lauantai 9. helmikuuta 2019

Pirjo Toivanen: PROSECCOA, per favore!

Pirjo Toivanen: PROSECCOA, per favore!
Kuvat Reijo Toivanen
Stresa 2018
111 s.








Minä olen matkakirjaihminen, siitä ei pääse mihinkään. On valtavan kiinnostavaa lukea sekä yksittäisten matkojen kuvauksia että tarinoita pidempiaikaisesta oleskelusta ulkomailla. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen esimerkiksi Matti Rämön pyöräilykirjoja, Outi Nyytäjän Ranska-kuvauksia, Kirsi Pihan Medicien naapurissa -kirjaa, Anneli Vainion Ranska-kirjoja sekä Satu Rämön Islanti-kirjoja.

Yksi uusimmista tulokkaista on Toivasen pariskunnan kirja, jossa se näyttävät millaista on elää pienessä Stresan kylässä pohjois-Italiassa. Toivasilla on pitkä kokemus ulkomailla asumisesta, ja Stresassakin heillä on ollut asunto jo parikymmentä vuotta. Kylä on tuttu, niin myös paikallinen kulttuuri. Kirjassa ei niinkään pohdita asioita syvällisesti, vaan keskitytään kertomaan yksittäisistä sattumuksista. Kulttuurierot ovat takuuvarmoja sen suhteen, että niistä saa kirjaan hauskoja sattumuksia. Esimerkiksi avainten lukumäärä ja saunan rakentaminen ovat asioita, joissa riittää kummasteltavaa puolin ja toisin. 

Jos emme ole paikalla, postiljooni saattaa kirjoittaa kuitin, jolla lähetystä voi kysellä. Lappunen voi joutua väärään luukkuun, sillä laatikot on aakkostettu sukunimillä paitsi meidän laatikkomme Reijon etunimellä. Olemme saaneet tietää, että Stresassa on toinenkin Reijo, sattumalta samalla kadulla. 

Häneen emme olisi tutustuneet eikä hän olisi saanut kirjettään, ellemme olisi soittaneet hänen ovikelloaan. Postiamme on löytynyt englantilaisten Land-nimisten naapuriemme luukusta. Heidän laatikkonsa on samalla rivillä, pari laatikkoa vasemmalle. Vaikka nimemme eivät muistuta toisiaan, ne ovat italialaiselle postinkantajalle yhtä lailla vieraita.  

Toimittamatta jääneet postipaketit kulkeutuvat Gravellonaan, parinkymmenen kilometrin päähän, koska kylän postissa ei ole varastotilaa. Nykyisen kilpailutuksen vuoksi kansallisen postin rinnalle on ilmestynyt joukko toimijoita, jotka saattavat ostaa paikallisjakelun postilta tai ei, mutta jos emme vastaa summeriin, paketti joutuu ties minne. Emme tiedä mikä toimija ja missä, emme välttämättä tiedä edes odottaa lähetystä. Jos jakelija ei löydä vastaanottajaa, kirje tai paketti palautuu alkupisteeseen.

On kiva lukea pieniä tarinoita monipuolisista tilanteista. Lukija pääsee mukaan niin torille, junaan kuin vaellusretkille. Toisaalta olisi ollut kiva, jos erinäisiä sattumuksia olisi ollut enemmän, tai niistä olisi kerrottu laajemmin. Välillä tulee olo, että mennään pikakelauksella eteenpäin. Kirjassa ei ole järin paljoa sivuja, ja valokuvien osuus on suurempi kuin tekstin.

Valokuvat ovat ehdoton plussa. ne tuovat kylän ja sen elämän konkreettisemmaksi, lähelle. On helppo ymmärtää, miksi Toivaset alunperin ihastuivat Stresaan. Kirjan nimestä huolimatta viini jää taustalle, hyvä niin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "pienkustantamon julkaisu". Stresa on kustantamokentällä varsin tuore tulokas, ja ainakin vielä pieni joskin toiminta lienee jo vakiintunut. 

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Annika Eronen: Yöhön kadonnut

Annika Eronen: Yöhön kadonnut
Myllylahti 2018
351 s.









