Lastenkirjalauantai: Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain

Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain
Kuvittanut Kati Vuorento
WSOY 2020
183 s.

Pitäisikö olla nolo, jos tunnustaa päättäneensä lukea kirjan ihan vain siksi, että päähenkilön nimi on Agnes? :) Koska nimi on niin epätyypillinen, oletus on että tarinakin on jotenkin erilainen. Ja niinhän se on. 

Agnes muuttaa äitinsä kanssa Harmalan pikkukaupunkiin. Äiti on saanut töitä paikallislehdestä, ja ajatus on että he viettävät paikkakunnalla vajaan vuoden. Tuskin he ovat saapuneet, kun äiti jo onnistuu hommaamaan Agnesille kesätöitä koiranulkoiluttajana. Ja heti ensimmäisellä kävelylenkillä Agnes ja Ossi-koira päätyvät hautausmaalle, jossa on kummallinen hautakivi. Kuka on Agnes Margaretha, joka on vuonna 1938 elänyt vain yhden päivän, ja jonka hautakivessä ei ole sukunimeä? Agnes Margareetta päättää ottaa asiasta selvää, etenkin sen jälkeen kun hän on alkanut nähdä outoja unia Agnes-nimisestä tytöstä. Avukseen hän saa Pullan, lähellä asuvan pojan. Mysteeri alkaa paikallislehden arkistosta, ja vie lapset sekä koiran seikkailuun.

Agnes käänsi vitriinille selkänsä. Hän oli yhtäkkiä kummallisen levoton. Tuntui kuin hänellä olisi ollut kiire löytää jotain, vaikkei hän itsekään tiennyt mitä. Hän vilkaisi seuraavaa vitriiniä: piippuja, shakkipeli, lompakko, vanha kirja avoinna aukeamalta, joka oli piirretty täyteen himmeitä merkintöjä, vahaleimasin. Agnes käännähti nopeasti pois ja jatkoi eteenpäin.

"Minne sinulla on kiire?" Pulla ihmetteli. "Meillä on ainakin kymmenen minuuttia aikaa ennen kuin tänne tulee ketään. Kaikki ovat syömässä."

"Minä..." Agnes aloitti, mutta ei osannut jatkaa. Hänen käsivarsiaan kihelmöi. Hän pakotti itsensä kävelemään, vaikka jalat olisivat halunneet juosta.

Seuraavan lasin alla hän näki vanhoja kirjeitä ja valokuvia. Kuvien joukossa oli mustavalkoinen koulukuva Agnes Mariasta ja Hugosta. Mutta ei hän etsinyt näitäkään. Agnes jatkoi eteenpäin.

Ja sitten se oli siinä. Hän pysähtyi ja henkäisi syvään.

Tämä on taas kerran sellainen lastenkirja, jota lukiessa tekisi mieli hihkua riemusta ja hypähdellä ympäriinsä. Minun lukumakuuni ihan täydellinen paketti! Hieno tarina, jossa selvitetään Agnes-nimen toistuvuutta sekä unien ja reaalimaailman kohtaamista. Jännitystä riittää, vaikka mukana ei olekaan rosvoja tai muita pahiksia. Sivujuonteina on avioero, kuolema, koulukiusaaminen ja yksinäisyys, mutta ne pysyttelevät sivulla eivätkä katkaise päätarinan jännitettä. Vaikka Agnes ja Pulla ovat alakouluikäisiä, viidennen ja kuudennen luokan välissä, he toimivat hyvin aikuismaisesti ja loogisesti. Aloin miettiä, että tämä tarina olisi helposti muokattavissa ja laajennettavissa aikuisten romaaniksi. Vaikka ei sillä, aikuisten kyllä sopisi lukea lastenkirjoja ja sekä saada niistä elämyksiä että ehkä oppiakin jotain. Lasten tapa katsoa maailmaa on usein sellainen, että siihen olisi aikuisten hyvä pysähtyä hetkeksi.  

Hallie Rubenhold: Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Hallie Rubenhold: Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Englanninkielinen alkuteos The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper (2019)
Suomentanut Mari Janatuinen
Atena 2020
390 s.

Kaikki tuntevat, tai ainakin tietävät, Viiltäjä-Jackin ja sen, mitä hän on tehnyt. Miehen henkilöllisyyttä on arvailtu jo kohta 150 vuotta, eikä siitä kai vieläkään olla varmoja - sen verran monta kirjaa on ilmestynyt väitteellä, että juuri siinä on aukottomasti selvitetty miehen henkilöllisyys.

