Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Venäjänkielinen alkuteos Poslednie svideteli: sto nedetskikh kolybelnykh (1985, toinen laitos 2013)

Suomentanut Pauli Tapio

Tammi 2026

365 s. 

Svetlana Aleksijevitšin kirjat sekä toistavat toisiaan että ovat hyvin erilaisia. Tällä kertaa hän on haastatellut ihmisiä, jotka suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan aikaan olivat enintään 15-vuotiaita. Lyhyissä muisteluissa toistuvat kodin jättäminen, isän lähteminen sotaan, kaduilla ja joka paikassa nähdyt kuolleet, nälkä... Vain muutamassa tarinassa isä palaa kotiin, muuten hän joko kuolee tai jää kadoksiin. Jonkin verran menehtyy myös äitejä, sisaruksia, muita sukulaisia ja ystäviä. Ilonpilkahduksia näkyy vain muutamassa tarinassa. Ehjänä ei selviä kukaan. 

Kolhoosin lehmät ajettiin ulos ladosta, ja ihmiset ajettiin sisään. Myös meidän äitimme. Minä ja pikkuveli istuimme pensaikossa. Hän oli kaksivuotias. Hän ei itkenyt. Myös koira istui kanssamme.

Aamulla menimme kotiin. Talo oli entisellään, mutta äitiä ei ollut. Eikä ketään muutakaan. Vain me olimme jäljellä. Lähdin hakemaan vettä. Uuni oli lämmitettävä, ja veli pyysi kylpyyn. Vinttikaivossa roikkuivat naapurimme. Lähdin kylän toiselle laidalle, missä oli lähdevesikaivo ja koko kylän paras ja herkullisin vesi. Sielläkin roikkui hirtettyjä. Palasin ämpärit tyhjinä. Veli itki nälkäänsä. "Anna leipää. Anna kannikka." Kerran purin häntä, jotta hän lakkaisi itkemästä. 

Onhan tämä aivan kammottavaa luettavaa, ja myös turhauttavaa. Kuinka moni lapsi elää nyt samanlaista arkea sodissa ympäri maailmaa? Kirja on ilmestynyt jo 40 vuotta sitten, siinä muistellaan aikaa vielä 40 vuotta taaksepäin, eikä mikään ole muuttunut. Vuosikymmeniä myöhemmin Aleksijevitšin kanssa keskustellessaan ihmiset itkevät koska lapsuusmuistot tekevät yhä niin kipeää - epilogin mukaan keskusteluja on käyty vuosina 1978-2004. 

Kirjan nimi on kipeän osuva. Nämä tarinat eivät todellakaan sovi lapsille, ja silti ne kertovat asioista jotka tapahtuivat lapsille. Tarinat ovat lyhimmillään parin ja pisimmillään muutaman sivun mittaisia. Tämä on tehokasta. Kun tarinoita on sata, mukana on monta erilaista mutta silti niin samanlaista kohtaloa. Koko lapsuusaikaa ei yleensä käydä läpi vaan joku kertoo sodan alkupäivistä, joku ajasta keskellä sitä ja joku on juhlimassa voitonpäivää. Nuorin haastateltu on kaksivuotias, ja hän toki myöntää ettei tiedä mitä muistaa itse ja mitä on kerrottu hänelle. Suurin osa muistaa, enkä ihmettele. Kun näkee perheensä teloituksen tai syö variskeittoa, sitä tuskin unohtaa. 

Ihmettelin sitä, miksi kirja on suomennettu vasta nyt. Toki muutkin Aleksijevitšin teokset on suomennettu viiveellä, jopa vuosikymmeniä niiden ilmestymisen jälkeen, mutta silti. Edellinen suomennos Sinkkipojat ilmestyi 2023, sitä edellinen Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia vuonna 2018, eli ei näitä kovin usein tupsahtele. Toisaalta, en tiedä jaksaisivatko ihmiset lukea tällaista joka vuosi, mutta toisaalta, nämä herättelevät ajattelemaan mitä ihmiset ovat kokeneet ja millaisia seurauksia he kokemastaan kantavat. 

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

 

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

Kirjapaja 2026

204 s. 