Annika Erosen toisessa dekkarissa komisario Hannu Savolainen joutuu palaamaan aiempaan selvittämättömäksi jääneeseen tapaukseen. 10-vuotias Linda Rask katosi 12 vuotta sitten, eikä hänestä sen koommin nähty jälkeäkään. Ei myöskään löydetty, ei elävänä eikä kuolleena. Nyt katoaa Tage Iversen, tanskalainen professori, joka juuri ennen katoamistaan tutki Lindasta kirjoitettua lehtiartikkelia. Mihin hän oli kiinnittänyt huomiota, mitä lehdessä oli sellaista mikä oli aikanaan mennyt poliisilta ohi? Miksi hän ei kertonut ajatuksestaan poliisille, ja ennen kaikkea, miksi ja minne hän on kadonnut? 

Hämeenlinnan poliisilla on käsissään juttu, josta ei ota selvää onko se yksi juttu vai monta. Tai ovatko kaikki osaset juttuja ensinkään. Lisäksi mukaan tulee uusia kiemuroita, jotka osaltaan laajentavat tutkintaa. Kuka hiippailee öisellä Katumajärvellä, missä on Linda Raskin päiväkirja jota kukaan ei ole nähnyt, entä miten Afganistan liittyy kuvioon? Kaiken työhuolen ohella Savolaisen huomiota vaatii hänen luokseen puolivahingossa muuttava sairas kissa. 

Paitsi Katumajärvi. Se kyllä yhdisti näitä kolmea viimeksi mainittua. Asuiko järven rannalla sarjamurhaaja, joka ei valikoinut uhrejaan millään tavalla? Savolaisen oli vaikea uskoa siihen. Jotakin muuta oli tekeillä, jotakin, mihin hänen olisi pitänyt löytää avain jo kauan aikaa sitten.

Ehkä hän ei ollutkaan työssään niin hyvä kuin oli ajatellut, Savolainen pohti. Eihän se välttämättä mennyt niin, että se työ, josta ihminen tykkäsi, oli se, jossa hän oli kaikista paras. Ehkä joku muu olisi jo heti alussa pystynyt selvittämään tämän kaiken pohjia myöten.

Tarina toimii pääasiassa hyvin. Afganistan-kuvio tulee mukaan kovin yllättäen ja myöhäisessä vaiheessa, siihen olisin kaivannut jotain pohjustusta jo kirjan alkupuolella. Nyt on vähän olo että okei, ketäs nämä hahmot ovat ja miten he liittyvät Katumajärveen. Merkitys kyllä selviää ja osoittautuu olennaiseksi, mutta jotain vihiä heidän osuudestaan olisi saanut tulla jo aiemmin. 

Se mitä en jaksa käsittää on, että miksi pitää käyttää samoja nimiä. Tämä tapahtuu muissakin kirjoissa, ei vain tässä. Että kun Savolainen asuu Hämeenlinnassa Rautatienkadulla niin tarviiko syyttäjä Jaalan olla Tampereella hotellissa Rautatienkadulla. Ja kun yhden sivuhenkilön nimi on Henri, niin tarviiko ohimennen mainitun ylikomisarion olla myös nimeltään Henri. Sitten ehkä, jos nimien kesken tapahtuisi juonen kannalta olennaisia sekaannuksia, mutta kun niin ei ole. 

