Hjorth & Thorsson: Väkivallan saari

 

Hjorth & Thorsson: Väkivallan saari

Ruotsinkielinen alkuteos Våldets ö (2026)

Suomentanut Kristiina Vaara

Otava 2026 

382 s.

Ruotsalais-islantilainen kaksikko Michael Hjorth ja Bjarni Thorsson ovat yhdistäneet voimansa ja aloittaneet Islantiin sijoittuvan Helga & Bjarki -sarjan. 

Kun nainen löytyy murhattuna hevostallista, väkivaltaosastolla työskentelevä Helga saa vastuulleen ensimmäisen ison tutkintansa. Hän ymmärtää nopeasti naisen pojan olevan kadoksissa. Avuksi etsintään tulee Bjarki, liikennepoliisi mutta myös pelastusryhmän jäsen. Kaksikon ja Salka-koiran yhteistyö sujuu hyvin. Kun löytyy toisen naisen ruumis, Bjarki ei siirry väkivaltaryhmään mutta toimii puolivirallisena apulaisena. Poliisissa alkaa kaihertaa epäily, että liikkeellä on sarjamurhaaja joka ei aio lopettaa kahteen. 

"Olet aika huonosti pukeutunut tähän hommaan. Tarvitset paremmat kengät ja paremman takin. Mieluiten myös suojahousut."

Helga tuijotti Bjarkia hetken, meni sitten poliisiautolle ja koputti matkustajanpuolen ikkunaan. Matkustajanpaikalla istuva poliisi ei aluksi vaikuttanut osaavan avata ikkunaa, mutta onnistui lopulta. 

"Pahoittelen. Anteeksi, että kysyn, mutta mikä kengänkokosi on?"

"Öö, neljäkymmentäyksi. Tai neljäkymmentäkaksi."

"Ja mikä nimesi on?"

"Öö, Atli", poliisi vastasi.

"Hyvä. Atli, voisitko tulla piipahtamaan autotallissa?"

Bjarki ei tiennyt, kuinka monta naista oli elämänsä aikana tavannut, mutta Helga oli selvästi erilainen kuin useimmat muut. Bjarki sai ajatukseensa vahvistuksen, kun Helga muutaman minuutin kuluttua avasi autotallin oven ja tuli ulos yllään suuri keltainen poliisintakki ja mustat kengät. Atli oli paitahihasillaan ja sukkasillaan. 

"Oletko nyt tyytyväinen?"

Bjarki nyökkäsi vaikuttuneena.

"Luultavasti tyytyväisempi kuin Atli". 

Tykkäsin etenkin siitä, kuinka sujuvasti kaksikon yhteistyö lähti liikkeelle vain hyvin pienen alkukankeuden jälkeen. Keskinäistä kilpailua ja nokittelua ei ole lainkaan. Kumpikin hyväksyy toisen ja ymmärtää heidän olevan erilaisia. Muuten on tietysti hidasteita, etenkin pomo eli osastonjohtaja Gísli Freyr joka on olevinaan kovinkin pätevä mutta ei uskalla tehdä päätöksiä sekä vanhan liiton poliisi Benni, joka ei sulata Ruotsissa varttunutta Helgaa. 

Pidän myös siitä, että vaikka Helga ja Bjarki välillä venyttävät sääntöjä niin he eivät rymistele menemään päättömästi vaan touhussa pysyy tolkku. He osaavat katsoa nykyhetkeä pidemmälle ja piittaavat seurauksista. Eivätkä he ole kaksin muuta maailmaa vastaan, esimerkiksi tekninen tutkija Yvette sekä poliisikollega Lárus ovat hyvinkin mukavia ja avuliaita. 

Tämä on kyllä erinomaisen hyvä avausosa, ehdottomasti luen myös jatko-osat. 

Ja näin pääsimme Dekkariviikon puoliväliin. 

Robert Thorogood: The Mysterious Affair of Judith Potts

 

Robert Thorogood: The Mysterious Affair of Judith Potts

HQ 2026 

307 s. 

