Lastenkirjalauantai: Sophie Schoenwald: Eläintarhan naamiaiset

Sophie Schoenwald: Eläintarhan naamiaiset
Saksankielinen alkuteos Karneval im Zoo
Kuvitus Günther Jakobs
Suomentanut Hanna Härtsiä
Art House 2020
25 s.

Olen lukenut paljon kuvakirjoja, ja ehkä turtunut jossain määrin. On paljon kirjoja, jotka selaan läpi ilman että ne herättävät mitään reaktiota. Runokuvakirjoista olen paasannut jo aiemmin, että niitä tulee liikaa, ja monet potentiaaliset tarinat katoavat väkinäiseen sanaleikittelyyn. Siksi onkin aina riemunkiljahdusten paikka, kun kohtaa säväyttävän kuvakirjan.

Kaksikko Schoenwald - Jakobs on tuttu jo kuvakirjasta Eläintarhan hampaidenpesupäivä, joka sekin on tavattoman hauska. Ainakin yhtä paljon, jos en enemmänkin, pidän Eläintarhan naamiaisista. Siinä eläintarhan johtaja Alfred Tuima ja hänen ystävänsä Sepeteus Piparminttu Siili alkavat kohdata outoja asioita. Ympäristö on tuttu, mutta mitä ovat nuo kummat eläimet? Johtaja on ihmeissään, mutta Sepeteuksen avulla hän pääsee pian jutun juonesta kiinni. Eläintarhan asukkaat viettävät naamiaisia, ja ovat muodostaneet mitä kummallisempia yhdistelmiä.

Yllä on tietenkin norahvi, eli norsuksi naamioitunut kirahvi. Norsuvalinnan taustalla on pitkäkestoinen väittely siitä, mikä on isoin eläin, norsu vai kirahvi. Niinpä kirahvi päättää olla molemmat! Ainakin vähän aikaa. Kaikki naamiaisasut ovat hassuja, mutta löysin joukosta suosikkeja, norahvin lisäksi pidän erityisesti kimafantista ja laipardista. 

Naamiaisten taustalla on ajatus siitä, että jollain toisella on ominaisuuksia, joita kukin eläin haluaisi itselleen. Mustavalkoinen pingviini pukee ylleen papukaijan värit, ja näin näemme pingvikaijan. Hassuttelun kautta päästään pohtimaan sitä, millaista olisi olla joku toinen, ja eikös kuitenkin ole hyvä olla se kuka ja mikä on. Ja ollaan ystäviä keskenään, riippumatta siinä kuka ja mikä toinen on. 

Christian Rönnbacka: Majakka

Christian Rönnbacka: Majakka
Kansi Jussi Jääskeläinen
Crime Time 2019
300 s.

Olen kirjoittanut aiemmin Rönnbackan kirjoista Julma, Rakennus 31 ja Kylmä syli. Mietin, että voinko kirjoittaa enää mitään uutta, toistamatta itseäni. Yhä edelleen innostun sarjan huumorista, nasevista kommenteista jotka eivät kuitenkaan ole päälleliimattuja vaan luontevia. Edelleen pidän siitä, että kirjat ovat keskenään erilaisia, koskaan ei voi aloittaessaan tietää, mitä tällä kertaa on luvassa. Sarjan ehdoton vahvuus on, että vaikka tyyli on tunnistettava ei koskaan tunnu siltä, että olisin lukenut saman tarinan jo aiemmin. En vieläkään tiedä, miltä Antti Hautalehto näyttää, joskin hän jostain syystä on alkanut muistuttaa Antti Reiniä. 

Onkin hiukan hämmentävää havaita, että Majakka on sarjan seitsemäs osa. Seitsemäs! Lukijana olen tietysti iloinen siitä, että en ole kokenut yhtään puutumisen ja kyllästymisen tunteita matkan varrella. 

Söderskärin majakka on ollut pimeänä 30 vuotta, kunnes eräänä syysyönä majakan valo syttyy palamaan. Antti Hautalehto sattuu lomailemaan lähistöllä ystävänsä Larsin (- aina yhtä mainio hahmo) kanssa, ja niinpä illanvietto jää kesken kun miehet lähtevät katsomaan lähemmin. Hetkeä myöhemmin majakan läheltä löytyy ruumis ja lomailu loppuu siihen. 