Hallie Rubenhold on lähestynyt asiaa täysin toisesta näkökulmasta, keskittyen uhreihin. Keitä olivat Mary Ann "Polly" Nicholls, Annie Chapman, Elizabeth Stride, Catherine "Kate" Eddowes ja Mary Jane Kelly , jotka on tylysti leimattu prostituoiduiksi ja siksi arvottomiksi, joiden sanotaan suorastaan ansainneen tulla murhatuiksi? 

Suuri yllätys ainakin minulle oli se, että osa uhreista oli kohtalaisen hyvistä olosuhteista lähtöisin. Jos yksikin asia olisi tullut toisin, he olisivat saattaneet elää turvallista, melko varakastakin elämää hyvällä asuinalueella. Ikävä kyllä sekä näiden naisten viehtymys alkoholinkäyttöön että 1800-luvun loppupuoliskon armoton yhteiskunta veivät heidän mahdollisuutensa. Pollyn ja Annien kohdalla ero aiheutti ison pudotuksen. Eronnut nainen katsottiin langenneeksi, varsinkin jos hän oli jättänyt lapset miehen huostaan. Mutta vaikka nainen olisi ollut luku- ja kirjoitustaitoinen, ei hänelle välttämättä ollut töitä tarjolla. Jos oli, niin joko palvelijana tai tehdastyössä, surkeasti palkattuja aloja molemmat. 

Hätkähdyttävää on myös se, miten todistajanlausunnot tulkittiin tahallaan väärin ja ihmisten sanomisista suorastaan valehdeltiin sanomalehdissä. Ja mikä on lehteen painettu, elää totuutena vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja myöhemmin. Koska Polly oli yöllä ulkona humalassa, hänet todettiin prostituoiduksi, vaikka kukaan hänet tunteneista ei uskonut siihen. Ja koska ensimmäinen uhri oli leimattu, toisten yöaikaan murhattujen naisten elämää ei viitsitty tutkia senkään vertaa. 

Kuninkaalliset ja heidän seurueensa palasivat myöhemminkin illallisille ja metsästämään, laukkakilpailuihin ja erilaisiin tapahtumiin. Huvittelun äänet, musiikki ja nauru kantautuivat varmasti kartanolta ajurin talolle. Annien lapset uinuivat omissa makuuhuoneissaan, ja talossa oli jopa erillinen olohuone. Talo oli tuonut perheelle pysyvyyttä ja sen olisi pitänyt tuoda myös tyytyväisyyttä. Annien tarina olisi voinut päättyä tähän: rauhalliseen, keskiluokkaiseen hyvinvointiin aatelismiehen kartanolla. Chapmanit olisivat säästäneet pennosiaan maksaakseen lastensa koulutuksen ja hankkiakseen pienen talon Windsorista Johnin jäätyä eläkkeelle. Kasvettuaan tytöt olisivat voineet naida keskiluokkaiset miehet: kauppiaan, toimistovirkailijan, ehkä jopa asianajajan. Heidän kaikkien elämäkulku olisi voinut olla aivan toisenlainen  - ellei Annie Chapman olisi ollut alkoholisti.

(...)

Annie Chapmanin viimeisinä vuosina kokemista monista tragedioista ehkä kaikkein sydämeenkäyvin on se, ettei hänen olisi tarvinnut olla kadulla tuona yönä - eikä minään muunakaan yönä. Hän olisi voinut olla oikeassa vuoteessa äitinsä talossa tai levätä siskojensa huomassa toisella puolella Lontoota. Hän olisi voinut saada hoitoa tuberkuloosiinsa, hän olisi saanut lohtua lastensa syleilystä. Joka käänteessä joku oli tarjonnut auttavan kätensä vetääkseen hänet pinnalle, mutta alkoholiriippuvuuden imu oli vahvempi ja häpeän ote aivan yhtä vahva. Juuri tämä oli painanut hänet pinnan alle, tukahduttanut ensin hänen toivonsa paremmasta ja sen jälkeen elämänsäkin jo monta vuotta aikaisemmin. Tuona yönä hänen murhaajansa vei vain sen, mitä juominen oli jättänyt jäljelle.

