Lastenkirjalauantai: Kaisa Happonen: Piste ja megaällö tykkäysjuttu

 

Kaisa Happonen: Piste ja megaällö tykkäysjuttu

Kuvittanut Joonas Utti

WSOY 2020

69 s.

Superihana kuvakirjasankari Piste seikkailee taas! Tai siis ei seikkaile. Koska tykkäysjuttuun kuuluu semmoinen huono puoli, että toisiinsa tykästyneet vaan tuijottavat toisiaan sanomatta mitään, ja koska mitään ei puhuta, tarina ei etene eikä lause lopu. Pisteelle ei siis ole tarvetta. Ja sekös vasta on kauhea tilanne! Piste tietää mitä on tulossa, ja yrittää estää lukijaa aloittamasta tai jatkamasta lukemista (mistä tulee mieleen mainio Älä avaa tätä kirjaa). Onneksi hän saa vähän ulkopuolista apua, niin johan alkaa Laventelin ja Siriuksen välillä juttu luistaa. 

Piste on ihana ilmeikäs hahmo! Tarina on hauska, ja kuvitus tekee siitä vielä hassumman. Kuvissa riittää paljon tutkittavaa, etenkin hahmojen ilmeiden osalta. Tilannekomiikka on hulvatonta! 

Kuvitus on runsas, mutta tekstiäkin on onneksi paljon. Tarina ei huku kuvien sekaan. Pidän siitä, että tässä on kunnon tarina, ei vain pari (päätöntä) lausetta sivulla, kuin pakollisena pahana. Alun lukemisvaroitusten jälkeen päästään itse asiaan, siihen tykkäämiseen mikä on Pisteen mukaan "e-rit-täin i-me-lää hötönpötönhöttölöttömössöä". No, ei se ihan niin imelää ole, tarina kirjakaupan kiireapulaisen Laventelin ja kirjakaupan asiakkaan Siriuksen tykästymisestä toisiinsa. Hieno kuvaus ihastumisen tunteista ja siitä, kuinka vaikea sitä on saada sanotuksi ääneen. 

Hans Rosenfeldt: Surman susi

 

Hans Rosenfeldt: Surman susi

Ruotsinkielinen alkuteos Vargasommar (2020)

Suomentanut Jaana Nikula

Otava 2020

413 s.

Hans Rosenfeldt on dekkarilukijoille tuttu kirjailijaparista Hjorth & Rosenfeldt, jotka loivat ihanan kamalan Sebastian Bergmanin. Nyt Rosenfeldt kirjoittaa yksin, ja se on aina kiinnostavaa: onko tyyli samaa kuin ennen vai jotain uutta? Pystyykö kirjoittajaparistaan irtautunut kirjoittamaan yksin? Rosenfeldtin kohdalla vastaus on kyllä, hän on kykenevä kirjoittamaan sekä yksin että laadukkaasti. Toki hänellä on pohjaa myös tv-puolelle kirjoittamisesta. 

Nyt alkaa uusi Haaparantaan sijoittuva sarja, jossa päähenkilönä on viisikymppinen, vaihdevuosista kärsivä Hannah Wester. Tästä heti plussaa, että ongelmana eivät ole päihteet! Yksityiselämässä Hannahilla riittää koukeroita, mutta ne eivät ole liian hallitsevia, vaan tarinassa keskitytään rikoksiin.

Tarina alkaa, kun metsästä löytyy myrkytettyjä susia, joiden vatsasta löytyy ihmislihaa. Ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi, eikä uhrin henkilöllisyys selviä helposti. Kuolinpaikka on kuitenkin löydettävissä susien gps-jälkiä seuraamalla. Kun henkilöllisyys lopulta saadaan tietoon, poliisi pääsee kansainvälisen tapauksen jäljille. Yhteyksiä löytyy niin Suomeen kuin Venäjälle. 

"Käväisen Hellgrenillä", hän sanoi kiskoen virkapuvun takkia ylleen.

"Miksi?"

"Tutkimme vieläkin metsästysrikosta, mutta enimmäkseen ihan kiusallani." Hän oli melko varma, ettei juuri muuhun pystyisikään kuin kiusantekoon, sillä Hellgren oli selvinnyt kuin koira veräjästä silloinkin, kun näyttöä oli ollut reilusti, ja nyt sitä oli niin vähän, että riitti tuskin aihetodisteiksi.

"Kelpaako seura?"

"Totta kai."

He lähtivät asemalta yhdessä. Hannah oli kuvitellut, että pihalla päivystäisi edes yksi toimittaja, mutta ketään ei näkynyt. Luulajassa pidetty tiedotustilaisuus, johon Gordon oli osallistunut etäyhteyden päästä, oli jäänyt anniltaan laihaksi. He olivat kertoneet löytäneensä uhrin, ilmoittaneet löytöpaikan ja sen, että kuski oli paennut paikalta. Lopuksi oli pyydetty niitä, jotka olivat nähneet alueella viime viikolla jotakin - esimerkiksi tummansinisen auton - ottamaan yhteyttä. Ei sanaakaan ampumavammasta, susista tai mahdollisesta yhteydestä Rovaniemen tapahtumiin. Hannah oli kuvitellut, että kaupungissa jossa hirvikolari oli etusivun uutinen, väkivaltaisesta kuolemasta olisi kirjoitettu isosti ja pitkään, mutta hän oli ilmeisesti ollut väärässä.