Karu luoto ei juurikaan kuiskinut salaisuuksiaan. Muutama hapettunut haulikonhylsy paljasti, että siellä käytiin metsästämässä, ja lokin tai merimetson kakkaa oli ympäriinsä. Se ei auttanut heitä paskaakaan jutun selvittämisessä. Antti palasi takaisin kivelle muiden luo.

- Mistä te tulisitte rantaan etelätuulella? hän kysyi sukeltajilta.

- Veneelläkö?

- Pienellä veneellä, Antti mietti. - Tai kumiveneellä.

- Tuosta loivasta kulmasta voisi päästä, toinen nyökkäsi oikealle. - Katsoin merikortista, että siinä vieressä on syvempi monttu joka loivenee. Tuonnempana on toinen kohta, mutta se ei ole läheskään niin hyvä kuin tässä. 

- Voitteko sukeltaa ensin tämän reunan? Antti pyysi.

- Sukelletaanhan me. Osaatko varmistaa, jos me mennään molemmat? 

- Osaan, Antti hymähti. - Tuonne uppeluksiin minua ei saa. Minuun tarttui kerran pikkujouluaikaan Porvoonjoessa vesikauhu.

- Nyt en ymmärtänyt, sukeltaja sanoi.

- Minut napattiin joen penkalta kainaloon ja kiskottiin pinnan alle.

- Taidankin muistaa kuulleeni siitä. Kylmään syliin kiskoi sinia.

- Niin teki. Sen jälkeen en ole meinannut vesilätäkköön uskaltaa astua. Mutta anrusta tohdin vielä pitää.

Meri-ihmisenä pidän kovasti siitä, että kirjassa ollaan paljon niin saarilla kuin veneessä. Ehkä siitä syystä alun pitkähkö johdattelu ei tunnu liian pitkältä. Turistimatka majakkasaarelle ja myöhemmin siellä tehty kepponen vievät valtaosan ensimmäisestä liki sadasta sivusta, mutta minua se ei haitannut. Pidin kovasti lukemastani, ja kyllä poliisitkin pääsevät esiin jo alkupuolella, vaikka kirjan "päärikoksen" selvittely alkaakin varsin myöhään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 25, "kirjassa ollaan saarella". Söderskärin majakalle pääsee ihan oikeastikin, yleisöristeilyjä näyttäisi olevan kesäaikaan runsaasti tarjolla. Äskettäin puhuimme kotona päiväretkestä Porvooseen, jospa mentäisiin kesällä ja käytäisiin samalla majakalla... 

Majakka on luettu myös blogeissa Mikä kirja se oli sekä Maalla ja muilla mailla. 

Lastenkirjalauantai: Laura Ruohonen: Tippukivitapaus

Laura Ruohonen: Tippukivitapaus
Kuvitus Erika Kallasmaa
Otava 2017
42 s.

Olen vallan ihastunut Tippukivitapaus-runoteokseen, se jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Runojen monipuolisuus ihastuttaa, on lyhyttä ja pitkää, hassua ja hurjaa, napakkaa poljentoa ja laveaa leikittelyä. (Ja ammattilaissilmin on todettava, että runoissa on tarpeeksi kakkasanastoa, jotta kokoelma huvittaa myös isompia lapsia.) Pidän erityisen paljon siitä, että sanasto on paikoin hyvinkin yllätyksellistä. Lastenrunous ei ole se paikka, jossa ensimmäiseksi olettaisi törmäävänsä sanoihin chili, polio, psykopaatti ja ristipisto. Toisaalta aikuinenkin joutuu välillä miettimään, että miten selittäisi lapselle sellaisia sanoja kuin kutteri, kraiveli, suomustaa ja pistokkaat. 

Perinne-karhu

Kalliolle kukkulalle

majan pykäs iso nalle.

Lantin laittoi tyynyn alle

koukun seinään vasaralle

pusun vaimon pakaralle

talveks ryömi vällyn alle.

Muutama runoista jättää minut viileäksi, niissä on joku juttu joka ei vaan toimi minulle. Yllytyshylly on loistava melkein loppuun asti, mutta nokkosissa tanssimisen, etanoiden nielaisemisen ynnä muun vastaavan kanssa ei vaan sovi se, että "jos... saan tonnin namuja pusuja ja kehuja kultaa kullankallista ...voin myöskin hiljaa istua." Ei, loppu on liian laimea. Hiippailuhotelli on hauska h-kirjaimen esiinmarssi, mutta kaipaisin siihen jotain lisää, ehkä hiukan enemmän tarinallisuutta. 

