Brian Selznick: Hugo Cabret

Brian Selznick: Hugo Cabret. Kuvaromaani
Englanninkielinen alkuperäisteos The Invention of Hugo Cabret. A Novel in Words and Pictures
Suomentanut Helene Bützow
Tammi 2008







Hugo Cabret on upea kirja, joka sopii kaikenikäisille. Päähenkilö Hugo on 12-vuotias, mutta ikä ei ole lainkaan olennainen asia tarinassa. Iso osa kerrotaan mustavalkoisena kuvituksena, mikä tuo mukaan aivan uusia ulottuvuuksia. Kuvitus alkaa usein yleiskuvana siirtyen kuva kuvalta lähemmäs, toisinaan ihan pieniin yksityiskohtiin asti. Lukija toimii katsojana ja saa tulkita kuvia tarinan osana. Kuvat kertovat ainakin yhtä paljon kuin sanat, välillä enemmänkin.

Hugo on orvoksi jäätyään muuttanut setänsä luo pariisilaisen rautatieaseman yläkertaan. Hänen tehtävänään on yhdessä sedän kanssa pitää aseman kellot toimintakunnossa. Sedän kadottua Hugo jää yksin. Hänellä on muistona isästään muistikirja sekä rikkinäinen mekaaninen mieshahmo. Hän haluaa saada hahmon korjattua, koska on varma että sillä on viesti hänen isältään.

Elämä yksinäisenä ja näkymättömänä on vaikeaa. Hugo joutuu välillä varastamaan ruokaa selvitäkseen hengissä. Koko ajan hän pelkää asemapäällikön huomaavan hänet ja toimittavan hänet orpokotiin. Erinäisten sattumusten jälkeen hän tutustuu ihmisiin ja löytää uuden maailman, paljon hienomman mitä osasi odottaa. Lelukaupan omistaja Papa Georges onkin jotain muuta kuin kauppias. Tämän holhokki Isabelle tunkeutuu puoliväkisin Hugon elämään ja yhdessä he selvittävät totuuden sekä Papa Georgesista että Hugon isästä.

Hugo ampaisi väkijoukon läpi silmät kyynelistä sumeina ja pujahti aseman muurikäytäviin. Hän meni nopeasti omaan huoneeseensa, veti oven perässään kiinni ja sytytti kynttilän. Hän kiiruhti seinustalla olevan laatikkopinon luo ja otti mekaanisen miehen esiin.

Hugolla oli ollut paljon tekemistä viimeksi kuluneen viikon aikana. Hän oli vihdoinkin saanut korjatuksi kaikki mekaanisen miehen rikkinäiset osat, ja hän oli irrottanut huolellisesti ne, jotka olivat ruostuneet käyttökelvottomiksi. Hän oli ommellut mekaaniselle miehelle uuden puvun ja öljynnyt ja kiillottanut koneiston. Mekaaninen mies piteli vihdoinkin upouutta, käsintehtyä kyvää, jossa oli erityinen metalliterä. 

Hugo siirsi kynttilän lähemmäksi.

Mekaanisen miehen selässä oli sydämen muotoinen, hopeareunainen aukko.

Lelukojulta lähtiessään Hugo oli puristanut vasemman kätensä tiukasti nyrkkiin, ja nyt hän avasi sen hitaasti.

Tarinaa kerrotaan vuorottelemalla tekstiä ja kuvaa. Tekstipätkät ovat maksimissaan muutaman sivun pituisia kerrallaan, sen jälkeen vuorossa on monta sivua kuvitusta ennen seuraavaa tekstipätkää. Hienoa on se, että kuvat eivät selitä tekstissä kerrottua, vaan jatkavat sitä mihin teksti päättyy. Seuraava tekstiosio puolestaan jatkuu siitä, mihin kuva päättyy. Kuvat ja sanat tukevat toisiaan ja muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Kuvien runsaus tekee paksusta, yli 500-sivuisesta, kirjasta nopealukuisen. Uskon, että kuvitus houkuttelee lukijoiksi myös niitä, jotka muuten karttavat paksuja kirjoja. Se on hyvä, koska Hugon tarina on jännittävä ja ajaton. Vaikka kirja on kirjastossa nuortenosastolla, olen kuullut että sitä on luettu iltasaduksi ekaluokkalaiselle. Mielestäni kirja sopii lapsille, koska tapahtumat eivät ole liian jännittäviä pienemmillekään, etenkin jos sitä luetaan yhdessä aikuisen kanssa.  

Will Wiles: Puulattian kunnossapito

Will Wiles: Puulattian kunnossapito
Englanninkielinen alkuperäisteos Care of Wooden Floors
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Kustannusosakeyhtiö Moreeni 2012
291 s.






Puulattian kunnossapito on kummallinen kertomus. Se on tragikoominen kuvaus noin viikon mittaisesta ajasta, jolloin kaikki menee pieleen mutta kuitenkin päättyy hyvin.

Päähenkilö on nimetön mies, kutsutaan häntä tässä herra X:ksi. Hän saapuu tarkemmin nimeämättömään kaupunkiin huolehtimaan ystävänsä Oskarin asunnosta ja kissoista. Oskar on mennyt Los Angelesiin eroamaan vaimostaan. Herra X saapuu asunnolle ja huomaa heti, että se on suora kuva Oskarista.

Sellaisia huonekalut ovat. Jos niitä käytetään tarkoitukseensa, käyttäjän tyytyväisyys imeytyy niihin ja ne levittävät sitä ympärilleen, mutta jos ne hankitaan vain luomaan vaikutelmaa ja jätetään nurkkaan virumaan, ne säteilevät melankoliaa. Museoiden näyttelyhuonekalutkin ("EI SAA ISTUA") ovat sanomattoman traagisia, kuin vanhainkodin asukkeja joita kukaan ei käy katsomassa. Virittämättömät viulut ja kovakantiset kirjat, joilla luodaan "tunnelmaa" uusiin lähiöpubeihin, kyhjöttävät ahdistuneina kuin eläintarhan puumat. Komea keittiö, jossa ei valmisteta runsaita juhla-aterioita kiitollisille vieraille, muuttuu kylmäksi ja umpimieliseksi. Niin kuin tämä keittiö täällä, ajattelin. 

Oskar on remontoinut asunnon ja hoitaa sitä huolella. Kaikki on viimeisen päälle järjestyksessä, mikään ei ole vinksallaan. Herra X:lle hän on jättänyt kymmenittäin ohjelappuja pitkin asuntoa muistuttamaan, mitä pitää ja saa ja ei saa tehdä. Erityisen tarkka ohje on, että hänelle pitää soittaa välittömästi mikäli asunnon lattialle tapahtuu jotain.

On tietysti päivänselvää, että lattia ei selviä herra X:n vierailusta vahingoittumattomana. Aluksi kaikki sujuu hyvin, aika matelee eikä mitään tapahdu. Mutta sitten kun tapahtuu, vyöry on vastustamaton ja vie herra X -raukan mukanaan. Kaikki alkaa pienestä punaviinitahrasta, joka ehtii kuivua lattiaan kiinni. Herra X yrittää eri päivinä eri keinoja, mutta tahra on ja pysyy. Pian tulee lisää tahroja ja sitä mukaa muita onnettomuuksia. Eläin kuolee, ihminen kuolee, herra X hermostuu pahemman kerran. Eihän tässä näin pitänyt käydä, hänenhän piti vain vahtia asuntoa viikko pari. Hän hermostuu sotkevaan itseensä, pikkutarkkaan Oskariin, tunkeilevaan siivoojaan ja vihamieliseen asuntoon. Hänessä herää kapinamieli: entä jos hän lakkaisikin välittämästä!

Oskarin lattia oli toki kaunis. Mutta näkyikö siinä rakkaus? Pakotin katseeni pois sohvan vieressä olevasta viinitahrasta ja katselin kirjahyllyn edustalla olevaa moitteetonta lattiapintaa. Se oli vaalea ja puhdas. Kevyt vahaviimeistely oli tehnyt pinnasta valoa heijastavan, ja erotin lautojen pienen pienet syykuviot. Jos se huokui rakkautta, kyse oli jostakin korkeampitaajuisesta rakkaudesta, jonka vain kehittyneemmät ihmisolennot kykenivät havaitsemaan. Sain jälleen primitiivisen mielijohteen. Miten paljon tuhoa voisin saada aikaan? Paljonko mustetta asunnossa oli? Viiniä oli riittämiin, mutta tarvitsin sitä itse. Jos puu ei kestänyt kovin hyvin tahroja, kestikö se tultakaan? Tai voisin vain lähteä. Ajattelin lentoasemaa, sen luvuttomia mahdollisuuksia ja sen tarjoamaa vapautta. Lontooseen lähtisi varmasti myöhäisillan lento, jolle ehtisin. Ajattelin lentoaseman hehtaarikokoisia terrazzolattioita, jotka oli suunniteltu kestämään miljoonien ihmisten askeleet muuttumattomina. Lukitsisin oven ja pudottaisin avaimet postiluukusta. Mutta toisaalta oli kissa. Vaikka velvollisuudentuntoni asuntoa kohtaan oli ehtynyt, tunsin yhä olevani vastuussa elossa olevasta kissasta. Missä se sitten olikin. Elossa, toivottavasti.

Herra X unohtaa kapinamielialansa ja päättää tehdä kaikkensa pelastaakseen lattian. Operaatio on vaikea ja vaatii monia konsteja. Siinä sivussa Oskarista paljastuu seikkoja, jotka osoittavat tämän olevan sittenkin erehtyväinen, inhimillinen.

Puulattian kunnossapito on koukuttava kirja. Aluksi tapahtumat tuntuvat seisovan paikallaan ja lukija saattaa herpaantua, etenkin kun Wiles kuvailee todella paljon ja hyvin yksityiskohtaisesti esineitä ja ympäristöä. Tämä varmaankin johtuu hänen taustastaan arkkitehtuuri- ja designtoimittajana. Ensimmäisestä viinitahrasta alkaa huima tapahtumaketju, jossa uskomattomat - välillä kertakaikkisen absurdit - tilanteet seuraavat toisiaan. Lukija pelkää herra X:n kanssa, mitä Oskar sanoo kun saa tietää totuuden. Välillä lukijan tekee mieli kaapata herra X mukaan ja sulkea tämä kaappiin, ettei tämä pääse sohlaamaan yhtään enempää. Joskus haluaa huutaa, että älä ainakaan noin tee. Ja lopussa voi huokaista helpotuksesta: herra X selviää umpikujalta näyttäneestä tilanteesta. Ihan kaikkia langanpäitä ei solmita, joten lukijan mielikuvitukselle jää tilaa.   

Poimintoja ensi kevään kirjasadosta

Tänään on jouluvalmistelupäivä. Lahjojen paketointi on vauhdissa, teippi ja lahjanauha tietenkin loppuivat kesken niin täytyi poiketa kaupassa toiseen kertaan. Joulusuklaa maistuu, ja levylautasella on Bachin Jouluoratorio. Tunnelmaa luovat ikkunassa korkokenkävalot ja lipaston päällä kuvan tuikkukunttilät. Yksi kirjalahja on ostamatta, koska kirjakauppa ehti mennä kiinni ennen kuin ehdin sinne. Ensi viikolla uusi yritys.

Kirjastoomme on viime viikkoina tullut kustantamojen kevätkatalogeja. Kuluneella viikolla olen shoppaillut verkkokaupassa oikein urakalla; melkein kaikki on nyt tilattu ja saatu laitettua hankintaan eli siihen kuntoon, että voi tehdä varauksia. Jo vain teinkin itselleni varauksia, tässä vaiheessa noin 30... Sitten on ehkä tusinan verran kirjoja, jotka vaikuttivat kiinnostavilta mutta joita haluan vähän selailla ennen lukulistalle ottamista. Ja tietenkin on myös niitä, joita en vielä tiedä haluavani lukea ensi vuonna. Joissakin vaan on sellainen kansi tai takakansiteksti, että ne tarttuvat väkisin mukaan vaikka kuvastoa selatessa ei olisi kiinnittänyt niihin suurempaa huomiota.