Tarinassa on jonkin verran ennalta-arvattavuutta, esimerkiksi moottoripyöräjengi ja venäläiset gangsterit eivät yllätä, kuten ei yllätä sekään mikä on susien syömän henkilön taustakuviona. Enemmän on kuitenkin epätavanomaisuutta, varsinkin tavallisten ihmisten ja itse kaupugin osuudessa. Tarina laittaa pohtimaan, pääseekö mennyttä karkuun, voiko rikollisesta elämästä päästä lopullisesti eroon vai kolkuttaako se yhä uudelleen ovelle. Samalla se herättää havaitsemaan, että matka rikolliseksi on varsin lyhyt. Pahimmillaan siihen riittää yksi väärä päätös. 

Henkilöhahmot ovat vakuuttavia. Hannah vaihdevuosineen on kuningatar, mutta onneksi hänessä on paljon muutakin kuin ikä ja hikoilu. Hannahin mies Thomas, tämän sisarenpoika Kenneth puolisonsa Sandran kanssa sekä autokorjaamon UV ovat niitä tavallisia ihmisiä, joiden kautta kuvataan elämää hiljenevässä Haaparannassa. Mitä jää jäljelle, jos töitä ei saa mistään, tai jos työstä saa niin vähän palkkaa että sillä ei hoideta sairasta lasta tai korjata umpirisaa taloa? Venäläinen nainen, joka käyttää nimeä Katja, ja joka on lapsesta asti saanut koulutuksen taistelijaksi, on tavattoman kylmä mutta samalla tavattoman inhimillinen hahmo. Kaikesta tästä johtuu, että hahmot tulevat lähelle, läheisiksi. Heidän kohtalonsa kiinnostaa ja liikuttaa. 

Pidän kovasti Haaparannan osuudesta. Tasaisin väliajoin luvut alkavat kaupungin heräämisellä uuteen päivään, siihen miltä siitä tänään tuntuu, mikä on kenties muuttunut tai muuttumassa. Seurataan lyhyesti muutaman asukkaan elämää, ehkä jo viitaten siihen miten heille - ja kaupungille - tulevaisuudessa käy. 

Mielenkiinnolla odotan jatkoa, että mitä kaikkea Hannah ja Haaparanta vielä kohtaavatkaan.

Surman susi on luettu myös blogissa Kirjoja hyllystäni.

 

Marisha Rasi-Koskinen: REC

 

Marisha Rasi-Koskinen: REC

S&S 2020

647 s. 

On Luc & Col. Luc & Nik. Luc & Eve. Col & Eve. Col & Nik. Vai onko sittenkään? Kuka on olemassa, millaisena, kenen kanssa? Miksi ajatuksia on vaikea sanoa ääneen, miksi ulos tulee jotain muuta kuin on ajatellut? Miksi on vaikea kysyä suoraan, vaikea haastaa toinen ja kolmaskin? Miksi joku on varma itsestään, joku ei? Miksi ystävyys on valtapeliä, vai onko se vain naamioitu ystävyydeksi? 

On vajoava kaupunki, jonne Luc on menossa mutta jonne on vaikea päästä. On bussi, jossa on ihmisiä, joilla on omat tarinansa, tarinansa jotka sivuavat tai eivät sivua Lucin tarinaa. On Col, joka sekä yhdistää että erottaa ihmisiä. 

On huoneiden osa, jossa eletään Lucin ja Colin tie lapsuudesta aikuisuuteen. Kuljetaan läpi Huoneiden. Huomataan, että ystävyys on samaan aikaan helppoa ja vaikeaa. Toisen kanssa on helppo olla, mutta uudet ihmiset tuovat ongelmia. On vallanhalua, mustasukkaisuutta, omistushalua, jopa henkistä kaltoinkohtelua. On riippuvuutta, jota tuhannet kilometrit eivät voi katkaista. 

On salien osa, jossa luetaan tarinoita aiemmin kohdatuista ihmisistä. Aiemmin luettu saa uusia sävyjä ja suuntia, ai näinkö se meni? Mutta kenen näkökulmaan voi luottaa, mikä on totta? Ja onko totta se, mitä kerrotaan vai se mitä ei kerrota, se mikä on rajattu kuvaan vai se mikä on jätetty ulkopuolelle?

Jotta se onnistuisi, Lucaksen täytyi tehdä jotain poikkeuksellista. Esimerkiksi kadota. On asioita, jotka tulevat näkyviksi vain katoamalla. Ajatellaan vaikka ovenkahvaa, Cole sanoi. Kukaan ei huomaa sitä. Kukaan ei pysähdy ajattelemaan, että se on olemassa. Mieti ovia, ajattele niitä. Vessanovia, kaupanovia, kirjastonovia, koulunovia. Mieti millaiset kahvat niissä on. Juuri niin, sinä et edes muista onko niissä kahvat. Kahvan huomaa vain jos se on jotenkin erityisen hankala. Jos se esimerkiksi puuttuu. Kaikki huomaavat puuttuvan ovenkahvan. Puuttuvasta ovenkahvasta alkaa helvetillinen meteli. 

"Sinä vertaat minua ovenkahvaan", Lucas sanoi.

"Ei ovenkahva ole mikään huono asia", Cole sanoi. "Tajuatko, se on välttämätön. Kuten sinä. Ilman sinua minä en pääse edes ulos tästä huoneesta."

