torstai 21. tammikuuta 2021

Hannele Jyrkkä: Etsijä. Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

 

Etsijä-kirja harmaalla tuolinistuimella
Hannele Jyrkkä: Etsijä. Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

Siltala 2020 

207 s.





Elämäkerta Tero Saarisesta ei ole tavanomainen elämäkerta, Se ei seuraa Saarisen elämää kronologisesti lapsuudesta nykyhetkeen, vaan kulkee uuden tanssiteoksen harjoituksissa ja pysähtelee siinä pohtimaan mennyttä, nykyhetkeä tai tulevaa. Lukijalle ei kerrota koko tarinaa syntymästä lähtien,  vaan valittuja kohtauksia joilla on merkitystä sille, että hänestä tuli tanssija ja koreografi. 

Saarinen ei kuulu siihen joukkoon, joka on tanssinut 3-vuotiaasta asti ja tiennyt aina, että tämä on se mitä hän haluaa tehdä. Ei, hän on harrastanut vaikka mitä urheilua, mutta päätyi ensimmäiselle tanssitunnille teini-ikäisenä. Hänellä on ollut onnea, sillä alan ammattilaiset ovat nähneet hänen potentiaalinsa jo ennen kuin taidot ovat olleet huipussaan. Hän on saanut mahdollisuuksia, jotka ovat avanneet uusia mahdollisuuksia, jotka hän on pystynyt käyttämään hyväkseen. Tie ei aina ole ollut helppo, eikä ole sitä vieläkään. Tanssi on yksi niistä aloista, jossa yleisömenestys ei takaa huimaa taloudellista menestystä. 

Unelma alkoi toteutua elokuussa 1982. Parin vuoden jazztanssikokemuksella pian 17 täyttävä Saarinen sukelsi täysin vieraaseen maailmaan. Suurin osa Suomen kansallisoopperan balettikoulun luokkakavereista oli 11-12-vuotiaita.
"Mikään ei voi tuossa iässä olla turhauttavampaa kuin ymmärtää, että kaikki nuo nuoret ovat niin paljon parempia kuin minä, heillä on ollut mahdollisuus tehdä tätä jo pitkään. Halusin tosi paljon päihittää kaikki. Kertonee kilpailuvietistäni."
Perinteikäs balettikoulu aloitti toimintansa vuonna 1922 Suomalaiseen oopperaan perustetun balettiryhmän yhteydessä. Saarinen aloitti balettikoulun kolmannen luokan oppilaana. Opettaja Aku Ahjolinnalla on hyvin muistissa nuoren tanssijan ensimmäinen päivä balettikoulussa.
"Tero ei ollut treenannut balettia, joten hänellä ei ollut käsitystä treenausasusteista. Niin hän tuli saliin jalassaan miesten pitkät valkoiset kalsarit. En ikinä unohda sitä näkyä. Tunnin lopussa pyysin häntä menemään Ballerina Shopiin Greta Mattsoffin luo, joka kertoisi, mitkä ovat tarpeelliset asusteet - tukivyöt, trikoot, tossuja myöten."
Kaikki oli opeteltava alusta, niin tekniset taidot ja tiedot kuin ymmärrys koko baletin maailmasta. Välillä Saarinen sanoo menneensä nukkumaan spagaatissa, jotta lihakset ehtisivät yön aikana venyä mahdollisimman tehokkaasti. Herätessä koko keho oli luonnollisesti melkoisessa krampissa.

Kirja on mielenkiintoinen, ja sen toteutustapa toimii mainiosti. Lukijana on kiinnostavaa seurata yksittäisen tanssiteoksen valmistumista ensimmäisistä harjoituksista ensi-iltaan. Monissa muissa kirjoissa, ja tässäkin, kerrotaan tanssiteoksista mutta niin, että esiin nostetaan joitain erityisen hyvin tai huonosti menneitä juttuja. Tässä nähdään yhden teoksen kehittymiskaari ensi-iltaan asti, ja aistitaan niin koreografin kun tanssijoiden tunnelmia pitkin matkaa. Saarisen elämän ja uran tärkeät hetket nousevat esiin kohtauksina, jotka limittyvät tauottamaan uuden esityksen harjoituksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 26, "elämäkerta henkilöstä, joka on elossa". 

Etsijä on luettu myös blogissa Luetut, lukemattomat.   

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

 

Nainen joka rakasti hyönteisiä - kirja valkoisella pöydällä
Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Gummerus 2020

331 s. 





Maria syntyy kauan sitten ja on koko pitkän elämänsä kiinnostunut hyönteisistä. Se on sekä kirous että siunaus. Kirous siksi, että naisen hyönteisinnostus on ympäristön mielestä kummallista, jopa pelottavaa. Naisen pitäisi tehdä kirjontatöitä, ei piirtää hyönteisiä niiden eri olomuodoissa. Naisen pitäisi olla kiinnostuneempi puolisostaan ja tyttärestään kuin toukista ja koteloista ja siitä, mitä niistä lopulta muotoutuu. Siunaus siksi, että hyönteisten seuraaminen opettaa paljon luonnosta ja antaa kärsivällisyyttä. 

Vaikka ympäristö on pääosin tuomitseva, on Marialla lähistöllään ymmärtäväisiä ihmisiä. Isäpuoli Jacob kannustaa häntä tutkimaan ja dokumentoimaan näkemäänsä, ja ystävä Clara on se, jolle Maria voi purkaa turhautumistaan, ja joka auttaa hänet kustantajan puheille. Monet ihmissuhteet kärsivät Marian hyönteisrakkaudesta, mutta hän kulkee omaa tietään. Hiukan yllättäen hänen tiensä on tavattoman pitkä, vieden hänet 1600-luvun Nürnbergin ja Amsterdamin kautta Japaniin ja sieltä takaisin nyky-Eurooppaan.

Kun piirrän hyönteisen, kuvaan sen aina omassa elinpiirissään, sen kasvin varrelle, jota se ravinnokseen syö ja jonka lehdelle se munansa munii. Mutta mikä on ihmisen elinpiiri? Mikä on se maassa juurillaan pysyvä varsi, jonka ympärille ihmisolennon elämä kiertyy, ja mitkä ovat hänen elämänsä olomuodon vaiheet? 

Valo laskeutuu vasemmalta, ruutuihin jaetun ikkunan viimeisestä nurkasta, ja käteni lepäävät pöydän puisella pinnalla. Isoäitini vanha pöytä. Puun syyt tuntuvat jo sormiin, ja kun aika kuluu, ne kohoavat puun pinnasta yhä ylemmäs. Näin aika meitä muuttaa. Isoäidit kuolevat, huonekalut kestävät. Puu kuluu, ihminen kehittyy.

Vaan onko se sittenkään niin? Puu ehkä kuluu, ja ihmisluonteenkin valikoidut viivat kohoavat esiin kun toiset hioutuvat pois, mutta jalostuuko ihminen vuosien saatossa, tuleeko paremmaksi, oppiiko mitään? Olenko itse hiotumpi tai viisaampi nyt, kuin nuorena tyttösenä? Ehkä. Isoäitini lauloi: Toukkia nousee kun kaarna hikoilee, kirppuja tihkuu naisen hiestä, ja oli niin varma asiastaan. Mutta väärässä oli hänkin. 

Kirjan kieli on käsittämättömän kaunista kautta linjan. Monia lauseita luin useampaan kertaan, olin onnellinen niiden hienoudesta. On paljon oivalluksia, mutta kuitenkin niin että kieli ei mene liian runolliseksi ja koukeroiseksi, kertaakaan ei tule olo että lauseen lopussa en muista miten se alkoi. On lukuisa määrä todella vaikuttavia, voimakkaita kohtauksia, joista ei voi kuin ihailla miten ne on kirjoitettu. 

Tarinaan suhtaudun hieman kaksijakoisesti. Puoliväliin asti olin haltioissani, rakastin ihan kaikkea. Ahava vetää lukijan tiukasti mukaan Marian ja hyönteisten maailmaan, auttaa havaitsemaan kauneuden siinä mitä on helppo pitää ällöttävänä. Loppupuolesta en ole yhtä innostunut. Marian liittyminen labadisteihin tuottaa pettymyksen: miten kummassa hän on kaiken jälkeen valmis luopumaan rakkaista hyönteisistään niin helpolla? Japani ja Berliini ovat minun makuuni hieman liian nykyaikaa, liian kaukana niin ajan, paikan kuin tunnelman suhteen verrattuna alkupuoliskoon.

Marian hahmosta pidän koko ajan. Hän joutuu tekemään vaikeitakin valintoja, mutta ei kadu, ei katso taakseen vaan suuntaa määrätietoisesti eteenpäin. Pidän myös Jacobista, siitä kuinka hän valitsee Marian tukemisen ja rohkaisee tätä seuraamaan valitsemaansa polkua. Tai ehkä onkin niin, että polku on valinnut Marian? 

Kirjaa on luettu paljon, postaus löytyy esimerkiksi blogeista Kirja vieköön!, Kirja hyllyssä ja Anssin kirjat.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 16, "kirjassa eletään ilman sähköä". Lopussa ollaan kylläkin nykyhetkessä, mutta valtaosa tapahtumista sijoittuu sähköttömään aikaan.

keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Kristina Ohlsson: Stormvakt

 

Stormvakt-kirja mustalla kangassohvalla
Kristina Ohlsson: Stormvakt

Forum 2020

491 s.





Fredrika Bergman - ja Martin Benner - sarjojen kirjoittajana tunnettu Kristona Ohlsson on aloittanut uuden dekkarisarjan. Kannessa on "Strindbergdeckare", mikä on sinänsä hauskaa, koska August Strindberg ei suinkaan ole poliisi, jonka tekemiä tutkimuksia seurattaisiin. Ei, hän on entinen finanssihai, joka eron sekä vanhempiensa kuoleman jälkeen päättää jättää Tukholman taakseen. Hän ostaa pienestä Hovenäsetistä entisen hautaustoimiston, jonne hän aikoo avata second hand -kaupan. Tässä ensimmäisessä osassa hän ei pääse alkua pidemmälle, sillä hän tulee vedetyksi mukaan kadonnutta naista koskeviin tapahtumiin. Augustin vuokraama talo on eräänlainen kummitustalo, sillä paikalliset ovat karttaneet sitä 30 vuotta vanhan murhatapauksen jälkeen. Talo tulee kuitenkin esiin kerta toisensa jälkeen osana Agnesin katoamisen tutkintaa. Poliisi Maria Martinsson ilmestyy Augustin ovelle yhä uudelleen.

- Vad är det för bil han kör runt i? sa Maria. 
- Tydligen en grannes, sa Ray-Ray. Hans egen Opel är på verkstaden. 
- Varför då?
- Vi kollade med bilfirman för en stund sedan. Han råkade köra på en grävling och fick skador på framvagnen.
Maria tittade på bilderna igen. Det var något med den silverfärgade Volvon som störde henne. Och så var det området där bilderna var tagna. Maria kände inte igen sig. Inte omedelbart. 
- Var är det här någonstans? sa hon.
- Hovenäset, sa Ray-Ray.
Maria vred på huvudet. 
- Hovenäset? Vad gjorde han där?
- Enligt span parkerade han en bit från Fryshuset och satt där och väntade. Säkert en timme. Sedan kom en likbil körande och då stack han.
Maria skrattade till.
- Det måste vara vår vän August Strindgerg som kör likbilen, sa hon. Den ingick väl i begravningsbyrån. 

Tästä minulle jäi vähän sama fiilis kuin Elly Griffithin Mordkonsultenista. Suhtaudun hieman varauksella, paikoitellen nuivahkosti. 

Henkilöhahmot ovat toinen toistaan herkullisempia. Maria on muihin verrattuna tylsähkö, hänellä on oma salaisuutensa mutta se selvitetään jo tässä avausosassa. Ray-Ray on jo nimenä huippu, lisäksi hän on kohtalaisen epätyypillinen poliisi jolla liuta lapsia monen eri naisen kanssa ja onpa hänellä kolme venettäkin. August on eräänlainen avaruusolento, muualta tullut kummajainen joka vähän kerrassaan hyväksytään osaksi kylää. Vanhainkodin Jochen on erityisen yllätyksellinen. Unohtamatta älykästä ja lahjakasta teinipoikaa Karlia, joka aikoo vakaasti tulla astronautiksi. 

Kungshamn on idyllisen oloinen ympäristö lukuisine venevajoineen ja rantakallioineen. Mutta siinäpä se, juuri muuta siitä ei kerrotakaan. Valtaosa tapahtumista sijoittuu joko poliisin työpisteenä toimivaan asuntovaunuun, Augustin vuokrataloon, Augustin tulevaan myymälään tai vanhainkotiin. Tarinassa on paljon persoonallisia ja hauskojakin elementtejä, kuten juuri tuo että rikostutkijat työskentelevät testimielessä asuntovaunussa. August ajaa välillä ruumisautoa, jonka hän suunnittelee maalauttavansa keltaiseksi. Huumori keventää sopivasti tarinaa, jossa ei ole väkivaltaa mutta sitäkin enemmän omistushalua sekä väljähtäneitä tai jännittyneitä ihmissuhteita.

Dekkariosasto tarinassa on varsin köyhä. Agnesin katoamista yritetään selvittää kovasti, mutta tapahtumat etenevät kovin hitaasti. Lisäksi tulee käänne, jonka jälkeen lukija tietää poliiseja enemmän; itse en ole tällaisen kerrontatavan ystävä. Vanhaa murhaa käsitellään melko paljon, vaikka se ei tuo tarinaan juuri muuta kuin Augistin uuden kodin historian. Tarinaa olisi voinut tiivistää siltä osin, samoin kuin siitä kuinka paljon August viettää aikaa myymälässään, jonne ei ehdi tämän kirjan aikana saada juuri mitään tavaraa myyntiin saati avattua sen ovia.

Kaikkinensa tämä oli hyvä miinus, ja koska August on niin mahtava hahmo niin luen myös seuraavan osan kunhan se joskus ilmestyy. Kenties myöhemmin tänä vuonna.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 1, "kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 6, "kirja kertoo rakkaudesta", 14, "kirja on osa kirjasarjaa" ja 22, "kirjassa ajetaan polkupyörällä".

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Richard Osman: The Thursday Murder Club

 

The Thursday Murder Club - kirja makaa punaisella matolla
Richard Osman: The Thursday Murder Club

Viking 2020 

381 s.





Oh, tässä taas yksi somelöytö! Facebookissa muistan nähneeni kahdestikin, toinen tapaus oli Dekkariryhmässä ja toinen joko siinä ryhmässä tai jonkun blogin postauksena. Oli miten oli, kiinnostuin jo kannen perusteella ja laitoin kirjan heti varaukseen. 

Viime vuosina on tullut rutkasti kirjoja aktiivisista noin 80-vuotiaista rouvista ja herroista, jotka eivät suinkaan vietä leppoisia eläkepäiviä vanhainkodissa vaan sekaantuvat vaikka millaisiin tapahtumiin. Tässä kirjassa ollaan "retirement village"ssa, jonka asukkaat ovat varsin hyväkuntoisia. Tarinan alussa entinen sairaanhoitaja Joyce pyydetään mukaan klubiin, jonka jäsenet tutkivat huvikseen vanhoja murhia. Tapauskansioita on runsaasti, koska entinen poliisi Penny on tuonut niitä mukanaan. Nyt Penny on dementian haurastama, ja klubi tarvitsee uuden jäsenen. Touhunainen Elizabeth, entinen AY-julkkis Ron ja psykologi Ibrahim ottavat Joycen sujuvasti mukaan, mutta nelikko ei suinkaan päädy vanhojen juttujen jäljille. Ei, yksi heille tuttu ihminen murhataan, pian myös toinen. 

Elizabethilla on uskomaton kontaktiverkosto, ja yhtä uskomaton määrä ihmisiä on hänelle palveluksen velkaa. Niinpä murhaklubi tietää saman kuin poliisi ja monesti vielä nopeammin. Siinä on poliisilla kestämistä, vaikka poliisin edustajat Donna ja Chris itse asiassa tykkäävätkin klubilaisista. Murhaklubin ja poliisin yhteistyö on melko vähäistä, huolimatta tiiviistä yhteydenpidosta. Tapaamisissa leivonnaiset ja alkoholi ovat usein yhtä isossa roolissa kuin murhatutkimus.

There was a jolly atmosphere, and I can understand the reasons why. We each of us understand we're in a gang and we understand we are in the middle of something unusual. We understand also, I think, that we are doing something illegal, but we are past the age of caring. Perhaps we are raging against the dying of the light, but that is poetry, not life. There will be other reasons I have missed out, but I know on the walk back down the hill we felt giddy. Like teenagers out too late.

But when Austin laid the pile of bones to my dining table, while we still knew it was an adventure, I think they began to have sobering effect on all of us. Even Ron. 

Tämä on ollut yksi parhaita ja hauskimpia tarinoita, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Osa tarinasta etenee Joycen päiväkirjamerkintöinä, osa muiden henkilöiden kokemana. Tilannekomiikkaa on vähän väliä. Etenkin Joyce on haltioissaan, kun Elizabeth juonittelee heidät poliisin kuulusteluhuoneeseen (juttelemaan Dianan kanssa). Hän innostuu vielä enemmän  kun käy ilmi, että liki koko villagen väki on epäiltyjen joukossa. Sehän tarkoittaa, että joku heidän tuttavansa on syyllinen, eli he tuntevat murhaajan! Elizabeth on tavattoman hauska, kun hän yhdellä puhelulla saa milloin valvontakameratallenteet, milloin jonkun tilitiedot, yleensä ennen poliisia. Joku on palveluksen velkaa, vaikkapa siitä että Elizabeth on pelastanut tämän perheenjäsenen tukalasta tilanteesta vuosikymmeniä sitten. 

Usein ei käy niin, että tirskahtelen ääneen lukiessani, nyt kävi. Tarinan loppupuoli on kuitenkin aika murheellinen. Se ei kuitenkaan poista yleistä hilpeyttä, mikä lukemisesta jää. 

Donna De Freitas looks around at the murder squad. There are few new faces. She simply cannot believe her luck. Two murders and here she is, right in the middle of it. She had to hand it to Elizabeth. She definitely owed her a drink, or whatever else Elizabeth might prefer. A scarf? Who knew, what Elizabeth would like? A gun, propably.

Kirjan lopussa on kuva nimettömästä ja kansikuvattomasta kirjasta, josta on tulossa The Thursday Murder Club 2. Jatkoa siis seuraa, hyvä niin! Näiden tyyppien parissa viihdyn mainiosto useammankin kirjan verran. Ja toivon, että joku kustantamo hoksaa tarttua tähän sarjaan, jotta saataisiin kaikki myös suomennettuina tarjolle. 

Tämän on lukenut myös Kirjaluotsi.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 7, "kirjassa on kaveriporukka". Kyllä kahdeksankymppisetkin käyvät kaveriporukasta :) 



torstai 7. tammikuuta 2021

Christian Rönnbacka & Lars Candolin: Riskiretki: seikkailu muinaisilla reiteillä

 

Riskiretki-kirja nojaa tuolin selkänojan pienaan
Christian Rönnbacka & Lars Candolin: Riskiretki: seikkailu muinaisilla reiteillä

Bazar 2020 

261 s.





En voi sille mitään, mutta minulle tuli mieleen Aku Ankka lukiessani hikistä mutta hersyvää tarinointia Christian Rönnbackan ja Lars Candolinin veneensiirtoretkistä. Kun on saatu idea ajaa vene vettä pitkin Tammisaaresta Pietarsaareen, idea muovataan suunnitelmaksi ja sitä noudatetaan kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta. 

Tarina alkaa siitä, että Candolin löytää veneen. Koska kukaan ei kysele sitä poliisin löytötavaroista puoleen vuoteen, hänestä tulee sen omistaja. Hän haluaa siirtää sen Tammisaaresta mökille Hiidenvedelle, ja tekee ensimmäisen reissun ystävänsä Johnin kanssa. 10 vuotta myöhemmin hän tekee saman matkan Christianin kanssa, mutta kaksikko jatkaakin matkaa Hiidenvedeltä Hämeenlinnaan ja edelleen aina Pietarsaareen asti. Reissu jaetaan useaan lyhyempään pätkään, ja sitä toteutetaan monen vuoden aikana. Vene viedään välissä jonnekin säilytykseen, mutta matka jatkuu aina samasta kohtaa mihin edellisreissu lopetettiin. Vaikka joka retkellä sattuu vaikka mitä kummallista, miehet eivät lannistu vaan palaavat aina jatkamaan matkaa. Siinä on lukijakin huojentunut, kun kaksikko saavuttaa lopulta määränpään. 

Jos tämän maakaistaleen sahaisi poikki, koko Länsi-Suomi kelluisi irtonaisena, sillä tämä on ainut pätkä kiinteää maata Tammisaaren ja Pietarsaaren välissä. Siinä koko kaistale kelluisi merellä, kunnes tärmäisi Ahvenanmaahan. Meillä ei kuitenkaan ollut lapioita mukana, joten emme alkaneet kaivaa kannasta irti.

(...)

Olimme päässeet tietä vetämämme kilometrin lisäksi noin 500 metriä. Se oli selkeästi paska saldo, kun siihen lisätään vielä aamulla ajettu yli 350 kilometriä ja sama takaisin. Hyötysuhde oli olematon. Emme kuitenkaan vaipuneet itsesääliin. Olimme toivoneet parempaa, ja toivon ruoskimana ahnehtineet tänne uskomatta tiedustelutietoa. Veneessä oli ollut kaksi jääräpäätä, ehkä pässinpäätäkin, ja he olivat päässeet juuri niin pitkälle kuin he sillä kertaa ansaitsivat. Eikä päivämme ollut vielä ohi. Jätimme veneen odottamaan toimittajaa ja kuvaajaa ja menimme huoltoautolle.

(...)

Penkalla näkyi auto, joka oli joskus ehkä ollut sininen. Se näytti olevan hyvinkin vanha. Siitä olisi varmaan joku mobilisti ollut innoissaan, mutta siellä se on varmaan vieläkin. Vettä ei ollut vieläkään kuin selässä ja otsassa. Veneestä jäi maalia ja lasikuitua hirveitä määriä, kun raahasimme sitä pohja rahisten eteenpäin. Pitkästä aikaa löytyi kivetön kohta. Vihreän tiheän ruohikon juuret olivat juuri ja juuri veden peitossa, ja tuntui kuin olisimme raahanneet venettä riisipellossa.

On uskomatonta, mitä kaikkea reissuilla sattui! Ratkeavat housut ja veneen moottoriongelmat lienevät jossain määrin odotettuja juttuja, sen sijaan runsas moottorisahan käyttötarve, käden murtuminen ja monet vähävetiset joet ovat ikävämpiä yllätyksiä. Minulle hauskimpia pätkiä olivat ne, jossa venettä vedettiin kärryllä maalla, milloin kaupunkien keskustojen milloin peltojen halki. Kirjan kansikuva on muuten sellaiselta reissulta, jossa sää toi yllätyksenä jäätä ja lunta, reitillä jossa veden ulkopuolista kulkua tuli useita kilometrejä.

Hyvä ettei itselleni tullut hiki lukiessa, kuinka monet vesiväylät olivat melkein umpeen kasvaneita ja kuinka paljon lihasvoimaa matkanteko vaati. Pitkät päivät, heikohko ruuan määrä, auringon paahde tai kastuneet vaatteet loivat vielä lisähaasteita matkaajille. Lukiessa sai monesti todeta, että tätä se suomalainen sisu on, että jatketaan etapin loppuun vaikka väsyttää ja matka-aika on ollut ehkä kolminkertainen odotettuun nähden. Toisaalta, sisun mukana kulki myös järki, ja jotkut ratkaisut todettiin viisaiksi tehdä vaikka olisikin haluttu tehdä toisin. 

On ollut mielenkiintoinen idea ajaa veneellä vanhaa ristiretkien reittiä, ja on mielenkiintoista lukea matkan sattumuksista. Veikkaan, että monella ei kantti kestäisi tehdä tuollaista retkeä, ja aika moni matkaan lähtenyt olisi varmasti luovuttanut kaikkien vastoinkäymisten jälkeen. Mutta lukijoiden iloksi Candolin & Rönnbacka hoitivat homman maaliin. Samalla minulle jäi olo että tässäkö tämä nyt oli, eikö tule enää uusia retkiä? Jatko-osaa toivotaan! 

Helmet-lukuhaasteeseen ruksitan kohdan 25, "kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa". 

Riskiretki on luettu myös Kirjavinkeissä.


tiistai 5. tammikuuta 2021

Eva Frantz: Sommarön

 

Kirja Sommarön pöydällä, kirjan yläpuolella mustat aurinkolasit
Eva Frantz: Sommarön

Schildts & Söderströms 2016

266 s.





Eva Frantz on tullut tunnetuksi ja suosituksi Anna Glad -sarjallaan, mutta sitä ennen hän on debytoinut kesäisellä trillerillä Sommarön

Vakuutusyhtiö Axelsson omistaa pienen saaren, Sommarön. Yhtiön työntekijät pääsevät sinne lomailemaan joka kesä maksamalla vuokramökistä vain pienen hinnan. Työntekijöitä on mitä ilmeisemmin paljon, sillä mökit ovat yleensä varattuja koko kesän. Tällä kertaa saareen saapuu kirjava joukko väkeä. On johtoportaan henkilöitä puolisoineen ja perheineen, uusia ja vanhoja, jopa yksi jo jokusen vuoden eläkkeellä ollut työntekijä.

Lomaviikko alkaa hyvin, mutta tunnelma muuttuu kun yöllinen myrsky kulkee saaren yli. Pian saarella on yksi kuollut, toinen loukkaantunut, pari kadonnut sumuun, yksi kadonnut josta ei olle varmoja oliko hän saarella ensinkään... Poikkeuksellisen tiheä sumu leijuu saaren yllä monta päivää. Ainoa vene on poissa, kännykät eivät toimi, saunaan ei pääse koska siellä säilytetään ruumista... Aikuisilla hermot kiristyvät ja pelko kasvaa. Mitä täällä tapahtuu?! 

Toisessa aikatasossa seuraamme pari sivua kerrallaan Isonsiskon ja Pikkuveljen tarinaa 1970-luvulla. Heillä on oma osuutensa siinä, miksi varjot ovat tulleet pimentämään kesälomaidylliä.

-Bosse Axelsson är här på Sommarön! Men ändå inte!
Patrick inledde en detaljerad redovisning av hur datanissen Magnus döttrar hade träffat försäkringsbolagets grundare och hur han, Patrick, hade letat efter honom både här och där, det var svalor och kajutor och fågelskit och whiskygroggar och Martina ångrade att hon alls hade ställt frågan. Så här var det alltid med Patrick, en enkel fråga kunde resultera i en oändlig lång utläggning med en mängd irrelevanta detaljer. Hur fasen stod Ann ut?
- Är det inte konstigt? sa Patrick till sist.
- Han kanske bara har åkt hem, föreslog Calle,
- Och lämnat segelbåten efter sig?
- Den där gamla sekreteraren Erna finns ju också på ön, kanske Axelsson håller till hos henne?
Patrick brast i skratt.
- Chefen och sekreteraren, seniorversionen, skrockade han. I don't think so.
- Men han kan väl inte ha råkat ut för någonting, sa plötsligt Ann. Jag menar, han måste ju vara närmare 80 vid det här laget?
Tanken fick lunchsällskapet att tystna en stund.
- Kanske han har tagit en av roddbåtarna ut på sjön för att fiska? föreslog Martina.
- Ja, dyker inte gubben upp så småningom måste vi ju nästan kalla in kavalleriet, konstaterade Patrick. Ordna någon sorts skallgång. Det år underligt det hela, väldigt underligt.

Pidin erityisesti siitä, että tarinaa kerrotaan monesta näkökulmasta. Lähes kaikki henkilöhahmoista ovat aktiivisia tarinankuljettajia. Se toisaalta helpottaa myös hahmogallerian hallussapitoa. Kahdeksan mökkiä on asuttuna, asukkaita 1-4 per mökki, lisäksi mukana ovat saaren palveluista vastaava sekä yleismies. Lisäksi kun osassa nimissä on yhteneväisyyttä tyyliin Ann - Annika, Miranda - Martina, Magnus - Mingus, on nimissä helpompi pysyä mukana kun on oltu tarinassa kyseisen henkilön matkassa ja tiedetään hänestä enemmän kuin vain pintapuolisesti. Pidän siitä, että myös lapset ja teinit ovat kokijoina ja tarinan syventäjinä, nuorin heistä on 3-vuotias Nemo. 

Tarinassa on kuvattu hienosti sitä monelle tuttua tilannetta, kun työkaverit kokoontuvat samaan paikkaan ja työn ulkopuolisia rooleja haetaan. Puolisot ja lapset hakevat paikkaansa kokonaisuudessa, heille on vähän epäselvää voivatko he olla rennosti oma itsensä, vai pitääkö puolison / vanhemman kollegoille esittää vähän fiininpää kuin oikeasti on.

Ja kuten aina, olen innoissani suljetun huoneen / paikan mysteeristä. Mikäpä sen herkullisempi tilanne kuin saari, jonne porukka jää jumiin ja jossa outoja asioita tapahtuu yksi toisensa jälkeen. Tunnelma vaihtuu kepeän aurinkoisesta pauhaavaan myrskyyn ja ahdistavaan sumuun, rennot lomaodotukset vaihtuvat kiihkeään haluun päästä pois.

Kirja on ilmestymässä kevään aikana suomeksi nimellä Suvisaari. 

Uuden Helmet-lukuhaasteen avaan kohdalla 21, "kirja liittyy johonkin vuodenaikaan".

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Elly Griffiths: Mordkonsulten

 

Mordkonsulten-kirja violetilla viltillä valkoista seinää vasten
Elly Griffiths: Mordkonsulten

Englanninkielinen alkuteos The Postscript Murders (2020)

Ruotsiksi kääntänyt Ylva Spångberg

Modernista 2020

327 s.



Elly Griffiths on sikäli mielenkiintoinen kirjailija, että hän kirjoittaa samaan aikaan useaa eri dekkarisarjaa. Ruth Galloway -kirjoja on ilmestynyt suomeksi useita, mutta olen lukenut osan englanniksi kun en ole jaksanut odottaa suomennoksia. Stephens & Mephisto - sarjaa ei ole ainakaan vielä ilmestynyt suomeksi, mikä on harmi sillä sarja on oikein mainio ainakin ensimmäisten kolmen osan perusteella. Viime vuoden lopulla huomasin verkkokirjastosta, että Piki-kirjastoissa on tuore Griffithsin teos. Huomasin myös, että se on toinen osa Harbinder Kaur - sarjaa. Kirjan esittelytekstissä sanotaan, että se on itsenäinen jatko-osa kirjalle The Stranger Diaries, ja todella, aiempaan osaan viitataan lyhyesti vain parissa kohtaa, eikä Harbinderinkaan elämäntarina etene niin että lukijalle jäisi olo että jotain puuttuu, jos ei ole lukenut ensimmäistä osaa. Lainahistoriastani näin, että olen lukenut ykkösosan englanniksi, mutta pakko myöntää että en muista siitä yhtään mitään... Lainasin sen ruotsinnoksena mutta en ehtinyt lukea ennen Mordkonsultenia.

Peggy Smith asuu palvelutalossa meren rannalla. Koska hän on iäkäs, ei kuolema ole yllätys. Hänen kodinhoitajansa Natalka kuitenkin alkaa epäillä, että noinko liikunnallisesti aktiivinen, eilen täysin terve Peggy kuolisi tuosta vaan luonnollisen kuoleman. Kun naapurin Edwin löytää Peggyn kirjan välistä oudon postikortin, tapahtumiin mukaan tulee Harbinder Kaur. Koska Peggy on jo haudattu, kuolinsyytä ei voida enää tutkia. Mutta pian tapaus saa monia kummallisia käänteitä. Asunto on täynnä kirjoja, jotka on omistettu Peggylle, joissa häntä kiitetään neuvoista ja inspiraatioista. Kuka oli tuo nainen, jota kirjailijat pitivät murhakonsulttina? Lisäksi kaksi kirjailijaa kuolee epäilyttävissä oloissa. Harbinder tutkii tapausta poliisikollegansa Neilin kanssa, mutta Natalka, Edwin ja heidän tuttunsa, kahvikioskia pitävä Benedict alkavat toimia amatöörietsivinä ja pyrkivät tahollaan saamaan tapahtumiin selvyyttä. 

"Vi följer efter honom", säger Natalka.
"Är du tokig?" säger Benedict. "Vi måste ringa polisen." Han har redan tagit fram telefonen.
"Jag ringer Kaur", säger Natalka. "Det går fortare." Medan Natalka pratar ("med en pistol... i Peggys lägenhet... alldeles nyss...") går Benedict fram till föstret. Han hoppas på att se mannen när han flyr men Peggys vardagsrum vetter mot stranden, så det enda han ser är det oklanderligt blå havet. En båt med röda segel glider smidigt över horisonten. Röda segel i solnedgången. Det ser ut som om den hör hemma i en annan värld. 
"Hon kommer", säger Natalka. "Hon sa att vi inte ska röra vid något. Vad tog han?"
"Vem då?" säger Benedict, som fortfarande tittar på båten. 
"Benny! Han med pistolen! Vad tog han upp från golvet?"

Olen tykännyt Griffithsin kirjoista, mutta tästä jäi kaksijakoinen fiilis. Henkilöhahmot ovat ihan huippuja. Päähenkilöistä valtaosa on jokseenkin epätavanomaisia (intialaistaustainen lesbo, ukrainalainen matematiikan opiskelija josta tuli kodinhoitaja, ex-munkki kahvikioskin pitäjänä), mutta lukiessa ei tule oloa että erilaisuutta olisi liikaa. Kaikkinensa hahmoja on todella paljon, mutta pienemmänkin roolin esittäjät ovat sen verran esillä, että heidät on helppo muistaa. Peggy olisi saanut elää hiukan kauemmin; vaikka hänestä puhutaan myöhemmin paljon niin hän jää kuitenkin aika etäiseksi. 

Tarina sen sijaan jätti minut hämmentyneeksi. Dekkarikirjat sinänsä toimivat, mutta kun mukaan alkaa tulla kryptovaluuttaa ja mafiaa, tuntuu että nyt menee överiksi, näitä ei mitenkään saa sovitettua yhteen. Mietin myös, luinko liian nopeasti vai enkö ymmärtänyt lukemaani, kun oli useampi asia joka jäi epäselviksi. Mistä Nigelin kirjat saivat alkunsa, miten asemiehet pääsivät taloon, milloin Sheila asui palvelutalossa... Tarina on valtaosin hyvä ja kiinnostava, mutta siinä on kuitenkin liikaa ylimääräistä sälää. Myös tapahtumien eteneminen on Griffithsin tyyliin verrattuna vielä tavallistakin verkkaisempaa. 

On myös kiinnostavaa ja hiukan outoa, kuinka vähän Harbinder on esillä siihen nähden, että kyseessä on hänen nimikkosarjansa. Joo, tiedetään miten hän asuu ja että hän on lesbo, mutta siinäpä se melkein olikin. Tuntuu, että luettuani tämän tiedän hänen sisaruksistaan enemmän kuin hänestä, ja kaikkein eniten tiedän Natalkasta ja Benedictistä. Ykkösosaan viitattiin tässä vain lyhyesti, joten (mahdollisessa) seuraavassa osassa kiinnostaa se, viitataanko siinä yhtä lyhyesti kakkososaan, vai ovatko Natalka, Benedict ja Edwin yhä mukana. Toivon, että he ovat, sillä he ovat mitä mainioimpia tyyppejä. Toivoisin myös perusteellisempaa tutustumista Harbinderiin.