Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

 

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

Kiinankielinen alkuteos 臺灣漫遊錄 (2020)

Suomentanut Rauno Sainio

Aula & Co 2026

352 s.

Nyt tuli luettua sellainen kirja, mistä en osaa muodostaa mielipidettä. Toisaalta se oli hyvä, toisaalta ei. Päällimmäiseksi tunteeksi lukemisen jälkeen jäi hämmennys. 

Vuonna 1938 japanilainen kirjailija Ayoama Chizuko saa kutsun luentokiertueelle Taiwaniin. 25-vuotias Chizuko näkee tilaisuuden päästä pakoon sisartaan ja veljensä vaimoa, jotka yrittävät saada hänet innostumaan potentiaalisista aviomiehistä. Alkukesästä hän lähtee matkaan ja tulee pian siihen tulokseen, että hän haluaa jäädä saarelle vuodeksi. Siinä ajassa hän ehtii kokea vuodenajat ja tutustua paikalliseen elämään. Tulkiksi hänelle tulee Chizuru. 

Kuukausien kuluessa kirjailija kiertää Taiwania tutustuen etenkin ruokakulttuuriin. Välillä kaksikko käy tutustumassa paikallisiin nähtävyyksiin joista tulkilla on usein tarinoita kerrottavana. Ne jäävät aika lailla sivuosaan, sillä Chizukon vatsa on sellainen että jokaisella junan pysähdyksellä on ostettava eväitä ja perille päästyä pitää syödä kunnollinen ateria. Ateriaa seuraa välipala jos toinenkin kunnes on seuraavan aterian aika. Ruuanlaitto ja syöminen menee välillä naurettavuuteen asti. 

Naisten välinen suhde muuttuu tarinan edetessä jännitteisemmäksi. Emämaalainen kirjailija haluaisi olla siirtomaalaisen tulkin sydänystävä, mihin tulkki ei ole lainkaan valmis. Muitakin säröjä tulee, ja Chizukolla ottaa aikansa ymmärtää, mitä hän on tehnyt tai sanonut väärin, miten hän on loukannut Chizurua. Voivatko he silti olla ystäviä? 

Taiwanissa oli meneillään sadekausi. Kaatosade riepotteli pajuja ja sai Yanajoen virtaamaan kohisten päivin ja öin. 

Ropisten askeltava sade ja kiihkeänä kuohuva virta punoutuivat yhteen veden sävelmäksi, joka yön pimeydessä tunkeutui läpi kattotiilien ja myrskysuojien tyynylleni saakka. Usein ollessani juuri vajoamassa syvään uneen tuumin, että tämä musiikki jäisi mieleeni yhtenä Taiwanin-matkani elävimmistä muistoista.

(...)

Kun hän oli viimeksi sanonut näin, en ollut syönyt kokonaista tonnikalaa. Sen sijaan olin hotkinut rasiallisen sushiriisiä, ison lautasellisen sashimia, soijassa haudutettua ajukalaa, grillattuja siitakesieniä, paistettua isotakiaisen juurta, bambunversoja majoneesin kera, tamagoyaki-munakasta, jamssisosetta norihiutaleilla, höyrytettyä chawanmushi-munahyydykettä, simpukkakeittoa ja vielä chirashizushia ankeriaalla. Kaiken tämän olin ahtanut naamaani otteluun valmistautuvan sumopainijan tarmolla Chi-chanin seuratessa vierestä. 

En voi sille mitään, mutta mielestäni Chizuko on aivan tavattoman ärsyttävä. Hän on kuin Viisikko ilman ryhmän muita jäseniä, seikkailemassa mutta niin että eväskori on jatkuvasti täynnä. Ohimennen hän mainitsee että kuukaudessa on kymmenkunta tapahtumaa, mutta hänen pitämänsä luennot kuitataan lyhyesti ja toisinaan hänellä on nälkä jo ennen luennon alkua. Hän ei tunnu lainkaan kiinnostuneilta kaupungeista joissa esiintyy, tärkeintä on kuulla mitä siellä syödään ja toivoa että tulkki onnistuu järjestämään tai kokkaamaan hänelle paikallisia herkkuja. Toisinaan hän käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi, kun ei halua sinne vaan tänne tai ehkä sittenkin tuonne. 

