Giuseppe Catozzella: Et kai vain pelkää?

Giuseppe Catozzella: Et kai vain pelkää?
Italiankielinen alkuperäisteos Non dirmi che hai paura (2014)
Suomentanut Taru Nyström
Like 2014
248 s.

Olen aina suhtautunut vähän epäilevästi tositapahtumiin perustuviin romaaneihin, en tiedä miksi. Ehkä se on se, että kirjailija keksii todelliselle ihmiselle tunteita ja tapahtumia, jolloin kirja ei ole elämäkerta mutta ei myöskään täysin kuvitteellinen. Lukijana tulee sellainen olo että eihän kirjailija tuntenut tuota ihmistä, mitä tuon henkilön omaiset ja tuttavat ajattelevat tästä tehdystä puolifiktiivisestä kertomuksesta. 

Et kai vain pelkää? osoittautui kuitenkin järisyttävän hyväksi, ravistelevaksi kirjaksi. Se kertoo somalialaisen Samia Yusuf Omarin tarinan, naisen joka käänsi maailman huomion itseensä Pekingin olympialaisissa vuonna 2008. Se kuvaa juoksemista rakastavan tytön kasvun naiseksi, tämän pyrkimyksen murtautua ulos perinteisestä roolista, tämän halun olla vapaa. 

Kirja on täynnä kohtauksia, joita lukiessa huomaa kuinka etuoikeutettu on. Minä voin koska tahansa vetää lenkkivermeet päälle ja juosta mihin suuntaan tahansa. Kukaan ei katso kahta kertaa, kukaan ei uhkaile, kukaan ei pidä minua häpeäpilkkuna. En ole vaarassa tulla pahoinpidellyksi tai ammutuksi. Eikä minun juoksuharrastukseni ole vaarallista läheisilleni. Toisin on Somaliassa.

Noiden kuukausien aikana en koulun lisäksi tehnyt mitään muuta kuin juoksin. Harjoittelin jopa seitsemän tuntia päivässä. Juoksin pihalla, ja heti kun saatoin, tulitauon alkaessa, lähdin ulos ja juoksin kaduilla.

Juoksin burka päälläni ja sen alla isän hikipanta, joka luonnollisesti kostui läpimäräksi. Tuollaisissa oloissa juokseminen oli melkein mahdotonta. Kompastuin jatkuvasti mekon helmoihin, ja mustan asun alle kerääntyvän kuumuuden takia olin joka kerta menettää tajuntani. 

En kuitenkaan pystynyt ajattelemaan muuta kuin Hargeisan kisoja, elämäni tärkeintä juoksukilpailua, joka muuttaisi kohtaloni. Minun oli voitettava, se oli ainoa mahdollisuuteni tulla ammattilaiseksi, vaikkei termillä Somaliassa totta puhuen ollut suurtakaan merkitystä. Kukaan ei ole tässä maassa milloinkaan tienannut urheilemalla. Toivoin kuitenkin, että saisin mahdollisuuden osallistua tärkeisiin kilpailuihin ja edustaa maatani, juosta Somalian vapauden tähden, vaikka Somalia kuvittelikin minun juoksevan sen sääntöjen puolesta. 

Yhdessä mielessä Samia on onnekas. Hänen perheensä ei pelkää, se antaa täyden tuen. Kun Samia menee salaa öisin stadionille juoksemaan, isä odottaa ulkopuolella. Kun hänen uskonsa on loppumassa, äiti rohkaisee.

Samia pääsee edustamaan Somaliaa Pekingin olympialaisiin. Sille on hänellä suunnattoman suuri merkitys. Vaikka hän on reilusti muita hitaampi, hän saa uskoa omiin kykyihinsä. Yleisön kannustus antaa voimaa ja puskee häntä eteenpäin. Hän ihailee idoleitaan ja päättää tulla yhtä nopeaksi kuin he. 

Ja juuri siinä on Samian kohtalo. Hän toteaa, että ei tule koskaan saavuttamaan parasta kuntoa ja osaamista Somaliassa. Hänen on lähdettävä muualle, oikean valmentajan oppiin. Lähteminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Lähtölupaa ei saa, joten on turvauduttava salakuljettajiin. Matka kohti unelmaa on pitkä ja vaivalloinen. Salakuljettajat vaativat yhä lisää rahaa, matkanteko viivästyy yhä uudelleen, Eurooppa pysyy yhtä aikaa lähellä ja kaukana. Lopulta Samia ei jaksa enää odottaa vaan tekee oman ratkaisunsa.

