Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku

 

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku

Ruotsinkielinen alkuteos När sista strofen klingat ut (2020)

Suomentanut Riie Heikkilä

Otava 2025

336 s. 

Olemme saapuneet Mullvaldsin murhat -sarjan viimeiseen osaan, toisaalta ikävää, toisaalta hyvä. Olen viihtynyt Ankin ja Tryggven seurassa, mutta Mullvaldsin kokoisessa paikassa ei riitä murhattavia kahteenkymmeneen kirjaan. On hyvä päättää sarja, ennen kuin se alkaa toistaa itseään. 

Tällä kertaa Gotlantiin saapuu Ankin ja Tryggven lomamatkallaan tapaama pariskunta Tomas ja Nils. Tomaksella on mukanaan nippu kirjeitä, joita hänen isotätinsä lähetti saarelta 1950-luvulla ennen kuin katosi jäljettömiin. Tapaus kiinnostaa tietenkin myös Ankia ja Tryggveä, jotka kaivelevat tapausta tahoillaan. Kun myös Tomas katoaa, he ymmärtävät että joku tietää Dagnyn kohtalosta mutta ei halua kenenkään saavan sitä selville. 

Katoamistapausten lisäksi stressiä aiheuttavat joulun aika sekä juuri pyhiksi iskevä lumimyräkkä, joka jättää saaren eristyksiin. 

"Mistä miehestä hän oikein kirjoittaa?" ihmetteli Svante. 

"Sen minäkin haluaisin tietää", vastasi Tomas taitellen kirjeen.

"Eikö hän kirjoittanut enää mitään muuta?"

"Ei, tämä oli hänen viimeinen kirjeensä. Kukaan ei sen jälkeen kuullut hänestä tai löytänyt hänestä mitään jälkiä."

Tomas liu'utti kirjeen takaisin laukkuunsa. Hän veti kirkonpenkille heittämänsä takin ylleen ja valmistautui lähtemään.

"Se ukko joka nousi ja lähti tiesi taatusti jotain", sanoi Svante Hemlin ja nousi seisomaan. "Olen siitä vuorenvarma. Eikö poliisi tutkinut tapausta?"

"En tiedä mitä poliisi teki, mutta toki se siellä täällä esiin putkahtava mies on kummallinen. Hän ei varmaankaan enää ole elossa, mutta voisi olla vaivan väärti yrittää selvittää, kuka hän oli."

Kun Tomas hetkeä myöhemmin toivotti hyvää joulua ja lähti kappelista, ulkona oli alkanut hämärtää. Tuuli oli yltynyt, lunta pyrytti ja auto oli taas aivan lumen peitossa. Ensimmäistä kertaa koko päivänä hän alkoi miettiä, pääsisikö hän sittenkään takaisin Ardrebohon. Hän todellakin halusi herätä Nilsin vierestä huomisaamuna ja antaa hänelle joululahjan heti aamukahvilla. Kengittäjä teki hänelle pienen väylän lumeen, jotta Tomas pääsi matkaan ja takaisin tielle, jolle oli jälleen kinostunut lunta. Pienen matkan päässä hän näki valonvälkettä. Jollakin oli lyhty tai taskulamppu. Kyseessä oli varmasti joku, joka tarvitsi apua myrskyssä. Tomas jarrutti varovaisesti tien reunaan ja astui ulos. Vastassa oli ihminen, jonka kasvot oli kääritty kaulaliinaan ja pipo vedetty syvälle päähän. Hän näki vain silmät ja nenän. 

Ihan kelpo peruspehmodekkari, jonka kanssa viihtyy mutta josta ei välttämättä jää kovin pitkäkestoisia lukumuistoja. Anki ei ole genren pahin häslääjä, vaikka onnistuukin saamaan itsensä hengenvaaraan ainakin kertaalleen jokaisessa osassa. Tryggven kanssa he ovat tasapainoinen kaksikko, ja tällä kertaa mukana on hiukan myös Ankin lapsenlapsen Majan näkökulmaa. 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Otava 2025

237 s. 

