irti. Avata kämmen ja kasvaa vihdoin isoksi. 

Pitihän Daltonin veljestenkin lähteä kunkin omalle suunnalleen auringon laskiessa...

Olen lukenut Anna Gavaldalta kaiken suomennetun. Tein graduni Kimpassa-kirjasta. Gavalda kirjoittaa usein perheestä, mutta Karkumatka on sikäli poikkeava, että tässä läheisyys on nimenomaan biologisten sisarusten välinen. Muuten hänen tuotannossaan on usein niin, että perhe on itse valittu pikemmin kuin biologiaan perustuva, että ystävät ja työkaverit täyttävät vanhempien ja sisarusten roolin verisukulaisia "paremmin". Tässä emme näe sisarusten vanhempia juurikaan, äiti sanoo yhden lauseen mutta siinäpä se. Koko kirja on sisaruutta, yhteenkuuluvuutta. Lapsuusajasta kerrotaan vähän, enemmän ollaan nykyhetkessä, siinä kuinka hauskaa on nyt. 

Tämä on piristävä poikkeus Gavaldan kirjoissa. Monesti henkilöhahmot ovat vähän eksyksissä, ja perheen tapaaminen tuottaa pahaa oloa. Karkumatka on lämminhenkinen ja kujeileva, samalla silti  hitusen haikea. Sisarukset eivät elä tätä päivää kuin viimeistä päivää, mutta he tietävät että näitä mahdollisuuksia olla nelistään ei tule paljoa. Kun ollaan yhdessä, ollaan kunnolla. Kiusoitellaan toisia, nauraa räkätetään yhdessä, päätyvätpä he puolittaisiksi kuokkavieraiksi häihin - ihan jonkun muun kuin serkkunsa. Vaikka kirjan sivumäärä ei ole iso, saa lukija hyvän kuvan sisaruksista ja heidän elämäntilanteistaan. 

No niin, tämän kirjan myötä laitetaan vuosi 2017 pakettiin ja aletaan keskittyä tulevaan. Lukuhaasteista osallistun varmasti vain Helmet-lukuhaasteeseen. Vähän myös houkuttaa Lukupinon Yhdysvallat-haaste. Enkä varmasti edes tiedä kaikkia bloggaajakollegoiden keksimiä haasteita, täytyy tutkailla ensi viikolla ja miettiä, mihin rahkeet riittävät. Tänä vuonna luin aiempaa vähemmän kirjoja, suoranainen lukujumi vaivasi useampaan kertaan ja lisäksi oli vaan niin kiire, melkein kaikki viikonloput täynnä ohjelmaa niin ei oikein ollut lukurauhaa. Tavoite on, että ensi vuonna ainakin yksi viikonloppu kuukaudesta on täysin rauhoitettu, ilman ohjelmaa. Jospa saisi kirjapinoja madallettua...  

Meritta Veilleux: Sovinto

Meritta Veilleux: Sovinto
Kansi: Satu Ketola
Aviador 2017
240 s.

Sovinto tarttui mukaan kirjaston uutuuspöydältä. Ja hyvä että tarttui. 

Mietin hetken että kääk, pitää laittaa tämä kirja Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "kirjassa mennään naimisiin", vaikka alun hääjuhlaa seuraa Itävallan natsimiehitys ja henkilöhahmojen selviytymistaistelu. No, mennään siinä onneksi myöhemminkin naimisiin, kahteenkin kertaan, ja jälkimmäisiä häitä seuraa onnellisempi aika.

Päähenkilö Ingria on kirjan alussa lapsi. Suomalainen perhe on saapunut Wieniin, koska Ingrian sisar Margit on menossa naimisiin itävaltalaisen Januckin kanssa. Tämän Magda-sisko on Ingrian ikäinen, ja tytöt ystävystyvät. Ingria ihailee Magdaa, joka tietää paljon asioita, aikuistenkin juttuja. Lisäksi Magda on peloton ja utelias. 

Kaikkien elämä muuttuu pian häiden jälkeen. Natsit marssivat Itävaltaan, ja maa miehitetään. Ingrian äidin isovanhemmat ovat juutalaisia, mutta perhe ei usko että se vaikuttaa heihin millään tavalla eiväthän he enää harjoita uskontoaan. Toisin kuitenkin käy. Januckista tulee vastarintataistelija, ja Magda alkaa kiinnostua natsismista. Eräänä päivänä Ingriaa ja Magdaa ei tulla hakemaan piirustustunnilta. He menevät kotiin huomatakseen talon tyhjäksi. Molempien perheet ovat poissa. Piirustuksenopettaja, Elke-nunna, vie tytöt luostariin mutta paha pääsee sinnekin. Ingria päätyy kellotehtaaseen töihin, yhdeksi juutalaistytöksi toisten kanssa. Elämä on raskasta mutta hän jää eloon. Sodan jälkeen on tilaa rakkaudelle, mutta vainot ja kauhut seuraavat mukana pitkään. 

Alice sammutti kattovalon ja avasi kaihtimet raolleen. Hän odotti Ingriaa, työleiriltä selvinnyttä tyttöä. Piirtäjätyttöä, joka ei pystynyt kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Tai mitä kellotehtaassa tapahtui. Ovelta kuului hiljainen koputus. Kun Alice avasi oven, Ingria katseli hänen ohitseen, kuin hakien katseelleen jotain, mutta Alice tiesi, että se oli pelosta johtuvaa, halua varmistaa, että huoneeseen oli turvallista tulla.

"Käy istumaan, ole hyvä", Alice sanoi matalalla äänellä ja osoitti kädellään kahta nojatuolia, jotka olivat rinnakkain seinän vieressä. Niiden edessä oli pöydällä paperipino ja liitulaatikko. Ingria näytti hetken verran harkitsevan, kummalle tuolille istuisi, mutta kävi sitten ovea lähimpään. 

"Haluaisitko sinä kertoa muista kellotehtaan tytöistä?" Alice kysyi. Hän odotti levollisen avastausta vanhassa, kuluneessa nahkatuolissa. Kaihtimien välistä siilautuva valo loi ystävällisen hämärän heidän ympärilleen, ja hän toivoi, että se saisi Ingrian unohtamaan, että he istuivat vaaleaksi maalatussa betoniseinäisessä toimistohuoneessa. Ingria istui jäykästi tuolin reunalla. Seinäkellon tikitys täytti hiljaisuuden. Alice nousi, otti kellon seinältä ja pani sen työpöytänsä laatikkoon. Ingrian jännittyneet hartiat laskivat. Alice pani kädet rauhallisesti syliinsä ja jäi odottamaan. 

"Ei sinun tarvitse puhua siitä, jos sinä et halua", Alice sanoi viimein.

Heidän istuttuaan hetken aikaa hiljaa Alice kysyi: "Haluaisitko sinä piirtää jotain?"

Ingria nyökkäsi, valitsi hetken epäröityään vaaleanpunaisen liidun ja jäi katsomaan valkeaa paperia.

Tykkäsin kirjasta, vaikka aloittaessani olin vähän epäileväinen. Tiedättehän, taas yksi kertomus natseista ja toisesta maailmansodasta, pystyykö tämä tuomaan jotain uutta siihen tuhansiin kertoihin kerrottuun. Tykkäsin tavasta, miten tässä esitettiin asiat, miten paljon jätettiin pois tai kerrottiin vain viitteenomaisesti. Raakuuksia on, mutta ne kuvataan lyhyesti eikä samoja asioita toisteta kerta toisensa jälkeen. 

Kertomus on kuin letti. Alussa kaikki ovat yhdessä, sitten tullaan jaetuksi osiin, jotkut kiehkurat irtoavat matkan varrella, toiset kiertävät toisiaan, välillä hipaisten ohimennen ja sitten taas etääntyen. Lopussa sidotaan yhteen ne, jotka ovat jäljellä. 

Tämä on Ingrian tarina, mutta myös muut hahmot saavat omia lukujaan. On erityisen kiinnostavaa päästä Magdan pään sisään, lukea siitä miten hän innostui natsismista ja miten hän käsittelee asiaa  vuosikymmeniä myöhemmin, vanhana naisena. Pidän siitä, että jossittelua ei ole. Se mitä on tehty on tehty, ja sen kanssa yritetään elää. Pidän siitä, että sivumäärää ei ole kasvatettu esimerkiksi sillä, kuinka Ingria miettisi missä perhe nyt olisi, jos he olisivat lähteneet Wienistä ajoissa. Pidän kirjan lukuisista yksityiskohdista, jotka kasvavat valtavan suuriksi. Esimerkiksi kohta, jossa Magda löytää hävitetyn kellotehtaan pihalta kultahampaan ja oksentaa. Sanoja on käytetty vähän, mutta mitä se tuo lukijan päähän, sitä on paljon.

Tämä on luettu - ja tykätty - myös Kirjavinkeissä. 

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki
Kansi: Sanna Sorsa
WSOY 2008
182 s.







'

Taisi käydä niin, että minusta tuli Waltari-fani. Olen joskus muinoin lukenut Istanbul-kirjan, mutta siitä en innostunut vallan kauheasti. Toisin kävi, kun aloitin lukemaan Surun ja ilon kaupunkia. Waltarin syntymästä tuli 100 vuotta vuonna 2008, silloin julkaistiin valokuvitettuina uusintapainoksina muutamia hänen teoksiaan, muun muassa tämä.

Waltari kuvaa 1930-luvun Helsinkiä yhtenä huhtikuisena päivänä. Tarinoissa liikutaan aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja tavataan joukko erilaisia ihmisiä. On nuoria ja vanhoja, terveitä ja sairaita, rikkaita ja köyhiä, päämäärätietoisia ja flaneeraajia, unelmoivia ja unelmattomia... Jokaisen kaupunki on erilainen, ja jokaisen päivä on erilainen. Ajan yhteiskuntaa vilkuillaan monesta näkökulmasta. On kiinnostavaa lukea esimerkiksi luokkaerosta, kun siitä saadaan sekä rikkaan että köyhän näkökulma. Tai kuinka sairaalassa 12-vuotias poika jakaa huoneen vanhan miehen kanssa - milloin lastenosastot tulivat sairaaloihin? 