Et kai vain pelkää? on koskettava, uskomattoman hieno kuvaus päättäväisestä nuoresta naisesta, joka vaikeissa oloissa toteuttaa unelmaansa. Se muistuttaa lukijaa, että jossain asiat ovat hirvittävän paljon huonommin. Mitä väliä sillä, jos nyt juuri ei ole rahaa ostaa uusia kahdensadan euron juoksukenkiä, verrattuna siihen että Samia juoksee vuosikausia käytetyillä risoilla tennareilla ennen kuin saa ensimmäiset oikeat lenkkitossut. Minulle ainakin tuli kiitollinen olo, kiitollisuus ja ilo siitä että saan juosta koska tahansa, missä tahansa, ja missä tahansa vaatteissa. Samian tarinan luettuaan saa huomata oman elämän olevan luksusta. 

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi
Englanninkielinen alkuperäisteos Tulagi Hotel (2010)
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Sitruuna Kustannus 2014
360 s.

Yhtenä iltana kaipasin jotain helppolukuista, ajattelin että lukaisempa Hotelli Tulagin. Kuvittelin lukevani sen illassa tai kahdessa, ajattelin että se on varmaan ihan kiva ja kiinnostava mutta tuskin sen enempää. Voi miten väärässä olin, ja tunnustan sen ilomielin! Kyseessä ei todellakaan ole mikään kevyt välipala vaan huikean hieno ja koskettava kertomus, joka vaatii paneutumaan jokaiseen sanaan.

Kirja liikkuu usealla eri aikatasolla kertoen Jack McGuiren elämäntarinan. Sen nykyhetki on 1950-luvun vaihde, muutama vuosi toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Jack on perustanut hotellin Salomonsaarille ja yrittää tehdä paikasta itselleen kodin. Eräänä päivänä hänen ovelleen saapuu Kay Wheeler. Kay haluaa kuulla totuuden aviomiehensä Donin kuolemasta, miehen joka oli sodassa Jackin aisapari. Jack ei voi muuta kuin palata sotavuosiin ja myös sitä kauemmas, lapsuuteen asti. Kaylle hän voi kertoa perheestään, kotoa karanneesta veljestään, omasta taistelustaan lentämisen halun ja maatilan jatkamisen velvollisuuden välillä, sodasta ja epävarmuudesta kuka palaa lennolta elossa. Kahden yksinäisen ja surullisen välille kehittyy tunteita, joiden seuraaminen ei ole ollenkaan yksinkertainen juttu.

Hän kohotti maljan itselleen ja onnitteli jälleen arkuuttaan siitä, että se oli vienyt voiton hänen muista vaistoistaan. Jälleen kerran hänellä oli ollut mahdollisuus avata sydämensä ja saada itselleen joku jota rakastaa, mutta se mahdollisuus oli mennyt eikä paluusta ollut juuri toivoa. Hän sätti rohkeuttaan siitä, että se petti hänet aina tärkeimmissä paikoissa, ja hän tiesi, että hänen piti taas kerran ryhtyä harjoittamaan mielentyyneyttään ja kykyään pärjätä yksin. Se tuntui kipeältä, siltä kuin hänen sydämensä arpikudos olisi revitty taas auki.

Hän tiesi kuitenkin selviävänsä. Hän oli selvinnyt ennenkin, joten niin nytkin. 

Ainoa miinuspuoli kirjassa on se, että takakansi lupaa Jackin kuuntelevan "sodan runtelemien hotellivieraiden tarinoita". Näitä vieraita on vain muutama, olisin kaivannut heitä lisää. Herra Wallacen vierailu on yksi ehdottomista lempikohtauksistani, se on niin koskettava ja kaunis. Olisin mielelläni lukenut monesta muusta henkilöstä, joka tulee syrjäiselle saarelle etsimään ja löytämään kuka mitäkin. Saaren maisemat ovat sen verran eksoottiset, että olisin mieluusti viettänyt enemmän aikaa kirjan nykyhetkessä. Ehkä taistelulentokuvauksia olisi voinut olla vastaavasti hitusen vähemmän, vaikka en pitänytkään niitä tylsinä tai niiden lukumäärää liiallisena.

Hyvää Hotelli Tulagissa on oikeastaan kaikki. Jack on sympaattinen hahmo, jonka maailmaan on helppo sujahtaa mukaan. Pidin myös muista hahmoista, hämmästyttävää kyllä mutta kukaan ei ollut ärsyttävä. Hahmot ovat keskenään hyvinkin erilaisia mutta kaikki uskottavia. Heihin myös tutustutaan paremmin kuin pintaraapaisulla, mikä tietysti tuo syvyyttä sekä heihin että tarinaan. 

Mielestäni kirja on hyvin tasapainoinen kokonaisuus. Jackin lapsuus- ja nuoruusaika, sotakokemukset ja nykyhetki vuorottelevat sujuvasti. Tapahtumapaikat ovat nekin todella vaihtelevia eri puolilla maailmaa. Tässä tapauksessa hahmojen ja paikkojen moninaisuus on etu, sillä mikään ei ylikorostu vaan kaikki limittyy yhteen ja tuntuu kuuluvan tarinaan. 

Hotelli Tulagi on kirja jota suosittelen ihan kaikille. Se on tunteita herättävä mutta ei ylisentimentaalinen. Jackin elämän muuttuminen, suunnan katoaminen ja itsen uudelleen etsintä ovat koskettavaa luettavaa. Lukiessa koin tunteita laidasta laitaan, välillä itketti tai tuntui muuten surulliselta, välillä nauratti, toisinaan jännitti, joskus suututti.

Sitruuna Kustannus on itselleni uusi tuttavuus, mutta pari ensimmäistä lukemaani kirjaa vakuuttavat laadullaan. Suljettu talveksi - kirjasta on tulossa postaus myöhemmin. Hotelli Tulagi on luettu myös Kirjanurkkauksessa sekä Satun luetuissa.

Juoksemassa: Testiviikko

Viimeiset testit jakaantuivat kahdelle viikolle. Jostain syystä Kisakallion testipäivä olikin jo edellisellä viikolla, ei samalla kuin TalviJuoksusarja. Ei se sinänsä haitannut, tuskin tulokset olisivat viikkoa myöhemmin olleet kovin erilaiset. 

Eri testikerroilla on tullut parannuksia eri osioihin, niin tälläkin kertaa. Vaihteeksi hypyt paranivat eniten, vauhditon pituus 16 cm ja 5-loikka kahden askeleen vauhdilla 27 cm. Tekniikka ja ponnistusvoima kaipaavat edelleen tehoa mutta hyvä kun senttejä tuli lisää.

Heitot myös olivat kohtalaisen hyviä. Neljän kilon kuulamme oli mennyt rikki, ja se oli paikattu ilmastointiteipillä. Eli siis kuula oli kokonaan teipattu. Pään yli taakse sain heitettyä hyvin, tulos parani 20 cm. Sen sijaan heitot eteenpäin eivät sujuneet. Ensimmäisellä ja viimeisellä yrityksellä kuula lipesi käsistä, joten vain yksi onnistui. Tulos oli siihen nähden kohtalainen, jäin ennätyksestä 15 cm. Vähän harmittaa mutta  ei voi mitään.

Juoksuradalla vauhti oli suunnilleen sama kuin viime kerralla. 20 metriä paikaltaan kulki kolme sadasosaa hitaammin, lentävällä lähdöllä ero oli huonompaan suuntaan kaksi sadasosaa. Ero oli niin pieni että en ole pettynyt. 

Sisätilan testeistä lopputulema on siis se, että 3/6 parani ja muutkin olivat vain vähän heikompia kuin ennätykset. Ainahan voi ajatella, että jos joskus tulisi se päivä että olisi kaikissa lajeissa hyvä päivä ja tekniikka tallella...

Eilen lauantaina juostiin TalviJuoksuSarjan viimeinen osakilpailu. Olin mukana kahdessa ensimmäisessä, sitten jäi kaksi välistä, toisella kertaa olin töissä ja toisella kipeä. Jännitti lähteä neljälle kilometrille, monestakin syystä. Olin tammi-helmikuussa kuukauden kipeänä, sitten kolme viikkoa terveenä ja nyt taas on ollut nuhaoireita parin viikon ajan. Sykemittarini oli kolme viikkoa huollossa, ennen sinne menoa se ei löytänyt sykkeitä joten liki kahteen kuukauteen ei ollut dataa suorituksista. Ei ollut mitään käsitystä siitä, millaisessa juoksuvauhdissa mahdan olla. 

