Håkan Nesser: Den sorgsne busschauffören från Alster

 

Håkan Nesser: Den sorgsne busschauffören från Alster

Albert Bonniers Förlag 2020

Äänikirjan lukija Reine Brynolfsson

Håkan Nesserin kirja on ilmestynyt tänä vuonna suomeksi, jo keväällä ihmettelin suomenkielistä nimeä Koston jumalatar ja nyt ihmettelen sitä vielä enemmän. Kyllähän Nemesis mainitaan muutaman kerran, mutta tämä on kuitenkin ennen muuta tarina alsterilaisesta bussikuskista Albin Rungesta. 

Vuonna 2008 Runge ajoi bussilla kolarin, jossa kuoli lähes 20 ihmistä. Muistiinpanoissaan hän kummastelee, miksi hän jäi eloon. Ajamisesta ei tullut onnettomuuden jälkeen enää mitään, joten hän jättäytyi pois. Vähän myöhemmin hänen vanhempansa kuolivat jättäen varsin huomattavan perinnön. Niinpä Runge saattoi heittää taloushuolet mielestään. 

Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen Runge alkoi saada uhkauskirjeitä ja -soittoja. Kirjeiden allekirjoittaja oli Nemesis, koston jumalatar. Runge kertoi uhkauksista poliisille, mutta nämä eivät päässeet lähettäjän jäljille. Kun Rungelle ilmoitettiin hänen kuolinpäivänsä, poliisi tietenkin alkoi suojella häntä. Elettiin yhä vuotta 2013 kun Runge puolisoineen lähti poliiseilta salaa matkalle, jonka aikana hän katosi jäljettömiin.

Tarinan nykyhetki on vuosi 2018. Gunnar Barbarotti ja kumppaninsa Eva Backman ovat parin kuukauden mittaisella virkavapaalla pohjois-Gotlannissa. Kukapa siellä tuleekaan Barbarottia vastaan punaisella polkupyörällä, ellei Albin Runge! Vai... tuleeko sittenkään? Mies ja polkupyörä pysyvät näkymättömissä, eikä paikallisista oikein ole apua. Kukaan ei tiedä pyöräilevästä miehestä mitään. Mutta koska Barbarotti on äärettömän kärsivällinen ja myös sinnikäs, hän ei luovuta ennen kuin saa kysymyksiinsä sellaisia vastauksia, joihin voi tyytyä.

Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka lukee suosikkini Reine Brynolfsson. Kuuntelin häntä ensimmäistä kertaa Nesserin kirjan De vänsterhäntas förening lukijana, ja silloin jouduin kelaamaan monta kertaa taaksepäin huomattuani, että kuuntelin tarinan sijaan ääntä. Nyttemmin olen kuunnellut muutaman muun hänen lukemansa kirjan, ja pystyn jo seuraamaan tarinaakin. Hänen rauhallinen, tasainen äänensä sopii erinomaisesti Nesserin rauhallisiin, hitaasti eteneviin ja jännitykseltään vähäisiin tarinoihin. 

Tarinaa kerrotaan sekä Barbarottin että Rungen näkökulmasta, mikä on onnistunut ratkaisu. Rungen muistiinpanot valaisevat hahmoa, joka ei esiinny elävänä montaa kertaa. Barbarotti on oma itsensä, paljon pohtiva ja hätäilemätön. Hän ei säntää suin päin minnekään, vaan suunnittelee siirtonsa tarkasti. 

Tarina on hidastempoinen mutta se säilyttää mielenkiintonsa koko ajan. Rungesta ja hänen elämästään paljastuu vähän kerrassaan asioita, jotka täydentävät kokonaiskuvaa. Silti ihan loppuun asti saa jännittää, mitä yllätyksiä vielä tulee vastaan. 

Paloittelua ja verellä seinään kirjoitettuja symboleita kaipaavalle tämä saattaa olla tylsä, mutta minä tykkäsin kovasti. Kaiken teknologian keskellä on todellakin rentouttavaa uppoutua kirjaan, jossa asioita selvitetään ihmisiä tapaamalla ja keskustelemalla. Kirjoittaisipa Nesser vielä paljon lisää!

Suomennos on luettu jo esimerkiksi blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi ja Kirja vieköön! 

Jo Nesbø: Mustasukkainen mies ja muita kertomuksia

 

Jo Nesbø: Mustasukkainen mies ja muita kertomuksia

Norjankielinen alkuteos

Sjalusimannen og andre fortellinger (2021)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Johnny Kniga 2021

301 s.