Valtaosa runoista on kuitenkin lähestulkoon nerokkaita. Esimerkiksi Sukka-haiku on kertakaikkisen osuva. Tai lapsuuden leikkeihin vievä Ostin kerran, tiedättehän: "Ostin kerran kermatortun siitä tuli torakka torakasta munakasta, torvisoolo ja sopukka sopukasta soppaläppä soppaläpästä lätinä (...)" Saati sitten Villein pilkkijäin balladi, hurja kertomus Murhamäen Miinasta, Raadelman Riinasta ja Veitsiluodon Teräväisestä Tiinasta!

Mielestäni Tippukivitapaus on hieno esimerkki lastenrunoudesta, joka toimii monen ikäisille, ihat viitos-kuutosluokkalaisille asti. Useat runot kertovat tarinaa, eivätkä ole ääneen luettuina pelkkää älinää vailla päätä ja häntää. Sanastosta jo sanoinkin, mutta toimivaa on myös aiheiden vaihtelevuus. Tylsistymisen vaaraa ei ole. Erika Kallasmaan tekemä kuvitus hihityttää, myös joitakin aikuisia kuten esimerkiksi minua. 

Pidän tärkeänä sitä, että lapset lukevat ja heille luetaan runoja. Etenkin nyt, kun paljon puhutaan lukutaidon heikkenemisestä, runot tarjoavat lyhyitä tekstejä rikkaalla sanastolla. Olenkin iloinen siitä, että monissa lukudiplomeissa on tarjolla myös runokirjoja. Viimeksi eilen huomasin, kun meillä kävi kirjastossa luokka tutustumassa omatoimisesti, että heillä oli yhtenä tehtävänä etsiä runokirja. Kunniaa siis myös opettajille, jotka muistavat lastenrunojen olemassaolon. 

Raisa Jäntti: Kolme

Raisa Jäntti: Kolme
Pohjapiirros 40 s.
Labyrintti 35 s.
Opaskierros 42 s.
Puru-kollektiivi 2020
Arvostelukappale

Ei ole tarkoitus laskeutua jalkojen varassa lattiaan

vaan nostaa lattia jaloilla ylös.

Me vedämme planeettaa samalla voimalla kuin planeetta meitä,

mitättömällä.

Raisa Jäntin uutuusteos Kolme on kolmen kirjan kombinaatio, teos joka muodostaa yhä uudenlaisen kokonaisuuden riippuen siitä, missä järjestyksessä kirjat lukee. Saatekirjeen mukaan lukemisjärjestys on vapaa. Luin ensimmäisellä kerralla ensin Pohjapiirroksen, sitten Labyrintin ja lopuksi Opaskierroksen. Muutamaa päivää myöhemmin järjestys oli Opaskierros - Labyrintti - Pohjapiirros, ja lukukokemus oli hyvinkin erilainen. Ensimmäisellä kerralla liikkeelle lähdettiin ihmisestä, verestä, elämästä ja kuolemasta, huoneesta, katosta, tilasta joka on ympärillä, lähellä. Jatkettiin tieteen maailmaan, tarkkailemaan ihmistä ja maailmaa, yritykseen selittää. Sitten edettiin yhä isompiin asioihin, maan alle ja merenpohjaan ja avaruuteen, rajattomuuteen. 

Huoneet antavat itsestään oviaukon kokoisen kuvan,

kaikki muu on uskottava,

ulotteisuus, havaintojen konstanssi.

Toisessa järjestyksessä luettuna maailman paino on iso, tyhjyys ja äärettömyys havahduttavat omaan pienuuteen. Tiede selittää asioita, juurruttaa. Lopulta ollaan lähellä, jossa siinäkin on tyhjyys ja tuntematon läsnä.

Tylsyys on yksi tapa koetella tilaa.

Miltä tuntuu vuorokausi tässä huoneessa,

miltä tuntuu vuosi poistumatta

muualle kuin mielen sisään.

Tämä on sitä itseään eli sanataiteen juhlaa! Runot ovat pituudeltaan pieniä, sisällöltään suuria. On paljon kohtia, joissa on pysähdyttävä esitetyn ajatuksen ääreen, pohdittava ja pureksittava. On hienoja oivalluksia elämästä, olemisesta, maailmasta. 

