Riikka Sandberg: Ørja

 

Riikka Sandberg: Ørja

Otava 2023

395 s. 

1970-luvun puoliväli. Tine saapuu puolisonsa Runarin kanssa Ørjan saarille, heidän tarkoituksensa on esittää Edvard Muchista kertova elokuva. Tinellä on pitkä historia elokuvatyöstä, sillä jo lapsena hän auttoi isoäitiään tämän pyörittämässä elokuvateatterissa. Kesällä hän kulkee projektorin ja filmikelojen kanssa pitäen kiertävää elokuvateatteria. 

Ørjalla kuitenkin tapahtuu asioita, jotka horjuttavat Tineä, Runaria ja heidän avioliittoaan. Runar on viettänyt saarilla paljon kesiä lapsuudesta asti. Jostain syystä Runar on kuitenkin vastahakoinen puhumaan asiasta. Kun Tine löytää vajasta lankanauhurin ja äänitekeloja, hän tempautuu ajassa taaksepäin.

1950-luvun alussa Isabella nauhoittaa elämäänsä. Hänen äitinsä on kuollut, ja Isa ajattelee äitiä jäätikkönä. Tälle hän kertoo saarten tapahtumista. Kun veneenrakentaja-isä luopuu työstään, Isa rakentaa viimeisen veneen valmiiksi ja myy sen Ørjan saarien viimeisellä, viidennellä saarella, asuvalle erakolle. Tuo saari kiehtoo Isaa ja hän alkaa käydä siellä säännöllisesti, aina niin että erakko on poissa. Saari ei kuitenkaan ole autio. Isan elämä muuttuu, hän erkanee vähitellen entisestä ja piittaa yhä vähemmän siitä, mitä muualla saarilla tapahtuu. Hänestä itsestään tulee yhä erakkomaisempi. Piano ja lankanauhuri ovat hänelle korvaamattomia. 

Vuosien kuluessa Isan ja Tinen tiet lähestyvät toisiaan. Äänitteitä kuunteleva Tine kokee yllätyksen toisensa jälkeen, eivätkä ne aina ole miellyttäviä. 

Tuuli ärjyi minua palaamaan takaisin, mutta painoin kasvot alemmas, suojasin korvia. 

Päässäni vilisi. Talo oli upea, elokuva sopisi sinne hienosti, ja silti emmin, en osannut päättää - mikä ihme minuun oli mennyt. 

Nostin päätäni. Minä olin todella tässä, olin uskaltanut tänne asti ja löytänyt äänitteiden ansiosta hienon talon. Päästin kosteat hiukset vapaiksi ja annoin tuulen pauhata. En kuullut muuta, ja hiljalleen alkoi tuntua siltä, että tuuli ei yrittänyt häätää minua. Se piteli minua, tein sen kanssa sovinnon.

Avasin silmät. Horisontissa ei näkynyt vielä lauttaa, mutta vahdin vettä herkeämättä. Nuohoojat oli mainittu äänitteillä, Lars oli mainittu äänitteillä. Kun lautan väri ilmaantuisi taivaanrantaan, lähtisin satamaan jututtamaan Larsia. Saisin selville talon omistajan nimen, saisin äänittäjän nimen - Lars oli tuntenut molemmat. 

Tarina on voimakas ja karun kaunis. Sään armoilla oleva saarirypäs on kiinnostava tapahtumapaikka molemmilla aikatasoilla. Lankanauhuri äänitteineen tuntuu lähes eksoottiselta esineeltä, ja se sitoo aikatasot hienosti yhteen. Ihmisten yksinäisyys, vaikka he olisivat ihmisjoukon ympäröimänä, on koskettavaa. Kaikilla on painolastinsa, jonka kanssa itse kukin yrittää elää niin normaalia elämää kuin voi. 