Henkilöhahmot ovat kirjan ehdoton vahvuus. Yleensä jokaisesta kirjasta löytyy inhokki, tästä ei. Ainakin minä pidin kaikista hahmoista. Lisäksi on ihan mahtavaa, että poliisilaitoksella on porukan kesken hyvä henki, ilman keskinäistä kyräilyä. Savolainen on selkeä päähenkilö, mutta hänen ei tarvi ratkaista tapausta yksin, ajattelemalla ja muille ajatuksiaan paljastamatta. Ei, Hämeenlinnassa toimii tiimi. Iloitsen tietenkin siitäkin, että Erosen poliiseilla ei ole päihdeongelmia. Miten virkistävää, kun aamun huolena on kissan huono ruokahalu, ei se montako krapularyyppyä tai pilleriä pitää ottaa että saa itsensä siirrettyä poliisiasemalle aamupalaveriin! Lisäksi naiset ovat tasaveroisia poliiseja, eikä heitä pidetä pyrkyreinä tai tyttösinä. Ja Leevi-kissa, siinä vasta huipputyyppi onkin! :) 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 7, "kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt". Niitä on useita. Tampereen Rautatienkadun Scandicissa olen ollut koulutuksessa, myös Sorinkadun poliisiasema on tuttu. (Tarkennettakoon, että odottelin ystävääni joka haki infoa poliisikouluun hakemisesta.) Toisen ystäväni asuessa joitain vuosia sitten Hämeenlinnassa olen kävellyt minäkin kirjaston ohi ja käynyt Aulangolla, Linnan puistossa en ehkä käynyt mutta ainakin lenkkeilin rantatiellä Linnan vieressä.

Yöhön kadonnut on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta, Kirjavinkit ja Luetut.net

tiistai 22. tammikuuta 2019

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi
WSOY 2018
424 s.
Päällys Mika Tuominen






Päivi Lipposen esikoisromaani on luokiteltu takakannessa faktafiktioksi. Tapahtumat, henkilöhahmojen kohtalot ja valtaosa repliikeistä pohjautuvat laajaan lähdeaineistoon, toki taiteellisella vapaudella muokattuina. Kirjassa eletään vuosien 1917-1945 välillä Suomessa, Saksassa ja Venäjällä; alussa ja lopussa tehdään lyhyet piipahdukset 2010-luvulle. Nähdään ihmisen elämän ihanuus ja kurjuus muodossa, jossa ihanuus katoaa nopeasti ja kurjuus valtaa kaiken tilan. 

1910-luvulla Timo on punaiselle aatteelle uskollinen. Kun valkoinen puoli voittaa, hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä Venäjälle. Vaimo Alma jää Suomeen pienen Ailan kanssa. Timo haluaisi heidät mukaan mutta Alma päättää jäädä. Venäjällä Timo saa uuden perheen, ja toinen puoli tarinaa onkin Timon pojan Vladin elämästä ja kohtalosta. 

1930-luvulla Aila päätyy Saksaan juutalaiseen Sternin perheeseen. Hän tapaa saksalaisen miehen, Frantzin, ja rakastuu. Sota kuitenkin kutsuu Frantzia. Vuosien vieriessä Aila päättää tehdä osansa, palata Suomeen, ilmoittautua lotaksi ja mennä töihin kenttäsairaalaan. Sternit kokevat yhä ahtaammaksi muotoutuvat rajat sille, mitä juutalaiset saavat tehdä ja olla. Perheen tyttärelle Judithille tarjoutuu mahdollisuus paeta, mutta hän ei halua jättää perhettään. He kuitenkin joutuvat eroon toisistaan. Judith on samaan aikaan sekä vihainen että kiitollinen entiselle naapurilleen ja ystävälleen Hansille. Hans yritti auttaa häntä, mutta Hans on natsisotilas. 

Linnut sirkuttivat, mutta muuten metsä oli hiljainen. Aila tunsi koti-ikävän kasvavan kuullessaan havupuun latvuksesta rapinaa ja havaitessaan oravan hyppelevän oksalta toiselle. Metsän tuoksun aisti voimakkaana, mutta se oli erilainen kuin koti-Suomessa.

Aila seisahtui aukealle paikalle. Hänen kenkänsä korko upposi hiekkaan ja tarttui johonkin. Hän tempaisi jalkansa ylös maasta, mutta kenkä lähti irti jääden hiekan alle kiinni. Tasapainoillen, varoen ettei sukka koskettaisi maata, hän kyykistyi vetämään jalkinettaan maasta. Vasta silloin hän tajusi kävelevänsä tuoreen joukkohaudan päällä.