Erilaiset matkakertomukset ovat kyllä aina kiehtovaa luettavaa, ei väliä onko matka tehty kävellen, pyörällä tai junalla. Edellisessä kirjassaan Kauppinen polki puolisonsa kanssa reilun vuoden ajan Etelä-Amerikassa, nyt heidän reissunsa kesti noin 3,5 kuukautta. Suunnitelmissa oli jatkaa matkaa Kaakkois-Aasiaan, mutta elämä tuli väliin ja se reissu jäi myöhemmäksi. Toivottavasti se joskus toteutuu ja toivottavasti saamme lukea myös siitä kirjassa. 

Syksyllä 2024 Kauppisen pakkasivat polkupyöränsä ja muut varusteet ja lensivät Japaniin. Kolmen kuukauden viisumivapaa oleskeluaika riitti siihen, että he ehtivät pyöräillä kaikilla neljällä saarella. Eikä tarvinnut pitää kiirettä vaan oli mahdollista tehdä parin päivän pysähdyksiä pienine päiväretkineen. Etelä-Korean halki kulkee reilun 600 kilometrin pituinen hyväkuntoinen pyöräilyreitti, siihen pariskunta käytti pari viikkoa aikaa. Jotkut kiitävät reitin läpi neljässä päivässä, mutta miksi kiirehtiä jos ei ole pakko. 

Aamusumu on kylmän yön jäljiltä paksua kuin mannapuuro. Se tuntuu kalsealta suikertaessaan kaula-aukosta sisään ja nielee pyörätien harmaan asfaltin muutamien metrien näköetäisyydeltä. Joen toista puolta ei näy. Yöpakkanen on kuurannut siltalaudoitukset. Ne tuntuvat pyörän renkaan alla liukkailta. Jalkaudun työntämään pyörää, etten kaatuisi. Viimeinen asia mitä kaipaan, on katkennut jalka tai käsi. Surusta särkyneessä sydämessä on tarpeeksi kestämistä. Haikeuden ja harmauden keskellä havahdun siihen, kuinka kaunis talveen valmistautuva luonto onkaan. Kun aurinko alkaa vähitellen lämmittää ja näkökenttä laajentua, havaitsen yksinäisen kalastajan, joka virvelöi joen partaalla kastepisaroiden kimmeltäessä rantakasvien lehdillä. Hiljaisuuden rikkoo soutuvenenelikolle tahtia huutava perämies. 

Pyöräillessä matkavauhti on sen verran hidas, että matkaaja ehtii havainnoida asioita. Tykkään Kauppisen tavasta maalata eläväisiä tuokiokuvia, joihin lukija imeytyy mukaan. Samalla kuvaus on realistinen, eikä matkalla kohdattuja hidasteita ja vaikeuksia jätetä pois. 

Karttaan on merkitty 32 kaupunkia mutta koska sivuja on vain parisataa, niin se tarkoittaa että mitään tarkkoja kaupunkikuvauksia ei saada. Toisaalta se kuuluu asiaan koska tärkeää on se mitä pyörän satulassa nähdään ja koetaan, toisaalta olisi ollut kiva lukea esimerkiksi kolmipäiväisestä Sapporo-pysähdyksestä edes jotain. 

Lopun varustelista hämmästyttää tässäkin kirjassa. Vaikka suuri osa on pienikokoista ja esimerkiksi alushousuja on mukana vain kolmet per henkilö, jaksan ihmetellä miten kaiken saa pakattua vain muutamaan laukkuun ja vieläpä niin että palikka löytyy sitä tarvittaessa. Kokemuksella lienee osuutta asiaan. Kymmenet tuhannet kilometrit yli 30 maassa ovat antaneet vankkaa pohjaa. Sitä tälläkin matkalla on tarvittu varauduttaessa elokuisiin yli 20 asteen päivälämpötiloihin ja marraskuun kymmenen asteen yöpakkasiin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 25, "matkakertomus". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjahilla sekä Kirjasta kirjaan.

Uketsu: Strange Pictures

 

Uketsu: Strange Pictures

Japaninkielinen alkuteos HENNA E (2022)

Englanniksi kääntänyt Jim Rion 

Pushkin Press 2025

238 s. 

