perjantai 14. kesäkuuta 2019

Sofie Sarenbrant: Andra andningen

Sofie Sarenbrant: Andra andningen
Ponto Pocket 2014
358 s.









Emma Sköld – sarjan suomennokset aloitettiin jostain syystä kolmososasta Avoimet ovet. Luin sen ja tykkäsin, mutta ennen neljättä osaa Osasto 73 halusin palata sarjan alkuun. Koin tärkeäksi päästä Emman mukaan ihan alusta saakka. Ykkösosa Vila i frid esitteli Emman perhesuhteet sekä parisuhteen ja kipupisteet. Pidin siitäkin, mutta postauksen haluan kirjoittaa kakkososasta Andra andningen.

Kyseessä on jokseenkin poikkeuksellinen rikosromaani. On kylmä ja sateinen lauantai kesäkuun alussa. Kuten jo vuosia tähän aikaan kesäkuusta, on Tukholman maratonin aika. Juoksijat lähtevät liikkeelle, mutta pian yksi lyyhistyy matkalle. Nopeasti selviää, että kyseessä on rikos. Hetkeä myöhemmin reitin varrelta löytyy toinen ruumis. Poliisille tulee kiire selvittää, mitä on tekeillä. Ovatko uhrit olleet kohteita vai valikoituneet sattumalta? Kulkeeko tuhansien juoksijoiden seassa murhaaja? Ennen muuta - onko uhreja tulossa lisää? Vaikka myrskysää hidastaa valtaosaa juoksijoista, kello tikittää silti kiivaaseen tahtiin. Emmaa ajaa myös henkilökohtainen syy; hänen siskonsa on juoksemassa joten hän pelkää Josefinin puolesta.

Poliisi pysyttelee nykyhetken hektisessä tutkinnassa lähes loppusuoralle asti, mutta lukija kuljetetaan hyvissä ajoin tapahtumissa taaksepäin. Jotain tapahtui vuosi sitten, minkä seurauksena jotain tapahtui 11 kuukautta sitten, jotain muta 8 kuukautta sitten ja niin edelleen. Tässä juuri on mielenkiintoinen kontrasti. Nykyhetkessä kello etenee minuutteja, menneessä kuukauden pari. Menneessä maisemat eivät juuri vaihdu, nykyhetkessä edetään juoksureitillä tasaisen nopeaan tahtiin.

Emma vill ha chefens fulla uppmärksamhet innan hon fortsätter. Han verkar väldigt inne i något på dataskärmen framför sig men det räcker med några sekundens tystnad för att han ska flytta över blicken till henne.
”Som att Viktorias tid uppdaterades efter halva loppet.”
”Vänta lite.” Lindberg ropar högt efter Nyllet, som ser nyfiken ut när han tittar in i rummet efter en stund.
”Nu förstår jag ingenting”, erkänner Nyllet och Lindberg tittar uppmanande på Emma. ”Inte jag heller.”
”Antingen har vi fel namn på offret eller så har förövaren tagit med sig hennes chip och fortsätter springa med det. Det var I alla fall Lennarts två olika teorier.”
“Det var som fan”, utbrister Nyllet.
Men Emma är långt ifrån klar. ”Inte nog med det – det finns bara tre personer som har nästan exakt samma tid som Viktoria vid halva sträckan: Börje Larsson och Antonia Karlsson, båda över femtio bast, och Martin Pihl, trettio år.”

Tämä jos mikä on kiihkeätempoista toimintaa. Ei puhuta päivistä vaan muutamasta tunnista. Jos murhaaja pääsee livahtamaan pakoon joko reitin varrella tai maalissa, häntä on melkeinpä mahdoton tavoittaa. Ja kun juoksu etenee koko ajan, on poliisilla melkoinen työ selvittää, kuka noin 16 000 juoksijan joukosta on syyllinen. Unohtamatta sitä, että murhaaja voi olla myös joku 3000 vapaaehtoisesta. Tai katsoja, joka vaihtaa paikkaa ja iskee eri kohdilla reittiä. Jännitys ei tule väkivallasta vaan siitä uhasta, että voi tapahtua mitä tahansa, koska tahansa, kenelle tahansa.

Pidän ansiokkaana sitä, että vaikka kirjassa on kolme ja puoli sataa sivua niin siinä ei jaaritella turhia. Asiat etenevät koko ajan, eikä esimerkiksi Emman ja hänen perheensä välisiä kahnauksia vatvota sivutolkulla. Toisaalta tässä kirjassa on koko ajan kiire, ehkä välillä liiaksikin. Surusanoman vievät samat poliisit, jotka etsivät murhaajaa, joten asia toimitetaan, kysymykset kysytään ja sitten äkkiä eteenpäin.