Joel Haahtela on jälleen kirjoittanut kokoaan suuremman romaanin, jossa taide ja elämä kietoutuvat yhteen. 

1670-luku. Nimetön vanheneva maalari suostuu ottamaan vielä yhden oppipojan. Tai oikeastaan hän lupaa ystävälleen miettiä asiaa, mutta ystävä hoitaa asiat niin että oppilas saapuu seuraavana aamuna. Jacob on toden totta lahjakas, ja tämän kautta mestari muistelee kuollutta poikaansa. Myös edesmennyt vaimo on vahvasti läsnä muistoissa. 

Mestari maalaa vielä viimeistä tauluaan, mutta ei suostu näyttämään sitä kenellekään. Eikä hän suostu ottamaan uusia tilaustöitä, mutta saa vakuutettua silkkikauppiaan siitä, että Jacob on nuoresta iästään ja vähäisestä kokemuksestaan huolimatta riittävän taitava maalari. Mestari opettaa Jacobille muotokuvan tekemisen hienoudet; sen miten kohteesta tulee monille ihmisille samaistuttava ja miten joku yksityiskohta voi olla ratkaisevan tärkeä. 

Kerran Jacob arastelee kättään, ja mestari epäilee kotiolojen olevan pielessä. Kun tulipalo tuhoaa köyhien alueen lähes täysin, Jacob ja tämän äiti muuttavat mestarin taloon. He muistuttavat häntä aiemmasta perheestä, mutta hän ei oikein tiedä uskaltaisiko kiintyä uusiin asuinkumppaneihinsa. Rakkaus poismenneitä kohtaan on yhä suuri.

Jacob kuuntelee ja luulen, että hän ymmärtää sanani, vaikka on tietysti toinen asia, näkyykö ymmärtäminen kankaalla. Yritän vielä selventää ajatuksiani sanomalla, että usein luonnos on elävämpi kuin lopullinen teos. Monet maalarit pyrkivät arvokkuuteen ja työstävät samalla elämän pois, jäykistävät lihakset ja latistavat ilmeen. Cuypers näkee itsensä tietyllä tavalla, mutta me opetamme hänet näkemään toisin: katsomaan itseään kasvoista kasvoihin. 

Jumalan kuvaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden. Tavallinen maalari kuvaa ihmisen niin kuin muut hänet näkevät, todellinen mestari taas sellaisena kuin hän on, ilman tämän maailman naamioita. 

Ai että, olipahan taas vangitsevan kaunis tarina! Kaunis, vaikkakin haahtelamaiseen tapaan haikea ja paikoin surullinenkin. Kielenkäyttö on jälleen taiturimaista; lauseet ovat samaan aikaan keveitä ja painavia, ilman turhia koukeroita ne herättävät paljon ajatuksia. Tunnelma on kiireetön, joten lukijan on helppo pysähtyä kirjan ääreen ja edes hetkeksi unohtaa kaikki muu. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 23, "pidät kirjan nimestä". 

Claire Douglas: Salaisuus talossa nro 9

 

Claire Douglas: Salaisuus talossa nro 9

Englanninkielinen alkuteos The Couple at No. 9 (2021)

Suomentanut Heli Naski

Publiva 2025

422 s. 

Claire Douglas on kirjoittanut useita jännäreitä, joista nyt on saatu ensimmäinen suomeksi. Kirja on hänen seitsemäs teoksensa, mutta ne ovat kaikki yksittäisiä kirjoja eivätkä sarjaa, joten suomennos- tai lukemisjärjestyksellä ei ole väliä. Tämän ensimmäisen kokemuksen perusteella aion lukea häneltä muutakin. 