Kirjassa on varsin paljon pienehköä tekstiä, ja runsaasti loppuviitteitä, mutta silti sitä on pakko lukea ahmimalla eteenpäin. Pysähdyin matkalla lukemaan kaikki viitteet, mielestäni oli kiinnostavaa nähdä, mitä lähteitä on käytetty. Kerronnassa on romaanimainen ote, ja naisten tarinat tulevat hyvin eläviksi. 

Minulla oli lukiessa myös ahdistunut olo. Naisen asema oli tuolloin surkea, ja jos hän lähti alkoholistin tai väkivaltaisen miehen luota, hänet tuomittiin huonoksi. Elämä oli jatkuvaa raskaana oloa ja lasten hautaamista, osoitekin tuntui vaihtuvan varsin usein. Työn perässä liikuttiin milloin minnekin, juurtuminen ja turvaverkoston luominen / säilyttäminen oli vaikeaa. Ja eron jälkeen elämä oli yhä enemmän selviytymiskamppailua, yksinäisen naisen oli vaikea löytää työtä ja vielä vaikeampi löytää asunto. Köyhäintaloissakin oli päiväkohtainen maksu, ja jos sitä ei saanut raavittua kasaan oli yövyttävä ulkona. Siksi moni eronnut nainen meni kiireesti yksiin toisen miehen kanssa, saadakseen sekä elättäjän että katon pään päälle. Ikävää on se, että usein nämä uudet kumppanit olivat myös kovasti viinaan meneviä. 

Tämä on ehdottoman tärkeä kirja. Mielestäni on hienoa, että Rubenhold on nostanut uhrit esiin, muistuttaen että he olivat ihmisiä, joilla oli oma historiansa, omat läheisensä. He eivät suinkaan kuolleet niin, että kukaan ei olisi piitannut, kukaan ei olisi jäänyt kaipaamaan. En voi olla miettimättä, että jos poliisi ei olisi ollut niin kärkäs tuomitsemaan uhreja, olisiko murhiin paneuduttu pontevammin ja Viiltäjä-Jack saatu kiinni?

Kirjan on lukenut myös Kirjamies. 

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 4, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä". 

Meritta Koivisto: Sukulainen

Meritta Koivisto: Sukulainen
Lukija: Vuokko Hovatta
Storytel original - kirja
Kuunteluoikeus saatu Storyteliltä

Muutama vuosi sitten luin Meritta Veilleux'n teoksen Sovinto, ja pidin siitä. Senpä vuoksi ilahduin kun kirjailija otti yhteyttä, ja tiedusteli kiinnostaako Sukulainen - ja kiinnostihan se. Jännityskertomus ja sukutarina, jossa liikutaan niin Suomessa kuin Ruotsissa. Kirsikkana kakun päällä Vuokko Hovatta, jota tosin en osaa vieläkään ajatella (ääni)näyttelijänä vaan laulajana laulamassa Annikki Oksasen runoja (sivuhuomautus: Lempieläimiä on hienon hieno levy!)

Tarina alkaa, kun Sonja Berg karkaa ruotsalaisesta mielisairaalasta, jossa hän on viettänyt pitkän aikaa. Karkumatka alkaa ikävästi, kun Sonja aiheuttaa hoitajan kuoleman, kuullen siitä itse vasta myöhemmin. Sonjan matka vie Suomeen, jossa hän kidnappaa Iidan. Miksi? Iida ei ymmärrä lainkaan mistä on kyse, mutta hänen isänsä tietää. On kyse menneistä salaisuuksista, joiden vuoksi poliisia ei voi sotkea juttuun.

Samaan aikaan ruotsinsuomalainen poliisi Harriet Jaatinen ajautuu tutkimaan Sonjan karkaamista. Oikeastaan hän tutkii sukunsa asioita, mutta koska Sonja sattuu liittymään niihin niin hän ajautuu tapahtumiin syvemmälle kuin on osannut odottaa. Sairaslomalla ollessaan hän toimii epävirallisesti, yksin, ilman taustatukea. Mutta hän ei voi antaa asioiden olla. Väistämättä Ruotsin ja Suomen tapahtumat limittyvät niin, että lopulta jäljellä on vain saari, jonka on vihdoin aika paljastaa salaisuudet. 