Kaksitoista vuotta siitä päivästä - ei, siitä on jo kaksi tai kolme ihmiselämää. Kolme elämää hän on ehtinyt elää siitä päivästä. Nuorena, ruumis väkevänä, henki valppaana, kädet valmiina tarttumaan työhön, mieli täynnä varmaa luottamusta miehisen miehen kykyyn raivata itse oma tiensä. Sellaisena hän lähti. Nyt hän palaa vain kahdentoista vuoden kuluttua hitu harmaata tuhkaa sormissaan - hän palaa, ei omasta tahdostaan, vaan vieraan käskyn pakottamana vieraan voiman määrätessä hänen askeleensa. Hän palaa kasvot sulkeutuneina, kirveenvarsi pistäen repusta näkyviin. Hän palaa vaarallisena, murtuneena ja murheellisena. 

(...)

Kevään armoton valo paistaa yli Helsingin kattojen. Se iskee tulen sataantuhanteen ikkunaan ja saa jäälautoiksi hajonneen, harmaan meren välkehtimään sinisenä. Neljännesmiljoona ihmistä on tuntemattoman miehen ympärillä muutaman kilometrin piirissä hänen nojatessaan aseman graniittipylvääseen sammuneena, voimansa hylkäämänä ja toivottomana. Koko yön hän on valvonut, mutta nyt on voima hyljännyt hänet ja hän on menettänyt tarkoituksensa. Neljännesmiljoona ihmistä eikä hän tiedä, onko näiden joukossa ainoatakaan, joka ottaa hänet vastaan, kuuntelee hänen tuskaansa ja auttaa häntä tekemään elämänsä uudeksi. Sillä yksin hän ei voi, hän on jo puhaltanut veteen kuplansa ja vesi on hajonnut.

Hyvä tavaton miten upeaa kieltä! Myönnän, että Waltari-tuntemukseni on rajoittunut komisario Palmu -elokuviin, enkä ollenkaan osannut aavistaa saavani lukea jotain näin kaunista ja voimallista. Waltari kuvaa ihmisiä tarkasti, tehden heistä eläviä ja lukijalle läheisiä. Kivaa oli myös se, että loppujen lopuksi tarinoiden henkilöt liittyivät jotenkin toisiinsa, kukaan ei ollutkaan yksittäinen sattumanvarainen hahmo vaan kaikille tuli lisää historiaa muiden ihmisten ja heidän tarinoidensa kanssa.

Kaupunki on läsnä mutta vain taustalla, siitä ei ole tehty päähenkilöä (kuten esimerkiksi Jukka Viikilän teoksessa Akvarelleja Engelin kaupungista). Silti kaupunki on jokaiselle hahmolle eri, se tarjoaa kaikille erilaisia mahdollisuuksia ja unelmien kohteita. 

Kirjan ovat lukeneet ainakin Sara, Mila ja Reckon. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta "yhdenpäivänromaani."

Ulla-Lena Lundberg: Is

Ulla-Lena Lundberg: Is
Schildts & Söderströms 2012
364 s.

Marraskuun kirja Finlandssvenska läsutmaningeniin tulee näin myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Kirjan piti olla sellainen, jossa "författaren har hatt på porträttfoton". Kotikirjastosta löytyi useampikin vaihtoehto. Bo Carpelania olen jo lukenut tähän haasteeseen, joten päädyin Ulla-Lena Lundbergiin, jolla on kansiliepeen kuvassa myssy päässään :) Lundberg on ehkä kansallinen merikirjailijamme. Niin monta romaania hänellä on, jotka liittyvät mereen, saaristoon, meren tarjoamiin elinkeinoihin. Is-kirjassa lähdemme pastori Petter Kummelin ja hänen perheensä mukana saaristoon. Mantereella pastori on ollut mukana kristillisessä liikkeessä. "Oxfordrörelsenissä". Se on vienyt niin paljon hänen aikaansa, vaatinut niin paljon, että Mona-rouva on joutunut puuttumaan asiaan. Monan aloitteesta perhe muuttaa saareen ja asettuu aloilleen pappilaan. 

Saarelaisilla on omat kiistansa, mutta papin perheen he ottavat hyvin vastaan. Toki katsovat tarkkaan, että keitäs nuo ovat ja onko heistä mihinkään. Petter antaa ihmisille aikaa, ei sano koskaan ei. Mona siivoaa ja keittää ja on aina ystävällinen. Pieni Sanna-tyttö saa sympatiat herttaisuudellaan. Vaikka saari ja sen ihmiset ovat ystävällisiä, on perheellä paine. Petter tuskailee etenkin saarnojen kanssa; mitä sanoa, miten osoittaa ammattitaito, miten tuoda esiin kiitollisuus mahdollisuudesta asua ja työskennellä täällä. Miten voittaa ihmisten luottamus?

Kesäaikaan saaristo on idyllinen ja ihana paikka. Mutta talvi on ankara ja pimeä. Elämä ei ole helppoa, mutta Petterin kutsumus on vahva; hän on täällä ihmisiä varten, olosuhteet voivat vaikeuttaa mutta eivät keskeyttää hänen työntekoaan. Hän liikkuu paljon ihmisten ilmoilla eikä aina ymmärrä, kuinka tiukasti vaimo on sidottu kotiin pienen lapsen kanssa. Tasapainoa työn ja perhe-elämän välillä ei ole helppoa löytää. Sota-aika on ohi, mutta monet tavarat saatavissa vain kortilla. Vähitellen saari ja ihmiset rakentavat itselleen uutta, tulevaisuutta.

Raka spåret från sakristian till predikstolen. Ingen sidoblick på Monas ängsligt uppmuntrade ansikte, rakt uppför den lilla trappan. Böjd till bön som bara är är svart rädsla: Hjälp! medan församlingen övertygande sjunger: "Om jord och himmel än förgår, i dig min glädje dock består". Samtidigt gisslar nummertavlan, som väktaren svänger för att signalera att nu ska de sluta.

Det blir tyst, och prästen står ensam i predikstolen, inte längre skyddad av handboken. Han lyfter huvudet från sin simelerade bön och ser ut över församlingen. Idel vänliga, intresserade ansikten. Nu vet han vad han ska säga:

"Kära vänner, bröder och systrar i Jesus Kristus. Vi är samlade till gudstjänst i vår egen kyrka. För mig är det första gången, och jag ska aldrig glömma mötet med kyrkan ute på fjärden. Som ni vet är det en lång resa innan man är framme, och under natter hinner man nästan tappa modet och ångra att man kommit. Men med morgonljuset dyker målet upp. Ni vet alla vilken glädje det väcker när man ser kyrkan och klockstapeln tona fram långt i fjärran och vet att man nästa är framme. Det var så vackert, jag var så betagen, och så glad. Ich jag tänkte med Bibelns ord: 'Här bor förvisso God, och här är himmelens port.'"

Voin taas kerran todeta olevani meri-ihminen, etenkin mitä kirjallisuuteen tulee. Saaret, pienet talot, pitkät välimatkat, eristäytyneisyys, siinä on vaan sitä jotain idylliä. Tulee vahva kaipuu päästä jollekin pienelle saarelle, vaikka varmasti tietää että talvella olisi tukalia hetkiä. Olen kerran ollut sellaisella ruotsinkielisellä saarella, jossa oli ympäri vuoden 16 asukasta, kesällä joitakin kymmeniä enemmän. Kustavista piti mennä kolmella lossilla, ennen kuin oltiin perillä. 

Jos on kirjan kuvaama ympäristö kaunis, on sitä tarinakin. Kaunis ja koskettava. Uusi paikka, kotiutuminen sinne, alkava juurtuminen, sitten elämän yllätyksellisyys. Tuntuu jotensakin siltä, että tässä kirjassa on ihan kaikki mitä minä tarvitsen hyvään kirjaan. Kiinnostavat henkilöhahmot, kiehtova tapahtumaympäristö, se että kuvataan pienten ihmisten suurta elämää. Lisäksi tässä nähdään tiiviin yhteisön ja yhteisöllisyyden eri puolia, mitä on olla tai tuntea olevansa ulkopuolinen, miten tulla hyväksytyksi joukkoon ilman että luopuu omista periaatteistaan.   

Helmet-lukuhaasteessa tämä käy kohtaan "kirja on inspiroinut muuta taidetta". Näyttämösovitus on tulossa Kansallisoopperaan, esityspäivä on 25.1.2019. Huomatkaa vuosiluku, mä olin jo tohkeissani että "ihan kohta!" :D

Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt
Ranskankielinen alkuperäisteos La petite communiste qui ne souriait jamais (2014)
Suomentanut Aura Sevón
Like 2017
304 s.

Tämän kirjan nimi on sellainen, jota ei voi ohittaa. Kuva ei välttämättä kerro mitään, mutta takakansi saattaa herättää kiinnostuksen. Itse tiesin Nadia Comanecin nimeltä, tiesin hänen olleen huippulahjakas ja menestyksekäs voimistelija. Mitään muuta en tiennyt. Lola Lafon on tehnyt Comanecista fiktiivisen elämäkerran, jossa on kuitenkin käytetty lähteenä sekä arkistolähteitä että keskusteluja ja sähköpostiviestejä Comanecin itsensä kanssa. 

Pieni Nadia osoittaa lahjakkuutensa voimistelussa, ja loppu on historiaa. Telinevoimistelun maailma on kuitenkin äärettömän kova. Joihinkin kilpailuihin hän ei pääse, koska on liian nuori. Treenaaminen kohti täydellisyyttä vaatii korkeaa kipukynnystä ja sitä että ei välitä kivusta. Lääkärivierailut ovat jokapäiväinen juttu. Lomaa on jouluna, kaksi päivää. Muuten treenataan tuntitolkulla joka päivä. Loukkaantumiset ovat tuikitavallisia mutta niiden ei anneta vaikuttaa harjoitteluun. Nadia on suurin ja rohkein; hän tekee liikkeitä joita muut eivät uskalla tehdä, evät naiset eivätkä miehet. Hänestä tulee suuri tähti, mutta loisto on lyhytkestoinen. Murrosikä muuttaa muotoja, ja hänet leimataan entiseksi suuruudeksi. Kotimaalleen hän on hyödyksi vain niin kauan kuin voittaa kultaa täysillä kympeillä. Kakkostila on häpeä ja aiheuttaa maansurun. 

