Thomas Harris: Punainen lohikäärme

Thomas Harris: Punainen lohikäärme
Englanninkielinen alkuteos Red Dragon (1981)
Suomentanut Risto S. Valassaari
Weilin & Göös 1984
377 s.

Olen melkein saanut harmaita hiuksia etsiessäni kirjaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan 5, "kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit". 1980-luku ei sinänsä ole ongelma, hankaluus on ollut löytää kiinnostava kirja. En halua kirjoittaa kirjasta, jota en olisi lukenut ollenkaan tai ainakaan loppuun asti ilman lukuhaastetta, En halua kirjoittaa kirjasta, josta en tykännyt yhtään. Mutta sitten, oi sitä onnen päivää kun silmiini osui Thomas Harrisin Punainen lohikäärme! Lukiessa mietin, että tuntuupa tarina tutulta. En silti tiedä, olenko lukenut tämän aiemmin vai perustuvatko muistikuvani kirjasta tehtyyn elokuvaan. 

Harrisin tunnetuin teos on epäilemättä Hannibal. Mikäs sen hauskempaa kuin huomata, että Hannibal the Cannibal on varsin keskeisessä osassa tätäkin kirjaa. Visusti lukkojen takana mutta kuin nukkemestarina ohjaamassa toimintaa. 

Hannibal Lecterin vanginnut Will Graham on luopunut agentin työstä ja vaihtanut veneenkorjaajaksi. Elämä sujuu tasaiseen tahtiin, kunnes eräänä päivänä hän saa ei-toivotun vieraan. FBI:n Jack Crawford kaipaa Grahamin apua. Kaksi perhettä on murhattu, ja on syytä epäillä että kolmas perhe kokee kohtalonsa pian. Graham ei haluaisi tulla vedetyksi mukaan, mutta ei lopulta voi kieltäytyä. Hammaskeijuksi kutsuttu tappaja on vaarallinen, eikä ole syytä olettaa hänen lopettavan. Mutta miten ottaa kiinni tappaja, joka kutsuu itseään Punaiseksi lohikäärmeeksi, joka on yhteydessä Lecteriin, jonka on pakko tappaa lisää? 

Yksi esine, yöpöytä jonka pinnassa oli yhä rippeitä sormenjälkijauheesta, kiinnitti Grahamin huomiota. Keskellä pöytää oli vihreä steariinimöykky. 

Jo toista kertaa hän pohti pitikö tappaja kynttilänvalosta.

Birminghamin poliisi oli toiminut kiitettävän ripeästi. 

Suttuinen nenänpään jälki oli ainoa mitä Birminghamin laboratorio ja Washingtonissa työskentelevä Jimmy Price olivat saaneet irti puusta löytyneestä virvoitusjuomatölkistä. 

FBI:n laboratorion Ase- ja työkaluosasto antoi raporttinsa katkaistusta oksasta. Sen leikanneet terät olivat paksut ja matalapuristeiset: se oli katkaistu pulttisaksilla.

Dokumenttiosasto oli siirtänyt kuoreen kaiverretun merkin käsittelyn Langleyssä sijaitsevalle Aasian-osastolle.

Graham istui pakkauslaatikon päällä varastossa ja luki pitkän raportin. Aasian-osasto ilmoitti että merkki oli kiinalainen sanamerkki joka tarkoitti "Osuit" tai "Osuit naulan kantaan" - ilmaus jota toisinaan käytetään pelatessa. Sitä pidetään "positiivisena" tai "onnekkaana" merkkinä myös eräässä Mah-Jong -pelin nappulassa, sanoivat Aasian tutkijat. Se merkitsi Punaista lohikäärmettä.

Tätä oli aika hauska lukea. Graham on kuin myöhemmät profiloijat; hän kulkee murhattujen asunnoissa, tutkailee tavaroita, aistii menneitä, pyrkii tutustumaan ihmisiin heidän omassa ympäristössään. Rikostutkimus ennen kännykkäaikaa tuntuu kauhistuttavan vanhanaikaiselta, vaikkei 1980-luvusta ole herranjestas kuin muutama vuosikymmen! :) Välillä olin hiukan sekaisin siitä, missä milloinkin mennään, siihen malliin ahkerasti porukka lennähteli sinne tänne. Mutta eipä tuo suuremmin haitannut.

Erityisesti pidin siitä, että tarina etenee myös tappajan näkökulmasta. Hänen nimensä kerrotaan jo takakannessa, pian myös tarinassa. Lukija tietää hänen henkilöllisyytensä ja historiansa paljon ennen tutkijoita. Jännitys tuleekin siitä, kuka ehtii ensin; Punainen lohikäärme murhaamaan vai poliisi saamaan hänet kiinni. Yllätysmomenttina mukaan tulee nainen, joka vaikuttaa tapahtumiin paljon, suorastaan muuttaa tarinan suunnan. 

Joskus vanhempia jännäreitä lukiessa naurattaa, koska tarina on vanhahtava eikä lainkaan jännittävä. Tässä niin ei käy. Toki tekniikka on mitä on, mutta jännitystä kyllä riittää. Ei pelkästään Punaisen lohikäärmeen tekojen kautta, vaan myös Lecterin. Hän on pelottava hahmo, ihan vaan paikallaan ollessaankin. On vain mielikuvitus rajana siinä, mitä kaikkea hän pystyy saamaan aikaan vaikka onkin suljettuna pieneen huoneeseen. 

Helena Ruuska: Hugo Simberg: pirut ja enkelit

Helena Ruuska: Hugo Simberg: pirut ja enkelit
WSOY 2018
432 s.

Hugo Simberg. Kaikille tuttu nimi. Haavoittunut enkeli, Tampereen Tuomiokirkon freskot, Kuoleman puutarha. Ehkä myös Talonpoika ja kuolema sekä muutamat muut piru- ja kuolema-aiheiset maalaukset. Syfilis. 