Ensi alkuun oli vähän kummallista lukea kirjaa, jossa on useimpien lukujen lopussa lähdeviite. Äkkiä siihen tottui, tai ainakin minä totuin. Osa lähteistä on sellaisia, jotka olen itsekin lukenut, muutama muu vaikutti kiinnostavalta. Harmi kuitenkin, että ainakin kolme lähdeviitettä on sellaisia, joita ei löydy lähdeluettelosta (Harding, Lucas ja Sulasmaa). Lisäksi tekstissä on jonkin verran pieniä nimilapsuksia. Esimerkiksi Below on tekstissä ja lähdeluettelossa Below, lähdeviitteessä Belov. Frantzista tulee ainakin kertaalleen Frans, ja Judith onkin keskellä lukua kertaalleen Aila. Sinänsä nämä eivät haittaa lukukokemusta, mutta sen verran paljon niitä on että minä kiinnitin asiaan huomiota. 

Mutta kun unohdetaan pilkun- eli kirjainten viilaus, kyseessä on valtavan hieno ja tärkeä kirja. Suurin ansio menee mielestäni sille, että sotaa käsitellään tasapuolisesti molemmista näkökulmista, niin saksalaisten kuin venäläisten kokemana. Valtioiden päämiesten uho ja ohjeistus on kummallakin puolella valtavan kaukana siitä todellisuudesta, jota sotilaat kokevat päivä ja vuosi toisensa jälkeen. Sekä Hitler että Stalin ovat vakuuttuneita siitä, että vihollinen nujerretaan muutamassa kuukaudessa, ja kun niin ei käy, sadattuhannet ihmiset saavat kärsiä, niin sotilaat kuin siviilit. Päivästä toiseen sota syö sekä fyysistä että henkistä voimaa, ja jokainen joutuu löytämään keinonsa pysyä hengissä ja järjissään. Pudotus mahtavasta järjestäytyneestä yhteiskunnasta totaaliseen kaaokseen ja tuhoon on järisyttävä. 

Ihmisyyden vuoksi on raskas kirja lukea. Alussa kaikki on kelvollisesti, mutta vähitellen onnenhetket jäävät vähemmälle. Sodan uhka tulee lähemmäs, kunnes sota iskee täysillä päälle. Sitten lukijaa odottaa kurimus. Minä en pystynyt lukemaan puolta kirjaa kerralla, vaan lukemista oli pätkittävä. Ei riittänyt kuukauden laina-aika tämän kanssa. Lukiessa mietin, että hyvä tavaton kuinka kauheaa Päivi Lipposella on mahtanut olla hänen kootessaan aineistoa kirjaa varten. Lähdeluettelo on suoraviivainen polku täyteen pimeyteen. 

Laitan tämän Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 1, "kirjan kannessa on ihmiskasvot". Mietin pitkään, että olisiko parempi kohta 8, "kirjan lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen". On ehdottoman tärkeää muistaa asiat, jotka johtivat toiseen maailmansotaan, jotka juontuivat vuosikymmenten takaa, on ehdottoman tärkeää muistaa ja estää vastaavan toistuminen. Tämä olisi voinut olla myös kohta 21, "julkisuuden henkilön kirjoittama kirja". Päädyin kuitenkin kasvoihin, koska pidän kirjan kannesta. Ainoa omistamani mustavalkovalokuva on isäni vanhempien hääkuva 1940-luvulta

Ihmisyyden vuoksi on luettu myös blogeissa Kirjabrunssi, Joukon TaideblogiKirjat kertovat ja LM-mummin kirjastossa

lauantai 12. tammikuuta 2019

Fiona Barton: The Child

Fiona Barton: The Child
Bantam Press 2017
433 s.









I've always thought that's a funny saying. Let sleeping dogs lie. Because sleeping dogs always wake up eventually, don't they?