Matemaatikkomieheltäni kysyin, montako mahdollista lukujärjestystä on, kun kirjoja on kolme. Hän ei meinannut käsittää, että enkö moista tiedä. Hän havainnollisti asian: ensin kolme kirjaa kädessä, sitten kaksi, sitten yksi. Eli kuusi eri mahdollisuutta, joista olen nyt käyttänyt kaksi. Paitsi että... tätä kirjoittaessa heräsi ajatus, että voisiko kirjat lukea myös lopusta alkuun? 

Jos olohuoneessa ei olisi kat-

toa, lumi asettuisi tasaiseksi 

pinnaksi kaiken päälle, kuten 

pöly asettuu, vaikka pöly ei 

sada. Mikäli lumi saavuttaisi 

olohuoneen vain avoimesta

parvekkeen ovesta, se muodos-

taisi kinoksia, tuollaisia, juuri

tuollaisia, kunnes ovea ei enää

olisi mahdollista sulkea.

Kokeilin Pohjapiirroksella, eikä ollut ollenkaan huono idea. Tuli aika yllättäviä yhteyksiä ja kohtaamisia, oho- ja wau-fiiliksiä. Kuten jo sanoin, sanataiteen juhlaa! 

Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä

Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä
S & S 2019
280 s.

Huippuvuorilla on pieni Pyramidenin kylä. Aiemmin, neuvostoaikaan, se oli elävä ja vireä kylä, nyt liki tyhjä. Kesäaikaan siellä on turisteja ja oppaita, talvella vain huoltojoukko eli viisi henkilöä. Suomalainen Kiril on lähtenyt Pyramideniin, kauas kaikesta. Hän on ajatellut matkaa sinne hauskana seikkailuna, mutta sitä se ei ole. Arktiset olosuhteet ovat kovat, jääkarhuvaara alituinen, ruoka yksitoikkoista. Kylässä hänen seurassaan on kaksi pariskuntaa, toinen venäläinen, toinen ukrainalainen. Talvinen arki sujuu pääosin hyvin, joskin satunnaisia ristiriitoja tulee. Kiriliä pidetään hiukan kummallisena, sillä hän kulkee talosta taloon ja nukkuu joka yö eri paikassa, kun taas muut ovat majoittuneet yhteen paikkaan, lämmitettyyn autotallin yläkertaan.

Jokaisella viidestä on oma vastuutehtävänsä, palikka jonka avulla kylä pysyy elossa seuraavaan kesään asti. Kiril huolehtii viikottaisesta viestiyhteydestä; kulkee pitkän ja raskaan matkan taloon korkean vuoren huipulle, on tunnin verran yhteydessä ulkomaailmaan ja palaa kylään.

Toisaalta jopa täällä, missä elämä oli lähellä kivikautista selviytymisleikkiä, oli monta käsitystä siitä, miten maailmassa piti elää. Oli venäläiset tavat ja Norjan lait, oli pohjoiset tottumukset venyttää mantereella solmittuja sopimuksia. Itsensä muiden yläpuolelle asettaminen ei parantanut kenenkään tilannetta, se vain näytti elämän mittakaavan surkean pienuuden. Päinvastoin, mitä lähemmäksi meni, mitä syvemmälle uskalsi pinnan alle, sitä kauniimpia olivat sekä maapallo että ihminen ja hänen pieni elämänsä. 

Pohjimmiltaan asiat olivat helppoja: piti pysytellä elossa, piti pitää omasta laumasta huolta, piti olla tuhoamatta. Sen tiesivät ne, jotka katsoivat pidempään ja syvemmälle. Tarpeensa mukaan. Niin pitäisi ihmisenkin elää, että täällä olisi hyvä. 

On hämmentävää, miten hienon tarinan Rauanjoki on kutonut tapahtumattomuuden ketjuun. Pitkä talvi, päivittäiset toistuvat rutiinit, ainainen kylmyys voivat tuntua hahmoista tylsiltä mutta lukijasta ei. Vaikka tiesi, että mitään äkkinäistä ja järisyttävää ei tapahdu, silti sitä vaan luki innolla eteenpäin. Tunnelma on vangitseva ja Rauanjoen kieli todella nautittavaa. Pyramiden on salaperäinen, kiehtova paikka, jonne on karuudesta huolimatta miellyttävää palata poikkeuksilta Kirilin opiskeluajan Pietariin ja lapsuuden Rovaniemelle. 