The Marlow Murder Club Mysteries -sarja, jota suomennetaan nimellä Thamesjoen murhat, on edennyt viidenteen osaan. Uusi tarina alkaa vain tunteja siitä, kun edellinen on päättynyt. Judithin ovelle ilmestyy nuori nainen, joka väittää Judithin murhanneen oman aviomiehensä vuosikymmeniä sitten. Nainen sanoo, että hänellä on todisteet asiasta, mikä järkyttää Judithia kovasti. Kuinka hän saa pidettyä salaisuutensa piilossa? Kun Tanika Malik poliisista yrittää herättää Judithin kiinnostuksen tuoreeseen julkkismurhaan, tämä ei innostu ollenkaan, sen sijaan Suzie ja Becks innostuvat kovasti. Judith ei voi muuta kuin lähteä vastentahtoisesti mukaan, samalla parhaansa mukaan esittäen ettei mikään ole vialla. 

Pian kuolee toinenkin julkkis, ja sen jälkeen Judithin ovikello soi taas. Tällä kertaa ovella on nainen, joka pelkää olevansa seuraava uhri ja joka väittää tietävänsä kuka murhaaja on. Kun Tanika hyllytetään poliisin tehtävästä, Judithin on ryhdyttävä toimiin. Uusi pomo Brendan ei siedä amatöörikerhoa, joten naiskolmikko toimii kuten ennen mutta ilman poliisin tukea. Tiukkoja tilanteita riittää, ja kaiken huipuksi menneisyys saa Judithin kiinni pakottaen tämän toimimaan tavalla jota kukaan ei osaa odottaa.

Brendan stopped in surprise when he saw the evidence photos that were pinned to the wall behind Judith's desk. 

"That looks suspiciously like an incident board to me," he said and crossed the room to inspect it.

"As eagle-eyed as ever," Judith said as Brendan unpinned the photo of Angela Gulliver from the wall so he could look at it more closely. 

"Why have you got a photo of a TV agony aunt here?"

"Don't you have one on yours?" Judith said, trying to make a joke of it as she took the photo from Brendan and pinned it back onto the wall.

"This isn't legal," Brendan said

"It's perfectly legal," Judith said.

"Amateurs," he scoffed.

"Amateurs with a track record of catching killers," Judith said, irritated by Brendan's belief in his superiority.

Tuttua viihdyttävää ja cozy crimeksi yllättävän vauhdikasta menoa. Naiskolmikko on keskenään hyvin erilainen mutta he täydentävät toisiaan ja onnistuvat nokkeluudellaan pääsemään pois monenlaisista hankalista tilanteista. Sana-arvoituksilla on tässä kirjassa aivan erityinen rooli, täytyy myöhemmin lukea suomennos ja katsoa miten ne on käännetty. Loppu on mielestäni muihin osiin verrattuna erityisen ovela. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias". 

Jan-Erik Fjell & Jørn Lier Horst: Huuto

 

Jan-Erik Fjell & Jørn Lier Horst: Huuto

Norjankielinen alkuteos Skriket (2024)

Suomentanut Anna-Maija Ihander

Otava 2026

333 s.

Heti alkuun nillitän: muutama radikaali kirjoitus- tai ajatusvirhe on muutama liikaa. Esimerkiksi Oslon lentokenttä ei ole nimeltään Gardemoen vaan Gardermoen, entisen presidentin etunimi ei ole Barak vaan Barack, eikä televisioon liity kauko-ohjain vaan kaukosäädin. Lentokenttä vielä menee mutta nuo muut eivät ole hyväksyttäviä virheitä. Ja kun kaksi ensiksi mainittua on ensimmäisellä sivulla, sitä jo alkaa pelätä mitä on tulossa. Onneksi sen jälkeen virheet jäävät vähiin.

Markus Heger -sarjan ensimmäinen osa on kahden dekkaristin yhteistyö. Tällä kertaa Jørn Lier Horstin rinnalla on Jan-Erik Fjell, jonka Anton Brekke -sarjaa on myös käännetty suomeksi. Uutta ja erilaista on se, että päähenkilö on podcastin tekijä. Markuksella on historiaa poliisikoulusta, mutta hän ei koskaan valmistunut sieltä eikä ole työskennellyt poliisina. 

Rikospodcastissaan Markus ottaa käsittelyyn vuosia aiemmin kadonneen 7-vuotiaan tytön tapauksen. Ensimmäisen jakson jälkeen ei ole tullut toista, sillä uudeksi todistajaksi ilmoittautunut henkilö ei halunnutkaan kertoa tietojaan. Kun tapauksesta kiinnostunut toimittaja katoaa, Markus ei voi antaa asian olla. Joku tietää mitä Leahille tapahtui, ja hän aikoo saada sen selville. Samalla hän tietysti joutuu kohtaamaan oman kipeän menneisyytensä. 

Hän joi äänettömästi kostuttaakseen suutaan ja antoi kuulijoille hetken omaksua sen, mitä oli juuri kertonut.

"Toista henkilöä, joka voi antaa uutta tietoa Leah'sta, ehdin puhuttaa vain hetken eilisiltana ennen kuin puhelu katkesi, mutta aion jatkaa siitä nyt. Nimittäin juuri tämä henkilö asuu talossa, jonka hetki sitten mainitsin. Ruskeassa, hieman yksinäisessä talossa, joka sijaitsee täällä tien laidassa. Näin jo, että siellä ollaan kotona. Tämä on toinen osa sarjasta Huuto, jota kukaan ei kuullut, ja minun nimeni on Markus Heger."

Hän pysäytti äänityksen ja veti takin päälleen. Hän kaivoi langattoman mikrofonin laukusta ja kiinnitti sen neuleen kaulukseen. Sitten hän astui ulos sateeseen. Vilkaisi nopeasti oikealle ja vasemmalle ja ylitti tien. Sade oli jo rankempaa. Hän suuntasi Peder Eikelandin pihalle. Tuulenpuuska rapisutti pressua, joka oli pingotettu halkopinon päälle talon seinustalla. Hän jatkoi nauhoittamista. 

Ihan kelpo mutta ei mitenkään järisyttävän hyvä dekkari. Tuntuu että viime vuosina on tullut aika paljon näitä, missä selvitetään vuosia vanhaa juttua joka lisäksi usein on lapsen tai nuoren (yleensä tytön tai naisen) katoaminen. Podcast on kiva lisä, varsinkin kun Markus nauhoittaa paljon liikkuessaan paikasta toiseen, ei pelkästään ollessaan kotona tai jonkun haastateltavansa luona. Epäuskottavaa toki on se, miten paljon hän saa selville muutamassa päivässä sellaista, mitä poliisi ei ole onnistunut kaivamaan esiin viidessätoista vuodessa. En voi olla miettimättä, miksi kaikki uudet todistajat ottavat yhteyttä Markukseen eikä kenellekään tule mieleen puhua poliisille. Jää Markuksen vastuulle jakaa tietoja eteenpäin. 

Todennäköisesti jatkan sarjan seuraaviin osiin. Kiinnostavaa nähdä, onko seuraavaksi luvassa vanha vai uusi juttu. Markus kuitenkin tekee jaksoja myös tuoreista rikoksista. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 45, "kirjassa on kiusaamista". 

Tämä postaus jatkaa Dekkariviikkoa. 

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

 

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

Myllylahti 2026

336 s.

Kirjabloggaajien Dekkariviikko alkaa osaltani kotimaisella esikoisteoksella. 

On ollut havaittavissa pientä buumia, että suomalainen dekkarikirjailija sijoittaa kirjansa jonnekin muualle kuin Suomeen. Suvi Eriksson vie lukijat Skotlantiin, Skyen saarelle Kyle of Lochalshin kylään. Suomalainen Emilia on löytynyt Eilean Donan -linnan rantakivikosta kuolleena. Paikallispoliisi ottaa yhteyttä Suomeen, minkä seurauksena Tuuli Puro pakkaa laukkunsa ja matkustaa Skotlantiin. 

Yhteistyö niin paikallisen poliisin kuin asukkaiden kanssa on hankalaa. Poliisi pitää kovasti ajatuksesta, että kyseessä on onnettomuus. Kyläyhteisö ei pidä turisteista, eikä etenkään turistin kuolemaa tutkivasta ulkomaalaisesta. Lisää ongelmia on luvassa, kun Suomessa tapahtuu henkirikos jossa on viitteitä Tuulin tutkimaan tapaukseen. Miten saada tieto kulkemaan maiden välissä ja miten pitää langat käsissä? 

Tuuli ei oikein tiennyt, katsoako enemmän vasemmalle vai oikealle. Toisaalta tarve pysyä tiellä haittasi maisemankatselua huomattavasti. Hän oli tietysti kuullut Isle of Skyen olevan monen mielestä Skotlannin kauneinta aluetta ja nähnyt paljon kuvia, mutta mikään niistä ei tehnyt oikeutta todellisuudelle. Sää suosi. Sadetta ei tällä hetkellä ripsinyt lainkaan, vaikka pilvet välillä roikkuivat melko matalalla. Tummanharmaat pilvet vain lisäsivät maiseman dramaattisuutta. Parin minuutin kuluttua varmasti iskisi joku monsuuni. 

Tuuli tiesi ajavansa liian hitaasti ainakin paikallisten makuun, mutta ei jaksanut nyt välittää. Tämä oli hänen ensimmäinen kertansa näissä maisemissa, ja hän ottaisi siitä kaiken irti. Blair oli neuvonut häntä ajamaan Portreen jälkeen pohjoiseen päin saaren läntistä reunaa ja takaisin palatessa itäistä. Ilmeisesti hän oli sitä mieltä, että poliisillakin oli oikeus nauttia maisemista. Yleensä Tuuli kuunteli autossa musiikkia melko kovallakin, mutta nyt tuntui, että maisemat palvelivat viihteenä ja aivot raksuttivat tutkintaan liittyviä kysymyksiä. Emilialla ei ainakaan heidän tietojensa mukaan ollut autoa käytössään. Olisiko hän saanut joltakulta kyydin hautausmaalle? Oliko hän ottanut taksin? Oliko hän käyttänyt julkisia kulkuneuvoja? 

Ei Tuuli pahemmin ehdi maisemia katsella, hän istuu joko poliisilaitoksella tai ajelee painajaismaisen kapeilla ja usein yksikaistaisilla teillä Emilian jäljissä. Kovasta urakoinnista huolimatta tapaus etenee todella hitaasti. Välillä lukijaa saattaa mietityttää, mitä paikallispoliisi oikein tekee. Tuntuu että aika usein Tuuli ehdottaa seuraavia askelia, eikä Blair joukkoineen keksi tehdä yhtään mitään itse. Toisaalta he eivät ehkä halua tehdä mitään, koska onhan se pelottava ajatus että joku heille tuttu voisi olla syyllinen. 

Tarina antaa viitteitä siitä että jatkoa voisi olla luvassa, mutta mitään vahvistusta en ole ajatukselleni löytänyt. Saa nähdä miten käy. Voisin kuvitella että saarella on paljon hyviä paikkoja, joista löytää ruumiita :D 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirjan kannessa tai nimessä on linna". En löytänyt tietoa kannen tekijästä, voi toki olla että nimi on jäänyt kirjaston viivakooditarran alle. 

Dekkariviikon logo on jälleen Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa. 

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korean naiset

 

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korean naiset

Johnny Kniga 2026 

252 s. 

Toimittaja, dokumentaristi Jouni Hokkanen on erikoistunut Korean niemimaan kulttuuriin. Tätä kirjaa varten hän on haastatellut naisloikkareita Etelä-Koreassa mutta myös tutustunut pohjoisen naapurin propagandaan. Kirjassaan Hokkanen kuvaa vuosikymmenien aikana tapahtunutta muutosta naisten asemassa, etenkin siitä näkökulmasta kuinka he itse ovat ottaneet itselleen tilaa. Puolueelta salaa tietenkin, ja viranomaisia tarpeen mukaan lahjoen. 

Naiset salakuljettavat esimerkiksi alusvaatteita, pyörittävät mustaa pörssiä, ilmaisevat seksuaalisuuttaan avoimemmin, ovat alkaneet hankkia ajokortteja... Joutuen silti yhä pelkäämään ilmiantoja ja työleirille tai pahimmillaan teloitetuksi tulemista. Hallinnon silmissä kukaan ei saa erottua joukosta, paitsi ne nuoret naiset jotka ovat liikenteenohjaajia (joutuen siitä hommasta eläkkeelle 26-vuotiaina) tai puoluepamppuja viihdyttäviä esiintyjiä. Pinnan alla kuitenkin kuplii, sillä etenkin Etelä-Koreasta salakuljetetaan yhä enemmän elokuvia ja musiikkia. Lisäksi kansalaiset ihmettelevät esimerkiksi sitä, miksi diktaattorin tyttärellä saa olla pitkät hiukset kun muilla naisilla ei saa olla. Muuttuuko ihmettely joskus kapinaksi? 

Ko ei koskaan ollut Kim Jong Ilin virallinen vaimo, vain rakastaja. Kim Jong Ilille hän oli läheinen, mutta valtion virallisessa kertomuksessa hän oli lopulta pelkkä kiusallinen alaviite - erityisesti siksi, että hän kuuluin songbun-kastijärjestelmän alimpaan luokkaan. Hänen syntyperänsä ja menneisyytensä tanssijana olivat niin suuria tahroja, että edes pistooli kädessä poseeraaminen vallankumouksellisessa propagandafilmissä ei pystynyt puhdistamaan niitä. Hänen taustansa oli niin japanilainen, ettei yksikään virkamies uskalla sitä myöntää. On jopa esitetty hurja väite, että Ko olisi ollut japanilaisen sotilaan ja korealaisen lohtunaisen lapsi - skenaario, joka pohjoiskorealaisessa ideologiassa on niin hirvittävä, ettei sitä voi edes kuvitella. 

Tämä tarkoittaa, että Kim Jong Un on valtion virallisen ideologian näkökulmasta äpärä - avioton lapsi. Japanissa syntyneen tanssijan poika, jonka isä oli tukenut imperialistisia sotatoimia! Tämä totuus ei sovi Paektu-verilinjan legendaan, jonka mukaan Kimien dynastia polveutuu niemimaan korkeimmalta, jumalalliselta vuorelta. Siksi äidin nimi, menneisyys ja kasvot oli pakko häivyttää historian hämärään. 

On kyllä hurjaa luettavaa tämäkin. Ja kiinnostavaa, koska kovin paljoa en ole nähnyt kirjoja nimenomaan naisten asemasta. Minulla ainakin oli käsitys että naisten asema on surkea eikä heitä juuri näy, mutta näin se olekaan. Koska naisten ei tarvitse ilmoittautua työpalveluun, he pystyvät pyörittämään mustaa pörssiä ja salakuljetustoimintaa. Tiukka jännite on siinä, että naiset haluavat aiempaa enempää vapauksia mutta valtio yrittää kontrolloida kaikkia yhtä vahvasti kuin ennenkin. Kiinnostavaa nähdä, tapahtuuko Pohjois-Koreassa joskus muutos. 

Kirjassa on hyvää pohdintaa siitä, mikä maan tulevaisuus on. Kim Jong Un on tuonut joitain vuosia sitten nyt teini-ikäisen tyttärensä julkisuuteen, mikä on melkein ennenkuulumatonta. Aiemmin perilliset on esitelty kansalle vasta aikuisina. Pelkääkö Jong Un, ettei hän elä vanhaksi? Entä miten kansa ja etenkin armeija suhtautuvat naishallitsijaan, jos se on tytär Ju Ae tai sisar Yo Jong? Voiko tulla naisten välinen valtataistelu? Jos seuraava diktaattori ei ole valmiina, nouseeko kansa vaatimaan muutosta? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirja, josta haluaisit keskustella muiden kanssa lukemisen jälkeen". Tästä varmaan saisi mielenkiintoisia keskusteluja. 

Heli Rantala: Summer of sock'n'roll

 

Heli Rantala: Summer of sock'n'roll 

Avain 2026

187 s. 

Kriisi. 15-vuotias Hilla ei pääse isän mukaan työmatkalle Etelä-Amerikkaan, vaan joutuu tuppukylään Sakari-enon sekatavarakaupan apulaiseksi. Paitsi että kauppa on muuttunut sukkamyymäläksi. Hyvin ankeaksi sukkamyymäläksi, jossa ovi käy turhan harvaan. Hilla haluaa tehdä pientä freesausta piristääkseen valikoimaa ja kasvattaakseen myyntiä, eno haluaa pitää kaiken ennallaan. Siispä Hilla toimii salaa ja saa asiat sekaisin. 

Kesän aikana Hilla tutustuu paikallisiin asukkaisiin, niin söpöihin kaksospoikiin kuin anarkistiseen mummokööriin ja hissukasta räväkäksi kuoriutuvan Annukkaan. He auttavat viemään ajatukset muualle, kun sukset menevät ristiin niin enon kuin jälleen kerran oharit tekevän äidin kanssa. Taustalla pauhaa Hillan fanittama Hanoi Rocks ja käsissä pyörii äidin nuoruuden päiväkirja.

Kesämyrsky tästä enää puuttuikin, jupisen ja kuulen jo ukkosen vaimean murahtelun. Jyrinä tuntuu voimistuvan pahaenteisesti, kunnes siirtyy selkäni taakse ja sammuu.

Vilkaisen olkani yli ja näen Annukan Triumph Thunderbird Stormin!

Ihmeiden aika ei ole ohi. 

Nahkatakkinen pariskunta nousee prätkän selästä. Pitkät vaaleat hiukset ryöpsähtävät esiin kypärän alta. Nainen on kaunis kuin Botticellin Venus ja jotenkin tutunnäköinen, mutta en saa mieleeni mistä. Miehen riisuttua kypäränsä suuni loksahtaa auki. 

- Annukka. Annukka! pihisen ja tökin Annukkaa hereille. 

- Mhh, Sakari?

- Ei, vaan Hilla ja...

- Hello! Käsi kädessä asteleva pariskunta huudahtaa yhteen ääneen. 

- Te tulittekin jo! Annukka hihkaisee ja pyyhkii kuolavanan poskeltaan. - Tässä on ystäväni Hilla ja tässä on...

- Michael Monroe, inahdan.

- Ai, sinä tunnetkin jo tämän mukavan nuoren miehen. 

- Kaikki tuntevat Michael Monroen! sihahdan hampaideni välistä. - Sitä paitsi tämä mukava nuorimies on sua kakskyt vuotta vanhempi! sihisen entistä pontevammin. 

- Niinkö? Hän on sitten erittäin hyvin säilynyt. 

Ai että, tässäpä on viihdyttävää ja hauskaa luettavaa, etenkin näin kesän kynnyksellä. Vähän jo säikähdin kun söpöt teinipojat ilmestyivät kuvaan, mutta onneksi tarinasta ei kehkeydy siirappista lomaromanssia eikä kolmiodraamaa vaan rentoa menoa kaikenikäisten kavereiden kesken. Hillalle sattuu ja tapahtuu, joten nauruhermoon osuvaa tilannekomiikkaa riittää. 

Hanoi Rocks oli siskoni juttu eikä minun, mutta kovasti huvittivat lukuisat bändiviittaukset. Myös muut viittaukset ovat tilanteisiin hyvin osuvia. 

Eli lämmin suositus myös aikuisille lukijoille, ei pelkästään nuorille. 

Hannu Koskinen: Kohti komeettaa. Rosetta aurinkokunnan salaisuuksia selvittämässä

 

Hannu Koskinen: Kohti komeettaa. Rosetta aurinkokunnan salaisuuksia selvittämässä

Gaudeamus 2026

359 s. 

En osaa selittää, mikä minua kiehtoo avaruusaiheisissa tietokirjoissa. Ehkä siinä vaan on taikaa, että sadat ihmiset monessa eri maassa työskentelevät yhteisen tavoitteen eteen, tavoitteen jonka toteutumiseen voi mennä kymmeniä vuosia niin että osa porukasta ei ole enää näkemässä sitä. Matkalla on aina monenlaisia vaikeuksia voitettavana, ja sitten kun alus on saatu liikkeelle on silti hirvittävän monta asiaa joka vielä voi mennä vikaan. Jännitettävää siis riittää. 

Rosetta lähti matkaan maaliskuussa 2005, saapuen kohdekomeetalleen liki vuosikymmen myöhemmin, joulukuussa 2014. Ensimmäiset ajatukset matkasta oli heitetty ilmoille keväällä 1985. Matka ideasta toteutukseen vaati paljon rahaa, erimielisyyksien ratkomista, viivästyksien sietämistä, jopa kaksi kohteen vaihtoa kun aiemmat komeettaehdotukset eivät eri syistä olleetkaan mahdollisia.  

Kirjan alussa on satakunta sivua tietoa niin fysiikan laeista kuin komeetoista ja aurinkokunnasta yleensä. Mielestäni niitä osuuksia voi halutessaan lukea valikoiden ja loikkia joidenkin kohtien yli jos tuntuu että ne eivät kiinnosta tai niitä on liian vaikea ymmärtää. Kirjassa on runsaasti kiehtovaa ja jännittävää asiaa myös siinä vaiheessa kun päästään itse Rosettan suunnitteluun ja toteutukseen. 

Kun tuhannet tutkijat ja insinöörit eri puolilla Eurooppaa suunnittelevat ja rakentavat vuosikymmenen ajan avaruusalusta, jonka on tarkoitus saavuttaa päämääränsä toisen vuosikymmenen kestävän matkan jälkeen, haasteet toimivalle tiedon hallinnalle ovat poikkeuksellisen suuret. Nyt ei ole varaa samaan kuin helsinkiläisellä katutyömaalla, jolla kaivinkone onnistuu löytämään kauan sitten kadun alle haudatun vesijohdon aivan eri paikasta kuin missä sen kauan sitten piirretyn kartan mukaan pitäisi olla.

(...)

Alus saatiin lopulta suunnatuksi radalle, jolla se saavuttaisi talviunen päättyessä komeetan radan enintään 50 000 kilometrin etäisyydellä. Tämä saattaa kuulostaa hakuammunnalta vähän sinne päin. Ottaen huomioon, että ohjausoperaatio tehtiin yli kolme vuotta etukäteen ja operaation jälkeen alus matkaisi yli 300 miljoonan kilometrin matkan omillaan, tarkkuusvaatimus ei ollut ollenkaan vaatimaton. 

Lukiessa saa kyllä hämmästyä monta kertaa, etenkin erilaisista laskutoimituksista. Onhan se nyt kertakaikkisen ihmeellistä, että avaruudessa kulkevien kappaleiden kiertoratoja tutkimalla pystytään laskemaan, minkä vuoden minä kuukautena pitäisi päästä matkaan, jos halutaan päästä x vuoden kuluttua kappaleelle y, huomioiden että matkalla hyödynnetään muutaman muun kappaleen kiertorataa jotta ne linkoavat aluksen oikeaan suuntaan riittävällä nopeudella. 

Hyvä että kirjassa on mukana jonkin verran kuvia, ne auttoivat ainakin minua hahmottamaan eri asioita ja myös erilaisia mittasuhteita. Plussaa myös siitä, että asiat on esitetty varsin yleistajuisesti ja ymmärrettävästi. En ole luonnontieteilijä ja pysyin suurimman osan ajasta kärryillä ilman hankaluuksia.