Neljä kertomusta, neljän henkilön piirtämiä kuvia. Aluksi kuvat näyttävät tavallisilta, mutta kun joku kertomuksen hahmoista alkaa tutkia niitä tarkemmin niin niistä alkaa paljastua mitä oudoimpia asioita. Hyvin häiritseviä. Usein kuvien tulkitseminen kestää pitkään, pahimmillaan jopa vuosia. Kuvien vihjeitä tulkitsemalla tarinoiden hahmot pääsevät kuolemantapausten jäljille. 

Jokainen kertomus on oma tarinansa, mutta niissä on lanka joka sitoo ne toisiinsa. Vaikka aikajana on pitkä ja kertomukset keskenään hyvinkin erilaisia, kuviosta muodostuu lopulta selkeä. 

She compared her picture and Yuta's and noticed a small difference. 

The black and grey crayon weren't smudged in Yuta's picture. 

The section that had been scribbled out in grey still had clean black lines. The grey scribbles were so forceful that any lines underneath it should certainly have been smudged and smeared. Why were the lines so clean? 

Ms Haruoka sat deep in her thought for a time, then suddenly arrived at the very simple answer. 

'Of course. He must have drawn the building afterwards.'

Yuta hadn's scribbled out any part of the apartment building in grey. First, he had scribbled out a section of paper, and then drawn the building over it. The black lines went over the grey. That explained the lack of smearing. But then...

'Why did he do it at all?'

Huu, tämä oli kyllä todella jännittävää luettavaa! Vaikka lukija tietää tiettyjen hahmojen kuolleen, on silti todella koukuttavaa lukea tapahtumien taustojen selviämistä vähän kerrassaan, joskus äärimmäisin pienin askelin. Piirustuksia tulkitsevat hahmot ovat välillä turhautuneita, kunnes he saavat yhä uudelleen oivalluksia jotka vievät selvitystyötä eteenpäin. Piirustuksista paljastuu asioita, jotka yllättävät kerta toisensa jälkeen niin henkilöhahmot kuin lukijan. 

Japanilainen kulttuuri jää vähälle huomiolle, niin paljon keskitytään tulkitsemaan piirustuksia ja pähkäilemään mitä on tapahtunut tai mitä olisi voinut tapahtua. Joitakin yksittäisiä tilanteita ja lauseita on, mutta hiukan enemmän olisi voinut olla ilman jännitteen särkymistä. 

Kirja on tulossa suomeksi kesällä nimellä Outoja kuvia, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen. Laitoin kirjastovaraukseen Uketsun toisen kirjan, joka on englanniksi nimeltään Strange Houses. Todennäköisesti luen myös kolmannen nimeltä Strange Buildings. Ehdottomasti virkistävää että tämä suomennetaan, on vähän erilaista kuin viime vuosina ilmestyneet kahvilat ja valokuvaamot ja kirjakaupat ja mitä niitä nyt onkaan.

Naurattaa Uketsun kirjojen alkuperäiset nimet, olen Henna ja ennen naimisiinmenoani sukunimeni alkoi e-kirjaimella :D Muut englanniksi käännetyt ovat kirjastotietokannan mukaan japaniksi Henna ie ja Henna ie 2. Tosin googlaamalla löysin englanninkielisiä sivuja joissa tämä oli nimellä Hennae tai Hen na e. Itse kirjoitin isolla, koska niin se on kirjaan painettu. 

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen", kirjastotietokannan mukaan on sekä jännitystä että kauhua. Vuoden 2025 Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 37, "kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä". Lisäksi laitan Kirja joka maasta -haasteeseeni Japanin, kas että sitä ei siellä vielä ollut. 

Anne Tyler: Jää hyvästi

 

Anne Tyler: Jää hyvästi

Englanninkielinen alkuteos The Beginner's Goodbye (2012)

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Otava 2013

203 s.