Täytyy tunnustaa, että kuuntelin tätä äänikirjaa harvinaisen kauan, melkeinpä kuukauden mittaisen kuunteluoikeuden viime tunteihin asti. Kuuntelen yleensä äänikirjoja bussissa, 45-minuuttisen työmatkan molempiin suuntiin. Nyt olen työskennellyt paljon etänä, joten bussimatkat ovat olleet vähissä. Huomasin kuitenkin, että vaikka välissä oli päivienkin tauko, kuuntelua jatkettuani muistin ihmiset ja edeltävät tapahtumat. Huomaan myös, että vaikka kuuntelun lopettamisesta on jo ainakin viikko, muistan tarinan ja ihmiset. 

Mielestäni Sukulaisen vahvuus on nimenomaan ihmiskuvauksessa. Henkilögalleria on kohtalaisen laaja, mutta kaikki saavat riittävästi tilaa jotta lukija ehtii tutustua heihin. Pääni oli täynnä mielikuvia, ja yhä pystyn näkemään Harriet Jaatisen ja Konrad Ledermanin sen enempää pohtimatta, että keitäs he ovatkaan ja missä olen heihin tutustunut. Sonjan kanssa kävi kylläkin niin, että jotenkin kuvittelin alussa että hän on nuori, jos nyt ei ihan teini-ikäinen niin ei ainakaan enempää kuin 20-vuotias. Siksipä hätkähdinkin, kun jossain kohtaa tajusin että Sonja onkin päälle kolmenkymmenen. Henkilöhahmot ovat sinänsä ihan tavallisia ihmisiä, he voisivat olla naapureitani - mikä on hyvä asia. 

Teema ei ole ainutlaatuinen, on paljon kirjoja joissa sukusalaisuuden tai -salaisuuksien peitteleminen aiheuttaa eripuraa, toisinaan suorastaan rikoksiakin., ja joissa rahalla ja vaikutusvallalla pääsee livahtamaan vaikka mistä. Koivistolla on kuitenkin elementtejä, jotka tekevät tarinasta erottuvan. Varsinkin Sonjalle tapahtuneet asiat ovat sellaisia, että niitä on vaikea lukiessa käsittää ja lukemisen jälkeen unohtaa. Tarinaa kerrotaan todella monen hahmon näkökulmasta, mikä antaa sille hurjasti syvyyttä ja osaltaan vaikuttaa siihen, että henkilöhahmot tuntuvat läheisiltä - vaikka valtaosasta ei pidäkään. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 8, "kirja jonka joku toinen valitsee puolestasi". Olen toistaiseksi käyttänyt vain kirjastojen e-kirjapalveluita, joten en välttämättä olisi bongannut tätä ilman kirjailijalta saatua viestiä. Kiitos Meritta Koivistolle ja kiitos Storytelille, että sain kuuntelumahdollisuuden!

Sukulainen on kuunneltu myös blogeissa Ennen aamukahvia ei voi ja Kuunnellut äänikirjat. 

Lastenkirjalauantai: Magnus Ljunggren: Maailman paras ritari

Magnus Ljunggren: Maailman paras ritari
Ruotsinkielinen alkuteos Världens bäste riddare (2014)
Kuvittanut Mats Vänehem
Suomentanut Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä 2020
61 s.

Lukuavain on uusi helppolukuinen sarja, jossa on kuitenkin ehtinyt ilmestyä jo parikymmentä kirjaa viime ja tänä vuonna. Noin puolet sarjasta on tavutettua Pikku Lukuavain - sarjaa, mutta mielestäni myös tavuttamattomat kirjat sopivat lukemista aloitteleville. Fonttikoko on kohtalaisen iso, ja enimmillään tekstiä on yhdellä sivulla vain muutaman rivin verran. 

Viime viikolla tykästyin kovasti uutukaiseen Ritarikoulu-sarjaan, josta tupsahtikin kerralla neljä kirjaa. Niissä seikkailevat Elias, Katriina ja Urho. Plussaa heti siitä, että myös tyttö on päässyt Ritarikouluun! 

Olisin voinut ottaa esittelyyn minkä tahansa neljästä, mutta päädyin Maailman parhaaseen ritariin. Lähtökohta on melko ennalta-arvattava: aikusiet ritarit kilpailevat turnajaisissa ja voittaja saa palkinnoksi suukon prinsessa Sonjalta. Mutta siihen ennalta-arvattavuus sitten loppuukin. 