Haluan jakaa joitakin kevään kirjoja, joiden ilmestymistä en millään jaksaisi odottaa... Mutta toisaalta, sitten on "joulu" koko kevään, kun harva se viikko tulee odotettu kirja tai pari!

Magne Hovden: Viisuviikingit ja Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka oppi laskemaan. Pohjoismaista huumoria, joka osuu ja uppoaa ihan kympillä. Herrojen viimevuotiset kirjat saivat nauramaan ääneen, joten samaa odotan tulevilta.

C. J. Daugherty: Night School. Yön valitut. Nuorille aikuisille (eikös 32-vuotiaskin sovi siihen ryhmään?) suunnattua mysteeriromantiikkaa, ihan varmasti koukuttaa, kun tykkää Twilightista sekä Alyson Noëlin ja Maggie Stiefvaterin kaltaisista kirjailijoista.

Jennifer Egan: Sydäntorni ja Colm Tóibín: Äitejä ja poikia. Keltaisen kirjaston kirjat ovat usein erittäin hyviä. Kummankin tekijän edellinen kirja on vielä lukematta, mutta aion korjata asian ennen uusien ilmestymistä.

Kristiina Vuori: Siipirikko ja Maria Dueñas: Ommelten välinen aika. Historiaa, romantiikkaa, taistelua ja selviytymistä. Vahvoja naisia, vahvoja tarinoita.

Riku Aalto: Uusi kuntoilijan käsikirja ja Kirsi Valasti: Lentoa juoksuun. Treenaan maratonille, näistä siis saan (toivottavasti) paljon lisää hyödyllistä tietoa.

Cathy Cassidy: Vaahtokarkkitaivas. Tyttökirja, kansi antaa odottaa hömppää mutta ongelmiakin käsitellään.

Ja lopuksi vielä dekkareita, uutta on tulossa Viveka Steniltä, Christian Rönnbackalta, Peter Jamesilta, Håkan Nesseriltä, Fred Vargasilta, Alicia Giménez Bartlettilta ja monelta muulta!

Mitä tässä muuta voi sanoa kuin: "Rakas Joulupukki, voisitko tuoda lisää aikaa, edes kaksi tuntia jokaiseen päivään."

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun & Sysipimeä

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Gummerus 2011
424 s.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
WSOY 2012
362 s.




Pekka Hiltusen romaaneissa suomalainen Lia seikkailee Lontoossa. Hän on asunut siellä jo vuosia, vakiinnuttanut paikkansa työelämässä ja kotiutunut melko hyvin. Ystäviä hänellä on vähän, enemmänkin tuttavia työpaikalta ja satunnaisista suhteista. Lian elämä muuttuu hänen tavattuaan suomalaisen Marin. Mari on vähän erakkoluonne ja muutenkin hiukan omituinen. Hänen elämänsä pyörii mystisen Studion ympärillä.

Pian Lia huomaa päiviensä täyttyvän kahdesta työstä. Päivätyö Level-lehden graafikkona on kiinnostavaa mutta jää kakkoseksi Lian päästyä sisään Studioon. Siellä hän viettää illat ja usein yötkin. Studiossa on töissä vain muutama ihminen tavoitteenaan parantaa maailmaa. Ihan konkreettisesti.

Vilpittömästi sinun alkaa murhalla. Lia näkee bussin ikkunasta poliisit ja ihmisjoukon. Tiedotusvälineet kirkuvat raakaa murhaa, joka ei jätä Liaa rauhaan. Jostain syystä hän haluaa oikeutta uhrille, hän haluaa saattaa syylliset vastuuseen. Studiossa on toinen projekti käynnissä, mutta päällikkönä Mari suostuu antamaan aikaa, ihmisiä ja tekniikkaa selvitystyöhön. Lia ja muut toimivat yhteistyössä poliisin kanssa mutta paljon myös omin päin. He saavat selville kahteen murhaan johtaneet syyt. He selvittävät myös tekijän. Pyrkiessään estämään uudet uhrit he vaarantavat sekä oman että muutamien muiden ihmisten hengen.

Sysipimeä on aiempaa osaa raaempi. Siinä Studio keskittyy saamaan kiinni murhaajan, muille projekteille ei ole aikaa. Murhaaja tappaa ihmisiä ja lataa tapoista videot nettiin. Monta murhaa ehtii tapahtua, ennen kuin tekijän jäljille päästään. Sekä poliisi että Studio yrittävät kaikkensa saadakseen hänet kiinni. Studio toimii  poliisia tehokkaammin, ja Lia pystyy antamaan poliisille useita johtolankoja. Poliisilaitoksella vieraillessaan hän hankkii sieltä vihjeitä, jotka auttavat Studion väkeä eteenpäin tutkimuksissa. Murhaaja on kuitenkin ovela ja ehtii päästä liian lähelle Studiota ennen kuin hänen henkilöllisyytensä selviää. Lia ja muut joutuvat taas kohtaamaan kuoleman silmästä silmään.

Level ja Studio. Lian elämä oli työn täyttämää, olkoonkin että Studion puuhat olivat niin mielenkiintoisia, että niitä ei oikein voinut verrata palkkatyöhön. Aikaa ne veivät: Lian vapaa-ajan harrastuksista oli jäljellä enää lenkkeily. Ei tullut kuljettua baareissa niin kuin ennen. Eikä tavattua miehiä. Sitä hän oli kauan harrastanut muutettuaan Lontooseen seitsemän vuotta sitten. Nyt hänen oli vaikea muistaa, milloin oli viimeksi käynyt niissä baareissa.

Hänen vanhempiensa silmissä yksin elävällä 29-vuotiaalla oli uhkaavasti edessään vanhanpiian rooli - juuri tällaisten asioiden takia hän pitikin vanhempiinsa yhteyttä vain harvakseltaan. Mutta se tulevaisuuskuva oli alkanut käydä joskus Lian itsensäkin mielessä.

Sellaisesta oli vain mahdotonta alkaa huolehtia, kun ei tuntenut itseään lainkaan yksinäiseksi. Lia oli löytänyt Studion väestä tunteen, joka meni ystävyyden tuolle puolen: samanlaista yhteishenkeä hän ei ollut aiemmin kohdannut. Työtovereilleen Levelissä hän uskoutui työasioidensa lisäksi vain pinnallisista asioista - Studion joukolle hän olisi voinut kertoa mitä vain.

Yhteenkuuluvuuden tunne etenkin Marin kanssa on heti alusta asti voimakas, ovathan he kaksi yksinäistä suomalaisnaista vieraassa maassa. Vähitellen Lia tutustuu yhä paremmin muihinkin studiolaisiin, mikä aiheuttaa hänelle välillä ristiriitaisia tunteita. Hän joutuu punnitsemaan, mitä kaikkea voi hyväksyä. Studiossa käytetään usein lainvastaisia keinoja esimerkiksi puheluiden ja nettiosoitteiden jäljittämisessä, sen lisäksi siellä muun muassa tekaistaan henkilöitä ja yrityksiä ja luodaan niille keksitty historia. Kotiuduttuaan Studioon Lia oppii sulkemaan silmänsä rikkomuksilta. Hän kokee, että Studion tapauksessa kyse on aina siitä, että sillä tavoitellaan vain hyvää.

Pidin kovasti molemmista kirjoista. Vilpittömästi sinun alkoi jotenkin verkkaisesti, ehkä sitä olisi voinut hiukan tiivistää. Vaikka Mari ja Studio tulevat mukaan pian, tapahtumat alkavat pyöriä vauhdilla vasta paljon myöhemmin. Studiolla on kirjassa kaksi projektia, joiden hoitaminen sujuu välillä hyvin ja välillä huonosti. Jännite säilyy loppuun asti, kun lopulta Studiossa joudutaan ottamaan likaiset keinot käyttöön. Sysipimeä on alusta loppuun asian ytimessä, siinä ei ole mitään liikaa eikä mitään turhaa. Henkilöhahmojen väliset suhteet syvenevät eikä uusia henkilöitä vyöry mukaan. Marin omistautuneisuus Studiolle saa selityksen, mutta jotain jää vielä pimentoon, ehkä seuraavaa osaa varten. Toivottavasti lisää on tulossa! Studio on jotain uutta ja poikkeavaa, se ei ole poliisi eikä yksityisetsivätoimisto, mutta ei studiolaisia voi pitää harrastelijatutkijoinakaan. He täydentävät ja nopeuttavat poliisin työtä mutta vain omilla ehdoillaan. Kaikkea selville saatua ei kerrota poliisille ja jotkut asiat halutaan hoitaa itse, olkoon ne kuinka vaarallisia tahansa.

Kirjojen idea on omaperäinen ja kiinnostava. Haluan ehdottomasti lukea lisää, haluan Studion selvittävän lisää rikoksia ja poistavan kuvioista vaarallisia tyyppejä. Haluan lukea lisää Studion jakamasta oman käden oikeudesta, joka haastaa lukijan pohtimaan omaa käsitystään oikeasta ja väärästä. 

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Tammi 2012
569 s.








Jatketaanpa vahvojen kotimaisten esikoisteosten riviä Näkijän tyttärellä. Se on 1200-luvulle sijoittuva tarina ennaltanäkemisen lahjan saaneesta Eirasta, joka joutuu taistelemaan oikeudestaan olla ja elää.

Eira on saanut alkunsa väkisinmakaamisesta, mikä ei tee hänen elämästään helppoa. Äiti on kuollut eikä äidin mies tunnusta tyttöä lapsekseen vaan vihaa tätä avoimesti. Isoisä, kartanonherra Stark, hyväksyy tytön ja pyrkii pitämään tästä huolta yhtä hyvin kuin pojastaan Rikhardista. Rikhardin äiti, rouva Ursula puolestaan haluaa kaiken pojalleen ja Eiralle ei mitään. Kuoleman vietyä Ulf Starkin Eirasta tulee Ursulan silmätikku, ja hänet häädetään kartanosta pois.

Uusi koti löytyy Lauttiasta, jossa rouva Talvikki on näkijä kuten Eirakin. Hän ottaa tytön suojatikseen opettaakseen tälle sekä näkyjen hallitsemista että parantamisen taitoa. Eira on nähnyt unissaan talon vanhimman pojan Elofin, jolle hänet lopulta kihlataan. Ongelma on siinä, että Eira rakastaa Rikhardia, sukulaistaan jota ei voi saada.

Repivien ihmissuhteiden lisäksi yhteiskunnalliset olot koettelevat ankarasti. Taudit ja taistelut vievät ihmishenkiä, siinä eivät parantajien taidot auta kuin osittain. Talvikki-rouvan kuoltua Eiran on selvittävä taitoineen yksin. Kahden miehen rakkauden ristitulessa, uskonsodan uhatessa Eiran on kestettävä ja löydettävä oma paikkansa.

Nukkuja odotti, ja Eira odotti hänen kanssaan, seisoi patsaana keskellä unen usvaa. Kuukkeli avasi siipensä ja pyrähti Eiran olkapäälle. Lintu päästi narisevan äänen ja tarrasi kynsillään tiukasti Eiraan. Käyttäen hänen käsivarttaan tikapuuna kuukkeli laskeutui alemmaksi kunnes sen kynnet raapivat Eiran paljasta rannetta. Linnun ote oli tiukka, lähes julma, ja Eiran valtasi pakokauhu. Hän liikahti ravistaakseen kuukkelin irti, mutta samassa kaikki voima pakeni hänen jäsenistään. Nukkuja esti häntä liikkumasta, jäädytti hänen jäsenensä. Vainajahengen läsnäolo tuntui painona Eiran mielessä ja sen tahto oli paljon voimakkaampi kuin hänen. Kuukkelin lasinkylmä katse ei irronnut hetkeksikään Eiran kasvoista. Silti lintu ei katsonut Eiraa vaan manalaista hänen sisällään, tummaa varjoa hänen silmissään. Etsi vainajahenkeä ja yllytti sitä taistoon elämästä ja kuolemasta. Lintu ja parantaja tuijottivat toisiaan äänetöntä kamppailua käyden.

