perjantai 20. marraskuuta 2026

Agatha Christie: Stylesin tapaus

 

Agatha Christie: Stylesin tapaus

Englanninkielinen alkuteos The Mysterious Affair at Styles (1920)

Suomentanut Paavo Lehtonen

WSOY 2013

245 s.



Täsmälukuna Helmet-lukuhaasteen kohtaan 1, "brittiklassikko", ajattelin päästää itseni helpolla ja turvautua Dame Agathaan. Lähikirjaston hyllyssä havaitsin että paikalla on vain kolme Christien kirjaa. Siinäpä tajusin etten koskaan ole lukenut Poirot-sarjan ensimmäistä osaa. Oli siis aika korjata tilanne. 

Hastings saa ystävältään John Cavendishilta kutsun tulla lomalle Stylesin kartanoon. Pian hän huomaa, että kartanon tunnelma on kovin kitkerä. Kartanon vanha rouva on mennyt uusiin naimisiin, mistä hänen sukulaisensa ja ystävänsä eivät pidä, etenkin kun uusi puoliso on parikymmentä vuotta rouvaa nuorempi. Eipä aikaakaan kun rouva löytyy lukitusta huoneestaan hengettömänä. 

Sattumalta paikkakunnalla majailee Hastingsin vanha ystävä, belgialainen salapoliisi Hercule Poirot. Kun lääkäri on julistanut rouva Inglethorpin kuoleman hämäräksi, Poirot kutsutaan selvittämään mysteeriä. Harmaita aivosoluja tarvitaan toden teolla, kun lähes kaikilla on motiivi murhaan mutta ketään ei ole nähty lukitun huoneen lähellä.

- Aah! Poirot viipotti etusormeaan minulle niin kiihkeästi että mieleni lannistui tyystin. - Varo! Paha perii salapoliisin joka sanoo: "Tämä yksityiskohta on niin vähäinen - siitä ei ole väliä. Se ei liity mihinkään. Minä unohdan sen." Tällaisesta syntyy sekaannusta! Kaikella on merkitystä. 
- Minä tiedän sen. Sitä sinä olet minulle aina sanonut. Siksi minä olen kertonut kaikista yksityiskohdista, tuntuivat ne minusta tärkeiltä tai eivät.
- Minä olen tyytyväinen sinuun. Sinulla on hyvä muisti, ja sinä olet esittänyt tosiasiat hyvin tarkkaan. Järjestyksestä jossa olet ne esittänyt, siitä minä en sano mitään - se on todella surkea! Mutta minä annan sen anteeksi - sinä olet kiihtynyt. Tämän syyksi minä panen sen että olet unohtanut erään erittäin tärkeän seikan. 
- Minkä? minä kysyin. 
- Et ole kertonut söikö mrs Inglethorp hyvin eilen illalla?
Minä tuijotin häntä. Sota oli varmaan pannut pikku miehen pään sekaisin. Paraikaa hän harjasi huolellisesti takkiaan, ennen kuin panisi sen päälleen, ja hän tuntui kokonaan antautuneen tähän tehtävään. 

Tuttua ja turvallista Christietä, missä johtolankoja on paljon niiden johtamatta mihinkään muuhun kuin kuvion kirkastumiseen Poirotin päässä. Jos on jokusen Christien kirjan lukenut, lukija kyllä tietää että jokainen kolahdus, avoin ikkuna ja vinossa oleva vaasi on merkittävä, mutta se on eri asia missä vaiheessa hän ymmärtää niiden merkityksen - vai ymmärtääkö ennen suurta loppukokoontumista missä Poirot paljastaa kaiken. 

Vähän käy sääliksi Hastingsia, joka usein on kovin varma tapahtumakulusta tai syyllisestä mutta tulee kerta toisensa jälkeen palautetuksi lähtöpisteeseen. Hän tuntuu kovin usein myös kiintyvän eri naishenkilöihin, mikä tuo hänelle sokeita pisteitä.  

