Ali Standish: Outoja tapauksia Baskervillen koulussa

 

Ali Standish: Outoja tapauksia Baskervillen koulussa

Englanninkielinen alkuteos The Impropable Tales of Baskerville Hall (2023)

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Tammi 2024

334 s.

Nuori Arthur Conan Doyle estää tragedian, ja pian hänelle tulee kutsu Baskervillen koulun oppilaaksi. Hän ei ole lainkaan halukas lähtemään, sillä hän kokee olevansa vastuussa perheestään. Isän työ kuvittajana ei etene, koska alkoholi kiinnostaa enemmän, joten Arthur pyrkii hakemaan töitä ja siten tuomaan rahaa äidille. Vanhemmat kuitenkin vaativat häntä opiskelemaan. Baskervillen koulu on ainutlaatuinen mahdollisuus. 

Arthur ihmettelee, kuinka hänet on hyväksytty kouluun johon hän ei ole edes hakenut. Seuraavana aamuna hän kuitenkin matkustaa ohjeen mukaan puistoon, josta ilmalaiva nappaa hänet mukaansa. Ensimmäiset jännittävät hetket hän kokee jo matkalla, ja ennen kuin koulu alkaa hän havaitsee jonkun olevan pielessä. Uusien ystäviensä Irene Eaglen ja Jimmie Moriartyn kanssa he päätyvät yhä syvemmälle mysteerien maailmaan, apunaan mitä mainioimmat Tasku ja Grover.

Arthur ei ollut melkein koskaan väärässä. Koulussa hänellä oli mitä ärsyttävin tapa ratkaista tehtävät ensimmäisenä ja kaiken lisäksi oikein. Luokkatoverit tiesivät, ettei se ollut hänen vikansa - hänen mielensä vain toimi niin. 

Mutta jos Arthur Conan Doylelta olisi tuona kirpeänä syyskuisena päivänä kysytty, värähtelikö ilmassa jotain, vaistosiko hän seikkailun - ja vaaran - lähestyvän, hän olisi ilman muuta pitänyt kysyjää povarina, joka yrittää huijata itselleen lantin. 

Arthurkin, kuten kävi ilmi, saattoi silti toisinaan erehtyä. 

Tämä on jännittävä ja koukuttava tarina, jossa on kevennyksenä monia hauskoja yksityiskohtia. Varsinaista luokkahuoneessa elettävää kouluelämää ei juuri ole, niin paljon tapahtuu asuinhuoneissa ja koulun ulkopuolella. Ehkä sen takia suurin osa koulun henkilökunnasta jää ainakin tässä sarjan avausosassa aika etäisiksi ja pieneen rooliin. Lapsihahmot sen sijaan tulevat tutummiksi, ja he ovatkin kiinnostava katras. Pidän etenkin Taskusta, Groverista ja Arthurista. Tasku ja Grover ovat erikoislaatuisessa joukossa erityisen kummallisia, varsinkin Grover kuolemaintoilullaan. Mielenkiinnolla odotan myös sitä, mitä Tobias-susi tekee jatkossa, nouseeko se yhdessä emäntänsä apulaisrehtori rouva Hudsonin kanssa jossain kohtaa merkittävämpään rooliin. Toivottavasti!

Aikuislukija saattaa olettaa luvassa olevan paljon Sherlock Holmesia, mutta ei vielä tässä osassa, ehkä tulevissa enemmän. Tohtori Watson saa opettajista eniten tilaa. 

Pidän kovasti itse koulusta miljöönä. Kapeat portaikot ja pikkuiset tornihuoneet, loputtoman tuntuiset käytävät, suurikokoinen ruokakonttori herkullisine ruokineen, iso puutarha sokkeloisine polkuineen... Siis paljon mahdollisuuksia salaisuuksille, salakuuntelulle, salakäytäville ja niin edelleen. 

Helmet-lukuhaasteissa laitan kirjan vuoden 2025 haasteeseen kohtaan 36, "kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa" ja vuoden 2026 haasteeseen kohtaan 46, "trilogian ensimmäinen osa". Toinen osa on suomennettu viime vuonna ja kolmas saadaan suomeksi tänä syksynä. Oletan että kyseessä on oikeasti kolmiosainen trilogia eikä esimerkiksi kahdeksanosainen. Ainakin kirjailijan kotisivu viittaa kolmiosaisuuteen.  

Kirja on luettu myös blogeissa Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä ja Lukutoukan luetut sivut. 

Gisèle Pelicot: Hymni elämälle - Ei enää häpeää

 

Gisèle Pelicot yhteistyössä Judith Perrignonin kanssa: Hymni elämälle - Ei enää häpeää

Ranskankielinen alkuteos Et la joie de vivre (2026)

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2026

235 s.

Pari vuotta sitten tuskin kukaan välttyi näkemästä Gisèle Pelicot'n kasvoja, kun hän kohtasi aviomiehensä ja 50 muuta miestä oikeussalissa. Aviomies oli huumannut hänet, päästänyt miehiä raiskaamaan hänet ja kuvannut teot. 200 kertaa yli kymmenen vuoden aikana. 

Kirja alkaa marraskuisesta aamusta, jolloin Pelicot'n pariskunta menee poliisiasemalle kuultavaksi. Gisèle olettaa että asia liittyy kahden kuukauden takaiseen, jolloin aviomies jäi kiinni naisten hameiden alta kuvaamisesta. Hän ei mitenkään voinut valmistautua siihen, että näkisi valokuvia ja videoita itsestään, tiedottomassa tilassa ja seksuaalisen väkivallan kohteena. Eikä hän voinut mitenkään valmistautua siihen, miten asian paljastuminen vaikuttaa hänen perheeseensä eikä siihen, millainen ryöpytys tutkinta ja etenkin oikeudenkäynti on. 

Aviomiehen tekojen paljastuttua Gisèle pyrkii vaalimaan hyviä muistoja, sillä ilman niitä hän luhistuu. Hän oli vain 19-vuotias tavatessaan tulevan aviomiehensä. He olivat kaksi elämän kolhimaa nuorta jotka uskoivat rakkauden pelastavan heidät. Viisikymmentä vuotta Gisèle uskoi sen menneen niin, mutta sitten ruma totuus lävähti hänen kasvoilleen. 

Kymmenen vuotta eri lääkärit katsoivat minuun sen näköisenä, että minun iässäni naisen on turha enää odottaa liikoja, että on parasta vain rentoutua ja antaa ajan tehdä tihutöitään. Mitään ei koskaan mietitty yhtään sen pidemmälle. Yhtään diagnoosia ei tehty. Ja vieressäni istuva Dominique tiesi koko ajan, mistä se kaikki johtui. 

Vaivani alkoivat kun olimme asettuneet Mazaniin. Toisin sanoen silloin kun en enää käynyt töissä ja vietimme päivät yhdessä. Miten minä olisin voinut epäillä häntä? Eläkeiän tullen olimme piirtäneet kartalle ympyrän Valencen ja Marseillen väliin. Sinne me halusimme asettua, aurinkoon. Olimme molemmat menneet töihin niin nuorina, meillä oli vielä elämää elettävänä. Dominique oli harkinnut Ariègen departementtia, mutta minä en suostunut, se oli niin kaukana kaikesta. Lähistöllä piti olla kaupunki ja luotijuna-asema, jotta pääsisin Pariisiin tapaamaan lapsia, ja talossa piti olla uima-allas, jotta he tulisivat lomillaan meille. Halusin säilyttää yhteyden lapsiin. Pyrkikö Dominique eristämään minut? Vauclusen upeat maisemat Ventoux'n vuoren juurella vakuuttivat meidät molemmat. Muutimme Mazaniin maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2013. Olimme kuusikymmentävuotiaita. Oliko Dominique suunnitellut kaiken valmiiksi? Olipa hyvinkin, kuten rikostutkinta myöhemmin osoitti. 

Tämä on kaikinpuolin kammottavaa luettavaa, mutta samalla niin äärettömän tärkeä kirja. Lukeminen herättää raivon ja turhautumisen mutta myös paljon kysymyksiä. Jos aviomies ei olisi jäänyt kiinni salakuvaamisesta, olisivatko raiskaukset loppuneet koskaan? Olisiko hän joskus antanut vahingossa tai tahallaan liian ison annoksen rauhoittavia ja unilääkkeitä? Jos hän ei olisi kuvannut tekoja, ja oikeudenkäynnissä olisi ollut sana sanaa vastaan, millainen lopputulos olisi ollut? Mitä ajattelivat ne miehet, jotka väittivät Gisèlen olleen suostuvainen? Entä ne miehet joita videoilta ja kuvista ei tunnistettu, ovatko he jatkaneet tekojaan uuden rikostoverin ja uhrin kanssa? Mitä ajattelivat ne puolustusasianajajat, jotka vielä videot nähtyään puhuvat seksiaktista vaikka uhri oli selkeästi tiedottomassa tilassa? 

Mietin myös, että maailma olisi hyvin erilainen jos Gisèle olisi vaatinut suljettua oikeudenkäyntiä. Niin hän aluksi vaatikin, mutta tuli toisiin ajatuksiin. "Kaikkien piti saada nähdä nuo 51 raiskaajaani. Raiskaajien kuului kulkea kumarassa. Ei minun." Oikeudenkäynti osoitti, että raiskaaja voi olla minkäikäinen ja -näköinen tahansa, hän voi olla aivan tavallinen perheenisä, juuri se kenestä ystävät ja perhe sanovat ettei hän ainakaan pystyisi sellaiseen. 

Aika paljon pohdin myös sitä, kuinka moni ihmetteli Gisèlen reaktiota, sitä että hän ei romahtanut täysin eikä samantien hävittänyt kaikkea aviomiehestä muistuttavaa. Jokainen ihminen on erilainen, jokainen reagoi asioihin eri tavalla eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Kukin arvostelija voisi miettiä omalle kohdalleen, että mitä jos sinä joutuisit kohtaamaan tällaisen. Voisitko heittää viisikymmentä vuotta muistoja pois tuosta vaan? Romahtaisitko täysin vai yrittäisitkö pitää julkisivun koossa lapsiasi ja lapsenlapsiasi varten? Olisitko valmis julkisuuteen ja sen mukanaan tuomaan pyöritykseen? Olisitko valmis yhtään mihinkään? 

Olen iloinen siitä, että Gisèle Pelicot on saanut elämän ainakin jossain määrin raiteilleen. Välit tyttären kanssa ovat varsin kireät, koska tytär on vakuuttunut olevansa insestin uhri. Todisteita ei ole ja isä kiistää asian, vaikka myöntää ottaneensa sekä tyttärestään että miniöistään vähäpukeisia kuvia näiden tietämättä. Suhde kahteen poikaan on sitä vastoin varsin hyvä, ja lisäksi rinnalle on löytynyt uusi rakas. Ja vaikka poliisi tutkii yhä aviomiehen mahdollista osuutta murhatapaukseen, raiskaajat ovat kaikki vankilassa. 

Kirja on luettu myös blogissa Amman lukuhetki. 

Päivi Haanpää: Retro

 

Päivi Haanpää: Retro

Hertta 2026

205 s. 

Ysiluokkalaiset Sakke, Ami, Makkonen ja Tikku soittavat toistaiseksi nimettömässä bändissä. Biisilista on laaja mutta periaatteellinen; he soittavat vain covereita jotka ovat vanhempia kuin he itse. Varovaisia yrityksiä omiin biiseihin on. Paine kasvaa, kun bändi saa ensimmäisen keikkansa. Nuokkarin joulubileissä olisi kiva esittää myös omia tuotoksia. 

Kriisi on edessä, kun Makkonen kaatuu ja murtaa käsivartensa. Eihän Sakke voi yksin sekä soittaa kaikkia kitaraosuuksia että laulaa! Makkosen sijaiseksi löytyy matikkaryhmän Meira, tyttö jolla on ollut bändi ja joka on ollut keikalla - ja joka saa Saken sydämen lyömään lujaa. 

Me tehdään biisin lopusta äänimassaa

kaikki soi ja sulautuu

se on sotkua ja harmoniaa.

Me pyöritetään käsiä tuulimyllyinä

kuin Pete Townshend 

                                                        viuh

"Kuoliko tän laulaja ennen kuin siitä tuli vanha?" 

Ami kysyy ja raapii niskaansa kapulalla.

"Ei. Se on jotain kahdeksankymppinen", sanon.

"Eli vanha", Makkonen huomauttaa.

Ajatella

jos tekisi nyt biisin

jota muut soittaa vielä kuuskymmentä vuotta myöhemmin.

Huimaa. 

Muistan taas lyriikat, joita en ole kirjoittanut.

En sano mitään ääneen.

Ah, olipa tässä riemukas lukukokemus! En tiedä kuinka moni teini-ikäinen tietää puoliakaan kirjassa mainituista lauluista, mutta tällaiselle keski-ikäiselle tädille tuli korvamatoa toisensa perään :D

Tykkäsin kirjassa oikeastaan kaikesta. Saken vanhemmat ovat aivan huikeita, Perhetilanne-punkbändissä soittava äiti ja vähiten muusikko isä, joka pitää dinneridiscoa ruokaa laittaessaan. Neljällä pojalla synkkaa hyvin keskenään, eikä Meiran mukaan tulo sotke kuvioita niin pahasti kuin voisi olettaa. On jotenkin ihanan huoletonta, kun suurimmat ongelmat ovat ettei ole omia biisejä ja ettei Sakke syystä tai toisesta uskalla tai halua kertoa ihastumisestaan muille. 

Ihana hyvänmielen säeromaani, joka sopii loistavasti niin nuorten kuin aikuisten lukulistalle. 

Kirja on ensimmäinen osa Sakari ja Meira -duologiasta, on kiinnostavaa nähdä mitä teosparin toinen osa eli B-puoli sisältää. Silloin ollaan ysiluokan keväässä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä se on kirjoitettu". 

Elin Anna Labba: Älä mene mereen

 

Elin Anna Labba: Älä mene mereen

Ruotsinkielinen alkuteos Far inte till havet (2024)

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2026

401 s. 

Tytär Iŋgá, äiti Rávdná, täti Ánne. Kesien kotikylä Ruotsin Lapissa jää yhä uudestaan veden alle, kun voimalaitoksen pato saa järven tulvimaan, muuttumaan melkein mereksi. Yhä uudestaan kolmikko ja yhteisö heidän ympärillään vaeltaa vuorotellen länteen ja itään, talveksi pois ja kesäksi takaisin. Minne ikinä he kesäkylässä kodan rakentavat, sinne vesi kohoaa kun patoa suurennetaan seuraavan kerran. Rávdná haluaisi rakentaa talon mutta ei saa Voudilta lupaa. Saamelaisten kuuluu olla paimentolaisia, elää kodassa eikä talossa, elää kodassa ilman ikkunoita ja sähköä. 

Vuosikymmenet kuluvat, Ánne sairastuu ja kuolee, Iŋgá aikuistuu, Rávdná vanhenee ja hiipuu muistisairauteen. Voimalaitos jyllää aina vaan, vaatien lisää maata, muistuttaen että Valtio omistaa maat, tarjoten kotansa ja kotinsa menettäneille naurettavan pienen korvauksen. Ota se tai et saa mitään, siinä vaihtoehdot. Rávdná ei ikinä anna periksi, hän taistelee loppuun asti, taistelee vaikka muistisairaus on jo saanut otteen. Iŋgá puolestaan hyväksyy, ettei mahda voimalaitokselle mitään. 

Järvi oli kodassa. Ovi oli auki, ja sen kirkkaansininen väri heijastui vedenpinnasta. Liikkuiko se? Iŋgá oli varmaan nähnyt harhoja. Oli tyyntä, ja yöttömän yön auringossa järvi kimalteli kuin voi tai kalaöljy. Rasvainen ja jääkylmä. Kaikki oli sulautunut yhteen: järvi ja tunturi ja kylä, ja rannalla, joka ei ollut enää ranta, seisoi Iŋgá vaitonaisena ja liikkumatta. Hän yritti sanoa jotain mutta ei pystynyt. Ehkä järvi oli nielaissut hänen sanansa. Tuntui kuin sanat olisivat olleet pinnan alla ja kurkotelleet häntä kohti. 

(...)

Halkaise se, Rávdná ajatteli. Ajatuksen voimalla hän sinkautti Siivujávrin suoraan patoa kohti. Hukuta se omaan veteensä. Rávdná joikasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi karjunut kovaan ääneen. Hän oli nähnyt, mikä kuoli ensimmäisenä. Puut selviytyivät ensimmäisestä vuodesta, minkä jälkeen ne mätänivät. Rannat katoaisivat. Hiekka valtaisi kaiken ja rantaviivalle kohoaisi kivenlohkareita. Tuohi murenisi kosketuksesta ja lehdet mustuisivat. Vesi tulvisi hänen taloonsa. Töllistä jäisivät jäljelle perustukset, jotka tulisivat näkyviin laskuveden aikaan ja pikkuhiljaa hautautuisivat hiekkaan. Oli niitä, jotka rakensivat taloja perinnöksi jälkipolville, ja sitten oli niitä, jotka rakensivat talonsa veden alle. 

Ihan mielettömän karu ja sydäntäsärkevä tarina, ja ihan mielettömän kaunis ja aistivoimainen kieli. Ja hurja ajatella, että vielä 1970-luvulla oltiin sitä mieltä että saamelaisten kuuluu elää ilman pysyvää asuinsijaa. Vuonna 1929 syntynyt Iŋgá osaa lukea melko hyvin ja kirjoittaa jonkin verran, mutta Rávdná ja Ánne ja moni muu ovat lukutaidottomia. Kun Yhtiö haluaa maat ja laittaa asianajajan matkaan sopimuspapereiden kanssa, on selvää että moni allekirjoittaa tietämättä mitä on allekirjoittanut. Rávdná saa 3000 kruunua, eniten kaikista, mutta mitä hän rahalla tekee kun ei saa rakentaa mitään pysyvää. 

Kotiseuturakkaus on vahva, ja vaikka maisema muuttuu, tuhoutuu, lähteminen on kivuliasta ja halu palata suunnattoman suuri. Kodin ja elämän kasaaminen aina uudelleen on kuluttavaa. 

Tästä haluaisi sanoa niin paljon, mutta samalla sitä on täysin sanaton.  

Kirjan on lukenut myös Kirjaluotsi. 

Trude Teige: Isoisä hengitti aaltojen tahtiin

 

Trude Teige: Isoisä hengitti aaltojen tahtiin

Norjankielinen alkuteos Morfar pustet med havet (2021)

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY 2026

337 s. 

Teigen edellinen suomennos kertoi meille Junin isoäidin tarinan, nyt tässä rinnakkaisteoksessa on isoisän vuoro. Nuori merimies Konrad on laivassa matkalla kohti Australiaa, kun torpedo tuhoaa laivan. Ne jotka eivät kuole sillä sekunnilla, ammutaan. Kuin ihmeen kaupalla Konrad ja Jakob jäävät eloon, mutta vain Konrad selviää pariviikkoisesta selviytymistaistelusta. Jaavan saarella hänet löydetään rannalta ja toimitetaan sairaalaan. Siellä hän kohtaa norjalaisen enkelin, sairaanhoitaja Sigridin. 

Mutta sota jyllää ja on armoton. Konrad ja Sigrid viedään eri leireille, joissa he yrittävät jaksaa sodan loppuun asti. Ympäriltä kuolee ihmisiä, läheisiäkin. Ne keitä ei vie nälkä tai sairaus, kohtaavat japanilaisten sotilaiden julmuuden. Tässä ympäristössä etenkään eurooppalaisella ihmishengellä ei ole mitään armoa. Ja jos välillä onkin hiukan toiveikkaampi olo, se katoaa ennen pitkää. 

Sota särkee niin paljon, ja vaikka Konradista tulee myöhemmin isä ja isoisä, ei se korjaa kaikkea. 

- Mikä hätänä? tohtori Melrose kysyi.

Sigrid kertoi näkemästään järkyttävästä tapauksesta. Hänen äänensä vapisi.

- Mokomat pirulaiset, tohtori Melrose sanoi. Sen pidempään hän ei aiheessa viipynyt vaan ryhtyi kertomaan sairastuvan potilaista: mikä heitä vaivasi ja ketkä heistä olisivat Sigridin vastuulla. Sigrid näki koko ajan silmissään miehen tuskaisan katseen. Häntä kuvotti. Tohtori Melrose laski hetkeksi kätensä Sigridin olkapäälle. - Haluatteko kuulla minun elämänohjeeni? Teen sen mikä on tehtävä, kestän sen mikä on kestettävä ja unohdan sen mikä on unohdettava, jotta selviäisin. 

Tämä on raskas ja todella surullinen tarina. Samalla se on tavattoman tärkeä, muistuttaen että toinen maailmansota todella tapahtui myös Euroopan keskitysleirien ulkopuolella eivätkä saksalaiset olleet ainoita jotka syyllistyivät julmuuksiin. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää ja Annelin lukuvinkit.

Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

 

Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

Gummerus 2025

224 s.

En ole koskaan tehnyt yksin mitään monta päivää kestävää, en vaellusta enkä pitkää kävely- tai pyöräretkeä. Ehkä juuri siksi on erittäin kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia. 

Anna Koikkalainen on tehnyt useita noin viikon kestäneitä yksinvaelluksia Lapissa. Kirjassa hän kertoo reissustaan ja siitä, millaista on olla yksin ja kohdata muita ihmisiä vain satunnaisesti. On täydellisiä hetkiä ihastuttavissa maisemissa mutta myös epävarmuutta ja koko touhun kyseenalaistamista. Isossa roolissa on ihmisen ja luonnon suhde. Kirkkaasti jää mieleen toteamus, että tunturit eivät tarvitse Koikkalaista mutta hän tarvitsee tuntureita. 

Nykyisin huomaan voimaantuvani ajatuksesta, että olen turhankulkija. Haluan vain asua vaelluksen kuplassa, maailmassa, jonka piirrän itse itselleni tunturit ääriviivoinaan. Herätä, vaeltaa, syödä, nukkua.

Yksinvaeltajalle aika on kokonaan omaa. Sitä raamittavat vain päivänkierto, valo ja pimeys. Yksinvaeltajana voin tehdä juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa. Luen koko päivän teltassa. Makaan vain. Lasken, kuinka monta kertaa käki kukkuu. Kävelen hitaasti. Laulan. Haudutan teetä loputtomiin. Pohdin täydellisen telttapaikan kriteerejä. Tuudittaudun lintukonserttiin. 

Levon vastapainona saan tunturiretkillä tutkailla rajojani, niin ruumiillisia kuin henkisiä. Minua kiinnostaa tietää, mitä jaksan. En pidä vaelluksiani millään lailla äärimmäisenä urheiluna. Mutta tunturissa ratkon uudenlaisia ongelmia, joudun uudenlaisiin ponnisteluihin. Joudun kulkemaan teräväreunaisten kivien piikittämässä louhikossa, jossa pelkään kaatuvani. Joudun tekemään uupuneena päätöksiä, jotka määrittävät matkani kulun, jopa oman hyvinvointini. Joudun pinnistelemään jaksaakseni vielä viimeiset kilometrit- ja joskus vielä muutaman kilometrin noiden viimeisiksi luulemieni jälkeenkin, kun telttapaikkaa ei löytynytkään sieltä, mistä ajattelin. 

Päällimmäiseksi tunteeksi mieleeni jäi lohdullisuus. Vaellukselle voi lähteä, vaikka ei olisi huippukuntoon trimmattu. On ihan ok, suorastaan hyvä aloittaa vaellusura reitiltä, joka on kokonaan merkattu. Ei tarvitse suorittaa eikä tehdä urotekoja. Kokenutkin vaeltaja eksyy, Koikkalaisen tapauksessa eksyminen kuuluu asiaan eikä vaellus ole sama jos ei välillä ole vähän hukassa. 

Pidän kovasti kirjan rakenteesta. Jokainen luku on nimetty yhdellä sanalla, ja kyseisessä luvussa kerrotaan siihen liittyvistä asioista eri vaelluksilta. Yhtäkään reittiä ei kuljeta alusta loppuun, eikä mukana ole karttaa näyttämässä missä kaikkialla Koikkalainen on vaelluksillaan kulkenut. On paljon pohdintaa elämästä, luonnosta ja yksin olemisesta, ja käytännön vinkit ja ohjeet lomittuvat mukaan sujuvasti. Tulee olo että en lue retkeilyopasta vaan kokemuksia siitä, kuinka kokonaisvaltaista näennäisen yksinkertainen vaeltaminen on. 

Olen ihan fiiliksissä, ja se ehkä liittyy lukemisen ajankohtaan. Tulin toissapäivänä kotiin reissulta, jossa pyöräilimme ystäväni kanssa kaksi päivää Saariston Rengastiellä. Matkustimme yhdessä mutta olimme silti pyörien satulassa yksin. Lossi- ja lauttamatkat katkaisivat ajoa, mutta emme juuri jutelleet silloin vaan olimme omissa oloissamme. Päiväetapin jälkeen kävimme syömässä, illan makasimme majapaikassa ollen pitkiä aikoja hiljaa. En välttämättä uskaltaisi lähteä vaeltamaan tai pyöräilemään tai kävelemään moneksi päiväksi yksin, mutta olen onnekas että minulla on ystävä jonka kanssa mennä, ja jonka kanssa ei tarvitse koko ajan olla äänessä vaan molemmilla on hyvä olla silloinkin kun ollaan hiljaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen". 

Yksinvaeltaja on luettu myös blogissa Kirjakaapin kummitus. 

Jørn Lier Horst: Kuiva maa

 

Jørn Lier Horst: Kuiva maa

Norjankielinen alkuteos Tørt land (2024)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2026

334 s. 

Wisting-sarja on edennyt jo osaan numero 18, aikamoista! Suomennostahti on ollut kiivas ja hyvä niin. Sarja on kerrassaan mainio, tuttu mutta silti sellainen että osat eroavat toisistaan. Tällä kertaa Line-tytär ei ole mukana tutkinnassa, sillä hän on Amerikassa. 

Helteinen kesä on laskenut Farrisjärven pintaa useita metrejä. Pohjalta löytyy ensin nuoren miehen ruumis, sen jälkeen kadonneen nuoren tytön koru. William Wisting selvittää molempia tapauksia. Alussa ei ole lainkaan varmaa, että kyse on rikoksista, mutta Wistingin vaisto sanoo ettei ratkaisu tule olemaan yksinkertainen. 

Tarinan toinen näkökulma on Evert Hartingin, eläkeläisen joka liikkuu järven seudulla metallinpaljastimen kanssa. Hän tulee tahtomattaan paljastaneeksi salaisuuksia, joiden hän olisi toivonut pysyvän pinnan alla. Mutta sää on armoton, ja yhtä armottomasti totuuden on vihdoin tultava esiin. 

Aurinko heijastui kutistuneesta vedenpinnasta. 

"Kaksisataatuhatta lähiseudun asukasta saa juomavetensä täältä", Wisting jatkoi. "Kaksikymmentä miljoonaa litraa vuorokaudessa. Väheneminen näkyy joka päivä."

Sandell astui askeleen rakoilevalle mutapohjalle. Wisting varjosti kädellä silmiään.

"Sen paikan josta mies kaivoi kirjainkorun esiin pitäisi näkyä tähän", hän sanoi. "Se on noin kahdenkymmenen metrin päässä."

"Tuolla", Sandell sanoi ja osoitti. 

He seurasivat miehen jalanjälkiä täytetylle kuopalle. 

Ingrid Sandell kyykistyi, otti kourallisen hienojakoista maata ja antoi sen valua sormiensa välistä. 

"Mies melkein vannoi, ettei tässä ole mitään muuta metallista", Wisting sanoi.

"Kuinka syvällä koru oli?" Sandell kysyi ja otti toisen kourallisen maata.

"Noin kolmenkymmenen sentin syvyydessä", Wisting vastasi. 

Sandell nousi ja kulki vähän kauemmaksi kohti vesirajaa, missä maa oli kosteampaa. Kengät vajosivat mutaan.

"Voin tilata koirat tänne huomiseksi", Wisting sanoi. 

Tuttuun tapaan tunnelma on melankolinen kautta koko kirjan, ja surullisia kohtaloita on myös muilla kuin kuolleilla. Kesän kuumuus välittyy sivuilta, ja ehkä se vaikuttaa tutkintatiimiinkin koska tapahtumat etenevät kiireettä. Toisaalta, ei sarjaan sopisikaan puhelinlinjojen kiivas pirinä ja renkaat vinkuen tehtävät takaa-ajot. Asiat selkiytyvät vähitellen, kuitenkin niin että kuva kirkastuu tarpeeksi nopeasti jotta lukijan kiinnostus pysyy yllä. Ainakin minun oli luettava aina vielä vähän eteenpäin. 

Nyt suomennettu tarina on julkaistu Norjassa kaksi vuotta sitten, saa nähdä montako osaa vielä tulee ja myös tuleeko suomennoksiin jossain kohtaa tauko kun pitää odottaa että Horst saa seuraavan kirjan valmiiksi. Kiinnostavaa nähdä, onko Line seuraavassa osassa isommassa roolissa, ja onko myös Maren Dokken enemmän esillä kuin nyt.