Anne Tyler: Jää hyvästi

 

Anne Tyler: Jää hyvästi

Englanninkielinen alkuteos The Beginner's Goodbye (2012)

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Otava 2013

203 s.

Aaronin puoliso Dorothy kuolee onnettomuudessa kotona. Shokki ja myös syyllisyys pitävät Aaronia tiukasti otteessaan. On lukematon määrä "mitä jos"-kysymyksiä, etenkin kun heidän viimeiset sanansa toisilleen olivat riitaisat. Mitä jos päivän aikana olisi tapahtunut sitä tai tätä, olisiko vaimo yhä elossa tai olisivatko he kuolleet yhdessä? Onnettomuus on vaurioittanut taloa, ja koska Aaron ei heti kykene toimimaan niin talonkin tilanne pahenee. 

Vaikka Aaron muuttaa sisarensa Nandinan luo ja palkkaa rakennusurakoitsijan, sisäinen kaaos ei helpota. Ei, kunnes eräänä päivänä Dorothy ilmestyy. Lyhyesti mutta kuitenkin. Myöhemmin Dorothy ilmestyy yhä uudelleen, aina vähäksi aikaa kerrallaan. Montaa sanaa ei vaihdeta, mutta vähitellen Aaron hyväksyy tapahtuneen ja antaa itselleen anteeksi. 

Sitten vähän noukkimista keittiöstä ja makuuhuoneesta. Ei mitään isoa. Dorothy oli ollut perheen sotkija. Tähän mennessä olin poiminut useita hänen vaatteitaan eri puolilta huonetta ja palauttanut hänen kampansa ja heinänuhapillerinsä lääkekaappiin. En yrittänytkään heittää mitään pois. En vielä. 

Illan mittaan puhelin soi monta kertaa, mutta tarkistin aina soittajan nimen ennen kuin vastasin. Jos se oli Nandina, oli helpointa vastata. Hän ilmaantuisi oveni taakse, jos en ilmoittautuisi elävien kirjoihin. Mutta Millerit, aina vonkaamassa minua kanssaan sinfoniakonserttiin, tai iänikuinen Mimi King. Onneksi olin älynnyt ottaa puhelinvastaajan pois päältä. Aluksi olin antanut sen olla ja syyllisyydentaakka vastaamattomista puheluista oli melkein musertanut minut, kunnes muistin OFF-nappulan. 

Tämä on surullinen mutta silti jotenkin lämminhenkinen tarina. Esittelytekstin perusteella en ollut osannut odottaa Dorothyn olleen vasta nelikymppinen ja häntä kahdeksan vuotta nuoremman Aaronin vähän päälle kolmenkymmenen. Kun päähenkilöt ovat itseä nuorempia, se ehkä kirpaisee hippusen enemmän. 

En ole menettänyt ketään noin läheistä, mutta olen seurannut suht läheltä kaksi vuotta kestänyttä surutyötä lapsen kuolemasta, sitä kuinka vanhempi yrittää koota elämänsä kasaan aikuistuvan lapsen äkillisen menetyksen jälkeen. Sitä kautta ymmärrän Aaronin ärtymyksen siitä, kuinka hänelle sanotaan että hän löytää vielä uuden puolison ja kuinka hänet yritetään järjestää yksiin toisen nuoren lesken kanssa. Näiden kahden vuoden aikana olen nähnyt, että suruprosessit ovat yksilöllisiä eikä siihen ole olemassa päivämäärää milloin avohaavasta tulee arpi.

Vaikka Aaron on hukassa, hänellä on työpaikka pienessä kustantamossa jossa on vain muutama työkaveri, siskonsa yksi heistä. Hänellä on rutiineja joihin palata, silloinkin kun ihmiset ja talon tilanne ovat liikaa. Pidän rakennusurakoitsija Gilistä, hän tuntuu ymmärtävän Aaronia ja osaa myös tehdä ehdotuksia siitä, miten talosta tehtäisiin sellainen ettei se muistuta onnettomuudesta. Pieni askel kerrallaan Aaron käy läpi lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan ja astuu samalla kauemmas akuutista surusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja on Otavan kirjaston kirjalistalla". En vielä ollut tehnyt täsmähakua haastetta varten, kun satuin bongaamaan tämän kirjaston palautushyllystä.

Kirja on luettu esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Tarukirja ja Kirjasähkökäyrä.

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä

 

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä

Ruotsinkielinen alkuteos Detta möte (2002)

Suomentanut Saara Villa

Schildts 2003

291 s. 

On aika jatkaa Vuosi Afrikassa -lukuhaastettani, jottei se pääse unohtumaan. 

Kesällä 2000 Vivi-Ann Sjögren oli yksi kuudestatoista taiteilijasta, jotka saivat stipendin Villa Karoon Beniniin. Syksyllä hän asettui instituuttiin. Stipendiaatteja tuli ja meni, sillä jotkut olivat siellä vain muutaman viikon, jotkut kolme kuukautta. Paikalliset toimivat palveluskuntana ja oppaina. Sekä Sjögren että moni muu koki ristiriitaisia tunteita. Tuntui oudolta kun mitään ei saanut tehdä itse vaan koko ajan passattiin, mutta samalla se oli keino työllistää paikallisia asukkaita. 

Jakson päätyttyä Sjögren palasi kotiin mutta huomasi sairastuneensa "Afrikka-kuumeeseen". Hänen oli päästävä takaisin, nopeasti. Pian hän olikin takaisin Beninissä, päästen tutustumaan entistä syvemmin paikallisiin ihmisiin, tapoihin, uskomuksiin ja historiaan. 

Illalla liikuin läpikuultavassa huoneessa kuin valaistulla näyttämöllä. Ulkona oli yleisöä tai sitten ei. Minä luin, kirjoitin, join teeni, siirsin lasia jossa oli kukkia ja erivärisiä lehtiä puutarhasta - jonkinlainen yleisö varmasti oli, minä en ollut yksin. Sisällä huoneessa olivat gekkoliskot, arkoina kuten aina, välillä hengähtämättömän hiljaa hetkellistä näkymättömyyttä tavoitellen, muuten nopeina vaaleina varjoina. 

Meren tuuli puhalsi hyttysverkkoseinistä sisään, nosteli papereita, hulmutteli huiveja ja liinoja. Toi mukanaan savun hajua, irti tempaistuja sanoja, naurua. Kylä viuhui suoraan huoneen läpi, ulkona oli pelkkää pimeyttä.

Myöhemmin illalla portti nitisi: yövartija. Hänen vajansa oli minun makuuhuoneeni takana, hyttysverkkoikkunan läpi saatoimme kuulla toistemme hengityksen. 

Pelätä?

Vaikka kirja on jo neljännesvuosisadan takaa, se ei tunnu vanhentuneelta. Historia ei ole muuttunut, enkä usko että esimerkiksi hautajaisperinteet tai kiemuraiset mutta läheiset sukulaissuhteet ovat muuttuneet ainakaan paljoa. Ilmasto, eläimistö ja malarian uhka lienevät pitkälti ennallaan. Jotkut Sjögrenin tapaamista ihmisistä ovat varmasti poissa, ja esimerkiksi hänen minankielen opettajansa on muuttunut keski-ikäiseksi, mikäli yhä on elossa. 

Pidän siitä, että Sjögren keskittyy kuvaamaan paikallista elämää ja historiaa, eikä kirjoita minä-keskeisesti että minkä parissa on työskennellyt stipendiaattina ja miten työ on edistynyt. Stipendiaattien keskinäiset illanistujaiset jäävät maininnan tasolle, sillä Sjögrenille on tärkeämpää havainnoida instituutin ulkopuolista elämää. Hän opiskelee paikallista kieltä, mikä auttaa ihmisiin tutustumisessa. Hän nimenomaan hakee kontakteja eikä halua pysyä etäisenä tarkkailijana. Hän pystyykin kirjoittamaan asioista neutraalisti, ilman arvostelevaa tai vähättelevää katsetta. 

Kuten niin monessa Afrikan maassa, myös Beninissä on samanlaisia ongelmia. Menneisyyden orjakauppa on traumaattista historiaa, ja nykyaikana köyhyys on iso osa yhteiskuntaa. Sjögren ei unohda näitä, mutta ne eivät ole hallitsevia. Yksittäiset keskustelut ihmisten kanssa ovat tärkeitä, yritys ymmärtää sitä millaista on elää Beninissä. Kirjan tunnelma ei siis ole synkkä vaan melko lämmin. Sjögren on avoimen utelias mutta ei tungetteleva. 

Nykyajan ilmapiirissä soisin mahdollisimman monen lukevan erilaisia matkakertomuksia. Niin hirveän kärkkäästi ollaan osoittelemassa muita ja kummastelemassa milloin pukeutumista, milloin tatuointeja, milloin kulttuurisia perinteitä, eikä osata ajatella että esimerkiksi mämminsyönti tai palkallinen arkipyhä on jonkun muun silmissä todella kummallinen tapa. 

Tämän vuoden Helmet-haasteeseen täytän kohdan 39, "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin" ja vuoden 2025 haasteeseen täytän kohdan 25, "kirjan kannessa tai nimessä on käärme". Ainakin tulkitsen tuon piirrosotuksen olevan käärme, ja niistä myös puhutaan useaan otteeseen pitkin matkaa. Kirja joka maasta -haasteeni saa Beninin.

David Suchet: Travels with Agatha Christie

 

David Suchet: Travels with Agatha Christie

Constable 2025

240 s. 

Vuonna 1922 Agatha Christie matkusti puolisonsa Archien avecina Etelä-Afrikkaan, Zimbabween, Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Havaijille ja Kanadaan. Reilut sata vuotta myöhemmin näyttelijä David Suchet vaimoineen sai saman mahdollisuuden. He kävivät monissa samoissa paikoissa kuin Christiet ja toisinaan majoittuivat samoissa hotelleissa, mutta tutustuivat myös sellaisiin asioihin joita Christiet eivät nähneet. Alkuperäinen matka kesti kahdeksan kuukautta, myöhempi kaksi. 

Kirja on samalla valokuvateos, sillä Suchet on lapsesta saakka ollut innokas valokuvaaja. Pakko kyllä sanoa, että niin hienoja kuin kuvat ovat niin turhan monessa on hänen vaimonsa mukana. Olisin kaivannut myös paljon enemmän tekstiä, nyt on huomattavan paljon puhetta Poirot-hahmosta ja siitä kuinka Suchet tunnistetaan ympäri maailmaa. 

Our next stop was Rotorua on the North Island, which is home to the hot water springs. Interestingly, Rotorua wasn't on the Empire Mission's agenda, but Agatha left the group and journeyed there by herself. This was no surprise to me. By this point in our journey I had become well acquainted with this rebellious, young Agatha - adventurous and with an insatiable curiosity. During our visit to the hot springs we were shown around by Justin, the great-great-grandson of the woman who showed Agatha Christie around. It was extraordinary! The whole area smelled of sulphur and the ground was hot to the touch, with water boiling and spurting out of the ground.

Odotukseni kirjalle olivat isommat kun mitä sain, eli pettymyksen puolelle kääntyy, aika vahvasti. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän alkoi ärsyttää. Mukana on kuvausryhmä, eli ilmeisesti Suchet on tehnyt dokumentin tai tv-sarjan alkuperäisestä matkasta. Miksi siis kirja? Lisäksi hän mainitsee useamman kerran vaimonsa tehneen ahkerasti muistiinpanoja matkalla, perustuuko kirja näihin muistiinpanoihin ja jos kyllä niin miksei Sheila ole toinen tekijä? Ja kun yhdellä sivulla mainitaan kolmatta kertaa "privileged", niin käy kyllä ilmi että tavallisella tallaajalla ei ole mitään asiaa vierailla näissä paikoissa. Entä miksi Justinin iso-isoäitiä ei voida mainita nimeltä, miksi hänet jätetään naiseksi joka näytti Agathalle paikkoja.

Muutaman valokuvan yhteydessä on teksti että Christie otti kuvan samasta paikasta tai omalla matkallaan Agatha seisoi juuri tässä; olisi ollut mielenkiintoista jos alkuperäisen matkan kuvia olisi ollut mukana kirjassa niin lukija olisi voinut itse havaita samankaltaisuudet ja erot. 

Päällimmäinen tunne on, että alkuperäistä matkaa käsitellään ohimennen ja Suchetien tekemä matka vedetään läpi pikakelauksella. Juuri mistään kohteesta ei jää mieleen mitään, kun moni asia saa vain muutaman rivin tilaa ja sitten lähdetään seuraavaan paikkaan. Tuplamäärä sivuja ilman valokuvamäärän lisäystä olisi todennäköisesti tehnyt lukukokemuksesta paljon antoisamman. 

Kirja kiinnosti muutenkin, mutta saan siitä Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 3, "kirja liittyy Agatha Christieen (kuolemasta 50 v.)"

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

 

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

Bazar 2026

332 s.

1960-luvun loppu, saaristossa, Rymättylässä. 11-vuotias Freja odottaa rannassa että sillinpyytäjä astuu maihin. Tuo mies on hänen isänsä, hän tietää, vaikka äiti kieltäytyy puhumasta. Paljoa Freja ei mieheltä saa, jokusen katseen ja sanan, joskus harvoin vähän aikaa. Miehen poika Tuhto, Frejan veli, olkoon välikappale isän lähelle pääsemiseksi.

1990-luvulla Freja on aikuinen, ja asuu Kainuussa äitinsä kotiseudulla. Estonian uppoaminen muistuttaa aikaisemmasta haaksirikosta ja avaa haavat. Isä ei vieläkään jätä häntä rauhaan; Frejan on palattava saaristoon. Siellä tarina avautuu hänelle uudelleen. Hänelle sillinpyytäjä oli melkein myyttinen hahmo, mutta nyt ruma totuus kuvan takana paljastuu. Isä ei ollut pelkästään rauhaton, hän oli väkivaltainen, suorastaan paha. Voiko Freja hyväksyä tämän uuden isän?

Isä, minä olin kirjoittanut Saima Harmajan säkeitä hiekkaan ja kerännyt rannalta särkyneitä kotilonkuoria. Olin seissyt kallioilla ja katsonut taivaalle ja rukoillut, ja kun vedet olivat viilenneet ja korvameduusat ajautuneet rannalle kuolemaan, olin seissyt siellä yhä. Olin aloittanut koulun ja oppinut ajamaan pyörällä, saanut kalan koukkuun, potkaissut pallon maaliin, kantanut tupaan joulukuusen. Olin opetellut kuperkeikan ja kärrynpyörän, valmistanut kotikaljaa ja leiponut niin maittavan rusinakakun, että isäntä oli syönyt sen yhdeltä istumalta ja kehunut minua Rymättylän näppärimmäksi neidiksi, hän oli sanonut, että jos kaikki olisivat kuin minä, ei maailmassa olisi lainkaan pahuutta. Olin ampunut metson ja metsäkaniinin ja hirvenkin, usko pois, vaikken hirveä ollut koskaan nähnytkään. Olin soutanut Lintusaarelta maihin, taistellut yksin aaltoja vastaan, voittanut meren ja kesyttänyt valaan, auttanut poikasi kuivalle maalle, viettänyt hänen kanssaan kohtuuttoman paljon aikaa, suostunut kepposiin ja pahantekoon, tehnyt kaikenlaista, olin kirjoittanutkin sinulle, vienyt joulukortin verannalle, painanut mustekynällä puumerkkini valkoiselle paperille, isälle, siinä kortissa luki, rakkaudella, Freja.

En kuitenkaan sanonut mitään. 

Rakastin tätä! Yksi parhaista jos ei paras tänä vuonna lukemani kirja. Todella elävästi kerrottu karun kaunis tarina, jossa on vahvoja tunteita alusta loppuun. Henkilöhahmot ovat kovia; olosuhteet ovat heistä sellaisia muovanneet. Väkivalta ja alkoholi eivät ole vieraita asioita, kun unelmat ovat vaihtuneet arkeen ja elämä on tuottanut pettymyksen toisensa perään.

Kalastus ei ole itselleni millään tavalla tuttu tai läheinen aihe, joten en olisi etukäteen arvannut kuinka kiinnostavaa elinkeinon kuvaus tulee olemaan. Osa siitä on varmasti mieleenpainuvien henkilöhahmojen ansiota. 

Tämän vuotiseen Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2026". Vuoden 2025 Helmet-haasteeseen laitan tämän kohdaksi 15, "kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon". 

Anu Patrakka: Sydänvaras

 

Anu Patrakka: Sydänvaras

Otava 2026

272 s. 

Sarjan neljännessä osassa Nelson Monteiro kokee painetta monelta taholta. Tyttöystävä haluaisi muuttaa yhteen mutta Nelsonia arveluttaa sillä hän kokee isänsä muistisairauden esteeksi. Emilia alkaakin vihjailla mahdollisuudesta muuttaa takaisin Suomeen. Töissä on ratkottavana murhasarja, jossa miehiä kuolee kauhistuttavan tiheään tahtiin eikä juuri muita vihjeitä ole kuin murskattu suklaasydän ja epämääräiset vihjailut naisystävistä. Pomo hengittää niskaan ja vaatii nopeita tuloksia. Tutkinnassa Nelson joutuu epämukavuusalueelleen, kun hän joutuu tekemään profiilin treffisovellukseen. 

- Agudasta on löytynyt ruumis, Kiame ilmoitti.

- Onko kyseessä varmasti henkirikos? Ettei mennä turhan päiten.

- Ei pienintäkään epäilystä. Kuulemma pahaa jälkeä. Ana lähti sinne hetki sitten.

Monteiro haki mielessään parasta reittiä joen yli entiseen kalastajakylään. Hän oli väärällä puolella Portoa käyttääkseen Atlantin tuntumassa kohoavaa Arrábidan siltaa, ja se olisi joka tapauksessa työmatkaliikenteen tukkima tähän aikaan iltapäivästä. Jäljelle jäi reitti Freixon kautta.

Puoli tuntia myöhemmin hän nousi autosta kookkaan keltaiseksi maalatun talon edessä. Kasvoille hulmahti kuumankostea suolainen ilma, joka oli niin paksua, että sitä oli raskas hengittää. Korvia hiveli aaltojen taukoamaton pauhu, hiekkadyynit alkoivat kymmenen metrin päästä. Ei hullumpi paikka asua, Monteiro ajatteli itsekseen. 

Tykkäsin jälleen kerran. Koko sarjassa on jotenkin alakuloinen tunnelma, mutta aina myös iloa. Poliisikolmikon keskinäiset mutkattomat välit tarkoittavat luottamusta ja lämpöä. Pidän myös siitä, että keskeisiä hahmoja on vähän; kertaakaan ei tarvitse pysähtyä miettimään että kukahan tämä oli ja missä hänet tavattiin edellisen kerran. Tykkään ihan tosi paljon myös siitä, että hahmojen kokemat ongelmat ovat tavallisia asioita, sellaisia joita voisi tapahtua ehkä kenelle tahansa lukijalle. Ollaan menossa neljännessä osassa enkä kertaakaan ole kyllästynyt, en kertaakaan ole ajatellut että taas jauhetaan samaa asiaa. 

Pidän siitä, että Patrakka ei nouki paikallisia nähtävyyksiä ja esittele niitä, vaan kuvaa hyvin elävästi esimerkiksi sitä millaista on kesän ensi helteillä tai hiukan rapistuvassa talossa. Tapahtumat ja miljöö ovat saumattomasti yhdessä, kumpikaan ei ole toisen päälle liimattu. Matkakuume tässä kyllä herää!

Jostain syystä Emilia alkoi vähän ärsyttää viime osassa, ja nyt vielä enemmän. En saa kiinni, että miksi. Ehkä alitajuisesti palaan aikaan, jolloin omassa suhteessani ulkomaalaisen miesystävän kanssa oli hetki, että joko muutetaan yhteen tai erotaan. Me tosin asuimme riiusteluajan koko ajan eri maissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 42, "kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä". 

Freida McFadden: Dear Debbie

 

Freida McFadden: Dear Debbie

Poisonous Pen Press 2026 

327 s.

Tämä päivä on kertakaikkiaan liikaa. Naapuri syyttää ilkivallasta, puutarhalehden kuvaukset peruuntuvat, työ lehden neuvontapalstan pitäjänä päättyy ja lukupiiriläiset ovat ylemmyydentuntoisempia kuin koskaan. Kun lisäksi aviomies salailee jotain ja teini-ikäisten tyttärien kanssa on vaikeaa, Debbie saa tarpeekseen. Asioiden on muututtava. Ja niiden on muututtava siten, että hänen perheelleen vääryyttä tehneet kokevat ikäviä asioita, pahimmillaan kuoleman. 

Pikkuhiljaa perhe alkaa epäillä, että Debbiellä ei ole kaikki kunnossa. Hän on aina tehnyt miehelleen eväät töihin ja illallisen puoli seitsemäksi, mutta nyt unohtaa ne. Kun Cooper herää aamukolmelta, Debbie ei ole kotona. Vanhempi tytär kiinnittää huomiota siihen, että perhettä läheltä liippaavat ihmiset ovat joutuneet ongelmiin heti sen jälkeen kun jotain on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta. 

I wait until everyone is asleep.

I have to be very careful tonight. Even after drugging Cooper last night, I'm fairly sure he woke up while I was gone. And since I didn't know I'd be sneaking out after dinner was over, it would have been a challenge to slip him something again. I'll just have to be very quiet. 

(...)

I am not in the mood for this.

If this were any other week, I would have pulled over and let the guy go around me. I hate being tailgated - it stresses me out. 

But this time, I don't pull over.

Kuten McFaddenilla aina, asiat eivät ole sitä miltä näyttävät. Tai osa on, mutta yllätyksiä riittää pitkin matkaa ja tietysti loppuun asti. Uskon että suurin osa lukijoista ei arvaa yllättävimpiä käänteitä etukäteen, sillä ne eivät ole lainkaan kliseisiä ratkaisuja. Tai ehkä itse olen lukenut niin vähän kirjailijan tuotantoa, etten vielä osaa arvata mihin suuntaan asiat kääntyvät. 

Tarinaa seurataan myös Debbien aviomiehen Cooperin ja ystävän Harleyn näkökulmasta, mikä tuo mukaan lisää niin syvyyttä kuin kieroilua. Pääosa on kuitenkin Debbien näkökulmasta, kun hän toimittaa kostoretkiään painaen eteenpäin kuin juna ilman sivuraiteita ja pysähdyksiä. 

En ole tykännyt kaikista lukemistani McFaddenin teoksista mutta tämä saattaa olla tähänastisista paras. Dekkariksi luokiteltuna tämä on kevyt, suurin jännitys tulee ehkä siitä että kuinka pitkälle Debbie menee ennen kuin hän pysähtyy tai hänet pysäytetään. Osa kostotoimista on aika lailla ylimitoitettuja suhteessa perheen kokemaan vääryyteen, joista kaikki eivät välttämättä ole vääryyksiä muiden kuin Debbien mielestä. Vaikka varsinaista jännitystä on todella vähän, tarina on superkoukuttava. 

Suomeksi kirja on jo ilmestynyt, nimi on Hyvä Debbie ja mikä ihastuttavinta, kansi on suomennoksessa sama. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 27, "kirjassa on puutarha". 

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

 

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

Kiinankielinen alkuteos 臺灣漫遊錄 (2020)

Suomentanut Rauno Sainio

Aula & Co 2026

352 s.

Nyt tuli luettua sellainen kirja, mistä en osaa muodostaa mielipidettä. Toisaalta se oli hyvä, toisaalta ei. Päällimmäiseksi tunteeksi lukemisen jälkeen jäi hämmennys. 

Vuonna 1938 japanilainen kirjailija Ayoama Chizuko saa kutsun luentokiertueelle Taiwaniin. 25-vuotias Chizuko näkee tilaisuuden päästä pakoon sisartaan ja veljensä vaimoa, jotka yrittävät saada hänet innostumaan potentiaalisista aviomiehistä. Alkukesästä hän lähtee matkaan ja tulee pian siihen tulokseen, että hän haluaa jäädä saarelle vuodeksi. Siinä ajassa hän ehtii kokea vuodenajat ja tutustua paikalliseen elämään. Tulkiksi hänelle tulee Chizuru. 

Kuukausien kuluessa kirjailija kiertää Taiwania tutustuen etenkin ruokakulttuuriin. Välillä kaksikko käy tutustumassa paikallisiin nähtävyyksiin joista tulkilla on usein tarinoita kerrottavana. Ne jäävät aika lailla sivuosaan, sillä Chizukon vatsa on sellainen että jokaisella junan pysähdyksellä on ostettava eväitä ja perille päästyä pitää syödä kunnollinen ateria. Ateriaa seuraa välipala jos toinenkin kunnes on seuraavan aterian aika. Ruuanlaitto ja syöminen menee välillä naurettavuuteen asti. 

Naisten välinen suhde muuttuu tarinan edetessä jännitteisemmäksi. Emämaalainen kirjailija haluaisi olla siirtomaalaisen tulkin sydänystävä, mihin tulkki ei ole lainkaan valmis. Muitakin säröjä tulee, ja Chizukolla ottaa aikansa ymmärtää, mitä hän on tehnyt tai sanonut väärin, miten hän on loukannut Chizurua. Voivatko he silti olla ystäviä? 

Taiwanissa oli meneillään sadekausi. Kaatosade riepotteli pajuja ja sai Yanajoen virtaamaan kohisten päivin ja öin. 

Ropisten askeltava sade ja kiihkeänä kuohuva virta punoutuivat yhteen veden sävelmäksi, joka yön pimeydessä tunkeutui läpi kattotiilien ja myrskysuojien tyynylleni saakka. Usein ollessani juuri vajoamassa syvään uneen tuumin, että tämä musiikki jäisi mieleeni yhtenä Taiwanin-matkani elävimmistä muistoista.

(...)

Kun hän oli viimeksi sanonut näin, en ollut syönyt kokonaista tonnikalaa. Sen sijaan olin hotkinut rasiallisen sushiriisiä, ison lautasellisen sashimia, soijassa haudutettua ajukalaa, grillattuja siitakesieniä, paistettua isotakiaisen juurta, bambunversoja majoneesin kera, tamagoyaki-munakasta, jamssisosetta norihiutaleilla, höyrytettyä chawanmushi-munahyydykettä, simpukkakeittoa ja vielä chirashizushia ankeriaalla. Kaiken tämän olin ahtanut naamaani otteluun valmistautuvan sumopainijan tarmolla Chi-chanin seuratessa vierestä. 

En voi sille mitään, mutta mielestäni Chizuko on aivan tavattoman ärsyttävä. Hän on kuin Viisikko ilman ryhmän muita jäseniä, seikkailemassa mutta niin että eväskori on jatkuvasti täynnä. Ohimennen hän mainitsee että kuukaudessa on kymmenkunta tapahtumaa, mutta hänen pitämänsä luennot kuitataan lyhyesti ja toisinaan hänellä on nälkä jo ennen luennon alkua. Hän ei tunnu lainkaan kiinnostuneilta kaupungeista joissa esiintyy, tärkeintä on kuulla mitä siellä syödään ja toivoa että tulkki onnistuu järjestämään tai kokkaamaan hänelle paikallisia herkkuja. Toisinaan hän käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi, kun ei halua sinne vaan tänne tai ehkä sittenkin tuonne. 

Chizurun hahmo sen sijaan on todella kiinnostava. Jalkavaimon tyttären tie tulkiksi ei ole tavanomainen, ja hänen tarinansa keriytyessä hitaasti auki lukija saa kurkistaa tähän puoleen saaren kulttuurista. 

Olisin mieluusti lukenut vielä enemmän paikallisista tavoista. Nyt tuntuu että Chizuko pällistelee kaikkea silmät ammollaan mutta keskittyy heti kohta taas ruokaan. Hierarkioista ja muusta saadaan pieniä väläyksiä silloin, kun joku paikallinen kohtaa Chizurun yksin ja osoittaa tälle mihin tämä kuuluu. Silloin Chizuko suuttuu ja vie Chizurun pois, mutta asiasta keskustellaan aika vähän. Chizuru saattaa hyvinkin lyhyesti kertoa miksi näin on ja sitten siirrytään seuraavaan asiaan tai ateriaan. 

Minun oli myös vaikea seurata, mitä ajankohtaa kulloinkin eletään. Ehkä olisin kaivannut enemmän paikkojen ja säätilan kuvailua, jotain mikä juurruttaisi tilaan ja hetkeen. Myös tapahtuma-aikana käynnissä oleva Japanin ja Kiinan välinen sota jää lähinnä maininnan tasolle. 

Vaikka tässä nyt kritisoin montaa asiaa, niin jotain taikaa tarinassa on. Se pitää otteessaan, ja sivut kääntyvät vauhdilla. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis". Laura Noposen suunnittelema kansi on tosi kaunis. Tykkään selkeästä fontista, sekä kirjan että kirjailijan nimi on helppo lukea. Kannessa on monta elementtiä mutta se on selkeä ja levollinen,