Chizurun hahmo sen sijaan on todella kiinnostava. Jalkavaimon tyttären tie tulkiksi ei ole tavanomainen, ja hänen tarinansa keriytyessä hitaasti auki lukija saa kurkistaa tähän puoleen saaren kulttuurista. 

Olisin mieluusti lukenut vielä enemmän paikallisista tavoista. Nyt tuntuu että Chizuko pällistelee kaikkea silmät ammollaan mutta keskittyy heti kohta taas ruokaan. Hierarkioista ja muusta saadaan pieniä väläyksiä silloin, kun joku paikallinen kohtaa Chizurun yksin ja osoittaa tälle mihin tämä kuuluu. Silloin Chizuko suuttuu ja vie Chizurun pois, mutta asiasta keskustellaan aika vähän. Chizuru saattaa hyvinkin lyhyesti kertoa miksi näin on ja sitten siirrytään seuraavaan asiaan tai ateriaan. 

Minun oli myös vaikea seurata, mitä ajankohtaa kulloinkin eletään. Ehkä olisin kaivannut enemmän paikkojen ja säätilan kuvailua, jotain mikä juurruttaisi tilaan ja hetkeen. Myös tapahtuma-aikana käynnissä oleva Japanin ja Kiinan välinen sota jää lähinnä maininnan tasolle. 

Vaikka tässä nyt kritisoin montaa asiaa, niin jotain taikaa tarinassa on. Se pitää otteessaan, ja sivut kääntyvät vauhdilla. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis". Laura Noposen suunnittelema kansi on tosi kaunis. Tykkään selkeästä fontista, sekä kirjan että kirjailijan nimi on helppo lukea. Kannessa on monta elementtiä mutta se on selkeä ja levollinen,

Lynn Messina: Kauhistuttava näky

 

Lynn Messina: Kauhistuttava näky

Englanninkielinen alkuteos A Ghastly Spectacle (2020)

Suomentanut Meri Kapari

Aula & Co 2026

294 s.

Heti alkuun haukut kirjan nimestä, ei sitten tylsempää nimeä keksitty suomennokselle! Nimi sopisi sarjan jokaiselle osalle - onhan mukana ollut esimerkiksi päätön ruumis ja vainaja jonka selästä törröttää tikari - eikä mitenkään kuvaa juuri tätä kirjaa. 

Bean tutkimukset herättävät seurapiireissä pahennusta. Lady Abercrombie on sitä mieltä, että kohu laantuu vain suuntaamalla huomio tämän nerokkuuteen. Lady järjestää murhamysteeri-illallisen, jossa yksi vieraista "kuolee" ja muut vieraat yrittävät selvittää syyllisen. Oletus on, että Bea on porukan nokkelin. Vahinko vaan että illan koittaessa yksi vieraista kuolee oikeasti. Bean onneksi hänellä on Kesgraven herttua vierellään, sillä ilman tätä hän ei olisi päässyt tutkimaan suljetun huoneen mysteeriä. Mutta miten saada syyllinen selville, kun paikalla on vain yhteiskunnan kermaa?

Kreivitär kieltäytyi olemasta hänelle mieliksi. "Hakeutuminen päättömän ruumiin luo ylittää kuitenkin rajan, nuori nainen, ja sinun sijaisäitinäsi minun on vaadittava, että lopetat sellaiset toimet välittömästi. 

Vera-täti palautti teekuppinsa pöydälle ja vastusti tätä kuvausta sanomalla painokkaasti, että hän oli Bean sijaisäiti. 

Niin oikein kuin tämä lausunto tosiasioiden valossa olikin, sen tarkkuudella ei ollut mitään merkitystä tilanteessa sellaisena kuin lady Abercrombie sen näki, ja lady jätti sen asianmukaisesti omaan arvoonsa. "Minun täytyy pitää itseäni osasyyllisenä, koska en nähnyt vaaraa siinä, että sallisin sinun hakeutua sellaisten ruumiiden luokse, joilla on pää paikallaan. Huomaan nyt, että se oli virhe."