Yhden lisämausteen sain siitä, että olen itse juossut Tukholmassa maratonin kahdesti, ja kerran olen ollut katsomassa muiden juoksua. Lisäksi olen lomaillut siellä ihan muuten vaan. Osa paikoista oli siis tuttuja, ja pystyin varsin hyvin hahmottamaan missä päin kaupunkia milloinkin mennään. Lisäksi juoksijoiden kokemat tunteet olivat tuttuja, ketutus sateesta, etenemisen pakko, euforia maaliviivan lähestyessä. Toisaalta tämä myös nosti mieleen sen että maratonilla voi tapahtua kaikenlaista. Bostonin pommi-isku lienee pahin toteutunut, mutta voi tulla muutakin. Kuten kilpailun johtaja Lennart tuumii, on tilastollisesti todennäköistä että kuudentoista tuhannen juoksijan joukossa on joitakin, joilla on rikollista taustaa. Aivan. Hui!

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, ”kirjailijan nimi viehättää sinua”. Sofie Sarenbrant on kaunis, rimmaava nimi nimi. Vila i frid – kirjassa kirjailija kiittää aviomiestään hienosta sukunimestä J

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Anne Sverdrup-Thygeson: Jos hyönteiset katoavat...

Anne Sverdrup-Thygeson: Jos hyönteiset katoavat... Harvinaistuvat, hyödylliset pikkuötökät, joita ilman emme tule toimeen
Norjankielinen alkuteos Insektenes planet (2018)
Suomentanut Katarina Luoma
Minerva 2019
222 s.






En tiedä tuntuuko minusta vain siltä, että ötököiden merkitys planeetallemme on ollut esillä viime vuosina aika paljon. On ollut juttuja siitä, kuinka elintärkeitä esimerkiksi mehiläiset ja kimalaiset ovat, ja monien kauhuksi myös hämähäkit. Että kuinka maapallo tuhoutuisi nopeasti, jos joku laji katoaisi lopullisesti. Tähän saumaan iskee Anne Sverdrup-Thygeson, jonka uutuusteoksen Jos hyönteiset katoaisivat... laitan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 8, "kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen". On tullut aika avata silmät ja havahtua katsomaan maapallomme tilaa, missä se on nyt ja mihin se on menossa.

Sverdrup-Thygeson on hyönteistutkija, joka kertoo asioista - ainakin tässä kirjassa - hyvin selkeästi ja helppotajuisesti. On juu hyönteisten latinalaisia nimiä, mutta ei muuta tieteellistä jargonia. Päinvastoin; moniin asioihin annetaan konkreettinen esimerkki tai vertailukohta. Teksti on varsin raflaavaa ja välillä voi tulla tunne että onko joka asiasta ihan pakko lohkaista vitsi tai kehitellä sanaleikki.

Kirjassa on yhdeksän lukua, joissa hyönteisten merkitystä tarkastellaan eri näkökulmista. On hyönteisten ja kasvien yhteiseloa, hyönteiset ruokanamme ja ruokamme ruokana, erilaisia tuotteita joissa käytetään hyönteisistä saatavaa materiaalia (tai työvoimaa)... Ehdottoman mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa. Laitan tähän alle muutamia esimerkkejä siitä, mitä itse pidän huomionarvoisena. Ihminen kun ei ole luomakunnan kuningas, vaikka kuinka haluaisi!

On vaikea saada otetta syvästä ajasta, eoneista ja maailmankausista, miljoonista ja miljardeista vuosista. Siksi sinulle ei ehkä sano kovin paljon, jos kerron, että ensimmäiset hyönteiset näkivät päivänvalon noin 479 miljoonaa vuotta sitten. Ajattele mieluummin, että hyönteiset ovat nähneet dinosaurusten tulevan ja lähtevän.

[H]yönteiset hallitsivat maapallon ilmatilaa yli 150 miljoonaa vuotta. Vertailun vuoksi mainittakoon, että oma lajimme Homo sapiens on ollut maapallolla yhteensä vasta reilut 200 000 vuotta.

Karl von Frisch osoitti, että kun hunajamehiläinen löytää hyvän mesilähteen, se lentää kotiin muiden luokse ja kertoo niille, missä kukat ovat. Se tanssii eräänlaisen kahdeksikon ja keikuttaa takapuoltaan ja värisyttää siipiään tanssin suoran osuuden aikana. Tanssin nopeus kertoo kukkien etäisyyden, kun taas tanssin suunta suhteessa pystysuoraan linjaan kuvailee, missä kukat sijaitsevat auringon asentoon nähden.