Kirjan Poirot on yllättävän hauska. Hän häipyy yllättäen kertomatta kenellekään mitään, hypähtelee innoissaan keksittyään jotain ja ryntäilee äkisti ulos huoneesta tai karauttaa autolla tiehensä, jättäen Hastingsin ihmettelemään mistä kulloinkin tuulee. 

Vallan mainio ja nopealukuinen dekkariklassikko! 

Stylesin tapaus on luettu mm. blogeissa Jokken kirjanurkka, Donna mobilen kirjat ja Lukujonossa. 

tiistai 17. marraskuuta 2026

Anja Portin: Radio Popovin talvi

 

Anja Portin: Radio Popovin talvi

Kuvittanut Miila Westin

S&S 2026

268 s.




Rakastin Radio Popov -kirjaa aivan valtavasti, tämä toinen ei osunut sydämeen ihan yhtä lujaa mutta osui. 

Alfred asuu Amandan luona Maailman reunalla, talossa jota ei löydy kartalta. Siellä asuvat myös kissa Huvitus ja varis Harlamovski. Unohdettu lapsi Unni asuu opettaja Tähtisen pihavajassa. Eräänä päivänä Amanda järjestää juhlat. Alfredin ja Iiriksen iloksi tällä kertaa juhlitaan Unnin saamaa rescuekoiraa Billie Nellie Nilkkasukkaa. Vaan ei aikaakaan kun Billie katoaa ja sen jälkeen katoaa sitä etsimään lähtenyt Unni. Alfred ja Iiris lähtevät molempien perään. Talvinen metsä tarjoaa monia jännittäviä hetkiä ennen kuin katoamiset on ratkaistu.

Nyökkäsin, nostin repun olalleni ja suljin ulko-oven perässäni. Kyllä. Nimeni oli Alfred, vaikka entisessä elämässäni, silloin kun asuin vielä isän kanssa Savikujalla, olin ollut epävarma nimestäni. Isä oli aina kutsunut minua vain pojaksi tai käyttänyt minulle puhuessaan passiivimuotoa. Syödäänpä lautanen tyhjäksi. Viedäänpä roskat ulos. Ollaanpa sitten kiltisti, kun minä olen poissa. Oli kuin isä olisi puhunut minulle muurin tai vähintään verhon takaa. Epävarmuus omasta nimestä oli saanut ääriviivani haalistumaan niin etten aina ollut tunnistaa itseäni. Kuka minä olin? Miltä näytin? Miltä ääneni kuulosti?

Vasta muutettuani Maailman reunalle aloin erottaa taas ääriviivani. Minä todellakin olin minä, Alfred, ja se tuntui hyvältä. Tuntui hyvältä vastata, kun Amanda kutsui minua nimellä. Tuntui hyvältä kirjoittaa koulussa koepaperiin nimi, jonka tiesin olevan oikea. Ja tuntui hyvältä kuulla, kun oma nimi matkasi öisillä ääniaalloilla radion kuuntelijoiden korviin. Alfred, se todellakin olin minä. 

Vaikka mukana on monia iloisia hetkiä, tunnelma on haikea oikeastaan koko ajan. Alfredilla on huoli Billiestä ja Unnista, ja etsintäretkellä hän pelkää monia asioita enemmän kuin Iiris. Hän on huolissaan myös Amandan jaksamisesta yötöissä ja siitä, kuinka Amanda Herkkäkorvaisena kuulee jatkuvasti Unohdettuja lapsia. Lukijan sydäntä kouraisee tietysti ajatus siitä, kuinka paljon näitä lapsia on. 

Tärkeää tässäkin kirjassa on toivo, mitä se lapsille antaa. Unni on kulkenut sijaisperheestä toiseen, koska hänen myrskykohtauksensa ovat aiheuttaneet vaikeuksia. Koira ja lopulta muutto pihavajasta uuteen kotiin tuovat toiveita tilanteen tasoittumisesta. Alfredin ja Iiriksen yöpyminen talvisessa metsässä antaa uskoa siihen, että erilaisista tilanteista on mahdollista selvitä yhteistyöllä ja neuvokkuudella. Iiris joutuu hoitamaan aikuisten asioita, koska vanhemmat ovat liian kiinnostuneita mökäliemistä, mutta silti Iiris innostuu ja ilahtuu asioista. Unohtamatta kaikkia löytöeläintalon eläimiä, joista pidetään huolta ja joilla on mahdollisuus saada uusi koti.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "kirja liittyy radioon tai televisioon (Yle 100 vuotta)".