Mutta kuka oikeasti tuntee Hugo Simbergin? Kuinka moni on tiennyt, että hänellä on kaksoisveli ja että hän on matkustanut Lusitania-laivalla Amerikkaan? Tunnustan, minä en tiennyt, en vaikka olenkin lukenut aiemmin ilmestyneitä Simberg-kirjoja. Moni on keskittynyt Simbergiin aikuisena, opintoihin ja työhön taiteilijana. Lapsuus ja siviilielämä on jäänyt usein taustalle, johdannoksi ja viitteiksi.

Helena Ruuska on tehnyt ison työn koostaessaan uuden elämäkerran. Tässä on Simbergin koko elämäkaari, mukana myös perhe. On valokuvia kesänvietosta ja kirjeitä, niin Simbergin itsensä kirjoittamia kuin hänelle kirjoitettuja. Kuvien ja kirjeiden kautta nähdään koko perheen elämää, mutta ennen kaikkea Hugon eri puolet. Häntä ehkä ajatellaan vakavana tyyppinä, huomioiden maalausten aiheet, mutta itse asiassa hän on ollut varsin kujeileva. Vaikka taustalla vaani vakava sairaus, ja vaikka kesti kauan ennen kuin hän alkoi saada arvostusta taiteilijana, hän ei lannistunut. Elämällä oli niin paljon annettavaa hänelle; perheen tuki taiteilijuudelle, kesien vietto yhdessä, matkustelu, lopulta vaimo ja lapsia.

Kirsti Gallen-Kallela muistaa kuulleensa, miten poliisi tuli eräänä aamuna kello seitsemän hakemaan Simbergiä poliisiasemalle maskeradihulluttelun takia. Edellisenä päivänä Hugo oli mustannut kasvonsa, kääntänyt vaatteensa nurin ja vetänyt housut polviin. Hän oli lainannut Mary Gallénin käsineitä ja kenkiä. Selkäänsä hän oli taiteillut kyttyrän ja musta pörröinen matkahuopa sai toimia manttelina. Kasvoilleen hän oli asettanut valkoisen naamion ja käsissään hänellä oli purkki "bianchettaa", liitua ja vettä.

(...)

Hugon epäonni jatkui, kun Thesleffit olivat maaliskuussa lähdössä aamujunalla Firenzestä Roomaan. Thyraan edelleen umpirakastunut Hugo heräsi kello kuusi ehtiäkseen ostamaan kukkia ja mennäkseen asemalle saattamaan naisia. Kukkia ei kuitenkaan löytynyt helposti aamu-unisesta kaupungista. Hugo myöhästyi vain muutamia sekunteja ja juna oli jo liikkeessä, kun hän puuskutti asemalle. Niinpä onnettoman rakastunut nuorimies sai heiluttaa kukkapuskaansa loittonevalle perävaunulle. Harmissaan hän säntäsi saman tien postiin ja lähetti osan kukista herrasväki Thesleffille ja loput Thyralle appelsiinin kera. 

On kiinnostavaa lukea näin perusteellista elämäkertaa. Esimerkiksi Tampereen Tuomiokirkon freskoista syntynyt kohu on ollut tuttua jo ennestään, mutta ei näin yksityskohtaisesti. Että kuinka ihmiset yrittivät tunkea kirkkoon katsomaan keskeneräistä työtä. Tai kuinka Simberg oli innokas valokuvaaja, ja valokuvat antoivat hänelle mahdollisuuden työstää teoksia ilman että mallin tarvitsi olla paikalla tuntikausia. Tai millaiset olivat hänen välinsä aikakauden muihin taiteilijoihin, etenkin muihin kuin Akseli Gallen-Kallelaan. 

Joitain yksittäisiä asioita jäin vähän kummastelemaan. Esimerkiksi tätä: "Kuva petoeläimellä ratsastavasta valkopukuisesta naisesta on seksuaalisesti latautunut ja suorastaan huutaa freudilaista tulkintaa. Sellaista Simbergin perheen naisväki tuskin kuitenkaan vuonna 1895 työstä löysi, sillä Sigmund Freudin Die Traumdeutung (Unien tulkinta) ilmestyi vasta noin viisi vuotta myöhemmin." Öö, mitä? Miksi yhdistää freudilainen tulkinta ja naispuoliset Simbergit, kun sellaista yhteyttä ei ole vuonna 1895, tuskin sen jälkeenkään? Toinen juttu on se, että useammassa kohdassa pohditaan, mikä mahtoi olla Simbergin sairauden lopullinen diagnoosi. Mitä väliä? Eikö riitä se, että sairaus aiheutti sairaalajaksoja, todennäköisesti toi taiteeseen kuolemakuvia ja lyhensi taiteilijan elämää. Onko sillä merkitystä, oliko sairauden nimi syfilis, tai hermosairaus, tai maanis-depressiivisyys, tai mikä ikinä se olikaan? 

Yllä mainitut ovat yksittäisiä pieniä seikkoja, ja on täysin mahdollista että ne eivät häiritse ketään muuta kuin minua. Ennen muuta ne ovat pieni osa muuten oivallista opusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee tietenkin kohtaan 20, "taiteilijaelämäkerta". 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirjasta kirjaan. 

Teatterissa: Homoäiti Kansallisteatterissa

Kansallisteatteri tekee sen taas. Tyhjentää pääni kaikesta analyyttisestä pohdinnasta ja saa huokailemaan ja hihkumaan: ai että mitä näin! Näyttelijä Katja Küttner ja käsikirjoittaja-ohjaaja Heini Junkkaala tyhjentävät pajatson, kertakaikkiaan.

Homoäiti on monologi äitiydestä. Siitä mitä on arki taaperoikäisen ja vauvan kanssa. Kuinka yksin ei pääse minnekään, kuinka aina joku vaatii jotain. Tarinaa ei näytellä, se kerrotaan. Se luetaan paperista, lauletaan, keskustellaan. Ajoittain Junkkaala hyppää mukaan lavalle, ratkaisu toimii erinomaisesti. 

Küttner on aivan järisyttävän hyvä. Niin pienillä äänen ja asennon muutoksilla hän muuttuu äidistä lapseksi, vanhukseksi, juopoksi; hän on väsynyt, vihainen, suostutteleva... Hän kertoo tapahtumat eläviksi. Musiikkina kuullaan useamman kerran Beethovenin 9. sinfonian toista osaa, ja sitä varioidaan suorastaan uskomattomalla tavalla. Menkää kuuntelemaan, kuinka Küttner puhuu Beethovenin tahtiin. Yhdessä kohtaa tuli jännä fiilis. Ensin oli huutoa, sitten näyttämö pimeni. Ajattelin, että kaipaan Beethovenia, ja arvatkaapa mikä alkoi soida juuri silloin? Musiikin lisäksi näyttelijän ja lavasteiden tuottamilla äänillä on suuri merkitys. Esityksen edetessä aloin suorastaan odottaa, mitä seuraavaksi. On hämmästyttävää, mihin kaikkeen ihmisääni taipuu.

Homoäitiä esitetään Listan-monologin lavasteissa, ainoastaan äänentoistolaitteet on lisätty mukaan. Mielenkiintoinen ratkaisu!   

Itselläni ei ole lapsia, en tiedä kuinka paljon se vaikutti esityskokemukseen. En usko, että se haittasi millään tavalla. Kuitenkin moni tilanne on sellainen, jonka olen nähnyt julkisella paikalla, jonka olen nähnyt tai josta olen kuullut sisareni lasten kanssa. Sisareni on kolmen lapsen äiti, ja hän sanoi että kyllä on niin tuttua mitä hän näki, niin tuttua vaikka lapset ovat jo toisella kymmenellä. Tuttuus ei ole sekään haitaksi, tai ainakin siskoni koki että esitys on "ihan sikahyvä". Tunnelmat vuorottelevat naurusta itkuun, mitä Omapohjan pieni ja intiimi tila korostaa vielä lisää. 

Esityksen jälkeen Junkkaala ja Küttner palasivat hetkeksi kertomaan tunnelmiaan bloggariklubilaisille. Yksi katsojista nosti esiin huomion, että entä jos näytelmän nimi ei viittaakaan pelkästään äidin seksuaaliseen suuntautumiseen, vaan olisi yksi ihmislaji. Homo sapiens, homoäiti. Tämä herätti minut pohtimaan, että niin se taitaa usein olla, että äiti on oma lajinsa. Tai roolinsa. Äiti on Äiti, hahmo joka nähdään lasten kautta, lasten jatkeena. Kuka on se henkilö, persoona, Äidin sisällä? Hautautuuko hän Äidin ja Äitiyden alle ja pääseekö sieltä koskaan takaisin ihmisten ilmoille sen jälkeen, kun lapset ovat kasvaneet isoiksi? Onko häntä olemassa Äitiyden ulkopuolella? 

Kuvat: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

Homoäiti Omapohjassa 

Näyttelijä Katja Küttner

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Heini Junkkaala

Valosuunnittelu Titus Torniainen

Äänisuunnittelu Harri Kejonen
Listan lavasteet Jukka Huitila

Kiitos Kansallisteatterille bloggaajalipusta. 

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät
Englanninkielinen alkuteos A Pocket Full of Rye (1953)
Suomentanut Eila Pennanen
4. painos WSOY 1982
264 s.

Olen lukenut monia Agatha Christien kirjoja, joitakin teininä, osan aikuisiällä. Jotkut kerran, toiset useamman, jotkut kirjana ja osan äänikirjoina. Salaperäiset rukiinjyvät on kirja, josta en osaa sanoa olenko sen joskus lukenut. Tarina on tavallaan tuttu, mutta toisaalta, Christien kirjat ovat samankaltaisia keskenään. Tv-sarjaa olen katsonut, en kaikkia jaksoja mutta monia. Ehkä tämä on tullut vastaan siellä? Oli miten oli, nyt se ainakin on luettu ja hyväksi todettu.

Rikas liikemies Rex Fortescue menehtyy yllättäen. Kuolinsyyntutkimuksen tulos on yksiselitteinen: mies on murhattu. Tarkastaja Neele haastattelee Fortescuen toimiston väkeä sekä perheenjäseniä. Hän huomaa, että juuri kukaan ei sure kuollutta, päinvastoin. Kuolemasta ei suoranaisesti iloita, mutta se on hyödyttänyt monia ihmisiä. Kun sattuu toinen epäilyttävä kuolemantapaus, juttu mutkistuu. Kolmas ruumis saa tarkastajan ymmälleen. Kenellä on ollut syytä murhata nämä kolme henkilöä?

Eräänä päivänä oven taakse ilmestyy neiti Jane Marple. Hän on tuntenut yhden vainajista läheisesti, ja tarjoaa apuaan jutun selvittämisessä. Neidin maine on kiirinyt myös tarkastaja Neelen korviin, joten apu on tervetullut. Ensin kylläkin näyttää siltä, että juttu mutkistuu entisestään. Neiti Marple lausuu vanhan lastenlorun, ja tarkastaja saa ällistyksekseen huomata murhien noudattavan lorun tapahtumakulkua. Mutta miksi? 

Tarkastaja Neele sanoi hitaasti: - Minusta ei - 

Neiti Marple jatkoi vikkelästi:

- Arvelen, että te olette suunnilleen kolmenkymmenen viiden tai kuuden ikäinen, vai kuinka, tarkastaja Neele? Luulen, että juuri siihen aikaan, kun te olitte pieni poika, alettiin vastustaa lastenloruja. Mutta jos on Hanhiemon kasvattama - niin, tarkoitan, että asia on todella hyvin tärkeä, eikö niin? Sitä minä erityisesti ihmettelin, että - neiti Marple pysähtyi ja näytti sitten kokoavan rohkeutensa ja jatkoi urheasti: - Tietystikin minun taholtani on hyvin julkeata väittää tällaista teille, kyllä minä sen tiedän. 

- Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä vain haluatte, neiti Marple. 

- No, te olette hyvin kiltti. Minä sanon. Vaikka teen sen hyvin arastellen, kuten mainitsin, koska tiedän olevani vanha ja varsin sekapäinen, ja luulen, ettei ajatuksellani ole mitään arvoa. Mutta aioin kysyä vain sitä, että oletteko jo syventynyt rastaitten ongelmaan?

Neiti Marple on ihastuttava hahmo niin kirjoissa kuin tv-sarjassa. Tässä hän on jotenkin ehkä vielä enemmän hupaisa hahmo, astuessaan näyttämölle ja vetäessään maton poliisien jalkojen alta. Tuntuu, että jo talon oveen koputtaessaan hän tietää, mitä on tapahtunut ja miksi, ja myös kuka on syyllinen. Tavallaan hän tekee poliisit hieman naurunalaisiksi osoittaessaan näille tapahtumien kulkua ja syöttäessään heille ideoita siitä, mihin pitäisi keskittyä seuraavaksi. Etsiväntaidoiltaan hän tuntuu olevan ylivertainen, mutta vetäytyy vaatimattomana syrjään ja antaa kunnian poliiseille. Eihän hän juttua ratkaissut, antoipa vain muutamia ideanpoikasia. 

Christien kirjat ovat tavattoman turvallista luettavaa. Murhaaja ei koskaan ole satunnainen ohikulkija, ei mielenvikainen joka jahtaa tietyntyyppisiä ihmisiä uhreikseen. Tapaukset ovat siinä mielessä selviä jo alusta asti, että epäiltyjä on rajallinen joukko. Poliisin ja kulloisenkin etsivän on vain keksittävä, kuka heistä sen teki. Rikostutkimus perustuu haastatteluihin, ihmisten tarkkailuun. Toki tehdään ruumiinavauksia ja otetaan sormenjälkiä, mutta ne ovat sivuseikka. Ytimessä ovat aina ihmisten keskinäiset suhteet, unelmat ja pettymykset, rakkaus ja viha, raha tai sen puute. Kun on lukenut yhden Christien kirjan, tietää mitä odottaa muilta. Jokaisessa on kuitenkin se oma juttunsa, jokin erikoinen tai yllättävä seikka, joka erottaa kirjat toisistaan. Tässä se on lastenloru. Täytyykin tarkistaa kirjastossa, löytäisinkö lorua Hanhiemo-kirjoista. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta 36, "runo on kirjassa tärkeässä roolissa". Hauskaa saada se tällä tavoin eikä esimerkiksi runokokoelmaa lukemalla :) 

Kate Quinn: Koodinimi Alice

Kate Quinn: Koodinimi Alice
Englanninkielinen alkuteos The Alice Network (2017)
Suomentanut Päivi Paju
HarperCollins 2018
574 s.

On kovin vaikea pukea sanoiksi, mitä ajattelen Koodinimi Alicesta. Se on niin moniulotteinen, samaan aikaan ennalta-arvattava ja yllätyksellinen, tunneskaala niin henkilöhahmoilla kuin lukijalla vaihtelee pelosta raivostumisen kautta turhautumiseen ja iloon. Kirjan voisi helposti kuitata hihkumalla oo miten hyvä, mutta sellainen ei tekisi oikeutta sille. 

Vuonna 1947 Charlie St. Clair matkustaa äitinsä kanssa kohti Sveitsiä. Hänellä on Pikku Ongelma, joka halutaan hoitaa pois ja samalla saada Charlien elämä takaisin raiteilleen. Hän on menettänyt elämänhallintansa sodan takia, sodan jossa hänen serkkunsa Rose katosi. Kaikki muut olettavat Rosen kuolleen, mutta Charlie haluaisi saada asiasta varmuuden. Kun laiva pysähtyy Southamptoniin, syntyy lopullinen päätös: Charlie karkaa äitinsä luota mukanaan paperilappunen, jossa on yksi nimi ja osoite. Osoitteesta löytyy vanha ja vihainen Eve Gardiner, jolla ei ole minkäänlaista halua auttaa Charlieta. Even mieli muuttuu hänen kuultuaan tuttuja nimiä. Myös hän haluaa vastauksia tiettyihin kysymyksiin, kysymyksiin jotka ovat vaivanneet häntä yli 30 vuotta. Charlie, Eve ja Even autonkuljettaja-apumies Finn lähtevät matkaan. Heillä on omat haamunsa ja salaisuutensa, mutta yhteinen päämäärä saa heidät hitsautumaan yhteen. 

Ensimmäisen maailmansodan aikaan vuonna 1915 Eve on liitettynä vakoojaverkostoon. "Alice" vie hänet Ranskaan, jossa Eve alias Marguerite työskentelee saksalaisten suosimassa ravintolassa. Ikäistään nuoremmalta näyttävä Eve on tarjoilijana huomaamaton, joten hän saa kerättyä arvokasta tietoa. Elämä vakoojana on valtavan stressaavaa, ja suoranaista tasapainoilua veitsen terällä. Kun vielä ravintolan omistaja René Bordelon kiinnostuu kauniista tarjoilijattaresta, Eve joutuu punnitsemaan kuinka pitkälle on valmis menemään maansa puolesta. 

"Minä luulin, että sinun piti mennä Belgiaan." Eve lukitsi oven. "Saattamaan maahan pudonnutta lentäjää."

"Niin piti." Lili istui lattialla peränurkassa polvet rintaa vasten nostettuina, rukousnauhan kuluneet norsunluiset helmet puristuneina tiukasti nyrkissä olevien sormien väliin. "Lentäjä räjähti astuessaan miinaan. Minä vein viestit Brysseliin ja tulin suoraan takaisin."

Huoneessa oli jäätävän kylmä, ja Lili vapisi valkoisessa paitapuserossaan ja harmaassa hameessaan. Eve veti peiton sängystä ja pudotti sen Lilin harteille. "Sinulla on verta helmassasi."

"Se on sen lentäjän verta." Lilin katse oli lasittunut, aivan kuin hän olisi ottanut laudanumia. "Tai ehkä hänen edellään kävelleen naisen tai tämän aviomiehen... Se tappoi kaikki kolme."

Eve istui alas ja veti vaalean pään olkapäätään vasten. Vaikutti siltä, että oli pahempiakin iltoja kuin ilta täynnä kylmiä instrumentteja ja pistävää kipua vatsassa ja laudanumin aiheuttamia valvepainajaisia. 

"Rajan valonheittimet valaisevat kaiken kuin päivä." Lilin peukalo siveli rukousnauhan helmiä. "Kun pääsee rajan yli ja ampujien ohi, tulee metsäinen alue. Saksalaiset miinoittavat sen. Lentäjäni ei pysynyt takanani - hän juoksi edessämme kävelevän pariskunnan luokse. Hän taisi pitää naista sievänä... Kaikkien kolmen täytyi osua maamiinaan, koska he vain räjähtivät palasiksi alle nekjän metrin päässä minusta."

Eve sulki silmänsä. Hän pystyi kuvittelemaan räjähdyksen mielessään, kovan valon.

"Ja sitten minä hain uudet passini Antoinelta." Lilin ääni oli tasainen mutta hänen kapeat hartiansa kohoilivat Even käsivarren alla. "Hän kertoi, että..."

Pidin erityisen paljon vuoden 1915 osuuksista. Quinn kuvaa taitavasti ja koskettavasti nuorten naisten roolia sodankäynnissä. Sitä, millainen henkinen paine on päällä koko ajan, miten ei saa romahtaa vaan roolia täytyy ylläpitää koko ajan, miten täytyy tehdä isojakin päätöksiä sekunnin murto-osassa. Millaista on, kun lähipiiri koostuu kahdesta muusta vakoojasta, joista ei tiedä juuri muuta kuin heidän uuden / uudet henkilöllisyytensä. Millaista on kiinnijäämisen pelko, entä kun joku verkostosta jää kiinni. Millaista on kun joutuu miettimään, palaako kotiin ja entiseen elämään vai jatkaako suurista riskeistä huolimatta. Tämä osuus on koko ajan jännittävää, hermostuttavaa, pahaenteistä. 

Vuoden 1947 osioista olisi voinut vähän tiivistää, jotta tarina olisi jatkanut tasaista kulkuaan. Nyt on vähän turhan monta pysähdystä, jossa Charlie kertaa vanhempiensa reaktioita Pikku Ongelmaan, samoin turhan monta kertaa hän on Finnin kanssa kaksin pimeässä Even nukkuessa kännissä. Liikaa toistoa, ja turhia pysähdyksiä. Draamaa ja romantiikkaa olisi ollut tarpeeksi vähän vähemmälläkin. Mielenkiintoisinta on Even vähittäinen avautuminen, kuinka hän paljastaa menneisyytensä pieni pala kerrallaan. 

Lopussa on kirjailijalta loppusanat, joissa hän kertoo tarinasta tarkemmin. Osa hahmoista perustuu todellisiin henkilöihin, samoin osa tapahtumista on todellisia. Se, mistä tässä en pidä, on pari kohtaa joissa kirjailija sanoo "kopioin kertomuksen hänen paostaan melkein sanasta sanaan (...)", "hänen kokemuksensa keskitysleirin vapauttamisesta Belsenissä on kopioitu suoraan (...)". Öö, olet kaunokirjailija, olisitko voinut kertoa nämäkin kohdat omin sanoin? Muuten loppukaneetti on tarpeellinen ja kiinnostava. Siinä on tietoa naisvakoojaverkoston synnystä ja toiminnasta, se nostaa esiin ja antaa arvostusta naisten tekemisille. Se muistuttaa, että naisilla oli sodassa myös muunlaisia rooleja kuin sairaanhoitajien ja sihteereiden. 

Koodinimi Alicen on lukenut myös Leena Lumi. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan lopultakin kohdan 30, "kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan". Tämä on ollut yllättävän hankala kohta. Joo, aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta tuntuu että ne mielenkiintoisimmat olen lukenut jo aiemmin, enkä halua ruksia kohtia vanhoilla postauksilla. Monet niistä, jotka olivat vielä lukematta, ovat kuvauksia rintamalta. Paria yritin mutta en jaksanut lukea loppuun. Kirjan täydeltä yksityiskohtaista kuvausta taisteluista ei vaan ole mun juttu. 

Kai Aareleid: Korttitalo

Kai Aareleid: Korttitalo
Vironkielinen alkuteos Linnade põletamine (2016)
Suomentanut Outi Hytönen
Kansi Inari Savola
Schildts & Söderströms 2018
333 s.

Kai Aarereidin Korttitalo oli kirja, josta en etukäteen osannut odottaa mitään. Olin kuullut kehuja, muun muassa yksi kirjastomme asiakas sanoi että hän luki sen illassa. Aavistelin, että kyseessä voi olla hyvä kirja, mutta sisällöstä en tiennyt ennalta mitään. Jos olin lukenut takakansitekstin, olin sen jo unohtanut. 

Kirjassa seurataan tarttolaisen Tiinan kasvutarinaa. Elämä sodanaikaisessa ja sen jälkeisessä Virossa ei ollut yksinkertaista. Tiinan äiti Liisi oli jäänyt leskeksi parikymppisenä, ja sodan päättyessä Liisi avioitui itseään parikymmentä vuotta vanhemman Peeterin kanssa. Alku oli ihanaa ja rakkaudentäyteistä, niinhän se melkein aina on. Pian syntyy Tiina, tyttö joka tuntuu olevan vähän irti muista ihmisistä ja maailmasta. Tiina kertoo lapsen silmin kodista, koulusta, elämästä; ympärillä on ihmisiä mutta he ovat valtaosin aikuisia. Koulussa hänellä ei ole läheisiä ystäviä ennen kuin hän ystävystyy Vovan kanssa. Mutta tuohon aikaan virolaisen ja venäläisen ystävyyttä ei katsottu hyvällä. Kun Vova muuttaa pois, yhteys katkeaa. Vähitellen Liisin ja Peeterin liittoon tulee ensin tummia sävyjä, sitten säröjä jotka laajenevat kuiluksi. Liisi on nuori, hän haluaa elää ja liikkua. Peeter pysyy paikallaan ja ajautuu yhä syvemmälle uhkapelin syöveriin. Avioero on väistämätön, mutta myöhemmin hauras tasapaino palaa. 

Pienenä päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei eläessään antanut koskettaa, on se mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon.

Luettelo ihmisen elämän esineistä on lopulta aika helppo koota. Merkitysten kanssa on hankalampaa. Mitä tarkoittaa suurennuslasi vasemmassa ylälaatikossa? Mistä on peräisin se sentin paksuinen lasinsirpale, johon on kumilla kiinnitetty Leningradin raitiovaunulippu, jonka takapuolella on nimikirjaimet(?) A. K.? Kenen kanssa on syöty suklaakonvehteja tuosta vanhasta rasiasta, jossa on valokuvia kahdesta kameralle poseeraavasta sotilaspukuisesta pojasta, ilmeet totisina ja uhmakkaina? Kuka tuo toinen poika on?

Tänään isä mahtuu yhteen ainoaan arkistolaatikkoon, jonka sinä löysit ja joka on nyt mukanani.

Tarina on totta tosiaan vangitseva, siitä on vaikea päästää irti yöunien ja työpäivän ajaksi. Tiinan lapsen katse on paljastava, hän ei kaikkea ehkä ymmärrä mutta kertoo mitä näkee. Hän katsoo ja kuvaa muita myös silloin, kun he ovat haavoittuvaisia ja pelokkaita. Tavallaan Tiina on iätön ja ajaton hahmo, vaikka hän vanhenee niin kerronnan tyyli ei muutu. Välillä olin surullinen Tiinan puolesta, siitä että hän on niin paljon ilman ikäistensä seuraa, hoitajansa kanssa. Mielikuvitukselle ei ole kauheasti sijaa ennen kuin vasta Vovan kanssa, ja sitten sekin päättyy. Tiina näkee enemmän kuin vanhemmat tajuavat hänen näkevän; Tiinan harteille kasautuvat vanhempien salaisuudet, sinne ei enää  mahdu omia lapsen salaisuuksia. Perhe-elämän muutosten rinnalla kulkevat yhteiskunnalliset muutokset, jotka nekin Tiina joutuu kohtaamaan ehkä liian varhain, liian suoraan, liian pelottavina. Kaikesta huolimatta Tiinasta kasvaa aikuinen, joka ei ole katkeroitunut.

Tarinan hienous on siinä, että se onnistuu tulemaan todella lähelle lukijaa. Minun Viro-kokemukseni ovat Tallinan joulutorilta ja Ed Sheeranin konsertista 2010-luvulta, silti tunsin olevani mukana Tartossa. Yhteiskunnan olot sitovat tarinan tiettyyn aikaan ja paikkaan, mutta perheen yksityiset asiat, niin iloiset kuin surulliset, ovat tavallisia, sellaisia jotka voisivat sattua kenelle tahansa, koska tahansa. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan (lopultakin!) kohdan 8, "balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja".

Kirja joka maasta -haasteessani haluan tällä kuitata Viron luetuksi. 

Korttitalo on luettu myös blogeissa Kirja vieköön!, Kymmenen puikkoa langalla, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjarouvan elämää.   

Kaupunkilomalla: New York, osa 2

Lauantai 28.10. valkeni aurinkoisena ja helteisenä. Tähän päivään olimme buukanneet pakolliset turistikohteet: päivällä Vapaudenpatsas ja Ellis Island (vähän yli 20 €), illalla Empire State Building (n. 30 €). Näihin kaikkiin olimme ostaneet liput etukäteen. Lauttarannalla myydään lippuja Vapaudenpatsaalle ja Ellis Islandille, mutta niitä on tarjolla rajallinen määrä. Eli jos haluaa varmistaa pääsevänsä kohteeseen niin kannattaa ostaa etukäteen. 

Lauttamatka Manhattanilta Vapaudenpatsaalle kesti noin varttitunnin. Toki ennen lauttaan pääsyä jonotettiin turvatarkastukseen (tiedoksi: rintsikoiden kaarituet hälyttää ja johtaa ohjaamiseen sivulle ja uuteen tarkastukseen), ja Staten Islandille päästyä jonotettiin seuraavaan turvatarkastukseen että lopulta päästiin Vapaudenpatsaalle (jonne ei saa viedä selkäreppuja, ne pitää jättää 2 dollaria maksavaan lukittavaan lokeroon). 

Kääk, joku on kuvannut Vapaudenpatsasta hameen alta...

Vapaudenpatsaalla olisi päässyt itse patsaan sisälle, mutta se olisi maksanut erikseen ja liput olisi pitänyt ostaa etukäteen. Meille riitti jalustalla patsastelu sekä museovierailu. Museossa on mielenkiintoista tietoa patsaan historiasta, muun muassa erilaisia suunnittelumalleja. Loppujen lopuksi valittu versio ei ole kovinkaan erilainen verrattuna ihan ensimmäiseen versioon. Alkuperäinen soihtu on museossa, siinä sitä on historian havinaa. 

Lautta Vapaudenpatsaalta Ellis Islandille kulkee 20 minuutin välein, matka kestää vain muutaman minuutin. Olimme jo tässä vaiheessa aika väsyneitä, emmekä viettäneet Ellis Islandin museossa kuin noin tunnin. Sinänsä harmi, koska siellä olisi ollut paljon kiinnostavaa. Yksi kiinnostavimmista kohteista oli huone, joka kertoo millaisissa oloissa maahanpääsyä odoteltiin.

Kovin on pienet ja epämukavan näköiset punkat. Museossa on lisäksi muun muassa maahanmuuttaneiden dokumentteja; erilaisia matkustusasiakirjoja sekä passeja. Lisäksi on ihmisten valokuvia, ei siitä kun he odottavat Ellis Islandilla vaan esimerkiksi lapsuuskuvia. Unohtamatta ihmisten kotimaistaan tuomaa esineistöä. Tämä on sellainen kohde, joka vaatii enemmän aikaa. Hienoja ovat myös pienoismallit, jotka kuvaavat saaren muodostumista ja laajentumista. Saari on ihmisten rakentama, materiaalina on käytetty maa-ainesta joka on raivattu metrotunneleiden tieltä. 

Täältä palasimme Manhattanille. Hetki kierreltiin kaupoissa, ja illan pimennyttyä suunnattiin Empire State Buildingille. On muuten hassu tunne, kun New Yorkissa ei ainakaan tähän aikaan vuodesta ole hämärää ollenkaan. Puoli seitsemältä on täysin valoisaa, puoli kahdeksalta pussipimeää.

Empire State Buildingissä pääsi "vain" 86. kerrokseen saakka. Käsittääkseni myös observatorio kerroksessa 102 on yleisölle avoin, mutta sinne myös olisi pitänyt olla erillinen, joitakin kymppejä maksava lippu. Komeat näkymät on tästäkin korkeudesta!

Sitten olikin taas nukkumaanmenoaika. Taidettiin kuitenkin valvoa ainakin puoli yhteentoista asti. 

Sunnuntai 29.10. oli viimeinen kokonainen päivä kaupungissa. Kaunista ja lämmintä tänäänkin. Kävelimme 57th Streetiä rantaa kohti, ja rantaa pitkin menimme pyörävuokraamoon. Ajatus oli kiertää Manhattan rantoja pitkin, ja lopuksi kaartaa Keskuspuistoon. Ihan ei onnistunut, sillä saaren eteläosassa oli 9/11 -muistojuoksu. Juoksussa muistettiin ja kunnioitettiin palomiestä, joka juoksi täysissä varusteissa tunneleiden läpi kaksoistorneille pelastamaan ihmisiä, menehtyen kuitenkin itse. Taluttelimme pyöriä puistoalueella ja päädyimme uudelleen muistomerkille. Siellä huomasimme aiemmin näkemättömän kohteen, selviytyjäpuun.

Päärynäpuu paloi pahasti vuonna 2001 mutta jäi henkiin, elää ja voi hyvin. 

Täältä jatkoimme kohti torstain päiväolutpaikkaa, sillä sen vierestä tiesimme pääsevämme takaisin rantaraitille. Pyöräily Manhattanilla oli ristiriitainen kokemus. Maisemat ovat mahtavia, mutta varovaisuutta vaaditaan sillä pyöräkaistoilla liikkuu varsin paljon kävelijöitä ja juoksijoita. Kaikkialla ei kaistoja ole, silloin pyöräillään ajoradalla. Se itse asiassa tuntui melkein turvallisemmalta... New York on pullollaan yksisuuntaisia katuja. Ja kun kadulla on kolme kaistaa rinnakkain, onoikeanpuolimmaisin varattu pysäköidyille autoille. Kaista on niin leveä, että pysäköityjen autojen ja seuraavan ajokaistan väliin jää reilun levyinen tila. Lisäksi autoilijat kunnioittavat pyöräilijöitä. Tööttäyksiä kuuluu jatkuvasti, mutta ne ovat mallia "varokaa, täältä tullaan", ei "mene pois tieltäni törppö". Ihmiset kulkevat niin paljon punaisia päin, että siksi varoitukset ovat tarpeen.

Kaverini totesi että ei uskalla ajaa pyörällä Helsingin keskustassa, naurettiin että "aloitit sitten kaupunkiajon Manhattanilla!" :D Keskuspuiston kulmalla jakaannuttiin, puolet porukasta lähti palauttamaan pyöriä ja puolet jäi pyöräilemään Keskuspuistossa. Taas oli pakko mennä kuvaamaan Jacqueline Kennedy Reservoirille. 

Pyöräilyn jälkeen oli tietysti karmea nälkä, kolmisen tuntia oltiin oltu liikkeellä. Äkkiä hotellille suihkuun ja vaatteita vaihtamaan, sitten syömään. Mentiin Times Squarelle pizzalle. Oli todella hyvää ja rapeaa. En muista hintaa, mutta yksi iso slice maksoi muutamia euroja. Rapeus johtui siitä, että pohja oli hetken uunissa ennen täytteiden laittoa, ja sitten vielä uudelleen. Vatsat täynnä jaksettiin vielä kävellä Macy's-tavaratalo läpi. 

Sitten taas jakaannuttiin, kaksi lähti hotellille ja kaksi Brooklynin sillalle katsomaan iltavalot. Ei ollut niin yksinkertaista miltä kuulostaa... Satuimme olemaan seudulla, jossa oli metroasema pois käytöstä remontin takia. Käveltiin seuraavalle, jossa huomattiin että osa linjoista on suljettu remontin takia. Lappu kertoi, että tämän kirjaimen sijasta kulkee tämä toinen juna, joka pysähtyy alkuperäisen linjan asemilla. Paitsi että ei pysähtynyt, vaikka varmasti mentiin oikeakirjaimiseen junaan. Katsottiin heti kartasta että ei pysähdy sen nimisellä asemalla mihin halutaan, mutta haa, pysähtyy toisella missä voidaan vaihtaa junaa. Ei sitten tajuttu, että jokaisella metrolinjalla oli samanniminen pysäkki, kaikki eri kohdassa katua. No, jäätiin pois ja päätettiin kävellä oikean värisen linjan pysäkille. Leimattiin liput ja mentiin laiturille. Odotettiin.... ja odotettiin... ja odotettiin. C-junia meni monta, mutta ne pysähtyivät 9/11 Memorialille. Päätettiin vaihtaa laituria, mennä toisella junalla vähän matkaa takaisinpäin ja vaihtaa toisella asemalla. No, ei sitten päästy eri laiturille, portti herjasi että lippua on käytetty äsken. Ja ainakin vartti oli väliä. Todettiin että tämähän on tyhmää, jos olet mennyt väärälle laiturille niin et pääse oikealle ennen kuin tietyn ajan kuluttua, josta ei yhtään voi tietää että kuinka pitkä se on. Ei muuta kuin ulos ja kävelemään seuraavalle asemalle. Siellä sitten lopulta oli Brooklyniin asti menevä juna. Todettiin että kyllä me tälle nauretaan vielä joskus. Ja naurettiinkin jo samana iltana. Pienten kiertelyiden jälkeen löydettiin metroasemalta sillalle, käveltiin se läpi ehkä kymmenessä minuutissa ja hypättiin taas metroon.

Tämä metro meni onneksi suoraan 57th Streetille. Asemalta kävelimme vähän matkaa Trump Towerille, katsottiin että jaha, tuollainen. Sitten jatkettiin hotellille. Kello oli vähän yli kymmenen, naurettiin että eipä olla näin myöhään oltukaan ulkona, useimmiten jo nukkumassa tähän aikaan :D 

Maanantai 30.10. oli kotiinlähtöaika. Uloskirjautuminen oli klo 11 mennessä, eli saatiin nukkua aamulla suht pitkään. Pakattiin tavarat, palautettiin avaimet ja lähdettiin. Ensin pysähdyttiin aamupalalle, sitten aloitettiin pitkä metro- ja junamatka lentokentälle. Ohje oli saapua sinne kolme tuntia ennen lennon lähtöä. Tällä kertaa tehtiin lähtöselvitys edellisiltana hotellissa niin saatiin vierekkäiset paikat. Lähtö oli vähää vaille kuusi. Paluulento sujui myötätuulen ansiosta ennakoitua nopeammin, onneksi, koska en saanut nukuttua. Torkuin ajoittain puoli kymmenen ja puoli kahdentoista välillä, mutta ei sitä nukkumiseksi voi sanoa. Tiedättehän, tyyny hiostaa niskaa, viltin alla on kuuma mutta ilman vilttiä on kylmä... 

Tiistaiaamuna 31.10. laskeuduttiin puoli tuntia etuajassa, varttia yli kahdeksalta. Että hups vaan, sinne hävisi yö. Passintarkastus sujui nopeasti ja laukutkin saatiin heti kohta. Sitten ajomatka kotiin ja päiväunille. Jokunen päivä meni aikaerosta toipumiseen. Eikä yhtään helpottanut se, että viikonloppuna olin lauantaina Turussa kirjamessuilla ja sunnuntaina juoksemassa Pirkan Hölkässä Valkeakoskelta Tampereelle... 

Ainoa jatkuvasti yllättävä asia oli hinnat. Kulmakaupassa oli hintalappu leivillä, smoothieilla ja muilla valmistettavilla ruuilla. Sen sijaan hyllyssä olevissa juomissa, pähkinäpusseissa, jogurteissa ymä. ei ollut hintatietoja. Kaikki hinnat kerrotaan verottomina, eli laskun loppusummaan lisätään vero, olikohan se tarkalleen ottaen 8,75 %. Lisäksi ravintoiloissa on annettava juomarahaa 15-20 % laskun loppusummasta. Eli jos annoksen hinta on 15 dollaria, oikea hinta veron ja juomarahan jälkeen onkin noin 22 dollaria. Meidän reissun aikana kurssi oli sellainen että yksi dollari oli 0,86 euroa.

Liikkuminen Manhattanilla on helppoa. Suurin osa kaduista on nimeltään numeroita, ja äkkiä oppii hahmottamaan kuinka pitkä matka on esimerkiksi 45. kadulta 57. kadulle. Tai missä on kahdeksannen avenuen ja 47. kadun kulma. 

Köyhyys on asia, johon törmää jatkuvasti. Metrovaunuissa kulkee ihmisiä kerjäämässä rahaa ja ruokaa. Joillakin metroasemilla nukkuu kodittomia, samoin heitä on katujen varsilla. Se on pysäyttävä näky. Että millaista on, jos koko elämä ja omaisuus mahtuu yhdelle patjalle, huovan alle. 

Mutta kaikkinensa oli hieno reissu! Paljon nähtiin ja koettiin, paljon jäi näkemättä. Yksi kohteista oli High Lane, entiselle junaradalle rakennettu kävelyreitti korkealla maan pinnan yläpuolella. Se oli meillä mielessä ensimmäisenä iltana, seuraavan kerran muistettiin se lähtöpäivän aamuna. Muitakin kävelyreittejä olisi ollut. Lisäksi kiinnostavia museoita, kuten liikennemuseo jossa olisi niin sukellusvene kuin avaruussukkula. Broadwayn teatteriesitys olisi elämys ynnä muuta ynnä muuta...

"Leikkikenttä" manhattanilaisen kerrostalon sisäpihalla

Brooklyn Bridge 

Näkymä Manhattanilta Brooklyniin. Silta jää kuvan ulkopuolelle vasemmalle