Kirja on luettu muun muassa blogeissa Lukutuikku, Kirjakirjokansi ja Kirjareppu.

Lastenkirjalauantai: Marjatta Kurenniemi: Toivoisin että asuisin kuussa

Marjatta Kurenniemi: Toivoisin että asuisin kuussa. Marjatta Kurenniemen satuja ja runoja
Toimittanut Ismo Loivamaa
Kuvittanut Sanna Mander
WSOY 2018
140 s.

Tässä on kuulkaa yksi kauneimmista kirjankansista, sanoin niin jo kirjan ilmestyessä ja sanon samaa edelleen. Tätä ei haluaisi laskea käsistään, varsinkin kun sama värikylläisyys toistuu myös sisäkansissa, takakannessa ja runojen ja satujen kuvituksessa. 

Kirjaan on koottu 14 satua ja 11 runoa. Niistä ensimmäinen, "Satu pöyhkeästä voikukasta" teki minut surulliseksi. Vaikka voikukka on kovin itsekäs ja ylimielinen, sen kohtaama häpeä tuntuu kohtuuttomalta. "Karolus ja kivet" puolestaan on suorastaan pelottava; kaksi lasta on linnassa jota kohti vyöryy vääjäämättä uhkaava kivijoukko. Onneksi vastapainona on hassuja tarinoita, kuten "Satu pienestä pojasta" ja "Satu tavattoman tavallisesta prinsessasta". Pidän kovasti siitä, miten Kurenniemi elollistaa esineitä ja asioita, miten hassusta ja oudosta tulee tavallista. Pidän myös siitä, että saduissa on jokin vakava asia tai opetus, jota ei kuitenkaan tuputeta eikä osoitella. Runot sen sijaan eivät herätä minussa niin suurta riemastusta, koska ne tuntuvat olevan pelkkää riimikieputtelua, sanoisinko sanahelinää, ilman varsinaista sisältöä. Jokunen poikkeus on, kuten vaikkapa itsetietoinen sammakko jolle käy köpelösti näyttämisenhalussaan.

Lehmän vatsassa oli hirveän pimeää - arvaahan sen, kun tietää, miten paksua lehmän nahka on. Silloin pieni poika muisti sakset ja leikkasi niillä pienen aukon lehmän kylkeen, pani ruudun aukkoon, ja niin hänellä oli sievä pieni ikkuna. Nenäliinastaan - se sattui olemaan aivan puhdas ja ruudullinen - hän leikkasi ikkunaverhot, jotka ripusti ikkunaan. Kukat hän asetti ikkunalaudalle, ja nyt hänellä oli oikein kodikasta ja rattoisaa. Lehmä kulki niityllä ja söi, ja poika istui mukavasti lehmän vatsassa ja katseli ulos ikkunasta.

Mutta silloin avaimenreikä kysyi:

- Eikö sinulla ole mitään työtä minulle? Sakset ja ikkunaruutu ovat jo tehneet tehtävänsä.

Poika ei ollut neuvoton. Hän leikkasi lehmän toiseen kylkeen oven ja pani avaimenreiän oveen tuumien:

- Ovi voi olla tarpeellinen ja avaimenreikä myös. Jos vain saisin jostakin avaimen, niin mikäs hätä minulla silloin olisi. Avaisin oven ja astuisin ulos.

Olen lapsena ollut suuri Onneli ja Anneli - fani, lainasin kirjat kerta toisensa jälkeen. Olen iloinen siitä, että ne ovat nousseet uuteen kukoistukseen elokuvien myötä. Kuitenkin Kurenniemen muutkin kirjat käyvät lainassa edelleen, eli hän ei ole Onnelin ja Annelin vanki - onneksi. Olen iloinen myös siitä, että Toivoisin että asuisin kuussa on koottu ja julkaistu. Ei unohdu, että Kurenniemi on tehnyt myös lyhyitä tarinoita ja runoja. 

Anni Saastamoinen: Sirkka

Anni Saastamoinen: Sirkka
Kosmos 2019
189 s.

Sirkka on kirja, johon suhtauduin suurella epäluulolla. Esittelyteksti laittoi miettimään, että onko kyseessä kopio-Mielensäpahoittaja, nais- ja kaupunkilaisversio. Onneksi ei ole, Sirkka on paljon moniulotteisempi! 