Kisapäivä oli kolea, pakkasta pari astetta ja lisäksi tuulista. Tietysti tuli pukeutumisongelma... Puin paljon päälle, ja jätin välikerroksen pois lämmittelyn ajaksi. Juoksin radalla 1,2 km ja totesin ettei tullut kylmä. Lämmittelyssä kilometri meni seitsemään minuuttiin, yllätyin että niinkin kovaa, sykkeet tietysti olivat 165-luokkaa eli menin porukan mukana liian kovaa.

Itse kisa meni hyvin. Alun kaksi kilometriä päästiin myötätuuleen ja iso osa alamäkeen. Tarkoitukseni oli taas lähteä varovasti mutta taas epäonnistuin... Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 6,02 eli nopeammin kuin koskaan ennen lukuunottamatta vetotreenejä. Säikähdin vähän, että tuleeko noutaja. Tiedostin että paluumatka on pääosin ylämäkeä kovaan vastatuuleen, joten sinne pitää jättää voimia. Rauhoitin tahtia niin että toiseen kilometriin kului 6,27. Ratkaisu taisi olla oikea. Kolmas kilometri oli alkuun loivaa ja sitten vähän jyrkempää ylämäkeä, se oli luonnollisesti hitain 6,49. Neljäs kilometri alkoi ylämäessä ja päättyi erittäin loivaan alamäkeen. Vaikka syke oli mäen päällä korkeimmillaan, sain silti pidettyä juoksutahdin itselleni reippaana ja sellaisena, ettei vauhti hyytynyt viimeisillä sadoilla metreillä. Neljännen kilometrin aika oli 6,31.

 

Aika parani edelliskerrasta 27 sekuntia ollen nyt 26,01. Keskivauhdiksi tuli uusi ennätys 6,27. Jälkeenpäin tietysti vähän mietitytti, että entä jos olisi ollut tyyntä, tai olisinko jossain kohtaa voinut nipistää kaksi sekuntia kovempaa... No, turha jossitella, liki puolen minuutin parannukseen voi olla tyytyväinen. Keskisyke oli 181 eli on menty niin kovaa kuin on päästy. Tässä on nyt kuitenkin pohjat, joita voi sitten ensi talvena lähteä parantamaan.

Tänään kävin juoksemassa pitkää pk-lenkkiä. Siinä huomasin, että vauhtireservini on liian kapea. Pk-lenkillä keskivauhti oli 7,42 keskisykkeellä 156. Eli rauhallisen ja kovan vauhdin ero on yksi minuutti ja viisitoista sekuntia per kilometri. En silti huolestu. Juoksuharrastusta on takana kaksi ja puoli vuotta, josta ensimmäisen puolitoista vuotta juoksin vain tasavauhtisia lenkkejä. Juoksuvetoja on ollut mukana vasta viime keväästä. Vuodessa ei voi odottaa hillitöntä kehitystä. Eiköhän vauhdit parane sitä mukaa kun harrastusvuosia kertyy.

Harri Männistö, Utti Hietala & Tom Söderdahl: Lisäravinteet tavoitteen mukaiseen harjoitteluun

Harri Männistö, Utti Hietala & Tom Söderdahl: Lisäravinteet tavoitteen mukaiseen harjoitteluun
Docendo 2014
144 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Liikuntalehdissä on usein juttuja ja lukijakysymyksiä lisäravinteista. Mitä ne ovat? Miten ne vaikuttavat? Tarvitseeko kuntoilija niitä? Jos tarvii niin mitä ja kuinka paljon?

Docedon uutuuskirja antaa vastauksen moniin kysymyksiin tarjoten samalla tietopaketin ravitsemuksesta, siis ihan vaan ruuasta. Mukana on tuttua asiaa hiilihydraateista, proteiineista ja rasvoista, mutta myös paljon uutta tietoa. Itse hämmästyin etenkin tiedosta, että proteiinisuositukset on laskettu rasvatonta painokiloa kohden, ei painokiloa kohden. Ja taitaapa mennä paistamiseen käyttämäni rypsiöljy vaihtoon, luettuani että se härskiintyy tai hapettuu kuumentuessa. Tiesin jo ennestään kookosöljyn olevan yksi parhaista, itse en sitä ole käyttänyt; en pidä kookoksen mausta ja pelkään että öljy tuo maun ruokaan. Sama koskee oliiviöljyä. Mutta ehkä kookosöljyä voisi kokeilla, en kuitenkaan käytä öljyä kauhakaupalla paistamisessa.