27. joulukuuta Stefania saattaa Nadian takaisin sisäoppilaitokseen ja pääsee katsomaan harjoituksia. Hänen tekisi mieli sulkea silmänsä, kun voimistelijat ponnistavat horisonttiin, kääntävät tilan ylösalaisin, venyttävät ilmaa. Hänen tyttärensä aloittaa sarjan alusta. Nousee puomille, putoaa. Nappaa hengästyneenä juomapullon, hörppää kulauksen ja jatkaa, yrittää uudelleen kaksoisvolttia taaksepäin. Kello 16 Bela antaa merkin ja sali tyhjennetään: siivoojaa, muita valmentajia, jopa pianistia pyydetään poistumaan, vain Bela, Nadia ja Stefania jäävät saliin, ja Bela vannottaa Stefaniaa lupaamaan, ettei kertoisi kenellekään siitä, mitä pian tulisi näkemään. Verhot suljetaan ja valot sytytetään päälle keskellä päivää. 

(...)

Tämä yllätys on salaisuus, josta ei tiedä vielä kukaan, uuden maailmanvallan julistus. Käsittämätön liike, jota tehdessään on vain unohdettava luunmurtuman, katkeavan jänteen tai poksahtavan selkänikaman vaara. On pelattava hullua peliä, edettävä omalla radalla. Uskomaton liike sai alkunsa joitakin kuukausia aiemmin eräänä aamuna sattuneesta virheestä. 

Tämä oli aika hämmentävä lukukokemus. Fiktiivisten lukujen perässä - tai joskus alussa - kirjailija kertoo kursiivilla, mitä fiktiivinen Nadia itse on kommentoinut lukuun liittyen. Kursiiviosuudet ovat välillä varsin pitkiä. Ne ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Kiinnostaisi tietää, onko oikea, reaalimaailman Nadia lukenut kirjaa ja jos on, mitä hän siitä ajattelee.

Tarina on hurja. On helppo ajatella, että hirveää millaiseen henkiseen ja fyysiseen rääkkiin nuoret voimistelijatytöt ovat joutuneet. Fiktiivinen Nadia Comaneci ampuu alas tällaiset mietteet. Hän rakasti voimistelua, eikä olisi halunnut olla missään muualla kuin voimistelusalissa. Se oli hänelle tavallista elämää, eikä hän kaivannut muuta. Hän ei halunnut shoppailla tai istua kahviloissa, hän halusi voimistella, kehitellä yhä uusia ja aina vaan vaativampia liikesarjoja. 

Voimistelun ohella saamme tietoa Ceaucescun ajan Romaniasta, siitä millaista oli elää diktaattorin hallitsemassa maassa. Ja millaista oli elää, kun valtakausi oli loppumassa. Niin valmentaja Bela kuin Nadia loikkasivat länteen, eri aikaan tosin. Vapaa maa ei kuitenkaan tuo vapautta ja onnea. Nadiakin sai kokea, että aiemmat meriitit painuvat unohduksiin. Hänen nimensä ei unohdu, mutta henkilönä hän hukkuu yhä uusien voimistelutähtien alle. 

Ehkä olisin halunnut vielä lisää kommentteja ja näkemyksiä, heiltä jotka olivat Nadiaa lähellä. Nyt esimerkiksi joukkuekavereiden mielipiteet jäävät yhden haastattelun varaan, eikä kilpakumppaneiden ajatuksista saada tietää mitään. Myös perhe olisi saanut esiintyä enemmän, nyt he jäävät kovin ulkopuolisiksi. Toki tämän on Nadian tarina, mutta olisin kaivannut muitakin suhteita kuin Nadian ja hänen valmentajansa välisen. 

Voimistelijan arkea kuvataan hätkähdyttävällä tavalla. Pienen pienet ateriat, tulehtuneet akillesjänteet, mustelmat jotka eivät koskaan ehdi parantua, murrosiän käsitteleminen sairautena... Ei voi olla miettimättä, onko meno samanlaista edelleen. Ja toivomatta, että niin ei ole. Toivomatta, että jonkinlainen inhimillisyys olisi saanut jalansijaa sitten 1960- ja 1970-lukujen. 

Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt on luettu myös blogeissa Sivutiellä ja Illuusioita.    

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan "kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän". Aiheita on useampikin: Nadia Comaneci, telinevoimistelu, Romania yleensä ja Romanian vuoden 1989 vallankumous. 

Célestine Vaite: Tahitin tyttäret

Célestine Vaite: Tahitin tyttäret
Englanninkielinen alkuperäisteos Frangipani (2004)
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola
Otava 2006
300 s.

Oijoijoi! Moni varmasti tietää sen tunteen, kun tajuaa tarttuneensa helmeen ja ihmettelee, miksi löysi sen vasta nyt. Tahitin tyttäret oli minulle sellainen kokemus. Jestas tuota värin, lämmön, temperamentin ja elämänilon määrää! 

Materena on varsin tyypillinen tahitilainen nainen. Rakastuminen teini-iässä, avioituminen, ensimmäinen lapsi alle kaksikymppisenä, siivoustyö joka jatkuu 20 vuotta, työn ulkopuolinen aika pääasiassa kodin ja lasten hoitoa, sukulaisia siellä ja täällä tunkemassa nenäänsä perheen asioihin... Mutta kun Materenan (ja Piton) tytär Leilani tulee teini-ikään, Materena toivoo tämän rikkovan perinteitä. Tyttö on pienestä pitäen ollut kiinnostunut monista asioista, ja yksi aarteista on ollut moniosainen tietosanakirja. Materena pelkää ja toivoo samaan aikaan. Pelkää tyttären rakastuvan liian nuorena ja heittävän opiskelumahdollisuudet hukkaan, samalla hän pelkää sitä että tytär lähtee pois, Ranskaan, minne moni saarelainen lähtee opiskelemaan. Hän toivoo tyttären tavoittelevan korkeuksia eikä tyytyvän vähään, silti toivoen tämän pysyvän lähellä. Samalla hän muistelee, mitä itse on tehnyt sen ikäisenä mitä Leilani on nyt. 

Aue, Materena huokaa uudestaan. Jassoo, hän ottaa toisen Coca-Colan, joita Rita-serkku on tuonut tänään tuliaisiksi. Ja hänpäs ottaa vähän perunalastujakin, joita Rita-serkku myös on tuonut tänään tullessaan. Hänellä on niin surullinen olo. Ihan hirvittää ajatella, ettei Leilani enää asu kotona. Mutta toisaalta, Materena ajattelee, talossa vallitsee sen jälkeen ilman muuta rentoutuneempi tunnelma. Materena ei hermoile koko ajan, kun Leilani keskeyttää läksynsä ja lähtee Hotun mukaan, joka tahtoo löytää uudelleen kotisaarensa, jota tämä kaipasi viisi vuotta ollessaan jumissa Ranskassa.

Aue, lapset... panevat itkemään.

Yksi poika lähtee toiseen maahan, toinen poika ilmoittaa lähtevänsä Bora Boralle ja ryhtyvänsä siellä hotellin keittiömestariksi, ja nyt sitten on tyttären vuoro lähteä. Mitä minä teen lapsilleni, Materena pohtii. He odottavat malttamattomasti, että saavat jättää minut, niinkö?

Aue, Materena on kauhean surullinen, mutta hän ei voi olla kaiken aikaa naama pitkänä, kun serkku on kylässä ja istuu aivan vieressä keittiön pöydän ääressä.

"No, serkku", Materena sanoo. "Meneekö töissä hyvin?"

"Serkku", Rita vastaa. "Voit ihan hyvin olla surullinen, ymmärrän kyllä. En tullut tänne nauramaan vitseillesi." Hän laskee kätensä Materenan kädelle. "On järkytys, kun tytär lähtee kotoa." Rita tietää, mistä puhuu. Kun hän lähti äitinsä luota kolmekymmentäyksivuotiaana, hänen mamansa oli lohduton kokonaiset kolme viikkoa.  Ei yhtään auttanut, vaikka sukulaiset sanoivat hänelle: "Jo oli aikakin! Hallelujaa!" Antoinette-täti itki taukoamatta.

Tämä on vahvojen naisten kirja, naisten jotka elävät ja rakastavat täysillä. Ja vaikka miehet muka ovat perheen pää, ovat he lopulta aikamoisia mammanpoikia. Naiset ovat muka alistuneita kodinhengettäriksi, mutta oikeasti he tekevät päätökset ja saavat asiat toimimaan. Ja myös muuttumaan! Kun tytär kasvaa ja toteuttaa unelmiaan, herää kipinä myös Materenassa. Ei ole myöhäistä muuttaa oman elämän kulkua.

En tiedä Tahistista yhtään mitään muuta kuin mitä tässä kirjassa kerrotaan. Ja koska kirja on toistakymmentä vuotta vanha, en tiedä onko elämä edelleen samanlaista. Vieläkö nuoret lähtevät Ranskaan, onko tapana haudata istukka puun alle synnytyksen jälkeen, onko vielä omituista jos mies haluaa laittaa ruokaa jne. Lukiessa tuli olo, kuin olisi ollut Etelä-Euroopassa mutta kerrottuna kahdella. Tiedättehän, italialaiset mammat poikineen, miehet television vieressä ja naiset keittiössä, tiiviit yhteydet sukulaisiin yms. Tykkäsin siitä, että tässä on rohkeita ja määrätietoisia naisia. Vaikka välillä on keskinäistä kinaa, silti pidetään aina yhtä. 

Luin takaliepeestä, että kirja kuuluu kolmiosaiseen sarjaan. Tarkoittaa sitä että lukulistani kasvoi taas :)

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta "oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja". Vaite on syntyisin Tahitilta, ja on teini-ikäisenä muuttanut Australiaan. 

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah: Muistojen kirja
Englanninkielinen alkuperäisteos The Book of Memory (2015)
Suomentanut Tero Valkonen
Kansi: Eveliina Rusanen
Tammi 2017
307 s.