Vaikka Vera-täti yleensä oli ihailun vallassa, mitä aatelisiin tuli, hänen kunnioituksensa nimenomaan kreivitärtä kohtaan oli vähentynyt, kun hän oli nähnyt tätä enemmän. Hän nousi vihaisesti seisomaan ja vastusti uudelleen hänen armonsa oletusta sijaisäitiydestä. "Beatrice on minun sukulaistyttöni. Jos jotakuta pitää syyttää siitä, että hänen annettiin etsiä käsiinsä päällisiä ruumiita, niin juuri minua."

Olen useasti maininnut tykkääväni suljetun huoneen mysteereistä ja niin tykkäsin tästäkin. Herkkähipiäinen seurapiiri on kauhuissaan, kun heistä jokaista epäillään murhaajaksi, ja kiihtyneessä mielentilassa he herkeävät toisinaan suorastaan absurdiin sanailuun. Etenkin rouvat puhuvat itseään pussiin ja yrittävät sitten kiemurrella umpikujastaan ulos. 

Vaikka Bea on nyt naimisissa Kesgraven kanssa, hän yllättyy yhä uudelleen tämän asenteesta ja käytöksestä. Edes avioliitto ei ole esteenä tutkimuksille, vaan herttua tuo monesti esiin että tukee Beaa eikä yritä pakottaa tätä perinteiseen herttuattaren malliin. Pariskunnan keskinäinen dialogi on myös hyvin nautittavaa luettavaa. 

Tämä on seitsemäs suomennettu osa, englanniksi on ilmestynyt jo monta lisää. Tähän mennessä uusi tarina on alkanut hyvin nopeasti edellisen päättymisen jälkeen, parhaimmillaan tai pahimmillaan tapausten välissä on ollut vain muutama viikko. Mikään ei viittaa siihen, että pitkiä taukoja olisi luvassa jatkossakaan. Aristokraateilla riittää oman edun tavoittelua ja luurankoja kaapissa.

Helmet-lukuhaasteessa mietin kahden eri vaihtoehdon välillä mutta päädyin kohtaan 20, "haluaisit olla joku kirjan hahmoista". Muutama päivä Bean mekossa voisi olla hyvin mielenkiintoinen kokemus. 

Laura Sola: Sadannella sivulla kuolee koira

 

Laura Sola: Sadannella sivulla kuolee koira

Tammi 2026

480 s. 

Kun kirjalla on tällainen nimi, eihän siitä voi olla kiinnostumatta! Myös takakannen teksti houkuttaa: Ellan matka pitkäaikaistyöttömyydestä lottovoiton kautta sarjamurhaajaksi. 

Tarinan alku on hyvinkin tavallinen ja realistinen. Ellan opinnot ovat jääneet kesken eikä työhistoriaa juuri ole. Työneuvoja Maarit yrittää löytää Ellalle mitä tahansa kiinnostavaa tekemistä, tuloksetta. Viimeisillä rahoillaan Ella ostaa Eurojackpot-lottokupongin ja yllättäen voittaa kymmeniä miljoonia. Mitä ihmettä hän nyt tekisi? 

Kun hän vähän vahingossa tilaa pienen säikäytyksen joka toteutuu, tie on auki. Ella löytää itsensä pimeästä verkosta ja tilaa palkkamurhan, sitten toisen. Eikä aikaakaan kun hän matkustelee ympäri Eurooppaa jättäen jälkeensä ruumiskasan. Säpinää tielle tuo Alex, mies joka osoittautuu hänen palkkaamakseen murhaajaksi. Mutta voiko moraalittomien miljonäärien murhaamista jatkaa loputtomiin jäämättä kiinni?

Laa-la-laa, me olemme vain turistipariskunta, jolla on rakastavaisten riita. Ei missään nimessä mitään kansainvälistä palkkamurhatouhuilua tässä pöydässä. 