Kirjassa ovat olleet lisäravinneasiantuntijoina Utti Hietala ja Tom Söderdahl, Hietala salitreeniin ja Söderdahl kestävyysliikuntaan liittyvissä osioissa. Mielestäni on hyvä asia, että lihaskunto ja kestävyysharjoittelu ovat tasa-arvoisessa asemassa ja mukana on huippu-urheilijoiden kokemuksia. Parasta silti on se, että lisäravinteita ei tuputeta. Niiden hyödyt kerrotaan mutta lukijalle annetaan vapaus miettiä omaa liikkumistaan, treenimääriään ja lisäravinteiden tarvettaan. Samalla kerrotaan, mitä kaikkea hyötyä on siitä tavallisesta ruuasta ja ennen kaikkea syömisen oikeasta ajoituksesta.

Usein voi olla käsitys, että salitreeniin tarvitaan proteiinia ja kestävyysliikuntaan hiilihydraatteja. Näin yksioikoinen asia ei ole. Salilla tarvitaan hiilihydraatteja lihasten energialähteeksi, ja kestävyyslajeissa proteiini auttaa niin palautumisessa kuin lihasvaurioiden korjaamisessa.

Kaikki eivät tarvitse lisäravinteita, mutta valtaosa liikkujista hyötyy niistä. Jos harjoittelussa matkitaan ammattimaisesti harjoittelevia urheilijoita, miksi ravinteiden osalta pitäisi antaa tasoitusta? Tunti sauvakävelyä ei vaadi välttämättä palautusjuomaa, mutta vähemmänkin liikkuvan tulee suhteuttaa liikunta ja siihen liittyvät tuki- sekä ravitsemustoimet muuhun elämän rasitukseen. Aktiivisuus arjessa asettaa omia haasteita ravitsemukselle ja monesti lisäravinteiden avulla päivän ruokarytmi täydentyy, tehostuu ja monipuolistuu.

Tämä kirja puhuu avoimesti lisäravinteiden puolesta. Sen tavoitteena ei ole kuitenkaan saada jokaista lenkkeilijää hankkimaan lisäravinnepatteria omaan ruokakaappiin. Sen pyrkimyksenä ei ole myöskään tuputtaa jokaista kuntosalikävijää ostamaan jätesäkillistä massanlisääjiä tai kilokaupalla kreatiinia. Kirja haluaa selventää kansantajuisesti ravitsemuksen ja lisäravinteiden roolia tehokkaassa ja kehityshakuisessa liikunnassa, olitpa sitten huipulle tähtäävä nuori, lihasmassaa kasvattava liikkuja tai maratonennätystä tavoitteleva kuntoilija.

Pidän siitä, että kirja muistuttaa etteivät salitreeni ja kestävyysliikunta ole toisistaan erillisiä. Etenkin kestävyyslajeja harrastavat tarvitsevat lihaskuntoa ja lihaskestävyyttä. Eikä salitreenaajalle ole yhtään haitallista käydä välillä lenkillä, etenkin jos tavoitteena ei ole kasvattaa lihaksia kehonrakennuskuntoon. 

Minulle lisäravinteet ovat itsestäänselvyys. Kuvassa näkyy tämänhetkinen arsenaali, ei välttämättä täydellinen mutta toimiva. D-vitamiinia olen syönyt lokakuusta toukokuuhun jo vuosia. Tietysti oli kiva lukea, että siitä on hyötyä myös liikunnan kannalta: alhainen D-vitamiinitaso altistaa vammoille ja hidastaa niiden paranemista, suositeltu taso sen sijaan auttaa kasvattamaan suorituskykyä, voimaa ja lihasmassaa sekä vähentämään sairaspäiviä. Sinkkiä syön, koska se auttaa itämään finnit poissa. Liikunnassa ei liene niinkään vaikutusta mutta luen myös sen lisäravinteeksi. 

Myös heraproteiinijauhe on ollut käytössä vuosia. Yleensä sekoitan sitä rasvattomaan maitoon ja juon lihaskuntotreenin jälkeen, joskus myös erityisen raskaan juoksuharjoituksen jälkeen. Toisinaan se menee myös välipalana, veteen sekoitettuna silloin kun tiedän olevani ison osan päivää liikkeellä ilman mahdollisuutta jääkaappisäilytykseen. Yöproteiinia on ensimmäinen pussi menossa, siitä en osaa sanoa onko tehonnut vai ei. En käytä sitä joka ilta, lähinnä vain silloin jos on monta treenipäivää putkeen tai jos kroppa tuntuu erityisen väsyneeltä.