Jo Nesbø on yksi suosikkikirjailijoitani osin siitä syystä, että hän ei ole pitäytynyt ikuisesti yhdessä sarjassa ja hahmossa vaan on tehnyt myös yksittäisiä kirjoja. Tällä kertaa hän on ehkä hieman yllättäen kirjoittanut novellikokoelman, jonka seitsemän kertomusta käsittelevät keskenään hyvin erilaisia murhia. Harry Hole -sarja etenkin on melko väkivaltainen, tämä sen sijaan on varsin veretöntä ja lähes jännityksetöntä toimintaa. Novelleissa on kuitenkin kaikissa joku erikoinen juttu, jonka lukija saattaa oivaltaa tarinan edetessä tai sitten ei.

Pidin kaikista tarinoista, on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta valita suosikkia. Avausnovelli Lontoo kertoo elämäänsä pettyneestä naisesta, joka on tilannut oman murhansa. Hän ei tiedä koska ja missä se tapahtuu, mutta sen hän tietää että seuraavan kolmen viikon kuluessa kuitenkin. Lentokoneessa matkalla Lontooseen hän avautuu vierustoverilleen, josta saa ymmärtäväisen kuuntelijan. Ennen naisen kuolemaa Lontoo on oleva heidän. Mustasukkainen mies kulkee kiipeilyn maailmassa, päähenkilö kertaa oman elämänsä tragediaa etsiessään ensin yhtä ja sitten kahta kadonnutta miestä. Jonon päähenkilö saa tarpeekseen etuilijoista. Jätteitä seuraa Ivaria krapulapäivänä töissä, kun hän on epävarma siitä mistä on saanut haavan otsaansa. Tunnustus on ehdottoman ovela tarina siitä, kuinka syyllinen paljastaa miten aiheutti toisen henkilön kuoleman. Odd kertoo kirjailijasta, joka saa yhtäkkiä tarpeekseen ja haluaa muuttaa niin elämänsä kuin kirjoitustapansa. Mitä tapahtuu kirjoituskyvylle, kun elämään tulee uusia ihmisiä? Korvakoru kierrättää lukijaa mustasukkaisessa mielessä, epäilyn ja siitä vapautumisen ja uuden epäilyn kierteessä.

Hän pudisti päätään. Mutta käsi piti yhä kiinni köydestä. ”Sinä et selvästikään ole mikään tarinankertoja, Nikos.”

”Pitää paikkansa.”

”Sinulla ei esimerkiksi ole mitään todisteita.”

”Mikä saa sinut uskomaan niin?”

”Jos sinulla olisi todisteita, et olisi tullut tänne yksin, siinä tapauksessa minut olisi pidätetty kauan sitten. Ja satun tietämään, että olet lopettanut työsi poliisin palveluksessa. Nykyään istut Kansalliskirjastossa ja luet kirjoja, eikö totta?”

”Ei”, minä sanoin, ”Istun Gennadius-kirjastossa.”

”Mistä tässä vierailussa siis on kysymys? Onko vanha mies tullut kalastelemaan todisteita jutussa, joka ei anna hänelle rauhaa, koska hän ei enää olekaan aivan varma siitä, että löysi totuuden?”

”On totta, etten saa rauhaa”, minä sanoin. ”Mutta se ei johdu tästä jutusta. Eikä pidä paikkaansa, että olen täällä kalastelemassa todisteita, sillä ne minulla on jo.”

”Valehtelet.” Köyttä pitelevän käden rystyset muuttuivat valkoisiksi.

Novelleja yhdistää kuoleman ja elämän häilyvä raja. Yksi päätös, yksi nopea teko, ja monen ihmisen elämä saattaa muuttua pysyvästi. Avausnovellin naista lukuun ottamatta kukaan ei odota kuolevansa, ja toisinaan kuolema on yllätys sen aiheuttajallekin. Hämmentävää on se, mitä tappajille käy tekojensa jälkeen.

Olen lukenut muutamia nuivia arvioita kirjasta, mutta minä tykkäsin siitä todella paljon. Jännitystä ei juuri ole, mutta tarinoina kaikki ovat hienoja. Pidän siitä, että kaikissa on joku kohta, joku hetki jolloin tarinan maailma vinksahtaa vinoon eikä paluuta enää ole. Muutamassa novellissa arvasin tai tiesin käänteen etukäteen, toisissa en, mutta yhtään ei haitannut oli kummin päin vain. Yllätyksellisyys syntyy myös siitä, että joskus käänne tapahtuu aikaisin, joskus ihan lopussa. Pidän nimenomaan siitä vinksahtaneisuudesta, mikä saa päähenkilöiden toiminnan tuntumaan ihan loogiselta paitsi heille itselleen myös minulle lukijana. Murha on kauhea asia, mutta novelleissaan Nesbø käsittelee niitä niin absurdilla huumorilla, että välillä tekee mieli hihkua ja nauraa.