"Minä en aio tappaa sinua", Alex sanoi lähes kuiskaten. "Enkä kiristää sinua. Minä halusin vain... En yleensä tee tällaista. Tämä oli virhe. Sinulla on selvästi jotain läpikäytävää." Hän painotti sanaa loukkaavan siististi. "On varmaan parempi, jos et ota minuun enää yhteyttä. Tai kehenkään muuhunkaan."

En voinut uskoa korviani. Hän antoi minulle potkut?!

Tarina osoittautui juuri niin hulvattomaksi kuin odotin. Tapahtumat etenevät vääjäämättä yhä absurdimpaan suuntaan, mutta ne eivät missään vaiheessa tunnu liian yliampuvilta. Tilannekomiikka on persoonallista ja oikeasti hauskaa. Lukiessa alkaa oikein odottaa että mitähän vielä tulee, ja monta kertaa saa yllättyä että ai tällaista. 

Tämä mainio esikoisteos on luettu myös blogissa Luetut.net.

Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta

Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta

Gummerus 2026

247 s. 

Suojelupoliisi. Supo. Salaista ja vielä salaisempaa. Tiedustelua, terrorismistorjuntaa, vakoilua. Maailma, jossa kirjallisuuden mukaan työskentelee superälykkäitä, ainakin kahdeksaa kieltä sujuvasti puhuvia ihmisiä, ehkä diplomaattien jälkeläisiä. Ja naiset ovat poikkeuksetta sekä nuoria että veretseisauttavan kauniita. Eikö? 

Ei. Saana Nilsson kumoaa nipun ennakkoluuloja ja kertoo miten asiat oikeasti ovat. Hän itse päätyi Supoon työharjoitteluun ihan tavallisena parikymppisenä poliittisen historian opiskelijana. Tuli ja jäi taloon, edeten arkistosta esikuntapäälliköksi. Hän kertoo kuinka talo on muuttunut vajaan parinkymmenen vuoden aikana, ja miksi hänestä on hyvä asia että mukana on entistä enemmän siviilitaustaisia työntekijöitä.

Kokoushuoneissa ei ole puhelimia eikä älykelloja, mutta supolainen voi somettaa, kertoa työstään podcastissa ja osallistua televisioituihin keskustelutilaisuuksiin. Tietenkin on rajattu mitä hän voi kertoa, ja totta on että talon sisällä kaikki eivät tiedä kaikkea, eivät edes korkeassa virassa olevat. Työssä on kova paine ja siihen on helppo upota. 

Joulun alla ampumaradalla järjestetään perinteinen kinkkukisa, jossa halukkaat saavat vuorollaan ampua maalitauluun. Parhaan tuloksen saanut ampuja saa palkinnoksi kinkun. Yhtenä jouluna minäkin osallistun kisaan. En ole koskaan ampunut, joten minua ohjeistetaan tarkasti ennen kuin otan aseen käteeni. Vaikka minulla on kuulosuojaimet, kauhistun kovaa pamausta. Laukaisun hetkellä ase potkaisee kädessäni ja säikähdän niin, että kyyneleet kihoavat silmiini. Osun maalitaulun kiinnityslankaan, ja koko taulu romahtaa lattialle. Kisaa vetävä työkaveri näyttää vielä pelästyneemmältä kuin minä, kun hän peruuttaa nostamaan maalitaulua. Ymmärrän hyvin, ettei hän selvästikään halua kääntää minulle selkäänsä. En saa lainkaan pisteitä suorituksesta, vaikka mielestäni koko maalitaulun pudottamisesta kuuluisi saada edes viipale kinkkua.

Uutena supolaisena yllätyin työyhteisön lämmöstä. Suojelupoliisi oli ulospäin näyttäytynyt kasvottomana ja kylmänä, mutta oikeasti kaikki olikin kotikutoista, pientä ja yksinkertaista. Oli paljon perinteitä, jotka toistuivat samanlaisina vuodesta toiseen. Talvisin järjestettiin rusettiluisteluita ja keräännyttiin yhdessä laskemaan mäkeä. Lucian päivänä viereisen koulun oppilaat tulivat laulamaan supolaisille. 

Kirjassa on paljon vakavia aiheita mutta myös huumoria. Tilannekomiikkaa mutta myös turhautumista riittää siinä, että monet tapahtumajärjestäjät eivät lainkaan tule ajatelleeksi että Suojelupoliisin edustaja voi olla nainen. Hämmästyin mutta samalla kuitenkaan en, että yhä useammin poliittiset päättäjät toivovat Supon muokkaavan analyysiään tai johtopäätöstään niin, että se sopii yksittäisen poliitikon mielipiteisiin ja käsityksiin. Se jos mikä olisi pelottavaa, jos näin tehtäisiin. 

Tosi mielenkiintoinen lukukokemus, joka toivottavasti herättää monet lukijat ajattelemaan. Yksi esimerkki on tuore Kankaanpään tapaus, jossa oikeus ei nähnyt riittävästi todisteita terrorismista mutta tuomitsi porukan muista rikoksista. Nilsson kysyy, oliko se epäonnistuminen, että terrorismiaikeita ei todistettu, vai oliko se sittenkin onnistuminen että tuomio tuli eikä mahdollinen isku toteutunut.  

 

Philippe Collin: Ritzin baarimestari

 

Philippe Collin: Ritzin baarimestari

Ranskankielinen alkuteos Le barman du Ritz (2024)

Suomentanut Saana Rusi

Siltala 2026

411 s. 

Kuusikymppisen Frank Meierin tie vei Itävallasta Amerikkaan ja sieltä takaisin Eurooppaan. New Yorkissa hän oppi baarityön salat, ja Pariisiin saavuttuaan sai työpaikan Ritzistä. Hotellin baarista tuli hänen elämäntyönsä ja ylpeytensä. 

Kun kesäkuussa 1940 natsit valtaavat Pariisin ja tekevät Ritzistä yhden tärkeimmistä tukikohdistaan, Frank pysyy baaritiskin takana ja tarjoilee drinkkejä. Mitä muutakaan hän voisi tehdä, minne muualle mennä? Reilut neljä vuotta hän pysyy tyynenä, kuuntelee, piilottelee salaisuuksia ja toivoo kaiken olevan pian ohi. Baari on hänen turvapaikkansa, mutta pysyykö se sellaisena kun sota jatkuu jatkumistaan ja ihmisillä on mahdollisuus tienata rahaa salaisuuksia paljastamalla?

Frank Meier on aikoinaan lähtenyt pakoon elämää, jota ei tahtonut elää. Mukana on kulkenut salaisuus: hän on juutalainen.

Tänä iltana baarin ainoa asiakas Otto von Habsburg, Itävalta-Unkarin syrjäytetty kruununprinssi, hukuttaa ahdistustaan giniin. Natsit ovat luvanneet hänen päästään palkkion, ja hänen on paettava, ja pian. Jo tänä yönä.

Tiskin päädyssä istuessaan hän käy vielä kerran mielessään läpi viime viikkojen tapahtumia ja kulauttaa sitten Beefeater-lasinsa tyhjäksi. Sen jälkeen Böömin kruununprinssi nousee ja syleilee siroilla käsivarsillaan baarimestaria, joka voisi olla hänen isänsä. Frank jähmettyy paikalleen. Syleily tuntuu epilogilta. Otto von Habsburg sanoo hyvästit Euroopalle, ja muutaman päivän kuluttua hän on jo Washingtonissa. Ritzin baarimestari katsoo, kuinka hänen viimeinen asiakkaansa vanhasta maailmasta katoaa näkyvistä. 

Tämä on samaan aikaan kiinnostava ja vähän häiritsevä lukukokemus. Baarissa viina virtaa ja kaikilla kirjan henkilöhahmoilla on yltäkylläisesti syötävää. Frank näkee kaduilla nälkäisiä ihmisiä, mutta katsoo nopeasti pois tuntien pienen vihlaisun siitä kuinka hyvin hänellä menee. Samaan aikaan hän kuitenkin baarissa järjestää väärennettyjä papereita juutalaisille ja auttaa heitä pakenemaan. Jotenkin tuo jatkuva juhliminen alkoi jo ärsyttää, kun samaan aikaan hotellin ulkopuolinen kurjuus jää lähes täysin huomiotta. 