Maratonille treenaavana urheilujuoma ja energiageelit ovat välttämätön osa. Urheilujuomaa on eväänä parituntisilla lenkeillä, lyhyemmät menen veden voimalla, osittain siksi että vaikka urheilujuomasta tekisi kuinka laimeaa niin minulla se sekoittaa vatsan. Yli kaksituntisilla lenkeillä eväänä on energiageeli tai usempi. Usein varalla on enemmän kuin mitä tarvin, se antaa turvaa siihen että jaksaa. Montaa merkkiä olen kokeillut ja tällä hetkellä maha sietää Squeezyn geelejä ilman ongelmia. 

Lisäravinteet tavoitteen mukaiseen harjoitteluun sai minut miettimään, tarvisinko vielä muuta. Magnesiumia olen käyttänyt satunnaisesti, se nyt varmaankin olisi yksi hyödyllinen. Samoin Omega-3, josta olen kuullut tutuilta pelkkää hyvää. Yksi mitä aion kokeilla, on leusiini. Se kuuluu haaraketjuisiin aminohappoihin, joiden sanotaan olevan hyödyllisiä niin lihaskunto- kuin kestävyysharjoittelussa. Ne vähentävät treenin jälkeistä lihaskipua ja edistävät palautumista, auttavat painonpudotuksessa sekä parantavat voimaa ja kestävyyttä. Ehdottomasti siis kokeilemisen arvoinen! 

Uskon, että minulla kirja on aktiivisessa käytössä ja sitä tulee selailtua usein. Asiaa on paljon, samoin suosituksia. Kirjasta on helppo tarkistaa, millainen on paras ruokavalio ja -rytmi salipäivänä, mikä juoksupäivänä. Itse tunnustan tekeväni niin, että juoksupäivänä syön hiukan enemmän hiilihydraatteja kuin salipäivänä; esim. aamupala on juoksupäivänä yleensä puuro ja lihaskuntopäivänä rahka. Muuten ei ole suurta eroa syömisissä.

Tämä, kuten muutkin liikuntakirjat ovat apunani matkalla kohti parasta, mitä itsestäni saan irti. Kahden ja puolen vuoden juoksuharrastus on vasta lähtösuora. Juoksu on siitä palkitseva laji, että siitä voi kehittyä ja kehittyy vielä vuosia vaikka on aloittanut vasta yli kolmekymppisenä, etenkin kun aloitti nollasta ilman minkäänlaista juoksutaustaa. Henkisesti olen varautunut siihen, että huippuvuodet saattavat olla kohdallani totta vasta vuosikymmenen päästä. Etsin tätä, mitä Kisakallion urheiluopiston Susi Training Centerin seinässä lukee:

Camilla Grebe & Paul Leander-Engström: Pietarin kapellimestari

Camilla Grebe & Paul Leander-Engström: Pietarin kapellimestari
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Dirigenten från Sankt Petersburg (2013)
Suomentanut Pekka Marjamäki
Gummerus 2014
451 s.

Takakannen perusteella epäilin, onkohan tämä ollenkaan minun kirjani; on asianajaja, investointipankki, öljy-yhtiö, turvallisuuspalvelu... Pelkäsin, että Pietarin kapellimestari olisi liian "äijä". Pelko osoittautui nopeasti turhaksi ja ennakko-oletukset vääriksi. Kyseessä on vauhdikas, vetävä, jännittävä ja ennen muuta hyvä dekkari.

Moskovassa menneisyyttä paossa elävä ruotsalainen Tom Blixen saa unelmien työtehtävän. Hän edustaa investointipankkia yrityskaupassa, jossa suuri öljy-yhtiö hankkii liki puolet kilpailijastaan. Pian Blixen kuitenkin kuulee ja kokee asioita, jotka saavat hänen epäilyksensä heräämään. Onko RusOililla kiikarissa keinot vallata kilpailija kokonaan? Miksi hänet valittiin kaupan hoitajaksi, eikä hänen pomoaan? Keneen voi luottaa? Ovatko hänen läheisensä vaarassa?

Venäjä, hän ajatteli.

