Christian Rönnbacka: Julma

Christian Rönnbacka: Julma
Bazar 2013
361 s.

Viime syksynä selasin katalogeja tämän kevään kirjoista. Christian Rönnbackan Julma vaikutti kiinnostavalta, joten luin ensin alta pois Antti Hautalehto -sarjan avausosan Operaatio troijalainen. Pidin siitä kovasti muun muassa siksi, että se kertoo poliisin peitetoiminnasta, aiheesta joka on ollut varsin vähän esillä kotimaisessa dekkarikirjallisuudessa. Entisenä poliisina Rönnbacka tuntee aiheen ja on saanut henkilöhahmot uskottaviksi.

Myös Julma osui ja upposi. Ennen kaikkea olen riemuissani siitä, että Rönnbacka ei toista esikoisteostaan. Siinä Hautalehto toimi peiteroolissaan väärän identiteetin suojissa, tässä toisessa osassa hän saa osansa tv-julkisuudesta johtaessaan lapsikaappauksien ja seksuaalisen hyväksikäytön tutkintaa. Julkinen rooli vaikuttaa osaltaan siihen, että peiteoperaatiossa narautettujen on helppo saada hänet tähtäimeensä. Jännitystä on siis luvassa laajalla rintamalla, kun Hautalehto yrittää samaan aikaan löytää kadonneen teinitytön ja pysyä hengissä.

Mies käveli ympyrää olohuoneessaan ja hieroi rannettaan. Sormeen hän ei uskaltanut koskea. Sykkivä kipu kädessä ei antanut rauhaa. Mies istui työpöytänsä ääreen ja avasi tietokoneellaan verkkolehdet. Hän jähmettyi nähdessään ison lööpin ja kuvan autostaan ja itsestään. Mistä poliisi oli tuon kuvan saanut? Helvetti, mitä hänen nyt tulisi tehdä? Onneksi auto ei ollut hänen nimissään eikä kuvasta voinut häntä tunnistaa. Kuvassa olevat rekisterikilvet olivat väärät. Tosin niitä hän ei voisi enää käyttää. Todennäköisyys sille, että hänet tunnistettaisiin kuvasta tai yhdistettäisiin autoon olisi minimaalinen, mutta se ei antanut aihetta olla välittämättä. Mies sammutti tietokoneen ja nousi. Hän haki siivousvälineet ja kuurasi auton tavaratilan tarkasti. Illalla hän ottaisi vielä viimeisen riskin ja palauttaisi auton. 

Miten tämä saattoi mennä näin pieleen? Kadonnut kontrollin tunne teki hänet levottomaksi, ja hän huomasi taas kiertävänsä ympyrää olohuoneessaan. Miehen oli vaikeaa saada happea. Hän pysähtyi kirjahyllyn eteen ja otti sieltä käteensä Raamatun, jota hän selasi vailla suunnitelmaa. Pystyisikö hän lopettamaan?

Kirja henkilöhahmot toimivat loistavasti. Hautalehto on ihanan räväkkä hahmo, joka tarpeen tullen haistattelee vaikka sisäministerille. Ystävänsä Larsin kanssa hän saunoo ja ryyppää eli parantaa maailmaa. Lars on herkullinen hahmo, vastavoima stressaavalle poliisintyölle. Leppoisuudestaan huolimatta hän osoittautuu kovahermoiseksi kaveriksi. Sekä päähenkilöt että sivuhahmot ovat persoonallisia, ja heistä on helppo muistaa kuka on kuka.

Julma on kokonaisuutena erittäin hyvä. Tapahtumakaari laajenee sekä ajassa että paikassa mutta hallitusti, kasassa pysyen. Syyt ja seuraukset perustellaan. Tapahtumien taustalla olevia asioita selostetaan niin, että samalla haastetaan lukija pohtimaan etenkin ymmärtämisen ja hyväksymisen välistä eroa. Pahuus on rumaa ja korutonta, eikä sitä pyritä tässäkään kaunistelemaan.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Tammi 2013
265 s.
Kuva kustantamon sivulta http://www.tammi.fi/kirjat/-/product/no/9789513171230 22.3.2013






Tässä oli kirja, jota en olisi halunnut lukea. Ei siksi, että olisin pelännyt etten pitäisi siitä. Päinvastoin, paketti vaikutti niin houkuttelevalta että olisin halunnut pitää jännitystä yllä pitkään. Ehkä viikon kirja odotti pöydällä, mustanpuhuvine kansineen ja punaisine sivunreunoineen. Sitten en kestänyt enää vaan aloin lukea. Maltoin vähän hidastella, niin että sain kulutettua lukemiseen kaksi iltaa. Mieli olisi kyllä tehnyt ahmaista kerralla.

Pääosassa on ilmaisutaidon lukiossa opiskeleva Lumikki Andersson, entinen koulukiusattu, yksinäinen näkymätön sielu. Hän on tottunut olemaan herättämättä huomiota ja pyrkii olemaan kaikin tavoin hajuton ja mauton. Koulussa hänen tuttu hengähdyspaikkansa on pimiö, jossa hän käy rauhoittumassa ja keräämässä henkistä voimaa. Yhtenä päivänä pimiö ei suostukaan tarjoamaan rauhaa; siellä on paljon rahaa. Lumikki hämmentyy ja miettii, mistä rahat ovat tulleet ja kenen ne ovat. Hänelle selviää, että ne ovat kolmen koulukaverin hallussa ja että he aikovat pitää ne. Kun kolmikko huomaa Lumikin tietävän rahoista, se vetää hänet mukaan salaisuuteensa. Nelikko päättää selvittää, kenelle rahat on tarkoitettu ja mistä ne ovat peräisin. Lumikki vaarantaa henkensä - tietämättä itsekään miksi oikein sekaantui juttuun. Hän kuitenkin haluaa yhdessä muiden kanssa tietää, miten rahat ovat päätyneet keskellä yötä koulukaverin kotipihaan.

Lumikki juoksi kovempaa kuin ikinä elämänsä aikana. Juokseva mies jäi jälkeen, mutta pakettiauto ehti hänen kohdalleen hetkessä. Ovi avautui ja toinen miehistä yritti tavoitella Lumikkia. Hän saikin otteen jostain. Lumikki kuuli repeytyvän äänen, kun heijastimen hakaneula riipi palan takin kangasta mukanaan. Lumikki heittäytyi syrjään, teki nopean käännöksen ja syöksyi tieltä metsään. 

Hän hyppi kivien ja kumpareiden yli, puikkelehti puiden välissä, ei välittänyt kasvoja riipivistä oksista. Hän kuuli pakettiauton jarrutuksen. Hän kuuli, kuinka miehet rynnistivät hänen peräänsä. Hän kuuli huutoja, joiden arveli olevan venäjää. Hän tiesi, että yllätyskäännöksen aikaansaama hämmennys olisi miehiltä kohta ohi. Lumikki tiesi, että jos he onnistuisivat saartamaan hänet, hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Hänellä oli vain muutaman sekunnin etumatka.

Se olisi käytettävä oikein.

Toista mahdollisuutta ei tulisi.

Pidin kirjasta kokonaisuutena hyvin paljon. Tarina on hyvä, se etenee vauhdikkaasti ja on jännittävä. Henkilöhahmoja on monta, ja vaikka pääosa tapahtumista kerrotaan Lumikin kokemana niin myös jokunen muu saa omia lukuja. Lumikin hahmo on ristiriitaisuudessaan kiehtova. Hän on taustalla pysyttelevä mutta tarvittaessa valmis nousemaan sankariksi. Kiusaamistaustan vuoksi hän on opetellut olemaan taitava naamioituja, huomaamaton tarkkailija, hajujen tuntija ja nopeasti identiteettiään vaihtava.