Se oli paljon sanottu, Lucakselta meni vuosia tajuta kuinka paljon. Silloin hän ajatteli, miten ihmeellistä oli olla välttämätön. Hän ei ollut koskaan ollut niin tärkeä kellekään. Ehkä vanhemmilleen mutta vanhempia ei laskettu. Tunne oli niin valtava, ettei mahtunut rintakehän sisäpuolelle. Oli noustava pystyyn ja käveltävä muutama askel, että saisi tunnetta purettua, vasta sitten saattoi istua alas ja jatkaa suunnittelua.

REC on käsittämättömän hieno lukukokemus, uskomattoman upea kirjallinen taidonnäyte. Se ei päästä lukijaa helpolla, mutta palkitsee pitkin matkaa. Olin alkuun vähän varautunut, hiukan pelkäsinkin sivumäärää, varsinkin kun olin nähnyt arvioita joissa sanottiin että kirja on vaativaa luettavaa. Olinkin siis iloinen huomatessani pysyväni kärryillä. Sekä huone- että saliosan alussa on sisällysluettelot, joihin palasin useita kertoja lukiessa. Kertasin, missä nyt ollaan, mitä olen jo lukenut ja mitä siinä tapahtui. Lisäksi luin kirjaa hitaasti, vähän kerrassaan, parin kuukauden aikana. Annoin aivoilleni aikaa käsitellä luettua. Silti koen olevani jokseenkin pyörryksissä. Samalla olen häikäistynyt.

REC on kirja, josta ei voi kertoa kirjoittamalla tai puhumalla, se on kirja joka täytyy itse kokea. 

Kokemuksesta on innostuttu myös blogeissa Kirja vieköön, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Elämä on ihanaa ja Reader, why did I marry him? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan RECin kohtaan 13, "kirjassa eksytään". Jokunen kirjan hahmoista eksyy mutta kyllä lukijakin on välillä ainakin vähän eksyksissä. Muita mahdollisia lukuhaastekohtia ovat esimerkiksi 22, "kirjassa on epäluotettava kertoja" ja 35, "kirjassa käytetään sosiaalista mediaa".

Lastenkirjalauantai: Anja Portin: Radio Popov

 

Anja Portin: Radio Popov

Kuvittanut Miila Westin

S&S 2020

288 s.

Huh, nyt tuli luettua sellainen lastenkirja että vetää melkein sanattomaksi ja kylmät väreet kulkevat iholla. Itkettääkin vähän. Radio Popov on valtavan hieno paketti, jossa suuria asioita käsitellään koskettavasti ja lämpimästi. 

Yhdeksänvuotias Alfred on yksin kotona, taas. Isä on matkoilla, taas. Tällä kertaa isä on unohtanut jättää rahaa, eikä Alfred tiedä mistä saa ruokaa sitten kun makaronit, hapankorput ja maustekurkut loppuvat. Yhtenä yönä hän ei saa unta sängyssään, ja kokeilee tulisiko uni eteisen lattialla. Yhtäkkiä postiluukusta kolahtaa sanomalehti, jonka välissä on omena, voileipä ja villasukat. Alfred on kummissaan. Seuraavana yönä hän kohtaa postinjakajan ja tutustuu Amanda Lehtimajaan, Herkkäkorvaiseen, joka jakaa postin välissä syötävää ja villasukkia Unohdetuille lapsille. Alfred lähtee Amandan mukaan ja osallistuu yöllisille kierroksille. Kun he löytävät Amandan luota vanhan radion, he keksivät että Afred voi alkaa tehdä radio-ohjelmaa muille Unohdetuille. Jotta kukaan ei tuntisi olevansa yksin, vaan tietäisi että kohtalontovereita on. 

Kouluun! Todellisuus lävähti päin kasvojani. Oli syysloman viimeinen päivä ja seuraavana päivänä minun olisi mentävä taas kouluun. Arki alkaisi. Mutta entä sitten? Mihin menisin koulusta? Missä söisin välipalan? Söisinkö ylipäänsä enää koskaan välipalaa? Syvä huokaus vavahdutti minua kantapäistä asti. Amanda läpsäytti nopeasti korvalehteään ja vilkaisi minua toruvasti.

"Anteeksi, en muistanut", sanoin hiljaa ja huokaisin taas. 

Niin kauan kuin asuisin Amandan luona, hänen korvansa joutuisivat jatkuvasti koetteille, jos huokaukseni eivät vähenisi. Ja jos hän kyllästyisi korviensa värähtelyyn, hän ajaisi minut ehkä pois. Minun olisi päästävä eroon huokauksista, mutta miten? Voisiko itseään, kaikkea sitä mitä oli kasautunut sisälle vuosien varrella, noin vain muuttaa? Entä voisiko sitä mikä oli kadonnut ties minne avaruuteen, oman nimensä kaikua jonkun toisen äänessä, saada joskus takaisin? Miettiessäni, miten päästä pois tuolta huokausten iänikuiselta umpikujalta, minut valtasi äkkiä suunnaton halu tehdä jotain tärkeää.

