Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

 

Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

Gummerus 2025

224 s.

En ole koskaan tehnyt yksin mitään monta päivää kestävää, en vaellusta enkä pitkää kävely- tai pyöräretkeä. Ehkä juuri siksi on erittäin kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia. 

Anna Koikkalainen on tehnyt useita noin viikon kestäneitä yksinvaelluksia Lapissa. Kirjassa hän kertoo reissustaan ja siitä, millaista on olla yksin ja kohdata muita ihmisiä vain satunnaisesti. On täydellisiä hetkiä ihastuttavissa maisemissa mutta myös epävarmuutta ja koko touhun kyseenalaistamista. Isossa roolissa on ihmisen ja luonnon suhde. Kirkkaasti jää mieleen toteamus, että tunturit eivät tarvitse Koikkalaista mutta hän tarvitsee tuntureita. 

Nykyisin huomaan voimaantuvani ajatuksesta, että olen turhankulkija. Haluan vain asua vaelluksen kuplassa, maailmassa, jonka piirrän itse itselleni tunturit ääriviivoinaan. Herätä, vaeltaa, syödä, nukkua.

Yksinvaeltajalle aika on kokonaan omaa. Sitä raamittavat vain päivänkierto, valo ja pimeys. Yksinvaeltajana voin tehdä juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa. Luen koko päivän teltassa. Makaan vain. Lasken, kuinka monta kertaa käki kukkuu. Kävelen hitaasti. Laulan. Haudutan teetä loputtomiin. Pohdin täydellisen telttapaikan kriteerejä. Tuudittaudun lintukonserttiin. 

Levon vastapainona saan tunturiretkillä tutkailla rajojani, niin ruumiillisia kuin henkisiä. Minua kiinnostaa tietää, mitä jaksan. En pidä vaelluksiani millään lailla äärimmäisenä urheiluna. Mutta tunturissa ratkon uudenlaisia ongelmia, joudun uudenlaisiin ponnisteluihin. Joudun kulkemaan teräväreunaisten kivien piikittämässä louhikossa, jossa pelkään kaatuvani. Joudun tekemään uupuneena päätöksiä, jotka määrittävät matkani kulun, jopa oman hyvinvointini. Joudun pinnistelemään jaksaakseni vielä viimeiset kilometrit- ja joskus vielä muutaman kilometrin noiden viimeisiksi luulemieni jälkeenkin, kun telttapaikkaa ei löytynytkään sieltä, mistä ajattelin. 

Päällimmäiseksi tunteeksi mieleeni jäi lohdullisuus. Vaellukselle voi lähteä, vaikka ei olisi huippukuntoon trimmattu. On ihan ok, suorastaan hyvä aloittaa vaellusura reitiltä, joka on kokonaan merkattu. Ei tarvitse suorittaa eikä tehdä urotekoja. Kokenutkin vaeltaja eksyy, Koikkalaisen tapauksessa eksyminen kuuluu asiaan eikä vaellus ole sama jos ei välillä ole vähän hukassa. 

Pidän kovasti kirjan rakenteesta. Jokainen luku on nimetty yhdellä sanalla, ja kyseisessä luvussa kerrotaan siihen liittyvistä asioista eri vaelluksilta. Yhtäkään reittiä ei kuljeta alusta loppuun, eikä mukana ole karttaa näyttämässä missä kaikkialla Koikkalainen on vaelluksillaan kulkenut. On paljon pohdintaa elämästä, luonnosta ja yksin olemisesta, ja käytännön vinkit ja ohjeet lomittuvat mukaan sujuvasti. Tulee olo että en lue retkeilyopasta vaan kokemuksia siitä, kuinka kokonaisvaltaista näennäisen yksinkertainen vaeltaminen on. 

Olen ihan fiiliksissä, ja se ehkä liittyy lukemisen ajankohtaan. Tulin toissapäivänä kotiin reissulta, jossa pyöräilimme ystäväni kanssa kaksi päivää Saariston Rengastiellä. Matkustimme yhdessä mutta olimme silti pyörien satulassa yksin. Lossi- ja lauttamatkat katkaisivat ajoa, mutta emme juuri jutelleet silloin vaan olimme omissa oloissamme. Päiväetapin jälkeen kävimme syömässä, illan makasimme majapaikassa ollen pitkiä aikoja hiljaa. En välttämättä uskaltaisi lähteä vaeltamaan tai pyöräilemään tai kävelemään moneksi päiväksi yksin, mutta olen onnekas että minulla on ystävä jonka kanssa mennä, ja jonka kanssa ei tarvitse koko ajan olla äänessä vaan molemmilla on hyvä olla silloinkin kun ollaan hiljaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen". 