Kun Elias ja Katriina menevät linnan kellariin, he huomaavat että yhtä peitsistä on sahattu. Se näyttää ehjältä, mutta tulee menemään rikki taistelussa. Onko joku fuskaamassa voittaakseen kilpailun? He koettavat kertoa asiasta aikuisille, mutta jopa kuningas on liian kiireinen kuunnellakseen. Elias ja Katriina yrittävät selvittää syyllistä, mutta tehtävä osoittautuu hankalaksi. Epäiltyjä on aivan liikaa! Tarinan loppu onkin sitten varsin yllättävä, nimenomaan hyvällä tavalla. Olen kovin tyytyväinen loppuratkaisuun, joka on paitsi hauska myös täysin looginen. 

Tykkäsin tästä, ja mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea Ritarikoulussa vielä tapahtuu, uskon että osia tulee myös suomeksi enemmän kuin nämä nyt julkaistut neljä (Hirmuinen lohikäärme, Kultainen miekka, Maailman paras ritari ja Pienessäkin on potkua!).

Pakko kertoa, että kun otin kirjan viereeni alkaakseni kirjoittaa postausta, puolisoni pysähtyi selaamaan sitä. Hän ei osaa suomea, mutta innostui että voisikin lukea tämän nyt viikonlopun aikana. Eli sopii myös kieltä opettelevalle :) Paitsi fonttikoko ja tekstimäärä, myös lyhyet lauseet auttavat siihen, että kirja on helposti lähestyttävä.

Loppuun muutama sana sarjoista yleensä. Ritarikoulun kansikuvista pidän, mutta Lukuavaimen muissa kirjoissa, joista kaikki muut suomennetut ovat Helena Brossin kirjoittamia, on melkein kaikissa varsin tylsät kannet. Kirjat näyttävät vanhoilta, vähän kuin valmiiksi kulahtaneilta. Se ei herätä lainausintoa kaikkien kirkasväristen ja joko hassujen tai jännittävien kansien joukossa.

Helppolukuisissa sarjoissa minua ärsyttää se, että todella monet sarjat ikään kuin loppuvat kesken, eli niihin ilmestyy suomennoksia vuoden tai kahden ajan, sitten stop kuin seinään. Uusia sarjoja syntyy kuin sieniä sateella, joka vuosi tulee ainakin pari lisää. On aivan mahdoton muistaa, mikä kirja kuuluu mihinkin sarjaan. Ja sitten on niitä kuten esimerkiksi Yökoulu, jossa ensimmäiset kirjat kuuluvat Lukupalat-sarjaan, loput eivät. Kirjastoissa kun tykätään hyllyttää saman sarjan kirjat yhteen, niin Yökoulun kanssa tulee se ongelma, että osa kirjoista on Lukupalat-kohdassa hyllyä, osa täysin toisessa kohdassa normaalin aakkosjärjestyksen mukaan. Sama on Tuukka-Omarin kanssa, alkupään kirjat ovat Kirjavaa kukkoa, loppupää ei. Että nyt jotain rotia kaikkiin sarjoihin, kiitos! :) 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 43, "kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja". Tämä on sekä Lukuavain-sarjaa. 

Kirjojen kertomaa elämääni!

Sheferijm-blogissa näin tämän haasteen, ja innostuin heti. Olen saattanut joskus tehdä aiemminkin, sillä haaste on kiertänyt blogeissa jo muutama vuosi sitten. Mutta koska kirjoja ja postauksia tulee jatkuvasti lisää, ja elämäntilanteet muuttuvat, voi lista olla hyvinkin eri näköinen eri vuosina

Haasteet ovat aina kivoja, vaikka joskus meinaan tuskastua valinnan vaikeuteen. Olen yrittänyt tehdä vastaavaa haastetta oman hyllyn kirjoista, mutta jätin kesken kun en löytänyt joka kohtaan mieluisaa vastausta. Nyt etsitään blogipostauksista vastauksia omaa elämää koskeviin kysymyksiin.

1. Lapsena olin... The Child
2. Nyt olen... Levoton mieli
3. Haluaisin olla... Leijona
4. Ominaisuuteni, josta en luovu... Seikkailujuoksija
5. Taito, jota haluaisin kehittää... Vaeltaja
6. Kotini... On ilo juoda teetä kanssasi
7. Elämäni... Seikkailujen linna
8. Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni... Tarpeeksi reilua
9. Asia, jota ilman en voi elää... Kakkua, kiitos!
10. Asia, jota en haluaisi kokea... Tyhjyyden ympärillä
11. Työni... Viikko on pitkä aika
12. Työpöydälläni... Etäisten esikaupunkien asioita
13. Yöpöydälläni... Henkien labyrintti
14. Antavat voimaa... Kaukaiset hetket
15. Vievät voimia... Hiilenmustat aamut
16. Haaveilen... Karkumatka
17. Viestini ystävälle... Olen ystäväsi aina
18. Minua mietityttää usein... Huonosti nähty huonosti sanottu
19. Minua pelottaa joskus... Kaikki pysyväinen haihtuu pois
20. Tulevaisuudensuunnitelmani...Onnellinen pieni saari