Saffy ja Tom ovat muuttaneet pieneen englantilaiskylään Saffyn perimään taloon. Eipä aikaakaan kun puutarhasta löytyy remontin yhteydessä kaksi ruumista. Käy ilmi, että ruumiit ovat muutaman vuosikymmenen takaa, eli ajalta jolloin Saffyn isoäiti paitsi omisti talon myös asui siellä jonkin aikaa. Saffyn äiti Lorna matkustaa Espanjasta kotiin ollakseen tyttärensä tukena mutta myös selvittääkseen tämän kanssa, mistä on kyse. Pystyykö hoitokodissa asuva, dementoitunut Rose kertomaan tyttärelleen ja tyttärentyttärelleen, mitä talossa on tapahtunut? 

Ruumislöytö tietysti laittaa kylässä juorut liikkeelle ja tuo toimittajat Saffyn ja Tomin ovelle. Sinne ilmestyy myös hämäräperäinen, yksityisetsiväksi itsensä esittelevä mies, joka kaipaa Rosen taloon piilottamia todisteita. Todisteita mistä, kummastelee talon väki. Karmeasta löydöstä ja painostavasta tunnelmasta huolimatta Saffy ja Rose kaivelevat johtolankoja etenkin siksi, että voisivat osoittaa ettei Rose ole ollut tapahtumiin osallisena millään tavalla. Pikkuhiljaa he saavat tietää asioita, jotka järkyttävät heitä perin pohjin ja pakottavat heidän katsomaan elämäänsä ihan uudesta vinkkelistä. 

Tarina etenee myös Theon näkökulmasta. Theo löytää isänsä työhuoneesta lehtiartikkelin ruumislöydöstä. Tunnekylmä isä raivostuu Theon kysyessä asiasta, jolloin tämä alkaa epäillä isällä olevan jotain salattavaa. Mitä se voisi olla, ja kuinka hän pystyisi saamaan sen selville? 

Välillä hypätään vuoteen 1980 ja Rosen elämään. Sieltä saadaan pieniä vihjeitä tapahtumista, mutta ei liikaa eikä liian aikaisin. 

"Sheila. Häijy pieni tyttö."

Kuka on tämä Sheila, jonka hän mainitsee yhä uudestaan? Niin kovasti kuin tahtoisinkin tietää lisää, minun pitää saada hänet keskittymään käsillä olevaan aiheeseen. "Muistatko vielä, kun asuit Skelton Placen talossa, mummi?"

Mummi ojentautuu. "Totta helvetissä muistan. En ole mikään typerys."

Häkellyn. Mummi ei ole koskaan puhunut minulle tällaiseen sävyyn, enkä ole koskaan kuullut hänen kiroilevan. "Tiedän kyllä, ettet ole tyhmä", lepyttelen. 

Meidät keskeyttää äidin ääni. "Minusta meidän pitäisi jättää kuulusteleminen poliisille, kulta."

"En minä kuulustele mummia", puolustaudun ja mulkaisen äitiä. Vaikka kuulustelenkin. Mutta äiti ei osaa käsitellä mummia, minä taas osaan. Nurkkaukseemme laskeutuu jännittynyt hiljaisuus. Tiedän äidin hautovan itsekseen sitä, ettei mummi muistanut häntä. Ymmärrän, miten loukkaavaa se on, mutta joskus mummi ei muista minuakaan. Äiti ei ole käynyt hoivakodissa kovin usein. Minun olisi pitänyt varoittaa äitiä, että näin voi käydä.

"Jean löi häntä", mummi rikkoo äkkiä hiljaisuuden. 

Kumarrun häntä kohti. "Kuka on Jean?"

"Jean löi häntä. Jean löi häntä päähän, ja hän kaatui maahan."

Pidätän hengitystäni, jotten häiritsisi mummin ajatuksenjuoksua. Suorastaan tunnen äidistä uhkuvan jännityksen. 