Radio Popovin talvi on luettu myös blogissa Siniset helmet. 

sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Tuutikki Tolonen: Henkien teatterin lapset ja puhuva kaappi

 

Tuutikki Tolonen: Henkien teatterin lapset ja puhuva kaappi

Kuvittanut Netta Lehtola

WSOY 2026

178 s. 




Kun yksitoista ja puoli -vuotiaat Ottilia ja Roland mystisine kaappeineen kolkuttavat Armon ja rakkauden orpokodin ovea, Isabella-johtajatar ei arvaa että pian kaikki muuttuu. Rahavaikeuksissa oleva orpokoti on Isabellan Leopoldo-veljen rahoituksen varassa, eikä veli raota kukkaron nyörejä mielellään. Hän näkisi paikan mieluummin suljettuna, köyhät lapset jossain muualla ja sisarensa naimisissa kreivi Miriloffin kanssa. Isabella alkaa olla epätoivonen. Talvi on nurkan takana eikä hänellä ole varaa orpokodin lämmitykseen eikä velliä kummoisempaan ruokaan.

Isabellan onneksi Ottilia on hyvin neuvokas, ja keksii pian miten salaperäisen kaapin avulla voidaan saada asioihin muutos. Orpokodin lapset lähtevät innolla toteuttamaan Ottilian suunnitelmaa. Kukaan ei arvaa, että kaapilla on myös omia aikomuksia. 

Kaikkialta kuului tuhinaa ja puhinaa. Yläkerran isossa makuusalissa oli hämärää, ja orpokodin lapset nukkuivat paksujen peittojensa alla. Tai kaikki muut paitsi Ottilia nukkuivat. Hän ei saanut unta, vaan käännähteli tuskastuneena puolelta toiselle. Huoneessa oli hyvin koleaa, mutta se ei oikeastaan haitannut. Iidan tuoma kuumavesipullo peittojen alla lämmitti ihanasti. Ottiliaa valvottivat ajatukset, jotka pörräsivät päässä kuin paarmat, joita ei päässyt pakoon.

Esimerkiksi: oliko sittenkin ollut virhe ottaa kaappi mukaan? Mestari von Hofenstaufen oli sanonut, ettei kaapista ollut muuta kuin harmia. Olihan tosiaan kaapin syy, että seurue oli joutunut lähtemään maasta niin kiireesti. Mestari oli huutanut satamassa, ettei enää koskaa halunnut nähdä kaappia ja että se pitäisi tönäistä mereen. Entä jos hän olikin ollut oikeassa? 

Ottilia oli kuitenkin halunnut kaapin. Kaappihan oli valinnut juuri Ottilian kaikista ihmisistä. Kaappi oli antanut Ottiliallekin lahjan. Aivan erityisen lahjan.

Uuden sarjan avaus on lämminhenkinen ja jännittävä. Tykkään tosi paljon siitä, että toisin kuin niin monissa muissa orpokotitarinoissa tässä paikan henkilökunta - eli johtajatar Isabella ja hovimestari Viktor - oikeasti välittävät lapsista, ja lisäksi lapset ottavat uudet tulokkaat vastaan mutkattomasti, ilman kiusaamista. 

Jännitystä tulee paitsi siitä, onnistuuko Leopoldo orpokodin sulkemisessa myös siitä, mitä kaikkea kaappi keksii. Ottilia kertoo muille, miten joitain illuusioita luodaan, mutta kaappi tekee myös asioita joita Ottiliakaan ei osaa selittää. Vaikka Isabellalle ja myöhemmin Leopoldolle ja kreiville suunnatut esitykset on hyvin suunniteltu, mukaan mahtuu yllätyksiä joihin kukaan ei ole osannut varautua. 

Sarjan toinen osa ilmestyy keväällä, odotan sitä innolla. Ensimmäisen kirjan perusteella tämä on tosi ihana sarja, jossa on ajattomuutta vaikka se sijoittuukin historialliseen (1800-luvun?) Helsinkiin. 