Plantaaseilla vain kolme tuhannesta kaakaokukasta saadaan pölytettyä onnistuneesti siten, että ne kehittyvät hedelmiksi. Keskimäärin kaakaopuu tuottaa 25-vuotisen elämänsä aikana niin vähän kaakaopapuja, että niistä saadaan vain vajaat viisi kiloa suklaata. Toisella tavalla laskettuna noin 50 gramman painoisen suklaapatukan valmistukseen vaaditaan yhden kaakaopuun koko sato kolmen kuukauden ajalta. Lisäksi tarvitaan vielä joukko ahkeria suklaapolttiaisia, jotka ovat uurastaneet pölyttäjinä.

Joka minuutti mereen upotetaan muovia niin paljon, että sillä täyttäisi kokonaisen roska-auton.(...) Siksi tieto siitä, että useat hyönteiset pystyvät syömään ja hajottamaan muovia, on melkoinen jymyuutinen.

Harvardin professori E. O. Wilson kirjoittaa: "Totuus on, että me tarvitsemme hyöteisiä mutta ne eivät tarvitse meitä. Jos ihmiset katoaisivat huomenna, maailma jatkaisi kulkuaan kuten ennen. -- Mutta jos hyönteiset katoaisivat, luulen, etteivät ihmiset selviäisi muutamaa kuukautta kauempaa."

Mitä tähän voisi lisätä? 

Pidän siitä, että kirjassa ison ja pienet asiat limittyvät. Ensin on pikkuinen ötökkä, joka tanssii tai oppii laskemaan neljään tai tunnistaa ihmisen kasvot tai rakentaa ilmastoidun keon tai tekee jotain muuta kyseiselle lajille ominaista. Myöhemmin sama pikkuinen ötökkä esiintyy osana ketjua, joka mahdollistaa elämän maapallolla. Koko maapallo on ekosysteemi, mutta oma pieni ekosysteeminsä tapahtuu myös laiskiaisen turkissa. 

Tätä lukiessa tuli olo, että jatkossa lentäviin ja hyppiviin otuksiin suhtautuu vähän eri tavalla. Että vaikka ne ovat monesti ärsyttäviä, joskus jopa pelottavia, ne ovat kuitenkin elintärkeitä. Mutta katsotaan sitten elokuussa banaanikärpästen aikaan, unohtuuko että meillä on 77 prosenttia samoja geenejä... 

Tuli myös olo, että tekee mieli googlettaa jotkut otuksista. Millainen on sudenkorennon silmä, joka itse asiassa koostuu 30 000 osasilmästä? Tai ylösalaisin lentävä sudenkorento? Miltä näyttää ankeuttajapistiäinen? Tai seitsentoistavuotiskaskas, joka elää 99 prosenttia elämästään - 17 vuotta - maan alla, nousee maan pinnalle 3-4 viikoksi munimaan ja kuolee pois? Olisin kaivannut kirjan väliin kuvaliitteen! :) 

Monipuolinen sisältö, lukijaystävällinen tyyli ja kohtuullinen sivumäärä (ilman lähteitä ja hakemistoa 191 sivua) tarkoittavat sitä, että saan tästä lisäyksen yläkoululaisten tietokirjavinkkauksiin. 

Kirja on luettu myös blogissa Mummo matkalla.  




torstai 30. toukokuuta 2019

Tanssiva karhu 25 v.: Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä

Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä
Tammi 2008
86 s.









Ylen Tanssiva karhu - postauksissa on edetty kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin voittajaksi valittiin Aki Salmelan kolmas runokokoelma Tyhjyyden ympärillä. Tämän tyhjyyden ympärillä onkin sitten paljon kaikenlaista. On kielellä leikittelyä, ison ja pienen rinnakkaiseloa, yllättäviä yhteyksiä, tavallaan itsestäänselvyyksiä joita ei kuitenkaan ole tullut ajatelleeksi. Syvällinen ja kevyt kulkevat yhdessä, rinnakkain tai limittäin, toisinaan keskenään leikkien. Puut ja kivet ovat, asiat ja esineet ovat, ihmisen määritteleminä mutta silti omana itsenään.

Kaipauksen maku

Voisi kenties odottaa, että kaipaus maistuisi heittelehti-
vältä mereltä, syyskuun viileältä ilmalta, pimenevien öiden jälkeensä
jättämältä kosteudelta tai kuulta joka vierähtää hitaasti jälleen yhden
unettoman yön poikki. Voisi kenties odottaa, että kieli tunnistaisi tä-
män välittömästi, että maku soittelisi tuttuja säveliä muistin herkillä 
koskettimilla. Ja kuitenkin kun kaipaus pyyhkäisee kielen poikki,
se on aina jokin vieras muunnelma vanhasta teemasta, pyöreäksi
hioutuneita kiviä jotka hiljaa paljastuvat jääksi.