Pidin kirjasta, koska se on moniulotteinen mutta silti hallittu kokonaisuus. Tarina on kiinnostava alusta alkaen ja muuttuu koko ajan yhä kiinnostavammaksi. Eiran elämänkaari on raskas, mutta hän selviää upeasti. Punaisessa tukassaan ja erikoisella kyvyllä siunattuna hän herättää pelkoa toisissa ihmisissä, mutta oppii olemaan välittämättä siitä. Näkijän tytär onkin paitsi historiallinen romaani myös kertomus ulkopuolisuudesta ja ennakkoluuloista. Erilaisuus, totutusta ja sovinnaisena pidetystä poikkeaminen on herättänyt ennen ja herättää yhä epäluuloa. Liekö sitten syynä pelko, kateus vai mikä, mutta normiin sopeutumaton herättää liian monissa ihmisissä halun pilkata. Eipä taida ihmiskunta koskaan hyväksyä sitä, että persoonia on erilaisia ja ihmiset ilmaisevat itseään eri tavoin. Eivätkä kaikki ulkopuolelle suljetut ole kuin Eira, joka vahvistuu vuosien myötä ja kykenee lopulta hallitsemaan kohtaloaan.  

Blogistanian Kuopus -ehdokkaat

On tullut aika valita Blogistanian Kuopus -palkinnon saaja. Voittaja julistetaan maanantaina 3.12.2012 Saran kirjat -blogissa.

Tänä vuonna on julkaistu paljon hyvää kotimaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. On vahvoja esikoisia, muutaman kirjan julkaisseita ja kestosuosikkeja. On kuvakirjoja, saturomaaneja, seikkailua, fantasiaa, nuorten aikuisten suosikkiaiheita ja vaikka mitä muuta. Pitkän harkinnan jälkeen ehdokkaikseni valikoituivat seuraavat teokset:


3 pistettä saa Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano. Arvio teoksesta löytyy täältä.
2 pistettä saa J.S. Meresmaa: Mifongin perintö. Arvio löytyy täältä.
1 pisteen saa Mila Teräs: Perhosen varjo. Arvio löytyy täältä.

Sitten jännitetään, onko joku näistä voittaja. Jännittävää odotusta!

Maria Autio: Ajatustenlukija

Maria Autio: Ajatustenlukija
Karisto 2011
210 s.








Ajatustenlukija on raadollinen ja ajoittain ahdistava kuvaus Tiukusta, joka yrittää saada elämänsä jonkinlaiseen järjestykseen.

Tiukun äiti juo, on juonut niin kauan kuin Tiuku muistaa. Äidin miesystävätkin ovat juoneet, minkä seurauksena koti on ollut riitaisa. Naapurin Ulpu on useammankin kerran tarjonnut yösijan Tiukulle ja tämän pikkusiskolle Amaliinalle.

Yläasteen päätyttyä Tiuku on passitettu omilleen, asumaan yksin vieraaseen kaupunkiin. Lukiossa  hän tutustuu Iidaan ja ystävystyy tämän kanssa. Iida on kiinnostunut lähinnä vain pojista ja hänelle iso ongelma on napin irtoaminen villatakista. Tiuku on välillä ärtynyt, koska Iidan ongelmat ovat todella pieniä verrattuna hänen rankkaan elämäänsä. Toisaalta Iida ongelmineen on juuri sitä mitä hän tarvitsee, tavallinen teini tavallisine asioineen.

Koulussa on myös Ella, yksinäinen resuinen runotyttö, jota Tiuku kutsuu itsekseen Lintutytöksi. Netissä hän saa selville huolestuttavia asioita Lintutytöstä, ja yhdessä Iidan kanssa estää onnettomuuden. Omiin huoliinsa Tiuku ei kuitenkaan saa apua keneltäkään. Pahaa oloa paetakseen hän hakee turvaa veitsestä. Viiltely, virtaava veri, kirjaimet iholla helpottavat hetkeksi. Tiuku haluaa irtaantua veitsestä, mutta ei pysty. Ei ennen kuin Iida puuttuu asiaan ja osoittaa Tiukun kelpaavan omana itsenään.

Pitkän iltalenkin jälkeen Tiuku oli viimein kotiovella. Hän kaiveli avaimia taskusta, kun sormet osuivat pullonsirpaleeseen. Tiuku käänteli ruskeaa sirpaletta rapun valoa vasten, kunnes muisti että oli poiminut sen Hillen ja Retun lattialta. Siitä lähtien sirpale oli hiertänyt taskunpohjaa.

Jo eteisessä pimeä hyökyi vastaan kuin jättimäinen lonkero, joka asui yksiössä hänen poissa ollessaan. Tiuku yritti nujertaa sen räpsyttelemällä valoja päälle, mutta lonkero oli myös itse hiljaisuus. Kun Tiuku ripusti takkiaan naulakon tyhjyyteen, sen sisältä alkoi kuulua kännykän säveliä. Tiuku ilahtui, nyt hän saisi juttuseuraa. Jä hätisteltyä lonkeron kimpustaan.

Pidin Ajatustenlukijasta, koska se ei ole pelkkää ahdistusta alusta loppuun vaan siinä on myös toivoa ja iloa. Uskon, että monien nuorten on helppo samaistua Tiukuun ja saada toivoa omaan tai kaverinsa elämään. Vaikeita asioita käsittelevät kirjat ovat parhaimmillaan sellaisia, että herkässä iässä olevat nuoret voivat heijastaa omia kokemuksiaan niihin ja myös saada niistä ratkaisumalleja. Jos yksikin nuori rohkaistuu hakemaan apua luettuaan Ajatustenlukijan tai minkä tahansa muun kirjan, on se suuri asia.  

Ajatustenlukija on hyvä myös siksi, että se ei lähesty asioita opettavaisesti tai moralisoiden. Ihmiset ovat mitä ovat, asiat menevät niinkuin menevät. Ihmisiin ei voi vaikuttaa mutta asioihin voi. Tärkeintä on huomata, että jokaiselle on joku, josta on ystäväksi ja tukijaksi.

Sirke Happonen: Muumiopas

Sirke Happonen: Muumiopas
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012
248 s.








Syvällisen analyyttisesti sanoen: oi mikä ihana kirja! Muumit on kestosuosikki, niin minulla kuin monella muullakin. Usein kuitenkin huomaa ja tietää vain ne kaikista tunnetuimmat hahmot.

Sirke Happonen on tehnyt ison työn ja koonnut oppaaseen sekä suuressa roolissa olevia että ohi vilahtavia hahmoja. Osa niistä esiintyy sekä Muumi-kirjoissa että -sarjakuvissa, osa vain sarjakuvissa. Jotkut hahmot saavat oman lyhyen luvun, toiset esitellään vain heimon yhteydessä. Osan hahmoista ja heimoista Happonen nostaa esiin nyky-yhteiskunnassa tunnistettavina tyyppeinä. Jokainen voi miettiä, keitä omasta lähipiiristä, työyhteisöstä tai muusta löytyy. Tyyppien tunnistamisen lisäksi Happonen neuvoo, miten voi itse muuntautua tietyksi hahmoksi. Ohjeet ovat leikkimielisiä mutta ainakin osa hyvinkin toteuttamiskelpoisia.

Muumeista ystävineen nähdään myös se puoli, joka helposti unohtuu puolituntisia animaatioita katsellessa; kirjassa on sarjakuvastrippejä muun muassa ryyppäämisestä ja varastetun tavaran kätkemisestä. Välillä tulee tunne, että hyvä tavaton miten hurjaa menoa.

Lehmät
Vilijonkan laikullinen lehmä on yksi muumisarjakuvien tiheimmin toistuvia hahmoja. Sitä tarvitaan neidonryöstöön, kaksintaisteluun, valtionpalvelukseen ja eksyneen marsilaisen lohduttamiseen. 

Muuntaudu Miskaksi
Pidä suu viivana ja kulmat kurtussa. Panosta mustiin silmänalusiin. Asetu hieman etukumaraan ja roikota alistuneesti käsiäsi. Harjoittele hidas, dramaattinen sisääntulo, jonka päätät äkkinäiseen, riipaisevaan riuhtaisuun, jossa käsi nousee ranne edellä otsalle. Venytä silmät ääriasentoon, mutta liikuta päätä vain vähän. Huokaile kuuluvasti niin, että se näkyy koko kehossasi. Maksimihuokaus on sellainen, jossa koko ylävartalo romahtaa kasaan. 

Ystävälliset muumit
(...)
Muumit ovat sopeutuvia ja suvaitsevia. Kun taloon tulee vieras, vaikka kuinka hankala, he yrittävät saada hänet viihtymään: luovuttavat sänkynsä, salonkinsa, jopa koko talon. Jos jokin ulkoinen taho epäilee muumien elämäntapaa, he hämmentyvät. Sitten he kokeilevat kiltisti tarjottuja vaihtoehtoja, oli se sitten askeesia, irtosuhteita, koruliikemurtoja, talviurheilua tai modernia sisustusarkkitehtuuria. Lopuksi muumit palaavat entiseen elämäntyyliinsä.

Profeetat
Aloitamme uuden elämän -sarjakuvassa Muumilaaksoon saapuu kaksi profeettaa, ensin vapaan elämän puolestapuhuja, sitten kieltäytymisen sanansaattaja. "Pois omantunnontuskat ja pohdiskelu", kehottaa kukkaisprofeetta ja kertoo muumeille, etteivät nämä ole onnellisia. Pian kaikki ryhtyvät vapaiksi: Niiskuneiti estottomaan miehenmetsästykseen ja Mymmeli riehakkaaseen juhlintaan. Muumipappa muuttaa puuhun juomaan Haisulin kanssa "Manhattanin dynamiittia". Mutta kun Muumimamma lähtee uimaan kesken velvollisuuksiensa, kaikki huolestuvat. Samalla hetkellä iskee synnintunnon profeetta. Hän paasaa kiusauksista ja kieltää rakastumisen ja ruuasta nauttimisen. Muumipappa hyvästelee "Sturm und Restaurant -kautensa" ja Niiskuneiti suunnittelee lähtöä luostariin. Muumitalon seiniä aletaan maalata mustiksi. Lopulta profeetat ajautuvat käsirysyyn ja sitä tietä Muumimamman puhutteluun.

Kirjaa lukiessa tulee välillä aivan uskomaton olo, samaan aikaan epäuskoinen ja riehakas. Että ihanko oikeasti Muumilaaksossa tapahtuu tuota kaikenlaista villiä touhua. Ehkä animaatioiden aikana on unohtunut, kuinka syvä muumimaailma on. Ihan kaikki ei varmastikaan ole lapsille suunnattua... Jäi sellainen olo että nyt on hankittava käsiinsä paljon Muumi-sarjakuvia, nyt on todettava ihan itse että mitä siellä oikein touhutaan.  

 

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
LIKE 2012
366 s.








Tunnustan: suhtauduin epäilevästi tähän kirjaan. Olin kuullut kommentteja etenkin yksityiskohtien paljoudesta ja siitä seuraavasta vaikeaselkoisuudesta. Selailtuani kirjaa mietin, jaksanko lukea sen loppuun; tiheästi ladottu teksti ja paljon sivuja. Epäilyksistä johtuen kirja ylitti odotukseni. Tarina oli vetävä, ja olisin halunnut lukea sen kerralla alusta loppuun.

Tapahtumat kulkevat vuorotellen 1940- ja 1960-luvuilla. 1940-luvulla Neuvostoliitto on ajettu pois Virosta ja tilalle ovat tulleet saksalaiset. Virolaiset eivät usko saksalaisten lupauksiin itsenäisyydestä ja paremmista ajoista. Vastarintaliike toimii aktiivisesti auttaen ihmisiä pakenemaan ulkomaille. Pelko on läsnä alituiseen. Kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan ja mihin pitäisi uskoa. Kukaan ei tiedä, keneen voi luottaa, kuka on uskollinen Virolle ja kuka ilmiantaa maanmiehiään saksalaisille.

Serkukset Roland Simson ja Edgar Parts ovat palanneet sodasta, sodasta joka on muuttanut sekä heidän välisensä suhteen että kaiken muun. Rolandin vaimo on kuollut - puhutaan häpeällisestä kuolemasta - ja haudattu Rolandin mielestä väärään paikkaan. Hän haluaa selvittää kuolemaan johtaneet syyt, hän haluaa edesmenneelle vaimolleen oikeutta ja kunnianpalautuksen. Hän on varma, että Rosalien kuolema on saksalaisten syytä ja alkaa siksi toimia Saksaa vastaan. Edgar puolestaan kannattaa Saksaa ja haluaa toimia sen hyväksi. Hän toimii yksin eikä siksi kerro vaimolleen palannensa. Kukaan muukaan ei kerro tälle. Vaimo Juudit toivoo parasta ja pelkää pahinta. Hän toivoo olevansa leski ja pelkää Edgarin elävän. Koska Edgar ei näyttäydy, Juudit jatkaa elämäänsä. Hän rakastuu saksalaiseen upseeriin ja joutuu mukaan raskaisiin tapahtumiin.

1960-luvulla Edgar kirjoittaa 1940-luvun tapahtumista. Hän saa käyttöönsä arkistolähteitä, kirjeitä ja kaikenlaista muuta materiaalia. Hän löytää nimiä, joiden ei toivoisi esiintyvän lähteissä. Nimet johtavat häntä kohti totuutta, sitä mitä oikeasti tapahtui 1940-luvulla. Historiankirjan lisäksi hänellä on tehtävänä seurata poliittisesti uhkaavia henkilöitä, etenkin opiskelijaradikaaleja ja raportoida näiden toiminnasta. Seuraamistyössä hän saa selville lisää nimiä, jotka lopulta auttavat paljastamaan kokonaiskuvan. Edgar saa huomata, että on itse ollut mukana eräänlaisessa kissa ja hiiri -leikissä. Hän on tietämättään jahdannut läheisiään, jotka puolestaan eivät ole tienneet hänen jahtaavan heitä.

Parts kipristeli varpaat tohvelien päälle, taittoi palan Pastilaasta. Martinsonin kirjassa esiintyi Partsin tarkoitusperiin täydellisesti soveltuva henkilö, Mark, tunnistamattomaksi ja sukunimettömäksi jäänyt julmuri, sotarikollinen, joka ei koskaan ollut jäänyt kiinni ja jonka nimestä ei voinut edes sanoa sitä, oliko se vain kutsumanimi vai oliko Mark käyttänyt työtehtävissään oikeaa ristimänimeään. Siksi tarinaa oli helppo jatkaa. Markin teoista löytyi todistajanlausuntoja, ei mitään itse ihmisestä. Parts ravisteli päätään miettiessään sitä, miten kollegoiden virheet olivat lopulta kääntyneet hänen edukseen. Aineistosta näkyi, että turvallisuuselimet olivat käyttäneet nuorta ja kokematonta miesvoimaa, ohjeet olivat olleet puutteellisia, pätevistä upseereista oli ilmiselvästi ollut pula. Kuulustelujen aikana kukaan ei ollut ymmärtänyt kysyä tarkentavia kysymyksiä tai henkilötietoja, lukuisat todistajat olivat puhuneet ihmisistä vain etu- tai sukunimillä, joten todistuksista löytyvien ihmisten jäljittäminen oli mahdotonta. Vasta myöhemmin oli huomattu neljäkymmentäluvun lopun metodien ongelmallisuus. Todistajia ei juuri enää ollut elossa, sillä kiinnijääminen sinänsä oli ollut tarpeeksi painava todiste teloitustuomiota varten. Se, että Rolandin tiedot olivat niin hyvin kirjattu Kloogan papereihin, oli kohtalon ivaa.

Tarina on paitsi vetävä myös koskettava. Se kertoo puutteesta ja vaikeuksista, joita sota aiheuttaa jokapäiväiseen elämään. Se kertoo pelosta, siitä että jokainen päivä ja jokainen henkilö voi olla viimeinen, jonka näkee. Se kertoo valinnoista, joita jokainen joutuu tekemään selviytyäkseen elossa.

Ainoa minua häiritsevä seikka on se, että loppupuolella Edgarille sattuu liian paljon onnekkaita yhteensattumia. Hän on vuosia yrittänyt selvittää asioita saaden yksityiskohtia selville vähän kerrassaan. Yhtäkkiä kaikki sujuu, löytyy päiväkirjaa ja kirjeitä ja mitä milloinkin, niin että jatkuvasti isoja palasia asettuu paikoilleen. Lukijana tuntui, että nyt mennään liian lujaa. Samalla tuntui sltä kuin välistä olisi jäänyt pois joitain olennaisuuksia. Esimerkiksi kohdassa jossa Edgar lopulta löytää Rolandin, ihmettelin että miten Roland on päätynyt kyseiseen paikkaan, edellisen kerran muistin tavanneeni hänet Juuditin seurassa parikymmentä vuotta aikaisemmin. Samoin jäi vaivaamaan se, miten Edgar on saanut Juuditin luokseen. Ensin tämä kohtaa saksalaisen rakastajansa viimeistä kertaa, sitten tämä onkin ollut Edgarin vaivana jo vuosikausia. Mitä siinä välissä tapahtui?

Tarinan aukot ovat mielestäni liian isoja, mutta kokonaisuus on kuitenkin todella hyvä. Henkilöhahmot ovat mieleenpainuvia ja herättävät monenlaisia tunteita. Tapahtumapaikkoja ei kuvata ulkopuolisen silmin paljoa, vaan yleensä ne suodatetaan eri henkilöhahmojen kautta jolloin niihin tulee mukaan aistivoimaisuutta esimerkiksi hajujen ja kuultujen äänien ansiosta. Sen ansiosta tarina tulee lukijaa lähelle ja tempaisee mukaansa heti ensimmäisellä sivulla.

  

Juhani Koivisto: Suurten tunteiden talo

Juhani Koivisto: Suurten tunteiden talo: kohtauksia Kansallisoopperan vuosisadalta 1911-2011
WSOY 2011
229 s.







Koiviston teos on virkistävä poikkeus tietokirjojen joukossa. Nimensä mukaisesti se koostuu parin-kolmen sivun mittaisista kohtauksista, joissa kuvataan oopperaa monesta eri näkökulmasta. Välillä kerrotaan koko taloa repivistä riidoista, seuraavaksi yhden henkilön kohtalosta, sen jälkeen hauskasta sattumasta ja niin edelleen. Kohtaukset eivät etene täsmällisessä kronologisessa järjestyksessä, vaan välillä poiketaan lyhyesti aiemmassa ajassa. Pääosin kuitenkin mennään vuosikymmenestä toiseen. Tämä on mielestäni oivallinen ratkaisu, samoin kuten kirjan rakenne muutenkin. Lyhyillä, tiiviillä paloilla lukijan kiinnostus pysyy yllä. Varjopuolena on tietenkin se, että esiin pääsevien henkilöiden määrä on melko vähäinen.

Suurten tunteiden talo paljastaa oopperamaailman pysyneen melko muuttumattomana. Suurten egojen kolistessa yhteen riidat ovat tavallisia. Johtajan paikka on rankka ja tuulinen, jotkut se on ajanut loppuun jo muutamassa vuodessa. Milloin savustetaan ulos johtaja, milloin kapellimestari, milloin kuka tahansa. Välillä henkilökunta pitää tiukasti yhtä, välillä se jakautuu kahtia.

Sisäiset hankaluudet on pääosin pystytty pitämään piilossa yleisöltä. Sille on aina pyritty tarjoamaan hyvä valmis esitys, vaikka esityspäivän aamuna olisikin kaikki ollut kesken ja täysi paniikki päällä. Esityksissä sattuu ajoittain kommelluksia, mutta nekin jäävät yleensä vain oopperan väen tietoon. Yleisö on haluttu saada viihtymään niin että he palaavat katsomoon kerta toisensa jälkeen. Toisinaan esityksiä on viety pois oopperatalosta, syrjäiseen korpeen asti.

Juopottelu ei ollut tuntematonta oopperassakaan, ei nyt eikä edeltäneiden kieltolain vuosien aikana. Silloin Helsinkiin oli virrannut väkijuomia Suomenlahden yli niin paljon, että seuraukset olivat tuntuneet oopperaesityksissäkin. Lentävän Hollantilaisen esityksessä 13.12.1924 oli ollut huomattavia vaikeuksia, koska valaistusmestari Jansson oli niin päissään ettei kyennyt hoitamaan tehtäviään. Kerta ei ollut edes ensimmäinen, mutta Janssonia ei voitu erottaa, sillä muut eivät osanneet käyttää hänen suunnittelemiaan valaistuslaitteita. 

(...)

Vuoden 1943 elokuussa Suomalaisen Oopperan laulajat ja tanssijat lähtivät 30 hengen voimin esittämään rintamalle Carmenia. Neljään eri paikkaan rakennettiin suuret ulkoilmanäyttämöt amfiteatterin muotoon, osa lavasteista ja rekvisiitasta tuotiin Helsingistä, osa rakennettiin paikalla, ja pian Kannaksen metsien ja peltojen keskellä oli kappale espanjalaista Sevillan kaupunkia tupakkatehtaineen ja härkätaisteluareenoineen. Näyttämön taakse rakennettiin pukuhuoneita ja hiukan kauemmaksi ulkohuone, jonka edessä ennen esityksen alkua oli pitkä jono senoritoja, matadoreja, sotilaita ja mustalaistyttöjä.

(...)

Muusikko aukaisee orkesterimontun oven, astuu kapealle käytävälle, ottaa tukea seinästä, painaa kätensä rinnalle ja vajoaa maahan. Käytävän yläpuolella olevalta näyttämöltä kuuluvat Sevillan parturin sävelet, kreivi Almaviva tulee näyttämölle kirjavan joukkionsa kanssa.

Koiviston tyyli kirjoittaa vetoaa tunteisiin. Lukija jännittää pommituksia, miettii mistä pula-aikana saadaan tarvikkeita, suree menehtyneitä ja osallistuu menestyksen hetkiin. Lukiessa vuorotellen naurattaa ja itkettää. Oopperasta aiheena voisi kirjoittaa vaikka kuinka puisevia tiiliskiviä, mutta Koivisto on tehnyt visuaalisen ja kansantajuisen version. Onneksi. 

    

Haaste ja tunnustuksia

Paula Luen ja kirjoitan -blogista sekä Satu Satun luetut -blogista antoivat minulle tunnustuksen,  kiitos siitä =) Haastepuolena on kertoa kahdeksan asiaa itsestäni. Se on vaikeaa, koska haluan kertoa jotain persoonallista sen sijaan että laitan ykköskohdaksi "hyvää kuuluu". Vuorokauden ajatushautomon tuloksena lista näyttää tältä:


1. Puutarhatontut ovat yhtä pelottavia kuin crocksit ovat rumia. Tai ehkä vähän enemmänkin.

2. Olen opiskellut englantia, ruotsia, saksaa, ranskaa ja italiaa. Haluaisin opiskella espanjaa ja venäjää. Samalla mietin, että onko mitään järkeä osata luetella numerot ykkösestä sataan ja viikonpäivät monella eri kielellä. Järkevämpää olisi ottaa haltuun yksi kieli, ja opetella puhumaan ja lukemaan sitä sujuvasti.

3. Olen tehnyt sisareni kanssa kolme ulkomaanmatkaa, joissa kaikissa on mennyt asioita pahasti vikaan. Ensimmäinen Pariisin reissu oli muuten onnistunut, mutta matkalaukkuni oli mennyt väärään koneeseen ja tuli perille vuorokauden myöhässä. Toinen Pariisin reissu oli katastrofi. Tunti ennen koneen lähtöä alkoi maaliikenteen lakko, minkä seurauksena lähtö viivästyi. Lähtöpaikkakin muuttui niin että koneelle oli bussikuljetus. Kuinka ollakaan, bussi törmäsi johonkin kentällä seisovaan koneeseen niin että sisareni kanssa putosimme penkiltä lattialle. Koska istuimme takapenkillä, ainoina kasvot menosuuntaan, huomasin yhtäkkiä olevani mahallani bussin lattialla. Pariisin kentällä jouduimme odottamaan koneessa todella kauan, että poistumisputki (anteeksi kauhea sana, en tiedä mikä sen nimi oikeasti on) tuotiin kiinni koneeseen. Kaiken huipuksi matkalaukut eivät tulleet mukaan ollenkaan. Jouduimme siis Pariisin H&M:lle alushousu- ja hiusharjaostoksille. Kaksi viikkoa sitten olimme lähdössä New Yorkiin, mutta hurrikaani Sandyn takia lento peruuntui. Neljän kuukauden odotus vaihtui lamaannuttavaan pettymykseen. Korvaukseksi hyppäsimme äkkilähdöllä Rooman-koneeseen, ja vietimme siellä varsin onnistuneen viikon. Alussa tosin oli pari päivää totuttelemista siihen, että sijainti oli muutaman tuhat kilometriä väärä.