Pidin Fiona Bartonin esikoisteoksesta Leski, ja kiinnostuin kun löysin kirjastosta hänen toisen kirjansa. Alkuasetelma on kutkuttava: rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen luita. Uutinen ei saa paljoa tilaa ennen kuin paljastuu, että kyseessä eivät suinkaan ole ikivanhat luut vaan kohtalaisen tuoreet. Leskestä tuttu toimittaja Kate Waters kiinnostuu asiasta. Kuka vauva oli, ja miksi hänet oli haudattu juuri tuohon paikkaan? Juttua ei tutki Bob Sparkes - myös hän Leskessä esiintynyt - mutta Bobin kautta Kate saa yhteyden poliisivoimiin, ja Bobin kanssa hän voi tehdä pohdintoja asiasta. Apunaan lehden uusi harjoittelija Joe hän alkaa syventyä tapaukseen. 

And today the baby is still here. Insistent. Demanding to be acknowledged.

Toisaalla on Emma, ahdistuneisuudesta kärsivä nainen, joka järkyttyy lukiessaan lehdestä pikku-uutisen löydöstä. Ja kun juttu vain paisuu, Emman elämä menee yhä enemmän sekaisin. Miksi? Mikä on hänen salaisuutensa? Miksi hänen on niin vaikea poistua kotoaan? 

Kolmas tarinan keskeisistä henkilöistä on Angela, nainen joka on vuosia sitten kokenut suuren tragedian. Uutinen järkyttää myös häntä. Mitä hänen perheellään on tekemistä löydön kanssa? 

Tapahtumakulku linkittää nämä kolme naista yhteen. Asiat selviävät heidän kannaltaan tuskastuttavan hitaasti, vaikka lukija pitääkin siitä ettei edetä liian vauhdilla ja että matkalla riittää yllätyksiä. Loppu on mielenkiintoinen, tavallaan yllättävä mutta tavallaan myös odotettavissa oleva. 

Joku tässä tökki pitkin matkaa, en oikein osaa nimetä tarkkaan että mikä. Ehkä se oli Emman hahmo, ehkä liikaa puidaan hänen pahaa oloaan ja lääkitystään. Alkuvaiheessa Emma alkoi jopa vähän ärsyttää, mutta yhtäkkiä huomasin pitäväni hänestä sitä enemmän mitä pidemmälle kirja eteni. Sen sijaan Kate on loistava alusta loppuun. 

Takakannen esittelyteksti oli lopulta parempi kuin tarina, terveisiä vaan hänelle joka sen on tehnyt. Tarinassa on kuitenkin riittävästi imua, jotta luin sen mieluusti ja varsin vauhdikkaasti loppuun. 

Kirja on juuri suomennettu nimellä Lapsi. Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 2, "kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä". Tässä etsitään kahta. 


sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
Kansi: Marjaana Virta
WSOY 2018
luettu e-kirja








Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta
erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä 
heijastaa

Oijoi millaisella herkkupalalla uusi "lukuvuosi" alkaa! Luin Tuukka Pietarisen runokokoelmaa bussissa matkalla kaupungin toiselle laidalle. Hymyilin, luin hitaasti, palasin vähän matkaa takaisin, jatkoin eteenpäin, palasin alkuun. Monia runoja luin uudelleen, toiset kokonaan, joistakin osan. Tänään luin sen uudestaan.

Suuressa palapelissä he yrittävät asettua
oikein suhteessa
varjoihinsa jotka yrittävät asettua oikein
suhteessa aurinkoon

Pidän hurjan paljon siitä, miten runot rakentuvat. Pidän toisteisuudesta, siitä miten asiat kiertyvät toistensa ympärille erotakseen taas. Miten runot kohoavat kuin vuoren huipulle, josta eivät laskeudukaan toiselle puolelle vaan vierivät takaisin mäen alle, lähtöpisteeseen. Rakastan sitä, miten valtavan isoja asioita kerrotaan vähäisellä sanamäärällä. Joskus riittää yksi sana, että runon koko maailma kääntyy vinksalleen. Kokoelmassa ei ole yhtään turhaa sanaa, ei yhtään tyhjäkäyntiä. 

Hän näki maisemassa ihmisen, muttei
ymmärtänyt
että se oli hän itse

Ihminen katosi ja maisema jäi, mutta hän ei
ymmärtänyt vielä silloinkaan

Jo ensimmäinen runo viritti olon, että voi vitsi tästä kirjasta tulen tykkäämään. Tunsin itseni onnelliseksi lukiessani. Sinänsä hämmentävää, koska runoissa on varsin rajuja asioita yksinäisyydestä, ohi kulkemisesta, hylkäämisestä, maailman ja elämän tuhoutumisesta. 

Tässä on kirja jonka aion hankkia omaksi, olen varma että palaan tähän vielä monta kertaa. 


Helmet-lukuhaasteesta täyttyy ensimmäisenä kohta numero 5, "kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi". Yksin ja toisin oli viime vuonna Hesarin esikoispalkintoehdokkaana. 



lauantai 5. tammikuuta 2019

Kirjakevät 2019: näitä odotan eniten

Hankien keskellä on mitä mainioin aika suunnata katse kevääseen, alkaahan kirjauutuuksia putkahdella heti tammikuussa. Katalogeja lueskelemalla olen saanut lukulistalle paljon lisää tavaraa, mutta koska tila ei riitä listaamaan kaikkea niin nostan esiin 10 odotetuinta. Ne ovat:

  • Matti Rämö: Polkupyörällä napapiirille. Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä. Minerva. Olen nauttinut suuresti Rämön pyöräilykirjoista, niin luettuna kuin kuunneltuna. Jotkut olen lukenut pariinkin kertaan. Islanti on suosikkini, hälyinen Intia ei niinkään. Pitkistä pyörämatkoista lukeminen on ollut ajoittain suorastaan meditatiivista. 


  • Hideo Yokoyama: 64. Bazar. Lapsiin kohdistuvia rikoksia on ollut viime vuosina jännäreissä kovin paljon, mutta on mielenkiintoista lukea Japani-versio. Lapsen katoaminen aiheuttaa traumoja niin perheelle kuin tapauksen tutkijoille. 14 vuotta myöhemmin toinen lapsi katoaa, ja yksinäinen poliisi-susi päätyy tutkimuksissaan jonkin ison äärelle. Esittelytekstin perusteella ei ehkä erityisen originelli kuvio, mutta Japani tuo siihen omat mausteensa.

  • Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. Tammi. "Mies, nainen ja tarjoilija. Lumous, joka saa kadonneen ajan palaamaan." Eihän tällaista voi ohittaa!

  • Aki Salmela: Eläimen varjo. Tammi. Salmelan runoja olen lukenut paljon, kokoelmat ovat sellaisia joihin haluan palata yhä uudelleen.

  • Håkan Nesser: Café Intrigo. Tammi. Olen pitänyt valtaosasta Nesserin kirjoista. Kaupunkisarjassa on ollut pari, joista en niin piitannut, mutta pääosin hän kirjoittaa valtavan hienoja, syvältä koskettavia tarinoita.

  • Liisa Jokinen: Live like a Finn. WSOY. Tapanani on pommittaa saksalaista, puolisuomalaista miesystävääni suomalaisuusaiheisilla kirjoilla. Tavatessamme hän lukee englanninkielisiä ääneen, ja usein saamme aikaan mielenkiintoisia keskusteluja siitä, miten jokin asia on Suomessa ja miten se on Saksassa. Toki hän tuntee suomalaista kulttuuria paljon enemmän kuin minä saksalaista, kiitos suomalaisen äidin ja äidinpuoleisten sukulaisten.

  • Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava. Tarviiko perustella? 

  • Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. Into. Suomalainen kirjoittaa portugalilaisesta poliisista, alkuun ehkä hiukan yllättävää mutta jo ensimmäinen kirja osoitti että kuvio toimii. Avausosa oli jo todella hyvä, toinen ehkä vielä hitusen parempi, joten kolmososa kiinnostaa ja saa suuret odotukset.

  • Aki Nummela: Juokse nopeammin, taloudellisemmin ja pidemmälle. Fitra. Juoksuharrastukseni on vuosien saatossa muuttunut jo melko vakavaksi, mutta koska aloitin yli 30-vuotiaana niin kehittymisen varaa on vielä paljonkin. Nummelan vankka osaaminen sekä juoksijana että valmentajana herättää odotuksen, että saan kirjasta paljon irti.

  • Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana. Kirjapaja. Aluksi luulin tämän olevan fiktiota mutta kyse onkin tositarinoista kirjakauppiaan elämästä. Totta tai tarua, samapa tuo. Aihe on joka tapauksessa sellainen, että tämä on pakko lukea.

Entäpä te hyvät lukijat, mitä kirjaa tai kirjoja odotatte?


keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Lukuhaaste: Maailman ympäri 80 päivässä

Viime syksynä pidin kirjavinkkausta ja keräsin kirjakärryjä kahdeksasluokkalaisille aiheena "Lukemalla maailman ympäri". Yksi vinkatuista oli tietysti teeman klassikko eli Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä, joka onneksi on olemassa myös selkokirjana. 

Tuosta sain idean: entäs jos tekisin blogihistoriani ensimmäisen itsekeksityn lukuhaasteen? Nimenomaan niin, että haasteessa noudatetaan Phileas Foggin matkan aikataulua ja karttaa. Pian totesin, että Fogg on pysähtynyt paikoissa, joihin liittyvää kirjallisuutta ei ole kuin korkeintaan jokin yksittäinen matkaopas. Tehkäämme siis niin, että oikea maa riittää, ei tarvitse olla juuri siihen tiettyyn kaupunkiin sijoittuva kirja. 

Haasteen säännöt:

  • Haasteen voi aloittaa milloin tahansa. Jos haluat aloittaa heti, ole hyvä. Jos haluat aloittaa samaan aikaan kuin milloin Fogg lähti liikkeelle, alkamispäivämäärä on 2.10. Voit lukea siihen tahtiin kuin Fogg liikkuu, aikataulu tähän on alempana. 

  • Kohdemaat ja -kaupungit sekä aikataulu noudattavat Vernen tekstiä. Olen poiminut sieltä päivämäärät, milloin Phileas Fogg on saapunut minnekin. Noudatan Vernen aikataulua, en Foggin. Alkumatkasta Fogg kirjoittaa muistiinpanoihinsa olleensa Lontoon ja Adenin välissä Pariisissa, Torinossa, Brindisissä ja Suezissa. Mutta koska Fogg ei enää myöhemmin mainitse paikkoja ja päivämääriä, päätin jättää hänen listauksensa pois. Jätin pois myös Ison-Britannian Queenstownin; Amerikan-laiva saapui sinne ja sieltä lähdettiin junalla Lontooseen jonne saavutaan samana päivänä.

  • Lukuaikaa on 80 päivää eli mikäli aloitat 2.10 urakan tulisi olla valmis 21.12. Postausaikaa on hieman pidempään eli kuun loppuun asti. Näin ollen lukuhaaste kestää koko vuoden :) En kuitenkaan aio olla niuhottaja, eli jos käytät lukemiseen 360 päivää niin se on täysin ok. Tai jos aloitat 2.3. ja olet valmis 21.5. Oma suunnitelmani on aloittaa 2.10, toivottavasti muistan :D 

  • Suosittelen linkittämään postaukset alle kommenttikenttään, joko yksittäin tai linkkinä koostepostaukseen. Yritän havaita kaikki ja laittaa mukaan omaan koontiini. Käytäthän postauksissa hashtagia #maailmanympäri80päivässä 

  • Matkan aikataulu on tämä:
         Lontoo / Iso-Britannia (2.10.)

         Aden / Jemen (14.10.)

         Bombay eli nykyään Mumbai / Intia (20.10.)

         Kalkutta / Intia (25.10.)

         Hongkong / Kiina (6.11.)

         Jokohama / Japani (14.11.)

        San Francisco / Yhdysvallat (3.12.)

        New York / Yhdysvallat (11.12.)

        Lontoo / Iso-Britannia (21.12.)

Kuka lähtee mukaan? :) 

PS. Tiedän että kuvassa oleva teksti on pienellä. Sain lisättyä tekstin ja vaihdettua värin, mutta suurentaminen ei onnistunut. Ainakaan vielä, yritän toisena päivänä uudelleen.