Pidän kokoelman tunnelmasta, se on rauhallinen ja rauhoittava. Elämä on, kuolema on. Luonto ja ihminen ovat. Olemassaolo on, mutta ei itsessään, ihminen varsinkin haluaa täyttää sen joillain (ehkä näennäisesti) merkityksellisillä asioilla. Tyhjyyttä ei saa olla, ihminen ei kestä sitä että jokin vain on, paeten määrittelyjä. 

Olen lukenut tämän aikaisemmin, joskus vuosia sitten (aikana ennen blogia). Muistan että olin innoissani, ja sitä olen edelleen. Näissä runoissa asiat esitetään tavalla joka pysäyttää lukijan miettimään. Runot voi lukea monta kertaa, ja aina ne herättävät ajatuksia. Joistakin mieleen piirtyy selkeä kuva, toiset voi melkein tuntea käsissään. Runoissa on filosofista pohdiskelua maailmasta, elämästä, kuolemasta, olemassaolosta, kuitenkin niin että lukija ei muserru sen alle. Se kulkee pohjavireenä mutta ei ahdista eikä hukuta lukijaa elämäntuskaan. 

[Alkuosa runosta Kolme montaasia, III]

Vanhemmiten hän otti tavakseen puhella itselleen. Menepä nyt tuon-
ne, ja hän meni. Eikä vain itselleen, myös kukille ja esineille hän pu-
hui, lintuja unohtamatta kuin myöhempien päivien Pyhä Fransiskus.
Pikkulinnut katselivat häntä, eivät sen enemmän kummissaan kuin
muutoin, ja hän sanoi niille eikö ole kaunis päivä. Hänen mieleensä
ei juolahtanut kysyä olisivatko ne voineet vastata, tavalla tai toisella,
hän vain meni asiassa eteenpäin kuin aika.

Tiedättekö, runojen lukemisen voisi määrätä reseptiksi stressiin. Runoja luetaan hitaasti, niihin keskittyen. Niitä pureskellaan pala kerrallaan, joskus palataan vähän taaksepäin tai aloitetaan alusta. Runoja lukiessa arjen voi jättää taka-alalle, hetkelliseen unohdukseen. Runoja lukiessa voi sukeltaa toiseen maailmaan, pysähtyä ja ehkä jopa piiloutua sinne. Voi keskittyä havainnoimaan, aistimaan kaikilla aisteilla. Ja ehkä jopa ottaa oppia: 

Tämä on hyvänmuotoinen kivi, eikä siitä ole vaikea saada otetta.
Katso miten se täyttää itsensä kokoisen paikan, ei teeskentele; on. 





tiistai 21. toukokuuta 2019

Tanssiva karhu 25 v.: Eino Santanen: Tekniikan maailmat (repost)

Eino Santanen: Tekniikan maailmat
Teos 2014
102 s.









Tänä vuonna Ylen runopalkinto Tanssiva karhu täyttää 25 vuotta. Onnea! Kirjabloggarit osallistuvat juhlavuoteen julkaisemalla postauksia palkinnon voittajista. Minä osallistun kahdella kirjalla, ensimmäisenä on uusintapostaus Tekniikan maailmoista. 

Teos-kustantamo nousi tietoisuuteeni 2000-luvun puolivälissä. Missä kirjallisuustapahtumissa kävinkään, tarjolla oli runokirjoja vitosella tai kympillä. Oli Tuomas Timosta, Olli Sinivaaraa, Henriikka Tavia, Eino Santasta... Jokainen kirja sellainen, että kestää aikaa, kestää monta lukukertaa. 

Nyt käsiin osui muutaman vuoden takainen Tekniikan maailmat, Eino Santasen mainio runokokoelma. En väitä olevani runoasiantuntija, toteanpa vaan että minulle toimivat tällaiset kokoelmat, jotka samaan aikaan ihmetyttävät ja naurattavat. Tässä jo heti alku riemastuttaa; sisäkannet ovat "peilipaperia"! 

Runojen tunnelma on intensiivinen, tehokas. On runo pitkä tai lyhyt, se pakottaa keskittymään, hidastamaan, ajattelemaan. Teknologia on läsnä koko ajan, on sekä osa ihmisyyttä että häiritsevä tekijä. Se on välttämätöntä mutta virhealtista, luoden sekä järjestelmällisyyttä että kaaosta. Ihmisen osa ei ole helppo, kun pitää elää elämää mutta tehdä se niin että se näyttää hyvältä, että siitä tykätään. 