Ensin ne surulliset asiat. Alfred ei ole koskaan nähnyt äitiään, isä sanoo tämän kadonneen. Isä on usein poissa kotoa, ja kotona ollessaan hän on poissaoleva. Alfred ei ole varma nimestään, koska ei ole vuosiin kuullut isänsä sanovan sitä. Hän on kouluun mennessään änkyttänyt A:ta, ja opettaja on ehdottanut Alfredia. Koulussa Alfred on yksin, hänellä ei ole kavereita. Kaikkien Unohdettujen lasten perhe-elämä on murheellista kovin monesta syystä, on alkoholismia, ylisuojelevia vanhempia, väsymystä ynnä muuta. Eli oikeastaan kaikki suru kietoutuu aikuisiin, siihen miten he toimivat tai miten eivät toimi, miten he unohtavat että lapsilla on tunteet ja heidät täytyy nähdä.

Onneksi tarinassa on myös iloa. Amanda ja opettaja Tähtinen ovat niitä aikuisia, jotka näkevät ja kuulevat lasten hädän ja pystyvät auttamaan. Alfred tutustuu ensin Iirikseen, ja joulujuhlan aikana muihinkin Unohdettuihin. Ystävyyssuhteita syntyy, ja ainakin hetken kaikilla on hauskaa. 

Alfredin radio-ohjelmat ovat kiinnostavia. Hänellä ei ole varsinaista käsikirjoitusta, joskus hän hahmottelee etukäteen mistä puhuu, joskus tuntuu improvisoivan. Hän kertoo uusista eläinystävistään, tai kirjoista joissa on orpoja / hylättyjä lapsia, tai radioaalloista ja avaruudesta. On myös asioita, joista hän voisi kertoa, kuten vallankumoukset; niistä hän tietää paljon. Tai huonot vitsit, jos hän keksisi yhtään. Mutta koska ohjelma tulee vain kerran viikossa ja vain tunnin ajan, siinä on aina aikaa myös sen hetkisten tunteiden ja ajatusten kertomiselle. 

Lastenkirjallisuudessa on viime aikoina ollut vallalla kohellus, jossa tarina jää hulluttelun jalkoihin. Ehkä siksi Radio Popov kosketti niin syvältä, koska siinä on vahva tarina ja loppuun asti surullinen vire. Aikuiset eivät tajua, mitä tekevät lapsille, eivätkä lapset osaa hakea apua. Onneksi on Amanda ja muut Herkkäkorvaiset, jotka tulevat hätiin huokauksia kuullessaan. Ja onneksi Alfred löytää radion, jolla voi luoda yhteenkuuluvuutta Unohdettujen lasten kesken.

Hieno hieno kirja, puhutteleva lukukokemus.  

Radio Popov on luettu myös Kirjavinkeissä. 

Timo Kyllönen: Aava

 

Timo Kyllönen: Aava

Aikamedia 2019

349 s.

Olen joskus aiemmin sanonut, että lukijana on kiva yllättyä positiivisesti. Timo Kyllösen teokset ovat menneet itseltäni ohi, mutta niistä taisi olla kuva Facebookissa niin kiinnostuin, ja ainakin esikoiskirja Aava oli vakuuttavaa luettavaa.

Matias Virta on freelance-valokuvaaja, joka on vuosien ajan kuvannut Pajulampea hanhineen. Sen lisäksi hän on tutkinut lampea sukeltamalla. Kerran sukellusreissu päättyy siihen, että vedestä noustessaan hän törmää asemieheen. Kuka pitää lammen seutua niin tiukasti omaisuutenaan, että on valmis puolustamaan sitä aseistettuna? Ja miksi lammelle halutaan rakentaa pumppaamo pullovesibisnekselle, kun saman laatuista vettä saisi helpomman matkan päästä? Koska alue on Matiakselle tärkeä, hän haluaa vastauksia. Ei aikaakaan kun hän pääsee ison jutun jäljille, ison joka laajenee vieläkin suuremmaksi. Poliisituttavansa avulla hän saa apua, mutta monia mutkia on matkassa ennen kuin juttu on selvä. 

- Mitä hän vastasi? Matias kiinnostui.

- Samaa kuin aikaisemminkin, virtaustutkimuksia.

- Niinpä niin. Voin luvata sinulle, että niistä ei ole kysymys, Matias sanoi päättäväisesti.

- Mistä sitten on? Rosa huudahti.

Hän tosiaankin halusi tietää.

- Ennen kuin puhumme siitä lisää, voisitko kertoa, mitä siellä on tehty viime päivinä?

- Toki. Meiltä lähti ensimmäinen vesierä pullottamolle ja sieltä se viedään markkinoille. Uusi vesilasti odottaa parhaillaan kuljetusta, ja joka päivä pumpataan lisää. 

Matian huokaisi linjan toisessa päässä. Hän ei tiennyt, mistä aloittaa.

- Minulla on sinulle paljon kerrottavaa ja pelkään pahoin, etteivät ne ole hyviä uutisia, hän sanoi kiertelemättä.

- Sinä siis tarkoitat, että pohjaveteen liittyy jotain epäilyttävää? Rosa kuulosti pettyneeltä.

- Ei, en tarkoita sitä. Pohjavesi on varmasti kunnossa.

- Mistä sitten on kysymys?

Hämmästyin lukiessa monta kertaa, hyvässä mielessä. Tapahtumat lähtevät käyntiin vauhdilla, Matiaksen ja asemiehen kohtaaminen tapahtuu jo muutaman sivun jälkeen. Sen jälkeen ne etenevät kuin juna, turhia hidasteluita ja jaaritteluita ei ole. Yllättävän aikaisin tapahtumat selviävät ja rikolliset on saatu kiinni, mutta koska sivuja on vielä paljon jäljellä, lukija voi odottaa uutta käännettä. Lopun osalta jännitin, pysyykö paketti koossa, riittääkö jännitystä ja toimintaa kun isoin vaihe tarinasta on ohi. Suotta huolehdin, kokonaisuus pysyy kasassa loppuun saakka. Useamman kerran ilahduin siitä, että Kyllönen ohittaa kliseet. Oli tunne, että perusdekkarissa olisi tietyissä kohdissa tapahtunut tiettyjä asioita, joten olin iloinen kun tässä tapahtuukin jotain muuta. 

Ympäristöteema ei ole dekkarissa ainutlaatuinen, mutta ei myöskään läpikaluttu aihe. Aavassa paikallisluonto on arvossaan, mutta Matiaksen hanhi-innostusta ja tietämystä ei (onneksi) tungeta lukijalle sivukaupalla. Luonto, vuodenkierto ja rikollisuus kulkevat sujuvasti rinnakkain, kokonaisuus on tasapainossa ja lukukokemus on kaikin puolin miellyttävä. 

Lainasin kirjastosta myös Kyllösen teoksen Quadro, ihan summassa eli en edes tiedä vielä onko se jatkoa Aavalle vai onko siinä uusi henkilögalleria. Käy kummin vain!

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 20, "luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 6, "kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella", 38, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu" ja 45, "esikoiskirja".

Aava on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Tuulin viemää.

Poikkeukselliset Helsingin kirjamessut 2020: ohjelmatärppejä

 

On kuulkaa omituinen olo, kun lokakuun lopussa ei olekaan tiedossa junamatkaa Helsinkiin. Toisaalta, jalkani leikattiin alle viikko sitten, joten en olisi päässyt keppieni kanssa konkkaamaan Messukeskukseen muutenkaan. Että siinä mielessä: Onneksi on virtuaalimessut! Sairaslomaillessa on aikaa seurata ohjelmaa, vaikka tuskin jaksan joka päivä olla mukana aamusta iltaan. Siksi onkin hyvä, että esityksistä on tulossa tallenteita, joita voi katsoa vielä pari viikkoa messujen jälkeenkin. 

Tässä joitain minua kiinnostavia esityksiä, on muitakin mutta en viitsi koko ohjelmaa raapustaa tähän...

Torstai: 

Klo 11 Muumien synttäriterveiset - huomioidaan luonto ja toisemme. Kuullaan Näkymätön lapsi - tarina, mukana myös laulua. 

Klo 14.30 Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta. 

Klo 15 Kjell Westö: Tritonus

Klo 16 Lars Kepler: Peilimies

Klo 17 Tiedetori: Marcus Rosenlund: Kohti korkeuksia

Klo 18 Eeva Klingberg: Syvän maan juuret

Klo 19 Teknologia, pelit, tekoäly - ja runous

Perjantai:

Klo 11.30 Pepin ja Herra Tossavaisen tanssikoulu (harmi etten itse pysty tanssimaan!)

Klo 12 Miten romaani muuttuu oopperaksi 

Klo 14 Jari Järvelä: Klik

Klo 14.30 Paula Nivukoski: Mainingin varjo

Klo 16 Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija

Klo 18 Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys (tätä luen juuri nyt - mielenkiintoinen!)

Lauantai:

Klo 11 Tulevaisuus äänessä - äänikirjojen nousu ja tulevaisuus

Klo 11.30 Ääni tarinalle - kertomuksia äänikirjan lukijan työstä

Klo 12 Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Klo 14 Eva Frantz: Tästä pelistä pois

Klo 15 Om musik och manlighet (Kjell Westö uudelleen)

Klo 17 Jorma Uotinen

Klo 17.30 Anni Kytömäki: Margarita

Klo 18.30 Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa

Sunnuntai:

Klo 11.30 Äänikirjat ja raha

Klo 12 Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku

Klo 15.30 Anna Kortelainen: Tulirinta

On siinä istumalihakset kovilla, riippumatta siitä seuraako keskusteluja livenä vai tallenteina :) 

Mielenkiintoinen messukokemus on tulossa, vaikka tunnelma ja tuttujen tapaaminen jääkin tällä kertaa pois. Vuoden päästä sitten uusi yritys. Saa nähdä hermostuttaako ruuhkä silloin, välivuoden jälkeen...

Tällä kertaa en hakenut messuille bloggaajapassia, mutta sain kokoaikalipun arvonnan kautta. 

Lastenkirjalauantai: Katri Kirkkopelto: Mollin iltahepuli

 

Katri Kirkkopelto: Mollin iltahepuli

Lasten Keskus 2020

25 s.

Molli on herttainen hahmo, josta ei oikein tiedä mikä se on. Hassun näköinen otus, jonka mukana ollaan erilaisissa tunnetiloissa. Tällä kertaa Molli saa yökylään ystävänsä Sisun, ja se vasta on jännittävää! Nukkumaanmenosta ei tule mitään, kun kaveruksilla on niin hauskaa. 

Mollia ja Sisua kutittaa! Ne kikattavat, käkättävät, hekottavat, höröttävät, hihittävät ja hohottavat hepulissa. 

- Nukuttaako nyt? öttiäinen kysyy Mollilta ja Sisulta.

- Ei nukuta, Molli ja Sisu huutavat yhteen ääneen.

Kutitus ei toiminut. Täytyy kokeilla jotain muuta, öttiäinen tuumaa. 

- Auttaisiko unihiekka ystävyksiä nukahtamaan?