Tykkäsin! Tässä ei ole väkivaltaa eikä juuri jännitystä, mutta tarina on tosi kiinnostava ja koukuttava. Eri näkökulmat toimivat ja tuovat lukijan eteen monia mahdollisia tapahtumakulkuja. Tapahtumat etenevät tasapainossa, eli tasaisen varmasti koko ajan. Ei ole tyhjäkäyntiä eikä sitä, että kaikki rysäytettäisiin yhtäkkiä kasaan viimeisillä sivuilla. 

Henkilöhahmoista Tom jää etäisimmäksi vaikka hän on paikalla paljon. Ehkä se johtuu siitä, että tarinaa ei kerrota hänen näkökulmastaan, eikä hänen roolinsa ole paljoa muuta kuin tukea Saffya ja tehdä talossa pieniä korjauksia. Saffyn, äidin ja isoäidin keskinäiset suhteet ovat isossa roolissa, mutta mitään ihmissuhdejaarittelua tai traumojen purkamista tämä ei ole. Paljon ajatuksia herättävää kyllä, ja paikoin surullistakin.

Toivon, että saamme pian lisää Douglasin kirjoja suomeksi. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 39, "kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen". 

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

 

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Otava 2025

416 s. 

On vaikea purkaa sanoiksi se, mitä ajatuksia kirjan lukeminen herätti. Olin alkuun innostunut, välillä ärsyyntynyt, puolivälissä hilkulla jättää kesken, uudelleen innostunut, liikuttunut. 

Hitler on kutsunut suomalaisten SS-miesten omaisia Ruhpoldingiin, ja sinne suurperheen äiti Alma matkustaa pariksi viikoksi elokuussa 1943. Kaikki on alussa outoa ja ihmeellistä: hotellihuoneet, lentokone, vuoret, hienot ateriat, kylpylähoidot, tyylikkäät ihmiset... Mutta nopeasti kaikesta tulee tuttua. Hämmennystä aiheutuu paluumatkasta, jossa riittää ongelmia eikä kaikki enää olekaan viimeisen päälle järjestettyä.

Elokuussa 2023 Alman lapsenlapsenlapsi Ilona työskentelee lentoemäntänä ja kiertää maailmalla. Välit isään ovat olemattomat, huoli muistisairaasta äidistä suuri eikä aikuisen pojankaan kanssa ole helppoa. Ja kun Ilona saa käsiinsä Alman kirjoittaman matkakirjeen, hän kokee järkytyksen. Kuinka kummassa isoisoäiti saattoi tuosta noin vaan langeta ihailemaan Saksaa ja Hitleriä. 

Tehoa tarinaan tuovat lyhyet kohtaukset, joissa nähdään Alman ihailemien asioiden toinen puoli. Se, että kuorma-autollinen ihmisiä ei ole menossa töihin, että kaikki ihmiset eivät saa lämpimiä kylpyjä, että junat menevät eri suuntiin. 

Kantaja nostaa Alman laukun tavaratelineelle ja kumartaa pienesti. Alma miettii pitäisikö sille nyt antaa jotain rahaa, mutta kun mies poistuu kättään ojentamatta, Alma ajattelee, että kyllä saksalaiset nämäkin asiat ovat varmasti ajatelleet ja maksaneet. Kaikki on ollut niin ihmeellisen hyvin järjestettyä.

Hän asettuu ikkunapaikalle.

Viereisellä raiteella seisoo tavarajuna, ja Alman ikkuna on vaunujen välisessä aukkokohdassa. Aukossa näkyy liikettä. Tavarajunan toisella puolella kulkee väkeä, ensin joku saksalaiseen univormuun pukeutunut sotilas, ja hänen perässään kauhean laihoja ja huonoihin vaatteisiin puettuja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, mistä lie pelastettuja.

