maanantai 30. maaliskuuta 2020

Håkan Nesser: Halvmördaren. Krönika över Adalbert Hanzon i nutid och dåtid författad av honom själv

Håkan Nesser: Halvmördaren. Krönika över Adalbert Hanzon i nutid och dåtid författad av honom själv
Albert Bonniers Förlag 2019
E-kirja








Håkan Nesser on kirjailija, josta ei aina tiedä millaista tekstiä tulee mutta pääosin se on miellyttävää luettavaa. Hän on tunnettu dekkaristina, mutta varsinkin viime vuosina on kirjoittanut muutakin. Halvmördarenissa tapahtuu kyllä rikos, mutta siitä kerrotaan varsin kiihkottomasti. 

Adalbert Hanzon on seitsemänkymppinen, jokseenkin erakoitunut mies. Päivät kuluvat omaan tahtiinsa, rutiineja seuraten. Muutaman viikon välein hän tapaa Henry Ullbergia, ei varsinaista ystävää mutta tyyppiä kenen kanssa on hauska vetää kännit, vaikka ilta päättyykin poikkeuksetta riitelyyn. Herrat hermostuvat herkästi, lisäksi heillä on tapana puhutella toisiaan kovin ronskisti. Lukijaa heidän sanailunsa kylläkin naurattaa. 

"Tack ska du ha", säger jag ändå. "Åt vilket håll gick hon?"
"Vilket håll? Från höger till vänster. Ner mot pizzerian, alltså. Hon hade en matkasse i handen, hade väl varit och handlat."
"Jag förstår."
"Bra att du förstår. Det är ju inte alltid fallet. Hej med dej."
Han lägger på.

Eräänä päivänä Adalbert Hanzon näkee apteekissa naisen menneisyydestään. Hän hämmentyy, voiko kyseessä olla Andrea Altman, nainen kenestä hän ei ole kuullut yli neljäänkymmeneen vuoteen mitään? Asia vaivaa häntä, minkä Henry Ullberg tietysti havaitsee, ja tarjoutuu auttamaan. Jos nainen oli apteekissa, hän saattaa liikkua torin lähellä. Ja mitäpä parempaa tekemistä Henryllä olisi, kuin istuskella kahvilassa odottelemassa, josko nainen menisi ohi. Ongelma on tietysti siinä, että Adalbert ei osaa antaa muita tarkkoja tuntomerkkejä kuin tietynlaisen huivin. Andrea olisi helposti tunnistettavissa tatuoinnista, mutta koska tatuointi on rinnassa, se ei näkyisi kuin uimahallissa naisten saunassa. Onneksi Adalbertilla on naispuolinen serkku, jonka hän voi palkata päivällispalkalla uimahallivarjostajaksi. 

Miksi Adalbert haluaa niin kiihkeästi selvittää, onko kyseessä Andrea? Muistoissaan hän palaa vuosikymmenien taakse, heidän ensikohtaamiseensa ja yhteiseen aikaansa. Silloin on eletty vahvojen tunteiden aikaa, on koettu rakkautta, mustasukkaisuutta, omistushalua - ja oltu valmiina tappamaan. Tarina keriytyy auki pikkuhiljaa, kohti erästä kohtalokasta aamua ja sen kauaskantoisia seurauksia. 

Jag försöker minnas när jag senast grät, men kommer inte på det. Hände det ens när det var som allra svårast, när Andrea Altman försvunnit ur mitt liv? Jag vet inte. Några gånger när jag var barn råkade jag ut förstås det, när jag bröt armen på skridskobanan, till exempel, och när min far hade skjutit sig. Men senare? Kan det rentav vara så att jag inte låtit tårarna trilla på över femtio år?

Jag grät i varje fall inte på fasters begravning, det är jag säker på. Det var 1992, Gunhild Margareta Larsson var över nittio vid det laget och i den äldern är det den naturligaste saken i världen att man fått nog. Vi var ett tiotal i kyrkan, vet fortfarande inte vilka de kan ha varit. Och inga snyftningar hördes, varken från mig eller från någon annan.