0 000 000 001

tekniikan maailmat                              ole hiljaa
tekniikan maailmat                              ole hiljaa
tekniikan maailmat                              ole hiljaa
tekniikan maailmat                              ole hiljaa
tekniikan maailmat                              ole hiljaa

koskettele vaikka                    sormenpäätäsi
koskettele vaikka                    pikkuvarvastasi
koskettele vaikka                    ole          hiljaa
koskettele vaikka                    ihan        hiljaa

Seteliruno-osuus on erityisen kiinnostava. Lukiessa mietin, onko siinä käytetty oikeita seteleitä ja oikeaa kirjoituskonetta vai onko runot tehty skannaamalla ja kuvankäsittelyohjelmalla. Kirjan lopussa on osio "Johdatus setelirunouteen", ja siinä kerrotaan että on käytetty oikeita seteleitä. On mielenkiintoista nähdä, kuinka setelin pinta-alaa on käytetty, milloin vaaka- ja milloin pystytasossa. Olisin halunnut liittää tähän mukaan kuvan setelirunosta, mutta koska en tiedä rikkooko se tekijänoikeuksia niin en sitä tee. Etsikää kirja käsiinne ja katsokaa itse :) 

Olen nähnyt Eino Santasen esiintymässä monen monta kertaa, alkaen Tampereen Tallipihan Runopiha-tapahtumasta ties kuinka monta vuotta sitten ja viimeksi Turun kirjamessuilla viime syksynä. Johtuneeko siitä, mutta lukiessa kuulen Santasen äänen mielessäni, rauhallisen mutta voimakkaan, samaan aikaan kiihkeän ja meditatiivisen. Lukeminen on nautinnollista, rentouttavaa. Tuntuu kuin olisi toisessa maailmassa, todellisuuden ulkopuolella. Se lienee hyvän kirjallisuuden tarkoituskin. 

MinäKäytänSinuunTekniikkaaOleHiljaa
SinäOletYksiSeitsemässadaskahdestoistaosaOleHiljaa

Tulipa mieleen myös, että näissä on jotain CMX-henkistä. Aivan hyvin voisin kuvitella A. W. Yjänän laulamassa "MinäKäytänSinuunTekniikkaaOleHiljaa" tai "minä herätän sinut henkiin käyttämällä tekniikkaa". Olenkohan kuunnellut liikaa kyseistä orkesteria sen jälkeen, kun tapasin Yrjänän Helsingin kirjamessuilla? :D 

Tekniikan maailmat on luettu myös blogeissa VersojaKäymälä ja Runosuositus



Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 2, "kotimainen runokirja".  

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat: Kim Wallin tarina

Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat: Kim Wallin tarina
Ruotsinkielinen alkuteos Boken om Kim Wall - när orden tar slut (2018)
Suomentanut Ida Takala
WSOY 2019
250 s.






Kim Wall lienee monelle tuttu nimi. Jos ei, niin sana "sukellusvenemurha" kilisyttänee kelloja. Kim Wall on juuri se toimittaja, joka murhattiin omatekoisessa sukellusveneessä hänen ollessaan haastattelemassa sukellusveneen rakentajaa, keksijä Peter Madsenia. Wallin vanhemmat ovat kirjoittaneet kirjan, jossa kertovat tyttärensä tarinan. Mitä muuta Kim Wall oli, kuin murhan uhri?

Tarina etenee rinnakkain kahdessa tasossa. Katoaminen, murhatutkimus ja oikeudenkäynti tapahtuvat vuosina 2017-2018, toisessa linjassa kulkee Kimin elämä syntymästä katoamispäivään. Vaikka vanhempien näkökulma on tietysti ylistävä ja "puolueellinen", on silti selvää että Kim Wall oli poikkeuksellinen toimittaja, poikkeuksellinen nainen. Hän opiskeli monessa maassa useita tutkintoja, teki juttuja ihmisistä jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa, oli kiinnostunut kulttuureita ja matkusteli valtavan paljon, meni toimittajana paikkoihin joista useimmat muut pysyisivät poissa... Toisaalta, hän pääsi jo pienenä matkustamaan toimittajavanhempiensa kanssa, eli hän näki ja koki enemmän kuin useimmat ikäisensä. Kiinnostus monenlaisiin asioihin ja avara maailmankuva lienee seurausta tuosta. 