Alma katsoo kiitollisena sylissään lepäävää Riian hotellista mukaan saatua eväspakettia. Hän ei muista milloin olisi viimeksi syönyt näin paljon herkullista ruokaa yhden vuorokauden aikana. Toivottavasti nuo tuntemattomat ratapihalla kulkijatkin saavat pian vatsansa täyteen ja puhdasta ylle, pääsevät nauttimaan saksalaisesta vieraanvaraisuudesta.

Tykkäsin kovasti vuoden 1943 aikatasosta. Alma on menettänyt miehensä ja puolet lapsistaan mutta on selvinnyt. Hän luottaa siihen, että Jumala ei anna kenellekään enempää kuin mitä tämä jaksaa kantaa. Siispä hän jaksaa. Matkan alussa hän on kovin arka, mutta rohkaistuu loppua kohti. Suoranainen voitto on, kun hän kielitaidottomana onnistuu tilaamaan itselleen kahvia ja jäätelöä. Saksa tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, mutta Alma ei unohda kotia ja arvostaa sitä koko ajan. 

Nykyhetken tasossa en meinannut millään saada otetta Ilonasta. Jotenkin hän tuntui etäiseltä. Hänen poikansa Aku oli suorastaan ärsyttävä, ja kun Akun tyttöystävä Amanda paljastui koronarokotekriittiseksi ja alkoi epäillä Ilonan äidin muistisairauden johtuvan rokotteesta, olin lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Näin yhden tuttavani luisuvan korona-ajan kaninkoloon ja näin mitä se teki hänen ihmissuhteilleen ja mielenterveydelleen. Näin onneksi hänen kipuavan sieltä lopulta pois. 

Puolenvälin paikkeilla tapahtui kuitenkin jotain, ja luin kirjan loppuun lähes yhtä soittoa. Sain otteen Ilonasta ja aloin pitää hänestä. Ehkä siihen asti ihmiset ovat jotenkin irrallisia toisistaan, sukulaisuussuhteista huolimatta. Sitten kun Ilona joutuu pysähtymään niin sekä hän että perheenjäsenet tulevat tiiviimmäksi paketiksi ja lähemmäs lukijaa. Ilonan matka Akun luo on jo yhtä juurevaa ja voimakasta kuin Alman osuudet. 

Tykkäsin siitä, että aikatasot vaihtelevat tiheään. Tarina alkaa vuodesta 1943 ja vie heti mukanaan. Ehkä Alman kokemukset ovat niin paljon intensiivisempiä kuin Ilonan, että siksi minulla kesti niin kauan päästä nykyhetken imuun. Ilona hahmona on etenkin alkupuolella varsin hailakka Almaan verrattuna. Jos Ilonan osuudet olisivat olleet pidempiä, olisin kenties jättänyt kirjan kesken. Nyt tiesin koko ajan, että pian päästään taas Alman matkaan. 

Kirja on luettu myös Kirsin Book Clubissa sekä Kirjallisuutta ja tutkimusta -blogissa. 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Norjankielinen alkuteos Mormor danset i regnet (2015)

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY 2025

309 s. 

Juni on menettänyt muutaman vuoden aikana ensin isovanhempansa ja sitten äitinsä. Hän lähtee väkivaltaista puolisoaan pakoon sukunsa taloon nimettömäksi jäävälle saarelle. Kuten niin monissa kirjoissa viime vuosina, hän löytää valokuvan, tai itse asiassa kaksi. Toisessa on isoäiti Tekla saksalaisen sotilaan kanssa, toinen on isovanhempien hääkuva - jossa Junin äiti on jo syntynyt. Mitä valokuvat tarkoittavat? 

Naapurimökkiin ilmaantuu Georg, joka lähtee Junin seuraksi selvittämään tämän isovanhempien tarinaa. Asiaan tietysti kuuluu, että kaksikon välillä kipinöi alusta asti. 