Kirja on luettu myös blogissa Unelmien aika. 


keskiviikko 11. marraskuuta 2026

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha

 

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha

Englanninkielinen alkuteos The Murder at World's End (2025)

Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

WSOY 2026

387 s. 



Ensimmäinen osa Stockingham & Pike -sarjaa on samaan aikaan sekä klassinen historiallinen brittidekkari että räävittömän hauska. Vaikka tarina sijoittuu vuoteen 1910, se voisi aivan hyvin olla nykypäivää. 

Varakreivi Conrad Stockingham-Welt on valmistautunut Halleyn komeetan tuloon. Hän on varma, että komeetta tuo tuhon tullessaan, siksi hänen kartanonsa naulataan umpeen. Aamulla kun sinetit puretaan, varakreivi löytyy murhattuna. Kartano on vuoroveden eristämällä saarella, joten murhaajan on oltava joku kartanon väestä. Epäilys suuntautuu tietysti Stephen Pikeen, nuoreen tulokkaaseen joka aloitti työnsä vasta edellisenä päivänä. Avukseen Stephen saa iäkkään Decima-tädin, joka on terävämpi kuin mitä kukaan uskoo. Ja huomattavasti terävämpi kuin Scotland Yardin tarkastaja Jarvis. 

Kuten arvata saattaa, jokaisella kartanon vieraalla ja myös melko monella henkilökunnan jäsenellä vaikuttaa olevan motiivi murhaan. Mutta miten veriteko on toteutettu, kun kaikki ovat olleet lukkojen takana ja ovien raotkin on tilkitty umpeen? 

"Jätän neidin rauhaan", sanoin ja lähdin perääntymään kohti ovea. "Minun täytyy sinetöidä lastenkammari umpinaiseksi."
"Ei missään nimessä", Decima-neiti totesi tyynesti. "Me lähdemme ulos."
Jähmetyin. "Ulos?"
"Komeettaa katsomaan!" Decoma-neiti sanoi ykskantaan. "Haluan tehdä koko liudan havaintoja ja taltioida asioita muistiin. Olen odottanut 75 vuotta, että näen sen, ja tokkopa olen täällä enää seuraavalla kierroksella." Hän alkoi poimia papereita ja kyniä syliinsä. "Keräile nämä tarvikkeet mukaan."
Hän oli aivan tosissaan. "Me... emme voi tehdä niin. Kello viideltä tulee maailmanmullistus. Varakreivi antoi minulle tiukat ohjeet -"
"Minä taas en välitä hevonvittuakaan siitä, mitä Conrad sanoo", Decima-neiti tokaisi. "Luin muutamia niistä kirjeistä, jotka hän lähetti sen naurettavan seuransa nimissä - ja arvasin, että hän päätyy vielä johonkin tolkuttomaan hullutukseen. Vai vielä syanogeenikaasuja! Järki menee solmuun. Luojan nimeen, sillä miehellä on pääkopassa pelkkää paskaa. Miksi luulet, että ylipäänsä kutsuin sinut luokseni?"

Etsiväkaksikko on mitä riemastuttavin ja eriskummallisin tapaus. Nuori Stephen saa olla jatkuvasti hämillään, kun ärhäkkä Decima komentelee häntä sinne tänne. Hän ei uskalla eikä voisikaan väittää vastaan, vaikka vähitellen ymmärtää jo ennalta että Deciman ilmestyminen muun perheen joukkoon tarkoittaa samaa kuin jos häiritsisi ampiaispesää. 

Kolmanneksi tutkijaksi tulee Temperance-piika. Palvelijoina Stephen ja Temperance pääsevät liikkumaan ympäri taloa, etenkin kun kartano on täynnä erilaisia salakäytäviä ja piilotettuja portaikkoja. Huonojalkainen Decima tarvitsee pyörätuolia liikkumiseen, mutta siinä missä kahdella muulla juoksevat jalat järkeä nopeammin niin Decimalla on päinvastoin. Hänellä on myös sana hallussaan eikä hän epäröi sanoa ääneen mitä haluaa ja milloin haluaa. 

Varakreivi sukulaisineen on juuri niin jäykkää aristokratiaa kuin odottaa sopii. Tärkeilijöillä on kulissi kunnossa, mutta sitä kun vähän raaputtaa niin jo alkaa paljastua kaikenlaista mätää. Eikä palveluskuntakaan ole vailla salaisuuksia. 

Hauska, pehmodekkariksi hyvin tapahtumarikas tarina, jossa on kuitenkin mukana tukku synkempiä sävyjä. Tälle sarjalle ja etenkin Decima-neidille toivon pitkää ikää. Kiintoisaa nähdä, mitä jatkossa tapahtuu, seuraavassa osa vaikuttaisi tapahtuvan muualla kuin kartanossa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 23, "cozy crime -dekkari".

Kirja on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjahilla.

sunnuntai 8. marraskuuta 2026

Pirkko Saisio: Ilmestyskirja

 

Pirkko Saisio: Ilmestyskirja

Siltala 2026

299 s.





Kirjan minä saa syöpädiagnoosin. Sairaus pysäyttää, säikäyttää. Tähänkö kaikki loppuu? Syksystä sydäntalveen seurataan minän matkaa diagnoosista leikkaukseen, leikkauksesta jälkitarkastukseen. Hoitopolun rinnalla kulkee elämänpolku lapsuudesta yli seitsemänkymppiseksi. 

Taivas.
Sen näen ikkunasta, milloin mistäkin ikkunasta. Vaihdan olinpaikkaani usein, olen levoton kuin napakettu. 

Taivas on joko kirkkaasti sininen, Talvisaarella sen sinisyys on usein räikeää, liikkumatonta, tai sitten taivas voi olla helmenharmaa, joskus sumuinen.
Atlantin keskellä sumu hohtaa valoa, pidän siitä.

Mutta vielä enemmän pidän puolipilvisestä säästä, ja kaikkein eniten pidän armeijanharmaasta taivaankannesta, jonka pinnalla voimakas tuuli jahtaa pilviä, ajaa niitä toistensa syliin, sitten eroon toisistaan.
Sellaisessa taivaassa on vauhtia ja pärskeitä kuin meressä, arvaamattomuutta. 

Tarinan kaari laajenee minän ohella hänen vanhempiinsa ja isovanhempiinsa sekä lapseen ja lapsenlapsiin. Vähän väliä esiin nousee kumppani, Etsitty. Minä tarkastelee elämäänsä muistaen hämmästyttävän tarkasti etenkin tunteita. Reiluun seitsemäänkymmeneen vuoteen on mahtunut paljon jälkiä jättäviä asioita, alkaen julmasta opettajasta päättyen muistisairaaseen entiseen kollegaan. 

Ai että, jälleen kerran todella nautittava teos Saisiolta. Rakenne on tuttuun tapaan ilmava, tuoden näennäisen keveyden painavan asian ympärille. Mukana on arkista kuivaa huumoria, sellaista mihin lukija voi samaistua. 

Tämän kanssa käy varmasti samoin kuin monen muun Saision kirjan kanssa, luen ja kuuntelen sen useita kertoja. Äänikirjat lukee Saisio itse, mikä on ollut erittäin toimiva ratkaisu. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, "kirjassa leikataan".

Kirja on luettu myös blogeiss Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirsin Book Club. 

torstai 5. marraskuuta 2026

Freida McFadden: The Crash

Freida McFadden: The Crash

Poisoned Pen Press 2025

367 s.







23-vuotias Tegan on kahdeksannella kuulla raskaana ja valmistautuu isoon elämänmuutokseen. Hänen sinnittelynsä pienituloisena ruokakaupan myyjänä on päättymässä, ja roimasti parantuva taloudellinen tilanne on tuomassa turvaa sekä hänelle että vauvalle. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, mikä suistaa Teganin epävarmuuteen. Hän päättää lähteä veljensä luo; ehkä pieni etäisyys asioihin tuo hänelle uusia ideoita ja näkökulmia.

Ajomatka veljen luo ei ole pitkä, mutta se päättyy kesken kaiken kun lumimyrsky iskee lujaa. Tegan on varma, että nyt hän kuolee yksin, kylmässä autossa keskellä ei-mitään. Paikalle osuu vihreällä lava-autollaan Hank, jota Tegan tietenkin epäilee murhaajaksi. Mutta kas, Hank vie Teganin kotiinsa jossa Peggy-vaimo on valmiina auttamaan. Kunhan puhelinlinjat toimivat ja tiet on aurattu, Tegan pääsee sairaalaan. Vai pääseekö?

”Please…” My voice is hoarse. “I’ve got to get to a hospital. Please. There’s got to be a way.”
“There is,” she says. ”I swear, we’ll get you there first thing in the morning.”
“Please, no.” Tears prick at my eyes. “I’ll lose it before that happens. Please.”
She flashes me a sympathetic look. “I know. I understand what it’s like to… I understand. Really. I promise – we’re doing all we can.”
The tears spill over onto my cheeks, and now I’m ugly crying. I can’t stop sobbing and sniffling. In seconds, there’s snot all over my face, and my shoulders are heaving. I’m dimly aware of Polly holding out a tissue, and I take it to dry my eyes and dab my runny nose. Her brows are knitted together as she watches me.
“We will get you out of here,“ she assures me. “It’s only one more night. You have my word.”
But that’s what she said last night.
“Don’t worry,” she adds. “The snowplow will be here soon.”
Bullshit.
“Are we really trapped by snow?” I lift my swollen eyes to meet hers.

McFadden onnistuu jälleen luomaan hyytävän ja koko ajan hiukan lisää kiristyvän tunnelman. Erilaisia kierteitä riittää, eivätkä pallot putoa ollenkaan sinne minne ne näyttävät putoavan. McFadden on erityisen taidokas myös siinä, että kun tarina vaikuttaa loppuvan niin vielä tulee käännös tai useampi eri suuntaan. Lukija ei voi olla varma loppuratkaisusta ennen kuin viimeisen sivun viimeisellä rivillä.

Tarinassa on vain kolme hahmoa isossa roolissa, eikä kovin montaa enempää pienessä roolissa. Juoni kantaa tällä määrällä alusta loppuun asti.

Sen verran monta McFaddenin kirjaa olen nyt lukenut, että taidan hiukan pelätä kaikkia hänen henkilöhahmojaan. Kuka tahansa voi olla hyvis tai pahis. Ja jos tarinassa on 70-vuotias herttainen sä,pylöitä leipova pyhäkoulun opettaja, niin hän on taatusti sarjamurhaaja :D

maanantai 26. lokakuuta 2026

Bea Uusma: Valkosaari. Teoksen Naparetki itsenäinen jatko-osa

 

Bea Uusma: Valkosaari. Teoksen Naparetki itsenäinen jatko-osa

Ruotsinkielinen alkuteos Vitön. Den fristående fortsättningen på Expeditionen (2025)

Suomentanut Antti Immonen

Like 2026

296 s. 


Kesällä 1897 Salomon August Andréen kolmimiehinen retkikunta nousee kaasupallolla korkeuksiin tavoitteenaan päästä Pohjoisnavalle. Miehistä ei kuulla mitään eikä heistä löydy jälkeäkään vuosikausiin. Heidän jäännöksensä löytyivät vasta 33 vuotta myöhemmin Valkosaarelta. 

Bea Uusmaa retkikunnan kohtalo ei jätä rauhaan. Vuosikausia hän on tutkinut raportteja, päiväkirjoja ja museoesineitä. Nyt on tullut aika laittaa kaikki peliin ja selvittää, mitä kohtalokkaalla matkalla tapahtui. Se ei kuitenkaan ole helppoa. Olemassa olevan aineiston tutkiminen aiempaa kehittyneemmällä tekniikalla on kallista eikä lopputulos ole aina selkeä. Uusma haluaisi tehdä arkeologista tutkimusta Valkosaarella, mutta se vaatii poikkeuslupia joiden saaminen ei ole varmaa. Ja vaikka kaikki menisi muuten putkeen, arktinen alue on sääolosuhteiltaan arvaamaton. Viisi kertaa hän on astunut Valkosaarelle turhaan, nyt on kuudennen ja toivottavasti ratkaisevan kerran vuoro. 