Maa näytti itsestään jälleen uudenlaisen puolen ja muistutti Tomia kouriintuntuvasti siitä, ettei kukaan ollut koskaan täysin turvassa.

Tom ei ollut kuitenkaan ikinä kuvitellut, että joutuisi henkilökohtaisesti tekemisiin terrorismin kanssa. Terroritekoja ja muita katastrofeja tapahtui vain toisille ihmisille: tuntemattomille venäläismiehille ja -naisille, jotka matkustivat metrolla töihin, tyhmänrohkeille nuorukaisille, jotka kaahasivat kuolemaa halveksuen sataakuuttakymppiä Moskovan moottoriteillä. 

Tom työntyi jälleen yhden töllistelijäjoukon läpi. 

Hän ohitti varovasti huovan, jolle oli asetettu mustuneita ruumiinosia, ja tunsi järkytyksen iskevän koko voimallaan vasten kasvojaan. Kuolema tunkeutui heti hänen sieraimiinsa, samensi hänen näkökenttänsä, vihloi hänen korviaan.

Olen hämmästynyt siitä, että tykkäsin kirjasta todella paljon. Hämmästynyt siksi, että sen kuvaama maailma on miehinen ja väkivaltainen, naisia on vähän ja he ovat lähinnä vain uhrien ja viihdyttäjien roolissa. Raha ja maine jyräävät ohi ihmisarvon. Syö tai tule syödyksi.

Silti tässä on jotain, mikä vetoaa minuun. Ehkä se on Tomin haavoittuvuus, se että vaikka hän on raha-alan raudanluja ammattilainen ja pokerinaama on hänessä myös inhimillinen puoli. Osa hänestä ikävöi Ruotsiin jäänyttä perhettä, ikävöi sitä mikä kerran oli ja mitä ei koskaan saa takaisin. Mitä ei saa tekemättömäksi. 

Pietarin kapellimestari on sarjan avausosa, ja taas kävi niin että seuraavaa osaa odotellaan kovasti.     

Kirjan ovat lukeneet myös Arja, Iloinen apina ja Eeva-Liisa Haapaniemi.  

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen
Ranskankielinen alkuperäisteos La femme au carnet rouge (2014)
Suomentanut Lotta Toivanen
WSOY 2015
190 s.
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ranska on kiinnostanut minua lapsesta asti, siitä lähtien kun pikkutyttönä kuuntelin isosiskoni lukevan ääneen ranskankirjaansa. Muistan aina, että kyseisessä tekstissä etsittiin Asterix-sarjakuvakirjaa. Sama oppikirja oli käytössä yhä seitsemän vuotta myöhemmin, kun itse aloitin ranskan opinnot, Asterixia etsittiin sängyn päältä, sohvan takaa, pöydän alta...

Lienee siis selvää että myös ranskalainen kirjallisuus kiinnostaa. Anna Gavalda on ollut yksi suosikkikirjailijani jo pitkään, samoin pidän Claire Castillonista ja Philippe Claudelista. Unohtamatta vanhoja klassikkoja, etenkin Monte Christon kreivi on ylittämätön.

Punaisen muistikirjan nainen vaikutti esittelytekstin perusteella kiehtovalta. Mies - Laurent - löytää hylätyn käsilaukun ja alkaa etsiä laukun omistajaa. Etsintä on palapelin kokoamista, ja vähitellen kokonaisuus hahmottuu. Mutta mitä tapahtuu palapelin valmistuessa, uskaltaako Laurent saattaa tarinan päätökseen?