Haastan jokaisen joka lukee tämän, ihan siksi koska muiden vastauksia on vaan niin kiva lukea :)

Lastenkirjalauantai: Marika Maijala: Suden hetki

Marika Maijala: Suden hetki
Etana Editions 2020
56 s.

Susi värjötteli kevätsateessa linnansa takapihalla. Se ei ollut puhunut kenellekään päiväkausiin,

ja kaikki tuntui ikävältä. Susi oli siitä merkillinen susi, että kun se oli surullinen, se tuli vihaiseksi.

Tänä päivänä kaikki on mennyt pieleen; paitsi että sataa vettä ja Sutta palelee, lisäksi sorsat vain pyllistelevät ja polkupyörän kumi on tyhjä. Kun Susi kaupunkiin päästyään päätyy taidemuseoon, se saa idean maalata muotokuvan. Mutta kenestä? Kauaa sen ei tarvitse miettiä, sillä heti kohta sen päästyä kotiin ovikello soi. Puutarhapalvelun Koiranen on tullut hoitamaan talven runtelemaa puutarhaa. Koirasen ryhdyttyä töihin Susi palaa muotokuvan pariin. Mutta voi, maalaaminen on vaikeaa ilman elävää mallia! Onneksi Koiranen on vielä paikalla ja suostuu malliksi. Muotokuvamaalaus lähentää Sutta ja Koirasta, ne tutustuvat toisiinsa paremmin ja lukijakin saa hahmoihin uusia ulottuvuuksia. 

Koiranen istui jakkaralle, ja Susi asetti maalaustelineen sitä vastapäätä.

- Kukaan ei ole pitkään aikaan katsonut minua näin tarkasti, Koiranen sanoi. - Tietysti sattui risainen nuttu päälle juuri tänään!

- Sen väri on ihmeellinen, Susi sanoi. -Tässä valossa se näyttää melkein hopeiselta.

- Tämä on minun lempinuttuni, Koiranen kertoi. - Sain sen veljeltäni, joka asuu kaukana. Kun laitan sen ylleni, on kuin tuntisin veljeni tassun olkapäälläni, kuin hän ajattelisi minua. Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan.

Susi mietti.

- En ole ihan varma ymmärränkö. En usko, että kukaan ajattelee minua, se sanoi hiljaa. 

Muotokuvan myötä Susi saa mainetta ja menestystä. Yksinäinen ja hieman ujokin hahmo on huomattu, mutta pian se havaitsee että menestys ei tunnukaan hyvältä ilman Koirasta. On siis aika lähteä etsimään sitä, ja syventää alkanutta ystävyyttä.

Mielestäni tarina on sanamääräänsä paljon suurempi, monia tunteita herättävä. Suden ja Koirasen menneisyys jää pitkälti rivien väliin. Suden yksinäisyyttä ei selitetä, mutta lukija voi arvellä siihen eri syitä. Yksi mitä itse mietin, on se että Sutta ehkä pidetään ärtyisänä erakkona, joka viihtyy yksin. Ei huomata, että oikeastaan se on vain ujo ja itse asiassa kaipaa seuraa. Tarinassa on monia liikuttavia hetkiä, mutta myös haikeutta, surua, iloa ja lämpöä. Se luo uskoa siihen, että jokaisen on mahdollista löytää ystävä, olkoonkin se joskus monen mutkan takana. 

Kuvituksessa on vahva värimaailma, pidän värikylläisyydestä ja siitä, kuinka se elävöittää tarinaa. Pidän siitä, että kuvitusta ei ole ympätty täyteen yksityiskohtia, värikkyys ohjaa silmää ihan riittävästi. Kuvituksen liitupiirroksista tulee jokseenkin riemukas olo, että tälläkin tyylillä voi luoda ilmeikkäitä hahmoja ja houkuttelevia tapahtumapaikkoja.

Kaunis tarina, kaunis kuvitus, kaunis kokonaisuus! Lukemisesta jäi lämmin ja toiveikas olo.

Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Robert Seethaler: Kokonainen elämä
Saksankielinen alkuteos Ein ganzes Leben (2014)
Suomentanut Raimo Salminen
Aula & Co 2020
130 s.

Tiedättekö kuulkaa, olen tavattoman onnellinen! Niin kertakaikkisen onnellinen siitä, että Kokonainen elämä on ilmestynyt ja että sain lukea sen. Olen harvoin tuntenut näin suurta iloa kirjasta, näin kokonaisvaltaista tunnemyrskyä. On vaikea pukea sanoiksi kokemusta, mutta yritän.

1900-luvun alussa noin nelivuotias Andreas Egger saapuu syrjäiseen laaksoon. Lapsuus ei ole helppo ankaran ja väkivaltaisen ottoisän luona. Andreaksesta kasvaa kuitenkin sekä fyysisesti että henkisesti vahva mies, joka 18-vuotiaana lähtee tienaamaan omaa rahaa. Fyysisen vahvuuden ansiosta hän pääsee rakentamaan köysirataa, henkinen vahvuus vie rakennustyössä kaikkein vaarallisimmille vuorenrinteille. Andreas ei pelkää, vaan antaa tulla mitä tuleman pitää. Vuorenrinteelle hän rakentaa myös kodin ja perheen. Pitkän elämänsä aikana hän kokee isoja asioita, on sota ja sotavankeus, sotavuosien jälkeinen paluu laaksoon, muuttunut ympäristö ja identiteetin uusi määrittäminen. Ajat muuttuvat, laakso muuttuu, ja vaikka Andreas ei paljoa vaadikaan, ei ole helppo löytää paikkaansa. Hän on kuitenkin aina ollut loistava sopeutuja, tarttuen siihen mitä elämä on hänen eteensä tuonut.

Toisinaan Egger kulki vanhan tonttinsa ohi. Siihen kohtaan, jossa hänen talonsa oli ennen seissyt, oli vuosien saatossa kasaantunut ylhäältä vierineitä kiviä eräänlaiseksi valliksi. Kesäisi lohkareitten välissä loisti valkokukkainen unikko, ja talvisin lapset hyppivät raunioitten yli suksillaan. Egger katseli, kuinka he viilettivät alas rinnettä, ponkaisivat hyppyriltä hihkaisun saattelemana ja lensivät ilman halki, kunnes tekivät hallitun alastulon tai lähtivät kierimään lumessa värikkäinä palloina. Egger ajatteli kynnystä, jolla hän ja Marie olivat niin monena iltana istuskelleet, ja säleveräjää, jonka koruttoman haan hän oli muotoillut pitkästä teräsnaulasta. Lumivyöryssä veräjä oli yksinkertaisesti kadonnut kuten niin monet muutkin esineet, joita ei lumien sulettuakaan enää ollut löytynyt mistään. Ne vain olivat poissa, aivan kuten niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Egger tunsi, miten suru paisui hänen sydämessään. Hänen mielestään heillä olisi ollut vielä niin paljon tekemistä elämässään, todennäköisesti paljon enemmän kuin hän pystyi kuvittelemaan.

Enimmäkseen Egger oli retkillään vaiti. "Kun suu aukeaa, menevät korvat kiinni", oli Thomas Mattl aina sanonut, ja Egger oli samalla kannalla. Puhumisen sijasta hän mieluummin kuunteli opastettaviaan, jotka hengästyneellä lörpötyksellään tutustuttivat hänet outoihin kohtaloihin ja mielipiteisiin. Ilmeisesti ihmiset etsivät vuorilta jotain, jonka he uskoivat joskus kauan sitten kadottaneensa. Egger ei ikinä saanut selville, mistä siinä tarkkaan ottaen oli kysymys, mutta vuosien kuluessa hän tuli yhä varmemmaksi siitä, etteivät turistit loppujen lopuksi niinkään kompastelleet hänen perässään kuin jonkin tuntemattoman, sammumattoman kaipauksen perässä.

Onnellinen olen siksi, että tarinassa on tavattoman paljon suunnattoman kauniita kohtauksia. Kauneus tulee tunnelmasta ja Eggerin hienoista pohdinnoista, usein ihan pienestä yksityiskohdasta. Esimerkiksi talon rakentaminen, hiekkapaperin putoaminen, etuvartioasema kalliokielekkeellä 4000 metrin korkeudessa ja niin edelleen. Isot aplodit suomentajalle, hienoa työtä myös häneltä!