Aikatasot olivat yllätys, niin usein kahden tai useamman ajan tarinassa myöhempi / myöhäisin taso on nykyhetki. Tässä tapauksessa 1970-luku toimii ehdottoman varmasti paremmin kuin mikään 2000-luvun vuosikymmen. 

Todella vahva esikoisteos! 

Ørja on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen kuisketta ja Kirjallisia. 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Kansi Päivi Puustinen

Otava 2023

175 s. 

Fyysisesti pienikokoinen kirja, josta ei voi kertoa vain parilla sanalla. Joel Haahtela on jälleen kirjoittanut pienoisromaanin, joka laajenee hyvinkin suureksi. 

Nimettömäksi jäävä mies on varma, että hän kuolee pian. Ennen kuolemaansa hän haluaa tehdä perhoskirjan kuparipainatustekniikalla ja niin, että hän maalaa kirjan kuvat käsin. Työmäärä on iso eikä kirjalla ole mahdollisuutta kaupalliseen menestykseen, mutta silti se on tehtävä. 

Mies matkustaa Englantiin pitkäaikaisen kirjeystävänsä, perhoskerääjä Sergein luokse. Tällä on mittava kokoelma erilaisia perhosia, joista mies valitsee suosikkinsa. Piirtäminen ja maalaaminen on hidasta. Työ etenee vähän kerrallaan, ja sen ohessa mieskaksikko käy ajatuksia herättäviä keskusteluja. 

Kumpuilevat niityt jatkuivat kohti sisämaata, missä ne alkoivat laskostua syviksi laaksoiksi ja poimuiksi. Niin kuin Atlantti olisi jatkunut maanpäällisessä muodossa ja jähmettynyt vuosituhansien kuluessa paikalleen. Aika ajoin tarkistin suunnan puhelimestani. Lokit kirkuivat ja tulin lähemmän rantaa, tunsin meren leväisen tuoksun ja näin aaltojen murtuvan mustia kallioita vasten. 

Illan hämärtyessä saavuin kapean soratien päähän ja näin kauempana puutarhan ympäröimän harmaakivitalon. Pihaa valaisi lyhty, sivurakennuksen edessä kohosi valtava, satoja vuosia vanha tammi. Syreenipensaat reunustivat puutarhaa, ja olin varma, että kesäöinä niiden kätköistä kuului kiitäjien ja kehrääjien taukoamaton surina. Postilaatikossa luki Sergein nimi. Niityllä lainehti yön sumua, ja minusta tuntui että olin saapunut maailman laidalle, sen viimeiselle vartioasemalle. 

Kirja on tuttua Haahtelaa. Kieli on todella kaunista, ja monet lauseet haluaa lukea uudelleen. Päähenkilö on esitetty melkein viitteenomaisesti, hänestä saadaan tietää vain hitusia. Esimerkiksi ulkonäköä ei kuvata ollenkaan, sen sijaan nähdään palasia hänen lapsuudestaan. Kaksi muuta hahmoa, Sergei ja Saara ovat konkreettisempia. 

Tarina on todella mielenkiintoinen. Mukaan valitut perhoset ovat harvinaisia ja jo pelkästään siksi kiinnostavia. Välillä katselin kannen perhosia; pääseekö jompikumpi niistä osaksi perhoskirjaa? Miesten keskustelut menevät välillä hyvinkin syvällisiksi, mutta niitä tasapainottamassa on arkisia tapahtumia molempien menneisyydestä. Konkreettiset asiat juurruttavat lukijan hetkeksi paikalleen.