Postausliukuhihna jatkaa tuotantoaan, jotta Helmet-lukuhaaste saadaan mahdollisimman lähelle täyttä. Nyt ruksataan kohta "kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä". Periaatteessa kohtaan olisi käynyt varmaan melkein mikä tahansa suomenruotsalaisesta lähtien. Halusin afrikkalaislähtöisen kirjailijan, koska maanosa on melko lailla aliedustettuna käännöksissä.

Petina Gappahilta on aiemmin suomennettu yksi kirja, tarinakokoelma (jota en ole lukenut). Muistojen kirjassa tapaamme Memoryn, zimbabwelaisen albiinon, joka istuu vankilassa syytettynä valkoisen miehen murhasta. Ilman sen tarkempaa tutkintaa syyllisyys on todettu ja kuolemantuomio langetettu. Memory kirjoittaa elämäntarinaansa muistikirjoihin, jotka ovat menossa amerikkalaiselle toimittajalle. Mutta mikä onkaan totta ja mikä ei, mikä on todellista muistoa ja mikä kuviteltua, mikä on väärinkäsitystä tai väärinymmärrystä ja mikä todellista? 

Se oli viimeinen todiste, että minut oli peruuttamattomasti myyty. Tiesin silloin, etten voinut tehdä asialle kertakaikkiaan mitään enkä myöskään kertoa siitä kenellekään. Kenen puoleen olisin muka voinut kääntyä? Olin yhdeksänvuotias. Olin yksin. Ne, jotka olisivat voineet minua auttaa, olivat juuri ne, jotka olivat alkujaankin minut myyneet. En tiennyt miten olisin voinut päästä takaisin kotiin; en edes tiennyt, missä suunnassa koti oli.

Tuskasta tuli siedettävää vain siksi, että saatoin ajatella että mikäli äiti ja isä saattoivat noin vain hankkiutua minusta eroon, minä en halunnut olla heidän kanssaan. Jos he kerran pärjäsivät ilman minua, niin minä puolestani päätin pärjätä ilman heitä.

Se päätös oli helpompi tehdä kuin pitää.

Huh, on tämä hurja tarina! Yhteiskunnan kaikkinainen epäoikeudenmukaisuus, jossa syrjintä ja väkivalta ovat arkipäivää. Jossa jo lapsena on joutunut ja tottunut näkemään kaikenlaista. Lisäksi Memoryn vahva hylätyksi tulemisen kokeminen, aiemman ulkopuolisuuden tunteen oheen. Vuosien myötä hän tottuu ostajaansa, Lloydiin, alkaa jopa pitää tästä. Mutta elämällä on nurkan takana valmiina uusi ikävä yllätys. Näyttää siltä, että Memoryn kohtalo on olla ulkopuolinen, onnen tavoittamattomissa. 

Tämä on tarina, jota on toisaalta luettava ahmien eteenpäin ja toisaalta säännösteltävä, jotta se riittäisi edes muutamaksi illaksi. Pitkästä aikaa myös sellainen kirja, että teki mieli kurkistaa viimeiselle sivulle. Ihmeen tyynenä ja eläväisenä Memory pysyy vankilaolosuhteista huolimatta. Koin, että toivottoman oloisessa tilanteessa on kuitenkin rippunen iloa mukana. Kaikesta huolimatta lapsuusmuistot lämmittävät. 

Kirjaa on luettu blogeissa todella paljon, siitä on kirjoitettu muun muassa blogeissa Kirjapolkuni, Mitä luimme kerran, Usva kirjablogi, Sivumerkkejä sekä Kymmenen puikkoa langalla.   

Myös haasteeni Kirja joka maasta etenee pitkästä aikaa, siihen ruksaan Zimbabwen. 

Ingar Johnsrud: Metsästäjä

Ingar Johnsrud: Metsästäjä
Norjankielinen alkuperäisteos Kalypso (2016)
Suomentanut Arja Kantele
Like 2017
425 s.

Vaikka olen epäillyt kyllästyneeni dekkareihin, jatkan vielä muutamalla. Ainakin Metsästäjän kohdalla kyse on siitä, että saan Helmet-lukuhaasteeseen taas yhden kohdan ruksattua (kirja kirjailijalta jolta olet aiemmin lukenut vain yhden teoksen). Kirja on Johnsrudin toinen kirja, ja samalla toinen suomennos. 

Esitän haukut heti alkuun, jotta pääsen lopuksi kehumaan. Ensinnäkin miinuspisteitä saa päähenkilön päihdeongelma, tällä kertaa kyse on pillereistä, lähinnä masennus- ja unilääkkeistä joita Fredrik Beier napsii miten sattuu. Ja aika paljon palstatilaa saa se, mitä pillereistä seuraa. Booooriing! Perhe-elämä olisi voinut olla kiinnostavaa, esimerkiksi Jacob-pojan soittoharrastus. Mutta kun kaikkea katsotaan pilleriongelmien läpi, ei se jaksa innostaa. 

Toinen miinus tai ehkä pikemminkin kysymysmerkki menee kirjan suomenkieliselle nimelle. Miksi Metsästäjä? Minulle jäi epäselväksi, ketä sillä tarkoitetaan? Fredrik Beieriä vai jotain muuta poliisia? Narkkari-Kainia joka listii porukkaa minkä kerkiää? Pääpahista? Tarinan varjoissa hiipivää heppua? Katsoin kirjan alkuperäisen nimen vasta lopuksi, ja tuntui että se avasi täysin uuden näkökulman tarinaan. Miksi suomenkielinen nimi ei voi olla Kalypso? Kuitenkin Kalypso on tärkeä osa tarinaa, ja on sillä nimellä myös suomeksi. Pieni miinus myös takakansitekstille, joka on hiukan harhaanjohtava. Kaikkihan eivät sitä lue, mutta minä luen ja odotan sen olevan tapahtumien mukainen. Takakannessa kerrotaan pojan kuolemasta sanoen että se tapahtuu "samaan aikaan". Ei, se on tapahtunut neljä vuotta aiemmin. Lisäksi kuolemasta kerrotaan sivulla a, ja kun kirja on edennyt a + 150 sivua ei poliiseilla ole mitään hajua tapahtuneesta. Tuli olo, että turhaan tässä odottelen että milloin asia tulee poliisien tietoisuuteen. 

Tarina ei sinänsä ole mitenkään uusi tai persoonallinen. Ollaan vakoilun, entisen Neuvostoliiton, pelottavan aseen ja salaisen sotilasoperaation alueella. Pidän kuitenkin tavasta, jolla se on kerrottu. Yllätyksiä koetaan niin 1990-luvun kuin nykyhetken aikatasossa; yllätykset ovat toisaalta isoja mutta toisaalta riittävän pieniä ollakseen uskottavia. Uskottavuus onkin yksi tärkeä tekijä siinä, miksi tämä on hyvä kirja. Vakoiluosuudessa ei käytetä toinen toistaan mielikuvituksellisimpia viestintäkeinoja eikä jahdata korruptoituneita poliitikkoja valtaisan salaliiton keskellä. Ei, tässä ollaan pienen ja tiiviin ihmisjoukon mukana, joukon, jossa on tilaa yksilöille. 

Hiljaisuus.

Suuta kuivasi. Luotiliivi painoi hartioita, kiristi vyötäisiltä, keuhkoja ei millään saanut vedettyä täyteen. Kädelle läikähti lämpöä. Kafan käsi. "Valmis?"

Kafa nykäisi aseen kotelosta. Kun Heckler & Koch -pistooli oli vankasti kahden käden otteessa, hän suoristi selkänsä ja lähti jämäkästi ääntä kohti. 

Joinakin hetkinä eläin meissä palaa takaisin. Tuhannet sivilisaation vuodet kuoriutuvat pois, ja ruumis reagoi kuin olisimme ihmisapinoita, tai sikoja. Ihohuokoset tulvahtavat täyteen liejua. Karvasta pelon lemua. Sitä löyhähti sieraimiin, kun Kafa ja Fredrik pääsivät portaiden päähän. 

Tässäkin kerroksessa he astuivat ensin pimeään betonikäytävään. Täälläkin ammotti jokaisen oviaukon takana ikkuna-aukkoja. Kamanoiden edessä lunta ja jäätä, sisään puhalsi kylmä, läpitunkeva viima. Mutta seiniä oli sotkettu, niihin oli täherretty sanoja joista ei saanut selvää. Ja piirrelty: ruumis ja sen vieressä reikäinen kallo, väkevä nyrkki ja sen alla tikku-ukko-tyylillä raapustettu lapsi kaksin kerroin.

Kain seisoi heidän edessään, muutaman askeleen päässä. Suu oli kysyvästi raollaan, hupun alta vilkkuivat hurjat silmät. Kainaloiden alla mollottivat tumman hikilaikut. Hän jymisytti lattiaa maihinnousukengillään. Nurkkaan ahdistettu peto. Jääpiikki kourassaan.

Isot pluspisteet menevät suomentajalle sanavalinnoista. Palsa on sellainen sana, että piti kysyä äidiltä ja isältä että mitä se tarkoittaa (kuulemma palttoota eli päällystakkia). Puristustrikoot on hauska valinta, samoin karmin sijasta kamana. Jännitystä lisää esimerkiksi se, että jääpiikki on Kainin kourassa eikä kädessä. Koura on isompi kuin käsi, ja ilman asettakin sormet ovat koukistuneet. Kouralla on tehty fyysistä työtä, koura on kokenut kovempia asioita kuin käsi. Aina suomentajan työtä ei huomaa, mutta tässä jäin monesti miettimään että mitä mahtaa lukea norjankielisessä tekstissä. Tuumin, että suomennoksessa on pohdittu synonyymejä eikä aina valittu sitä helpointa tai yleisintä sanaa. 

Pisteet myös tasa-arvosta, kerrankin kirja jossa hahmot esiintyvät - poliisipäällikköä ja venäläistä sotilasattaseaa lukuunottamatta - etunimellään, niin naiset kuin miehetkin. Tätä olen peräänkuuluttanut monesti. Kiitos mieluusti Kafa ja Fredrik, ei Kafa ja Beier. 

Oletettavasti sarja saa jatkoa. Ihan jees, kunhan Fredrik saisi pilleriongelmansa kuriin. Kyllä hänellä olisi riittävästi perhekiemuroita ilman päihteitä. Kafaan haluaisin tutustua tarkemmin; nyt ihan lopussa hänestä paljastuu yllättäviä juttuja, joita kuitenkaan ei avata yhtään. Hän on toinen päähenkilö, joten hän ansaitsisi enemmän tilaa. Jään odottamaan mitä tuleman pitää.

Metsästäjä on luettu myös blogeissa Mummo matkalla sekä Kirjat, sopat ja sähellykset.

Robert K. Wittman & David Kinney: Paholaisen päiväkirja: Alfred Rosenberg ja kolmannen valtakunnan varastetut salaisuudet

Robert K. Wittman & David Kinney: Paholaisen päiväkirja: Alfred Rosenberg ja kolmannen valtakunnan varastetut salaisuudet
Englanninkielinen alkuperäisteos The Devil's Diary
Suomentanut Heikki Eskelinen
Tammi 2017
536 s.

Joulunpyhät ovat toivottavasti rauhalliset ympäri maailman. Mietin hetken aikaa, että onko sopivaa julkaista postaus sota-aiheisesta kirjasta juuri tänään. Totesin että on. Nimenomaan tällaisena rauhoittumisen ja yhdessäolon aikana pitää muistaa historia, pitää muistaa millaista vihaa on ollut. 

Kirjan alkuosassa kerrotaan Rosenbergin päiväkirjan seikkailuista. Se oli jo löytynyt, kunnes joutui uudelleen kadoksiin. Se ilmestyi uudelleen, vain joutuakseen keskelle monimutkaista omistussuhteen selvittelyä. Päiväkirja oli salakuljetettu Saksasta Yhdysvaltoihin, sitä tarjottiin tai myytiin museolle, sen olinpaikasta saatiin ristiriitaisia tietoja, siitä valehdeltiin, sille löytyi useampi "laillinen" omistaja, sen ympärillä suoritettiin salainen operaatio... Lopulta se päätyi holokaustimuseoon.

Toisessa osassa kerrotaan natsien valtaannoususta ja ajasta ennen sotaa. Rosenbergin päiväkirjamerkinnät avaavat arkea ja kertovat sekä suurista toiveista että suurista suunnitelmista. Kolmas osa on sotavuosilta. Päiväkirja avaa lukijalle ehkä yllättäviäkin asioita, kertoen muun muassa natsijohdon keskinäisistä kiistoista. Rosenberg vuodattaa hyvinkin katkerasti pettymystään siitä, että ei koe saavansa tarpeeksi valtaa. 

"Toivotonta", Rosenberg kirjoitti. "H. väitti että Göring tekisi kaiken, hänellä olisi toimintavapaus, ja minä saisin neuvonantajan aseman. En minä ole tehnyt tämän ongelman parissa työtä kymmentä vuotta ´neuvoakseni´Herr Himmleriä, jolla ei koskaan ole ollut minkäänlaisia ajatuksia tästä asiasta ja joka vain minun viidentoista viime vuoden aikana tekemäni työn ansiosta tietää mitään Ukrainasta ym. Hänen nuorten miestensä tähänastinen tunarointi ei ole todellakaan ollut kunniakas luku historiassa."

Rosenberg ryntäsi tiehensä hautomaan harmiaan. Hän oli vuoden 1941 alussa ostanut pienen maatilan Mondseeltä Itävallasta, "hienon paikan keskeltä paratiisia". Siellä oli maalaistalo puutarhoineen, karjaa, hiukan metsää ja lähes kilometri maalauksellisen kaunista rantaviivaa aivan Salzburgin tuntumassa. Siellä hän pohdiskeli pulmallista tilannettaan. Jälleen kerran Himmler "yritti kaapata asiat haltuunsa". Himmler ei halunnut tehdä työtä minkään asian puolesta, hän halusi vain kahmia enemmän valtaa. "Periaatteessa hänellä on riittävästi isoja tehtäviä, joihin hän voisi käyttää koko elämänsä."

Päiväkirja on ollut tärkeä löytö siksi, että se on yksiharvoista natsien ylimmän johdon päiväkirjoista. Samalla se korostaa sitä, miksi valtakunta kaatui. Olihan tuo melkoinen leikkikenttä ja hiekkalaatikko, jossa isot pikkupojat kinasivat siitä, kenellä on eniten leluja ja kuka saa leikkiä milläkin. Johtohahmojen henkilökohtainen ahneus loi ristiriitoja ja luottamuspulaa. Ei siis ihme, ettei natsivalta kestänyt tuon kauempaa.

Pidin siitä, että päiväkirjan etsimisprosessille annettiin niin iso osa. Samalla esiteltiin löytämiselle tärkeitä henkilöitä, jotka sitten esiintyivät kirjan myöhemmissä osissa. Saatiin lukea kuvaus peiteoperaatiosta ja tutustuttiin työhön holokaustimuseossa. On hyvä, ettei päiväkirjan pitkää matkaa kuitattu vain muutamalla sivulla. 

Itselleni suurin yllätys oli tieto Martin Bormannin kuolemasta. Olen lukenut kirjoja ja nähnyt dokumentteja, joissa kerrotaan ettei hänen myöhemmistä vaiheistaan tiedetä. Tässä kuitenkin tiedetään ja väitetään että tiedot on vahvistettu. Hyvä jos näin on, jotta se(kin) luku saa päätöksensä.

Hiukan kritisoin suomennoksen alaotsikkoa, mielestäni se on sekä liian pitkä että tarpeeton. Lisäksi en ihan ymmärtänyt, mitä tarkoitetaan "varastetuilla salaisuuksilla". Päiväkirjaako? 

Helmet-lukuhaasteessa tämä osuu kohtaan "politiikasta tai poliitikosta kertova kirja".

   

Arne Dahl: Inland

Arne Dahl: Inland
Albert Bonniers Förlag 2017
399 s.

Arne Dahl on yksi niistä dekkaristeista, jotka ovat onnistuneesti lopettaneet menestyneen sarjan (Dahlilla A-ryhmä) ja tehneet uusia menestyssarjoja. Osa A-ryhmästä tutuista henkilöistä seikkailee Opcop-sarjassa, jota ei ainakaan vielä ole suomennettu (kannattaisi, ovat hyviä! Postaus kakkososasta löytyy täältä). Suomeksi on saatu yksi osa Sam Bergerin ja Molly Blomin tutkimuksia, nimeltään Rajamaat. Toinen osa Inland jatkuu siitä, mihin ensimmäinen jäi.

Berger ja Blom ovat kaukana kaikesta, pohjoisessa lumen keskellä, paossa Säpoa. He ovat sekä epäiltyjä että vaarassa. Vai ovatko? Onko kaikessa kyse hämäyksestä? Kuka esiintyy Sam Bergerinä? Pienissä mökeissä Berger ja Blom alkavat selvittää, mitä on tapahtunut. Samalla he ajautuvat selvittämään uutta rikossumaa. Koska heidän on toimittava poliisivoimien ulottumattomissa, apunaan heillä on vain tietokone ja satelliittipuhelin, sekä molemmilla oma luotettu yhteyshenkilönsä poliisissa. 

 - Säpo beslagtog filmen, sa Stenbom. Och säkrade upp att det inte finns några kopior.

Blom såg Bergers grimas och sa: 

- Minns du filmen? Vad körde Sam Berger för bil.

- Han var knappast i ett tillstånd då man kan köra bil.

- Vad menar du?

- Han körde inte bil. Han blev avsläppt.

Berger och Blom utväxlade en hastig blick.

- Nån körde honom alltså? Såg du bilen?

- Det var en skåpbil modell mindre, ljus lack, möjligen ljusblå eller ljusgrön.

- Såg du också personen som släppte av honom? frågade Blom andlöst.

- I all hast, sa doktor Jacob Stenbom. Det var en kvinna.

- En kvinna? utbrast Blom.

- Utan tvivel en kvinna.

- Hur såg hon ut?

- Blond, sa Stenbom. Faktum är att hon såg ut lite grann som du, kriminalinspektör Eva lundström.

Berger kände hur världen skakade till. Han lyckades vrida över blicken mot Blom. Han tyckte att han kunde läsa hennes tankar bakom de uppspärrade blå ögonen. Han tyckte att hon tänkte:

Finns det ett parallelt universum?

Kirjan alku on hurjan jännittävä ja mukaansatempaava. Harmi vaan että tunnelma ja toiminta lässähtää. Tai ehkä vika on minussa. Ehkä olen lukenut liikaa dekkareita, ja vaan kertakaikkisen kyllästynyt siihen ikiaikaiseen kliseeseen, että murhaajalla on poliisi tähtäimessään. Ja kun murhaajan henkilöllisyys on selvillä, sitten vatvotaan vatvomistaan, että missä ja milloin kyseinen poliisi on törmännyt tähän. Taas jää sellainen fiilis, että uhrit ovat sivuosassa, heidän elämällään ei ole merkitystä, heidät on vaan tarvittu että saadaan tehtyä murhaajasta sarjamurhaaja.

Jos unohtaa edellämainitun, tykkäsin muusta. Hauskaa ja yllättävää oli lukea, kun Berger ja Blom haastattelevat ihmisiä Skypen välityksellä. Maisemakuvaus on hienoa; karu ja luminen erämaa jaksaa kiehtoa. Etenkin kun se ei ole se tyypillisin dekkareiden toimintaympäristö. Henkilöihin päästään ykkösosaa syvemmälle, etenkin Deer alias Desiré Rosenkvist saa aiempaa enemmän tilaa, ja itselleni hän nousee läheisimmäksi hahmoksi. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytyy kohta "salanimellä tai taiteilijannimellä kirjoitettu kirja". Arne Dahl on oikealta nimeltään Jan Arnald, ja on kirjoittanut kirjoja myös oikealla nimellään.  

Tatu Kokko: Rob McCool ja Kirottu metsä

Tatu Kokko: Rob McCool ja Kirottu metsä
Icasos 2017
331 s.
Arvostelukappale

Rob McCoolin seikkailut jatkuvat sarjan toisessa osassa. Meno on aika lailla samanlaista kuin ensimmäisessä; paikka vaihtuu tiuhaan, käydään taisteluita toinen toistaan mahtavammilla aseilla, joudutaan vangiksi, karataan ja vapautetaan muita, kohdataan ystäviä ja vihollisia joista ei aina heti tiedä kumpia he ovat... Vauhdikasta toimintaa on tarjolla kaikki reilut 300 sivua. 