Aaronin puoliso Dorothy kuolee onnettomuudessa kotona. Shokki ja myös syyllisyys pitävät Aaronia tiukasti otteessaan. On lukematon määrä "mitä jos"-kysymyksiä, etenkin kun heidän viimeiset sanansa toisilleen olivat riitaisat. Mitä jos päivän aikana olisi tapahtunut sitä tai tätä, olisiko vaimo yhä elossa tai olisivatko he kuolleet yhdessä? Onnettomuus on vaurioittanut taloa, ja koska Aaron ei heti kykene toimimaan niin talonkin tilanne pahenee. 

Vaikka Aaron muuttaa sisarensa Nandinan luo ja palkkaa rakennusurakoitsijan, sisäinen kaaos ei helpota. Ei, kunnes eräänä päivänä Dorothy ilmestyy. Lyhyesti mutta kuitenkin. Myöhemmin Dorothy ilmestyy yhä uudelleen, aina vähäksi aikaa kerrallaan. Montaa sanaa ei vaihdeta, mutta vähitellen Aaron hyväksyy tapahtuneen ja antaa itselleen anteeksi. 

Sitten vähän noukkimista keittiöstä ja makuuhuoneesta. Ei mitään isoa. Dorothy oli ollut perheen sotkija. Tähän mennessä olin poiminut useita hänen vaatteitaan eri puolilta huonetta ja palauttanut hänen kampansa ja heinänuhapillerinsä lääkekaappiin. En yrittänytkään heittää mitään pois. En vielä. 

Illan mittaan puhelin soi monta kertaa, mutta tarkistin aina soittajan nimen ennen kuin vastasin. Jos se oli Nandina, oli helpointa vastata. Hän ilmaantuisi oveni taakse, jos en ilmoittautuisi elävien kirjoihin. Mutta Millerit, aina vonkaamassa minua kanssaan sinfoniakonserttiin, tai iänikuinen Mimi King. Onneksi olin älynnyt ottaa puhelinvastaajan pois päältä. Aluksi olin antanut sen olla ja syyllisyydentaakka vastaamattomista puheluista oli melkein musertanut minut, kunnes muistin OFF-nappulan. 

Tämä on surullinen mutta silti jotenkin lämminhenkinen tarina. Esittelytekstin perusteella en ollut osannut odottaa Dorothyn olleen vasta nelikymppinen ja häntä kahdeksan vuotta nuoremman Aaronin vähän päälle kolmenkymmenen. Kun päähenkilöt ovat itseä nuorempia, se ehkä kirpaisee hippusen enemmän. 

En ole menettänyt ketään noin läheistä, mutta olen seurannut suht läheltä kaksi vuotta kestänyttä surutyötä lapsen kuolemasta, sitä kuinka vanhempi yrittää koota elämänsä kasaan aikuistuvan lapsen äkillisen menetyksen jälkeen. Sitä kautta ymmärrän Aaronin ärtymyksen siitä, kuinka hänelle sanotaan että hän löytää vielä uuden puolison ja kuinka hänet yritetään järjestää yksiin toisen nuoren lesken kanssa. Näiden kahden vuoden aikana olen nähnyt, että suruprosessit ovat yksilöllisiä eikä siihen ole olemassa päivämäärää milloin avohaavasta tulee arpi.

Vaikka Aaron on hukassa, hänellä on työpaikka pienessä kustantamossa jossa on vain muutama työkaveri, siskonsa yksi heistä. Hänellä on rutiineja joihin palata, silloinkin kun ihmiset ja talon tilanne ovat liikaa. Pidän rakennusurakoitsija Gilistä, hän tuntuu ymmärtävän Aaronia ja osaa myös tehdä ehdotuksia siitä, miten talosta tehtäisiin sellainen ettei se muistuta onnettomuudesta. Pieni askel kerrallaan Aaron käy läpi lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan ja astuu samalla kauemmas akuutista surusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja on Otavan kirjaston kirjalistalla". En vielä ollut tehnyt täsmähakua haastetta varten, kun satuin bongaamaan tämän kirjaston palautushyllystä.

Kirja on luettu esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Tarukirja ja Kirjasähkökäyrä.

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä

 

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä

Ruotsinkielinen alkuteos Detta möte (2002)

Suomentanut Saara Villa

Schildts 2003

291 s. 

On aika jatkaa Vuosi Afrikassa -lukuhaastettani, jottei se pääse unohtumaan. 

Kesällä 2000 Vivi-Ann Sjögren oli yksi kuudestatoista taiteilijasta, jotka saivat stipendin Villa Karoon Beniniin. Syksyllä hän asettui instituuttiin. Stipendiaatteja tuli ja meni, sillä jotkut olivat siellä vain muutaman viikon, jotkut kolme kuukautta. Paikalliset toimivat palveluskuntana ja oppaina. Sekä Sjögren että moni muu koki ristiriitaisia tunteita. Tuntui oudolta kun mitään ei saanut tehdä itse vaan koko ajan passattiin, mutta samalla se oli keino työllistää paikallisia asukkaita. 

Jakson päätyttyä Sjögren palasi kotiin mutta huomasi sairastuneensa "Afrikka-kuumeeseen". Hänen oli päästävä takaisin, nopeasti. Pian hän olikin takaisin Beninissä, päästen tutustumaan entistä syvemmin paikallisiin ihmisiin, tapoihin, uskomuksiin ja historiaan. 

Illalla liikuin läpikuultavassa huoneessa kuin valaistulla näyttämöllä. Ulkona oli yleisöä tai sitten ei. Minä luin, kirjoitin, join teeni, siirsin lasia jossa oli kukkia ja erivärisiä lehtiä puutarhasta - jonkinlainen yleisö varmasti oli, minä en ollut yksin. Sisällä huoneessa olivat gekkoliskot, arkoina kuten aina, välillä hengähtämättömän hiljaa hetkellistä näkymättömyyttä tavoitellen, muuten nopeina vaaleina varjoina. 

Meren tuuli puhalsi hyttysverkkoseinistä sisään, nosteli papereita, hulmutteli huiveja ja liinoja. Toi mukanaan savun hajua, irti tempaistuja sanoja, naurua. Kylä viuhui suoraan huoneen läpi, ulkona oli pelkkää pimeyttä.

Myöhemmin illalla portti nitisi: yövartija. Hänen vajansa oli minun makuuhuoneeni takana, hyttysverkkoikkunan läpi saatoimme kuulla toistemme hengityksen. 

Pelätä?

Vaikka kirja on jo neljännesvuosisadan takaa, se ei tunnu vanhentuneelta. Historia ei ole muuttunut, enkä usko että esimerkiksi hautajaisperinteet tai kiemuraiset mutta läheiset sukulaissuhteet ovat muuttuneet ainakaan paljoa. Ilmasto, eläimistö ja malarian uhka lienevät pitkälti ennallaan. Jotkut Sjögrenin tapaamista ihmisistä ovat varmasti poissa, ja esimerkiksi hänen minankielen opettajansa on muuttunut keski-ikäiseksi, mikäli yhä on elossa. 

Pidän siitä, että Sjögren keskittyy kuvaamaan paikallista elämää ja historiaa, eikä kirjoita minä-keskeisesti että minkä parissa on työskennellyt stipendiaattina ja miten työ on edistynyt. Stipendiaattien keskinäiset illanistujaiset jäävät maininnan tasolle, sillä Sjögrenille on tärkeämpää havainnoida instituutin ulkopuolista elämää. Hän opiskelee paikallista kieltä, mikä auttaa ihmisiin tutustumisessa. Hän nimenomaan hakee kontakteja eikä halua pysyä etäisenä tarkkailijana. Hän pystyykin kirjoittamaan asioista neutraalisti, ilman arvostelevaa tai vähättelevää katsetta. 

Kuten niin monessa Afrikan maassa, myös Beninissä on samanlaisia ongelmia. Menneisyyden orjakauppa on traumaattista historiaa, ja nykyaikana köyhyys on iso osa yhteiskuntaa. Sjögren ei unohda näitä, mutta ne eivät ole hallitsevia. Yksittäiset keskustelut ihmisten kanssa ovat tärkeitä, yritys ymmärtää sitä millaista on elää Beninissä. Kirjan tunnelma ei siis ole synkkä vaan melko lämmin. Sjögren on avoimen utelias mutta ei tungetteleva. 

Nykyajan ilmapiirissä soisin mahdollisimman monen lukevan erilaisia matkakertomuksia. Niin hirveän kärkkäästi ollaan osoittelemassa muita ja kummastelemassa milloin pukeutumista, milloin tatuointeja, milloin kulttuurisia perinteitä, eikä osata ajatella että esimerkiksi mämminsyönti tai palkallinen arkipyhä on jonkun muun silmissä todella kummallinen tapa. 

Tämän vuoden Helmet-haasteeseen täytän kohdan 39, "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin" ja vuoden 2025 haasteeseen täytän kohdan 25, "kirjan kannessa tai nimessä on käärme". Ainakin tulkitsen tuon piirrosotuksen olevan käärme, ja niistä myös puhutaan useaan otteeseen pitkin matkaa. Kirja joka maasta -haasteeni saa Beninin.

David Suchet: Travels with Agatha Christie

 

David Suchet: Travels with Agatha Christie

Constable 2025

240 s. 

Vuonna 1922 Agatha Christie matkusti puolisonsa Archien avecina Etelä-Afrikkaan, Zimbabween, Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Havaijille ja Kanadaan. Reilut sata vuotta myöhemmin näyttelijä David Suchet vaimoineen sai saman mahdollisuuden. He kävivät monissa samoissa paikoissa kuin Christiet ja toisinaan majoittuivat samoissa hotelleissa, mutta tutustuivat myös sellaisiin asioihin joita Christiet eivät nähneet. Alkuperäinen matka kesti kahdeksan kuukautta, myöhempi kaksi. 

Kirja on samalla valokuvateos, sillä Suchet on lapsesta saakka ollut innokas valokuvaaja. Pakko kyllä sanoa, että niin hienoja kuin kuvat ovat niin turhan monessa on hänen vaimonsa mukana. Olisin kaivannut myös paljon enemmän tekstiä, nyt on huomattavan paljon puhetta Poirot-hahmosta ja siitä kuinka Suchet tunnistetaan ympäri maailmaa. 

Our next stop was Rotorua on the North Island, which is home to the hot water springs. Interestingly, Rotorua wasn't on the Empire Mission's agenda, but Agatha left the group and journeyed there by herself. This was no surprise to me. By this point in our journey I had become well acquainted with this rebellious, young Agatha - adventurous and with an insatiable curiosity. During our visit to the hot springs we were shown around by Justin, the great-great-grandson of the woman who showed Agatha Christie around. It was extraordinary! The whole area smelled of sulphur and the ground was hot to the touch, with water boiling and spurting out of the ground.

Odotukseni kirjalle olivat isommat kun mitä sain, eli pettymyksen puolelle kääntyy, aika vahvasti. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän alkoi ärsyttää. Mukana on kuvausryhmä, eli ilmeisesti Suchet on tehnyt dokumentin tai tv-sarjan alkuperäisestä matkasta. Miksi siis kirja? Lisäksi hän mainitsee useamman kerran vaimonsa tehneen ahkerasti muistiinpanoja matkalla, perustuuko kirja näihin muistiinpanoihin ja jos kyllä niin miksei Sheila ole toinen tekijä? Ja kun yhdellä sivulla mainitaan kolmatta kertaa "privileged", niin käy kyllä ilmi että tavallisella tallaajalla ei ole mitään asiaa vierailla näissä paikoissa. Entä miksi Justinin iso-isoäitiä ei voida mainita nimeltä, miksi hänet jätetään naiseksi joka näytti Agathalle paikkoja.

Muutaman valokuvan yhteydessä on teksti että Christie otti kuvan samasta paikasta tai omalla matkallaan Agatha seisoi juuri tässä; olisi ollut mielenkiintoista jos alkuperäisen matkan kuvia olisi ollut mukana kirjassa niin lukija olisi voinut itse havaita samankaltaisuudet ja erot. 

Päällimmäinen tunne on, että alkuperäistä matkaa käsitellään ohimennen ja Suchetien tekemä matka vedetään läpi pikakelauksella. Juuri mistään kohteesta ei jää mieleen mitään, kun moni asia saa vain muutaman rivin tilaa ja sitten lähdetään seuraavaan paikkaan. Tuplamäärä sivuja ilman valokuvamäärän lisäystä olisi todennäköisesti tehnyt lukukokemuksesta paljon antoisamman. 

Kirja kiinnosti muutenkin, mutta saan siitä Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 3, "kirja liittyy Agatha Christieen (kuolemasta 50 v.)"

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

 

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

Bazar 2026

332 s.

1960-luvun loppu, saaristossa, Rymättylässä. 11-vuotias Freja odottaa rannassa että sillinpyytäjä astuu maihin. Tuo mies on hänen isänsä, hän tietää, vaikka äiti kieltäytyy puhumasta. Paljoa Freja ei mieheltä saa, jokusen katseen ja sanan, joskus harvoin vähän aikaa. Miehen poika Tuhto, Frejan veli, olkoon välikappale isän lähelle pääsemiseksi.

1990-luvulla Freja on aikuinen, ja asuu Kainuussa äitinsä kotiseudulla. Estonian uppoaminen muistuttaa aikaisemmasta haaksirikosta ja avaa haavat. Isä ei vieläkään jätä häntä rauhaan; Frejan on palattava saaristoon. Siellä tarina avautuu hänelle uudelleen. Hänelle sillinpyytäjä oli melkein myyttinen hahmo, mutta nyt ruma totuus kuvan takana paljastuu. Isä ei ollut pelkästään rauhaton, hän oli väkivaltainen, suorastaan paha. Voiko Freja hyväksyä tämän uuden isän?

Isä, minä olin kirjoittanut Saima Harmajan säkeitä hiekkaan ja kerännyt rannalta särkyneitä kotilonkuoria. Olin seissyt kallioilla ja katsonut taivaalle ja rukoillut, ja kun vedet olivat viilenneet ja korvameduusat ajautuneet rannalle kuolemaan, olin seissyt siellä yhä. Olin aloittanut koulun ja oppinut ajamaan pyörällä, saanut kalan koukkuun, potkaissut pallon maaliin, kantanut tupaan joulukuusen. Olin opetellut kuperkeikan ja kärrynpyörän, valmistanut kotikaljaa ja leiponut niin maittavan rusinakakun, että isäntä oli syönyt sen yhdeltä istumalta ja kehunut minua Rymättylän näppärimmäksi neidiksi, hän oli sanonut, että jos kaikki olisivat kuin minä, ei maailmassa olisi lainkaan pahuutta. Olin ampunut metson ja metsäkaniinin ja hirvenkin, usko pois, vaikken hirveä ollut koskaan nähnytkään. Olin soutanut Lintusaarelta maihin, taistellut yksin aaltoja vastaan, voittanut meren ja kesyttänyt valaan, auttanut poikasi kuivalle maalle, viettänyt hänen kanssaan kohtuuttoman paljon aikaa, suostunut kepposiin ja pahantekoon, tehnyt kaikenlaista, olin kirjoittanutkin sinulle, vienyt joulukortin verannalle, painanut mustekynällä puumerkkini valkoiselle paperille, isälle, siinä kortissa luki, rakkaudella, Freja.

En kuitenkaan sanonut mitään. 

Rakastin tätä! Yksi parhaista jos ei paras tänä vuonna lukemani kirja. Todella elävästi kerrottu karun kaunis tarina, jossa on vahvoja tunteita alusta loppuun. Henkilöhahmot ovat kovia; olosuhteet ovat heistä sellaisia muovanneet. Väkivalta ja alkoholi eivät ole vieraita asioita, kun unelmat ovat vaihtuneet arkeen ja elämä on tuottanut pettymyksen toisensa perään.

Kalastus ei ole itselleni millään tavalla tuttu tai läheinen aihe, joten en olisi etukäteen arvannut kuinka kiinnostavaa elinkeinon kuvaus tulee olemaan. Osa siitä on varmasti mieleenpainuvien henkilöhahmojen ansiota. 

Tämän vuotiseen Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2026". Vuoden 2025 Helmet-haasteeseen laitan tämän kohdaksi 15, "kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon".