Teatterissa: Momentum 1900 Tampereen Työväen Teatterissa

 

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Viime perjantaina kuulin olevani illan yksin kotona, päätin lähteä teatteriin. Valinta kohdistui Momentum 1900 -musikaaliin. Olin kiinnostunut siitä jo ennestään, ja kun esitys osui perjantai-illalle niin avot. Ja jestas sentään mitä siellä tapahtuu! 

Pariisin maailmannäyttely 1900. Suomalaisia taiteilijoita ja rakennusmiehiä on kokoamassa Suomen paviljonkia. Taiteilijat haluavat tuoda esiin suomalaista kulttuuria, mikä ei ole helppoa Venäjän valvovan silmän alla. Ruhtinas Tenishev (Aimo Räsänen) pyrkii pitämään huolta siitä, että paviljonki korostaa Suomen asemaa Venäjän yhtenä maakuntana. 

Pauliina Saarinen, Emilia Keskivinkka ja Pihla Pohjolainen. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri.

Kiire uhkaa, sillä materiaalit ovat alkuun väärät ja aikataulu tuntuu liian tiukalta. Viinikin maistuu, varsinkin taiteilijoille. Ristiriitaa tulee etenkin siitä, kun rakennusmiehet kokevat etteivät taiteilijat ymmärrä mitään fyysisestä työstä. Oman hankaluutensa tuo rakkaus. Verna (Emilia Keskivinkka) saapuu Pariisiin setänsä kuvanveistäjä Ville Vallgrenin (Martti Suosalo) luo, eikä aikaakaan kun hän rakastuu rakennusmies Eliakseen (Saska Pulkkinen). Luokkaero on selvä, eikä rajaa ole helppo ylittää vaikka kuinka haluaa. Taustalla vaikuttavat myös aatteet ja ihanteet; toiset haluavat sosialismia, toiset vapautta, naiset etenkin mahdollisuutta opiskella taidetta ja elää taiteilijana.

Tatu Siivonen, Saska Pulkkinen ja Jussi-Pekka Parviainen. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri.

Momentum 1900 on kertakaikkisen huikea elämys. Siinä toimii ihan kaikki, eikä siinä ole yhtään lähellekään keskinkertaista suoritusta. Esiintyjät ovat loistavia. Kaikki ovat erinomaisia laulajia, ja livemuusikot tuovat esitykseen kivan lisämausteen. Laulut ovat yllätyksellisiä. Toki mukaan mahtuu rakastavaisten duetto ynnä muuta perinteistä, mutta enemmän on jotain ihan muuta. Suoranainen räppihenkisyys oli yllättävin juttu, mutta toimii. Ja myönnän että päässäni soi yhä, neljä päivää myöhemmin, useampikin musikaalin laulu. 

Lavasteet, valot, videot, puvut - kaikki on ihan täydellistä. Tarinan teemat ovat isoja ja mahdollistaisivat myös synkemmän tulkinnan, mutta tässä on onneksi valittu mukaan paljon huumoria. En ollut ainoa joka nauroi ääneen monta kertaa. 

Tämä on taas vaihteeksi kappale, jonka voin kuvitella katsovani enemmän kuin yhden kerran. Esityksiä on ainakin vuoden loppuun asti, toivottavasti pidempäänkin. 

Janne Kallioniemi, Martti Suosalo ja Aimo Räsänen. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri.

Momentum 1900. 

Rooleissa Emilia Keskivinkka, Saska Pulkkinen, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Suosalo, Janne Kallioniemi, Petra Karjalainen, Aimo Räsänen, Pihla Pohjolainen, Pauliina Saarinen, Juha-Matti Koskela, Hiski Vihertörmä, Petra Ahola, Mika Honkanen, Tatu Siivonen, Marko Keskitalo, Santeri Helinheimo Mäntylä, Anne-Mari Alaspää

Käsikirjoitus Heikki Salo ja Sirkku Peltola

Ohjaus Sirkku Peltola

Sävellys Eeva Kontu

Lyriikat Heikki Salo

Kapellimestari Tony Sikström

Koreografia Petri Kauppinen

Lavastus Hannu Lindholm

Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen

Valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat

 

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat

Englanninkielinen alkuteos The Marlow Murder Club (2021)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Kansi Laura Noponen

Siltala 2022 

335 s. 

Marlow on kylä Thamesin rannalla, rauhallinen paikka jossa ihmiset elävät elämäänsä ilman yllätyksiä. Kunnes yhtäkkiä kylää ravistelee murha-aalto. 

77-vuotias Judith Potts asuu joen rannalla. Hän laatii lehtiin ristisanatehtäviä ja nauttii iltarituaaleistaan eli jokiuinnista ja viskistä. Eräänä iltana hän kuulee laukauksen ja ilmoittaa asiasta poliisille. Joku käväiseekin naapurissa mutta siinä se. Judith sydämistyy kun hänen huoltaan ei oteta todesta. Kun naapuri löytyy kuolleena, hän ei luota poliisin ammattitaitoon vaan alkaa selvittää tapausta itse. Kun ruumiita tulee lisää, hän saa avukseen kaksi kylän naista. Kolmikko tuntee kylän ja ihmiset, ja he kuuntelevat ja katsovat tarkasti. Tarvittaessa tekevät lisääkin, sen mitä tilanne vaatii. 

Poliisia edustaa rikosylikonstaapeli Tanika Malik, joka on epävarma murhatutkintansa johdossa. Hän pyrkii näyttämään itsevarmalta ja tehokkaalta, mutta on samalla hermostunut. Paine tapausten selvittämiseen on kova. Tanika ei oikein tiedä, kuinka suhtautua Judithiin. Toisaalta hän haluaa tämän pysyvän kaukana tutkinnasta, pelkästään todistajan roolissa, mutta toisaalta, joka kerta heidän tavatessaan Judithilla on uutta tietoa kerrottavanaan. Pitäisikö poliisin todella tehdä yhteistyötä liki kahdeksankymppisen rouvan ja tämän uusien ystävien kanssa?

Becks yritti seurata Suzien logiikkaa. "Mutta sehän on varastamista."

"Voihan sitä siksikin sanoa."

Becks oli kauhistunut.

Judith nojautui eteenpäin silmät innostuksesta säihkyen. 

"Kuinka arvelet meidän pääsevän siihen käsiksi?"

"Vain yhdellä tavalla. Pitää murtautua sisään."

"Ei, ei, ei", Becks sanoi. "Emme voi murtautua asianajajan toimistoon varastamaan yhtään mitään!"

"Sinä saat sen kuulostamaan pahalta", Suzie sanoi. 

"Se johtuu siitä että se on paha juttu."

"Ei se nyt niin kauhean paha ole."

"Se on lainvastaista! Saatamme joutua vankilaan!"

"Emme me vankilaan joudu."

"Kuinka voit olla siitä varma?"

"Helposti. Emme nimittäin jää kiinni."

Becks odotti, että Suzie jatkaisi selitystä. Sen tarkempaa selitystä ei kuulunut. 

"Siinäkö kaikki?"

Suzie levitti käsiään. "Siinä."

Tässä on nyt pehmodekkari parhaimmillaan. On kyläyhteisö, jossa kaikki tietävät kaikki nimeltä mutta jossa on myös salaisuuksia - ei kuitenkaan kammottavia eikä liiallisessa määrin. On topakka päähenkilö, joka ottaa ohjat omiin käsiin ja samalla vähän neuvoo poliisia että mitä pitäisi tehdä. On ilkeitä ja lipeviä tyyppejä, jotka kuitenkin joutuvat tunnustamaan tappionsa terävä-älyisen ja toimeliaan Judithin edessä. On huumoria ja tilannekomiikkaa, joka sopii mainiosti jopa loppujännityksen osaksi. 

Kannessa lukee "osa 1", joten jatkoa lienee luvassa tuttuun kirja per vuosi -tahtiin. Eikä siinä mitään, hyvin sopii tähän lajityyppiin, jossa iäkkäämmät (usein rouvashenkilöt) ratkovat rikoksia. Suomessa on Annikki Nissinen selvittää murhan jo vuodelta 2012, pioneeri saattoi olla Leonie Swann jonka dekkareissa päähenkilö neiti Maple on lammas. Viime vuosilta tuttuja ovat S. J. Bennettin sarja kuningatar Elisabetista rikosten ratkojana sekä Richard Osmanin eläkeläisporukka. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 26, "kirja liittyy kansalaisaktivismiin". Ehkä siihen teemaan liitetään yleensä vakavampia kirjoja, mutta itse näen Judithin "otan langat omiin käsiini" -mentaliteetin yhdenlaisena kansalaisaktivismin muotona. 

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta

 

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta

Englanninkielinen alkuteos State of Terror (2021)

Suomentanut Timo Korppi

Bazar 2022

573 s.

Taas kirja, johon suhtauduin ennakkoon epäilevästi. Poliittinen trilleri, hmm. Aiemmat kokemukset lajityypistä ovat sellaiset, että niissä on kovin paljon asiaa josta en ymmärrä oikeastaan yhtään mitään. Toisaalta kirjoittajat, ovatko niin erilaiset ihmiset kuin "kovana" poliitikkona tunnettu Clinton ja kotoisia kylädekkareita kirjoittava Penny kyenneet saumattomaan yhteistyöhön? 

Yllätyin iloisesti, kun tapahtumat tempaavat mukaansa heti alusta, eivätkä politiikan pyörteet ole ollenkaan niin vaikeaselkoisia kuin mitä pelkäsin. 

Kuvio kuulostaa tutulta: Yhdysvaltain uusi presidentti on nimittänyt ulkoministeriksi pahimman kilpakumppaninsa, ja hallinto joutuu setvimään edellisen presidentin valtakaudelta jäänyttä kaaosta. Ex-presidentti kummittelee taustalla aggressiivisine kannattajineen, jotka pyrkivät saamaan tämän takaisin valtaan. 

Ulkoministeri Ellen Adams palaa Soulista, reissusta rähjääntyneenä ja sekä senaattoreiden että median irvailemana. Vaan ei aikaakaan kun Euroopassa alkaa räjähdellä. Miksi terroriteoista ei ole saatu mitään vihiä ennalta, ja miksi kukaan ei ota niistä vastuuta? Ellen ja presidentti Douglas Williams joutuvat sivuuttamaan keskinäiset kaunansa ja tekemään tiivistä yhteistyötä saadakseen selville, kuka on räjähdysten takana ja miksi. Keneen voi luottaa tilanteessa, jossa raha ja valta tuntuvat sokaisevan yhden sun toisen? Kuvion laajetessa Ellen joutuu matkustamaan niin Iraniin, Pakistaniin kuin Venäjälle, ja mukaan tulevat sekoitetuksi myös hänen toimittajina työskentelevät lapsensa. 

Kun Betsy Jameson seisoi jonossa ja odotti taksia Dullesin lentokentällä Washingtonissa, hän mietti mielessään, pitäisikö hänen kysyä koneessa havaitsemaltaan ja hänen jälkeensä jonoon asettuneelta miellyttävän oloiselta nuorelta mieheltä, oliko tämä halukas jakamaan taksin hänen kanssaan. Mies oli niin selkeästi häntä varjostamassa, että Betsyä suorastaan huvitti. Hän toivoi, ettei kyseessä ollut mikään vakooja, koska osoittamillaan kyvyillä hänelle ei voinut veikata pitkää uraa, tuskin pitkää ikääkään, kun varjostus paljastui jopa hänelle. Betsy päätti kuitenkin lopulta, että mies oli komennettu hänelle enemmänkin suojakilveksi kuin päällystakiksi.

Betsy saattoi kuvitella, että käsky oli tullut Elleniltä, joka oli halunnut varmistaa, ettei hänelle sattuisi mitään ikävää.

Ajatus oli lohdullinen, mutta samalla levottomuutta herättävä. Betsylle ei ollut tullut pieneen mieleenkään, että hänen työhönsä ja tehtäväänsä liittyisi vaaran elementti. Tehtävä oli kieltämättä hankala, mutta ei sen pitänyt vaarallinen olla. 

Lukemisen jälkeen suhtaudun tähän ristiriitaisesti. Tarina on mielenkiintoinen ja jännittävä, lukijalle ei anneta hengähdystaukoja kun kierretään ympäri maailmaa ja kilpaillaan aikaa vastaan. Kiivastahtisuudesta huolimatta mukaan mahtuu huumoria ja lämpöä. Erityisesti pidän siitä, kuinka Ellen toimii valtioiden päämiesten kanssa, valmistautuen huolella ja muuttaen taktiikkaansa sen mukaan, miten tapaamiset etenevät, mitä tietoa hän saa ja mitä muuta tietoa aikoo vielä saada. 

Suurin heikkous on henkilöhahmoissa. Koska tapahtumia on niin paljon ja niin monessa paikassa, ei henkilöihin ehditä paneutua yhtään syvällisemmin. Minusta tuntuu, etten saanut kenestäkään otetta, en edes Ellenistä. Valkoisessa Talossa henkilökuntaa on niin paljon, että vaikka nimet ja tittelit jäivät mieleen niin työn sisällöstä ei juuri tullut kuvausta. Esimerkiksi henkilöstöpäällikkö Charles Boynton on läsnä lähes koko ajan, mutta vain hoputtamassa Elleniä jonnekin. Hänestä itsestään ei kerrota yhtään mitään. 

Loppupuolella petyin pahasti, kun Three Pines ja Armand Gamache vedetään mukaan tapahtumiin. Mielestäni se on täysin tarpeetonta mainontaa. Maininta Ruth Zardosta Ellenin lempirunoilijana hykerrytti, mutta kun mukaan tulevat myös bistro, Myrna kirjakauppoineen ja Gamachen koira Henri niin se on jo liikaa. Gamache-sarjan maailma on hyvin kaukana tiivistahtisesta terroristijahdista, eikä se tähänkään kirjaan istu luontevasti. 

Saapa nähdä onko Ellen Adamsista tulossa lisää kirjoja, toisaalta loppu antaa siihen mahdollisuuden mutta toisaalta jatko voidaan jättää lukijan mielikuvituksen varaan. 

Suositus tälle, jos kaipaat jännittävää kirjaa täynnä toimintaa mutta lähes ilman minkäänlaista ihmissuhteiden ja tapahtumaympäristöjen kuvausta. 

Terrorin valta on luettu myös Tuulevin lukublogissa. 

Karin Erlandsson: Koti

 

Karin Erlandsson: Koti

Ruotsinkielinen alkuteos Hem (2021)

Suomentanut Katariina Kallio

Kansi: Fredrik Bäck

S&S 2022

287 s. 

Kymmenen naista Ahvenanmaalla, 800-luvulta 2010-luvulle ja lopuksi tuhansia vuosia taaksepäin. Kymmenen vahvaa naista, joita elämä koettelee mutta jotka jatkavat eteenpäin. Meri antaa ja meri ottaa, niin on aina ollut eikä sille mitään mahda. 

Useimmiten se on mies, joka lähtee merelle, jättäen naisen (ja lapset) odottamaan. Palaako mies takaisin? Poissaolo kestää viikkoja tai kuukausia; palaako mies samana kuin lähti? Tulevaisuus ulottuu paluuseen asti, sitten alkaa uusi tulevaisuus. 

Vuosisatojen aikana saarella tapahtuu kaikenlaista. Rakennetaan Jomalan kirkko, paetaan venäläisiä merelle ja ruotsalaisia metsään, odotetaan poikaa tai isää, tanssitaan laiturilla... Yhden tarinan luettuaan ei voi tietää, mitä seuraavassa tapahtuu; ne ovat erilaisia keskenään mutta niissä on tunnelma, kielellinen kauneus ja kivi, jotka sitovat ne yhteen. 

Miehen mentyä Amanda istahti saliin ja katsoi merta. Sen pinta oli niin sileä, että näytti kuin salin lattia olisi jatkunut ulos. Millaista sitä olisi koskea, painuisiko käsi pinnan alle vai olisiko pinta jähmettynyt? Ehkä meri oli tosiaan muuttunut lattiaksi, ehkä hän voisi vain kävellä sen yli ja hakea Svenin kotiin. 

Samassa hänelle tuli kiire, ei ollut aikaa edes lattialle pudonnutta esiliinaa poimia, kun hän sujautti kengät jalkaan ja meni puolijuoksua kalliota pitkin alas. Rannassa hän kokeili varpaalla veden pintaa. Varvas upposi saman tien.

Ei ollut meri muuttunut lattiaksi. 

Hän kyykistyi ja viisti pintaa kämmenellään, niin läheltä, että tunsi viileyden, mutta ei kuitenkaan niin läheltä, että käsi olisi kastunut. Lähetä Sven kotiin luokseni, hän kuiskasi. Tuo hänet kotiin. 

Hän silitteli pintaa edestakaisin. Polvia särki ja selkä väsyi, mutta hän jatkoi meren silittelyä ja hiljaista puhettaan. 

Minulle tämä oli aivan täydellinen kirja, paras jonka olen pitkään aikaan lukenut. Tarinat ovat  ajallisesti pieniä hetkiä hahmojen elämästä mutta samalla kokonaisia maailmoja. Ne ovat samaan aikaan äärettömän kauniita, todella koskettavia, välillä haikeita ja surullisia mutta myös toivonpilkahdusten valaisemia. Kaunis ulkoasu kruunaa paketin. Hieno, hieno lukuelämys! 

Kirjan lopussa on lyhyet selitykset, joissa kerrotaan tarinoiden taustalla olevista tositapahtumista. Niitä oli mielenkiintoista lukea. Tein niin, että luin ensin yhden tarinan selityksineen, sitten seuraavan. Joku muu tekee ehkä toisin. 

Koti on luettu myös blogissa Kirjaluotsi.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 43, "kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan". Jos kohdat eivät olisi olleet jo täynnä, olisin voinut laittaa tämän esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota", 18, "kirjan on kirjoittanut toimittaja" tai 37, "kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle". 

Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haaste saa minulta neljännen luetun teoksen. 

Romy Hausmann: Lapsikulta

 

Romy Hausmann: Lapsikulta

Saksankielinen alkuteos Liebes Kind (2019)

Suomentanut Veera Kaski

WSOY 2022

365 s. 

Kun luin Lapsikullan esittelyä, mieleen nousi Emma Donoghuen Huone. Vankina elävä äiti lapsineen, pako ja mitä tapahtuu sen jälkeen. Pelottava ulkomaailma ja se, miten se koetaan lapsen näkökulmasta. Eroja kuitenkin on, esimerkiksi lasten iässä ja siinä kuinka paljon muita ihmisiä tarinoissa on mukana. 

Lena elää vankina metsämökissä. Ovi on lukossa, ikkunat peitetty. Hänet on pakotettu perheenäidiksi, tuntemattoman miehen ja hänelle vieraiden lasten kanssa. Kun hän pääsee pakoon, asiat tuntuvat ratkeavan. Vaan toisin käy. Hausmann kieputtaa juonikuviot niin oveliksi, että lukija hämmästyy yhä uudelleen. 

Tarinaa kerrotaan Lenan, 13-vuotiaan Hannahin ja Lenan isän Matthiaksen kautta. Matthias on etsinyt tytärtään 14 vuotta, ja kuullessaan tuntomerkkeihin sopivasta naisesta hän innostuu. Jokin kuitenkin mättää. Onko Lena muuttunut niin paljon vuosien myötä, että hän sekä näyttää että ei näytä tutulta? Hannah sen sijaan näyttää samalta kuin Lena nuorena, joten Matthias suuntaa energiansa tähän. Vaan miten saada yhteys lapseen, joka on elänyt koko elämänsä eristettynä? Hannah on kuin tietosanakirja, joka kertoo aikuisille hämmästyttävän yksityiskohtaisesti monista asioista, samalla analysoidessaan viiltävästi elämäänsä ja sekä menneitä että nykyisiä tapahtumia, 

"Voisimmeko me soittaa jollekulle? Sinun isällesi vaikka? Muistatko teidän puhelinnumeron ulkoa?"

Pudistan päätäni. 

"Sinulla varmaan on isä?"

Nyökkään. 

"Ja hän asuu teidän kanssanne, sinun ja äidin?"

Nyökkään uudestaan. 

"Kyllähän meidän pitäisi soittaa hänelle. Hänen täytyy saada tietää, että äiti joutui onnettomuuteen ja te olette täällä sairaalassa. Isäsi on varmasti kamalan huolissaan, kun teitä ei kuulu kotiin."

Väkänen oikealle, suoraan, väkänen vasemmalle, suoraan, taas väkänen vasemmalle, niin kuin vänkyrä salama. 

"Kuulehan, oletko sinä joskus ennen ollut sairaalassa? Tai onko äiti ollut joskus ennen sairaalassa, tässä sairaalassa vaikkapa? Voitaisiin katsoa meidän huippuvälkyltä tietokoneelta, löytyisikö sieltä teidän puhelinnumero."

Pudistan päätäni.

"Avohaavoja voi hätätapauksessa sterilisoida myös virtsalla. Virtsa desinfioi, tyrehdyttää verenvuotoa ja lievittää kirvelyä, loppu."

Ruth-sairaanhoitaja tarttuu käsiini. "Kuulepas Hannah, minä taidan keittää meille teetä. Ja sitten me kaksi rupatellaan ihan kaikessa rauhassa. Miltä kuulostaa?"

Tässä on kerrankin psykologinen trilleri, joka on minun makuuni oikeasti jännittävä ihan loppuun asti. Kliseet pysyvät poissa ja juonessa riittää yllätyksiä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monissa heistä on pelottaviakin piirteitä. Tunnelma on ahdistava, lukija saa pureskella kynsiään ihan urakalla. 

Kirjasta ei voi kertoa kovin paljoa paljastamatta juonesta olennaisia asioita. Siksi suosittelenkin tarttumaan siihen itse. 

Lapsikulta on luettu myös blogissa Kirjasähkökäyrä.

Audrey Magee: The Colony

 

Audrey Magee: The Colony

Faber 2022

376 s. 

Olen aiemmin lukenut Audrey Mageen Sopimuksen, joka on hyvin erilainen verrattuna uuteen The Colonyyn. Yhteistä on oikeastaan vain se, että tarina etenee pitkälti dialogin varassa. The Colonyssa dialogia ei ole erotettu muusta tekstistä lainausmerkeillä tai viivoilla, vaan sisennyksellä. Lisäksi keskustelu etenee usein yhden rivin mittaisilla lausahduksilla. 

Tarina sijoittuu 1970-luvulle, nimettömälle irlantilaiselle saarelle. Eräänä kesänä sinne saapuu englantilainen herra Lloyd, taiteilija joka haluaa ikuistaa saaren ja saarelaiset piirustuksiinsa ja maalauksiinsa. Jo monetta kertaa saarella on ranskalainen herra Masson, lingvisti joka tutkii iirin kieltä ja tekee kaikkensa auttaakseen kielen säilymistä. Näiden kahden kohtaamiset ovat täynnä kitkaa, sillä heillä on varsin erilaiset käsitykset siitä mikä saarella on tärkeää, olennaista, raportoimisen arvoista.

Saarelaiset itse seuraavat vierailijakaksikon tekemisiä sekä uteliaina että ärsyyntyneinä. Kaikkein eniten tapahtumia kuvataan nuoren Jamesin silmin, teinipojan joka haluaa lähteä saarelta pois. Hän on menettänyt merelle isänsä, setänsä ja isoisänsä, eikä suostu astumaan veneeseen saati kalastamaan. Hänen tehtävänsä on pyydystää jäniksiä. Lloydin opissa hän saa kosketuksen taiteeseen, kuten saa hänen äitinsä Mairéadkin. Taide on kuitenkin sellainen asia, joka muiden mielestä sopii vain muukalaiselle, ei saaren omalle väelle. Haaveilla voi hetken, mutta saaren karu arki palauttaa nopeasti maan pinnalle.

Tarinan väleissä on pieniä pätkiä informatiivista tekstiä, jossa kerrotaan Irlannin kahakoissa tehdyistä iskuista ja niiden kuolonuhreista. Protestantit ja katolilaiset tappavat toisiaan niin ampuma-asein kuin pommein, kuolema korjaa niin nuoria kuin vanhoja. Manner tuntuu kaukaiselta, mutta vähitellen tapahtumat saavuttavan saaren radion välityksellä. 

Lloyd shook his head.

    Francis doesn't bother me, James. But as her son, what do you think?

    I'm irrelevant. 

    How can you be?

    I have my life, she has hers.

    That's very grown up of you. 

    Is it? She stays out of my head, I stay out of hers. 

Lloyd shrugged. 

    I never managed that with my mother. 

    Maybe you had a big house. In a little house on a little island you have no choice. 

    There might be some truth in that. 

    Is she still alive? 

    Yes, both my parents are, though I see them seldom. 

    And your wife? When do you see her?

    You ask a lot of questions, James. 

    You know everything about us. My turn to ask you. 

Tykkäsin tästä, saaressa ja saarelaisissa on karuista olosuhteista huolimatta jotain tavattoman viehättävää. Ihmisillä on sanoissa kaipuu pois, mutta samalla he ovat juurtuneet saareen niin että lähteminen on vaikeaa. Meri on vienyt rakkaita, mutta elämä jatkuu. 

Tarina on myös todella koskettava. Saaren vanhimmat asukkaat ovat täysin iirinkielisiä, ja herra Masson pelkää että aikanaan näiden kuoleman myötä kieli saa yhä pienemmän merkityksen saarella.  Mairéad on menettänyt miehensä - ja veljensä ja isänsä - merelle, ja yhä vain hän kävelee rantakallioilla toivoen löytävänsä tämän. Saaren ulkopuolinen maailma on olemassa, mutta se on enemmän pelottava kuin kiinnostava paikka. Maailman pahuus pysyköön siellä, pois saarelta. Lloyd ja Masson tuovat tuulahduksen ulkopuolisuutta, mutta he viipyvät vain kesän, maksavat ylläpidostaan ja syksyn tullen matkustavat pois; heitä siis siedetään.

Myös Kirjaluotsi on lukenut The Colonyn.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2022". Kirjoja ulapalta -haaste saa kolmannen luetun kirjan. 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

Englanninkielinen alkuteos The Storyteller of Casablanca (2021)

Suomentanut Taina Helkamo

Otava 2022

336 s. 

Marokko, 2010. Brittiläinen Zoe on muuttanut miehensä Tomin kanssa tämän töiden vuoksi Casablancaan. He asuvat expaattien turvallisella alueella ranskalaisessa korttelissa, Boulevard des Oiseaux'lla. Muuton ja muutoksen pitäisi olla uusi alku heidän avioliitolleen, mutta Zoe huomaa ettei niin ole. Tomin työ varustamolla vaatii pitkiä päiviä, kun taas hän itse tylsistyy kotona voimatta tehdä juuri mitään. Muut alueen kotirouvat houkuttelevat häntä ostoksille ja lounaille, mutta sosiaaliset tilaisuudet ovat Zoen mielestä tylsiä ja ahdistavia. 

Eräänä päivänä Zoe päättää korjata narisevan lattialaudan. Yllättäen hän löytääkin kolosta puurasian sekä päiväkirjan. Koska hänellä ei ole muutakaan tekemistä, hän alkaa lukea päiväkirjaa ja tulee tempaistuksi mukaan 1940-luvun alun Casablancaan. 

Marokko, 1941-42. Ranskalaiseen Josieen tutustumme vain hänen päiväkirjansa kautta. 12-vuotiaana hän on joutunut lähtemään sodan jaloista, jättämään taakseen kaiken paitsi La Fontainen Faabelit. Perheensä kanssa hän asettuu Boulevard des Oiseaux'lle odottamaan viisumeita Yhdysvaltoihin. Kuukaudet kuluvat ja sota tulee yhä lähemmäs. Samalla Josie yrittää elää mahdollisimman tavallista teinitytön elämää. 

Kun Zoe on lukenut päiväkirjan loppuun, hän päättää yrittää selvittää Josien kohtalon. Samalla hän joutuu kohtaamaan omat haamunsa. 

Minulla oli mukanani mustepullo, jonka olin lainannut papan työpöydältä, sekä maalaustarvikkeistani ottamani sivellin. Kerroimme Kenzalle, mitä aioin tehdä - jätimme tosin sanomatta, että tein niin unikauppiaan neuvosta. Nina ja Kenza auttoivat minua etsimään sopivan muotoisia ja kokoisia kiviä: riittävän suuria ja litteitä, jotta niihin saattoi kirjoittaa, muttei niin suuria, etten jaksaisi heittää niitä pitkälle murtuvien aaltojen tuolle puolen. Unikauppiaan tapaamisen jälkeen olin miettinyt, mitä hän oli sanonut ja päättänyt, mitä kirjoittaisin kiviin. Kirjoitin neljä asiaa: Ensimmäiseen kiveen kirjoitin "koti". Toiseen kirjoitin "Ranska". Kolmanteen "ystävät" (ne, joista olin joutunut luopumaan). Neljänteen en kirjoittanut sanoja vaan piirsin kuusikulmaisen tähden, samanlaisen kuin kaulakorussani, joka on santelipuurasiassani. 

Sillä välin kun aurinko ja tuuli kuivattivat mustetta, huuhtelin siveltimeni Atlantin valtameren suolaisessa vedessä. Sitten otin käteeni yhden kiven kerrallaan ja pitelin jokaista hetken ennen kuin heitin ne niin kauas kuin pystyin. Meri nieli ne ahnaasti. Suru humahti lävitseni, mutta se ei ollut enää samanlainen kiviröykkiötä muistuttava raskas taakka, jota olin kantanut mukanani jo pitkään. Nyt siihen sekoittui helpotusta siitä että kivet eivät olleet enää sisälläni. Koko sydämeni ei tuntunut olevan enää täynnä surua, vaan siellä oli nyt tilaa jollekin muullekin. Kenza halasi minua pitkään ja pyyhki kyyneleeni huivinkulmallaan, ja sitten me kolme kävelimme hetken aikaa rannalla: annoimme merenvaahdon huuhtoa paljaita jalkojamme ja tunsimme lämpimän tuulen poskillamme. Vastaan tuli kaistale kosteaa hiekkaa, ja äkkiä minun teki mieli lähteä juoksuun ja tehdä kärrynpyöriä, ja Nina liittyi riemuuni. Sitten me kaikki kolme juoksimme ja nauroimme yhdessä ja oivalsin, että unikauppias oli ollut aivan oikeassa. Tunsin olevani vapaa. 

Tämä on riipaisevan surullinen mutta samalla todella kaunis kirja. Zoe ja Josie elävät samassa talossa mutta välissä on 70 vuotta; silti moni asia yhdistää heidän tarinoitaan. Josie oli itse sotaa paossa, Zoe tutustuu paikalliseen pakolaisnaisten ja -lasten avustuskeskukseen ja tekee siellä vapaaehtoistyötä. Josien elämäntarina on päiväkirjassa, Zoe kirjaa omansa tilkkutyöhön. Molemmat ovat kokeneet menetyksiä ja yrittävät päästä kiinni uuteen arkeen uudessa paikassa, uusien ystävien kanssa. Josie on pitänyt etenkin Dorothy L. Sayersin kirjoista, joten Zoe lainaa niitä kirjastosta. 

Välillä ajattelin, että Zoen osuus on melko pieni. Sitten havahduin, että miten muuten voisi olla; hänhän istuu suuren osan päivistään yksin kotona, tilkkutyötään tehden. Päiväkirja tarjoaa hänelle pakopaikan arjesta, mutta herättää samalla miettimään miten asiat ovat nyt, ja kuinka vähän lopulta on muuttunut vuosikymmenien aikana. 

Tarina on aistivoimainen, lukija voi melkein tuntea Marokon paahtavan kuumuuden ihollaan ja maistaa Josien perheen naapurin Kenzan tekemät herkut. Tekisi mieli itsekin kirjoittaa kiviin surut  ja huolet, ja heittää sitten kivet mereen tai järveen. 

Kirjailijasta mainitaan, että hän on noussut suosioon historiallisilla romaaneillaan. Harmi, ettei ainakaan Piki-kirjastoista tai Helmetin englanninkielisistä e-kirjoista löydy häneltä muuta kuin tämä yksi. Toivottavasti saamme myös lisää suomennoksia iloksemme. 

Pidän muuten suomenkielisestä nimestä tosi paljon, mielestäni tarinankertoja on sanana jopa kauniimpi kuin storyteller. Onneksi siis on suora suomennos eikä (tylsä) väännös joka ei välttämättä mitenkään viittaa alkuperäiseen nimeen.

Casablancan tarinankertoja on luettu myös blogissa Kirjamuuri. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota", 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" tai 44, "kirjan nimessä on kaupungin nimi". Otan tästä myös toisen kirjan Kirjoja ulapalta -haasteeseen. Vaikka koko aikaa ei meren äärellä ollakaan, niin kuitenkin käydään niin rannalla kuin satamissa.