Kokoelma on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää.

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

 

Satu Rämö: Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla

Kuvat Björgvin Hilmarsson

WSOY 2021

294 s.

Satu Rämö muutti perheineen Islannin Länsivuonoille Ísafjörðurin kylään. Olen seurannut perheen elämää Instagramin välityksellä, mutta nyt tarjolla on myös kirja. Talo maailman reunalla kertoo tilapäisestä muutosta, jonka myötä perheessä kypsyy päätös vaihtaa asuinpaikkaa pysyvästi. Kuten aiemmissa Islanti-kirjoissaan, myös tässä Rämö kertoo perheen arjesta kommelluksineen. Saamme lukea - jälleen kerran - sään tarjoamista yllätyksistä. Ísafjörðurissa niitä on ehkä vielä enemmän kuin mitä oli Reykjavíkissa. Luonto tarjoaa pahinta ja parasta. Onneksi täälläkin on kylän yhteisöllisyys voimavarana. Kaikki ovat joko etäistä sukua toisilleen tai muuten löytyy yhteisiä tuttuja, joten jää on helppo murtaa. Apua saa aina. Kun saari tarjoaa yllätyksen toisen perään, vuosien kuluessa Rämö on oppinut asennoitumaan tilanteisiin ilman suurta stressiä. Ylitsepääsemättömiä asioita on varsin vähän, mielikuvituksella pääsee pitkälle. 

Havahdun eteisestä kuuluvaan esikoisen huutoon.

- Pabbiiii!!! Äitiiii!!! Tulkaa äkkiä tänne! En pääse ulos.

Miten niin et pääse ulos?

Otan muutaman askeleen eteistä kohti. Siellä odottaa muheva yllätys. Sisäänpäin aukeava ulko-ovi on kyllä auki, mutta ulos ei näe. Paksu lumiseinä on muurannut oviaukon umpeen. 

(...)

Lunta on tullut yön aikana paljon, mutta ei nyt ihan kolmea metriä kuitenkaan. Tuuli on puhaltanut sen isoksi kasaksi ovemme eteen. Ulko-oven eteen ilmestynyt lumikerros ei ole ylhäältä kamalan paksu. Muutaman minuutin päästä olemme saaneet onnettomilla välineillämme ulko-oven yläosasta työnnettyä lunta sen verran pois, että näemme ulos. Viimeinen metri lumikerrosta on pakkautunut niin tiiviisti, että sen siirtämiseen tarvitaan järeämpiä työkaluja eikä siihen ole nyt aikaa. Puolisoni päättää heittää esikoisen kinoksen yli talosta ulos.

- Pidä piposta kiinni, kolmannella päästän irti, hän sanoo ja kaappaa esikoisen syliinsä.

Yksi, kaksi, kolmeeeeeeee... Ja esikoinen lentää lumivallin yli pehmeään hankeen takapuolelleen.

- Reppu kans, hän hihkaisee. Ja kas vaan, lentää reppu perässä.

Pidän Rämön rehellisestä ja avoimesta tavasta kirjoittaa. Hän uskaltaa kertoa noloista tilanteista ja ongelmista, eikä esittele pelkästään kauniita maisemia ja mitä kaikkea ihanaa perheen kanssa voi tehdä. Sukulaisten kanssa tehdystä vaelluksesta saisi helposti luotua silotellun kuvan, jos kaunistelisi säätilaa ja sitä, kuinka väsyneitä ja turhautuneita kaikki olivat.

Yksi neuvo on sellainen, mitä ajattelin että kannattaa ystävien kanssa reissatessa noudattaa: älä luo liian kireää aikataulua. Islannissa sää voi pilata suunnitelmat, joten jos on tehnyt reissulleen tiukat raamit milloin pitäisi olla missäkin, vaarana on että kohteissa ollaan kaatosateessa pohjoistuulen piiskaamana. Yritän pitää tämän mielessä, kun seuraavan kerran lähdemme ystävieni kanssa jonnekin…

Isoin ongelma postauksen kanssa tuli, kun en meinannut millään keksiä missä kuvaan kirjan. Kansi on niin äärettömän kaunis, että taustaksi ei mitenkään sovi mikä tahansa maisema. Työmatkoilla katselin vaikka mitä kohteita mutta kaikessa oli jotain vikaa. Onneksi lopulta löytyi yksi kelvollinen kohta.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 44, ”kirjassa on reseptejä”. Luin kirjaa pääosin ulkona, mutta koska kesää on vielä jäljellä niin siihen kohtaan löytynee toinen, reseptejä sen sijaan ei ole tullut vastaan paljoakaan. Resepteissä huomasin sellaisen mielenkiintoisen jutun, että Islannissa kalasoppaan ei tule perunaa! Sinänsä loogista, en usko että Islannista löytyy kovinkaan monta perunanviljelijää. Kuumaa voileipäkakkua ajattelin kokeilla joskus tehdä, ohje on riittävän lyhyt että jaksan lukea sen kokonaan ja työvaiheita näyttäisi olevan riittävän vähän että jaksan ryhtyä toimeen.