Toisessa aikatasossa seuraamme Teklaa, joka joutuu häpeään rakastuttuaan saksalaiseen Ottoon. Suhdetta ei hyväksy sen enempää perhe kuin yhteisö. Tekla valitsee rakkauden ja lähtee Oton kanssa kohti Saksaa ja tämän kotikaupunkia. Raunioiksi pommitettu maa ei anna rakastavaisille sitä mitä he odottivat. Pian Teklan elämä on säpäleinä. Saako hän kursittua palat kasaan?

Muistot tulvivat mieleeni verkkokalvoille ilmestyvinä terävinä kuvina: näin mummin täällä puutarhassaan iltasateessa yllään yksi punaisista mekoistaan. Hän ei koskaan käyttänyt housuja vaan  aina yksinkertaisen mallisia mekkoja, usein punaisia, niin arkena kuin juhlissa. Mummi rakasti värejä, enkä koskaan nähnyt häntä mustiin pukeutuneena - en edes vaarin hautajaisissa.

- Hän on sekaisin, Lilla sanoi, kun mummi tanssi rauhallisesti lämpimässä kesäsateessa.

- Ei hän sekaisin ole, vaari vastasi. - Hän on iloinen.

En koskaan nähnyt mummia niin suruttoman näköisen kuin silloin kun hän tanssi sateella puutarhassaan. Panin silmät kiinni ja tunsin hänen tuoksunsa, sen, miltä mummi tuoksui ollessaan iloinen. 

Toisina päivinä hänen tuoksunsa oli toisenlainen. 

Vaikka tämä on monin paikoin samanlainen kuin useat muut toiseen maailmansotaan liittyvät romaanit, on kuitenkin myös eroja. Tässä ei piilotella natseilta vaan rakastutaan miehittäjään, ei jouduta lähtemään kotoa vaan valitaan muuttaa toiseen maahan. Mielestäni Teige kertoo todella koskettavasti ja elävästi Teklan tunteista ja kokemuksista. 

Ja kuten niin monessa vastaavassa kirjassa, mennyt aikataso on kiinnostavampi kuin nykyinen. Juni jää aika etäiseksi, enkä tahdo jaksaa sitä että kuvioihin pitää aina tulla mies ja romantiikkaa. Olisin mieluummin halunnut Junin selvittävän asioita toisen naapurimökin asukkaan, seitsemänkymppisen Alfredin kanssa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja".

John Ajvide Lindqvist: Veteen kirjoitettu

 

John Ajvide Lindqvist: Veteen kirjoitettu 

Ruotsinkielinen alkuteos Skriften i vattnet (2022)

Suomentanut Laura Kulmala 

Gummerus 2024

486 s. 

Kauhukirjailijana tunnettu John Ajvide Lindqvist on aloittanut dekkarisarjan, ja pätevästi onkin sen tehnyt. Tunnustan jännittäneeni, onko kirjassa kauhuelementtejä tai jotain yliluonnollista, mutta ei. Hyvä niin. 

Julia Malmros on entinen poliisi, nykyinen menestyskirjailija. Taustatyötä tehdessään hän tutustuu puolta nuorempaan Kim Ribbingiin, ja heille kehittyy suhteen tapainen. He viettävät yhdessä juhannusta, kun yhtäkkiä lähistöltä kuuluu laukauksia. He ryntäävät naapurisaareen, jonka Julia tietää kuuluvan Olof Helanderille, liikemiehelle jonka hän on tuntenut lapsesta asti. Saaresta löytyy monta ruumista ja yksi eloonjäänyt. 

Julia ja Kim ajautuvat tutkimaan tapausta, olemaan amatöörietsiviä. Sana, jota Julia on inhonnut mutta jonka hän nyt toteaa olevan oikein käyttökelpoinen. Hänen ex-miehensä Jonny on poliisi ja johtaa tutkintaa, joten jonkinlaista vastentahtoista yhteistyötä on luvassa. Tapaus osoittautuu monitahoiseksi, sillä siinä on viitteitä niin kansainvälisyydestä kuin eri rikoslajeista. 