Puhalla kevyesti unihiekkaa Mollin ja Sisun päälle. Käännä sivua.

Pidän kirjoista joissa lapsia osallistetaan. Tässä he pääsevät muun muassa puhaltamaan, ravistamaan, silittämään ja komentamaan. On kiva, että on monenlaista tekemistä, ei vain yhtä. Öttiäinen keksii joka aukeamalla uuden tavan, mutta seuraavalla aukeamalla nähdään että ei toiminut. Molli ja Sisu saavat hepulin kaikesta, eikä naurusta tule loppua.

Vaikka olen aikuinen, tunnistan ja tunnustan iltahepulin. Sellainen tulee helposti kun reissataan ystävien kanssa, ja rauhoittuminen kestää aikansa. Siispä tämän lukeminen oli itsellenikin hauskaa! 

Mollin iltahepuli on luettu myös blogissa Luetaanko tämä? 

Arnaldur Indriđason: Jäämies

 

Arnaldur Indriđason: Jäämies

Islanninkielinen alkuteos Myrkriđ veit (2017)

Suomentanut Tapio Koivukari

Blue Moon 2020

285 s.

Turistiryhmä löytää ruumiin Langjökull-jäätiköltä. Hyvin säilynyt vainaja tunnistetaan nopeasti Sigurviniksi, mielehksi joka on ollut kateissa 30 vuotta. Tapausta tutki aikoinaan Konrađ, nyt jo eläköitynyt poliisi. Hän tulee kuitenkin vedetyksi mukaan tapaukseen, koska Sigurvinin taposta silloin ja nyt epäilty Hjaltalín ei suostu puhumaan kenellekään muulle. Vuosien jälkeen Konrađin nyt kohtaamat ihmiset tuovat uutta tietoa paitsi Sigurvinin tapaukseen myös toiseen tapahtumaan. 

- Mitä sinulle kuuluu? kysyi hänen poikansa. - Ajatteletko yhä Sigurvinia?

- En juuri, olen vain penkonut yhtä ja toista sen jälkeen kun hän löytyi jäätiköltä, Konrađ sanoi ja napsautti kahvinkeittimen päälle. - Jotainhan tässä täytyy ajankulukseen tehdä.

- Tarkoitat varmaan, etten luovuta, Húgó sanoi. - Sinä aiot vielä saada selville, ketkä veivät hänet sinne.

- Tarkoitan etten aio pitkästyä.

Pojat olivat istuutuneet television ääreen jäätelöineen ja löytäneet sieltä jotain katsottavaa. Húgó antoi heidän olla ja touhuta. Pojat olivat varsin vauhdikkaita, varsinkin ukin luona käydessään. Ukki villitsi heitä helposti ja oli ihan mainiota, jos he vähäsen rauhoittuisivat ruudun ääressä.

- Etkö sinä vain kaipaa töihin? Húgó kysyi.

- Ei, en todellakaan.

- Kaipasit kun sinut erotettiin.

- Ei minua erotettu, Konrađ sanoi. - Minä lähdin virkavapaalle.

Pidän tästä, kuten olen pitänyt kaikista Arnaldurin kirjoista. Pidän niiden rauhallisesta tunnelmasta ja siitä, että käytetään aikaa tekojen syiden pohtimiseen. Tapahtumat eivät vyöry päälle, ei ole paniikkia ja kaaosta vaan verkko rikollisen ympärillä kiristyy pikkuhiljaa. Pidän siitä, että asioita selviää ihmisiä jututtamalla, ilman että heitä tarvitsee uhkailla tai kovistella kuulusteluhuoneessa. Pidän leppoisuudesta, jossa kuitenkin pohjavireenä on päättäväisyys siitä että rikos selvitetään. 

Konrađ on mukava hahmo, jossa on tasapainossa lapsenlapsiaan villitsevä ukki ja urallaan rosoja kokenut poliisi. Pidän siitä, että vaikka hän on eläkkeellä, poliisipäällikkö Marta ottaa hänet mukaan kuvioihin, ja asia on ok valtaosalle muistakin poliiseista. 

Tarina on tasapainoinen, menneisyys ja nykyisyys ovat hyvässä suhteessa eikä kumpikaan hallitse liikaa. Loppuratkaisuun olin hiukan pettynyt, siinä ei sinänsä ole mitään vikaa mutta olisin toivonut sen olevan toisenlainen, ehkä vähän erikoisempi, yllättävämpi. Mutta hyvin se uppoaa näinkin. 

Kirja on luettu myös blogissa Kaksi sivullista.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Jäämiehen kohtaan 10, "kirja sijoittuu maahan jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa". Se sopisi moneen muuhunkin kohtaan, esimerkiksi numeroihin 25, "kirjassa ollaan saarella" ja 42 "kirjassa on isovanhempia".

Taylor Jenkins Reid: The Seven Husbands of Evelyn Hugo

 

Taylor Jenkins Reid: The Seven Husbands of Evelyn Hugo

Washington Square Press 2018

389 s.

En muista, mistä keksin kirjan The Seven Husbands of Evelyn Hugo, oletettavasti näin jossain kehuvan kommentin ja kiinnostuin. Näköjään kiinnostaa muitakin, sillä kirjastovarauksia on pitkä jono. Jo lähtökohta on lukemishaluja herättävä: nainen jolla on ollut seitsemän aviomiestä. Mitä kummaa, miksi niin monta? Mikä avioliitoissa on mennyt pieleen? 