Yksinvaeltaja on luettu myös blogissa Kirjakaapin kummitus. 

Jørn Lier Horst: Kuiva maa

 

Jørn Lier Horst: Kuiva maa

Norjankielinen alkuteos Tørt land (2024)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2026

334 s. 

Wisting-sarja on edennyt jo osaan numero 18, aikamoista! Suomennostahti on ollut kiivas ja hyvä niin. Sarja on kerrassaan mainio, tuttu mutta silti sellainen että osat eroavat toisistaan. Tällä kertaa Line-tytär ei ole mukana tutkinnassa, sillä hän on Amerikassa. 

Helteinen kesä on laskenut Farrisjärven pintaa useita metrejä. Pohjalta löytyy ensin nuoren miehen ruumis, sen jälkeen kadonneen nuoren tytön koru. William Wisting selvittää molempia tapauksia. Alussa ei ole lainkaan varmaa, että kyse on rikoksista, mutta Wistingin vaisto sanoo ettei ratkaisu tule olemaan yksinkertainen. 

Tarinan toinen näkökulma on Evert Hartingin, eläkeläisen joka liikkuu järven seudulla metallinpaljastimen kanssa. Hän tulee tahtomattaan paljastaneeksi salaisuuksia, joiden hän olisi toivonut pysyvän pinnan alla. Mutta sää on armoton, ja yhtä armottomasti totuuden on vihdoin tultava esiin. 

Aurinko heijastui kutistuneesta vedenpinnasta. 

"Kaksisataatuhatta lähiseudun asukasta saa juomavetensä täältä", Wisting jatkoi. "Kaksikymmentä miljoonaa litraa vuorokaudessa. Väheneminen näkyy joka päivä."

Sandell astui askeleen rakoilevalle mutapohjalle. Wisting varjosti kädellä silmiään.

"Sen paikan josta mies kaivoi kirjainkorun esiin pitäisi näkyä tähän", hän sanoi. "Se on noin kahdenkymmenen metrin päässä."

"Tuolla", Sandell sanoi ja osoitti. 

He seurasivat miehen jalanjälkiä täytetylle kuopalle. 

Ingrid Sandell kyykistyi, otti kourallisen hienojakoista maata ja antoi sen valua sormiensa välistä. 

"Mies melkein vannoi, ettei tässä ole mitään muuta metallista", Wisting sanoi.

"Kuinka syvällä koru oli?" Sandell kysyi ja otti toisen kourallisen maata.

"Noin kolmenkymmenen sentin syvyydessä", Wisting vastasi. 

Sandell nousi ja kulki vähän kauemmaksi kohti vesirajaa, missä maa oli kosteampaa. Kengät vajosivat mutaan.

"Voin tilata koirat tänne huomiseksi", Wisting sanoi. 

Tuttuun tapaan tunnelma on melankolinen kautta koko kirjan, ja surullisia kohtaloita on myös muilla kuin kuolleilla. Kesän kuumuus välittyy sivuilta, ja ehkä se vaikuttaa tutkintatiimiinkin koska tapahtumat etenevät kiireettä. Toisaalta, ei sarjaan sopisikaan puhelinlinjojen kiivas pirinä ja renkaat vinkuen tehtävät takaa-ajot. Asiat selkiytyvät vähitellen, kuitenkin niin että kuva kirkastuu tarpeeksi nopeasti jotta lukijan kiinnostus pysyy yllä. Ainakin minun oli luettava aina vielä vähän eteenpäin. 

Nyt suomennettu tarina on julkaistu Norjassa kaksi vuotta sitten, saa nähdä montako osaa vielä tulee ja myös tuleeko suomennoksiin jossain kohtaa tauko kun pitää odottaa että Horst saa seuraavan kirjan valmiiksi. Kiinnostavaa nähdä, onko Line seuraavassa osassa isommassa roolissa, ja onko myös Maren Dokken enemmän esillä kuin nyt. 

V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

 

V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

Englanninkielinen alkuteos The Invisible life of Addie LaRue (2020)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2025

560 s.

Vuonna 1714 Addie pakenee metsään rukoilemaan jumalia. Hän ei keksi muutakaan keinoa välttää avioliittoa. Häntä on varoitettu rukoilemasta koskaan niitä jumalia, jotka vastaavat pimeän tullen. Liian myöhään hän tajuaa tehneensä juuri niin. 

Varjon kanssa tehty sopimus tarkoittaa sitä, että Addie on vapaa mutta kukaan hänet tavannut ei selkänsä käännettyään muista häntä. Elämästä tulee kurjuuden täyttämää. Varjo palaa aina kysymään, joko Addie on valmis luopumaan sielustaan, mutta ei, Addie ei suostu antamaan periksi. Kolmesataa vuotta hän taistelee, kunnes eräänä päivänä tapaa kirjakaupassa Henryn. Hän olettaa kaiken olevan niin kuin edelliset vuosisadat, mutta seuraavana päivänä hän kokee järkytyksen: Henry muistaa hänet. 

Tutustumme myös Henryn tarinaan, joka on ajallisesti lyhyt mutta varsin surullinen sekin. 

Mutta sellaista ei ole luvassa, eikä hän halua nähdä sitä samaa tyhjää ilmettä, seurata vierestä, kun poika yrittää täyttää aukkoja, joiden paikalla kuuluisi olla muistikuvia hänestä, olla todistamassa, kun poika kokoaa itsensä ollakseen harjaantuneen välinpitämätön. Tyttö on nähnyt saman esityksen jo tarpeeksi monta kertaa, osaa eleet ulkoa, joten hän livahtaa sängystä ja tallustelee paljain jaloin olohuoneeseen.

Hän näkee itsensä eteisen peilistä ja havaitsee saman, minkä kaikki: nuo seitsemän pisamaa nenällään ja poskillaan kuin tähtikuviona. 

Hänen ikioma tähdistönsä.

Hän kumartuu ja henkäisee peiliin. Piirtää sormenpäillään huuruun kirjoittaakseen siihen nimensä. A-d-

Mutta sen pidemmälle hän ei pääse, ennen kuin kirjaimet katoavat. Ei se kirjoitusvälineistä ole kiinni, yrittipä hän ilmaista nimensä miten hyvänsä, kertoa tarinansa miten hyvänsä. Sillä yrittänyt hän ainakin on, lyijykynällä, musteella, maalilla, verellä. 

Adeline.

Addie.

LaRue.

Mikään ei auta.

Kirjaimet rapisevat tai haalistuvat. Äänteet tarttuvat kurkkuun.

Tämä ei ole perinteistä fantasiaa mutta ei haittaa, tunteita kyllä herättää ja myös paljon ajatuksia. Kolmesataa vuotta on järisyttävän pitkä aika tulla aina uudelleen unohdetuksi, ihmeellistä että Addien pää kestää. Toisaalta hän on päättäväinen, ja välillä tuntuu että vaikka hän olisi valmis antamaan periksi niin ihan vaan piruillakseen sanoo Varjolle ei, en ole vielä valmis. Kaksikon valtapeli jatkuu jatkumistaan, ja välillä sitä miettii että kuka leikkii ja kenellä. Henry tuo kuvioon lisämausteen, mutta onneksi tarina ei käänny seksinhuuruiseksi vaan pysyy sekä tunnelmaltaan että jännitteeltään samankaltaisena. 

Kirjastoluokitus on aikuisille, mutta kyllä tämä varmasti sopii etenkin vanhemmille teineille. Addie on tarinan alussa vähän päälle parikymppinen, ja siltä hän näyttää jatkossakin vaikka ikää kertyy vuosisatoja. On hurjaa seurata sitä, kuinka epäluuloisesti häneen suhtaudutaan kaupungista toiseen, vuosisadasta toiseen. Tietysti kun kukaan ei muista hänen tulleen majapaikkaan, kauppaan, kahvilaan, niin hänen läsnäolonsa herättää kummastusta. Hänen on myös mahdotonta saada asuntoa tai työpaikkaa, eli selviytyäkseen hän joutuu käyttämään epärehellisiä keinoja. 

Tarina on tosi koukuttava ja loppua kohti myös yllättävä. Jäi olo, että kaipaisin jatko-osaa vaikka tässä jo taidettiin kertoa kaikki. 

Kirja on luettu myös blogissa Kulttuuri kukoistaa. 

Ismo Kopra: Mykkä todistaja. Mitä vainajat kertovat rikostutkijalle

 

Ismo Kopra: Mykkä todistaja. Mitä vainajat kertovat rikostutkijalle

WSOY 2026

270 s. 

Dekkariviikon päätteeksi hypätään tietokirjallisuuden puolelle. Ismo Kopra liittyy niiden eläköityneiden poliisien joukkoon, jotka ovat kirjoittaneet kirjan joistakin uransa merkittävimmistä tapauksista. Kopran näkökulma eroaa muista siten, että hän keskittyy uhrien tunnistamiseen niin henkirikoksissa kuin luonnonkatastrofeissa. Aina kaikki vainajat eivät saa identiteettiä, esimerkiksi sotarikosten uhreja tutkitaan hyvinkin vaillinaisin tiedoin ja vihamielisissä oloissa.

Kopra käsittelee kirjassaan vain kymmenkunta tapausta, mikä on enemmän hyvä kuin huono ratkaisu. Nyt jokainen niistä saa riittävästi tilaa eikä jää pintaraapaisuksi. Lukemisen jälkeen on helppo muistaa, mitä on käsitelty. 

Isoja onnettomuuksia uhrimääriltään ovat Estonia, Thaimaan tsunami, Bosnian joukkomurhat sekä Tuusulan ja Jokelan kouluampumiset, muissa viidessä käsitellyssä jutussa uhreja on yksi. Sillä ei kuitenkaan ole väliä koskeeko tunnistamisen tarve yhtä ihmistä vai satoja, prosessi on sama. 

Vainajan vähäisissä varusteissa ei ollut mitään, mikä olisi antanut viitteitä hänen henkilöllisyydestään. Vainajan taskuista ei löytynyt puhelinta, avaimia, pankkikortteja, ajokorttia, passia eikä ylipäätään mitään, mikä olisi helpottanut tunnistamisessa. Koska kyseellä oli kuitenkin epäilemättä törkeä henkirikos, uhrin tunnistaminen oli ensiarvoisen tärkeää. Mikäli uhrin henkilöllisyys olisi tiedossa. voitaisiin hänen lähipiiriinsä kohdistaa tutkintaa. Missä uhri oli viimeksi nähty? Kenen seurassa ja milloin? Kuka oli ollut häneen yhteydessä? Kehen tai keihin uhri itse oli ollut viimeksi yhteydessä? Mitä kertovat puhelintiedot? Kuka on soittanut? Kenelle on soitettu? 

(...)

Omassa ajatusmaailmassani suurin ja uhrien omaisten kannalta järkyttävin päätös Estonian onnettomuustutkinnassa oli se, että Ruotsi ei lopulta suostunut nostamaan hylkyä. Teknisesti se ei olisi ollut mitenkään ylivoimaisen vaikeaa. Varsinkin Ruotsissa omaiset painostivat tutkinnasta päättäviä voimakkaasti siitä, että tietenkin hylky pitää nostaa. Onhan se täysin luonnollista, että omaiset haluavat läheisensä haltuunsa ja saattaa heidät haudan lepoon. Oli täysin käsittämätöntä, että vaikka uhrien omaiset tiesivät tarkalleen, missä heidän läheisensä olivat, heitä ei voitu noutaa pois. He eivät olleet kadoksissa, vaan kaikki tietyssä ja samassa paikassa. 

Tämä on monin paikoin tosi surullista luettavaa, minua itketti useamman kerran. Etenkin Estonian ja Thaimaan tsunamin tapaukset muistotilaisuuksineen ovat koskettavia. Orivedellä syntyneenä ja Tampereella asuvana minuun osui syvälle Oriveden metsävainaja, josta vieläkin iloitsen että hänelle löytyi lopulta nimi. Kilometrien päässä tiestä ja asutuksesta löytynyt nainen oli pitkään nimetön henkilö, josta ei tiedetty kuka hän oli ja miksi hänen elämänsä päättyi kiven juurelle. Tapauksesta kirjoitettiin useita kertoja niin paikallis- kuin maakuntalehdessä, ja luulen että moni muukin tunsi helpotusta kun nainen viimein sai henkilöllisyyden ja päätyi omaistensa luo. 

Luen true crimea varsin valikoivasti, ja yksi syy nirsoiluun on se etten kestä rikollisten nousua julkkiksiksi. Sen sijaan tällaisesta pidän, missä keskiössä on uhri ja missä sekä uhreja että heidän omaisiaan käsitellään erittäin kunnioittavasti. Rikollisten motiivit nostetaan esiin mutta heistä ei tehdä millään tavalla esikuvan kaltaisia tai sankareita. 

Hélène Gullberg: Suojatti

 

Hélène Gullberg: Suojatti

Ruotsinkielinen alkuteos Adepten (2023)

Suomentanut Hanni Salovaara

Docendo 2025

393 s. 

Jälleen uusi ruotsalainen dekkarisarja! Tämä saa päähenkilökseen Majja Skogin, erakkoluonteisen taideasiantuntijan. Kun taidetta ja antiikkiesineitä täynnä olevan Hammarnäsin kartanon isäntä Sten Hammar murhataan, Majja saa tehtäväkseen arvioida kokoelman. Walliuksen huutokauppakamari ja poliisi eivät tiedä, että Majjan osaaminen on nimenomaan Stenin ansiota. Kaksikon välinen yhteys on ollut poikki jo vuosia, mutta silti kartanoon palaaminen on pelottavaa. 

Tukholmalaispoliisi Karin Klinga on tullut työvaihtoon Östhammariin. Hän oletti tutkivansa traktorivarkauksia ja vastaavia eikä ollut varautunut siihen että heti ensimmäisenä vastaan tulee murhatutkinta. Yhteistyö Majjan kanssa sujuu yllättävän hyvin heti alusta, ja myös poliisikollegoiden kanssa homma toimii kohtalaisen hyvin alkukankeuden jälkeen. 

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Kadulta kuului korviahuumaava ärjyntä, aivan kuin niissä Formula 1 -kilpailuissa, joista ukko oli äsken puhunut. Kun toimittajat käänsivät päänsä äänen suuntaan, Karin livahti ulos. Hänen autolleen ei ollut montakaan askelta, mutta hän ehti nähdä vaaleanpunaisen monsterin pysäköintialueella ja kuulla kierroksia lisäävän moottorin äänen. Ei tarvinnut olla moottoreista kiinnostunut ollakseen vaikuttunut. Kun Majja sammutti moottorin ja astui autosta, jotkut taputtivat hänelle käsiään ja toiset naureskelivat. Karin istui kumarassa autossaan ja väläytti Majjalle pitkiä valoja. Pian ovi avautui, ja Majja liukui sisään. 

"Kiitos avusta", Karin sanoi vaihdekepin yllä kyyristellen. 

"Eipä kestä."

"Entä auto?"

"Pysäköity poliisiaseman eteen. Tuntuu suhteellisen turvalliselta paikalta."

Tämä oli varsin kiva tuttavuus, kurkistus taidemaailmaan ja huutokauppakamarin toimintaan oli virkistävä lisä. Kirjailija on itse työskennellyt vastaavissa tehtävissä ja on parhaillaan intendenttinä kuninkaanlinnassa, joten vahva alan osaaminen näkyy tarinassa. Minun makuuni taidejuttuja ei ollut liikaa, etenkin kun Majjan lapsuus- ja nuoruusvuosien aikainen perehtyminen aiheeseen on keskeistä tarinan kannalta. Joku muu saattaa olla eri mieltä ja kaivata enemmän varsinaista murhatutkintaa. Jännitystä olisi toki voinut olla enemmän ja alkaen aikaisemmin. 

Karin on näkyvästi esillä, samoin taas kerran oi-niin-kliseinen miespoliisi Ricky. Kliseinen sikäli, että hän on kovasti rehentelevä ja pyrkii ottamaan tukholmalaislikalta luulot pois esittelemällä omaa erinomaisuuttaan. Muu poliisikunta sekä oikeuslääkäri ja tekniset tutkijat jäävät ehkä turhankin vähälle huomiolle. 

Aion kyllä lukea ainakin seuraavan osan, Kokelas onkin ilmestynyt suomeksi viime viikolla. Kiinnostavaa nähdä, avautuuko Majja yhtään kun yhteistyö Karinin kanssa jatkuu. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 38, "kirjassa keräillään jotain."

Ja näin ollaan päästy Dekkariviikolla jo lauantaihin asti :)

Kamilla Oresvärd: Cirkusprinsessan

 

Kamilla Oresvärd: Cirkusprinsessan

Norstedts 2022

365 s.

Greta Leikler -sarjan avausosa on persoonallinen ja osittain myös yllätyksellinen tapaus. Persoonallisuus tulee siitä, että tarinaa seurataan rikoksen jälkeen ja paitsi poliisin myös rikoksesta tuomitun näkökulmasta. 

Liikemies Fredrik Wallin murhattiin, ja murhatavan sekä aiemman väkivaltaisuuden ja laitos- sekä sijaiskotihistorian perusteella hänen naisystävänsä Greta Leikler tuomittiin murhasta. Kun Greta kaksi vuotta myöhemmin pakenee vankilasta, alkaa jännittävä kissa ja hiiri -leikki. Poliisi Björn Carlsson on täysin varma Gretan syyllisyydestä ja aikoo ottaa tämän uudelleen kiinni mitä pikimmin. Greta puolestaan epäilee tietyn henkilön lavastaneen hänet murhaajaksi ja aikoo oikaista asian. 

Entisenä trapetsitaiteilijana ja veitsenheittäjänä Junkertin sirkus oli Gretalle turvapaikka, ja hän uskoo sen toimivan sellaisena edelleen. Hän tietää poliisin tutkivan sirkuksen, mutta onko hänellä muuta paikkaa mihin mennä? Uskaltaako hän luottaa sirkuslaisiin? Koko Ruotsi pitää häntä etsittynä, vaarallisena vankikarkurina ja murhaajana. Ja vaikka hän ei tiedä sitä, hänen kannoillaan on joku muukin taho. 

Björn har varit här sedan sextiden. De första poliserna kom en timme före honom. De har finkammat varenda vagn och vartenda skrymde innan föreställningen borjade utan att hitta några spår efter Leikler. Hundarna har markerat flera gånger men det har alltid visat sig vara gamla spår. Nu närmär sig klockan elva. Kollegorna har slutat för dagen, själv dröjer han sig kvar. Han hade velat stoppa cirkusen från att åka vidare och på så sätt tvinga någon av dem att träda fram och berätta var hon är. Men Maja Gräddnos sa naturligtvis nej. Den typen av kollektiva bestraffningar vill hon inte veta av. Han skakar på huvudet. Idiotiskt. Det är bara resultatet som räknas. Inget annat.

Han tittar ut över området igen. Hon är här. Någonstans. Vart ska hon annars ta vägen? Han kommer inte att ge sig förrän han hittar henne.

Greta on ihan piristävä poikkeus dekkarigenren päähenkilöissä. Sirkuksessa saatu fysiikka ja kylmäpäisyys auttavat häntä tukalissa tilanteissa. Hän pystyy arvioimaan vaihtoehtoja ja tekemään päätöksiä nopeasti. Monet hänen tekemänsä ratkaisut tekevät sen, että tilanteet kääntyvät hyvin odottamattomiksi. Minua ainakin ihastutti lukea sellaisia käänteitä, joita en muissa dekkareissa ole kohdannut. 

Björn sen sijaan on mitä tympein ja kliseisin poliisihahmo. Iät ajat poliisissa työskennellyt, liialliseen väkivaltaan taipuvainen, itseään nuorempaa naispomoa halveksiva, jonka ajatusmaailmaan mahtuu vain yksi mahdollinen tapahtumakulku, oli tapaus millainen tahansa. Toivon että hän ei enää tulevissa osissa ole mukana, tai jos on niin mahdollisimman pienessä roolissa. 

En pitänyt myöskään turvallisuusyrityksen pomosta Victoriasta. Hän on niitä kliseisiä tyyppejä, joille raha ja valta tarkoittavat ettei mistään säännöistä tai kenestäkään ihmisistä tarvi välittää, vaan voi puskea kuin juna kohti omia tavoitteita. 

Suomeksi tätä sarjaa ei ole ainakaan toistaiseksi ilmestynyt painettuina kirjoina vaan pelkkinä äänikirjoina (suomentajia Taru Luojola ja Pirjo Lintuniemi). 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjassa on sirkus tai huvipuisto". 

Tämä postaus on mukana Dekkariviikolla.

Hjorth & Thorsson: Väkivallan saari

 

Hjorth & Thorsson: Väkivallan saari

Ruotsinkielinen alkuteos Våldets ö (2026)

Suomentanut Kristiina Vaara

Otava 2026 

382 s.

Ruotsalais-islantilainen kaksikko Michael Hjorth ja Bjarni Thorsson ovat yhdistäneet voimansa ja aloittaneet Islantiin sijoittuvan Helga & Bjarki -sarjan. 

Kun nainen löytyy murhattuna hevostallista, väkivaltaosastolla työskentelevä Helga saa vastuulleen ensimmäisen ison tutkintansa. Hän ymmärtää nopeasti naisen pojan olevan kadoksissa. Avuksi etsintään tulee Bjarki, liikennepoliisi mutta myös pelastusryhmän jäsen. Kaksikon ja Salka-koiran yhteistyö sujuu hyvin. Kun löytyy toisen naisen ruumis, Bjarki ei siirry väkivaltaryhmään mutta toimii puolivirallisena apulaisena. Poliisissa alkaa kaihertaa epäily, että liikkeellä on sarjamurhaaja joka ei aio lopettaa kahteen. 

"Olet aika huonosti pukeutunut tähän hommaan. Tarvitset paremmat kengät ja paremman takin. Mieluiten myös suojahousut."

Helga tuijotti Bjarkia hetken, meni sitten poliisiautolle ja koputti matkustajanpuolen ikkunaan. Matkustajanpaikalla istuva poliisi ei aluksi vaikuttanut osaavan avata ikkunaa, mutta onnistui lopulta. 

"Pahoittelen. Anteeksi, että kysyn, mutta mikä kengänkokosi on?"

"Öö, neljäkymmentäyksi. Tai neljäkymmentäkaksi."

"Ja mikä nimesi on?"

"Öö, Atli", poliisi vastasi.

"Hyvä. Atli, voisitko tulla piipahtamaan autotallissa?"

Bjarki ei tiennyt, kuinka monta naista oli elämänsä aikana tavannut, mutta Helga oli selvästi erilainen kuin useimmat muut. Bjarki sai ajatukseensa vahvistuksen, kun Helga muutaman minuutin kuluttua avasi autotallin oven ja tuli ulos yllään suuri keltainen poliisintakki ja mustat kengät. Atli oli paitahihasillaan ja sukkasillaan. 

"Oletko nyt tyytyväinen?"

Bjarki nyökkäsi vaikuttuneena.

"Luultavasti tyytyväisempi kuin Atli". 

Tykkäsin etenkin siitä, kuinka sujuvasti kaksikon yhteistyö lähti liikkeelle vain hyvin pienen alkukankeuden jälkeen. Keskinäistä kilpailua ja nokittelua ei ole lainkaan. Kumpikin hyväksyy toisen ja ymmärtää heidän olevan erilaisia. Muuten on tietysti hidasteita, etenkin pomo eli osastonjohtaja Gísli Freyr joka on olevinaan kovinkin pätevä mutta ei uskalla tehdä päätöksiä sekä vanhan liiton poliisi Benni, joka ei sulata Ruotsissa varttunutta Helgaa. 

Pidän myös siitä, että vaikka Helga ja Bjarki välillä venyttävät sääntöjä niin he eivät rymistele menemään päättömästi vaan touhussa pysyy tolkku. He osaavat katsoa nykyhetkeä pidemmälle ja piittaavat seurauksista. Eivätkä he ole kaksin muuta maailmaa vastaan, esimerkiksi tekninen tutkija Yvette sekä poliisikollega Lárus ovat hyvinkin mukavia ja avuliaita. 

Tämä on kyllä erinomaisen hyvä avausosa, ehdottomasti luen myös jatko-osat. 

Ja näin pääsimme Dekkariviikon puoliväliin.