4. Juusto sopii mihin tahansa ruokaan, aamupuuroa lukuunottamatta.

5. Opiskelu kirjoittajakoulussa on avannut aivoni uusille taajuuksille, huomaan asioita jotka ennen olisin ohittanut tuosta vaan. Pieniä tarinoita syntyy melkeinpä mistä vaan, kun uskaltaa päästää mielikuvituksen vapaaksi.

6. Tapaan viikonloppuna yhden kivan miehen, ehkä.

7. Pidän syyskuusta. Talven kirpeys tuntuu jo mutta kesän lämpö on vielä aistittavissa. Punaiset vaahteranlehdet ovat kauniita.

8.Pyykinpesu on oikeastaan ihan kivaa.


Itse jaan tunnustuksen seuraaville blogeille:

Kujerruksia
Sanoissa
My Project: Me
Kirjaston kummitus
Sivusilmäilyä

Sam Christer: Stonehengen perintö

 

Sam Christer: Stonehengen perintö
Englanninkielinen alkuperäisteos The Sronehenge Legacy
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Bazar 2012
412 s.








Viime vuosina on ilmestynyt valtava määrä dekkareita, joissa jokin mystinen kultti tai salaseura tavoittelee ikuista elämää tai muuta vastaavaa. Buumi ei ehkä alkanut Da Vinci -koodista mutta siitä tuli genren ponnahduslauta laajaan suosioon. Stonehengen perintö on varsin viihdyttävä lisä joukkoon. Se ei ole niin verinen kuin monet muut, mutta jännitystä riittää. Usein salaseura/kultti on hyvin salaperäinen ja sitä selitetään lukijalle laajasti, tässä keskeinen tekijä on yksinkertaisesti Stonehengelle omistautunut joukko.

Kultin jäsenet uskovat Pyhiin, joilta he saavat voimansa ja elämänsä. Pyhät välittävät viestejään mestarin kautta, tämä välittää viestit edelleen muille seuraajille. Kesäpäivänseisaus ja sitä seuraava uusikuu ovat tärkeitä päiviä, etenkin tarinan tapahtumavuonna. Uudenkuun aikaan, täsmälleen oikealla hetkellä Pyhille on annettava ihmisuhri. Mestari ja seuraajat ovat valmiina mutta he kohtaavat odottamattomia vaikeuksia. He nappaavat tunnetun ihmisen uhriksi, mikä aiheuttaa valtavan mediahälinän ja saa useat viranomaistahot jäljittämään siepattua. Lisäksi aiempi mestari on tehnyt itsemurhan, mikä on saanut sekä vainajan pojan että poliisin kultin jäljille. Kultilla on vaikutusvaltaisia jäseniä, minkä ansiosta he pysyvät salassa kunnes lopulta koittaa totuuden hetki. Kuka on uskollinen kenelle ja millaisia uhrauksia vaaditaan?

Vahdinpitäjille on annettu selvät ohjeet. Tarkkailkaa ja odottakaa, kunnes Pyhät tekevät valintansa. Olkaa kärsivällisiä. Pyhät valitsevat uhrinsa kuten edelliskerrallakin. Ja niin tapahtui. Mies ja nainen saapuivat aamuhämärissä ja tunkeutuivat kehään. He koskettivat kiveä, jota mestari oli sanonut heidän koskettavan. Kivi oli vetänyt heitä puoleensa. Aivan niin kuin mestari oli sanonut.

Seuraajat kutsuivat kolmipaatta etsijöiden kiveksi, ja Serpens on varma, että rakastavaiset hakeutuivat sen luo tieten tahtoen. He valitsivat kohtalonsa itse. Draco no varmasti mielissään, kuten koko sisempi piiri. Hän ja Lacerta ovat hoitaneet työnsä hyvin. 

Yleensä Serpens ei sieppaa uhreja suoraan kivikehästä, vaan valinnan jälkeen heitä ryhdytään seuraamaan. Tarkkailua voi kestää monta viikkoa, toisinaan monta kuukautta. Sieppausta on tapana valmistella huolellisemmin, mutta nyt aika ei anna myöten. Tähdet ovat siirtymässä. Kuun vaiheen vaihtumiseen on aikaa enää viikko. Virvoitus on saatettava loppuun. Heillä on hädin tuskin aikaa puhdistaa uhrinsa ja tehdä heistä kelvolliset. 

Christer on kirjoittanut yli 400-sivuisen järkäleen, mutta onnistunut välttämään turhuudet. Tapahtumat etenevät koko ajan eikä tyhjäkäyntiä ole. Vaikka kulttiin liittyy suurta oppineisuutta, lukijaa ei lannisteta sillä. Esimerkiksi aiemman mestarin ja hänen poikansa harrastamasta salakirjoituksesta kerrotaan niin tiiviisti, että lukijan mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Vaikka kirjassa on paljon salaseuradekkareista tuttuja kuvioita, on siinä paljon omaperäistäkin. Stonehenge on kiehtova tapahtumapaikka, josta ei ole kirjoitettu liikaa. Siihen liittyvät mysteerit kiinnostavat, toisin kuin vaikkapa Temppeliherrat joista on välillä tuntunut olevan tarinaa joka toisessa kirjassa. Stonehengen perintö on Christerin esikoisteos, laadukas sellainen. Kirjailijalla on taustaa muun muassa dokumenttielokuvien tekijänä ja toimittajana, mikä varmasti on valmistanut sujuvaan kirjalliseen ilmaisuun. Odotan mielenkiinnolla, josko häneltä ilmestyisi lisää hyvää luettavaa.

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha
Englanninkielinen alkuperäisteos The Red Garden
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus 2012
292 s.






Alice Hoffman on kirjoittanut monia romaaneja, joista on nyt - voisi sanoa viimeinkin - suomennettu ensimmäinen. Punainen puutarha on kiehtova, hivenen maaginen tarina pienestä kylästä ja sen asukkaista. Tapahtumien aikajana on yli 200 vuotta, alkaen pienen Bearsvillen alueen asuttamisesta ja päättyen nykyhetkeen Blackwelliksi nimetyssä kaupungissa.

Tarina alkaa pienen ihmisjoukon matkalla Yhdysvaltain korpimaastossa. Joukkio pakenee lumimyrskyä laaksoon, jonne he sittemmin päättävät jäädä. Yhteisö on suljettu ja tiivis eikä sinne ole helppo ulkopuolisten löytää.

Romaani rakentuu novellimaisesti. Jokainen luku kertoo eri ajasta, eri ihmisistä ja eri tapahtumista. Kuitenkin rakenne on hyvin yhtenäinen, koska aiempien lukujen tapahtumiin viitataan usein. Lisäksi kaikkien lukujen päähenkilöt liittyvät jollain lailla johonkuhun aiemman luvun henkilöön, ollen milloin lapsi, lapsenlapsi tai avioliiton kautta sukuun tullut. Jokaisen luvun nimessä on vuosiluku, joskus edellisestä vain muutaman vuoden päässä, joskus muutaman vuosikymmenen. Edellä mainitut seikat johtavat siihen, että tarina tuntuu yhtenäiseltä ja henkilöiden historiaa on helppo seurata. Yhteisö pysyy pienenä läpi vuosikymmenien, ja siksi kaikki tuntevat toistensa sukujen legendat. Tietyistä tapahtumista puhutaan kauan niiden tapahtumisen jälkeen, eikä omituisimpia juttuja unohdeta koskaan.

Vain vähän aikaa tämän jälkeen, puiden ollessa täydessä lehdessä ja niittyjen kukoistaessa, alkoi pieni sinimekkoinen tyttö näyttäytyä Eel Riverin rannoilla. Vanha herra Hildegarde näki sen ensimmäisenä. Hän oli kalastamassa varhain aamulla, jolloin hiiriä saalistavat pöllöt yhä liitelivät tumman siniharmaalla taivaalla. Hän ei halunnut kerjätä mitään naapureiltaan, jotka kaikki elivät puutteessa, mutta hän ja hänen vaimonsa näkivät nälkää odottaessaan puutarhansa kantavan hedelmää. Heidän oli tyytyminen ankeriasmuhennokseen. Joen pinta oli lumisen talven jälkeen korkealla. Kylmästä vedestä kohosi usvaa leppeään ilmaan. Ehkä juuri usvan takia herra Hildegarde kompastui ja melkein putosi kohisevaan virtaan. Hänen jalkineensa olivat märät, ja saadessaan tasapainonsa takaisin hän oli hengästyksissään. Ja siinä pikkutyttö seisoi, aivan yhtäkkiä, korkeassa ruohikossa. Emile Hildegarde, joka oli tullut Massachusettsiin Saksasta nuorena miehenä, ei ollut nähnyt tyttöä koskaan ennen, ja hän tunsi kaikki kaupunkilaiset. Hän oli asunut Blackwellissä yli viisikymmentä vuotta.

Tarina on ajaton ja iätön. Kaupungin talvet ovat ankaria, kesät kuumia, sodat vaativat asukkailta paljon, sukupolvi toisensa jälkeen ansaitsee elantonsa viljelyllä tai kalastuksella. Alku ei ole vanhaa eikä loppu ole modernia. Sukupolvien ketjut jatkuvat jatkumistaan, kaupungin ulkoinen ja ihmisten sisäinen muutos pysyvät vähäisinä, turva löytyy aina lähimmistä. Vaikeudet eivät nujerra toivoa ja epätoivon keskeltä löytyy jotain hyvää.

Punainen puutarha on ihastuttava kertomus. Se vie magneetin lailla mukanaan karuun korpeen, virtaavien vesien äärelle, sisäsiittoiseen yhteisöön. Se vetää lukijan osaksi luonnon kiertokulkua, samaan aikaan sairauteen ja kuolemaan mutta myös uuteen syntymiseen ja uuden luomiseen. 

Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tamminen: Rikosromaani
Otava 2012
173 s.








Ensireaktio Rikosromaaniin on hämmennys: mitä juuri äsken tapahtui vai tapahtuiko mitään?

En ole aiemmin lukenut yhtään Petri Tammisen kirjaa, vaikka useampikin henkilö on kehunut niitä hyviksi ja hauskoiksi. Ei siis ole vertailukohtaa, onko uusin tuttua Tammista vai eroaako muista ratkaisevasti. Kansiliepeessä Tammisen sanotaan olevan lakonisen huumorin mestari, ja sitä riittää Rikosromaanissa. Päähenkilö komisario Vehmas on kaikessa yksinkertaisuudessaan surullisen hauska.

Vehmas selvittelee omituista tapahtumasarjaa, jossa syyllinen tiedetään mutta varsinainen rikos puuttuu. Hermann Ångström etsiytyy tavallisten ihmisten läheisyyteen ja saa puheillaan nämä milloin masentuneiksi, milloin hulluiksi tai muuten pois raiteiltaan. Vehmas haluaa saada Ångströmin kiinni, jotta tämä ei saa enempää sieluja rikki. Ongelma on tietysti siinä, että koska ei ole rikosta ei ole rangaistustakaan. Vehmas on kuitenkin päättäväinen: keinolla millä hyvänsä Ångströmin toiminta on saatava loppumaan, vaikka se tarkoittaakin hänen ajautumistaan liiankin syvälle juttuun.

Ihmiset kiirehtivät Vehmaksen ohi. Heillä näytti olevan voimia. Kun Vehmas katsoi heitä tarkasti, hän totesi että ei heillä ollut. Asemahalli kaikui, tyhjää tilaa oli niin paljon, että ihmiset osuivat väkisin toistensa tielle. Vehmaksen mieleen tuli ensimmäistä kertaa, että maailmassa ei mikään muuttuisi vaikka hän saisi Ångströmin kiinni, ihmiset kyllä keittäisivät itse kokoon ongelmansa.

