Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
WSOY 2012
475 s.

Hitlerin kylkiluu on samaan aikaan hillittömän hauska ja äärettömän traaginen kertomus Sinivalkoisen Veljeskunnan edesottamuksista. Kansallissosialismia ihaileva mieskolmikko perustaa puolueen ja pyrkii vallankahvaan, suunnitelman mukaan ensin kunnallisvaaleissa ja myöhemmin valtakunnallisella tasolla. Aatteet ja tavoitteet ovat selvillä. Elämä kuitenkin yllättää ja saa kolmikon mokailemaan. Joudutaan sekä tekemään rikoksia että peittelemään niitä. Olosuhteiden pakosta Veljeskuntaan liittyy neljänneksi jäseneksi nainen, prostituoitu Elisa.

Veljeskunnan johtaja on Muttilainen, joka näkee itsensä valtakunnan johtajana, maan tulevaisuuden toivona. "Alaisinaan" hänellä ovat konstaapeli Parviainen sekä agronomi Hildén. Viimeksi mainittu on saanut selville, ettei Veljeskunnan pyhimys Hitler suinkaan kuollut berliiniläisessä bunkkerissa vaan pakeni sukellusveneellä Suomeen. Piileskeltyään jonkin aikaa tämä jatkoi pakoaan mutta kohtasi kuoleman merellä. Hildén on selvittänyt sukellusveneen uppoamispaikan, ja Veljeskunta suuntaa sinne etsimään pyhimyksensä ruumista.

Suunnitelma menee kuitenkin pahasti pieleen. Veljeskunta kohtaa monenlaisia vaikeuksia, jotka he kuitenkin selvittävät veijarityyliin onnekkaasti ja vieläpä kännissä. Muttilainen ei lannistu mistään vaan uskoo porskuttavansa kansakunnan ykköspallille, ja seuraajat haaveilevat sekä johtajansa että omasta menestyksestä. Takaiskuja harmitellaan mutta sitten juodaan lisää ja tehdään uudet suunnitelmat. Menestykselle ei nähdä olevan esteitä, vain hidasteita. Lopulta onni kääntyy ja jokainen Veljeskunnan jäsenistä kokee karmean kohtalon.

Oikeassahan Elisa oli. Sen ainoan kerran kun hän oli ottanut elämänsä ohjat omiin käsiinsä, seurauksena oli verinen sotku. Parviainen alkoi nyt surra myös menettämäänsä mahdollisuutta. Ei hänestä koskaan tulisi kunnallispoliitikkoa. Adolfin päivän puheet Hildénin lauteilla olivat vain ylevä muisto. Suomen sinivalkoisin konstaapeli, oli Muttilainen häntä ylistänyt ja Hildén sanonut jotain niin hienoa, ettei hä enää osannut toistaa sitä. Kunnallisvaaleissa Parviaisen oli tarkoitus profiloitua Turvallisen kaupungin erikoisasiantuntijaksi, mieheksi, joka tunsi työssään kaupunkilaisten hätääntyneet sydämenlyönnit. Pimeillä kujilla, porttikongeissa ja parkkihalleissa. Parviaisen piti olla mies, joka silkalla rauhallisella ja vähäpuheisella olemuksellaan herättäisi toivon järjestäytyneemmästä kaupungista, jossa jokainen voisi omassa elinpiirissään viettää suloisia kesäpäiviä tai mitä vuodenaikaa hyvänsä.

Mutta Parviainen ei ollut se mies.

- Taidat Elisa olla oikeassa. Ei minulla ole Suomessa enää kuin tämä hetki.

 Muuta he eivät sanoneet. Seisoivat vain Sonninpään korkeimmalla kalliolla ja katsoivat jonnekin, jota tulevaisuudeksi luulivat.

Hauskuus ja traagisuus kulkevat käsi kädessä koko ajan. Naurattaa, kun herrojen ajatukset ja toiminta menevät välillä railakkaasti yli. He ovat samaan aikaan sekä vaarallisia että tyhmiä. Osin voisi puhua veijariromaanista tai satiirista. Pohjavire on kuitenkin vakava muistuttaen äärimmilleen vietyjen ideologioiden vaaroista. Lukija tajuaa nopeasti päähenkilöiden olevan matkalla kohti tuhoa, vaikka nämä itse eivät sitä tajua vielä lopun tullessakaan. Loppu on Veljeskunnan tyyliin äärimmilleen viety, samalla sekä järkyttävä että naurettava.