Ainoa häiritsevä asia oli "sankari"pojat. Tuukka ja Kasper ovat ihailtuja, koulun kuninkaita. Tuukka etenkin on tyttöjen suosikki, itsevarma ja vähän rehvakaskin. Hän on etunenässä touhuamassa, että hän, Kasper ja Elisa saavat pidettyä rahat itsellään. Kuitenkin kun tosi on kyseessä, pojat pelaavat konsolipelejä tai menevät kiltisti kouluun antaen Lumikin lintsata hoitaakseen varjostamista. Muutenkin pojat ja Elisa tuntuvat keskittyvät huokailuun ja silmien pyörittämiseen antaen Lumikin hoitaa lähes kaiken selvitystyön. Lumikki keksii ideat ja hoitaa käytännön asiat, muut vain odottavat hänen hoitavan hommat.

Tämä oli mielestäni kirjan ainoa heikkous, eikä sekään tullut mieleen lukiessa vaan vasta jälkeenpäin blogitekstiä miettiessä. Eli mistään suuresta miinuksesta ei ole kysymys, etenkin kun kaikki muu toimii mainiosti. Tarina on uskottava, samoin henkilöhahmot. Aiemmin Tampereella vuosia asuneena pidin siitäkin, että - kerrankin - luettava kirja vilisee tuttuja paikkoja. Pidin Simukan kielestä; hän kuvailee paljon mutta kauniilla kielellä, ilman kliseitä. Kuvailu ei tunnu itsetarkoitukselliselta tehokeinolta vaan sulautuu saumattomasti osaksi tarinaa. 

Lämpö ilmasta ja sisältä. Lämpö, joka sai turhat ajatukset katoamaan. Kiiruhtava hitaus, hidasteleva kiire. Kesän loputon, loputon ohikiitävyys. Hetki, jolloin kaikki oli vielä hyvin ja kahdestaan oleminen oli parempaa kuin yksinäisyys. Ajatus siitä, että tunne saattaisi jatkua pitkään, pitkään. Tähän voisi jäädä. Tämän ihmisen kanssa voisi olla. Tuohon käteen voisi tarttua kymmeniä, satoja, tuhansia kertoja. Olla hiljaa. Kuulla hengitysten hakevan saman, pakottoman, tyynen rytmin, joka voisi myös kiihtyä yhdessä, samantahtisesti.

Punainen kuin veri on trilogian ensimmäinen osa, toinen ilmestyy syksyllä ja kolmas vuoden päästä keväällä. Hyvä ettei niitä tarvitse odottaa hirveän kauaa, odotan malttamattomana niiden lukemista!

Antonio Hill: Kauniit kuolemat

Antonio Hill: Kauniit kuolemat
Espanjankielinen alkuperäisteos Los Buenos Suicidas
Suomentanut Taina Helkamo
Otava 2013
413 s.
Kuva kustantamon sivulta osoitteesta http://www.otava.fi/kirjat/9789511270829/





Pidin Hillin esikoisteoksesta Kuolleiden lelujen kesä ja pidin myös tästä. Minuun uppoavat parhaiten tällaiset dekkarit, joissa traagisten tapahtumien taustalla on jokin salaisuus. Synkkiä tekoja tehdään jonkin aiemmin tapahtuneen asian peittelemiseksi, ja teoille on ymmärrettävä syy. En enää nykyisin jaksa lukea (etenkin amerikkalaisia) dekkareita, joissa kilpaillaan siitä kuka on sadistisin sarjamurhaaja ja kuka kiduttaa kaikkein mielikuvituksellisemmalla tavalla uhrejaan. Koen itselleni mielekkäämmäksi lukea rikoksista ja rikollisista, jotka herättävät pohtimaan yhteiskuntaa ja toimintatapoja. Pohjoismaisissa dekkareissa yhteiskunnallisuus on ollut vallitsevana on pidempään ja useiden kirjailijoiden toimesta, mutta on hienoa lukea samoja teemoja myös vähemmän käännetyltä kielialueelta. Espanjankielisiä kirjoja toki suomennetaan mutta en äkkiseltään muista muita dekkareita kuin Hillin.

Kauniissa kuolemissa pääosassa on komisario Héctor Salgado, jolla on erinomainen taito ärsyttää muita. Kuten asiaan kuuluu, hän on paras rikostutkija ja saa siksi ajoittaisen huonon käytöksensä anteeksi. Hänen entinen vaimonsa Ruth on kadonnut ja hän on jäänyt yksin poikansa kanssa, mikä vaikuttaa Héctorin toimintaan jonkin verran.

Héctor saa vastuulleen omituisen tutkinnan. Kolme saman yrityksen työntekijää on tehnyt itsemurhan muutaman kuukauden sisällä. Vaikka tapaukset on luokiteltu itsemurhiksi, Héctoria asia vaivaa. Hän ei usko sattumiin vaan pyrkii selvittämään syyt tapausten taustalla. Tutustuessaan yrityksen toimintaan hän huomaa kuolleiden työntekijöiden olleen osa "tyky-porukkaa". Kahdeksan työntekijää on viettänyt viikonlopun, jonka tavoitteena on ollut kohottaa yhteishenkeä. Tuolla retkellä on tapahtunut jotain, minkä vuoksi kolme heistä - ja lisäksi yhden perhe - menettää henkensä.

Kaveri ei vielä edes tiedä, mitä pelko on, Héctor ajatteli kun hän astui toiseen kuulusteluhuoneista aikeissa kiskoa vastaan pyristelevästä nuoresta miehestä irti kaiken minkä saisi. Hän oli sovitellut palapelin paloja yhteen mielessään siitä saakka kun oli edellisenä iltapäivänä palannut Garrigàsin talolta: koiria, polkupyöriä, lapiota, muutosta osallistujien asenteessa, Amandan pelästymistä perjantai-iltana. Ja vaikkei hänellä ollutkaan täyttä varmuutta siitä, miten asiat olivat menneet, hänellä oli mielessään hämärä käsitys siitä, mitä oli saattanut tapahtua -  eikä hän pitänyt siitä lainkaan.

Samaan aikaan toisaalla Héctorin työtoveri Leire Castro tylsistyy äitiyslomalla odottaessaan lapsen syntymää. Hän saa päähänsä ryhtyä tutkimaan Ruthin katoamista, Héctorin tietämättä ja poliisilaitoksen ulkopuolella. Hän saakin selville asioita, jotka saattavat valaista tapahtunutta. Asia jää kuitenkin kesken Leiren väsyessä ja synnytyksen lähestyessä. Leire palauttaa paperit poliisitaloon - kaikki paitsi yhden. Sen hän jättää itselleen, miksi, se on hyvä kysymys. Hän toteaa paperin vihjaavan paljon mutta todistavan ei yhtään mitään. Kenties hän palaa asiaan äitiyslomansa päätyttyä. Toivoisin niin. Tarina päälinja saatiin loppuun mutta Ruthin kohtalo jäi vielä auki. Se antaa olettaa jatkoa olevan tulossa. Hyvä jos niin on, sympaattisista hahmoista lukisi mielellään lisää. 

Hahmot olivat paitsi sympaattisia myös persoonallisia. Parivaljakko Salgado - Castro toi mieleeni Camilla Läckbergin kaksikon Patrik Hedström - Erika Falck. Naiset etenkin muistuttavat toisiaan periksiantamattomuudessaan; raskauden loppuvaihekaan ei saa heitä heittäytymään sohvalle laiskottelemaan vaan he tarvitsevat jotain järkevää tekemistä. He myös saavat tuloksia aikaan, Falck tässä vaiheessa enemmän koska on seikkaillut jo monessa kirjassa. Salgado ja Hedström johtavat tutkimuksia taitavasti ja ovat lisäksi erittäin hyviä päättelemään tapahtumien kulkua.

Henkilöhahmojen lisäksi pidin tarinan sujuvuudesta. Se etenee varsin arvattavasti mutta myös yllättää. Mikä tärkeintä, se ei tunnu lainkaan kliseiseltä. Lisäksi se haastaa lukijan pohtimaan asioita, etenkin oikeudenmukaisuutta. Moni on tehnyt pahaa mutta vain osa joutuu siitä vastuuseen, onko se oikein? Milloin kosto on oikeutettu, jos milloinkaan?

Tulossa: Kirjavinkkausta esikoululaisille

Tässä eräänä päivänä kirjastossa kävi esikoulunopettaja kysymässä, onko mahdollista järjestää kirjavinkkausta eskareille. Sanoin että tottakai on! Koskaan ennen en ole vinkannut niin pienille, mutta innolla suuntaan ensimmäiseen kertaan :) Kolmisen viikkoa on aikaa koota vinkkauspino.

Oletettavasti vaikeinta tulee olemaan ajan käyttö vinkkaustilanteessa. Opettaja varasi ryhmälle tunnin, mutta en usko että eskarit jaksavat istua ja kuunnella koko aikaa. Loppuun täytyy jättää 15-20 minuuttia vapaata aikaa, jolloin lapset saavat itse hakea ja selailla/lukea kiinnostavia kirjoja. Alkuun saa varata ehkä kymmenisen minuuttia siihen, että kaikki saavat päällysvaatteet pois ja pääsevät istumaan KaruSelliin. (KaruSelli on kirjastomme uusin oleskelutila, nimensä saanut siitä että kirjastoa ennen tiloissa on ollut poliisilaitos, ja lastenosaston pikkuhuoneet ovat olleet ihan oikeasti putkakäytössä. KaruSelli on kuitenkin kooltaan isoin, noin kolme kertaa suurempi kuin Huviputka [lasten elokuvat, pelit, äänikirjat ja musiikki] ja Loruzoo [eläinkirjat, lastenrunot ja -näytelmät sekä vieraskielinen lastenkirjallisuus].)

Huviputka

Alustavasti olen miettinyt vinkkaavani kuvakirjoja, lastenrunoja, satukirjoja sekä helppolukuisia kirjoja. Lastenromaaneista täytyy olla edustettuina myös tavutetut ja tikkukirjaimilla kirjoitetut. Noin pienten lasten ollessa kyseessä täytyy valita sellaisia kirjoja, joissa teksti on isoa ja sitä on vähän. Niin ihania kuin Risto Räppääjät ovat, ne eivät sovi lukemaan opetteleville. Tekstiä on liikaa ja se on liian isoja, lisäksi kuvia on liian vähän. Se onkin monien helppolukuisiksi asiasanoitettujen kirjojen ongelma; on tosi paljon sellaisia missä on kymmeniä sivuja pienikokoista tiheästi rivitettyä tekstiä. Ensimmäisinä lukukokemuksina ne voivat aiheuttaa kammoa ja myöhempää lukemisen vastustamista. Mietin kyllä, että jonkun yksittäisen vaativamman kirjan voin ottaa mukaan, koska osa lapsista saattaa olla sujuvasti lukevia. Voin myös ottaa rinnakkain kirjan ja siitä tehdyn äänikirjan, ja muistuttaa että äänikirjaa kuunnellen voi samalla seurata tekstiä kirjasta.

Aiemmin olen vinkannut ekaluokkalaisille, joten uskon selviäväni eskareista. 15 lasta tulee, osa ehkä sujuvasti lukevia, osa vasta aloittelevia. Onneksi kirjavalikoima on laaja, niin on helppo etsiä erilaisia lukuehdotuksia. Kerron sitten vinkkauksen jälkeen, miten meni ja millaista oli.

Tiina Forsman: Annikki Nissinen selvittää murhan

Tiina Forsman: Annikki Nissinen selvittää murhan
Karisto 2012
286 s.









Kirjan nimi ja kansikuva saivat katsomaan takakansitekstiä. Siitä luin vain ensimmäisen virkkeen: "Marketin kalatiskin myyjä Annikki Nissinen löytää henkilöautosta ruumiin ollessaan sauvakävelyllä Espoon Hanasaaressa." En tarvinnut enempää esittelyä vaan kirja tarttui mukaan samantien.

Forsmanin esikoisteos on hersyvän hauska kertomus tomerasta Annikista, joka ruumiin löydettyään on tyytymätön poliisin toimintaan ja tarttuu itse toimeen. Hän on katsonut runsaasti poliisisarjoja tv:stä ja tietää, miten rikolliset saadaan nopeasti kiinni. Surmattu on työskennellyt Säätiössä, jonka siivooja sattuu asumaan Annikin naapurissa. Annikki hankkiutuu tämän tuttavuuteen ja lopulta saavuttaa luottamuksen, jopa jonkinasteisen ystävyyden Helmi Orlovan kanssa. Helmin avustuksella, onnekkailla sattumilla ja omalla nokkeluudellaan Annikki saakin asioita selville. Poliisille hän kertoo uusista tiedoistaan ja johtolangoistaan tietenkin vasta sen jälkeen, kun on itse ottanut selvää mistä on kysymys ja ovatko tiedot totta.

Päätettyään lyhyen puhelun Helmin kanssa hän tarkisti, että kirjekuori oli edelleen tallella. Hän oli rohjennut jättää mikrosirun lopulta vuoteen viereen todistettuaan itselleen, että roistot eivät mitenkään voineet tietää, että se oli hänen, kalakauppias Annikki Nissisen, lähiökaksion makuuhuoneen yöpöydän laatikossa. Siru oli alkuperäisessä paikassaan kuoressa, jonne hän oli sen käsipyyhkeeseen käärittynä pudottanut. Osittain siksi, ettei se vahingossa katoaisi mihinkään, ja osittain siksi, että tuntui turvalliselta pitää se kätkettynä. Hänellä oli käynyt mielessä piilottaa se jonnekin, esimerkiksi alusvaatehyllylle tai jauhopurkin taakse keittiön ruokakaappiin tai WC:n vesisäiliön taakse, missä tavallisesti säilytettiin asetta ja huumeita. Jääkaappi ja pakastin olivat oivallisia piiloja, mutta eivät ehkä mikrosirulle. Ne oli useimmiten kätketty patsaisiin tai leluihin.

Lukija saa nauraa moneen otteeseen Annikin touhuja seuratessaan. Tämän päätä ei palele vaan hän hankkiutuu milloin Säätiön parkkihalliin tarkkailemaan sen työntekijöitä, milloin surmatun kotiin etsimään johtolankoja. Hänellä käy monta kertaa ilmiömäinen tuuri, minkä ansiosta hän saa selville asioita ja pystyy kokoamaan järkevän kuvion tapahtumista. Se jää hiukan epäselväksi, miten poliisi suhtautuu Annikin omiin tutkimuksiin. Poliisilaitoksella häntä kuunnellaan mutta ainakin minulle jäi pimentoon, oliko Annikin tutkimuksista apua. Haittaa niistä ei ainakaan ollut.

Lukisin mielelläni lisää Annikki Nissisen seikkailuista. Keski-ikäisiä naisia tuulipuvuissaan tapaa harvemmin sankarittarina, harmi! Forsman on onnistunut luomaan herkullisen hahmon, joka on yhdistelmä suomalaisen naisen karikatyyriä ja dekkarigenrestä tuttua pelotonta nokkelaa (yleensä mies)sankaria.

Kami Garcia & Margaret Stohl: Lumoava kirous

Kami Garcia & Margaret Stohl: Lumoava kirous
Englanninkielinen alkuperäisteos Beautiful Creatures
Suomentanut Aila Herronen
WSOY 2013
529 s.







Lumoava kirous on lisä nuorille aikuisille suunnattuun yliluonnollisen romantiikan genreen. Monista muista se eroaa sillä, että pikkukaupunkiin saapuva muukalainen on tyttö ja tapahtumat kerrotaan pojan näkökulmasta. Tämä on mielestäni virkistävä poikkeus.

Ethan Wate on tavallinen koulupoika, joka on syntynyt ja asunut koko ikänsä Gatlinissa. Gatlin on kaupunki, jossa ihmiset asuvat aina ja jossa mikään ei muutu. Minkään ei haluta muuttuvan eikä uusia asukkaita toivota. Ethan tajuaa muutoksen olevan väistämätön, kun kaupunkiin muuttaa uusi tyttö, Lena Duchannes. Ethan on nähnyt Lenasta toistuvia unia, joissa hän aina menettää tämän. Lena on nähnyt samoja unia mutta ei halua myöntää sitä. Ethan yrittää sinnikkäästi saada selville, kuka Lena on ja mitä unet merkitsevät. Hän huomaa heidän pystyvän juttelemaan ajatusten välityksellä ja näkemään yhteisiä näkyjä koskettamalla samaa esinettä. Hän hämmästyy mutta ei pelästy saadessaan selville, että Lena ja tämän suku ovat osa yliluonnollista maailmaa.

Vatsanpohjassani muljahti. Minun teki mieli sännätä portaat ylös, lukita ovi ja mennä sängyn alle piiloon, mutta toisaalta minun teki vielä enemmän mieli jäädä. Koska enkö ollut tiennyt tämän koko ajan? En ehkä ollut tiennyt, mikä Lena oli, mutta olin tiennyt, että häneen liittyi jotain muutakin kuin pelkkä rihkamariipus ja vanhat koristossut. Mitä voi odottaa ihmiseltä, joka osasi tehdä kaatosateen? Joka osasi puhua kanssani olematta paikalla. Joka osasi hallita taivaalla leijuvia pilviä. Joka osasi läväyttää huoneeni ikkunan auki etupihalta käsin.

Lena on luonnonvoimia hallitseva loihtija. Hänen sukunsa on kirottu, ja 16-vuotissyntymäpäivänään hän tulee saamaan selville, kuuluuko hän Pimeälle vai Kirkkaalle puolelle. Hän pelkää olevansa Pimeä loihtija ja pelkää syntymäpäiväänsä. Ethan sen sijaan on varma, että hänen paikkansa on Kirkkaudessa. Yhdessä he yrittävät saada lisätietoa kirouksesta sekä siitä, mitä syntymäpäivänä tulee tapahtumaan.

Lumoava kirous on hyvä kirja, kunhan se pääsee vauhtiin. Mielestäni tarinassa on alkupuolella varsin paljon tyhjäkäyntiä eikä se olisi pahasti kärsinyt sadan sivun karsimisesta. Kovin paljon on toistoa; vähän väliä Lena hokee olevansa varmasti Pimeä loihtija ja yhtä usein Ethan väittää vastaan. Unien kuvausta on liikaa siihen nähden, että tapahtumapaikkaa lukuunottamatta ne ovat joka kerta hyvin samanlaisia. Henkilöhahmot käyttäytyvät jatkuvasti samalla tavoin, joten tuntuu tylsältä lukea useita samankaltaisia kuvauksia ja tapahtumia. Ensimmäiset 300 sivua luin muutama luku kerrallaan ja niin, että välissä oli useiden päivien pituisia taukoja. Sen jälkeen tapahtumat pääsivät kunnolla vauhtiin, ja lopun luinkin kerralla.On harmillista, jos alun verkkainen vauhti karkottaa lukijoita, loppu kuitenkin korvaa paljon.

Takakannen mukaan " Lumoava kirous aloittaa eeppisen rakkausdraaman", joten voi siis olettaa jatkoa olevan luvassa. Ihan varmasti se ja kaikki muutkin osat päätyvät lukulistalleni.