Hän muisti lähdön hetken toiveikkuuden, kaukaisen kuin viime kesä. Perille saapuu aina eri mies kuin matkalle lähti.

Pidin Vehmaksen hahmosta, tämän yksinäisestä päättäväisyydestä. En pitänyt siitä, että muut hahmot jäivät taustalle, niin että heidän nimiään on vaikea muistaa. En pitänyt myöskään lopusta, siitä jäi olo että eihän tämä näin voi päättyä. Tuntui kuin tarina olisi jäänyt kesken. Vaikka oikeasti kyse taitaa olla niistä mahdollisuuksista, mitä tapahtuu kansien väliin jäävän viimeisen pisteen jälkeen.

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Vilmos Kondor: Budapestin varjot
Unkarinkielinen alkuperäisteos Budapest Noir
Suomentanut Tähti Pullinen
Tammi 2012
296 s.






Budapestin varjot avaa viisiosaisen dekkarisarjan. Alkukielellä teoksen nimi on Budapest Noir, mikä kuvaa kirjan tunnelmaa erittäin hyvin. 1930-luvun kaupunki on täynnä varjoja, niin katujen kuin ihmistenkin osalta. Keneenkään ei voi luottaa mutta toisaalta apua saa yllättäviltä tahoilta.

Päähenkilö on reportteri Zsigmond Gordon, joka kutsutaan onnettomuuspaikalle. Kadulta on löytynyt kuollut nainen, juutalainen ilotyttö. Poliisi ei kiinnostu tapauksesta; on tärkeämpää turvata pääministerin hautajaiset. Gordonia tapaus vaivaa. Mitä nainen teki syrjäisellä kadulla? Miten juutalainen oli päätynyt ilotytöksi? Ja ennen kaikkea, miksi naisen kuva oli etsivätarkastajan kirjoituspöydän laatikossa? Gordonin pitäisi keskittyä raportoimaan hautajaisista mutta hän panostaa siihen vain osan ajastaan, lopun hän käyttää selvittääkseen mitä juutalaisnaiselle tapahtui.

Häntä ei ajanut totuuden selvittämisen tarve hänen kirjoittaessaan juttuja, kerätessään materiaalia tai tutkiessaan tapauksia. Hän tiesi hyvin, ettei voisi aikaansa sen turhemmin kuluttaa. Unkarin eturivin etsivät kirjoittivat objektiivisen totuuden selvittämisestä, mutta vaikkei ollut filosofiaa opiskellutkaan, Gordon rohkeni epäillä, mahtoiko sellaista kuin objektiivinen totuus ylipäätään olla olemassa. Ja vaikka hän olisi saanutkin totuuden selville, niin mitä sitten? Hänen oli vaikea myöntää edes itselleen, että häntä kiinnostivat ihmiset ja heidän kohtalonsa. Kuolema taas oli kohtalon pääteasema. Sinne oli jollain tavalla päästävä jokaisen. Gordonia kiinnosti tuo "jokin tapa". Ei hän välttämättä pitänyt ihmisistä joista kirjoitti, mutta heidän kohtalonsa kiinnosti häntä enemmän kuin mikään. 

Raitiovaunujen kolistellessa kaduilla, päivien vieriessä harmaina Gordon väistelee hevosvankkureita ja talloo isoille varpaille. Vaarassa ovat sekä hän itse että hänen naisystävänsä Krisztina ja isoisänsä Mór. Heidän avullaan Gordonin onnistuu selvittää, miksi nainen kuoli. Vastaus on armoton: ihminen on arvoton pelissä, jossa raha ja valta määräävät. Viha ja kosto ottavat omansa piittaamatta totuudesta ja inhimillisyydestä.

Gordon on kiehtova ja vähän ristiriitainen hahmo. Hän uhmaa käskyjä mutta tekee sen melko laimeasti. Työtehtävät hoituvat ajallaan kovan ammattitaidon ansiosta, mikä jättää hänelle tilaa rikostutkimuksiin. Marmeladia keittelevä ja uusia reseptejä kehittävä Mór on samaan aikaan hauska ja surullinen hahmo. Miten on elämä mennyt, jos ainoa päämäärä on keksiä täydellinen marmeladiresepti? Henkilöhahmojen lisäksi Budapestin kaupunki on merkittävästi esillä, oikeastaan se voisi olla yksi hahmoista. Se on elävä, yhtä aikaa turvallinen mutta arvaamaton, tuttu mutta kuohuva. Odotan mielenkiinnolla sarjan seuraavia osia, haluan tietää mitä kaikkea mennyt Budapest kätkee porttikongeihinsa ja verhojensa taa.   

Mila Teräs: Perhosen varjo

Mila Teräs: Perhosen varjo
Otava 2012
252 s.

Perhosen varjo on ehdoton suosikkini Teräksen kirjoista. Se on kaunis, koskettava, rankka ja toiveikas sisältäen myös ripauksen taianomaisuutta . 

13-vuotias Linnea ei halua syödä. Laihuudella ja mustilla vaatteilla hän haluaa tulla huomatuksi, hän haluaa tulla kuulluksi. Vanhemmat ovat eronneet ja löytäneet tahoillaan uudet kumppanit jättäen Linnean sivuun. Hänen oletetaan selviävän, yhdeksikön keskiarvon tytön. Oikeasti Linnea ei pärjää. Uusi koti ja koulu tuntuvat vierailta, ystävät ovat jääneet kaupungin toiselle laidalle. Linnealla ei ole muuta kuin Linnea ja tahto olla laiha.

En tosiaankaan ymmärrä, mitä äiti siinä tyypissä näkee.

Kimmonsa tavattuaan hän muutti kampaustaan ja laihdutti. Nykyään äidin hiukset roihuavat uudessa, fuksianpunaisessa värissään. Hän myös näyttää aivan eri kirjaimelta kuin aikaisemmin. Ennen äiti oli pehmeä bee, nyt hän on hoikka hoo.

Etsin tietokoneeltani äsken lukemani sivut. Niissä on kuvia vielä äitiäkin paljon laihemmista naisista ja keijunkevyistä tytöistä, sellaisista, joiden luut soivat ihon läpi kauniina kuin kanteleen kielet.

Kesäksi Linnea lähtee isoäitinsä Maria Florensian luo Usvalan kartanoon, äitinsä vastustuksesta huolimatta. Hän huomaa Usvalan ja koko kylän kätkevän salaisuuksia. Mihin ovat joutuneet lapsena kadonneet, joiden ruumiita ei koskaan löydetty? Missä on Daalia-täti ja ihanan Mikaelin Daniel-veli? Kenen kanssa isoäiti juo teetä ja laulaa sumuisina iltoina? Mitä on kartanon puutarhan äärilaidalla, muratin peittämän kivimuurin takana? Linnea haluaa selvittää mysteerit, mutta isoäiti, taloudenhoitaja Hedvig ja puutarhuri Aulis ovat haluttomia vastaamaan. Jälleen Linnea kokee olevansa syrjitty. 

En tahdo jättää tätä kesken, puolitiehen.

Jonakin päivänä olen itsekin keiju. Pieni ja siro valon olento, jonka iho hohtaa ihmeellisen kirkkaana. Tyttö, joka on kauttaaltaan kuin sileää, virheetöntä lasia.

Tahdon olla tuulten kannateltavissa, kevyt kuin huokaus iltarukouksen jälkeen, läpikuultava, melkein olematon. 

Tyttö, joka mahtuu suojaan kämmenen sisään, turvaan jonkun taskuun.

Kartanon reunalta alkaa metsä, jonka väestä kylällä puhutaan. Metsä kiehtoo Linneaa ja hän palaa sinne yhä uudelleen. 14-vuotissyntymäpäivänään, kesäpäiväntasauksen aikaan, hän kokee metsässä uskomattomia asioita. Niiden seurauksena hän saa tietää totuuden itsestään, äidistään, isoäidistään ja isoisoäidistään. Hänellä on verenperintö, ja sen myötä valinta tehtävänä. 

Perhosen varjo on todella hyvä yhdistelmä unenomaista satua ja raakaa itsekiduksen kuvausta. Linnean syömishäiriötä kuvataan suoraan ja ahdistus nousee vahvasti esiin. Kieli on kuitenkin kauttaaltaan pehmeää ja aistivoimaista, mikä sekä korostaa Linnean tunteita että tekee niistä lukijalle helpommin käsiteltäviä. Vaikka paha olo on läsnä melkein koko ajan, on sen rinnalla inhimillisyys ja maailman kauneus.

 

Jari Järvelä: Parempi maailma

Jari Järvelä: Parempi maailma
Tammi 2012
339 s.

Tässä kävi samalla lailla kun Järvelän aiemman, myös tänä vuonna ilmestyneen, kirjan Château Inkeroinen kanssa: loppuun päästyäni en tiennyt pidinkö siitä vai en. Lopetin Paremman maailman lukemisen noin vuorokausi sitten ja nyt sulattelun jälkeen totean pitäneeni siitä varsin paljon. 

Tapahtumat alkavat kahdella suunnalla, kaukana toisistaan. Suomessa on ministeri-Väinö, joka iltapäivälehden kyselyssä mainitsee neekeri-sanan olevan suomen kielen kaunein sana. Tietenkään kukaan - ei toimittaja, ei yleisö eivätkä puoluetoverit - ei voi tietää lapsuusmuistoista, joita Väinö sanaan liittää. Vahinko tapahtuu eikä siinä selittelyt auta. Ministeriys sekä avioliitto on unohdettava Väinön joutuessa vetäytymään sairaslomalle. 

Naïmi on lähtenyt pitkälle matkalle Bagdadista tuntemattomaan. Bussimatka jonnekin on täynnä pahoinpitelyä, hyväksikäyttöä, pelkoa, vihaa ja kuolemaa. Lapsia kuolee, naisia kuolee, kukaan ei tiedä huomisesta. Naïmi ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan vaan pakenee lapsensa kanssa.

 

Tarinalinjat lähestyvät toisiaan kunnes lopulta sulautuvat yhdeksi. Väinö viettää joulua lapsuudenkodissaan, jota Naïmi on palkattu siivoamaan. Ensin Väinö säikähtää tummempi-ihoista naista mutta Naïmiin tutustuttuaan tajuaa tämän ja Jamira-tyttären olevan keino päästä takaisin valtaan. Neekeri-sanasta noussut kohu unohtuu, kun Väinö ryhtyy uuden perheensä kanssa sotimaan rasistista kirjallisuutta vastaan. Toreilla he polttavat sadoittain kirjoja, mikä takaa valtavasti julkisuutta. Vaaleihin asti ei tapahtumia kuvata, mutta Väinö on varma kansanedustajuutensa jatkumisesta.

Kiinnitin tytön rintaan pinssini.

"Peppi on natsi", sanoin.

En olisi varmaankaan päässyt lööppeihin ilman puuskaista pohjoistuulta ja läheistä kahvilatelttaa. Tuuli pidensi jo hyytymäisillään olevia liekkejä. Ne ulottuivat nuolemaan teltan pressuseinää. Punainen muovi suli aluksi, roihahti sitten. Pienestä nuotiopiiristä alkanut manifestini nousi kahvilapressun myötä torin lipputankoja korkeammaksi kokoksi, ja ihmiset joutuivat karkaamaan kahvilan sisältä puoliksisyötyjä munkkeja ja korvapuusteja käsissään. 

Sokerinnälkäinen lokki kaarsi tulta pakenevan pikkutytön pudottamaa munkinpalaa kohti. Linnun siivet hulmahtivat palamaan kesken syöksyn. Uuden maailman keskipisteen yllä kiersi palava enkeli. Valon valpas vartija.

Järvelä kuvaa kiinnostavasti  kotimaista yhteiskuntaa, jossa ihminen kiinnostaa todenteolla vasta kun hän mokaa. Kaikki ansiot unohdetaan sekunnissa, mutta samoin sekunnissa unohdetaan moka jonkun uuden jutun ansiosta. Samaan aikaan Järvelä kuvaa kansainvälisen ihmiskaupan maailmaa, jossa ihmiset ovat muuttuneet esineiksi, kauppatavaraksi, taakaksi. Mokaamisen seuraus on kuolema, uutta mahdollisuutta ei ole. Ystäviä ei ole, vain vihollisia riippumatta siitä, millä puolella bussia ollaan. 

Paremmassa maailmassa parasta ja tärkeintä on sen kuvaama yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde. Yksilö pyrkii pärjäämään, ja vaikka kohtaaminen maailman kanssa on välillä raju on hänellä mahdollisuus selvitä voittajana. Jos hän sattuu elämään sellaisessa yhteiskunnassa, jossa voittajia voi olla enemmän kuin yksi. 

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Paul Auster: Talvipäiväkirja
Englanninkielinen alkuperäisteos Winter Journal
Suomentanut Erkki Jukarainen
Tammi 2012
225 s.

En ymmärrä, miten onnistuin ohittamaan tiedon uudesta Auster-kirjasta. Huomasin sen vasta silloin kun se saapui kirjastoomme. Ehkä sitä ei mainostettu paljoa etukäteen, kyseessä kuitenkin on romaanin sijasta kirjallisuustieteen luokkaan sijoittuva elämäkerralliseksi tulkittava teksti.

Auster kirjoittaa terävästi ja mitään pelkäämättä. Hän ei ylpeile menestyksellään; raha ja kirjoista tehdyt elokuvat vilahtavat sivulauseissa. Esille nousevat henkilökohtaiset ja paikoin hyvin yksityiset asiat. Auster kertoo muun muassa paniikkikohtauksista, ilkeistä sukulaisista, entisistä tyttöystävistä ja omista virhearvioistaan. Hän kertoo asioista sinä-muodossa ollen näin tietyllä tavalla oman elämänsä ulkopuolinen tarkkailija. 64-vuotias Paul havainnoi muistojaan, tunteitaan, tekojaan ja pelkojaan todeten, että näin elämä on mennyt.

Olet viisivuotias, kyykit takapihalla muurahaispesän yllä ja tutkit tarkkaan pikkuruisten kuusijalkaisten ystäviesi tulemisia ja menemisiä. Kolmevuotias naapurisi hiipii taaksesi näkymättömänä ja äänettömästi ja lyö sinua päähän leikkiharavalla. Piikit lävistävät päänahan, veri valuu tukkaan ja niskaa pitkin alas, ja juokset parkuen sisään, missä isoäiti sitoo haavasi.

Isoäidin sanat äidillesi: "Isäsi olisi suurenmoinen mies - jos hän vain olisi toisenlainen."

Tänä aamuna, herätessäsi jälleen uudessa tammikuun aamuhämärässä, pehmeän harmahtavan valon tihkuessa makuuhuoneeseen, kasvojesi edessä ovat vaimosi kohti kääntyneet kasvot ja suljetut silmät, hän on yhä sikeässä unessa, vetänyt peitot leukaan saakka niin että kasvot ovat ainoa hänestä näkyvä osa, ja sinä ihastelet sitä miten kauniilta hän näyttää, miten nuorelta hän näyttää vielä nytkin, kolmekymmentä vuotta sen jälkeen kun makasit hänen kanssaan ensi kerran, kolmekymmentä vuotta yhdessä asumisen ja samassa vuoteessa nukkumisen jälkeen.

Sinä-muodosta huolimatta Austerin teksti tuntuu hyvin intiimiltä. Yksi syy siihen on se, että teksti etenee tasaisesti alusta loppuun ilman jakoa erillisiin lukuihin. Auster liikkuu sujuvasti limittäin eri ajoissa ja paikoissa, mikä tekee kirjaan enemmän romaanin kuin elämäkerran tuntua. Toinen syy on varmastikin se, että perheeseen liittyvät asiat ovat pinnalla jatkuvasti, niin hyvässä kuin pahassa. Auster ei piilota lukijalta juuri muuta kuin nykyisen tarkan asuinpaikkansa. Välillä tulee tirkistelijämäinen olo ja lukija saattaa miettiä, tarviiko kaikesta kirjoittaa niin avoimesti. Mielestäni tarvitsee. On tervetullutta huomata maineikkaan kirjailijan olevan ihan yhtä haavoittuvainen kuin mitä me tavikset olemme. 

Nemo Rossi: Rooman sudet

Nemo Rossi: Rooman sudet
WSOY 2012
220 s.

Nemo Rossin esikoisteos on jännittävä seikkailukertomus, jossa historia ja mytologia kulkevat rinnakkain. Tarinassa on paljon tarkkojakin kuvauksia siitä, mitä joskus on joko tapahtunut oikeasti tai uskottu tapahtuneen. Tieteelliset seikat on ujutettu sujuvasti tekstin osaksi niin, että helppotajuisuus säilyy. Kirja sopiikin mielestäni monenikäisille, ehkä noin 10-vuotiaista teineihin ja miksei aikuisiin asti.

Rooman sudet tuo minulle mieleen aikuisten romaanit, joissa pääosassa on professori tai muu oppinut  ja joissa selvitetään vuosisatoja piilossa ollutta salaisuutta. Tällaisia ovat esimerkiksi Tom Knoxin Pahan koodi, Giulio Leonin Firenzen salaliitto ja Valon salaisuus sekä Raymond Khouryn Viimeinen temppeliherra. Niissä on yhdistetty myyttejä ja uskomuksia todellisiin historiallisiin tapahtumiin ja usein myös henkilöihin. Ongelmana niissä on usein liian pitkälle menevä tieteellisyys; lukijan on vaikea pysyä kärryillä kaikista viitatuista henkilöistä, aikakausista, paikoista ja tapahtumista. Rooman susissa kokonaisuus säilyy riittävän kevyenä, ainakin aikuislukijalle. Uskoisin lastenkin jaksavan lukea tarinan, koska tieteelliset faktat eivät ole pääosassa vaan ne tukevat huimaa seikkailua.

Tarinan pääosassa ovat Italiassa asuvat suomalaislapset Kaius, Silva ja Leo. Pojat sattuvat todistamaan kolaria, jonka toisen osapuolen toiminta kolaripaikalla herättää heidän epäilyksensä. Pakettiauto, symbolien peittämät laatikot ja epäilyttävän näköisen tyypin hätäily saavat poikien mielikuvituksen lentämään. Silva pitää juttua poikien kuvitteluna, kunnes saa tietokonetaitojensa ansiosta selville asioita mystisestä kultista ja siihen liittyvistä arkeologisista aarteista. Kaius törmää samoihin asioihin kirjastossa. Nuoret päättävät selvittää, mistä on kyse. Tehtävä on vaarallinen ja he huomaavat, että ahneus ja vallanhimo voi tehdä kenestä tahansa epäluotettavan.

Hän pakotti itsensä juoksemaan. Hän loikki yli kaatuneiden puunrunkojen ja kiersi riippuvat piikkiköynnökset. Leo meni edeltä puiden lomitse kaarrellen, Kaius aivan hänen perässään. Silva oli muutaman metrin jäljessä, mutta näki hämärästi Kaiuksen lampun heijastuksessa, kuinka Leo katsoi tasaisin väliajoin taaksepäin. Silvan mieltä lämmitti. Leo tuntui pitävän huolta, ettei hän jäisi yksinään susikoiran hampaisiin.

Susikoiran? Vai suden? Mitä porukkaa täällä vuorella oikein onkaan, Silva mietti. Samassa hän muisti Leon kertoneen, että pakettiautossa oli ollut mastiffi. Silvan takaa pimeydestä kuului kumea haukunta, joka aivan hyvin saattoi lähteä siitä jättiläiskoirasta. Silvan suuhun nousi veren maku ja hänen hengityksensä rahisi, mutta jalat tuntuivat uskomattoman keveiltä. Silva lensi eteenpäin loivasti alaspäin viettävää rinnettä. Hän oli lähes saavuttanut Kaiuksen, kun pojat äkkiä pysähtyivät kuin seinään. Leon suusta pääsi tukahtunut kauhunhuuto. Sora ropisi jalkojen alla.

Tarina on hurjan jännittävä mutta ei liian pelottava. Lapset ovat nokkelia ja vikkeliä, minkä ansiosta he selviävät vaikeistakin tilanteesta. Kaiusta mietin, että onko hän liiankin nokkela. Hän on todella kirjaviisas ja tietää monesta asiasta todella paljon. Toisaalta, miksei kansainvälisessä ympäristössä kasvanut poika voisi olla kiinnostunut kulttuurihistoriasta ja taiteesta. Sehän on paitsi mahdollista myös hauskaa. Kirjallisuudessa ei ole lainkaan liikaa kirjoja ja kirjastoja fanittavia poikia! Silvakin on virkistävä poikkeus, tyttö tietokonenerona. Aikuiset henkilöt jäävät taustalle ja niin heidän pitääkin. Rooman sudet on lasten seikkailu lapsille, nuorimmille ehkä kuitenkin äidin kainalon lähellä.

 

Kirjoittamisesta, lukemisesta ja vähän muustakin

Kuvaaja: Henna

Usein tuntee olonsa riittämättömäksi. Koska vuorokauteen ei saa lisää tunteja, pitäisi osata käyttää ne 24 hyvin. Toisinaan tuntuu siltä, että perustukset vajoavat ja seinät kaatuvat päälle. Aina ne kuitenkin oikenevat paikalleen.

On työ, joka vie noin kahdeksan tuntia päivässä. Onneksi se on työ, jossa työasiat jäävät töihin eivätkä seuraa kotiin. On kolme harrastusta: lukeminen ja siihen liittyen blogin pitäminen, kirjoittaminen sekä juoksu. Kaikki yhtä tärkeitä. Treenaan ensi kesän Tukholman maratonille, mikä tarkoittaa tässä vaiheessa kolmea tai neljää juoksulenkkiä viikossa, kestoltaan 45 - 90 minuuttia. Siitä ei voi tinkiä, jos haluaa ylittää maaliviivan kesäkuun ensimmäisenä päivänä 2013. Lukeminen on aina ollut tapa rentoutua, ei siitäkään voi tinkiä. Etenkään nyt kun olen alkanut kirjoittaa blogiarvioita ihan säännöllisesti. Pari kolme päivitystä viikkoon on tavoitteeni.

Siispä kirjoittaminen on se, mille olen antanut vähiten aikaa. Milloin ajanpuutteen, milloin väsymyksen, milloin minkäkin syyn takia. Niin ei pitäisi olla. Käyn kolmevuotista kirjoittajakoulua, minkä ansiosta minulla on kiehtova aihe kirjoitettavaksi. Päässäni tiedän, mitä henkilöille tapahtuu, noin suunnilleen. On kuitenkin yllättävän hankalaa istua alas kirjoittamaan. Onneksi joskus käy niin kuin tänään: teksti vaatii päästä ulos.

Matkustin Helsinkiin koulutukseen. Koska matka on pitkä ja olen julkisten kulkuneuvojen varassa, herätys oli klo 03.30. Klo 04.20 istuin jo bussissa, yllättävän virkeänä. Hämeenlinnan paikkeilla torkahdin tunniksi. Herättyäni tunsin tarvetta kirjoittaa mutta maltoin odottaa Helsinkiin asti. Auditorioon istuuduttuani kaivoin muistikirjan esiin ja raapustin kohtauksen tapahtumarungon. Koulutuksen alun tietoiskut tulivat ja menivät, vilkaisin välillä häthätää esiintyjiä ja jatkoin kirjoittamista kynä sauhuten. Kolmen vartin kuluttua olin valmis, tyytyväinen. Nyt viikonloppuna laitan puhelimen äänettömälle ja kirjoitan kohtauksen uusiksi, koneella.

Mietin, mistä tuli yhtäkkinen pakottava tarve saada juuri tämä tekstipätkä paperille. Löysin kaksi syytä. Ensimmäinen on Claes Anderssonin Oton elämä, jota aloin lukea pari päivää sitten. Siinä kerrotaan henkilöstä, joka paitsi kirjoittaa myös soittaa jazzia ja osallistuu muutenkin kulttuurielämään. Siinä seurataan Ottoa hänen työhuoneellaan, hänen havaintojaan ja muistojaan sekä niitä korviketekemisiä, mitä voi tulla silloin kun pitäisi kirjoittaa. Toinen syy on upouusi lasten tietokirja nimeltä Junakirja; siinä on hienoja kuvia sekä perustietoa erilaisista vetureista ja junista. Oman tekstini päähenkilölle junat ovat tärkeitä, ja lastenkirjaa selatessani keksin, että tästä saan hyvää taustatietoa henkilöni harrastukselle.

Hyvä ratkaisu ajankäytön ongelmiin voisi olla - eikä mitenkään yllättäen - kunnollinen kalenteri. Siihen kun merkkaisi työvuorot ja juoksulenkit ja vähentäisi kahdeksan tunnin yöunet niin olisi helppo laskea, paljonko tunteja jää. Niistä voisi vaikkapa puolet jakaa kavereiden tapaamiseen ja toisen puolen voisi jakaa lukemisen ja kirjoittamisen kesken. Tällöin voisi olla toiveita saavuttaa tasapaino, jossa mikään osa-alue ei jää toisten jalkoihin. Tässä voisi olla tavoite uudelle vuodelle. Vaikka tietysti olisi parempi aloittaa heti. Ei sitten kun.

Katja Kaukonen: Vihkivedet

Katja Kaukonen: Vihkivedet
WSOY 2012
219 s.

Ihana syksy! Mielettömän hyviä kirjoja putoilee käsiin enemmän kuin vaahteranlehtiä pihaan! Katja Kaukosen Vihkivedet on äärettömän hieno novellikokoelma, jossa ihmisen - ei kenenkään tietyn - koko elinkaari käydään läpi. Kaukosen kieli on omaperäistä ja vivahteikasta, ilmaisuvoimaista ja kuvallista. Mikä parasta, se ei ole ylikoukeroista, tekemällä tehtyä tekotaiteellista sanakikkailua.

Novelleisssa tavataan eri ikäisiä anonyymejä ihmisiä (ja yksi kissa), jotka minä-muodossa kertovat ja kokevat asioita. Käsillä oleva hetki on kaikkein tärkein, mutta myös menneeseen ja tulevaan viitataan tarpeen mukaan. Elämä ei ole elämisen tekemistä, se on olemista, olemista läsnä tässä ja nyt, kaikin aistein.

Ei minusta koskaan tulisi heikäläistä, vaikka olinkin alkanut saada samoja piirteitä, kasvoin vauhdilla ja ääneni käväisi satunnaisesti heidän matalassa maailmassaan. Vesi erotti meidät, piti loitolla toisistamme. Lopulta se veisi minut heiltä kokonaan. Ehkä osasin uida, en ollut koskaan kokeillut. En halunnut mennä veteen makaamaan. Seisoin paikallani, annoin joen tunnustella tulijaa, kävelin hitaasti syvemmälle. Jäin siihen, missä pinta kosketti napaa. En antaisi sille enempää itsestäni. Viileät vedet, loputtomat rispaantuneet loimilangat pohjan tuntumassa koskettelivat jalkoja ja yrittivät punoutua solmuiksi nilkkojen ympärille, kaataa minut, saada virtaamaan mukanaan. En antanut. Joki sai tyytyä rypyttämään ihoani ja merkitsemään sillä tavalla omakseen. Kavensin haara-asentoa, annoin jalkojen koskettaa toisiaan. Näin kun seisoisin, piirtyisin aaltokuvioille, raajat sulautuisivat hitaasti toisiinsa, kaikki pinnanalainen kävisi tarpeettomaksi, ja minä saisin pyrstön. Sääri- ja reisiluut putoaisivat lopulta pois. Niissä näkyisi veden kirjoitus.

Varpaani olivat kylmästä jähmeät, mutta liikutin niitä silti, kokeilin. Saven sekaan pohjan lietteisiin oli painunut kapea puun runko. Tai ehkä se oli valtava luu. Siellä se odotti kosteassa piilossaan kuin tiukkaan kääritty papyrusrulla, että saisin kalan muodon ja sukeltaisin lukemaan syvyyksien sanoja. Pinnan alta, toisesta maailmasta poimisin kaiken tarvittavan tiedon, sitten minäkin osaisin olla mies. Tätä oli turha selittää kenellekään. Yritin vain sopeutua, annoin kaiken tapahtua.

Kokoelman kolmetoista novellia muodostavat ehjän kokonaisuuden. Monissa novellikokoelmissa on se vika, että eri osien - joskus jopa saman osan eri novellien - välistä yhteyttä on vaikea löytää. Vihkivesissä olemassaolon pohdinta ja elämisen tematiikka on voimakkaasti läsnä jokaisessa tekstissä. Intensiivinen tunnelma ja kielen viipyilevä rytmi nekin sitovat osaltaan tekstejä yhteen. Vihkivesistä on sanottava, niin tylsää ja kliseistä kuin se onkin, että kokonaisuus todellakin on enemmän kuin osiensa summa.

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkinen: Vieras
Otava 2012
299 s.

Riikka Pulkkisen Raja on yksi suosikkikirjoistani ja pidin myös Totta-romaanista. Siksi odotinkin suurella mielenkiinnolla Vierasta. Se osoittautui monitasoiseksi, runolliseksi, ajatuksia herättäväksi. Halusin lukea sen kiireesti, mutta välillä palasin vähän matkaa taaksepäin ja luin muutaman rivin tai kappaleen uudestaan, joskus kolmannenkin kerran.

Vieras on Marian tarina. Maria on pappi, joka on menettänyt uskonsa Jumalaan ja ihmisiin. Hän on aina kokenut voimakkaasti, hänen tunteensa ovat purkautuneet ruumiillisina. Hän on aina ollut ehdoton tekemisissään. Nyt hän kokee kriisin, hän on voimaton ja turhautunut. Nuorena hän näännytti itseään nälkään, vanhempana hän ei voi muuta kuin lähteä äitinsä synnyinsijoille New Yorkiin etsimään jotain, itseään tai elämänuskoaan. Hän lähtee sanomatta kenellekään mitään. New Yorkissa hän kulkee, tapaa Mélanien ja Tuntemattoman, rumpuja soittavan afrikkalaistaustaisen miehen. Hän tanssii, kokee, elää, vahvistuu.

Illalla olen malttamaton, haluan kertoa Mélanielle oivallukseni, haluan kiittää. Hän pitää hallussaan avainta salaisuuksiin, ihmeellisiin avariin huoneisiin. Ne huoneet ovat minussa. Huoneet kuin kirkot, katottomat katedraalit, joiden huomaan päästyäni voin ponnistaa koska tahansa kauas omasta itsestäni. 

Minua naurattaa. Miten ilmiselvää! Miksen minä heti sitä tajunnut? Miksi suljin sen itseni ulkopuolelle vuosiksi? Yhtäkkiä olen taas kuin lapsi, lapsenuskoinen. Minussa on henki, joka on toisenlainen kuin valon keväänä vuosia sitten. Jos olisi jotain sellaista kuin ruumiillisuuden henki, lihan itsensä henki, se olisi nyt innoittajani. 

On hylättävä käsitteet, niillä ei ole merkitystä. Tuoksuilla on, mauilla, liikkeellä, kaikella sillä, minkä tiheä olemassaoloni saa aikaan.

Etenkin tanssiessa Marian ajatukset saavat usein romaanitekstille epätavallisen muodon. Tyyli on tyypillisempää runoudessa; sanat toistuvat, lauseet muodostavat rivien sijaan säkeitä, sanojen välillä on paljon tyhjää tilaa, luku päättyy ilman pistettä ja niin edelleen. Aluksi muotoilu herätti hämmennystä, mietin että tuoko se tarinaan mitään lisää. Kyllä se tuo. Toistuvana elementtinä runollisuus tuo Marian kokemukset hyvin lähelle lukijaa tehden lukukokemuksestakin ruumiillisen. Maria kulkee raskaan polun, johon lukija uppoaa syvälle. Marian tiellä usko ja epäusko vuorottelevat. Toisena aikana toinen on vahvempi, toisena toinen. Lopulta Maria huomaa olevansa riittävän vahva kohtaamaan maailman sellaisena kuin se on. Samaa toivon lukijoille.

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
WSOY 2012
475 s.

Hitlerin kylkiluu on samaan aikaan hillittömän hauska ja äärettömän traaginen kertomus Sinivalkoisen Veljeskunnan edesottamuksista. Kansallissosialismia ihaileva mieskolmikko perustaa puolueen ja pyrkii vallankahvaan, suunnitelman mukaan ensin kunnallisvaaleissa ja myöhemmin valtakunnallisella tasolla. Aatteet ja tavoitteet ovat selvillä. Elämä kuitenkin yllättää ja saa kolmikon mokailemaan. Joudutaan sekä tekemään rikoksia että peittelemään niitä. Olosuhteiden pakosta Veljeskuntaan liittyy neljänneksi jäseneksi nainen, prostituoitu Elisa.

Veljeskunnan johtaja on Muttilainen, joka näkee itsensä valtakunnan johtajana, maan tulevaisuuden toivona. "Alaisinaan" hänellä ovat konstaapeli Parviainen sekä agronomi Hildén. Viimeksi mainittu on saanut selville, ettei Veljeskunnan pyhimys Hitler suinkaan kuollut berliiniläisessä bunkkerissa vaan pakeni sukellusveneellä Suomeen. Piileskeltyään jonkin aikaa tämä jatkoi pakoaan mutta kohtasi kuoleman merellä. Hildén on selvittänyt sukellusveneen uppoamispaikan, ja Veljeskunta suuntaa sinne etsimään pyhimyksensä ruumista.

Suunnitelma menee kuitenkin pahasti pieleen. Veljeskunta kohtaa monenlaisia vaikeuksia, jotka he kuitenkin selvittävät veijarityyliin onnekkaasti ja vieläpä kännissä. Muttilainen ei lannistu mistään vaan uskoo porskuttavansa kansakunnan ykköspallille, ja seuraajat haaveilevat sekä johtajansa että omasta menestyksestä. Takaiskuja harmitellaan mutta sitten juodaan lisää ja tehdään uudet suunnitelmat. Menestykselle ei nähdä olevan esteitä, vain hidasteita. Lopulta onni kääntyy ja jokainen Veljeskunnan jäsenistä kokee karmean kohtalon.

Oikeassahan Elisa oli. Sen ainoan kerran kun hän oli ottanut elämänsä ohjat omiin käsiinsä, seurauksena oli verinen sotku. Parviainen alkoi nyt surra myös menettämäänsä mahdollisuutta. Ei hänestä koskaan tulisi kunnallispoliitikkoa. Adolfin päivän puheet Hildénin lauteilla olivat vain ylevä muisto. Suomen sinivalkoisin konstaapeli, oli Muttilainen häntä ylistänyt ja Hildén sanonut jotain niin hienoa, ettei hä enää osannut toistaa sitä. Kunnallisvaaleissa Parviaisen oli tarkoitus profiloitua Turvallisen kaupungin erikoisasiantuntijaksi, mieheksi, joka tunsi työssään kaupunkilaisten hätääntyneet sydämenlyönnit. Pimeillä kujilla, porttikongeissa ja parkkihalleissa. Parviaisen piti olla mies, joka silkalla rauhallisella ja vähäpuheisella olemuksellaan herättäisi toivon järjestäytyneemmästä kaupungista, jossa jokainen voisi omassa elinpiirissään viettää suloisia kesäpäiviä tai mitä vuodenaikaa hyvänsä.

Mutta Parviainen ei ollut se mies.

- Taidat Elisa olla oikeassa. Ei minulla ole Suomessa enää kuin tämä hetki.

 Muuta he eivät sanoneet. Seisoivat vain Sonninpään korkeimmalla kalliolla ja katsoivat jonnekin, jota tulevaisuudeksi luulivat.

Hauskuus ja traagisuus kulkevat käsi kädessä koko ajan. Naurattaa, kun herrojen ajatukset ja toiminta menevät välillä railakkaasti yli. He ovat samaan aikaan sekä vaarallisia että tyhmiä. Osin voisi puhua veijariromaanista tai satiirista. Pohjavire on kuitenkin vakava muistuttaen äärimmilleen vietyjen ideologioiden vaaroista. Lukija tajuaa nopeasti päähenkilöiden olevan matkalla kohti tuhoa, vaikka nämä itse eivät sitä tajua vielä lopun tullessakaan. Loppu on Veljeskunnan tyyliin äärimmilleen viety, samalla sekä järkyttävä että naurettava.