Tämä on mitä oivallisin kirja sekä helpottamaan että lisäämään matkakuumetta. Jos olisimme ystävieni kanssa päässeet elokuussa Islantiin, olisimme menneet Länsivuonoille. Mutta viime kesältä perutut, uudelleen tilatut lennot peruttiin taas, jo 3 kuukautta ennen lähtöaikaa! Ehkä ensi vuonna sitten... 

Talo maailman reunalla on luettu myös Joukon taideblogissa.

 

Christian Rönnbacka: Tulen aika

 

Christian Rönnbacka: Tulen aika 

Kansi: Jussi Jääskeläinen

Bazar 2021 

333 s.

Antti Hautalehto -sarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan, ja meno jatkuu yhtä tuoreena kuin aiemmissa kirjoissa. Mukana on tuttuja hahmoja ja aina yhtä toimivaa huumoria, unohtamatta persoonallisia mutta toimivia juonenkäänteitä. Rönnbacka osaa edelleen välttää ärsyttäviä dekkarikliseitä, ja murhaajajahdin päätös saa paatuneen dekkarilukijan innostumaan. 

Sarja on syytä lukea järjestyksessä, ihan siksikin kun se on hyvä, mutta myös siksi että tässä viitataan vahvasti edellisen kirjan tapahtumiin. Se oli sen verran hurjaa menoa, että nyt Hautalehto on tehnyt irtioton. Vaan mihinkä poliisi ammattitaidostaan ja kohtalostaan pääsee, ei mihinkään. Tuskin Hautalehto on päässyt ihmisten ilmoille kun hänelle on jo uusi tapaus tiedossa. Pääkaupunkiseudulla on sattunut useampi ampumatapaus, jossa rikoksen kohteena on ollut maahanmuuttaja. Poliisin perustama Lähiorauha-ryhmä alkaa tutkia tapauksia, tavoitteena saada väkivallan kierre poikki ennen sen leimahtamista ilmiliekkeihin. Työparikseen Hautalehto saa Ruotsista Henna Björkin, jolla on vankka kokemus niin jengi- kuin maahanmuuttaja-asioissa. Björkillä on tuloonsa myös henkilökohtainen syy, mikä tietenkin sekoittaa kuvioita sopivassa määrin. 

Antti päätti puhelun ja valitsi Salomaan numeron. Kolmannella tuutilla Salomaa vastasi.

- Risto.

- Antti. Pystytkö puhumaan?

- Paperitöitä olin tekemässä. Paikassa missä ministeritkin käyvät yksin.

- Huorissa? Antti kysyi.

- Huusissa. Yksityinen toimenbidee.

- Kiitos kun vastasit kesken pyhän toimituksen.

- Virkamiehen palkka juoksee pöntölläkin. Itse asiassa tein jokin aika sitten laskelman, että jos olen virkaurani aikana jokaisena työpäivänä ollut kymmenen minuuttia pöntöllä, silloin olen tienannut pelkästään huusissa kymppitonnin.

- Sitten en ole lainkaan pahoillani, että keskeytin, Antti hymähti. - Laitan sinulle kohta vielä yhden puhelinnumeron, jolle haet teletiedot. Perustelut tulee myös. Olen täällä keikalla, en pääse printtailemaan enkä skannaamaan. Tehdään niin, että allekirjoitat sen pyynnön minun puolestani. Olet nähnyt sen minun puumerkin. Pistät sitten pakkokeinotuomarille. Pidät tästä turpasi kiinni, kunnes päästään Hennan kanssa takaisin. 

Ehdottoman ilahtunut olen siitä, että vanha tuttavamme Lars on mukana tässäkin kirjassa, ei isossa roolissa mutta kuitenkin. Pidin myös Hennasta, hänen elämästään saadaan riittävästi tuokiokuvia, jotta hänkin alkaa tuntua läheiseltä. Rönnbackalla on taito tiivistää, Tulen aika ei ole pientä pränttiä vaan väljää ja nopealukuista, silti se tuntuu sivumääräänsä paljon suuremmalta ja syvemmältä. Rönnbacka ei jaarittele, vaan osaa kertoa isoja asioita pienessäkin lausemäärässä. Ydin tulee esiin, ja lukija voi halutessaan kuvitella lisää. Ja vaikka monista asioista tulee paljon tietoa, sävy ei ole koskaan opettavainen vaan tieto sulautuu sujuvasti tarinan osaksi. 

Saa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu, uskallan ennustaa että Hautalehto-sarja ei ole vielä tässä. Pidän kirjojen erilaisuudesta, olen saattanut aiemminkin sanoa että ei tunnu siltä kuin lukisi samaa kirjaa joka vuosi uudelleen. Uutta aloittaessa ei koskaan tiedä, mitä sieltä tulee. Ja mikä tärkeintä, vaikka Hautalehdon perheasiat ovat toisinaan ihan perseestä, niin niitä ei vatvota ylenmäärin. Asiat joko ratkeavat tai eivät, siinä se. Ja vaikka välillä työpaikallakin asiat ovat perseestä, Hautalehto puskee eteenpäin kuin höyryjuna eikä jää voivottelemaan.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Tulen ajan kohtaan 12, "kirjassa ollaan metsässä". Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 14, "kirja on osa kirjasarjaa" tai 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia

 

Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia

WSOY 2000

259 s.

Eeva Joenpelto. Monelle tuttu nimenä, mutta kirjat ovat ehkä jääneet lukematta. Näin oli minullakin. Olen kyllä kirjastotyössäni seurannut, että Vetää kaikista ovista on erittäin suosittu äänikirja, mutta painetut kirjat käyvät vähemmän lainassa. Nyt oli minunkin aika tarttua Joenpellon kirjaan.

Tänään 17.6.2021 on kulunut 100 vuotta Eeva Joenpellon syntymästä. Kirjablogeissa ja -somessa on haluttu nostaa Joenpeltoa esiin, muistuttaa että meillä on ollut tällainen kertojataituri. Kun valitsin kirjaa luettavakseni, esiin nousi valinnanvaikeus. Mikä tahansa saattaisi osua minun lukuhermooni. Valinta oli lopulta aika pitkälti käytännön sanelema; Tampereen pääkirjastossa oli viisi Joenpeltoa hyllyssä. Sarjaa en halunnut aloittaa keskeltä, joten päädyin lukemaan Uskomattomia uhrauksia.

Eino Nygren on agrologi, joka on urallaan kulkenut pienestä pankista isoon, edelleen sanomalehden taloushoitajaksi ja siitä suureen osuustoiminnalliseen yritykseen tuottajien edustajaksi. Hän on uskonut firmaan niin, että on antanut lainojen vakuudeksi liki koko omaisuutensa. Nyt on kuitenkin tullut 1990-luku ja firmalle alamäki. Samaan aikaan Einon terveys alkaa horjua ja sairaala tulee tutuksi

Einon vävy Harri on saanut samasta osuustoimintayrityksestä potkut. Harri keräilee itseään ja yrittää totutella uuteen arkeen. Kuka hän on ja mikä on hänen merkityksensä ilman työtä? Einon sisar Elsa, topakka kampaamoyrittäjä, koettaa sekä pyörittää yritystään että pysyä kärryillä Einon tilanteesta. Sairaalassa sekä potilas että omaiset saavat kylmää kohtelua, väki vaihtuu jatkuvasti eikä kukaan kerro mitään. Potilas on kuin esine, jota tarkkaillaan, ja omaiset tuntuvat epätoivotuilta.

Mukaan kuvioihin palaa Einon veli Risto, joka on ollut vuosia poissa, pitämättä yhteyttä perheeseen. Ristokaan ei saa tolkkua firman asioista, ja alkaa näyttää vääjäämättömältä että sen tie on lopussa. Eino on huolehtinut siitä, että tyttärensä Heidin ja Harrin asunto on firman ja velkojen ulkopuolella. Mutta onko vaarassa Nikulan talo, Einon talo maaseutuasunnolla, talo josta Heidillä on paljon muistoja ja jonne Harri päätyy yhä useammin?

Hän oli ostanut kyläkaupasta vihkoja lisää ja sitten kaupungista tietenkin. Kun vuosia oli kulunut ja myyjä muuttunut muutaman kerran, tuli kaupan loppuunmyynti. Hän oli ostanut kaikki vihot, mitä siellä oli ja ajatellut, että ne saivat riittää. Vaikka pysyisi hengissäkin, mitään kerrottavaa tuskin enää olisi tai hän oppisi viimeinkin elämään kertomatta niistä.