Kim Wall oli periaatteen ihminen niin työssään kuin vapaalla. Hän oli ihmisistä välittävä, heikompia puolustava, muutosta haluava. Aluksi hän haaveili diplomaatin urasta, mutta työharjoittelun aikana ymmärsi että se ei ole tapa vaikuttaa, tapa muuttaa maailmaa. Niinpä tie vei toimittajaksi. 

Täydellinen ihminen hän ei kuitenkaan ollut, tai ehkä oli, mutta kuitenkin kolmekymppisenä riippuvainen vanhempiensa avusta. Kirjassa mainitaan ohimennen, mutta useita kertoja, että Kim tarvitsi apua lentolippujen varaamisessa, tarvitsi rahaa lukukausimaksuihin, tarvitsi rahaa kun luottokortti ei toiminut, tarvitsi rahaa kun halusi vaihtaa Kuubassa hotellista toiseen. Lukiessa tuntuu välillä siltä, että hän meni sokeasti kohti tavoitteitaan ja luotti siihen, että jos ei saa stipendiä tai apurahaa niin vanhemmat auttaisivat kyllä. Tuntuu siltä, että hän seurasi täysillä sydäntään eikä piitannut niin arkisesta asiasta kuin rahasta.

Kim uskalsi aina avata suunsa ja sanoa vastaan, jos jokin oli hänen mielestään väärin. Taistelu päiväkodin pihan veripyökin puolesta oli tästä eräs esimerkki. Kum Kim ja hänen ystävänsä Elina kuulivat, että suuri ja kaunis veripyökki aiottiin kaataa, koska sitä pidettiin vaarallisena sen alla leikkiville lapsille, he ryhtyivät puunhalaajiksi nuoresta iästään huolimatta. Tytöt kirjoittivat vetoomuksen ja tekivät kyltin, joka kiinnitettiin puuhun. Heidän kaunista puutaan ei saisi kaataa! He ilmaisivat tiukan tahtonsa kömpelöin tikkukirjaimin ja kannustivat muitakin puolustamaan puuta. He onnistuivat, puu tutkittiin uudelleen ja se on yhä pystyssä.

En tiedä, oliko puuepisodi Kimille lopulta kovinkaan merkityksellinen, sillä kun puhuimme siitä joitain vuosia sitten, hän ei edes muistanut koko tapausta. Mutta hän taisteli jo lapsena oikeana pitämänsä asian puolesta, ja sen ominaisuuden saimme nähdä monta kertaa. Jos jotain oli pielessä, siitä pidettiin ääntä, vaikeneminen ei ollut hänen tapaistaan.

Minulla oli kaksijakoinen olo lukiessa. Yllä ilmeisesti äiti Ingrid epäilee puuepisodin merkityksellisyyttä Kimille. On toisinaan ärsyttävää, että hän pitää tytärtään yli-ihmisenä, sellaisena jonka pitäisi muistaa kaikki asiat, nekin minkä puolesta on vaahdonnut lapsena. Tyttäressä ei ole mitään heikkouksia, hän on ollut vauvasta asti täydellinen, oman tien kulkija joka kuitenkin ottaa kaikki muut huomioon. Pikkuasia ehkä, mutta erityisesti ärsyynnyin siitä, kuinka kehutaan 4-vuotiasta Kimiä; hän osaa lausua vaikeita dinosaurusten nimiä ja keksiä niille uusia maailmoja. Terveisiä kirjaston lastenosastolta ja tiedoksi vaan, aika moni muukin 4-vuotias osaa samaa! :) 

Mietin paljon sitä, että jos Kim Wall olisi saanut elää, olisiko hänestä koskaan kirjoitettu kirjaa tai olisiko hän itse kirjoittanut muistelmansa. Hän kuitenkin oli monin tavoin poikkeuksellinen; puhui monia kieliä, oli matkustellut lähes kaikilla mantereilla, oli saanut kansainvälistä tunnustusta reportaaseistaan, oli opiskellut ja tehnyt harjoitteluja monessa eri maassa... On hirveän surullista, että lahjakas ihminen saa nimensä laajaan tietoisuuteen sillä, että joutuu murhatuksi. Että hänen elämänsä on merkittävä, koska se päättyi liian aikaisin. Kuten kirjassa sanotaan, tutkinnan ja oikeudenkäynnin aikana murhaaja saa paljon enemmän palstatilaa kuin uhri. Osittain siitä syystä tämä kirja on kirjoitettu. Vanhemmat eivät halua, että heidän tyttärensä tiedetään ja muistetaan vain Peter Madsenin uhrina, he haluavat että hänet muistetaan sen takia mitä hän teki eläessään. Pointsit vanhemmille siitä, että vaikka ovat itse toimittajia niin eivät epäröi sivaltaa sanoilla ammattikunnan muita jäseniä. 

Yhden asian haluan nostaa esiin, mielestäni se on asia joka sopisi kaikille mietittäväksi:

Yksinkertaisesti - elämä jatkuu. Kaikesta huolimatta. Kaikki muu olisi ollut Kimille vierasta. Hänelle oli olemassa vain yksi suunta, eteenpäin. Taaksepäin mentiin vain ottamaan vauhtia.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 11, "kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa". Kim Wall itse sanoi haluavansa raivata tiensä ulkomaantoimittajien miesvaltaiseen joukkoon. Kun hän kuoli, jotkut ihmettelivät miksi hän oli pukeutunut hameeseen mennessään haastattelemaan miestä. Ihan kuin hame antaisi oikeuden murhata! Tai raiskata tai ahdistella seksuaalisesti. 

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Teatterissa: Kaikki hienot jutut Kansallisteatterissa

Maaliskuun lopulla pääsin siskoni kanssa katsomaan Kaikki hienot jutut -esitystä. Aihe vaikutti hurjan kiinnostavalta: päähenkilö alkaa 7-vuotiaana tehdä listaa tärkeistä asioista, niistä joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista. Hänen äitinsä on yrittänyt itsemurhaa, mikä on lapselle vaikea käsittää. Lista tuo elämään konkretiaa, juurruttaa. Myöhemmin lista kasvaa, päähenkilö kasvaa, listan asiasisältö syvenee. 

Puolitoistatuntinen on valtavan intensiivinen kokemus. Penkit on aseteltu lavan reunalle, niin että yleisö on näyttämön kolmella reunalla. Näyttelijä, tässä tapauksessa Mari Lehtonen liikkuu fyysisesti pienellä alueella mutta kulkee ympäri ja ympäri, napaten katsojia osaksi esitystä. Kivasti ihmiset lähtivät mukaan, oli rooli sitten pieni tai suuri. Listan asioita oli jaettu paperilapulla katsojille, niin että näyttelijän sanoessa numeron katsoja luki mitä lapulle oli kirjoitettu. Siskollani oli palindromit, minulla se että kirjasta tehty elokuva on parempi kuin kirja. Siskoni pääsi kuraattori Leila Helmiseksi. Koska hänellä oli sukkahousut eli hän ei saanut otettua sukkaa käteen, ei hätää, minut poimittiin kollegaksi joka lainasi Leila Helmiselle sukkaansa. (Siskoressu joutui käsittelemään hiksitä sukkaani, ja vieläpä kahdesti!) Esityksen loputtua Lehtonen kävi halaamassa meidät ja kysymässä olemmeko hengissä. Kyllä oltiin! 


Esitykseen sisältyy jonkin verran improvisaatiota, johtuen siitä että yleisön osa on niin iso. Yhteen tilanteeseen tarvittiin kirja, ja eräällä katsojalla sattui olemaan mukana koira-aiheinen tarrakirja. Hyvät naurut saatiin. Tällainen hetken synnyttämä komiikka kevensi tunnelmaa, mikä on vain hyvä asia. Puolessatoista tunnissa käydään läpi kasvu lapsesta aikuiseksi, kasvu jota värittävät äidin toistuvat itsemurhayritykset. Onneksi tielle mahtuu myös onnellisia aikoja. 

Olimme siskoni kanssa molemmat vaikuttuneita. Minulle jäi hirmuisen lämmin olo. Intiimi tunnelma, vielä intiimimpi kuin Willensaunassa yleensä, joka ei ollut ollenkaan vaivaannuttava vaan lempeä. Tunteiden kirjo on moninainen niin näyttämöllä kuin katsomossa, mutta kaikkea ympäröi luottamus siitä että kaikki päättyy hyvin. 

Kaikki hienot jutut on juuri tänään jatkunut pienen tauon jälkeen. Esityksiä on toukokuussa, ja sen jälkeen syyskuusta vuoden loppuun asti. 

Kuvat Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

Kaikki hienot jutut
Näyttelijät Mari Lehtonen / Ilja Peltonen ja yleisö
Käsikirjoitus Duncan Macmillan ja Johnnu Donahue
Suomennos ja ohjaus Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Äänisuunnittelu Olli Valkola



keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
Englanninkielinen alkuteos Still Life (2005)
Suomentanut Raimo Salminen
Kansi Perttu Lämsä
Bazar 2019
Kustantajalta saatu ennakkokappale






Dekkarigenreä sulostuttaa uusvanha tuttavuus, Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä, joka on aiemmin julkaistu suomeksi kymmenkunta vuotta sitten, WSOY:n toimesta nimellä Naivistin kuolema. Uusintajulkaisu on tarpeen; meidän kirjastomme kappale Naivistin kuolemasta on kovin kellastunut. Lisäksi kirja on pienikokoinen, ja siis fonttikin kovin pientä. Aiemmin Pennyltä on suomennettu kaksi kirjaa, Bazar julkaisee ne uudelleen ja lisäksi ainakin kolmannen osan. Toivottavasti enemmänkin!

Minä pidän kovasti tällaisista kylädekkareista. Ehkä se johtuu siitä, että olen kotoisin pikkukaupungista jossa kaikki tunsivat kaikki, tai siis tuntevat edelleen. Ehkä siksi kanadalainen Three Pinesin kylä tuntuu niin kotoisalta. Kun Jane Neal murhataan, kylä järkyttyy. Katseet kääntyvät muualle; murhaajan täytyy olla joku ulkopuolinen, se ei voi olla kukaan meikäläisistä. Quebeckiläinen komisario Armand Gamache on toista mieltä. Jollakin kyläläisistä on murha tunnollaan, ja hän aikoo selvittää kenellä. Tehtävä on tavanomaista hankalampi, sillä kukaan ei ole nähnyt mitään, kukaan ei ole kuullut mitään, kukaan ei tiedä mitään - paitsi sen että syyllinen ei ole Three Pinesista! Selvitystyötä hidastaa myös se, että murha-ase on sellainen jota lähes kuka tahansa kyläläisistä osaa käyttää. 

"Se oli joku metsästäjä, eikö niin?"
"Sitä ei oikeastaan tiedetä. Mutta ellei ollut, tuleeko mieleenne joku?"
Gabri kurotti itselleen muffinin. Beauvoir ymmärsi sen luvaksi tehdä samoin. Muffinit olivat vielä paistolämpimiä. 
Gabri oli ääneti kahden muffinin ajan ja sanoi sitten hiljaa: "Ei tule mieleen ketään. Mutta", hän käänsi läpitunkevat ruskeat silmänsä Gamacheen, "pitäisikö edes tulla? Tarkoitan, että eikö juuri se ole murhassa niin kauheaa? Sen tuloa ei näe. Taisin muotoilla tämän vähän huonosti." Hän kurotti itselleen vielä yhden muffinin ja söi sen ruusuineen päivineen. "Ne ihmiset, joille olen ollut eniten vihoissani, ovat tuskin edes huomanneet mitään. Onko tässä nyt järkeä?"
Gabri näytti anovan Gamachelta, että tämä ymmärtäisi. 
"On. Hyvin paljon", Gamache sanoi, ja tarkoitti mitä sanoi. Vain harvat pystyivät oivaltamaan yhtä nopeasti, että harkituissa murhissa on useimmiten kyse pitkään muhineista tulahdutetuista tunteista - ahneudesta, mustasukkaisuudesta, pelosta. Kuten Gabri sanoi, ihmiset eivät näe murhan tuloa, koska murhaaja on mielikuvien ja pettävän julkisivun mestari, joka osaa luoda järjellisen, jopa tyynen ulkokuoren. Mutta sen alla piilee hirveyksiä. Ja siksi ilme, jonka Gamache uhrien kasvoilla useimmiten näki, ei ollut pelokas eikä raivostunut. Se oli yllättynyt.

Johtuuko lie kyläympäristöstä, että henkilöhahmot ovat toinen toistaan herkullisempia persoonia. Ihmiset tapaavat toisiaan päivittäin, vierailevat toistensa kodeissa, harrastavat yhdessä. He pystyvät puhumaan toisilleen suoraan, mistä seuraa nasevaa sanailua ja humoristisia tilanteita. Vaikka on tapahtunut murha, kyläläiset pysyttelevät järkevinä eivätkä panikoi. Siksi tietynlainen kodikkuus päilyy tapahtumien yllä. On ihan ok, enemmänkin kuin ok, itse asiassa sehän kuuluu täällä asiaan että poliisi istuu keinutuolissa tai syö muffineja tehdessään kuulusteluja. 

En keksi kirjasta mitään negatiivista sanottavaa, minulle se upposi heti. Toki jos joku kaipaa hiuksianostattavaa jännitystä tai sarjamurhaajia niin hänelle tämä kenties on liian leppoisa. Minä kuitenkin kaipaan raakuuksien rinnalle kevyempää, sellaista minkä lukeminen on hauskaa ja mistä jää hyvä mieli (vaikka murhattua sääliikin). 

Kuolema kiitospäivänä ilmestyy 4.6. Ennakkokappaleen on lukenut myös Leena Lumi