Evelyn Hugo on elokuva-alan legenda, nainen joka on tehnyt menestyselokuvia vuosikymmenien ajan. Nyt yhtäkkiä hän haluaa, että toimittaja Monique Grant kirjoittaa hänen elämäkertansa. Miksi? Miksi juuri? Miksi juuri Monique, toimittaja jolla on toistaiseksi varsin vaatimaton ura takanaan ja työpaikka melko nimettömässä lehdessä? Elämäkerta on varmasti rahakas diili, jonka Monique toki haluaa ottaa työstettäväkseen. Sitä varten hänen on vietettävä tiivis rupeama Evelynin asunnossa, kuuntelemassa tämän erikoinen elämäntarina. Aviomiehiä on ollut seitsemän, ja jokaisen avioliiton takana on toinen toistaan erilaisempi tarina. Samalla seurataan Evelynin määrätietoista nousua elokuvamaailman huipulle ja sitä, mitä huipulla pysyminen vaatii. 

I take a seat in the chair next to the sofa. I lean forward, with my notepad in my lap and a pen in my hand. I take put my phone, open the voice memo app, and hit record.

"You sure you're ready?" I ask her.

Evelyn nods. "Everyone I loved is dead now. Thre's no one left to protect. No one left to lie for but me. People have so closely followed the most intricate details of the fake story of my life. But it's not... I don't... I want them to know the real story. The real me."

"All right," I say. "Show me the real you, then. And Ill make sure the world understands."

Evelyn looks at me and briefly smiles. I can tell I have said what she wants to hear. Fortunately, I mean it.

Osoittautuu, että Evelynin elämä on oikeasti ollut melkoisen erilaista verrattuna siihen, mitä siitä on nähty lehtikuvissa ja juoruissa. 

Tarina on hurja kuvaus raadollisesta elokuva-alasta, jossa naisen asema on riippuvainen ulkonäöstä ja iästä. Lisäksi naisen on osattava taktikoida, manipuloida ja käyttää ihmisiä hyödyksi, jos aikoo pärjätä. Todelliset ystävät ovat harvassa. Eikä mikään muutu, vaikka vuosikymmenet kuluvat. 

Samalla tarina on hieno kuvaus ystävyydestä ja rakkaudesta, miten vaikeita mutta palkitsevia ne kumpikin voivat olla. Pienempiä rakkauksia tulee ja menee, mutta yksi suuri on ylitse muiden. Silti monesti on niin, että kun rakkaus asetetaan vastakkain elämän realiteettien kanssa, rakkaus väistyy. Etenkin elokuva-alalla, jossa on tärkeää säilyttää tietty kuva tietystä henkilöstä, säröjä ei sallita. Ystävyys on mahdollista, mutta vähissä ovat ne jotka eivät pyri hyötymään toisesta. Kuitenkin, jokainen tarvitsee jonkun, jolle voi soittaa koska tahansa. 

Pidin kirjasta, vaikkakin osa rakkausjutuista on turhan siirappista minun makuuni. Asia tulee selväksi, vaikka ei tunnettaisi rakkautta jokaisella ihosäikeellä, ei iloittaisi joka sekunnista joka vietetään rakkaan seurassa. Vähempikin riittäisi. Sen sijaan pidän tapahtumista ja syistä avioliittojen taustalla, pidän niihin liittyvästä yllätyksellisyydestä ja siitä, kuinka erilaisia aviomiehet ovat keskenään. Pidän Evelynin hahmosta, siitä kuinka hän on pyrkinyt määrätietoisesti kohti unelmaansa ja mitä kaikkea hän on valmis uhraamaan sen eteen. 

Toivon, että tämä suomennetaan joskus, jotta moni pääsisi tutustumaan Evelyniin ja hänen uskomattomaan, koskettavaan tarinaansa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Bibbidi Bobbidi Book ja Bibliofiilin päiväunia.

Lastenkirjalauantai: Miikka Pörsti: Gorilla

 

Miikka Pörsti: Gorilla

Kuvittanut Anne Vasko

S&S 2020

32 s.

Päiväkoti-ikäisellä Einolla on erikoinen ominaisuus, kun jokin surettaa, huvittaa tai muuten herättää voimakkaita tunteita, hän menee palasiksi. Itse hän osaa kiinnittää takaisin vain pari pientä osaa, muuten aikuisten on autettava. Aikuiset sanovat, ettei hänen pitäisi kokea tunteita niin vahvasti, mutta Eino ei voi sille mitään. 

Päiväkodissa on usein vaikeaa, koska siellä on tavallisten lasten lisäksi Gorilla. Iso, ilkeä, muita pelotteleva, joka jahtaa Einoa kunnes tämä hajoaa. Eräänä päivänä päiväkotiin on tullut uusi poika, Väinö, jolla myös on tapana mennä palasiksi. Yhdessä pojat huomaavat, että Gorilla ei olekaan yhtä pelottava kuin ennen. Vaan mitä tapahtuukaan Gorillalle sitten, kun Eino ja Väinö menevät tervehtimään sitä?

Vielä illallakin Eino repesi, kun hän huomasi pellenenän piirongin päällä. Hän nauroi katketakseen ja katkesikin. Isää ja äitiä ei enää huvittanut, kun he korjasivat Einon ties kuinka monetta kertaa samana päivänä. 

(...)

Joskus Gorilla nappasi osan Einosta ja kiipesi sen kanssa johonkin. Yhtenä iltana isä huomasi, että Einolta puuttui hanskan sisältä käsi. Äiti kävi kiipeämässä käden talteen päiväkodin lipputangosta.

(...)

Gorilla yritti yhä säikytellä Einoa ja Väinöä, muttei onnistunut siinä enää yhtä hyvin. Joskus pojista irtosi palanen tai kaksi, nänni, pikkuvarvas tai kynsi, mutta ei mitään sen isompaa.

Olen aivan myyty tälle kirjalle. Kiusaamisesta on kirjoitettu monta kuvakirjaa, mutta tämä on ehdottomasti yksi parhaista. Palasiksi hajoaminen on melkoisen karua, mutta ei pelottavaa koska se on kirjoitettu ja kuvitettu hauskasti.

Tarina on tärkeä muistutus siitä, että kiusaamista tapahtuu jo päivähoidossa, ei vasta koulussa. Samalla se näyttää, että vastukset voi voittaa yhdessä. Yksikin ystävä riittää siihen, että tilanne paranee huomattavasti, ehkä jopa muuttuu kokonaan. 

Luulen, että kiusaamisaihetta on helppo lähestyä tämän kirjan avulla. On hienoa, että Eino ei mene rikki vain kiusaamistilanteissa, vaan myös hauskoissa. Se osoittaa lapsille, että on ihan okei tuntea vahvasti, tunteita ei tarvi piilottaa. 

Se mikä minua järkyttää, on aikuisten sokeus. Että vaikka Eino on jatkuvasti palasina päiväkodissa, hänelle sanotaan vaan että älä eläydy niin vahvasti, mutta kukaan ei mieti mistä hajoaminen johtuu. Että vaikka joskus palasia puuttuu, aikuiset eivät havaitse jonkun olevan vialla. Kukaan ei kysy, mikä on niin hauskaa tai kamalaa, että Eino pitää koota vähän väliä uudelleen. Onneksi mukaan tulee Väinö, ja onneksi tarina päättyy onnellisesti. 

Hieno kirja, jota suosittelen lukemaan lapsille niin päivähoidossa, eskarissa kuin miksei eka-tokaluokkalaisillekin. 

Lastenkirjalauantai: Merja Jalo: Kadonneen linnun salaisuus

 

Merja Jalo: Kadonneen linnun salaisuus

Kuvittanut Reija Kiiski

Kvaliti 2020

60 s.

Pitkän linjan lastenkirjailija Merja Jalo on tehnyt aluevaltauksen etsiväkirjoihin. Kotikulman etsivät - sarjan avausosa Kadonneen linnun salaisuus esittelee meille kolmasluokkalaisen Markuksen, hänen siskonsa Lisan ja naapurin Linnean. Markus on saanut kirpputorilta agenttisetin, ja sen seurauksena hän perustaa etsivätoimiston. Ensimmäinen tehtävä ilmaantuu eteen melkein itsestään: testamentti on kadonnut. (Ei mikään tyypillinen etsintäkohde lastenkirjoissa!) Pian naapurin pihassa on outo hiippari, ja sen jälkeen katoaa Linnean lemmikkipapukaija. Mitä kummaa on tekeillä? 

- Katsoin ulos ikkunasta. Puutarhassa hiiviskeli tumma hahmo. Ajattelin, että se on Helena, joka on tullut uittamaan Nakkea.

Lisa pelästyy.

- Oletko varma? Markus kysyy.

Linnea nyökkää.

- Hahmo tuijotti meidän taloa, Linnea sanoo.

- Kuka se voi olla? Lisa kysyy.

- En tiedä, mutta se oli pelottavaa! Linnea vastaa. - Kaikkialla oli pimeää, mutta näin hahmon selvästi. Joku vakoilee minua!

Markuksen on vaikea uskoa, että kukaan vakoilisi Linneaa. Ehkä mielikuvitus on vain tehnyt Linnealle tepposet. 

- Kyllä näin! Linnea alkaa kinata. - Minä näin hahmon, jolla oli lierihattu päässä. Nakkekin näki sen. Papukaijat stressaantuvat ahdistavissa tilanteissa. Ällöttävää, että joku tekee minulle tällaista! Tekisi mieleni huitaista sitä tyyppiä, tai ehkä spraymaalaan vakoilijan neonpinkiksi.

Nakke on tämän kirjan tähti, kerrassaan mainio ilmestys. Se tuo tarinaan hauskuutta, joten seikkailu ei käy liian jännittäväksi. Tapahtumat etenevät vauhdilla, ja niitä riittää. Toisaalta olisin lukenut mieluusti enemmänkin, toisaalta on kiva että sivumäärä on kohtalaisen pieni niin kirja pysyy melko helppolukuisena. Hahmoihin ei tutustuta vielä sen syvemmin, mutta saadaan kuitenkin pintapuolinen kurkistus kotioloihin. Jäikin sellainen mukava kutitus, että haluan lukea näistä lapsista vielä lisää. Ja toivon, että Nakke pysyy mukana kuvioissa!

Kotikulman etsiviä voi suositella pienemmille alakoululaisille, ainakin nelosluokkalaisiin asti. Vitos-kutosille tarina voi olla liian "lälly", mutta kannattaa kuitenkin kokeilla, etenkin jos lukeminen on tahmeaa. Tässä on vauhdikkaita käänteitä ja eläväinen kuvitus.