Kysymys ei kuitenkaan ollut pelkistä muistiinpanoista. Joskus kun kynä pysähtyi, kun tapahtumia oli ollut tavallista vähemmän, kun kättä ei vielä väsyttänyt, hänen ajatuksensa alkoivat harhailla. Mieleen tuli tai oli tulevinaan jotain tärkeää. Kuten sekin ominaisuus tai omituisuus, että hänellä yhä oli vakaa usko, että ihmiset halusivat hyvää toisilleen.

Aina ei näyttänyt siltä, mutta niin vain oli oltava.

Voi kun olisikin niin! Ikävä kyllä jo 20 vuotta vanhassa kirjassa yksittäisellä ihmisellä ei ole arvoa. Kun Eino on poissa kuvioista, firma tyhjennetään säälimättä eikä Einolle suoda ajatustakaan. Sairaalassa etenkin lääkärit ovat niin ylemmyydentuntoisia, että heitä ei sovi lainkaan häiritä typerillä kysymyksillä. Jos potilas ei parane tarpeeksi nopeasti tai jos hän paranee liian nopeasti, hän kuulee kunniansa. Myös perheessä sen jäsenillä tuntuu olevan kovin kylmät välit, yhteyttä pidetään enemmänkin velvollisuudentunnosta kuin halusta. Jotenkin tuntuu siltä, että Heidin ja Harrin välit ovat keskenään jännitteiset, mutta eivätpä he kovin lämpimästi suhtaudu lapsiinsakaan.

Työttömyys, velkaantuminen, omaisuuden menetyksen uhka ja omanarvontunnon menetys esitetään melko viitteenomaisesti. Henkilöt pohtivat asioita itsekseen, mutta eivät koe suuria tunteenpurkauksia toisten nähden. Einon sairastuminen on ainoa asia, joka saa etenkin Elsan ja Heidin toimimaan ponnekkaammin. Harri on eksyksissä itsensä kanssa, eikä saa tarttumapintaa oikein mistään. Elämä soljuu eteenpäin vieden virtaansa sen mitä vie.

Yllätyin siitä, kuinka voimakas lukukokemus oli. Mietin, miksi. Yksi syy on ehkä se, että henkilöhahmoja on vain muutama, jolloin lukija on heidän kanssaan koko ajan. Toinen on varmastikin se, että nyt ollaan ”oikean” kriisin ytimessä, eli ollaan menettämässä elämäntyö ja omaisuus, eikä kriisinä ole kolmekymppisenä sinkkuna oleminen, ero komeasta poikaystävästä tai muu vastaava. Kommunikaatio tapahtuu usein lyhyillä lausahduksilla, ei viinilasin äärellä hysteerisesti nyyhkien. Lapsuus, työ, terveys, elämäkin ovat karkaamassa henkilöhahmojen ulottuvilta, jokainen joutuu käymään läpi menettämisen ja luopumisen prosessia. Kuka saa otteen uudenlaisesta elämästä ja kuka ei?

Kirja on luettu myös blogissa Kuristava kirsikka. 

Susanna Clarke: Piranesi

Susanna Clarke: Piranesi

Bloomsbury 2020

245 s.

Sain ilmoituksen varauksen saapumisesta, ja sen haettuani mietin, miksi olen varannut Piranesin. Esittelyteksti ei soittanut minkäänlaisia kelloja, joten epäilin että olen nähnyt siitä arvion ja kiinnostunut sillä perusteella. Ja niinhän se taisi olla, nimittäin Kirjaluotsi on postannut tästä. Sieltä olen bongannut paljon kaikkea kiinnostavaa englanniksi, harmi vaan että kaikkea ei löydy Pirkanmaalta paperikirjoina eikä Pikistä tai Helmetistä e-kirjoinakaan. 

Piranesi asuu oudossa Talossa, talossa jossa suuri määrä huoneita muodostaa labyrintin. Joissakin huoneissa on patsaita, toisissa pilviä, joissain voi kalastaa tai kerätä meriheinää, joihinkin nousee vuorovesi. Piranesi elää yksin, tilaa kartoittaen ja havainnoiden. Kaksi kertaa viikossa hänellä on tapaaminen Toisen, the Other, kanssa. He keskustelevat havainnoistaan. Talossa on myös kolmetoista kuollutta, joita Piranesi ei ole koskaan tuntenut mutta joista hän pitää huolta viemällä heille vettä ja liljoja. Kun Taloon alkaa ilmestyä kirjoitettuja viestejä, Piranesi huolestuu. Kuka on henkilö numero 16, the Sixteenth Person, ja mitä hän haluaa? Onko hän tulut Taloon hyvin vai pahoin aikein? Mikä on 16:n suhde Piranesiin ja Toiseen? Piranesi yrittää etsiä vastauksia päiväkirjoistaan, mutta hämmentyy niitä lukiessaan entistä enemmän. Miksi hän ei muista joidenkin asioiden tapahtumista? Salaako Toinen häneltä jotain? 