Så vad var det som hände alldeles nyss? tänker jag där jag ligger i soffan och börjar få bukt med hulkandet. Varför detta plötsliga känslosvall över en människa som jag inte ägnat en tanke på tusen sinom tusen dagar och nätter? Jo, dykt upp har hon förstås gjort, men alltid försvunnit lika hastigt som hon kom. Tyst och försynt, som den diskreta människa hon var.

Tykkäsin tästä kovasti. Adalbert ja Henry ovat ihanat äksyt vanhat herrat, jääräpäiset ja periksiantamattomat. Heidän ajatusmaailmansa on hiukan vinksallaan, mutta tavalla jolle ei voi kuin nauraa. Esimerkiksi sille, että Adalbert miettii vievänsä Henrylle tuliaisiksi ruukkukasvin (ei tietenkään mitään isoa eikä kallista), ihan vaan osoittaakseen olevansa parempi vieras kuin mitä Henry on. Kirjassa on myös runsaasti tilannekomiikkaa hyvin eläväisesti kuvattuna. Näin ihan selkeästi silmissäni kohtauksen, jossa Henry lähtee könyämään naisen perään jalkaisin, koska rollaattorin pyörä on jumissa, ja Adalbert kiirehtii paikalle mutta päätyy rollaattorivahdiksi. 

Jos tarina olisi ilman huumoria, se olisi varmasti synkkä, ehkä jopa psykologinen jännityskertomus Adalbertin ja Andrean kohtaamisesta ja sen seurauksista. Nyt traagisetkin hetket tuntuvat kevyiltä, osin koska Adalbert osaa selittää ne parhain päin. 

Toivon suomennosta pian, jotta Adalbertin kronikka tulisi mahdollisimman monen lukijan saataville. Jos suinkin hallitset ruotsin, lue heti. Mielestäni tämä ei ole vaikeaa ruotsia, olen joskus tuskitellut ruotsinkielisen lastenkirjan kanssa enemmän. Adalbert tuntuu pitävän siitä, että asiat on esitetty mahdollisimman simppelisti, ilman turhia koukeroita.  

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Lastenkirjalauantai: Ryan T. Higgins: Kavereita ei saa syödä!

Ryan T. Higgins: Kavereita ei saa syödä!
Englanninkielinen alkuteos We Don't Eat Our Classmates (2018)
Suomentanut Emilia Miettinen
Into 2020
40 s.




Eppu on pieni dinosaurus, jolla on edessä eskariin meno. Se tietysti jännittää kovasti:

Hämmästys on iso, kun käy ilmi että muut eskarilaiset ovat lapsia. Ja vieläpä herkullisia sellaisia! Eppu ei mahda sille mitään, että hän tuossa tuokiossa ahmaisee lapset. Opettaja tietenkin komentaa sylkemään heidät pois, toisten syöminen ei ole ollenkaan soveliasta! Ei ihme, että muut alkavat pelätä Eppua, ja hän jää yksin. 

Kotona isä tiedustelee, kuinka ensimmäinen päivä oli sujunut. 
"En saanut yhtään ystävää!" Eppu itkee. "Kukaan lapsista ei halunnut leikkiä minun kanssani!"
"Eppu Saurus", isä kysyy. "Söitkö luokkakavereitasi?"
"No... ehkä ihan pikkuisen vain."
"Joskus on hankala saada kavereita", sanoo isä. "Etenkin, jos haluat pistellä heidän poskeesi.Katsos Eppu, lapset ovat sisimmässään iahn niin kuin mekin. Mutta maukkaampia."
Siinä onkin Epulle PALJON pohdittavaa.

Toisena päivänä Eppu yrittää parhaansa ollakseen syömättä toisia, ja onnistuukin melko hyvin. Tarvitaan kuitenkin kohtaaminen terävähampaisen kultakalan kanssa, ennen kuin Eppu pääsee kokonaan irti lapsisyönnistään. 

Ensi alkuun ajattelin, että jestas sentään, onpas tämä hurja tarina. Että onko liiankin hurja. Samalla kuitenkin koko ajan hymyilytti, sekä tekstissä että kuvituksessa on monia huvittavia juttuja. 

Pohjalla on isoja asioita; eskariin meno jännittää, uudet ihmiset jännittävät, pettymys kun jätetään yhteisen toiminnan ulkopuolelle, mikä on oikein ja mikä väärin tekemistä, kuinka pystyä hillitsemään itsensä ja mielitekonsa... 

Lopputulema on, että tämä on mielestäni loistava kirja täydentämään eskariin, päiväkotiin ja kouluun menoon valmistautumista. Koska Eppu on dinosaurus, hahmojen väliset ristiriidat on helppo vetää överiksi. Huumori takaa sen, että lukijalla on hauskaa myös tarinan aikana, ei vasta viimeisellä sivulla. Aikuislukijankin on helppo pysähtyä miettimään omaia käytösmallejaan ja tapaa, joilla kohtaa muita. 

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa
Englanninkielinen alkuteos the Seven Deaths of Evelyn Hardcastle (2018)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2020
494 s.








Olen nähnyt kauan sitten elokuvan Päiväni murmelina, on ollut sen verran poikkeuksellinen kokemus, että muistan sen vieläkin. Sama tapahtunee kirjan Evelynin seitsemän kuolemaa kanssa.  Ero näiden kahden välillä on siinä, että kirjassa päähenkilö Aiden Bishop herää joka aamu uuden henkilön hahmossa, ei itsenään.

Tarinan ensimmäinen päivä kartanossa alkaa tyrmäävästi. Mies juoksee metsässä etsien Annaa, vaikka hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, kuka Anna on ja miksi hän etsii tätä. Toivottomana ja eksyksissä hän on luovuttamassa, mutta yhtäkkiä joku ojentaa hänelle kompassin ja kertoo suunnan mihin mennä. Pian mies tulee kartanolle, ja järkytyksekseen havaitsee että ei tunne ketään vaikka muut tuntevat hänet. Seuraava aamu alkaa jos mahdollista vieläkin tymäkämmin, kun mies luulee heräävänsä eilisenä henkilönä mutta nopeasti huomaa taas olevansa joku muu.

Vähän kerrassaan päivät saavat järkeä. Aiden on kartanossa osana murhamysteeriä, peliä joka kietoo hahmot ikuiseen silmukkaan, silmukkaan josta vain yksi voi päästä pois. Aidenilla on kahdeksan hahmoa ja seitsemän päivää aikaa selvittää, kuka murhaa Evelynin illalla kello 23. Mikäli hän ei saa asiaa selville, ajasta kuluu yksi päivä ja seuraavana päivänä hänen on jatkettava selvitystyötä. Vaikka hän on vieraassa hahmossa, hänen persoonallisuutensa on tallella. Ja mikä tärkeintä, uutena päivänä hän muistaa ainakin osan edellispäivien tapahtumista. Pieni pala kerrallaan arvoitus alkaa keriytyä auki. Helppoa se ei ole, sillä hahmot ovat toinen toistaan vastenmielisempiä ja heidän hidas tai arvaamaton toimintansa hidastaa selvitystyötä. Yhtään helpommaksi asiaa eivät tee Lakeija, joka pyrkii estämään murhaajan paljastumisen sekä mystinen Anna, joka kokee asiat eri järjestyksessä kuin Aiden.

Vierelläni kulkeva Charles tuntuu yhä jännittyneemmältä, ja hänen sormensa painuvat joka askeleella syvemmälle käsivarteni ihoon. Tämä kaikki on aivan väärin. Juhlien henki on liian epätoivoinen. Nämä ovat viimeiset kekkerit ennen Gomorran tuhoa.

Pääsemme sohvan luokse. ja Charles auttaa minut alas tyynyille. Tungoksen halki pujottelee palvelijoita juomatarjottimet kädessään, mutta joukon liepeiltä meidän on mahdotonta antaa heille merkkiä. Metelissä ei pysty puhumaan, mutta Charles osoittaa samppanjapöytää, jonka luota tanssijat kompuroivat toistensa käsipuolessa pois. Nyökkään samalla kun taputtelen hikeä otsaltani. Ehkäpä samppanja rauhoittaisi hermojani. Kun hän lähtee noutamaan pulloa, tunnen vetoa ihollani ja huomaan jonkun avanneen ranskalaiset ikkunat, ehkäpä jotta raitista ilmaa pääsisi sisään. Yö on säkkipimeä, mutta ulos on sytytetty tulipatoja, joiden lepattavat liekit valaisevat puutarhaa aina puiden ympäröimälle nelikulmaiselle vesialtaalle asti.

Pimeys tiivistyy pyörteeksi ja muuttuu sitten ihmishahmoksi, joka lopulta aineellistuu astuessaan sisään, kun kynttilöiden valo tihkuu kalpeille kasvoille.

Tämä on erilainen, ehdottoman kiinnostava ja kiehtova tarina. Aidenin tunteet on kuvattu todella eläväisesti, kyllä itsekin vähän järkyttyy kun lukee hänen olevan toinen toistaan kummallisemmassa hahmossa. Aikatasojen kanssa pysyin ehkä yllättävänkin hyvin mukana, vaikka alkuun hämäännyinkin siitä että Aiden saattaa kesken päivää päätyä takaisin tiettyyn hahmoon. Sen sijaan olin hiukan vaikeuksissa sen kanssa, missä kohtaa tarinassa Anna oli, eli mitä sellaista hän ei vielä tiennyt minkä Aiden oli kuitenkin kokenut hänen kanssaan aiemmin. Mitään paniikkia ei tullut, varsinkin kun Anna rauhoittelee Aidenia ja on luottavainen vaikka ei tiedäkään kaikkea.

Pidän myös siitä ratkaisusta, että Aidenin persoona säilyy, että hän muistaa edellisiä päiviä, osaa suunnitella tulevaa, taktikoi. Yritysten ja erehdysten kautta hän kokeilee, voiko päivän kulkua muuttaa. Mitä pidemmälle seitsemän päivän aikaraja kuluu, sen enemmän hän on tietoinen siitä, miten eri hahmojen päivät kuluvat. On paljon asioita, joihin hän ei voi vaikuttaa, joihinkin kuitenkin. On hämmentävää ja toisinaan hauskaa, kun hän kummastelee jotain mikä paljastuukin myöhemmin hänen itsensä tekemäksi.

Koin tunnelman kauhean synkkänä, ehkäpä johtuen väkivallan melko suuresta määrästä ja siitä faktasta, että kartanon mailta ei pääse pois. Välillä on pimeitä metsiä, väräjävää kynttilänvaloa ynnä muuta vastaavaa, mutta paljon ollaan myös ulkona päivänvalossa tai hyvin valaistussa, hälisevässä salissa.

Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen uusi tuttavuus! Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 21, ”pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta”. Kahden askeleen välillä unohdan kaiken. Siinä on lause, josta tarina voisi lähteä mihin vaan.



lauantai 21. maaliskuuta 2020

Lastenkirjalauantai: Anna Milbourne: En (hirveästi) pelkää pimeää

Anna Milbourne: En (hirveästi) pelkää pimeää
Englanninkielinen alkuteos I'm Not (Very) Afraid of the Dark
Kuvitus Daniel Rieley
Suomentanut Tuula Korolainen
Tammi 2019
24 s.






Tarinan nimettömäksi ja iättömäksi jäävä kertoja pohtii pimeää, sitä mitä se on päivällä ja mitä yöllä. Miten asiat ja esineet näyttävät toisilta riippuen siitä, osuuko niihin valoa vai ei. Miksi Pimeä on niin suuri ja pelottava asia, että se saa ison alkukirjaimen? 

Sanon aina kaikille että minä en pelkää mitään. 
Kammoanko myrkkykäärmeitä? Takuulla en!
Tai isoja karvaisia hämähäkkejä? En ikinä! 

"Entä pelkäätkö sinä pimeää?" ne kysyvät.

"En", minä sanon.
(Mutta sitten minä mietin. 
"En hirveästi...)

No, ainakin se on totta päiväsaikaan.
Päivällä Pimeä on pieni. Se tunkee itsensä nurkkiin ja tavaroiden alle, niin kuin olisi piilosilla.

Onneksi tarinamme hahmon ei tarvitse kohdata Pimeää yksin. Telttaretkellä isän kanssa Pimeän kohtaaminen on turvallista ja osoittautuu, että sen kanssa voi tulla toimeen, kenties jopa ystävystyä. 


Pimeässä moni asia voi tuntua pelottavalta, vaikka ei sitä valossa olekaan. Poika voittaa pelkonsa tekemällä Pimeästä arvauspelin ja suuntaamalla pelottaviin kohteisiin taskulampun valoa.

Entä tuo varjo ja kiiluvat silmät? 
Pöllö oksallaan.

Ja tuo levoton lepatus...? 
Yöperhosia vain!

Koin tarinan lohdullisena. Pimeä ei missään vaiheessa tule sellaiseksi, että se kuristaisi tarinan lasta tai lukijaa, se hiipii lähelle mutta pysyy kuitenkin riittävän etäällä. Siinä vaiheessa kun se kohdataan silmästä silmään, taustalla on mukana turvallinen aikuinen. 

Joissain kirjan sivuissa on pieniä reikiä, niin että edeltävällä sivulla näkyy tulossa olevan jotain jännittävää mutta seuraavalla sivulla paljastuu että kyseessä on tuttu, vaaraton juttu. Pidän tällaisista, ne herättävät aina ihailua kirjailijaa ja kuvittajaa kohtaan, että kuinka he saavat luotua tarinalle jatkumon paitsi seuraavalle myös edelliselle sivulle. 

Alkuperäistä tekstiä en ole nähnyt, mutta suomennoksen kielestä pidän kovasti. Iso plussa siitä, että pimeässä koettua seikkailua ei ole tungettu runomuotoon, vaan sanat soljuvat vapaina. Kokonaisuus on eheä, yhtenäinen, rauhoittava. Mielestäni tämä sopii pienellekin kuuntelijalle, lisäksi kuvissa riittää tutkittavaa.  

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree
Gummerus 2019
281 s.










Pariisi ja taide ovat kaunokirjallisuudessa tuttu yhdistelmä, jonka lopputulos on helposti kliseinen ja ennalta-arvattava. Milja Kaunisto lisää kolmanneksi ainekseksi vanginvartijan ja neljänneksi palavat kabareet, jolloin lopputulos on persoonallinen, yllätyksellinen ja koukuttava.

Vuonna 1900 vartijakokelas Albert S. Grosjean työskentelee pahamaineisessa naisvankilassa ja asuu sen siipirakennuksessa. Tarina alkaa, kun hänen hoteisiinsa lykätään umpihumalainen alaston ulkomaalainen mies. Jestas sentään, mies naisvankilassa! No, kyllä sekin menettelee yhden yön, kunhan mies saadaan pois kadulta mesoamasta. Aamulla mies esittäytyy Ville Vallgreniksi, suomalaiseksi kuvataiteilijaksi. Albertin ja Villen elämät ovat olleet ja ovat yhä hyvin erilaiset, mutta siitä huolimatta he ystävystyvät.

Villen mukana Albert tutustuu Pariisin alkoholinhuuruiseen yöelämään. Eräänä iltana he ovat menossa katsomaan kabaree-esitystä, mutta teatteri on tulessa. Albert on näkevinään katolla hahmon, mutta ei saa havainnolleen tukea. Kun seuraava kabaree palaa, käy ilmi että jokaisessa palossa menehtyy vain yksi ihminen. Mistä kummasta on kyse? Kuka haluaa kabareille pahaa? Miksi juuri nuo rakennukset, juuri nuo ihmiset?

Ville näytti unohtaneen äskeisen rakkaudentuskansa. Hän kumartui kurkottamaan pöydän alta pullon Vin Mariania ja veti hampaillaan ulos sen vihreän korkinsuojuksen.
”No, sitten olet tullut oikeaan paikkaan. Sinä autoit minua, kun halusin hypätä kuolemaani, ja toit järjen ääntä sydänsuruihini. Tottahan toki minä autan vuorostani sinua. Mikä siis vaivaa? Nainenko? Ilkeä, välinpitämätön heitukka?”
Puhahdin. ”Eipä ihme, että vaimollasi on aihetta epäillä uskottomuuttasi. Et sinä näytä osaavan muusta puhuakaan.”
Ville levitti kätensä niin perin juurin viattoman näköisenä, että purskahdin nauruun.
”Ei, nyt ei ole kysymys naisista. Tai on. Äidistäni.”
”Jatka vain”, Ville kehotti ja kaatoi itselleen lasillisen kokapensaanlehtiviiniä.
”No, niin kuin ehkä saatoit huomata univormustani”, ryhdistin hartiani, ”olen saanut ylennyksen. Olen nyt oikea vanginvartija. Mutta”, keskeytin nähdessäni riemuisan pärpätyksen kohoavan Villen huulille, ”minusta on alkanut tuntua, että olen saanut vartijan arvon väärästä syystä.”
Muistelin Vidalin varoitusta ja hetken olin vaieta täysin. Olin syyllistymässä juuri siihen turhaan tunteelliseen juoruiluun, josta Vidal oli varoittanut kenen hyvänsä saavan kenkää. Sitten katsahdin Vallgreniin, joka oli laskenut viinilasinsa silinterinsä päälle, ja hymähdin itsekseni. Oli melkoisen mahdoton ajatus, että Vidal saisi kuulla keskusteluistani ulkomaalaisen, viinaan menevän taiteilijan kanssa. Vedin siis henkeä ja aloitin alusta.

Pidän Pariisista, pidän kirjoista joissa seikkailevat oikeasti eläneet taiteilijat. Pidän kovasti Albertista, siitä kuinka arasta ja epävarmasta nuorukaisesta kasvaa päättäväinen, melkeinpä uhkarohkea mies, joka sinnikkäästi selvittää sekä omaa historiaansa että palavien kabareiden mysteeriä.

Tulenpunainen kabaree on samaan aikaan rujo ja kaunis. Eiffel-torni on uusi ja hieno, vankila rähjäinen. Kabareet ja kapakat ovat tunkkaisia, mutta päivänvalossa niissä kävijät ovat keikareita. Pienessä viinipöpperössä maailma on kaikelle avoin, mutta aamulla seinät kaatuvat päälle.

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 15, ”fiktiivinen kertomus jossa mukana todellinen henkilö”. Sopivia kohtia ovat myös esimerkiksi 7, ”kirjassa rikotaan lakia” ja 37, ”ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa”.  

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjamerestä ongittua, Luetut kirjat ja Kirjojen kuisketta

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Lastenkirjalauantai: Emilia Erfving: Kasa

Emilia Erfving: Kasa
Lasten Keskus 2020
34 s.









Tällä viikolla käsiini osui suoranainen kuvakirjahelmi. Kasa on sinänsä pienistä aineksista koottu mutta suureksi kasvava tarina, jossa on erittäin sympaattinen hahmo ja tarinaa upeasti täydentävä kuvitus. 

Kasa on olento, joka muuttuu päivien ja vuodenaikojen myötä. Eri aikoina se koostuu eri materiaaleista, riippuen siitä mitä tuulet ja metsän eläimet siihen tuovat. Talvella se on lumen alla piilossa, nukkuen talviunta. Kunnes kevään koittaessa herää, ja saa taas erilaisen ulkomuodon.

Toisinaan Kasa vain on paikoillaan, odottaen mitä tuleman pitää. Se ei piittaa myrskyistä, huolimatta kevyistä materiaaleista Kasa on luja kuin kallio. Se on vakaana paikoillaan, tarjoten pienille eläimille suojaisan paikan. Toisinaan se on pienempi, joskus isompi, toisinaan sotkuinen, joskus siisti. Mutta riippumatta ulkoisesta olemuksesta, Kasan sisin pysyy samana. 

Tässä minua ilahduttaa suuresti se, miten pienellä tekstimäärällä tarinasta on saatu koskettava ja mieleenpainuva. Kasan ulkonäön muutokset ovat luonnollisia ja odotettuja, eikä se koskaan kummastuta ketään. Se on aina tunnistettavissa. Samalla se on elävä ja tunteva olento. Luulenpa, että kun seuraavan kerran menen metsään lenkille, katson ympärilleni eri silmin kuin ennen. 

lauantai 7. maaliskuuta 2020

Teatterissa: Sinivalas Kansallisteatterissa

Voi apua, ajattelin kun astuin Kansallisteatterin katsomoon. Olen aiemmin todennut olevani jossain määrin videovastainen, sillä olen nähnyt esityksiä joissa en ole päässyt jyvälle siitä, mitä videoilla on haluttu sanoa / tuoda lisää. Sinivalaan esityksen alettua sain kuitenkin nopeasti havaita, että tässä videotaide on olennainen ja hyvä osa tarinaa.

Ensimmäisellä puoliskolla sisarusparvi saapuu mökkisaareen juhlimaan Annan (Elena Leeve) syntymäpäivää. On hiukan hämmentävää, että lavalla tapahtuu varsin vähän, oikeastaan vain juhlavieraiden saapuminen. Suuri osa lavastuksesta on katsojalta piilossa, näyttämön ulkopuolella, niin että katsoja seuraa tapahtumia videonäytöltä, kuin elokuvissa. Persoonallinen ja yllättävä ratkaisu, varsinkin lavastuksen osalta, sillä siten on luotu niin mökki, huussi, sauna kuin venevaja. Hiukan yllätyin siitä, kuinka paljon tarina etenee videon välityksellä. Loppupuolella ollaan ulkona (eli lavalla) grillaamassa, silloin alkavat nousta esiin sisarusten väliset ristiriidat. 

Toisella puoliskolla koetaankin sitten suoranainen perhekriisien ilotulitus. Ilmastonmuutos-tutkijaisä on omistautunut uralleen, ja saa kuulla lasten katkeroituneen siitä. Sisarukset riitelevät mökin myynnistä ja ihmettelevät, miksi tuntuvat olevan toisilleen näkymättömiä. Miksi kukaan ei kysy keneltäkään, mitä kuuluu, ja jos kysyy, niin miksi vastaus on "ihan hyvää" vaikka, kuten Juhalla (Timo Tuominen), suurin osa päivästä menee siihen että pysyy kasassa. 

Kirjailija Laura (Emmi Parviainen) saapuu mökille Peterin (Elmer Bäck) mukana, ensimmäisellä jaksolla hän on vieras muiden joukossa mutta toisella jaksolla hänestä tulee (pääosin) ulkopuolinen kertoja. Hän selittää tapahtumia, ajatuksia ja tunteita, hän pukee sanoiksi sen mitä sisarusten on niin kovin vaikea päästää ulos. Pitkään näemme hänen kasvonsa videotauluilla; se voisi olla vaivaannuttavaa katsojalle muttei ole. Toivottavasti ei näyttelijällekään. 

Sinivalas käsittelee isoja asioita mutta ymmärrettävällä ja helposti lähestyttävällä tavalla. Ne eivät vyöry katsojan päälle, eivätkä aiheuta ahdistusta. Ilmastonmuutos on läsnä, mökki on ulkosaaristossa ja meri ympärillä voi koko ajan huonommin. Moni haluaa myydä mökin, nyt kun siitä vielä saisi jotain. Oikeastaan kaikilla sisaruksilla on paikasta vain huonoja muistoja. Saari ja mökki itsessään ovat olleet kivoja, mutta se mikä oli lapsuudessa on nyt poissa. Aikuisena kun tullaan, monella on tuntu että pidetään yllä kulisseja, ehkä vähän kuin esitettäisi itseä olematta kuitenkaan se mikä ja kuka on. Luopuminen ja irti päästäminen on vaikeaa. Myyntisuunnitelma on se viimeinen niitti, joka saa kaiken kaunan valloilleen, mutta joka myös puhdistaa ilmaa. Mukana ovat myös traumat äidin kuolemasta ja tämän alkoholiongelmasta sekä Annan puolison Matiaksen (Heikki Paavilainen) mielenterveysongelmat.

Ensimmäisessä näytöksessä ihailin videon välityksellä näkyvää lavastusta, mutta toisessa kaikki pääsee jotenkin irti. On monia superhienoja kohtauksia, kuten esimerkiksi Peterin laulurevittely ja hidastettuna esitetty selostettu riehuminen ja tappelu. Toisella jaksolla katsoja näkee kuvaajia, on kiintoisaa hahmottaa että kun videotaululla näkyy tämä niin missäs ja miten päin henkilöhahmot ovat. Visuaalisuus pääsee huippuunsa. 

Tämä oli esitys, josta seuralaiseni kanssa juttelimme matkan ratikkapysäkille, nostimme esiin sen ja sen ja sen ja sen ja puhuimme kilpaa toistemme päälle. Olimme molemmat vaikuttuneita. Ja nyt kun muutama päivä on mennyt, esitys pyörii päässä yhä.

Kiitokset Bloggariklubille medialipusta.

Kuvat: Tommi Mattila

Sinivalas Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä
Käsikirjoitus ja ohjaus Paavo Westerberg
Rooleissa Elena Leeve, Heikki Pitkänen, Markku Maalismaa, Esa-Matti Lång, Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Elmer Bäck, Emmi Parviainen ja Eero Aho
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen

Ennen teatteriesitystä bloggareille oli järjestetty taiteilijatapaaminen. Ensin kirjailijat Laura Lähteenmäki ja Tiina Laitila Kälvemark kertoivat uutuuskirjoistaan Sitten tuli sade ja H2O. Molemmat käsittelevät niin perhettä kuin vettä, joten kirjat limittyivät hyvin teatteriesityksen kanssa. 

Molemmat kirjat vaikuttavat kiinnostavilta. Vaikka taas mietin, että missä välissä ehdin lukea kaiken kiinnostavan... No pian on hetki aikaa, jonotan vaivaisenluuleikkauseen ja siitä tulee sitten kahden kuukauden sairasloma. Luulenpa viettäväni ison osan siitä ajasta lukien :)

Kuulimme myös Kansallisteatterin pääjohtajan Mika Myllyahon mietteitä niin talon tulevasta remontista kuin teatteriyleisöstä. Usein sanotaan, että teatteriyleisö koostuu keski-ikäisistä naisista, mutta sehän ei ole koko totuus. Kansallisteatterissakin on ollut useita esityksiä, joissa on ollut paljon nuoria katsojia. Myllyaho arveli Sinivalaan kuuluvan tähän joukkoon, johtuen paitsi aiheesta myös päähenkilön nuorehkosta iästä. Hän huomioi myös, että keski-ikäisiä tulee aina lisää, eli kyse ei ole katoavasta kansanjoukosta. 

Olipa taas kerrassaan mukava ilta, hienoa että pääsin mukaan! Oli lomaviikko niin oli helppo lähteä, ei kiirettä niin meno- kuin paluumatkalla :)