Iltapäivällä päiväkirja siirretään laboratorion studioon, jossa kuvaamme sivut kahdellakymmenellä erilaisella suotimella, joita muuten käytetään vain tähtikaukoputkissa. Tutkimme myös päiväkirjaa valotaajuuksilla, joita ihmissilmä ei erota, infrapuna- ja ultraviolettivalolla. Käytämme pimeässä suojalaseja, koska nuo taajuudet ovat silmille haitallisia.

Aloitamme näkymättömällä infrapunavalolla. Valot syttyvät. Tarkennusta säädetään kohdilleen. Nyt otamme ensimmäisen kuvan: klik. Suljin avautuu. Valotusaika on 60 sekuntia kuvaa kohti. Kestää siis 60 sekuntia, ennen kuin teksti homeen alla irtoaa paperista ja siirtyy pois paperiarkista kamerakotelon digitaaliseen sensoriin. Teksti muuttuu lyijykynän viivoista valoaalloiksi. Valoaalloista pikseleiksi. Ja pikseleistä ykkösiksi ja nolliksi. Teksti on syvällä paperissa. 127 vuoden syvyydessä. Klik. Suljin sulkeutuu. Ensimmäinen kuva on nyt otettu. Vielä muutama tuhat jäljellä. 

Runsaasti kuvitettu kirja on hurjan mielenkiitoinen ja todella jännittävä. Uusma keksii monia asioita, joita kukaan ei ole aiemmin tutkinut tai jos on niin sen verran kauan sitten ettei silloinen teknologia ole antanut vastauksia. Hän pääsee museoiden ja arkistojen kellareihin, erilaisiin laboratorioihin ja jopa lentokentän turvatarkastuslinjastolle. Pieni pala kerrallaan paljastuu asioita, joista osa täydentää ja osa rikkoo palapeliä. 

Olisin kaivannut hiukan enemmän taustatietoja, ja joko enemmän nimiä tai sitten tiedon siitä, että asiantuntijat haluavat esiintyä nimettöminä. Sairaalan laboratoriossa "leikkaamme" kynttä, ketkä me? Keneen Uusman on pitänyt olla yhteydessä, että hän on saanut luvan viedä museoesineen lentokentälle tutkittavaksi? Mistä hän tiesi tai löysi ne neljä eri laboratoriota, joihin hän lähetti kangaspalan takista? Mistä hän vuokrasi aluksen omaa tutkimusmatkaansa varten? Mitä kaikki maksoi ja mistä rahat tulivat? Aluksen vuokraamisen yhteydessä mainitaan apurahat ja neuvottelut, mutta entä laboratoriotutkimukset? Tuskin mikään taho niitä huvikseen tekee, kun joku pyytää. Näistä olisi tullut sivuja paljon lisää, mutta minua se ei olisi haitannut. Tämän parissa olisin viihtynyt vaikka tuhat sivua.

Tykkään tosi paljon siitä, että Uusman oman retkikunnan matka Valkosaarelle on kirjoitettu lokikirjan muotoon. Siitä tulee tunne, että lukija on itse matkalla mukana, ja huomasin myös jännittäväni kovasti että miten rantautumisen kanssa käy. 

Joihinkin kuviin on ympyröity tärkeä asia ja sivuun kirjoitettu, mikä se on. Tämä on ehdottoman hyvä ratkaisu. Tuskinpa olisin osannut havaita tai tunnistaa pientä materiaalipoikkeamaa kivikossa tai korkealta suoraan yläpuolelta kuvattua jääkarhua. 

Paitsi yhden tutkimusretkikunnan kohtalon selvittäminen, kyseessä on myös kuvaus täydellisestä omistautumisesta tai ehkä jopa pakkomielteestä. Ehkä Uusmalla oli tänä aikana myös muuta elämää, mutta kirjan sivuilta se on piilotettu. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirjassa on robotti, drooni tai vastaava laite".