Suurin osa kirjan hahmoista on todellisia, ja lopussa kerrotaan miten heille sodan jälkeen kävi. Frankin apulainen Luciano on keksitty hahmo, ja hänen läsnäolonsa tarinassa on hyvin perusteltua. Hän on Frankin kanssa yllättävän vahva vastapaino natsiupseereille. 

Tarina on poikkeuksellinen siksi, että se keskittyy vain yhteen, sota-aikanakin hyvin ylelliseen, paikkaan. Juhlat jatkuvat illasta toiseen, ja kun viina on käymässä vähiin niin sitä järjestetään nopeasti lisää. Päähenkilöitä on myös vain yksi. Collin kuvaa hienosti sitä, kuinka Frankin epätoivo kasvaa miehityksen pitkittyessä, samalla kun hänen on pidettävä ilmeensä kurissa ja estettävä käsiään vapisemasta. 

Pidän siitä, että koko tarina ollaan miehitysvuosissa, ja aikaan ennen niitä viitataan lyhyesti. Jos Frankin koko elämä olisi kirjoitettu auki, sivuja olisi tullut paljon lisää ja varsinkin kirjan alkupuolen tunnelma olisi ollut hyvin erilainen. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "kirjassa on 400-500 sivua".

Tiia Mattila: Humalan soundtrack

 

Tiia Mattila: Humalan soundtrack

Myllylahti 2025

174 s.

Tiia Mattilan esikoisteos palkittiin Topelius-palkinnolla, ja raatilaisena voin sanoa että aivan kuten aiemmat voittajat niin myös Humalan soundtrack on kirja joka jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Ja vaikka luin kirjan viime keväänä, muistan yhä kirkkaasti mitä siinä tapahtuu. 

Kasiluokkalainen Iiro peittelee kotitilannetta parhaansa mukaan. Vanhemmat ovat jääneet työttömiksi, ja ryyppääminen kiinnostaa heitä enemmän kuin esimerkiksi lasten ruokkiminen. Koulukavereiden kertoessa kesälomareissuistaan Iirolla ei ole mitään sanottavaa. Ystävä Topi on läheinen, mutta edes hänelle Iiro ei uskalla kertoa tilanteesta kotona, vielä vähemmän terveydenhoitajalle. Kun Niko vihjaa että näpistämällä ja varastettua tavaraa myymällä tienaisi enemmän kuin pulloja keräämällä, Iiro tuntee houkutusta. Hän on aina ollut rehellinen, mutta käykö paine liian suureksi? 

Yksinäiset tölkit muovipussin pohjalla

näyttää yhtä säälittäviltä,

miltä musta tuntuu sisällä.

Syötän ne pullonpalautusautomaatille,

joka nielaisee ateriansa kiitollisena. 

Vilkaisen sen vieressä olevaa 

lahjoituslipasta

ja pienen hetken harkitsen työntäväni

alle euron pullokuitin sinne.

Laskeudun pilvilinnoista 

takaisin maan pinnalle. 

Ehkä vielä joskus

koittaa se päivä,

kun voin mitään ajattelematta työntää sinne

minkä kokoisen tahansa pullokuitin.

Mutta tänään

ei pullokone syö mua paremmin,

    joten lahjoituksen sijaan

    käyn ostamassa kaurahiutaleita. 

Tarina on tosi koskettava, ja samalla pelottava kun ajattelee kuinka monelle lapselle ja nuorelle tällainen arki on todellisuutta. Kuinka moni joutuu Iiron lailla valehtelemaan että käyttää jotain uutta muotoilutuotetta, vaikka oikeasti hiukset jäävät tiettyyn tyyliin koska ne ovat pesemättömyyden takia niin rasvaiset? Tai väittämään että puhelimessa on ongelma, vaikka netti ei toimi koska vanhemmat eivät maksa laskuja? 