Koin kuitenkin, ettei tämä ollut ihan yhtä hyvä kuin Haahtelan edelliset pienoisromaanit. Mielestäni perhoskirjan tekeminen jää varsin vähälle, olisin mielelläni lukenut siitä lisää. Lisäksi viittauksia erilaisiin kulttuurin ja uskonnon asioihin on lähes joka sivulla, mikä alkoi minulle tuntua jo hiukan raskaalta. Josef Sudekin valokuvat, Quinta da Regaleiran taikapuutarha, lukuisat kirjailijat ja kirjat, venäläiset emigrantit, monet taiteilijat, Raamattuviittaukset... Tuntui että melkein joka sivulla oli jotain, minkä olisin halunnut googlettaa. Samalla mietin, että kuinka laaja lukukokemus olisikaan, jos olisin lukenut kaikki tarinassa mainitut kirjat ja nähnyt kaikki taulut, kun se jo nyt kasvoi hurjasti sivumääräänsä suuremmaksi. 

Kuten Haahtelan kirjat aina, tämäkin kestää monta lukukertaa. Ihan varmasti joka kerralla tulee uusia ajatuksia ja oivalluksia. Kaunis kieli ja rauhallinen tunnelma kehottavat pysähtymään. On helppo unohtaa kiire ja uppoutua pumpulinpehmeään tarinaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun". 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirsin Book Club. 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

Kansi Tommi Tukiainen

Like 2022

408 s. 

Marraskuussa 1919 kauppaneuvos Nylanderin pihaan saapuu rääsyläinen. Jostain syystä Nylander kutsuu Aulis Haatamaksi esittäytyneen hahmon sisään ja palkkaa autonkuljettajakseen. Pian hän ja koko kaupunki saavat huomata, ettei Haatama ole lainkaan sitä miltä näyttää. Hintelän kuoren alla on ahne ja häikäilemätön mies, joka ei lainkaan epäröi käyttää toisten heikkoja kohtia hyväkseen. Pirtun salakuljetuksesta alkanut liiketoiminta laajenee nopeasti, ja pian Haatama on mukana lähes kaikessa kaupungin yritys- ja kiinteistötoiminnassa. Kaupunkilaiset sekä pelkäävät että ihailevat häntä. Hän antaa töitä hyvinkin hövelisti, usein jo ensikohtaamisella. Kaikki työt eivät kuitenkaan kestä päivänvaloa, ja Haatamalla on valta tuhota yhtä nopeasti kuin pelastaa. 

Marraskuussa 1939 kaupunkiin saapuu vieras, joka muuttaa kaiken. 

"Minähän sanoin, ettei Haatamalle yksi putiikki riitä", Erkki Kivirinta muistutti vaimoaan. "Jo antiikin Roomassa orjat pääsivät joka vuosi yhdeksi päiväksi isäntien paikalle, mutta Haatamalle ei yksi päivä riitä, tai hän tekee päivästään vuoden pituisen. Usko pois, Joona tulee vielä ulos valaan vatsasta ja irvistää."

Kauppaneuvos Nylander olisi saattanut ajautua ahdinkoon, jollei hän olisi omistanut sahaa. Rakennustoiminta oli elpynyt niin, että kaikki puunjalostusteollisuus kukoisti. Luotettavia tuloja Nylander sai myös vuokrataloistaan, mutta toisaalta kaupungin silmäätekevissä piireissä juoruttiin uuden asuinalueen rakentamisesta koituneista valtavista veloista. Kauppaneuvos oli lakkauttanut tai myynyt monta liikettä ja kun Haataman huhuttiin aikovan perustaa työväentalon viereen matkustajakodin, salongeissa ja keittokomeroissa todettiin itsestäänselvyytenä, että entinen autonkuljettaja oli päättänyt varastaa entisen työnantajansa hotellin asiakkaat. 

Alusta asti minua vaivasi kirjan heikkikännömäinen tunnelma. Ajatukset menivät väistämättä Runoilijaan ja myös Ihmishämärään, joissa synkkä, pahantahtoinen hahmo piinaa ihmisiä halki vuosien, vuosikymmenien, jopa vuosisatojen. Kaupunkilaiset tekevät sopimuksia Haataman kanssa, epäillen niiden järkevyyttä mutta pystymättä vastustelemaan. Haatama pitää ihmisiä otteessaan juuri niin kauan kuin heistä on hänelle hyötyä. Ihmiset alistuvat kohtaloonsa, joku ehkä vähän yrittää vastustella mutta luopuu siitä nopeasti. 

Muuten kyllä tykkäsin tästä. Synkkyys ei ole liian synkkää, vaikka tuntuukin siltä että kesiä ei ole ollenkaan vaan ikuinen marraskuu vallitsee. Ihmiset eivät pysty vastustamaan Haatamaa, mutta moni löytää hänen tarjoamiensa mahdollisuuksien ansiosta itsestään ihan uusia puolia. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, ja jostain syystä pidin heistä kaikista. Tarinaa seurataan todella monesta näkökulmasta, mutta sitä kautta nähdään laajasti Haataman merkitys kaupungille niin hyvässä kuin pahassa. Kirjassa on noin 400 sivua, mutta tuntuu kuin se olisi ollut tuplasti pidempi. Ei helppoa luettavaa, mutta todella vangitsevaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 25, "kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on toiseksi henkilöksi tekeytyminen. 

Kirja on luettu myös blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet, Amman lukuhetki ja Kirjasähkökäyrä.

Marianne Cedervall: Varjo yössä

 

Marianne Cedervall: Varjo yössä

Ruotsinkielinen alkuteos Av skuggor märkt (2015)

Suomentanut Riie Heikkilä

Otava 2023

304 s.

Taas uusi ruotsalainen dekkarisarja, vaikkakaan ei esikoiskirja. Cedervallilta on suomennettu kaksi kirjaa vuosikymmen sitten, mutta jostain syystä Mullvaldsin murhat - sarjaa on alettu kääntää vasta nyt. No, parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Anki Karlsson muuttaa Tukholmasta Mullvaldsiin, eikä mene kuin hetki kun hän tulee sotketuksi mukaan outoihin, pian myös vaarallisiin asioihin. Takakannen mukaan "joku harrastaa ilkivaltaa", mutta se on varsin lievästi sanottu, kyseinen ilkivalta on varsin rajua. Pian Ankin pihasta löytyy ruumis, eikä kuolemantapaus jää ainoaksi. Ja koska Anki on muualta tullut, hän on mitä mainioin epäilyksen kohde. Vaan Ankipa liittoutuu eläkeläispoliisi Tryggven kanssa, ja yhdessä he sekä etsivät johtolankoja että pohtivat mahdollisia tapahtumalinjoja. Tiivis, päällepäin idyllinen kyläyhteisö kätkee salaisuuksia, jotka Anki aikoo kaivaa esiin. 

Tryggve laski soppalusikan alas ja risti kätensä leuan alle.

"Luulen että sinulla on sama juttu", hän sanoi. "Sinunkin sormenpäitäsi syyhyttää."

"Minunko? Ei sinne päinkään! Vaikka toki ajattelen tapahtumia koko ajan. Sitä en voi kiistää."

"Haluat pistää nokkasi toisten asioihin", Tryggve sanoi. 

Anki sivuutti miehen kommentin ja sai idean. Omasta mielestään aivan loistavan idean. 

"Minulla olisi ehdotus", hän sanoi.

"Anna tulla", Tryggve vastasi, ja Anki oli näkevinään kiinnostuksen välähdyksen miehen silmissä.

Kalakeitto oli taivaallista, ja Anki salli itselleen muutaman lusikallisen ennen kuin jatkoi ideansa selittämistä. 

"Ehdotan että teemme rauhan, Tryggve."

Tryggve kohotti kulmiaan.

"Teemme rauhan?"

"Niin. Sitä mieltä minä olen."

Tryggve mursi itselleen palan leipää ja upotti sen keittoon. 

"Jaa, ei kai se hirveän vaikeaa voi olla. Kunhan vain lakkaat olemasta niin itsepintainen ja härkäpäinen."

"En kai minä ole härkäpäinen! Sinähän aina olet niin pirun yrmeä."

Tryggve ei välittänyt vastata Ankin huomioon.

"Mikä koko ehdotuksesi on? Että teemme rauhan ja siinä se?" hän kysyi. 

"Ei ollenkaan. Ehdotan että alamme tehdä yhteistyötä. Mitäs sanot? Nolataanko nuo nuoret maitoparrat ratkaisemalla rikos itse?"

Anki nyökkäsi lähes huomaamattomasti kohti Tryggven entisten kollegoiden pöytää.

Cosy crimeksi tämä luokitellaan kansiliepeessä, mutta moneen muuhun sen genreen kirjaan verrattuna tapahtumat ovat kyllä hurjempia. Sävy on selvästi synkempi kuin esim. Richard Osmanin tai Eppu Nuotion kirjoissa. 

Tykkään Ankin hahmosta, hän on utelias mutta ei liian päällekäyvä tai nokkava. Hänellä on islanninhevosia, mikä osaltaan nostaa hänet mieleenpainuvaksi. Ragnar on pakollinen iljetys, mutta muista hahmoista saadaan tietää ehkä yllättävänkin vähän. Saa nähdä, muuttuuko tilanne seuraavissa osissa. Ruotsiksi sarjaa on ilmestynyt jo kuusi osaa. Kävin tänään hakemassa kirjastosta kakkososan, mielenkiinnolla seuraan onko tämä ruotsalaisversio Louise Pennyn Gamache-sarjasta. Kiinnostaa myös, riittääkö Mullvaldsissa rikoksia ja rikollisia moneen kirjaan, vai päätyykö Anki selvittelemään tapauksia jossain muuallakin. 

Helmet-lukuhaasteessa täytän kohdan 45, "kirja sopii haastekohtaan johon olet jo lukenut kirjan". Tämä olisi mennyt kohtaan 8, "kirja kertoo pienestä kaupungista".  Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on lemmikin tai kotieläimen ottaminen.

Jenny Fagerlund: Kesä suuret ja pienen salaisuudet

Jenny Fagerlund: Kesän suuret ja pienet salaisuudet

Ruotsinkielinen alkuteos Mitt hemliga liv (2020)

Suomentanut Antti Saarilahti

Gummerus 2022

304 s.

Moa perii yllättäen isoäitinsä kalustetun asunnon Tukholman Södermalmilta. Hän on hämmästynyt mutta myös hämillään. Asunto on tuttu ja rakas, mutta samalla se muistuttaa Moan ja isoäidin riidasta. Kun Moa alkaa siivota asuntoa myyntikuntoon, hän huomaa kiintyvänsä siihen yhä enemmän. Kun hän ottaa sinne isänsä koiran hoitoon, se alkaa tuntua yhä enemmän kodilta. Moan poikaystävä Ruben ei ole asiasta lainkaan innoissaan. Hän ei siedä nuhjuista asuntoa vaan haluaa heidän ostavan yhteisen kodin, uuden ja modernin, ihan toiselta suunnalta Tukholmaa. Moa yrittää kovasti olla Rubenille mieliksi, mutta ajautuu salaamaan tältä asioita. Vielä kun perintöasuntoon alkaa tipahdella isoäidin kirjoittamia kirjeitä, Moa kiinnittyy isoäitiin ja asuntoon yhä tiukemmin.

”Mummi sai päähänsä kaksitoista vuotta sitten, että hänpä muuttaa Tukholmaan, ja ennen kuin ehdimme reagoida, hän oli ostanut asunnon ja oli jo järjestelemässä muuttoa täyttä häkää.”

”Kuinka vanha hän oli silloin?”

”Kahdeksankymmentäviisi.”

”Suuri elämänmuutos.”

”Me kaikki yllätyimme kovasti, mutta hän oli pysäyttämätön. Minusta oli kuitenkin hienoa, että hän uskalsi. Hän oli aina ollut sellainen, ei empinyt vaan antoi vain mennä. Kun hän täytti kahdeksankymmentäkuusi, hän matkusti ryhmämatkalla Kiinaan.”

Artur nauraa hörähti ja keskeytti puuhansa. ”Kuulostaa ihailtavalta naiselta.”

”Sitä hän on… oli” Moa huokaisi syvään. ”Totta puhuen on aika kauheaa, että kaikki hänen tavaransa ja kaikki, missä hän on ollut mukana, vain heitetään menemään.”

”Mutta voithan sinä säästää osan.”

”Niin minä aionkin. Ja aion pyytää jotakuta arvioimaan huonekalut. Mummilla oli joitain todella hienoja esineitä.”

Olen lukenut tänä vuonna jo nyt enemmän viihdekirjallisuutta kuin monena vuonna yhteensä, mutta olen näköjään onnistunut valitsemaan minua viihdyttäviä, ei liian hömppää olevia kirjoja. Toki tässäkin on tiettyä ennalta-arvattavuutta mieskuvioissa, mutta miesasiat eivät ole tarinan päälinja vaan ne pysyvät sivuosassa. Tärkeintä on isoäidin asunto, se mitä se on merkinnyt ennen ja mitä se merkitsee nyt, myös millaisen tulevaisuuden se voi antaa. Kirjeiden kautta Moa kohtaa uuden puolen isoäidistä, ja oppii samalla asioita itsestään. Hassua kyllä, tässä tuntuu olevan enemmän antiikkiesineitä kuin Antiikkikahvila-sarjassa. Moa on töissä huutokauppakamarilla, ja saa siellä työskentelevältä Arturilta apua asunnon sisustamiseen ja remontointiin liittyvissä asioissa. Mielenkiintoista!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, ”kirjan nimessä on ja-sana”. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 2, ”kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta”, 13, ”kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs” sekä 42, ”kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa”. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on muutos parisuhteessa.

Clare Pooley: Joka päivä laiturilla 5

 

Clare Pooley: Joka päivä laiturilla 5

Englanninkielinen alkuteos The People on Platform 5 (2022)

Suomentanut Ulla Selkälä

WSOY 2023

407 s.

Lontoo. Juna Hampton Courtilta Waterloohon. Joka aamu samat ihmiset yhteen suuntaan, illalla toiseen suuntaan. Toiset tunnistetaan, mutta ei tervehditä saati keskustella. Kunnes yhtenä päivänä tapahtuu jotain mullistavaa. 

Yksi matkustajista on tukehtumassa viinirypäleeseen, toiset huomaavat hädän ja apu löytyy. Pian kuusi matkustajaa tutustuu toisiinsa paremmin ja alkaa odottaa päivittäisiä junamatkoja. Heistä jokaisella on omat ongelmansa, sellaiset joista he eivät ole voineet kertoa kenellekään. Junamatka mahdollistaa ystävystymisen vähän kerrallaan, ja ongelmien purkamisen pala kerrallaan. Eri ikäisillä henkilöillä on erilainen näkökulma asioihin, mikä saa toiset havahtumaan ja katsomaan ongelmiaan uudella tavalla. 

"Piers!" hän hihkaisi. "Oli todella ystävällistä varata Lululle ja minulle paikka!"

"Se ei ollut ihan helppoa", Piers vastasi. "Piti käyttäytyä kuin mikäkin teflonkuorinen jäärä ja teeskennellä, etten huomannut sitä loputonta mulkoilua ja kielennaksuttelua."

"Se oli varmasti vaikeaa sinulle", Iona sanoi. "Miten ihana lopetus suurenmoiselle päivälle. Tämä on gin tonicin paikka! Onneksi minulla on mukana kaksi lasia. Ja pähkinöitä. Ja lautasliinoja."

"Onko sinulla siellä koko herkkupuoti?" Piers kysyi.

"Noudatan työmatkailun viidettä sääntöä. Varaudun aina kaikkeen", Iona sanoi. "Minulta löytyy myös apu, jos sukkahousuihisi tulee silmäpako, joudut ampiaisen pistämäksi tai kuukautisesi alkavat yllättäen."

"Se olisikin todella yllättävää", Piers sanoi. 

"Sama täällä", Iona säesti. "Se tamponi on kulkenut laukussa vuodesta 2014 asti."

Piers näytti hiukan kiusaantuneelta. Ei selvästikään ollut täysin sinut naissukupuolen biologisten lainalaisuuksien kanssa. 

"Taisi olla liikaa informaatiota", Iona sanoi. "No, mitenkäs sinun päiväsi on mennyt?"

"Ei kovin hyvin", Piers vastasi, mutta ilmeestä näki että se oli todella alakanttiin sanottu. Ionasta tuntui kuin hän olisi Nalle Puh, joka törmää Puolen hehtaarin metsässä Ihaa-aasiin. Hän oli pikkuisen harmissaan voittajatunnelmansa latistamisesta. 

"Haluatko purkaa sydäntäsi?" hän kysyi kukistaen ärtymyksensä. Tästä elämänilosta riittää nyt kyllä vähän jaettavaksi asti, hän sanoi mielessään tiukasti. 

"Onko sinulle tullut koskaan sellaista tunnetta, että koko elämäsi on kuin huojuva torni ja jos siitä poistaa vielä yhden palikan, koko hökötys sortuu?" Piers kysyi. 

"Itse asiassa on", Iona vastasi ja yritti hätistellä HR-päällikkö Brendan epämiellyttävää kuvaa pois mielestään."

Iona on legenda, joka oli kuuluisuus vuosikymmeniä sitten. Nyt ura naistenlehden toimittajana on uhattuna, koska lehden nuori polvi pitää häntä liian vanhana. Piers ylläpitää kulissia rahamaailman menestyjänä, vaikka menestys on ohi ja hänen intohimonsa muualla kuin sijoituksissa. Martha on opiskelija, jota kiusataan yhden leviämään lähteneen valokuvan takia. Sanjay yrittää elää elämäänsä tuppautuvan äidin katseen alla. David on jumissa elämässään ja avioliitossaan, muttei uskalla muuttaa mitään. Emmien elämä vaikuttaa täydelliseltä, kunnes hän ymmärtää sekä työnsä että parisuhteensa olevan kaukana täydellisestä. 

Kuusikko täydentää toisiaan mukavasti, ja pidän siitä että heidän ongelmansa ovat ihmisen kokoisia. Ei ole sellaista, että kun yksi asia on saatu puitua niin jonossa on kahdeksan toinen toistaan kamalampaa lisää. Arkisia ongelmia, joiden selvittämiseen ei ole voimavaroja yksin, mutta yhteistyön voimalla on. Tietenkään kaikki ei etene suoraviivaisesti, vaan ennen kirjan päätepysäkkiä hahmot kohtaavat pettymyksiä ja on heillä keskinäistä kinasteluakin. 

Onhan tämä vallan mukavaa luettavaa. Viihdekirjallisuudeksi luokiteltu kirjastossa, ehkä turhaan. Tässä on tavallisia ihmisiä tavallisine ongelmineen. Miesjahti-sähellystä tai siirappista rakkautta on turha etsiä. 

Joka päivä laiturilla 5 on luettu myös blogissa Kirjapöllön huhuiluja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirja on julkaistu alunperin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä". Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs" tai Clare 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa". 

Roy Jacobsen: Näkymättömät

 

Roy Jacobsen: Näkymättömät

Norjankielinen alkuteos De usynlige (2013)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna 2022

214 s. 

1900-luvun alku Barrøyn saarella, asukkaina viisi saman perheen jäsentä. Isä Hans Barrøy, vaimonsa Maria, isänsä Martin, sisarensa Barbro ja tyttärensä Ingrid. Saari on samaan aikaan pieni ja iso, noin kilometrin pitkä ja puolisen leveä. Perheelle siellä on kuitenkin kaikki. 

Ingrid menee mantereelle kouluun, mutta ei viihdy siellä. Kaksi viikkoa koulussa on tuskaa, kaksi viikkoa saarella kuluu liian nopeasti. Kun elää niin eristyksissä, on vaikea olla muiden kuin perheenjäsenten kanssa. 

Hansilla on monenlaisia visioita, miten kehittää saarta ja perheen toimeentulomahdollisuuksia. Osa ideoista tuntuu melko suureellisilta, mutta Hans on päättäväinen. Vuosien kuluessa elämä sekä muuttuu että pysyy ennallaan. Ingridin varttuessa aikuiseksi hänelle tulee yhä suurempi vastuu asioiden sujumisesta, mutta milloinkaan hän ei ole yksin. Saarella asuu vain tämä yksi perhe, mutta siihen liittyvät uudet jäsenet tulevat tiiviiksi osaksi kokonaisuutta. Erimielisyyksiä tulee, mutta lopulta kaikki ymmärtävät, mitä pitää tehdä jotta perhe voi elää saarella jatkossakin. 

Ensimmäinen talvimyrsky sen sijaan - se on jotain vallan muuta. 

Se on joka kerta yhtä valtava ja iskee armottoman totisesti, he eivät ole kuunaan kokeneet moista, siitä huolimatta että se sama tapahtui viime vuonna. Juuri tästä johtuu käsite miesmuisti, he ovat nimittäin jo unohtaneet, millainen se viimevuotinen myrsky oli, koska ihminen ei voi kuin yrittää parhaansa mukaan selvitä hengissä halki helvetin ja karkottaa se sitten muististaan mahdollisimman nopeasti. 

Nyt heillä on yllään myrsky, joka on riehunut hupenemattomin voimin yli vuorokauden. Vaahtoriekaleet lentävät kuin keltaiset villatupot pitkin saarta, sade on kuin haulikuuro eikä tulvavuoksi suostu laskemaan. Hans on käynyt ulkona kolmesti ja sitonut kiinni sellaistakin, mitä ei olisi uskonut mahdolliseksi kiinnittää. Hän näki tuulen lennättävän yhden lampaista mereen ennen kuin hänen onnistui salvata loput venevajaan, he eivät näet ole vielä teurastaneet eikä kaikille lampaille ole muualla kattoa pään päälle, ja siellä sisällä hän kiinnittää ne liealla veneeseen, jonka vielä varmuuden vuoksi sitoo kiinnitysköydellä, on suorastaan naurettavaa, mitä miehen päähän pälkähtää tehdä, kun häneen on iskenyt Ensimmäinen talvimyrsky. 

Oi että, tykkäsin tästä valtavan paljon! Ihanan karu ympäristö, mutta kuitenkin sellainen missä voi elää ilman ylivoimaista ponnistelua. Hahmoja on riittävän vähän, jotta he tulevat tutuiksi ja läheisiksi. Hahmot ovat keskenään tosi erilaisia, mutta niin että he täydentävät toisiaan. Välillä on havaittavissa me vastaan muut -henkeä, se ilmenee silloin kun saari on uhattuna. Vaikka Barrøyt asuvat muista erillään, ei toisilla ole oikeutta huijata heitä. 

Pirkanmaan kirjastoista en löytänyt Jacobsenilta teoksia vuoden 2013 jälkeen, onkin mielenkiintoista nähdä kuinka pitkä sarja on tulossa. Ja mitä niissä tapahtuu; tämä avausosa tuli selkeästi päätökseen eikä jättänyt sellaista oloa, että kyseessä oli vain johdanto johonkin mitä tulevissa osissa tapahtuu. Hieno tarina itsessään. 

Tämä on luettu myös blogissa Kirjavinkit.