Tiiviiseen sivumäärään mahtuu yksittäisen ihmisen elämä, ja samalla liki vuosisadan mittainen yhteiskunnallinen muutos. Köysirata on laajentunut laskettelukeskukseksi, suuri Bittermann & Söhne pienenee ja kuihtuu pois, ihmiset muuttuvat yhä suulaammiksi ja levottomimmiksi. Kaiken keskellä Egger on kuin vakaa kallio, turvapaikka johon nojata. Häntä eivät kaada mitkään tuulet. 

Hän keräsi niitä, ja koska se oli pitkästyttävää työtä, hän antoi niille nimet. Ja kun häneltä loppuivat nimet, hän antoi niille sanat. Ja kun hänelle jossain vaiheessa valkeni, että tontilla oli enemmän kiviä kuin hän tunsi sanoja, hän vain aloitti taas alusta. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 50, "kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja". Vahva suositus, enkä usko olevani ainoa kirjastolainen, joka näin sanoo. Myös Kirjavinkit-blogissa on pidetty Kokonaisesta elämästä. 

Lastenkirjalauantai: Barbara Cantini: Mortina ja ällöttävä serkku

Barbara Cantini: Mortina ja ällöttävä serkku
Italiankielinen alkuteos Mortina e l'odioso cugino (2018)
Suomentanut Katariina Heilala
Tammi 2020
46 s.

Joko tunnet Mortinan, Villa Tuonelassa asuvan zombitytön? Jos et, niin nyt on korkea aika tutustua! Sarjan avausosa, ytimekkäästi Mortina, esitteli Mortinan, hänen Tuoni-tätinsä sekä yritykset ystävystyä tavallisten lasten kanssa. Tässä kakkososassa Villa Tuonelassa tapahtuu kummia.

Juuri kun Mortinalla on aivan hirvittävän tylsää, ovikello soi. Ovella on Adalbert, serkku josta Mortina ei ole koskaan kuullutkaan. 

Hyvin pian käy ilmi, että Adalbert on kovin vaatelias, sekä lisäksi nokkava. 

Ylhäiseen sävyyn Adalbert vaati suuren kupillisen lämmintä kurpitsamehua kolmen hillotun inkivääripalasen ja hämähäkinmunien kera. Siinä vaiheessa Mortinan into oli jo täysin laantunut. Tarjoiltuaan mehun Mortina lähti etsimään tätiään, sillä hän halusi esittää vastalauseensa tylsän serkun kutsumisesta kylään.

Tätiä ei kuitenkaan löydy mistään. Sen sijaan ovikello soi uudelleen, ja uudelleen, ja vielä uudelleen. Pian Mortinan kaikki ystävät ovat saapuneet paikalle. Mutta kuka heidät on kutsunut? Kuka soittaa flyygeliä tyhjässä huoneessa? Minne katoavat Tuoni-täti sekä Venla? Mortina ja hänen ystävänsä päättävät ryhtyä salapoliisitehtäviin löytääkseen selityksen kaikelle kummalliselle. Adalbert ei moiseen halua mukaan, vaan lähtee juomaan lisää kurpitsamehua - mutta hänkin katoaa! Onneksi kaikkeen löytyy selitys.

Pidin jo sarjan avausosasta, pidän myös tästä. Arkinen kauhu on sympaattista, olen sen havainnut jo aiemmin etenkin sarjoissa Kauhuagentti Nelli Rapp sekä Yökoulu. Zombit, kummitukset ja vampyyrit ovat arkipäivää, isoeno on isoeno vaikka hän olisikin vain pelkkä pää. Mortina-sarjassa pidän siitä, kuinka mutkattomasti zombin ja ihmislasten tutustuminen ja ystävystyminen sujuvat. Ei ole ennakkoluuloja, ja alkujännityksen jälkeen kukaan ei enää kiinnitä huomiota siihen, onko joku ihminen vai zombi. 

Nyt kyllä tykästyin Adalbertiin, hän on kerrassaan mainio. Toivon tapaavani hänet uudelleen, mikäli sarja jatkuu. Ainakin yksi osa on jo tullut italiaksi, se ilmestyy tänä vuonna myös suomeksi. Mutta totisesti toivon, että Mortinan elämän kuvaus ei jää kolmeen kirjaan. Villa Tuonela ja sen hahmot antaisivat kyllä aihetta vaikka kuinka moneen seikkailuun.