A Description of the World

ENTRY FOR THE SEVENTH DAY OF THE FIFTH MONTH IN THE YEAR THE ALBATROSS CAME TO THE SOUTH-WESTERN HALLS

I am determined to explore as much of the World as I can in my lifetime. To this end I have travelled as far as the Nine-Hundred-and-Sixtieth Hall to the West, the Eight-Hundred-and-Ninetieth Hall to the North and the Seven-Hundred-and-Sixty-Eight Hall to the South. I have climbed up to the Upper Halls where Clouds move in slow procession and Statues appear suddenly out of the Mists. I have explored the Drowned Halls where the Dark Waters are carpeted with white water lilies. I have seen the Derelict Halls of the East where Ceilings, Floors - sometimes even Walls! - have collapsed and the dimness is split by shafts of grey Light. 

In all these places I have stood in Doorways and looked ahead. I have never seen any indication that the World was coming to an End, but only the regular progression of Halls and Passageways into the far distance. 

Pääsin kirjassa ensimmäisen sivun puoliväliin, kun jo sanoin puolisolle että tulen tykkäämään tästä. Piranesi on ajoittain hyvin hämmentävä, mutta alusta loppuun asti kiehtova tarina. Talo on kerrassaan vangitseva ympäristö, ja se on kuvattu niin eläväisesti että näin sen ihan selvästi silmissäni. Piranesi on mielenkiintoinen hahmo, muistamattomuus on tehnyt sen että hän on ikäänkuin syntynyt tyhjästä ja nyt lapsen lailla havainnoi ja opettelee asioita. Kun Toinen, 16 ja vielä Profeettakin tulevat kuvioihin, hän alkaa kaivata lisää tietoa ja vastauksia yllättäen putkahtaviin kysymyksiin. Koska hän ei tiedä, voiko keneenkään luottaa, hän joutuu turvautumaan vain omiin aisteihinsa, ajatuksiinsa ja päiväkirjoihinsa. Moni asia on hänelle hämmentävä, mutta vähän kerrassaan hän saa pieniä tiedonpalasia. Myös muistoja alkaa tulla. Vähän kerrassaan Piranesi joutuu kohtaamaan sen mahdollisuuden, että maailmassa saattaisi olla muutakin kuin Talo. 

Juonesta ei voi kertoa paljoakaan paljastamatta liikaa, siksi onkin parasta kehottaa kaikkia tutustumaan kirjaan itse. Piranesi on ilmestymässä suomeksi syksyllä, ja siinä näyttäisi olevan sama kansi kuin alkukielisessä. Saa nähdä, tuleeko tästä elokuva, toivoisin että tulisi.

Kiinnostuin myös Clarken aiemmasta romaanista, joka on suomennettu nimellä Jonathan Strange & herra Norrell, se nousee kyllä lukulistallani kärkipaikoille. Saatanpa tutustua myös novellikokoelmaan The ladies of great adieu and other stories.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 17, "kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi". Se sopisi myös ainakin kohtaan 1, "kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa".

Pirjo Toivanen: Salsaa & Mojitoa

 

Pirjo Toivanen: Salsaa & Mojitoa

Kuvat Reijo Toivanen

Stresa 2021

192 s.

Kirjailijalta saatu arvostelukappale

Totesin Pirjo Toivasen Proseccoa, per favore! -kirjan yhteydessä olevani matkakirjaihminen, ja sitä olen yhä. Siispä luin kiinnostuneena Toivasen pariskunnan kokemuksista Etelä-Amerikan maissa vuosien 2010 ja 2015 välillä. 

Pidän siitä, että kirja ei etene ajassa kronologisesti vaan paikka kerrallaan. Toivaset ovat olleet Argentiinassa, Meksikossa ja Chilessä lokakuussa 2010, mutta kukin kolme maata käsitellään erikseen ja niin, että samassa luvussa ovat kaikki kyseiseen maahan kohdistuneet matkat. On mielenkiintoista lukea, mikä on muuttunut ja mikä pysynyt samana reissujen välissä. Kohteisiin tutustuu tällä rakenteella syvemmin, kuin miten se onnistuisi jos tiettyyn paikkaan palattaisiin vasta sadan sivun jälkeen ja niin, että välissä olisi oltu kuudessa muussa maassa.

Toivasten reissuilla on oltu massaturismikohteissa mutta on kohdattu myös paikallisia ihmisiä tai päästy ystävien mukana sellaisiin paikkoihin, jonne ei muuten olisi menty. Reissuilla sattuu monenlaista, mutta kokeneet maailmanmatkaajat osaavat ottaa asiat rennosti. Kommellukset kuuluvat asiaan. 

Se mitä olisin kaivannut, on tuplamäärä sivuja. On melko paljon juttuja, joista olisin mieluusti lukenut lisää. Esimerkiksi Palacio Barolo Buenos Airesissa on kuvattu kokonaiselle sivulle, mutta herra Barolosta kerrotaan aukeaman toisella sivulla vain yksi asia. Olisin halunnut tietää rakennuksen historiasta ja nykyisestä käyttötarkoituksesta. Tai Havannan Kristus-patsas, kuinka korkea se on ja miksi kuvanveistäjä näki sen vasta 30 vuotta suunnittelun jälkeen? Tekikö hän sen jossain ja näki nykyisellä paikalla 30 vuotta myöhemmin, vai tekikö hän suunnitelman ja veistikö joku muu patsaan?

Aamiaisella saamme Marialta nuhteet, sillä hän on löytänyt huoneestamme kolme juomalasia. Viereisessä pöydässä istuva nainen naurahtaa. Hän kertoo olevansa Kaliforniasta ja olleensa Marian komennossa jo kolme viikkoa. Buenos Airesista on vaikea löytää edullista tangohotellia, nainen toteaa ja jatkaa, että täällä hän on kuin teinityttö äidin siipien alla. Maria raottaa asuinhuoneensa verhoa aina, kun joku tulee portista sisään. Aamulla hän saattaa kysellä, millaisessa seurassa aika kului pikkutunneille. 

(...)

Atacaman autiomaahan laskeuduttuamme voisimme yhtä hyvin olla kuun kamaralla. Auringon laskiessa meitä kuljetetaan ilmastoidussa kulkuneuvossa, joka etenee viivasuoraan kissansilmin valaistua rataa. Aivan kuin eläisimme fantasiaa, jossain tulevaisuudessa, kun kuumatkoista on tullut maassa asuvien matkustavaisten lomakohde. Kaivoskaupungin talot muistuttavat lapsena pahvista leikkaamiani pienoismalleja. Puita tai muita kasveja ei näy. Kaukana häämöttää valokeskittymän merkitsemä kaivos.

(...)

Sen verran astun ulos, että huomaan kuinka hankalaa yli neljän kilometrin korkeudessa on hengittää. Palaan takaisin jeeppiin hiekkatuulelta suojaan. 

Kirjaan on saatu mukaan kiinnostavia kohteita ja niistä kiinnostavaa tietoa. Toivanen nostaa esiin joitain historiallisesti ja kulttuurisesti merkittäviä seikkoja ja sen, miten ne näkyvät alueen arjessa. Saamme tietää niin Kolumbian smaragdeista, siitä miksi Mexico Cityssä monet ydinkeskustan rakennuksista ovat vinossa, Kuuban sikariteollisuudesta, pääsemme Amazonille kalaan ja niin edelleen. Lukiessa tulee olo, että monia kohteita haluaisi mennä katsomaan itse. Reijo Toivasen valokuvat lisäävät matkakuumetta, hän on tavoittanut niin historiaa kuin välähdyksiä usein värikkäästä ja eloisasta arkielämästä. 

Pienen miinuksen annan kannesta, siihen on laitettu niin vettä kuin (ehkä) sumuisia vuoria(?), viidakkoa / tiheää puustoa, etualalle vihreitä kasveja; kokonaisuudesta on vaikea erottaa yksityiskohtia, ja sinivihreäruskea väritys ei helpota katseen kohdistamista. Tekijöiden, kirjan ja kustantamon nimet erottuvat hyvin, mutta maisema jää tavoittamatta, vaikka näköni on hyvä. Heikkonäköisempi ei välttämättä erota maisemasta mitään.

Lukukokemuksena tämä on paitsi mielenkiintoinen myös viihdyttävä. Kuiva opasmaisuus loistaa poissaolollaan, sen sijaan sivut pursuavat katsottavaa ja kohdattavaa. Tietoa on paljon mutta rajatusta määrästä aiheita, joten tietomäärä on hallittavissa ja lukijalle jää moni asia mieleen. Tämä kyllä houkuttaa lukemaan myös muuta Etelä-Amerikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta.