Freida McFadden: The Crash

Freida McFadden: The Crash

Poisoned Pen Press 2025

367 s.

23-vuotias Tegan on kahdeksannella kuulla raskaana ja valmistautuu isoon elämänmuutokseen. Hänen sinnittelynsä pienituloisena ruokakaupan myyjänä on päättymässä, ja roimasti parantuva taloudellinen tilanne on tuomassa turvaa sekä hänelle että vauvalle. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, mikä suistaa Teganin epävarmuuteen. Hän päättää lähteä veljensä luo; ehkä pieni etäisyys asioihin tuo hänelle uusia ideoita ja näkökulmia.

Ajomatka veljen luo ei ole pitkä, mutta se päättyy kesken kaiken kun lumimyrsky iskee lujaa. Tegan on varma, että nyt hän kuolee yksin, kylmässä autossa keskellä ei-mitään. Paikalle osuu vihreällä lava-autollaan Hank, jota Tegan tietenkin epäilee murhaajaksi. Mutta kas, Hank vie Teganin kotiinsa jossa Peggy-vaimo on valmiina auttamaan. Kunhan puhelinlinjat toimivat ja tiet on aurattu, Tegan pääsee sairaalaan. Vai pääseekö?

”Please…” My voice is hoarse. “I’ve got to get to a hospital. Please. There’s got to be a way.”

“There is,” she says. ”I swear, we’ll get you there first thing in the morning.”

“Please, no.” Tears prick at my eyes. “I’ll lose it before that happens. Please.”

She flashes me a sympathetic look. “I know. I understand what it’s like to… I understand. Really. I promise – we’re doing all we can.”

The tears spill over onto my cheeks, and now I’m ugly crying. I can’t stop sobbing and sniffling. In seconds, there’s snot all over my face, and my shoulders are heaving. I’m dimly aware of Polly holding out a tissue, and I take it to dry my eyes and dab my runny nose. Her brows are knitted together as she watches me.

“We will get you out of here,“ she assures me. “It’s only one more night. You have my word.”

But that’s what she said last night.

“Don’t worry,” she adds. “The snowplow will be here soon.”

Bullshit.

“Are we really trapped by snow?” I lift my swollen eyes to meet hers.

McFadden onnistuu jälleen luomaan hyytävän ja koko ajan hiukan lisää kiristyvän tunnelman. Erilaisia kierteitä riittää, eivätkä pallot putoa ollenkaan sinne minne ne näyttävät putoavan. McFadden on erityisen taidokas myös siinä, että kun tarina vaikuttaa loppuvan niin vielä tulee käännös tai useampi eri suuntaan. Lukija ei voi olla varma loppuratkaisusta ennen kuin viimeisen sivun viimeisellä rivillä.

Tarinassa on vain kolme hahmoa isossa roolissa, eikä kovin montaa enempää pienessä roolissa. Juoni kantaa tällä määrällä alusta loppuun asti.

Sen verran monta McFaddenin kirjaa olen nyt lukenut, että taidan hiukan pelätä kaikkia hänen henkilöhahmojaan. Kuka tahansa voi olla hyvis tai pahis. Ja jos tarinassa on 70-vuotias herttainen sä,pylöitä leipova pyhäkoulun opettaja, niin hän on taatusti sarjamurhaaja :D

Bea Uusma: Valkosaari. Teoksen Naparetki itsenäinen jatko-osa

 

Bea Uusma: Valkosaari. Teoksen Naparetki itsenäinen jatko-osa

Ruotsinkielinen alkuteos Vitön. Den fristående fortsättningen på Expeditionen (2025)

Suomentanut Antti Immonen

Like 2026

296 s. 

Kesällä 1897 Salomon August Andréen kolmimiehinen retkikunta nousee kaasupallolla korkeuksiin tavoitteenaan päästä Pohjoisnavalle. Miehistä ei kuulla mitään eikä heistä löydy jälkeäkään vuosikausiin. Heidän jäännöksensä löytyivät vasta 33 vuotta myöhemmin Valkosaarelta. 

Bea Uusmaa retkikunnan kohtalo ei jätä rauhaan. Vuosikausia hän on tutkinut raportteja, päiväkirjoja ja museoesineitä. Nyt on tullut aika laittaa kaikki peliin ja selvittää, mitä kohtalokkaalla matkalla tapahtui. Se ei kuitenkaan ole helppoa. Olemassa olevan aineiston tutkiminen aiempaa kehittyneemmällä tekniikalla on kallista eikä lopputulos ole aina selkeä. Uusma haluaisi tehdä arkeologista tutkimusta Valkosaarella, mutta se vaatii poikkeuslupia joiden saaminen ei ole varmaa. Ja vaikka kaikki menisi muuten putkeen, arktinen alue on sääolosuhteiltaan arvaamaton. Viisi kertaa hän on astunut Valkosaarelle turhaan, nyt on kuudennen ja toivottavasti ratkaisevan kerran vuoro. 

Iltapäivällä päiväkirja siirretään laboratorion studioon, jossa kuvaamme sivut kahdellakymmenellä erilaisella suotimella, joita muuten käytetään vain tähtikaukoputkissa. Tutkimme myös päiväkirjaa valotaajuuksilla, joita ihmissilmä ei erota, infrapuna- ja ultraviolettivalolla. Käytämme pimeässä suojalaseja, koska nuo taajuudet ovat silmille haitallisia.

Aloitamme näkymättömällä infrapunavalolla. Valot syttyvät. Tarkennusta säädetään kohdilleen. Nyt otamme ensimmäisen kuvan: klik. Suljin avautuu. Valotusaika on 60 sekuntia kuvaa kohti. Kestää siis 60 sekuntia, ennen kuin teksti homeen alla irtoaa paperista ja siirtyy pois paperiarkista kamerakotelon digitaaliseen sensoriin. Teksti muuttuu lyijykynän viivoista valoaalloiksi. Valoaalloista pikseleiksi. Ja pikseleistä ykkösiksi ja nolliksi. Teksti on syvällä paperissa. 127 vuoden syvyydessä. Klik. Suljin sulkeutuu. Ensimmäinen kuva on nyt otettu. Vielä muutama tuhat jäljellä. 

Runsaasti kuvitettu kirja on hurjan mielenkiitoinen ja todella jännittävä. Uusma keksii monia asioita, joita kukaan ei ole aiemmin tutkinut tai jos on niin sen verran kauan sitten ettei silloinen teknologia ole antanut vastauksia. Hän pääsee museoiden ja arkistojen kellareihin, erilaisiin laboratorioihin ja jopa lentokentän turvatarkastuslinjastolle. Pieni pala kerrallaan paljastuu asioita, joista osa täydentää ja osa rikkoo palapeliä. 

Olisin kaivannut hiukan enemmän taustatietoja, ja joko enemmän nimiä tai sitten tiedon siitä, että asiantuntijat haluavat esiintyä nimettöminä. Sairaalan laboratoriossa "leikkaamme" kynttä, ketkä me? Keneen Uusman on pitänyt olla yhteydessä, että hän on saanut luvan viedä museoesineen lentokentälle tutkittavaksi? Mistä hän tiesi tai löysi ne neljä eri laboratoriota, joihin hän lähetti kangaspalan takista? Mistä hän vuokrasi aluksen omaa tutkimusmatkaansa varten? Mitä kaikki maksoi ja mistä rahat tulivat? Aluksen vuokraamisen yhteydessä mainitaan apurahat ja neuvottelut, mutta entä laboratoriotutkimukset? Tuskin mikään taho niitä huvikseen tekee, kun joku pyytää. Näistä olisi tullut sivuja paljon lisää, mutta minua se ei olisi haitannut. Tämän parissa olisin viihtynyt vaikka tuhat sivua.

Tykkään tosi paljon siitä, että Uusman oman retkikunnan matka Valkosaarelle on kirjoitettu lokikirjan muotoon. Siitä tulee tunne, että lukija on itse matkalla mukana, ja huomasin myös jännittäväni kovasti että miten rantautumisen kanssa käy. 

Joihinkin kuviin on ympyröity tärkeä asia ja sivuun kirjoitettu, mikä se on. Tämä on ehdottoman hyvä ratkaisu. Tuskinpa olisin osannut havaita tai tunnistaa pientä materiaalipoikkeamaa kivikossa tai korkealta suoraan yläpuolelta kuvattua jääkarhua. 

Paitsi yhden tutkimusretkikunnan kohtalon selvittäminen, kyseessä on myös kuvaus täydellisestä omistautumisesta tai ehkä jopa pakkomielteestä. Ehkä Uusmalla oli tänä aikana myös muuta elämää, mutta kirjan sivuilta se on piilotettu. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirjassa on robotti, drooni tai vastaava laite".

Satu Rämö: Dísa

 

Satu Rämö: Dísa

WSOY 2026

440 s.

Hildur-sarjan kuudennessa osassa pääosassa on Hildurin ja Jakobin ohessa Dísa, nainen joka on esiintynyt aiemmin mutta pienessä roolissa. Häntä seuraava tarinalinja kertoo hänen ajastaan turvakodin vapaaehtoistyöntekijänä ja poliisin tietolähteenä. Koska hänellä ei ole paljoa tiedotettavaa, yhteydenpito poliisiin on vähäistä. Myös silloin kun hän on kertonut jotain, poliisin suunnasta seuraa hiljaisuus. Hän siis kaipaa elämäänsä muutakin, ja keskustelut turvakodin naisten kanssa tuovat sitä jotakin. 

Helmi-maaliskuussa 2025 Hildur ja Jakob tutkivat suomalaisen liikemiehen kuolemaa. Miksi mies matkusti Islantiin tähän aikaan vuodesta ja miksi hän majoittui syrjäisen Flateyrin syrjäiseen kirjakauppataloon? 

Kaukaa toisistaan alkaneet tarinalinjat lähestyvät toisiaan vähitellen, kun lukija tutustutetaan villapaitabisnekseen, perheväkivaltaan ja rasismiin. Kuvankaunis Islanti paljastaa taas yhden ruman puolensa. 

Hilduria itketti. Sattuma oli ollut tänään hänen puolellaan. Meren suola kipristeli iholla. Nilkkaan oli takertunut kimppu merilevää. Hän irrotti tummanvihreän märän kasvin ja viskasi sen takaisin mereen. Aallot liukuivat hiljaa mustalle hiekkarannalle ja palasivat samaa reittiä takaisin mereen. Vesi kohisi ja kupli, kun se ajautui rantaan.

Hildur istui avovesitakki yllään mustalla hiekalla surffilautansa vieressä, katseli veden liikettä ja avasi kuivattua kalaa sisältävän pussin. Hän repäisi kuivatusta turskanfileestä palasen ja työnsi sen suuhunsa pehmenemään. Hildur mietti, kuinka voimattomia he kaikki lopulta olivat. Merta ei kiinnostanut pätkän vertaa, istuiko hän tällä rannalla vai ei. Surffatessa saattoi pienen hetken tuntua siltä, että hän veti aaltoa mukanaan. Se oli tietysti valetta. Meri teki mitä halusi, hän vain käytti pienen tilaisuuden hyväksi. Aallot eivät totelleet ketään. Joskus vain sattui olemaan onnekas ja olemaan merellä oikeassa kohdassa oikeaan aikaan. 

Tykkäsin, tämä on sarjan parhaimmistoa ellei jopa tähän asti paras osa. Se mitä olisin kaivannut, olisi ollut Dísan tarinalinjan tiukempi yhteys poliisitutkintaan. Hänen osuutensa alkaa puoli vuotta aikaisemmin kuin Hildurin ja Jakobin, ja reilun sadan sivun jälkeen aloin miettiä että on kuin lukisin kahta toisistaan erillistä kirjaa. Molemmat linjat ovat kyllä kiinnostavia ja koukuttavia. 

Tunnelma on harmaa ja alakuloinen, voimaton ja alistunut. Valonpilkahduksia on vähän, ja ihmiset tuntuvat tosi yksinäisiltä. Vaan ei tähän auringonpaiste ja puutarhajuhlat sopisikaan, sen verran synkkiä asioita tapahtuu.

Jostakin luin että ensi vuonna on tulossa seitsemäs osa, kukahan siinä on pääosassa? Hulda? Guðrún? En päässyt tänä vuonna Helsinkiin kirjamessuille kuuntelemaan Rämön esiintymisiä, eli en tiedä onko siellä kerrottu tai vihjattu tulevasta. 

Dísa on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjasähkökäyrä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 16, "kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille".

Antti Vanhatalo: Henkivartijat. Presidentin turvallisuusvartioston tarina

Antti Vanhatalo: Henkivartijat. Presidentin turvallisuusvartioston tarina

Otava 2026

304 s.

Ammattikuntabuumi jatkuu, tällä kertaa pääsemme kurkistamaan presidenttien lähiympäristöön, kun turvallisuusvartiossa yli 30 vuotta työskennellyt Antti Vanhatalo avaa tehtävän saloja. Hän itse on ollut turvaamassa viittä presidenttiä, mutta kertoo myös työn varhaisemmista vaiheista niin eläköityneiden kollegoiden haastattelujen kuin (suht vähäisen) kirjallisen lähdeaineiston kautta. 

Työ on sekä samanlaista että erilaista riippumatta siitä, kuka kulloinkin on istuva presidentti. Alussa monelle vallanpitäjälle voi olla vaikeaa sopeutua ajatukseen, että lähellä on koko ajan joku, ei vain työajalla vaan myös vapaa-ajalla. Kun turvahenkilöstön läheisyyteen totutaan, suhteesta voi tulla hyvinkin läheinen. Kautta vuosikymmenien välittyy henki, että alkukankeuksien jälkeen presidentit ovat arvostaneet turvatiimiä ja ymmärtäneet, miksi heidän läsnäolonsa on välttämätöntä. 

Vanhatalo kertoo työn eri puolista, on kyse sitten vierailusta kuninkaanlinnassa, virka-asunnon puutarhatöistä tai entisen presidentin turvatoimista. Tietenkään mitään yksityiskohtia ei paljasteta, mutta ainakaan minä en niitä kaivannutkaan vaan koin että sain riittävästi tietoa asioista joista en etukäteen tiennyt mitään. En myöskään kaivannut juoruja tai skandaalinkäryisiä paljastuksia suojelun kohteista, päinvastoin, olen hyvin iloinen että kaikki sellainen loistaa poissaolollaan. 

Ohtonen muistaa myös tapauksen, kun Koivistolla oli vieraita juuri peliaikaan mutta turvamiehet pelasivat silti. Ei kestänyt kauaakaan, kun Koivisto tuli juoksujalkaa Kultarannan linnan mäkeä alas lentopallokentälle.

"Pitää kertoa, jos on peli", presidentti ripitti.

"No ei kun, tuota teillä oli vieraita", turvamies vastasi. 

"No kyllä rouva vieraat hoitaa", presidentti totesi. "Peli on tärkeä."

(...)

Eräänä toukokuisena lauantaina vuonna 2008 olimme tulossa Aasiasta tarkoituksenamme palata Suomeen, kun matkasuunnitelma muuttui äkisti. Ahtisaaren tulikin mennä Lontooseen ja olla siellä sunnuntai, joka sattui olemaan äitienpäivä. Minulla oli silloin vaimo ja kolme pientä lasta, ja olin paljon poissa kotoa matkustelun vuoksi. Ahtisaari otti harvoin kantaa turvamiehen tarpeellisuuteen, mutta nyt hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Jos olisin sinä, jatkaisin Suomeen äitienpäiväksi. Minä pärjään kyllä Lontoossa."

Kirja on mielenkiintoinen ja lämminhenkinen. Etenkin muutaman viimeisimmän presidentin kohdalla toistuu sama hämmennys siitä, että sinutellaanko vai teititelläänkö. Presidenteille sinuttelu olisi ollut ok, mutta turvaväki ajatteli että se voi herättää kummastusta vieraiden aikana. Jos yksityisesti sinutellaan, niin muistetaanko virallisemmassa yhteydessä teititellä? On kiva lukea siitä, kuinka presidenteistä ja heidän suojelijoistaan tuli ystäviä, ja kuinka presidentit muistivat entistä henkilökuntaansa niin heidän eläköityessään kuin hautajaisissaan. Tulee hyvin esiin se, että Suomessa moni presidentti on ollut ihan tavallinen kansalainen ennen päätymistään tasavallan huipulle ja kokee siksi henkilökuntansa läheiseksi eikä "palkollisiksi". 

On myös kiinnostavaa lukea siitä, että henkivartijan tai pikemminkin henkilösuojelijan työ on hyvin pitkälti odottelua kokous- ja työhuoneiden ulkopuolella, virallisten matkojen valmistelua tai presidentin kanssa harrastamista. Jatkuva vauhti ja vaaralliset tilanteet ovat ihan muualla poliisityössä, tai elokuvissa. Suurimmat hätätilanteet ovat usein niitä, joissa presidentti tai presidenttipari poistuu eri ovesta kuin missä henkivartija odottaa. Niistä hetkistä seuraa usein tilanteita, jotka siinä hetkessä jännittävät mutta myöhemmin naurattavat. 

Lämmin lukusuositus!

Maritta Lintunen: Halla

 

Maritta Lintunen: Halla

WSOY 2026

303 s.

Kolmen vuosisadan aikana Hallan talo näkee paljon kaikenlaista. 1700-luvun alkupuolella Pieta pakenee kasakoita. Syksy on kolea ja nälkä vaivaa pakenijaa. Kuolema kolkuttaa kintereillä, mutta sitten saapuu pelastus. Hallan Paavo on pelastaja, ja pian muutakin. Siitä ei Paavon emäntä tykkää, mutta Pietapa on vahva ja ottaa mitä haluaa. 

1870-luvulla Hallaa emännöi Eliina. Hän on tullut pitkään hylättynä olleeseen taloon ja asuttanut sen uudelleen. Kumppanina hänellä on Nurmen Mikko, ja puolitekoisen veljensä hän on toimittanut Nurmeen töihin. Ei hän jaksa veljeään. Veli ei jaksa mitään, ja tragedia on valmis. 

1900-luvun alkupuolella Hallassa on Tuomikki, jolle avara maailma on näitä nurkkia kutsuvampi. Hän ei halua emännäksi, ei halua ympärivuotista työmaata. Hän lähtee etsimään onneaan Torontosta. 

1960-luvulla Hallaan saapuu Hilja, joka jää vuosikymmeniksi ja joka on oleva Hallan viimeinen asukas. Kun hänen on aika lähteä, jää toivo ettei Halla unohdu. 

Niin autioitui Halla.

Pihapuut varisuttivat lehtensä poluille, heinä lakosi vanhan kulon ylle ja humala kiemursi kohti ovea ja peitti portaat. Sammal kuorrutti saunan, kaivon puinen luukku lahosi jäkälän alla, ja aukea niitty houkutteli metsää levittäytymään vuosi vuodelta lähemmäs harmaahirsistä taloa, jonka sisälle pakkanen pystytti valtakuntansa. Jonakin helteisenä heinäkuun yönä löi salama mustaan riiheen, joka leimahti tuleen ja paloi rätisten, kunnes jäljellä oli vain kasa nokea ja ruumenpölyä. Talviset tuiskutuulet tempoivat Hallan aittoja. Lumi painoi karjasuojan kallelleen, ja keväällä paju kutoi siihen ahnaasti kotinsa. 

Mutta Mataleena näki kuolemaansa saakka unia Hallasta. 

Ai että, tämä on kertakaikkisen ihana kirja! Lintunen kirjoittaa aina äärimmäisen kauniisti mutta ei turhan koukeroisesti vaan kouriintuntuvasti, eläväisesti. Lukijan on helppo kuvitella itsensä maisemaan ja Hallan taloon. Elämät ja kohtalot ovat monesti varsin ankaria, mutta naiset ovat vahvoja ja sitkeitä. He tietävät mitä tahtovat ja usein myös ottavat sen. 

Halla on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta, Kirjahilla ja Kirjahavahduksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 43, "uusin kirja lempikirjailijaltasi".

Tina Finn: Pate Mustajärvi. Testamenttini

 

Tina Finn: Pate Mustajärvi. Testamenttini

Docendo 2026

308 s. 

Tänä jouluna tulee vuosi yhden Manserock-ikonin, Pate Mustajärven, kuolemasta. Sairaus vei miehen siinä vaiheessa, kun hän oli jättämässä julkista elämää taakseen ja keskittymässä muun muassa matkusteluun. Testamenttini-kirjan piti ollakin osa jäähyväisiä, mutta eri lailla kuin miten lopulta kävi. Pate ehti koota paljon asiaa kasaan, mutta kirjan viimeistely jäi vaimon tehtäväksi. Raskas tehtävä, johon vaimo sai apua. Toimittaja Pasi Kostiainen haastatteli Paten tunteneita, ja näistä tarinoista tulee mukaan erilaisia näkökulmia joista kuitenkin piirtyy varsin selkeä kuva. Ikurin Pauli jäi Popeda-Paten vangiksi rooliin, josta ei ollut helppo päästä irti. Yleisö halusi nähdä alkoholiongelmaisen rokkikukon, ei sauvakävelevää kohteliasta teatterinystävää. 

Tarinat eri muodoissaan ovat kiehtoneet mua aina. Ja kirjat. Vanhemmilta sisaruksilta olen kuullut, että jo alta kouluikäisenä olin pitänyt lukupiiriä naapuruston lapsille kotitalon alakerrassa. Lainasin milloin minkäkin kirjan isän runsaasta kirjahyllystä, asettelin mummon silmälasit nenänvarrelle ja "luin" kirjaa kavereille ääneen. Kirja saattoi olla käsissäni ylösalaisin, mutta silti tarinaa riitti. 

(...)

Parin viikon ajan puhuin ammattilaisille elämästäni päivittäin useamman tunnin ajan. Olin aluksi innoissani, kun tunsin henkisen painolastin keskustelu keskustelulta helpottavan. Tuntui tosi mukavalta saada puhua avoimesti asioista, joista osasta olin vaiennut vuosikymmeniä konfliktia välttääkseni. Sitten terapeutti möläytti olleensa aina Popeda-fani. Hetken aikaa pohdin kuumeisesti, miten pääsisin tilanteesta noileesti ulos. Jollain lailla koin tulleeni huijatuksi. En toki epäillyt, etteikö ammattilainen vaalisi salassapitovelvollisuuttaan, mutta tuon tunnustuksen jälkeen jokin ovi sisälläni loksahti uudelleen kiinni. Avoimesti elämästään ja tunteistaan kertonut Pauli jäi taas kerran pahasti Popedan Paten jalkoihin. Noh, sehän ei ollut ensimmäinen eikä luultavasti viimeinenkään kerta. Se on julkisen ammatin kirous ja taakka. 

Jos on lukenut aiempia Pate-aiheisia kirjoja, jotain kertausta saattaa tulla mutta paljon on ihan uuttakin, etenkin Popedan jälkeistä elämää. On soolokeikkoja mutta myös juhlavuoden suunnittelua, juhlavuoden josta tuli suruvuosi.

Tykkään että tekstistä kaikuu vahvasti Paten ääni ilman siloittelua. Jumalaare kun hänellä riittää tarinoita! 50 vuotta muusikon ammattia tarkoittaa valtavaa määrää ihmisiä, keikkapaikkoja ja kilometrejä. Ehkä liikaakin, sillä Pate myöntää olleensa hirvittävän huono sanomaan ei ja päätyneensä siksi moneen projektiin joita ei kokenut omikseen.

Tämä on kiinnostava kirja, mutta myös surullinen. Paten teksteistä välittyy tekemisen meininki, jossa etenkin uran alku- ja loppupuolella oli myös tekemisen ilo. On tosi haikeaa lukea ajatuksia ja suunnitelmia juhlavuodesta, kun lukija tietää ennen Patea kuinka siinä käy. Niin se vain on, että joskus elämä on ihan pirun epäreilu.  

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

WSOY 2026

264 s. 

Johannes on elontiensä lopussa. Anna-sisar valvoo vuoteen vierellä, kysyy muistaako Johannes sitä ja tätä, ja kertoo tarinoita. Johannes muistaa kyllä, mutta haluaa päässään kertoa oman tarinansa kuolleelle vaimolleen Kaarinalle. 

Perheen evakkomatkasta se alkoi, yksinäisyyteen päättyi. Matkan varrelle mahtui paljon ja etenkin vaikeita asioita. Isän sotatraumat, homoseksuaalisuus ja itsemurha, kivulias suhde äidin kanssa, purkautunut kihlaus ja avioliitto toisen kanssa, huoli omien lasten pärjäämisestä, vaimon sairastuminen... Vakautta elämään ovat tuoneet pitkä ja pääosin tasapainoinen avioliitto sekä vuosikymmeniä kestänyt työ valokuvaajana. 

Päänsisäinen kuolinsiivous ei piilottele mitään eikä jätä mitään kertomatta. Johannes on auki, haavoittuvainen. Hän pyytää Kaarinalta ymmärrystä siihen, miksi hän oli niin kuin oli ja teki niin kuin teki. Elämä ei ollut täydellinen mutta se oli täysi. 

Äiti ynähtää. Ei sano mitään, odottaa vain, miten tilanne päättyy. Miksi minä olen aina lukenut siitä vain vihaa? En ole nähnyt muuta kuin huudot ja ilkeilyt, loukkaukset ja nälvimisen? Kuinka en ennen pelkoa? Onko se aivan uusi tunne vai onko se onnistunut peittämään sen niin hyvin? Kourieni alla äidin ranteet tuntuvat ohuilta kuin linnunluut. Se on jo vanha hento nainen, minun äitini. Puistatus käy lävitseni. Se tuntuu silmissä, kitalaessa, ikenissä.

Minulla on kaksi naista, joista täytyisi pitää huolta. Yksi itkuinen kaahaa pitkin roudanrikkomia maanteitä ja toinen seisoo tässä edessäni pelokkaana, seinää vasten naulittuna. Viha laskee kuin vuorovesi, paljastaa jälleen sisälle kerääntyneet suuret terävät kivet. Valuu alas lattialle ja imeytyy lautojen välistä välipohjan sahanpuruun. 

Irrotan otteeni ja äiti vetää kätensä alas. Hieroo ranteitaan kuin niitä pakottaisi. Silmiin se ei vieläkään katso. Mistä se olisi rakkautta oppinut, kun ei itse sitä mistään saanut?

Kinnunen kirjoittaa jälleen uskomattoman kauniilla kielellä uskomattoman koskettavan tarinan. 264 sivua riittää, ei tarvitse jaaritella kun osaa kertoa tiiviisti mutta painavasti. Johanneksen nykyhetki on muistisairauden takia repaleinen, mutta mennyt on kirkkaana mielessä. Joskus ehkä liiankin kirkkaana, sillä on paljon asioita jotka tekevät niin kovin kipeää vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Kaiken kantavana voimana on ollut rakkaus, joka ei murtanut vuoria vaan musertui niiden alle, nousten silti aina uudelleen. 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Luetut.net.