Rautakehyksinen lasiovi muodosti turvallisen muurin hänen ja maailman välille. Hitaasti hän istuutui eteisaulan marmoriaskelmalle ja ummisti silmänsä. Odotti, että aivot suostuisivat rauhoittumaan ja toimimaan taas normaalisti. Niin kuin lentojen turvaohjeet vähitellen pyyhkiytyivät pois mielesä, niin katosivat nyt yksitellen varoitussignaalit: Kimppuuni hyökätään. Minä kuolen. Laukkuni varastettiin. En loukkaantunut - olen elossa. Hän katsahti postiluukkuihin, luki oman nimensä ja kerroksen: 6. krs vasen. Hänellä ei ollut avaimia, kello oli liki kaksi aamuyöllä, kuudennen kerroksen vasemmanpuoleista ovea ei niin vaan avattaisi. Tuo perin konkreettinen asia hahmottui hänen mielessään: en pääse kotiin ja käsilaukkuni on varastettu. Laukku on mennyttä, en enää koskaan näe sitä. Osa häntä oli juuri kadonnut mitä rajuimmalla tavalla. Hän katseli ympärilleen, ikään kuin laukku voisi ilmestyä jostain ja peruuttaa äskeisen kohtauksen. Mutta ei, laukkua ei enää ollut. Se oli kaukana kadulla, irti riuhtaistuna, liiti juoksevan miehen kädessä, ja tämä avaisi sen ja löytäisi hänen avaimensa, henkilökorttinsa, muistonsa. Koko hänen elämänsä. Hän tunsi, miten silmiin kihosi kirveleviä kyyneleitä. Sitkeässä käsien tärinässä oli sekaisin pelkoa, epätoivoa ja suuttumusta, ja sitten niskakipu yhtäkkiä äityi. Hän tunnusteli niskaansa, siinä oli verta, ja tietysti nenäliinapaketti oli käsilaukussa.

Palatessaan kotiin kirjakaupastaan Laurent löytää liilan käsilaukun. Nopeasti hän tajuaa, että laukku on varastettu ja hylätty. Kunnon kansalaisena hän menee poliisiasemalle tekemään ilmoitusta. Jonotusaika on kuitenkin niin pitkä, että hän päättää lähteä kotiin ja yrittää seuraavana päivänä uudelleen. 

Kotona laukku ei jätä häntä rauhaan. Se on kaunis, se on houkutteleva. Samalla se on hiukan pelottava:

Miehillä ei ole mitään senkaltaista. Korkeintaan vakiomallisia tietokonelaukkuja tai salkkuja, jotka on suunniteltu pelkästään kansioiden kuljettamista varten. Hän hörppäsi viiniä ja koki olevansa syyllistymäisillään kiellettyyn tekoon. Tunkeutuvansa toisen reviirille. Miehet eivät kaivele naisten laukkuja - varhaisimmat kansatkin noudattivat varmasti tätä ikiaikaista sääntöä. Lannevaatteiset aviomiehet eivät saaneet ottaa myrkkynuolia tai kasvinjuurta nakerrettavaksi vaimon parkkiintuneesta nahkalaukusta. Laurent ei ollut kertaakaan avannut Clairen laukkua, eikä sen puoleen edes lapsena äitinsä laukkua, muiden naisten laukuista nyt puhumattakaan.

Kiusaus on liian suuri; Laurent kurkistaa sisään ja tulee tempaistuksi itselleen outoon ja huumaavaankin maailmaan. Lukuisat isommat ja pienemmät taskut kätkevät sisäänsä monia esineitä sekä punaisen muistikirjan, jotka kertovat naisen elämäntarinaa.  Omistuskirjoituksella varustettu Patrick Modianon kirja antaa Laurentille naisen etunimen, Laure. Nimestä hän saa uskoa siihen, että nainen on mahdollista paikallistaa. Poliisiasemalla käynti unohtuu, kun pesulan kuitti johdattaa Laurentin tielle jolta ei ole paluuta. Hänen on löydettävä nainen ja palautettava laukku tälle.

Tarinaa kerrotaan sekä Laurentin että Lauren näkökulmasta, ja lukija saa tosissaan jännittää risteävätkö heidän tiensä koskaan. Laurent ei osaa selittää, miksi hänen on löydettävä Laure, miksi hän ei voi vain viedä laukkua poliisiasemalle, miksi Lauresta tulee hänelle jonkinlainen pakkomielle. Etsintäretkeä on jännittävää seurata, samalla tarinassa on kuitenkin romanttinen pohjavire joka saa toivomaan onnellista loppua. 

Punaisen muistikirjan nainen toi mieleeni Nicolas Barreaun kirjat Rakkausromaanin resepti ja Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Samalla se muistuttaa esimerkiksi Gavaldan kirjoja sillä, että siinä on ironista huumoria sekä omalaatuisia, muiden vähän omituisinakin pitämiä henkilöhahmoja.

Tykkäsin kirjasta hurjan paljon, tietenkin, mikäpä voisi olla ihanampi asia kuin pariisilainen kirjakauppa, takorautaiset kuvioidut portit, katukahvilat... Punaisen muistikirjan nainen piilottaa lukijan liilan käsilaukun taskuun, jossa se itkettää, naurattaa ja jännittää, vuorotellen ja samaan aikaan.