Sirkka elää elämää, joka on tarkoin säädeltyä. Tietyt asiat tapahtuvat tiettyyn kellonaikaan, säännöistä pidetään kiinni, poikkeuksia ei ole. Naapurit saavat lappuja liiallisista juhlista ja väärin menneestä kierrättämisestä. Jonkun on pidettävä ohjat käsissä, muuten tulee kaaos. Ihmissuhteet eivät ole helppoja, vaikka Sirkalla yksi ystävä onkin - ja pyörähtääpä tarinassa pari miestäkin. Lopullisesti Sirkan pasmat sekoavat siinä vaiheessa, kun hän hoksaa olevansa kissan omistaja, pian toisenkin.

Se mikä kirjasta tekee poikkeuksellisen, on arkisen ja syvällisen vuorovaikutus. Sirkan pinttyneille tavoille ja käsityksille on helppo nauraa - kunnes kohta Sirkka pohtii jotain, mikä avaa käsiteltävästä asiasta aivan uuden puolen ja havahduttaa lukijan että hei, enpäs ole tullut koskaan ajatelleeksi noin. Melkein hävettää. On niin helppo arvostella vähän kaikkea, mutta onneksi on Sirkka joka havaitsee mitä pinnan alla on. 

Sirkasta ihmiset ovat vastenmielisiä, mutta tuntemattomia julkisissa kulkuvälineissä katsellessaan hän saattaa katsoa ihmisiä ja tuntea outoa liikutusta. Siitä, että nämäkin ovat joillekin se joku ihminen. Se itseriittoinen mulkvisti, joka oli vähällä liiskata Sirkan vasten tolppaa riehuessaan salkkunsa ja matkapuhelimensa kanssa, se on jonkun jälkikasvua ja jonkun rakas. Sirkka tuijottaa mulkvistia tuimasti, mutta huomaa pehmenevänsä vihastaan, kun alkaa miettiä siihen tuntemattomaan mulkvistiin inhimillisiä piirteitä. Niitä myös näkyy: hapsottava hiustupsu, jonka tuuli on pyyhkäissyt törrölleen. Nuhjuuntunut kengännauha, kengän kulunut pinta. Lempikengät, varmasti. Sitten mulkvisti yhtäkkiä pehmenee puhelimelleen hymyillessään, ja Sirkassa läikähtää. Että ihminen se on tuokin, vaikka onkin typerys.

Sirkka on hahmo, joka on samaan aikaan tuttu ja vieras. Suoraan en tunnista ketään, mutta tiettyjä piirteitä liitän tiettyihin ihmisiin, myös itseeni. Tällä viikolla minulla oli suorastaan sirkkamainen kriisi, kun rikoin joulukuusenkynttilät ja mietin, että miten ne hävitetään. Lamput ovat lasia, että sirpaleet lasinkeräykseen ja muuten lamput sekajätteeseen, mutta kun niissä on sähköjohto, eikai se herranjestas sentään kuulu sekajätteeseen?! Mutta mihin sähkötarvikkeet kierrätetään, ja voiko lasilamppuja laittaa samaan? Kerrottakoon, että kynttilälaatikko odottaa edelleen kirjastomme takahuoneessa loppusijoituspaikkaa...

Pidän siitä, että Sirkka kehittyy ja muuttuu tarinan aikana. Että koko kirja ei ole pelkkää valitusta ja taivastelua, vaan Sirkka huomaa hyvät asiat, tulee avoimemmaksi ja uskaltaa rikkoa rutiineja. 

Helmet-lukuhaastetta mietin, että mihin kohtaan tämän laitan. Päädyin kohtaan 41, "kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan." Vannoutunut einesten syöjä ja keittiönvihaaja Sirkka kuulee valituksia, kun hänen ystävänsä Natalia tuo toisinaan tuoreita aineksia ja alkaa kokata. Tuttu tunne, kyllä on minunkin keittiööni tullut pizzaleikkuria, kaulinta ynnä muuta sen jälkeen kun sulhon kanssa alettiin olla tiiviimmin yhdessä :D Tämä sopisi myös ainakin kohtiin 4, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä" (olkoonkin kansi täynnä Sirkkoja); 9, "kirjassa kohdataan pelkoja" (esimerkkinä ryhmäliikuntatunti ja treffit) ja 50, "kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja" (minä annan tälle vahvan suosituksen). 

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, siitä ovat kirjoittaneen muut muassa Tuijata, Kirjarakkautta ja Mari.