Ensimmäinen yllätys iskee silmille sivulla 13. En tietenkään kerro mikä se on... Suu loksahti auki ja ajatus oli "mitä tapahtui, ihanko oikeasti, oho". Rob ja Kaarne tempautuvat välittömästi seikkailuun, joka ennen pitkää kuljettaa heidät Kirottuun metsään. Sitä asuttavat hurjat zoonit, naissoturit, jotka orjuuttavat miehet. Niin vaan metsästä selvitään, kunnes seikkailu vie Robin, Kaarnen ja heidän kasakkaseuralaisensa sinne takaisin. Monen monta taistelua on käytävä, kunnes viholliset vallantavoittelijat on kukistettu ja kotimatka voi lopulta alkaa.

Nainen katsoi Dostoa ja sanoi:

- Mitäpä jos pitäisit kiinni tuon naamaasi rumentavan aukon. Metsö on meidän. Ja kaikki, mikä tänne tulee, maasta tahi taivaalta, on meidän, vaikka se olisi pelkkä paksu suupaltti kasakkamunkki.

Dosto murahti ilkeileville sanoille, mutta nipisti suunsa kiinni. Hän nosti karvaisen leukansa ylös mielenosoituksellisesti ja vei kätensä puuskaan tukevan rintansa päälle.

- Olen pahoillani, että olemme häirinneet rauhaanne, Rob sanoi. - Tunnen olevani vastuussa tästä. Olin aluksen ohjaimissa.

- Vai että häirinneet rauhaamme, nainen puuskahti. - Melkoisen lievä ilmaus. Räjäytitte taivaan tuuliin kokonaisen kukkulan aivan nenämme edestä.

- Me emme räjäyttäneet kukkulaanne. Sen teki novgorodilainen ohjus, joka olisi tuhonnut meidät, ellei kukkula olisi sattunut väliin.

Pienen miinuksen annan siitä, että tapahtumat ovat tavattoman vauhdikkaasti eteneviä ja että sekä henkilöitä että heimoja on paljon. Minun oli välillä vaikea muistaa esimerkiksi että keitä olivatkaan opritsnikit ja mitä kapteeni Ravaille tavoittelee. Samoin oli hiukan vaikea pitää mielessä Robin ja Kaarnen tavoitetta. Hiukan vähemmän äksöniä ja pikkuisen enemmän selitystä olisi ollut paikallaan tämmöiselle vanhalle tädille.

Erityisesti iloitsen siitä, että kirjassa on mukana aktiivisia ja vahvoja naishahmoja. Hyvän soturin ei aina tarvitse olla miespuolinen! Jaksan aina ilahtua kirjoista, jotka tarjoavat sisältöä kaikille. Ihan työn puolestakin; on helpompi vinkata kirjoja jotka eivät ole pelkkää äijäilyä tai pelkkää hömppää. Vaikka tässä taistellaan - ja kuollaan - paljon, ei verta ole liikaa. Vastapainoksi on runsaasti huumoria. 

Kaikkinensa Rob McCool ja Kirottu metsä on viihdyttävää ja jännittävää luettavaa. Saapa nähdä tuleeko lisää seikkailuja. 

Kirjan ovat lukeneet myös Amma ja Kirsi.

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan "sankaritarina". Tässä kirjassa sankareita riittää!

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewis: Suden tie
Englanninkielinen alkuperäisteos The Wolf Road (2016)
Suomentanut Elina Koskelin
Like 2017
410 s.

Huh sentään! Oli muuten noin toinen kirja ikinä, mitä en lopulta uskaltanut lukea illalla sängyssä! Suden tie ei ole erityisen raaka, mutta piinaavan jännittävä se on. Pahaenteinen. 

Elka on päätynyt 7-vuotiaana metsään, eksyneenä. Hän asuu mummonsa kanssa; vanhemmat ovat lähteneet etsimään onneaan kullankaivajina. Metsässä hän törmää mieheen, jota alkaa kutsua Ansastajaksi. Tämä kertoo Elkalle mummon kuolleen, ja tarjoaa mahdollisuutta jäädä luokseen. Siihen Elka tarttuu. Kuluu kymmenisen vuotta, ja sitten kaikki muuttuu. Ansastajalla on synkkä salaisuus, niin synkkä, että Elka säikähtää. Hän aloittaa pitkän matkan kohti Halvestonia, tavoitteenaan löytää vanhemmat. Mutta koska jäljillä kulkee Ansastaja, on matkanteko tavattoman vaarallista. Seuranaan Susi - oikea susi, ystävä erämaasta - sekä matkan aikana löydetty uusi tuttavuus Penelope Elka taivaltaa kohti tuntematonta. 

Kävelin ulos Tucketista mieli kevyempänä. Ensimmäistä kertaa saatoin toivoa, että minä ja Penelope selviytyisimme tästä kaikesta. Tin-joki oli kolmen tunnin vaelluksen päässä, ja olisin melkein voinut hyppelehtiä, niin suuresti onnellisuus puski ulos jaloista.

Mutta kaikki vehkeily ja pelko ja ihmisten läheisyys ja aika kaupungeissa oli tylsyttänyt erätaitoni. Mielessä ei edes käynyt, että joku muukin voisi olla valveilla Tucketissa siihen aikaan yöstä. Ei pälkähtänyt päähän, että he etsivät juuri minua. Vuosi sitten olisin kiemurrellut ympyröitä matkalla takaisin majalle, jotta saisin seuraajat kannoiltani, mutta en tehnyt niin sinä yönä. Kävelin suoraa reittiä Tin-joelle, ja minua seurattiin koko matka.

Olin kuullut kirjasta kehuja, mutta silti yllätyin siitä kuinka hyvä se on. Elkan tarina on kaamea, mutta samalla se on huikea selviytymistarina. Elkan ja Ansastajan välillä on jännite koko ajan, alussa lempeämpi mutta loppua kohti koko ajan kiristyvä. Myös Elkan ja erämaan suhde on kiehtova, se miten suuresta, karusta ja rajusta tulee hallittavissa oleva, luotettava, ystävä. Maailma on dystooppinen, mutta ei osoittelevassa määrin. Maailmanlopun meininkiä ei ole, ihmiskunta ei ole katoamassa. Pikemminkin on tapahtunut taantumista, suuret kaupungit sortuneet ja elämä asettunut kyliin. Elämä on kovaa, työ raskasta, ihmisarvo nollassa. 

Kirjaa on luettu pitkin vuotta, siitä on kirjoitettu ainakin blogeissa Ullan luetut kirjat, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Mustetta paperilla. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta "kirjassa liikutaan luonnossa".

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Johnny Kniga 2017
227 s.

Tunnustan, vähän arvelutti alkaa lukea tätä A. W. Yrjänän uutuuskirjaa. Johtuu tietysti herran taustasta. CMX on yksi bändeistä, joita olen kuunnellut ja fanittanut sieltä hamasta muinaisuudesta eli 1990-luvulta saakka. Fanituksen määrä on sitä luokkaa, että olisin varmasti haltioissani vaikka lukisin Yrjänän kauppalistaa. Tosin, jos hänen pitäisi ostaa maitoa ja vessapaperia niin ne olisi ehkä kirjoitettu kauppalappuun vähän monisanaisemmin. Eli vahva ennakko-oletus oli, että Joonaanmäen valaat on suunnilleen tajunnanräjäyttävää. Ja niin se onkin. 

Siellä on hiekkaisen lahdelman hujakoilla talo ja piha

ja pihassa tusina tuulen tanssittamaa omenapuuta

ja kymmenkunta kirsikka- ja luumupuupensaikkoa.

Voisi kuvitella, että omenapuut kukkivat parillisina viikkoina, kun

taas kirsikkapuut uudenkuun aikaan, luumut melkein ympäri vuotta,

ja säikähtää tuoksujen mellakkaa,

sillä näyttää kuin vuodenajat olisivat unohtaneet koko paikan.

Joonaanmäki on saari Porvoon edustalla. Se on vähän maailmasta syrjässä, verkkoyhteyksien ulottumattomissa, melkein unohdettuna. Siellä elelee pieni joukko ihmisiä, joiden neuvokkuus joutuu koetukselle rantaan ajautuneen valaan kanssa. Pian alkaakin uskomaton seikkailu, jossa ollaan maalla, merellä ja ilmassa, unessa ja hereillä, etsitään ja piilotellaan mystisiä laatikoita, ihmetellään aikaa ja sen kulkua... 

Pitkään ähellettyämme altamme kajahti metallinen

rahina ja kuului taas ilmavirran sihinää.

Luukku nousi raolleen ja tunsimme otsonin ja jonkin

kemikaalin yhteisleyhähdyksen.

Nostimme kannen ylös. Se solahti seinää vasten

kuin pistooli koteloonsa.

Kuilu oli ahdas ja seisoimme kantapäät

uuden pimeän aukon reunalla.

Ylhäältä kuului moniääninen kuiskittujen kysymysten tulva.

"Shhhh", sihisin yhteen ääneen Juhanan kanssa,

sillä meistä molemmista tuntui, että nyt ei sopinut täyttää

ilmaa kaiken maailman höpinöillä.

Jännitin tekstin muotoa; kuinka hankalaa on lukea vasemmalle tasattua tekstiä, kun silmä on tottunut sellaiseen joka on tasattu molemmista reunoista? Ei ollenkaan hankalaa. Huomasin kylläkin lukevani hitaammin kuin yleensä. Heti alussa tuntui siltä, että olisin halunnut lukea ääneen. Historian painon huomasin siinä, että aika monet tekstipätkät herättivät mielikuvan Yrjänästä laulamassa niitä. 

Kirjassa on valtavan paljon eri elementtejä, mutta mitään ei silti ole liikaa. Tarinan vauhti kiihtyy kiihtymistään mutta tasapaino säilyy. Viittauksia löytyy vaikka mihin. Joku saattaa tuskastua tällaiseen mutta minä olin riemastunut, moneen otteeseen. 

Helmet-lukuhaasteessa ruksitaan kohta "kirjablogissa kehuttu kirja". Ainakin Linnea ja Suketus ovat tämän lukeneet ja tykästyneet. 

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 18: Henkäys ikuisuudesta

Kirjabloggaajien joulukalenteri alkaa olla jo perinne, itse olen mukana muistaakseni kolmatta kertaa. Eilinen luukku avattiin Tonttujoukon huomioita - blogissa, huomenna vuorossa on Ja kaikkea muuta. 

Naurahdin hiukan, kun luin eilistä luukkua. Tiina kirjoittaa: "Onko mahdollista laittaa joululaulut soimaan ja sammuttaa telkkari ja valot, ihan olla ja rentoutua kesken kaiken suorittamisen, vaikka onkin vasta kolmas adventti?" Osuu aika hyvin kohdalleen, koska tänään minä kirjoitan joululauluista :) 

Oma joulunaikani alkaa marras-joulukuun vaihteessa. Laitan soimaan Tarja Turusen joululevyn Henkäys ikuisuudesta. Istun tai makaan hämärässä. Joskus kädessä on lasi punaviiniä, joskus ei. Mietin elämää, summaan kulunutta vuotta. Palaan levyn pariin useita kertoja ennen joulua, joka ikinen vuosi. 

Levyllä on 14 kappaletta. Jokainen niistä herättää ajatuksia, usein hyvinkin samanlaisia, vuodesta toiseen.

• Kuin henkäys ikuisuutta. Enää tämä ei ole uusi laulu, mutta ilmestyessään vuonna 2006 oli. Tykkään siitä, että perinteisten laulujen rinnalle uskalletaan ja osataan tehdä uusia. Ei ole helppoa rikkoa vanhojen kaikille tuttujen joululaulujen rintamaa. 

• You Would Have Loved This. Tämä laittaa joka kerta miettimään heitä, jotka eivät enää ole keskuudessamme. Tänä vuonna en ole menettänyt ketään sukulaista, sen sijaan kirjabloggaajakollegoita lähti kolme. Tätä kuunnellessa mieleen tulee joka kerta joku, jonka haluaisin olevan vielä läsnä. Mietin tuota henkilöä, että mitä joulu hänelle merkitsi ja missä hän sitä vietti.

• Happy New Year. Vuosi on vaihtumassa. Aika koota yhteen tämän vuoden tapahtumat. Mikä oli iloista, mikä surullista? Missä onnistuin, mikä meni vikaan? Samalla mietin uudenvuodenlupauksia, tai pitäisikö sanoa tavoitteita. Mitä haluan tulevalta vuodelta? Mihin voin itse vaikuttaa? 

• En etsi valtaa, loistoa. Kulutusjuhlan keskellä on hyvä pysähtyä miettimään, tulisiko joulu vähän vähemmälläkin shoppailulla ja suorittamisella. On ihanaa antaa lahjoja läheisille, mutta onko lahjan oltava kymmeniä tai satoja euroja maksava tavara, pahimmillaan lähes kertakäyttöinen? Eikö olisi fiksumpaa antaa aikaa, yhdessäoloa, yhteistä tekemistä? 

• Happy Christmas (War Is Over). Oman sohvan nurkassa mieli lähtee maailmalle. Meillä on rauha, mutta monessa muussa maassa ei ole. Eikä siitä ole hirveän kauaa, kun meillä viimeksi vietettiin sotajoulua. Ajatus on kirkas; voi kunpa tulevana vuonna maailma olisi vakaampi ja sotia vähemmän. Jokainen ihminen ansaitsee turvallisen elämän, juhli hän joulua tai ei.

• Varpunen jouluaamuna. Klassikko, joka ikävä kyllä alkaa olla puhkisoitettu. Tuntuu, että jokaikisen on tehtävä tästä oma tulkintansa. Klassikko myös aiheensa puolesta. Suomalaiset joululaulut ovat hirvittävän synkkiä, kuolema tai sen uhka on läsnä suurimmassa osassa. Olisiko niin, että näitä synkkiä lauluja tarvitaan, jotta jouluna osattaisiin iloita yhdessäolosta? Mutta syytä on pitää mielessä se, että meillä on monia, jotka viettävät joulunsa yksin. 

• Ave Maria. Tarja tehnyt levynkin jossa laulaa pelkästään Ave Marioita. Tähän joululevylle on valikoitunut ehkä se tunnetuin, Schubertin versio. Tätä kuunnellessa tulee aina mieleen, kuinka kaunis on klassisen laulajan koulutettu ääni. 

• The Eyes of a Child. Tänä vuonna sukumme kasvoi kahdella uudella pienokaisella. Molemmilla on ensimmäinen joulu, josta he eivät myöhemmin muista mitään. Toivottavasti kuvat säilyvät, ja ehkä joku ensimmäisistä joululahjoistakin. Syntymä, uuden alku on ihana asia. Ajatukset ovat tänä vuonna näissä perheissä, pikkutontuissa :) Siinä, millä uteliaisuudella he ottavat vastaan uusia asioita. Kuten laulu sanoo: "In the eyes of a child there is joy, there is laughter, there is hope, there is trust, a chance to shape the future."

• Mökit nukkuu lumiset. Kun ensimmäisen kerran kuuntelin levyn, huomasin että tässä on itselleni tuikituntematon joululaulu. Pitäisikö olla häpeissään, sanat kun ovat Eino Leinon... Hyvin nopeasti tästä tuli yksi lempilauluistani. Tämä, Jo joutuu ilta sekä Carolan esittämä Himlen i min famn ovat ne, joista minun jouluni syntyy. 

• Jo joutuu ilta. Sibeliuksen ehkä tuntemattomin joululaulusävellys. Vain kerran olen tämän kuullut laulettavan kauneimmissa joululauluissa, ja silloin oli kuoro esilaulajana koska oli oletus että kansa ei tätä tunne. Äärettömän kaunis sekä musiikin että sanojen puolesta, lämminhenkinen ja lohdullinen.

• Marian poika. Jännä laulu. Nimi ei kilisytä mitään kelloja, mutta sanat ovat tutut. "Sai kuulla pieni Beetlehem ilon suuren sanoman" sytyttää lampun: ai tämä. Jostain syystä tämä on silti se laulu, jota en välttämättä muistaisi jos pitäisi ulkomuistista kertoa mitä kaikkea levyllä on. 

• Magnificat: Quia Respexit. Bach. Tarviiko lisätä mitään? Minulle Bach on yksi suurimmista, osittain johtuen siitä mitä hänen musiikilleen on tehty. Tarjan esittämä Magnificat: Quia Respexit on huikea. David Garrett viuluineen soittamassa Toccataa ja Fuugaa on toinen Bach-ylistys. Magnificat on loistava osoitus siitä, että laulusta voi nauttia valtavsti, vaikka ei ymmärtäisi yhtään sanaa. Ei liene varsinainen joululaulu, mutta sopii erinomaisesti tunnelmaan, rauhoittumiseen, hiljentymiseen.

• Walking in the Air. Klassikko tämäkin. Pärjäisin joulun ilmankin, koska sen kuulee joka tapauksessa jouluaattona Lumiukko-animaatiossa. Onhan tässä se hauska piirre, että pystyykö kuuntelemaan ilman että päässä pyörii Lumiukon tapahtumat? 

• Jouluyö, juhlayö. Ehkä yksi "kuluneimmista" ja soitetuimmista joululauluista, mutta jostain syytä en kyllästy tähän(kään) koskaan. En tiedä miksi. Ehkä se on sitä joulun taikaa. 

Mitä sinun joulussasi on sellaista, mistä et luovu? Mistä joulusi alkaa? 

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Michael Zadoorian: Viimeinen loma
Englanninkielinen alkuperäisteos The Leisure Seeker (2009)
Suomentanut Virpi Kuusela
288 s.

Ella ja John Robina lähtevät viimeiselle lomalleen. Viimeinen se on siksi, että Ella sairastaa parantumatonta syöpää ja Johnilla on Alzheimerin tauti. Vaikka Johnilla on paljon huonoja hetkiä, osaa hän ajaa autoa. Ellan pää pelaa, ja kivut hoituvat lääkkeillä. Lasten ja lääkäreiden vastustus aiheuttaa sen, että pariskunta karkaa. He istuvat asuntoautoonsa ja suuntaavat tielle 66 ja kohti Disneylandia. Matka ei tietenkään ole helppo. Menneisyyttä on paljon, tulevaa ei. Muistoja on paljon, mutta monet niistä ovat vain Ellan muistissa. Vaikka stressaavia tilanteita on paljon, pariskunta selviytyy yhteistyöllä.

"Teidän pitää tulla kotiin." Cindyn ääni on karhea, tunnekuohusta ja tupakoimisesta käheä. Kunpa hän lopettaisi tupakoinnin.

"Cindy-kulta."

"Te olette niin sairaita. Minua pelottaa..."

En anna hänen jatkaa. En halua kuulla hänen sanovan sitä sen enempää kuin hän haluaa sanoa sitä. "Kulta, se tapahtuu, mitä on tapahtuakseen. Ei se haittaa. Meidän kaikkien pitää sopeutua siihen, eikö niin?"

"Hitto vieköön, äiti." Cindy manaa, mutta hänen äänensä on pelkkä kuiskaus, alistunut. "Kevin haluaisi yhä soittaa poliisille."

"No, sano Kevinille, että se on huono ajatus. Hän vain pahentaisi tilannetta. Hän tekee meistä Bonnien ja Clyden."

Mieleeni juolahtaa, että olen jo kerran tähdännyt aseella ihmisiä ja uhannut tappaa heidät. On siis liian myöhäistä. Me olemme jo Bonnie ja Clyde. 

Tämä oli yllättävän kiva lukukokemus. Yllättävän siksi, että en etukäteen osannut odottaa erityisempää. Vanhoja ihmisiä muistoineen - sinänsä ei mitenkään erityisen houkuttava linja. Yksi parhaista jutuista on asuntoauto. Se on kotoisan oloinen, tunnelma on yleensä lämmin ja levollinen. Lukija tuntee olevansa turvassa asuntoautossa, suojassa ulkopuoliselta maailmalta. Toinen tekijä on diaprojektori. Myös se on todellinen tunnelmapala, hyvin elokuvallinen, kun John virittää projektorin, Ella vaihtelee dioja ja pariskunta muistelee mennyttä. Tai usein se menee niin, että Ella muistelee ja yrittää samalla selvittää mitä John muistaa. 

Sairauksista ja lähestyvästä kuolemasta huolimatta tämä on lohdullinen ja lämminhenkinen tarina. Ella hyväksyy sairautensa, ja John ei useimmiten tajua olevansa sairas. Keskinäinen kiintymys on vahva. On liikuttavaa lukea pitkin matkaa tapauksista, joissa toinen auttaa toista, vaikka oma kunto sallii sen vain juuri ja juuri.

Kirjaa on luettu aika paljon, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Mai Laakso, Mannilainen, Saila, sekä Haapajärven kirjasto. Main postauksesta huomasin, että tästä on tehty elokuva - se on pakko nähdä!

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "ikääntymisestä kertova kirja".

Satu Rommi: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa

Satu Rommi: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa
Basam Books 2009
Kansi Leena Kilpi
216 s.

Jos olen meri-ihminen (kuten edellisessä postauksessa totesin), olen myös matkakirjaihminen. On kertakaikkisen kiinnostavaa lukea ihmisten kokemuksista vierailla mailla, etenkin tapauksissa joissa matka kestää kuukausista jopa pysyvään asumiseen asti. 

Satu Rommin kirja kertoo nimensä mukaisesti kolmesta vuodesta Intiassa. Siitä, miten joogaopiskelijasta tuli kahvilanomistaja, miten henkisyys uhkaa jäädä pahasti stressin jalkoihin, miten ihminen voi tuntea olevansa kotona eri paikoissa. Rommi kuvaa kiertelemättä arkea Intiassa. Ei ole helppoa opetella maan tapoja, etenkin kun samalla pitäisi pyörittää yritystoimintaa. Entä miltä tuntuu palvella kettumaisia joogaopiskelija-asiakkaita? 

Mysoressa ei kuitenkaan tulvi. Sadekuurot alkavat aina yllättäen ja ryöppyävät saman tien niskaan saaden ulkona liikkujat ryntäämään suojaan kauppojen oviaukkoihin, puiden katveeseen tai teekioskin kattojen alle. Kymmenen minuutin kuluttua sateen alkamisesta taivas kirjastuu taas, ja aurinko kuivattaa asfaltin. Usein katuja ei kuitenkaan ole tehty asfaltista vaan hiekasta, jossa ammottavat kuopat täyttyvät sadevedellä ja muuttavat tien mudaksi. Muta tarttuu kenkien pohjiin ja farkkujen lahkeisiin ja roiskuu kasvoille. Koirat kantavat mutaa sisään, nurkissa haisee märkä kulkukoiran karva, pyykki ei kuivu ulkona ja vaatteisiin tarttuu sitkeä homeen haju. Varpaat ovat jatkuvasti märät.

Sadekauden alussa on kuumaa ja kosteaa, kauden edetessä ilma viilenee. Aamuisin seisomme sadetakeissamme joogashalan portilla puoli viideltä märkinä ja viluisina. Yhä useampi ilmestyy harjoitukseen nenäliinapaketti kourassa, hytisten ja aivastellen.

Mysoressa ei siis tulvi, paitsi meidän kasvimaallamme. Sadevesi hukuttaa basilikan, ja kaikki alle metrin korkuinen homehtuu tai huuhtoutuu pois tulvaveden mukana. Kattoterassi muuttuu märäksi, puista pudonneiden lehtien ja oksien peittämäksi altaaksi.

Rommi meni Intiaan opiskelemaan astangajoogaa. Kirjassa jooga on melko pienessä osassa, mikä on hyvä asia. Vaikka itse harrastan astangajoogaa, tuskin jaksaisin lukea kirjaa jossa kerrottaisiin jatkuvasti harjoituksen kulusta ja joogan filosofiasta. Tässä ne nousevat esiin niin, että limittyvät muihin arjen asioihin. 

Vaikka Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa on julkaistu jo 8 vuotta sitten, on se edelleen ajankohtainen. Ja pätee aika moneen maahan... Seksuaalinen häirintä on tapetilla parhaillaankin. Köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on olemassa, varmaan vain kasvanut vuosien myötä. Olen varma, että maidotonta chaita ja soijamaitoon tehtyä lattea vaaditaan edelleen. Jooga - samoin kuin mikä tahansa liikunnan harrastaminen - on yhä enemmän suorittamista ja oikaisua, sitä että pitäisi saada kaikki "valmiiksi" nopeasti. 

Tässä, kuten monissa muissakin matkakirjoissa, on kiehtovaa päästä paikkoihin joihin ei turistioppaissa viitata. Tai jos niitä esitellään, keskitytään tietysti vain kimaltavaan pintaan. Rommi tuntee Intian ja intialaiset, päästen syvälle kulttuuriin. Intia on tavattoman monipuolinen; se on värikäs, tulinen, äänekäs, likainen, hermoillekäyvä, kummallinen, kaoottinen, lämmin...

Kirja on luettu myös blogeissa Lukunen, Mitenköhän tässä kaikessa käy sekä Luetut, lukemattomat.

Helmet-lukuhaasteeseen on nyt luettu "kirja joka kertoo Intiasta". 

Alpo Tuurnala: Pohjoiset purjeet: suomalaisten purjealusten tarina

Alpo Tuurnala: Pohjoiset purjeet: suomalaisten purjealusten tarina
John Nurmisen Säätiö 2017
160 s.

Alpo Tuurnala on koonnut mielenkiintoisen teoksen suomalaisen purjelaivaston historiasta. Kirja on kiinnostava ja helppolukuinen myös aihetta ennalta tuntemattomalle maallikolle. Tuurnala ei käytä ammattislangia vaan pääosin yleiskieltä. Milloin on joku vieraampi sana (esimerkiksi lästi), se on heti perään selitetty. 

Ensimmäisessä osassa kerrotaan miten kaikki oletettavasti alkoi, millainen todennäköisesti oli ensimmäinen purjealus, miksi ja miten aluksia tehtiin, missä ja millaista oli rakennustoiminta sekä elinkeinon harjoittaminen, miten rahti- ja sota-alukset eroavat toisistaan... Joitakin aluksia esitellään tarkemmin. Kuvituksena on Tuurnalan tekemiä maalauksia. 

Toisessa osassa kuvataan elämää merellä; millaista oli purjehtia maailman meriä, millaisia luonnonvoimia voitiin kohdata, mitä onnettomuuksia on sattunut, miksi on lähdetty merimieheksi ja niin edelleen. Vaikka kirjassa on vain 160 sivua, on siinä ehditty kuvata kattavasti purjealusten historia aina noin vuodesta 8000 eaa. saakka. Juuri siksi kirja on maallikolle sopiva; asiaa on paljon mutta se on esitetty tiiviisti. Esimerkiksi erilaisiin rakennustekniikoihin ei tässä perehdytä syvällisesti, vaan riittää että mainitaan millaisia erot ovat. Lukijan ei tarvitse tuntea laivanrakennustekniikkaa, miehistön hierarkiaa tai mitään muutakaan pysyäkseen kärryillä. 

Hepoasteiksi kutsutaan lähes pysyviä korkeapaineiden vyöhykkeitä, jotka sijaitsevat leveysasteilla 30-35 päiväntasaajan molemmin puolin. Hepoasteista päiväntasaajalle päin vallitsevat valtamerillä itäiset ilmavirtaukset, jotka pohjoispuolella näyttäytyvät koillispasaateina ja eteläpuolella kaakkoispasaateina. Hepoasteista navoille päin mentäessä vallitsevat tuulet ovat puolestaan lännestä itään puhaltavia. Valtameripurjehtijat oppivat vuosisatojen aikana  hyödyntämään näitä verrattain säännönmukaisia ilmavirtauksia, joihin pyrittiin hakeutumaan matkan jouduttamiseksi. Ajoittain nämä tuulet saattoivat yltyä rajuiksi ja laivan päällikkö joutui puntaroimaan järkevää purjeiden määrää mastoissa. Silloin, kun myrsky yhä uutta voimaa saatuaan kasvoi hirmumyrskyksi, oltiin tilanteessa, jossa jokaisen pällikön ainoa tavoite oli pelastautua vihollisiksi muuttuneiden aaltojen ja raivoavan tuulen kynsistä.

(..)

Kun purjeet Pensacolasta lähdön jälkeen oli trimmattu, Winnipeg oli mustan rungon valkoraitaan maalattuine "tykkiportteineen" näyttävä ilmestys. Ilmassa olivat kaikki hyvän matkan enteet. Sen koommin Winnipegistä ei kuultu enää mitään. Se oli miehistöineen kadonnut ja liittyny siihen satojen suomalaispursien haamulaivastoon, josta jäljellä ovat vain tarinat, jos niitäkään. Vaikka Winnipegin kohtalo ei kovin harvinainen ollutkaan, katoamisen mahdollisia syitä pohdittiin myös monissa suomalaislehdissä.

(Winnipeg katosi joulukuussa 1907.) Laittaa miettimään, että paljonko laivoja lienee kadonnut ja/tai uponnut vuosisatojen saatossa? Kuinka monesta tiedetään ja moniko on painunut täysin unohduksiin? Moni varmasti muistaa tapaus Wrouw Marian, joka löytyi jokunen vuosi sitten, oltuaan upoksissa vuodesta 1771. Millaista olisikaan sukeltaa etsimässä hylkyjä? 

Minä olen meri-ihminen, sellainen joka voisi istua tuntikausia rannalla katsomassa merta, katsoa kun tuuli nostattaa pieniä vaahtopäitä, kuunnella meren kohinaa. (Alla merenranta Vikissä, Islannissa.) Kuunaan en ole ollut purjeveneessä, joten en tiedä olisinko meri-ihminen myös siellä merellä. Mutta tätä kirjaa lukiessa tulee lähtemisen kaipuu. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "Suomen historiasta kertova kirja".