Julia ja Kim vetivät veneen rantaan noin kymmenen metrin päähän laiturista, jotta eivät sotkisi jälkiä. Samalla kun talon nurkan takaa ilmestyi pari naapuria, Julia otti puhelimensa, soitti 112:seen ja kertoi jokseenkin vakaalla äänellä, mitä näki. Hän pyysi hätäkeskuspäivystäjää pysymään linjalla ja meni iäkkään pariskunnan luo. He tuijottivat laituria päätään pudistellen.

"Näittekö, mitä tapahtui?" Julia kysyi.

Mies, jolla oli kalju päälaki ja ohimoilta sojottavat valkoiset hiukset, osoitti laiturin suuntaan käsi täristen. "Tuolta tuli vene. Moottorivene. Siinä oli kaksi ihmistä. He ampuivat. Ampuivat... ja ampuivat ja..."

"Näitkö, millainen vene se oli?"

"Se taisi olla... Buster. Alumiinivene. Vai mitä sanot, Vera?"

Vera ei sanonut mitään, vaan pudisteli vain edelleen päätään, joten Julia välitti miehen tiedot hätäkeskuspäivystäjälle ja lisäsi, että mikäli ammuskelijat eivät olleet viskanneet aseitaan mereen, he olivat todennäköisesti aseistautuneita ja vaarallisia. Päivystäjä vastasi, että tekijöistä annettaisiin etsintäkuulutus, ja pyysi Juliaa pysymään rikospaikalla. Julia työnsi puhelimen taskuunsa ja käänsi vastahakoisesti katseensa kohti laituria. Näky sai hänet hätkähtämään. "Kim! Mitä sinä teet?"

Kun kuvio alkoi muuttua kansainvälisemmäksi ja lonkeroita tuli yhä vaan lisää, aloin jännittää putoanko kyydistä tai muuttuuko tarina tylsäksi. Turha huoli, onneksi. Ajvide Lindqvist pitää langanpäät käsissään eikä päästä niitä sotkeutumaan. Kansainvälisiä tahoja ei ole liikaa, ei myöskään henkilöhahmoja kaikkinensa. Minun oli yllättävänkin helppo pysyä kärryillä siitä, kuka on kytköksissä keneen ja millä tavalla. 

Tykkäsin kovasti Juliasta ja Kimistä, he ovat kertakaikkisen mielenkiintoinen etsiväpari. Harvoin on näinpäin, että nainen on puolet vanhempi. Julia on kirjailija, mutta poliisitausta takaa sen että hän touhuaa järkeviä asioita eikä säntäile suinpäin sinne tänne. Kim on arvoituksellisempi hahmo, mutta kirjan mittaan lukija päästetään sisälle hänen traumoihinsa. Lukija siis tietää enemmän kuin Julia, jolle Kimin käytös on toisinaan hämmennystä aiheuttavaa. 

Oikein mainio dekkariavaus, aion ehdottomasti lukea seuraavatkin osat. Maahan kätketty on ilmestymässä huhtikuussa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa".

Veteen kirjoitettu on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Kaksi sivullista ja Kirjavinkit. 

Peter James: Kuoleman koirat

 

Peter James: Kuoleman koirat 

Englanninkielinen alkuteos Stop Them Dead (2023)

Suomentanut Robi Vuokko

Minerva 2024

424 s. 

Haudoin kirjaa pitkään kotona, arastelin tarttua siihen. Olen tykännyt Roy Grace -sarjasta, mutta pelkäsin millaisia kamaluuksia julmat rikollisliigat tekevät laitonta koirakauppaa pyörittäessään. Onneksi koirien kurjia oloja ei kuvata paljoa, ja onneksi monen kohtalo on lopulta hyvä. 

Nuorehko maanviljelijä murhataan, kun hän yrittää estää rikollisia varastamasta heidän koiranpentujaan. Pian käy ilmi, että ihmisiltä on varastettu koiria jopa kesken lenkityksen. Roy Grace kumppaneineen päätyy tutkimaan maailmaa, jossa rahanahneet ihmiset eivät piittaa sen enempää eläinten kuin ihmisten hyvinvoinnista. 

Toisaalla Chris Fairfax on Katy-vaimoineen ostanut koiranpennun luotettavan oloiselta kasvattajalta - tosin pakettiautosta parkkipaikalla. Koira voi huonosti, ja kauhukseen Fairfaxit kuulevat eläinlääkäriltä sen papereiden olevan väärennetyt. Kun heidän tyttärensä Bluebell sairastuu vakavasti, he joutuvat kohtaamaan ostopäätöksensä seuraukset. 

Tarinaa seurataan myös varkaus- ja salakuljetusbisneksessä pikkutekijänä olevan Gekon kautta. Hänen kauttaan nähdään se, miten helppo touhuun on mennä mukaan ja kuinka vaikea sieltä on päästä pois. 

Kello oli puoli kuusi, ja Roy Grace istui toimistossaan tietokoneen ääressä katsomassa Cleon lähettämää kuvaa miehestä, joka oli ilmeisesti kidnapannut Humphreyn. Mies oli juossut tiehensä - oletettavasti siksi, että oli nähnyt poliisiauton -  sen jälkeen, kun Cleo oli potkaissut häntä. Roy toivoi, että Cleo oli potkaissut miestä haaroväliin. Täysiä.

Mies ei selvästi ollut penaalin terävin kynä, koska oli sitonut Humphreyn puuhun vain parinsadan metrin päähän sovitusta tapaamispaikasta. Mutta jokin koko jupakassa vaivasi Royta. Oliko pelkkää sattumaa, että Humphrey oli kidnapattu keskellä koiriin kohdistuvaa rikosaaltoa? 

Murhatutkimus tahtoo jäädä vähän sivurooliin, niin paljon käytetään aikaa koiravarkauksiin, epäilyttävien kasvattajien etsintään yms. Harmi. Tarina kuitenkin alkaa murhasta, niin olisin toivonut uhrin ja hänen perheensä olevan esillä enemmän. Nyt he melkein unohtuvat. 

Jamesilla on taito kirjoittaa koukuttavasti, tässäkin sivut kääntyvät melkein itsekseen. Pidän kovasti siitä, että kliseet on vältetty ja poliisityö on oikeasti yhteistyötä eikä sooloilua. Grace ei työskentele vain parinsa Glenn Bransonin kanssa vaan mukana on monia muitakin poliiseja, jotka saavat äänensä kuuluviin ja ovat isossa roolissa, eivät vain kokoushuoneen täytettä. 

Toivon tämän saavan lukijoita ja herättelevän huomaamaan, että lemmikkibisnes ei aina ole puhdasta. Koiran tai kissan hankkijan on hyvä tiedostaa, että halvalla ei välttämättä saa hyvää, mutta ongelmia sitäkin enemmän. Kirjassa uhka menee äärimmäisyyksiin, Bluebellin lisäksi peräti koko maa on vaarassa kun sata vuotta poissa ollut tauti on tekemässä paluun. 

Vaikka tämä on jo 19. osa sarjassa, en ole vielä pitkästynyt. Pidän siitä, että Royn kadonneen vaimon Sandyn tarina on saatu päätökseen jo aiemmin eikä se jatku jatkumistaan osasta toiseen. Välillä meinasin kyllästyä siihen, mutta nyt Roylla on eri murheet ja kenties jotain uuttakin tulossa. Kiinnostavaa nähdä, kuinka pitkä sarjasta on tulossa. Onko se yhä tuore siksi, että James on välillä kirjoittanut muutakin, useiden kirjojen verran? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 17, "kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira".

Kuoleman koirat on luettu myös Kirsin Book Clubissa.