Tykkään siitä, että kaikki ei ole loputtoman synkkää vaan mukana on pientä ihastumisen pilkahdusta ja lopulta toivoa asioiden ratkeamisesta. Topi pysyy ystävänä rinnalla, ja hänen koko perheensä välittää Iirosta. Olisi kaikki mahdollisuus Iiron joutua päättymättömään synkkyyden pyörteeseen, mutta Mattila osaa katkaista kierteen ennen kuin lukijaan iskee toivottomuus tai ennen kuin tarina alkaa toistaa itseään.

Säeromaanin muoto toimii kohtalaisen hyvin. Tarina kattaa lähes koko lukuvuoden, joten synkkyyttä riittää pitkälle ajalle. Tekstin asettelu antaa tilaa sulatella lukemaansa, antaa tilaa hengittää. Toisaalta muoto ja melko vähäinen sivumäärä tekevät sen, että henkilöhahmoihin ei Iiroa lukuun ottamatta tutustuta oikeastaan ollenkaan joten Nikot ja Venlat jäävät vähän irrallisiksi. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Siniset helmet, Morren kirjablogi ja Lukutoukan luetut sivut. 

Joel Haahtela: Talvikappeli

 

Joel Haahtela: Talvikappeli

Otava 2026

207 s. 

Olen pitänyt kovasti Joel Haahtelan kirjoista, uusin on tuttua tyyliä mutta ei kuitenkaan nouse suosikkieni joukkoon. Koen, että tällä kertaa sekä tarina että henkilöhahmot jäävät varsin ohuiksi kaiken pohdiskelun keskellä. 

Vuonna 1348 maalari saapuu kahden apulaisensa kanssa tekemään freskoja pienen kappelin seinälle. Työn tilannut mantovalainen ruhtinas on muualla, ja hänen paikalla oleva vaimonsa on ollut puhumatta kaksi vuotta. Työn edetessä ruhtinatar Margaretha alkaa piipahdella kappelissa, ollen edelleen hiljaa. Eipä maalarikaan juuri puhu. Jonkinlainen yhteys heillä on, vaikka sanoja vaihdetaan vain muutama. 

Kuvien hitaasti piirtyessä seinään maalari käy samalla läpi menneisyyttään ja sen painolasteja.

Painan kämmenen seinää vasten ja kumarrun haistamaan laastia, rappaus on tehty kunnolla. Olen aina rakastanut uuden rakennuksen tuoksua, sillä paljaat seinät tuovat tunteen, että maailma ei ole alkanut. Kaikki on vasta ajatusta tai pelkkää ajatuksen itua. Mitä on, kun ei ole mitään? 

On kuviteltava maalaukset pilvisinä päivinä ja nähtävä vuodenaikojen vaihtelu, otettava huomioon myös yö. Kesän kirkkaudessa maalattu katoaa helposti talven pimeään, ja siksi Herran ilmestymisen päivä on paras hetki aloittaa.

Kuten aina, Haahtelan kieli on tavattoman kaunista ja ajatuksia herättävää. Lyhyet, enintään noin nelisivuiset luvut antavat tilaa pysähtyä miettimään mitä juuri luin. Työn hidas edistyminen, freskojen vähittäinen piirtyminen seinälle, on kiinnostavaa ja jotenkin rauhoittavaa luettavaa.

Mielestäni nyt on kuitenkin liikaa tällaisia "mitä on kun ei ole mitään, Jumala on poissa ja hän on kaikkialla, muuttuvasta tulee muuttumatonta, onko kaiken tarkoitus tulla aina joksikin, hän on yhtä aikaa läsnä ja poissa, voiko jotain ajatella ja olla samaan aikaan ajattelematta, muistaa ja olla muistamatta, kumpi meistä löysi kumman" kysymyksiä ja pohdintoja. En tiedä uuvuinko niiden alle, mutta pieni pettymys tästä jäi päällimmäiseksi mieleen. Sivuja on 207, mutta fontti on isoa ja tekstin asettelu kapeaa, eli toisenlaisella valinnalla sivuja olisi saattanut olla paljon vähemmän. 

Talvikappeli on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjallisia ja Kirjasta kirjaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 35, "kirjassa on lyhyet luvut".