Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

WSOY 2026

264 s. 

Johannes on elontiensä lopussa. Anna-sisar valvoo vuoteen vierellä, kysyy muistaako Johannes sitä ja tätä, ja kertoo tarinoita. Johannes muistaa kyllä, mutta haluaa päässään kertoa oman tarinansa kuolleelle vaimolleen Kaarinalle. 

Perheen evakkomatkasta se alkoi, yksinäisyyteen päättyi. Matkan varrelle mahtui paljon ja etenkin vaikeita asioita. Isän sotatraumat, homoseksuaalisuus ja itsemurha, kivulias suhde äidin kanssa, purkautunut kihlaus ja avioliitto toisen kanssa, huoli omien lasten pärjäämisestä, vaimon sairastuminen... Vakautta elämään ovat tuoneet pitkä ja pääosin tasapainoinen avioliitto sekä vuosikymmeniä kestänyt työ valokuvaajana. 

Päänsisäinen kuolinsiivous ei piilottele mitään eikä jätä mitään kertomatta. Johannes on auki, haavoittuvainen. Hän pyytää Kaarinalta ymmärrystä siihen, miksi hän oli niin kuin oli ja teki niin kuin teki. Elämä ei ollut täydellinen mutta se oli täysi. 

Äiti ynähtää. Ei sano mitään, odottaa vain, miten tilanne päättyy. Miksi minä olen aina lukenut siitä vain vihaa? En ole nähnyt muuta kuin huudot ja ilkeilyt, loukkaukset ja nälvimisen? Kuinka en ennen pelkoa? Onko se aivan uusi tunne vai onko se onnistunut peittämään sen niin hyvin? Kourieni alla äidin ranteet tuntuvat ohuilta kuin linnunluut. Se on jo vanha hento nainen, minun äitini. Puistatus käy lävitseni. Se tuntuu silmissä, kitalaessa, ikenissä.

Minulla on kaksi naista, joista täytyisi pitää huolta. Yksi itkuinen kaahaa pitkin roudanrikkomia maanteitä ja toinen seisoo tässä edessäni pelokkaana, seinää vasten naulittuna. Viha laskee kuin vuorovesi, paljastaa jälleen sisälle kerääntyneet suuret terävät kivet. Valuu alas lattialle ja imeytyy lautojen välistä välipohjan sahanpuruun. 

Irrotan otteeni ja äiti vetää kätensä alas. Hieroo ranteitaan kuin niitä pakottaisi. Silmiin se ei vieläkään katso. Mistä se olisi rakkautta oppinut, kun ei itse sitä mistään saanut?

Kinnunen kirjoittaa jälleen uskomattoman kauniilla kielellä uskomattoman koskettavan tarinan. 264 sivua riittää, ei tarvitse jaaritella kun osaa kertoa tiiviisti mutta painavasti. Johanneksen nykyhetki on muistisairauden takia repaleinen, mutta mennyt on kirkkaana mielessä. Joskus ehkä liiankin kirkkaana, sillä on paljon asioita jotka tekevät niin kovin kipeää vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Kaiken kantavana voimana on ollut rakkaus, joka ei murtanut vuoria vaan musertui niiden alle, nousten silti aina uudelleen. 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Luetut.net.

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo

WSOY 2026

437 s.

Nykyhetki. 19-vuotias Veronika matkustaa Takaristin kylään tekemään podcastia kadonneesta kylästä. Pieni ja ahdasmielinen kylä jäi moottoritien alle, mutta sitä ennen kylässä tapahtui outoja. Veronika on tuskin astunut bussista pois kun alkaa tapahtua kummallisia, jopa pelottavia asioita. Eikö hän olekaan kylän raunioissa yksin? 

Elokuussa 1985 yhdeksäntoista oppilaan kyläkouluun tuli kaksi uutta tyttöä kaupungista. Nyt oppilaita oli 21, eikä se ollut ollenkaan hyvä luku. Vain muutamassa kuukaudessa lasten keskinäiset suhteet muuttuvat ja koko yhteisön hauras tasapaino järkkyy. 

Verkon keskellä hämähäkkinä väijyy opettaja Jylhä, mies joka on pitänyt kylää mielivallassaan sukupolvesta toiseen. Kun Anna ja Karina tuovat kylään tuulahduksen ulkopuolelta, tunnelma synkistyy nopeasti. Jotain pahaenteistä on ilmassa, mutta mihin kaikki lopulta päättyy? 

Petri

Karkausyö on myös opettajan syntymäyö. Suomalaisista suurmiehistä ainakin Väinämöinen on syntynyt karkausyönä. Myös Kekkosen ja Mannerheimin viralliset syntymäajat on väärennetty ja todellisuudessa nuokin merkkihenkilöt ovat saaneet alkunsa karkausyön salaperäisten tuntien aikana. "Samanaikaisuus yhdistää legendojen syntyä", opettaja sanoo. "Jaettu syntymäaika voi olla jopa merkittävämpi yhdistävä tekijä kuin verisukulaisuus."

"Tehän tiedätte", maisteri Jylhä sanoo samalla kun napsauttaa kiinni suksiensa siteet, "että ne jotka ovat syntyneet karkauspäivänä, viettävät syntymäpäiväänsä vain kerran neljässä vuodessa. Mutta vielä harvemmin juhlivat ne, jotka ovat syntyneet karkausyön aikana. Sellaiset ihmiset eivät ikäänny juuri lainkaan. He voivat elää lähestulkoon ikuisesti."

Puutarhatontut

Se on vähän hassua. Opettaja on niin vanha mies, että hänen nuoruudessaan pääskytkin vielä talvehtivat järvien pohjassa, ja silti hän on voinut juhlia syntymäyötään vasta muutaman kerran. 

Tarina etenee vuorotellen Veronikan ja lasten näkökulmasta; lapsista ääneen pääsevät kaikki muut paitsi Anna ja Karina. Nykyinen ja mennyt sekoittuvat toisiinsa yhä tiukemmin, kunnes ne lopulta ovat yhtä. Toista ei ole ilman toista. 

Tunnelma on jo alussa varsin pelottava ja se pahenee koko ajan. Veronikan ympärillä tapahtuu selittämättömiä asioita, joita hän ei voi loputtomiin selittää unien näkemisellä tai väärin muistamisella. Lapsilla on jokaisella tietty rooli, jota pitää esittää niin koulussa kuin kotona. "Ulkopuolisten" myötä jo alkujaan aika kieroutuneet suhteet muuttuvat, kun lapset alkavat kilpailla uusien tulokkaiden huomiosta ja näkevät toisensa eri valossa kuin ennen. Ja kun lankoja tiukasti käsissään pitävä maisteri Jylhä kadottaa langanpäät, tuhoa ei voi välttää.  

Tämä on Rasi-Koskisen tyyliin vaativa luettava, mutta jälleen kerran huikean hyvä. Välillä tunsin olevani Muuttuva labyrintti -pelissä, jossa pelilauta liikkuu eikä ikinä tiedä mitä seuraavaksi on edessä. Samalla näkymä on riittävän selkeä, jotta lukijana en eksynyt labyrintin uumeniin. Lapset ovat samaan aikaan säälittäviä ja pelottavia. Vanhemmat ovat olemassa mutta jäävät tarinassa taustalle liki näkymättömiin. Maisteri Jylhä on superpelottava hahmo, lapsia mielivaltaisesti suosiva tai kiusaava vallankäyttäjä joka pitää myös kylän aikuisia panttivankeinaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "kirjan kannessa tai nimessä on lintu". 

Kirja on luettu myös blogeissa Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja ja Lastenkirjahylly.

Jukka Behm: Pussipää

 

Jukka Behm: Pussipää

Tammi 2026

181 s.

Eräänä päivänä 15-vuotias Daniel Penne lakkaa puhumasta, ihan omasta tahdostaan. Häntä kyllä hiukan huolestuttaa, sillä loppuelämä puhumattomana voi tarkoittaa pitkää aikaa. Kun koulussa annetaan tehtäväksi kuvata video kiinnostuksen kohteista, hän keksii vetää päähänsä paperipussin ja puhua pussi päässä. Sitten hän päättää tehdä toisen videon, sitten kolmannen ja neljännen. Videot saavat nopeasti kymmeniä, satoja, tuhansia katselukertoja ja seuraajien määrä kasvaa. Pian Daniel halutaan mainoskasvoksi, televisioon, erilaisiin tempauksiin... 

Pussipäätä viedään lujaa, mutta Danielilla on hiljaista. Vanhemmilla ja siskolla on omat huolensa, eikä kukaan oikein tunnu piittaavan siitä miten hänellä menee. Puhumattomuus on vienyt ainoan hyvän kaverin eikä naapurintyttöön tutustuminen ota sujuakseen. Miten tasapainoilla kahdessa erilaisessa ympäristössä?

Ja lopuksi, kun luulin että palautehetki olisi ohi, opettaja mainitsi ohimennen, että esiintyessä olisi hyvä hillitä kasvojen voimakasta liikehdintää. 

"Omia ilmeitä kannattaa tarkkailla peilin edessä", opasti opettaja. "Leuka liikkuu puhuessa, totta kai, mutta ei sen tarvitse liikkua kuin lipaston laatikko."

Lopuksi Sarah Goodwin vielä totesi: "Emme halua, emmehän, että kuulijamme miettivät pelkästään sitä, miltä me näytämme. Haluamme heidän keskittyvän siihen, mitä sanomme."

Kuunnellessani opettajan huomioita valuin tuolillani hiljakseen alaspäin. Jos pulpetin alla olisi ollut luukku, joka olisi nielaissut minut napista painamalla Lontoon viemäriverkostoon, olisin tarttunut tilaisuuteen ja huuhtonut itseni pois luokasta. 

No, kun Daniel vetää paperipussin päähän niin kukaan ei näe hänen kasvojaan. Pussipäänä hän pääsee kosketuksiin muutamien julkkisten sekä Hammersmith United -jalkapallojoukkueen ja itse Leon Brownin kanssa. Kohtaamiset herättävät hänessä sekä ajatuksia että toimintaa. Hän voi puuttua epäkohtiin, mutta joutuu samalla pohtimaan oman toimintansa rajoja. 

Tämä on ärsyttävä mutta samalla älyttömän hyvä kirja. Kaikkia ei varmasti ärsytä, mutta kyllähän kaikki Pussipäälle tapahtuva etenee yliampuvan nopeasti. Minulle jäi muutamia kysymyksiä avoimeksi, niin aloin miettiä tulisiko tälle jatkoa. 

Jos unohdetaan yliampuvuus niin tarina on samaan aikaan hauska ja koskettava. Se on koukuttava ja etenee sujuvasti. Lontoo on ehkä yllättävä tapahtumapaikka, mutta se tuo tarinaan uskottavuutta. En usko että Lahti toimisi yhtä hyvin. 

Helmet-lukuhaasteisiin täytän sekä vuodelle 2025 että 2026 kohdan 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Kirjan luettuani etsin sitä Instagramista ja toivoin, että joku postauksista olisi kirjasta tykänneen kirjastolaisen ja näin oli, siispä kiitos Arja eli @arja.tati.

Kira Poutanen: Pariisi-koodi

 

Kira Poutanen: Pariisi-koodi. Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain

SKS 2026

251 s.

Kirjailija-kääntäjä-toimittaja Kira Poutanen on asunut Ranskassa liki 30 vuotta. Vasta nyt hän oli valmis kirjoittamaan tietokirjan kokemuksistaan. Mukana on myös kokemuksia opiskelijavaihdosta ajalta ennen vakituista asumista.

Kirjassa Poutanen tuo esiin Ranskan ja Pariisin hyviä ja huonoja puolia, kertoen sekä konkreettisia tilanteita että pohtien asioita yleisemmällä tasolla. Tärkeä muistutus on, että vielä vuosikymmenien jälkeenkin eteen tulee uusia ja hämmentäviä tilanteita. Hän varoittaa myös yleistämästä liikaa. Jos lukijan tai kenen tahansa Pariisi-tuntemus perustuu Instagramiin, naistenlehtiin tms, on syytä olla pitämättä itseään asiantuntijana. "Oikeita pariisittaria" on monenlaisia eivätkä he ole yhtenäinen tiettyyn muottiin solahtava joukko. 

On vuosi 1995, ja olen au pairina lääkäriperheessä Seine et Marnen departementissa kaukana Eiffel-tornista ja turistiravintoloista. Tehtäväni on hoitaa perheen neljää lasta puolipäiväisesti heinäkuussa sillä aikaa, kun vanhemmat ovat töissä. Ranskan ymmärtäminen aiheuttaa päänsärkyä, ja lapset nauttivat siitä, että saavat huijata minua itse keksimillään sanoilla ja säännöillä. On vaikea arvata, mikä on tarua ja mikä totta.

Illalla perheen äiti koputtaa huoneeni oveen ja ilmoittaa kuivasti, että, kyllä, lapset saavat syödä suklaata joka päivä ja kyllä, välipalalla syödään joka tapauksessa aina jotain makeaa. "C'est normal", hän toteaa.

Kun välipala-aika seuraavana päivänä klo 16.30 koittaa, lapset murtavat maitosuklaalevystä tyytyväisinä paksun rivin suklaata, painavat sen patonginpalan väliin ja haukkaavat sitten makeaa täyteleipäänsä voitonriemuisesti hymyillen. Myöhemmin oma lapseni juoksee kolmevuotiaana leikkikoulusta syliini ja hihkuu: "Opettaja antoi meille tänään karkkia!" Samaan aikaan pohjoisessa suomalaiset lapset haukkaavat välipalaksi kurkkuvoileipää ja banaania. C'est normal. 

Ranskalainen byrokratia tulee tutuksi, samoin kunnioittava suhtautuminen ruokaan ja ruokailuun. Lukija saa tietoa äitiyslomasta, perhevapaasta ja koulujärjestelmästä. Lisääntyvä terrorismi tulee lähelle, kun Poutanen kertoo kotikulmillaan tapahtuneesta terroriteosta. Etäisyys Suomeen on välillä pidempi ja välillä lyhyempi, pitkälti sen mukaan miten suomalaiset ystävät ja lukijat reagoivat asioihin. 

Paljon on pohdintaa identiteetistä, siitä mitä on olla toistaiseksi yhden maan kansalainen vaikka on asunut yli puolet elämästään muualla. Miltä tuntuu, kun ei oikein osaa vastata kysymykseen "mitä Suomessa syödään" tai kun sanotaan ettei sinua voi palella koska olet Suomesta. Miten oma äitiys pitää sopeuttaa ranskalaiseen malliin, kuitenkin samalla pitäen kiinni omista käsityksistään. 

Olen lukenut paljon Ranska-aiheisia tietokirjoja mutta jokaisella tekijällä on aina oma näkökulmansa ja sitä myöten aina myös uutta asiaa kerrottavaksi. Poutasen kirjaa lukiessa tulee olo, että hämmästyttävän vähän on muuttunut 1990-luvun alun ja nykyhetken välillä. Iso ansio on myös siinä, että kirjassa ollaan tavallisessa arjessa eikä liikuta turistikohteissa. 

Byrokratia-osuus herätti muistoja ulkomaalaisesta puolisostani, jolle etenkin ajokortin uusiminen Suomessa oli helppoa. Jos hän olisi halunnut kotimaastaan uuden ajokortin, olisi pitänyt lähettää syntymätodistus ja nippu muita papereita, postitse tai faksilla tietenkin. Uusi ajokortti ei suinkaan olisi tullut postissa kotiin vaan se, kuten passi aikoinaan, olisi pitänyt hakea suurlähetystöstä Helsingistä. Jonne tietenkin pitää varata tapaamisaika arkipäivänä virka-aikaan, ja ensimmäinen vapaa aika olisi muutaman viikon päästä sen jälkeen kun ajokortin saapumisesta olisi ilmoitettu. Puoliso päätyi ottamaan suomalaisen ajokortin, meni henkilökorttinsa kanssa kaksi päivää myöhemmin konttoriin, sai tilapäisen ajoluvan heti mukaan ja uusi kortti tuli postissa alle kahdessa viikossa. Suomalaiselle on usein hämmentävää, miten monessa paikassa tarvitaan syntymätodistus ja kenties vielä vanhempienkin syntymätodistukset, jotta saa asioitaan hoidettua.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 13, "kirjassa on syntymäpäivät". 

Kirja on luettu myös blogissa Ja kaikkea muuta. 

Gaël Faye: Pienen pieni maa

 

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Ranskankielinen alkuteos Petit pays (2016)

Suomentanut Einari Aaltonen

Like 2018

217 s.

Vuosi Afrikassa -haasteeni vaatii jonkin verran etsimistä ja täsmälukemista, sillä aika harvoin kohdalle osuu sattumalta johonkin pienempään afrikkalaiseen maahan sijoittuva kirja. Kun katsoin kirjastotietokannasta mitä Burundi-aiheista olisi tarjolla, kiinnostuin Gaël Fayen esikoisteoksesta. 

1990-luvun alussa 10-vuotias Gaby viettää suhteellisen huoletonta elämää. Asiat perheen ja kavereiden kanssa ovat mallillaan. Pian hänen 11-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen tilanne alkaa muuttua. Burundin ensimmäisiä vapaita vaaleja seuraa 30-vuotisen vallan murentuminen, mitä kaikki tahot eivät hyväksy. Pian alkaa verilöyly, jossa kukaan ei ole turvassa. Gaby haluaisi pysyä kaiken ulkopuolella mutta ei voi. Kaverit vaativat häntä valitsemaan puolensa, eikä tilannetta helpota se mitä hän kuulee tapahtuvan äitinsä kotimaassa Ruandassa. 

Sinä päivänä, ensimmäisen kerran elämässäni, sukelsin syvälle tämän maan todellisuuteen. Törmäsin hutujen ja tutsien väliseen kuiluun, ylittämättömään rajaan, joka määräsi jokaisen jommallekummalle puolelle. Ja tuo puoli oli kuin lapselle annettu nimi, sen sai jo syntymässä ja sitten sen kanssa piti vain elää. Hutu tai tutsi. Jompikumpi. Kruuna tai klaava. Olin kuin näkönsä takaisin saanut sokea ja aloin ymmärtää eleitä, katseita ja lausumattomia sanoja, jotka olivat aiemmin jääneet minulta huomaamatta. 

Sota loihtii aina vihollisen, ja se tapahtuu huomaamatta. Halusin pysyä puolueettomana, mutta se oli mahdotonta. Olin syntynyt osaksi maan historiaa. Se eli minussa. Kuuluin sille. 

Kuten aika moni lukemani Afrikka-aiheinen kirja on tämäkin pysäyttävä. On järkyttävää lukea, miten nopeasti suhteellisen rauhallinen yhteiskunta putoaa sotaan ja miten varhaisteinit repäistään irti lapsuudesta ja pakotetaan katsomaan asioita, jotka ovat aikuisillekin traumaattisia. Todella koskettavaa on se, mitä Gabyn ruandalaiselle äidille Yvonnelle tapahtuu ja miten tapahtunut vaikuttaa niin Gabyyn kuin hänen siskoonsa Anaan. 

Välissä on kursiivilla kerrottua, mistä pystyy päättelemään Gabyn olevan elossa ja asuvan isänsä kotimaassa Ranskassa. On lohdullista tietää, että hän selviää, vaikka ennen kirjan loppua ei voi tietää millaisista traumoista hän kärsii. 

Kirja on ilmestynyt vuosikymmen sitten, ja väkisin tulee mieleen maailma nyt, se miten monet lapset elävät lapsuuttaan sodan riehuessa ympärillä. Pienet onnenhetket kalastaen tai uudella pyörällä ajaen ovat elintärkeitä, ja toivoa sopii etteivät traumat hävitä niitä unohduksiin. 

Sekä Vuosi Afrikassa - että Kirja joka maasta -haasteeni saavat Burundin.

Pienen pieni maa on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjaluotsi, Unelmien aika, Kirjarouvan elämää ja Mitä luimme kerran.

Kaarina Griffiths: Nummen peto

 

Kaarina Griffiths: Nummen peto

Otava 2026

399 s.

Neljäs Cornwall-mysteeri vie lukijan myrskyn keskelle majataloon. Vesi tulvii ja tiet ovat poikki, joten muutaman kymmenen hengen joukko joutuu yöpymään Jamaica Innissä. Alkuun on hauskaa mutta tuntien kuluessa tunnelma kiristyy. Aamulla yksi vieraista on kadonnut. 

Majatalossa ovat myös profiloija Antti Honkanen ja kolme poliisia. Tiimin ratsastusretki on keskeytynyt myrskyn takia. Katoamisesta kuullessaan he eivät ole suuremmin huolissaan, mutta vähän myöhemmin he käyvät ulkona ja löytävät ruumiin. Paikallinen legenda kertoo nummen pedosta, eivätkä erilaiset kauhutarinat helpota poliisien työtä. Miten löytää oletettavasti lihaa ja verta oleva syyllinen, kun kukaan majatalossa ollut ei ole nähnyt mitään ja moni uskoo nummen pedon olleen asialla? Kun löytyy toinen ruumis ja pian kolmaskin, alkaa tulla kiire. Paikallisten paniikki kasvaa ja poliisijohto vaatii tuloksia. 

Muut seisoskelivat jo baarissa - Antti, Sarah ja Ivy sekä teknisen tutkinnan Rose. Tarkoitus oli viipyä töiden jälkeen muutamalla ja sitten suunnata kotiin. Näin tehtiin suunnilleen kerran kuussa. Diggins muisteli lämmöllä aikoja, jolloin pubissa käytiin töiden jälkeen yhdellä lähes joka päivä. Ei kännäämässä, vaan jonkinlaisena siirtymäriittinä työn ja kodin välillä. Ikään kuin rikosten paino olisi jätetty baarin nurkkaan ja puhdistautuneina siirrytty kotiin.

- Hei Diggs, mitä juot? Tavallisenko? Antti huikkasi.

- Niin juuri. Tintangelin panimon Sir Lancelot -olutta, mitä sitä hyvää muuttamaan. 

Antti huikkasi baarimikolle tilauksen ja jatkoi juttua jostain erikoisesta profilointikeissistä, jossa oli ollut mukana. Diggins kuunteli vain puolella korvalla odottaessaan oluttaan. Pubin puheensorina tyynnytti häntä ja hän nautti sen ilmapiiristä. 

- Cheers, Diggins huikkasi saatuaan tuoppinsa. - Juodaan vaikkapa tutkinnan edistymiselle. 

Ai että kun oli hyvä tämäkin kirja! Griffiths kutoo paikalliset legendat taitavasti osaksi tarinaa ja vieläpä niin etteivät ne ole liian hallitsevia. Lukijan silmille ei tule liikaa symboleja, perimätietoa ja muuta vastaavaa. Tutkijoilla on aikaa piipahtaa pubissa tai saunassa eikä keskinäinen tunnelma pääse kiristymään paineen kasvaessa. Tykkään kovasti siitä, että tapahtumia seurataan eri henkilöiden näkökulmasta, ei pelkästään Antin. Koko tiimi tulee lukijalle läheiseksi. 

Jo alussa majatalossa on enemmän väkeä kuin perinteisessä suljetun huoneen mysteerissä. Myrskyn väistyttyä ihmiset pääsevät lähtemään pois, jolloin tarina laajenee majatalon ulkopuoliseen maailmaan. Hyvä ratkaisu! Jamaica Inn pysyy kuitenkin tapahtumien keskipisteenä, sillä poliisit ovat varmoja että murhaaja oli myrsky-yönä siellä ja he palaavat sinne yhä uudelleen. 

Oletukseni on että ensi vuonna saadaan sarjaan viides osa, kiinnostavaa nähdä missä silloin ollaan ja mikä legenda nousee hämmentämään kuvioita. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta, Kirjarouvan elämää ja Kirsin Book Club.

Ali Standish: Outoja tapauksia Baskervillen koulussa

 

Ali Standish: Outoja tapauksia Baskervillen koulussa

Englanninkielinen alkuteos The Impropable Tales of Baskerville Hall (2023)

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Tammi 2024

334 s.

Nuori Arthur Conan Doyle estää tragedian, ja pian hänelle tulee kutsu Baskervillen koulun oppilaaksi. Hän ei ole lainkaan halukas lähtemään, sillä hän kokee olevansa vastuussa perheestään. Isän työ kuvittajana ei etene, koska alkoholi kiinnostaa enemmän, joten Arthur pyrkii hakemaan töitä ja siten tuomaan rahaa äidille. Vanhemmat kuitenkin vaativat häntä opiskelemaan. Baskervillen koulu on ainutlaatuinen mahdollisuus. 

Arthur ihmettelee, kuinka hänet on hyväksytty kouluun johon hän ei ole edes hakenut. Seuraavana aamuna hän kuitenkin matkustaa ohjeen mukaan puistoon, josta ilmalaiva nappaa hänet mukaansa. Ensimmäiset jännittävät hetket hän kokee jo matkalla, ja ennen kuin koulu alkaa hän havaitsee jonkun olevan pielessä. Uusien ystäviensä Irene Eaglen ja Jimmie Moriartyn kanssa he päätyvät yhä syvemmälle mysteerien maailmaan, apunaan mitä mainioimmat Tasku ja Grover.

Arthur ei ollut melkein koskaan väärässä. Koulussa hänellä oli mitä ärsyttävin tapa ratkaista tehtävät ensimmäisenä ja kaiken lisäksi oikein. Luokkatoverit tiesivät, ettei se ollut hänen vikansa - hänen mielensä vain toimi niin. 

Mutta jos Arthur Conan Doylelta olisi tuona kirpeänä syyskuisena päivänä kysytty, värähtelikö ilmassa jotain, vaistosiko hän seikkailun - ja vaaran - lähestyvän, hän olisi ilman muuta pitänyt kysyjää povarina, joka yrittää huijata itselleen lantin. 

Arthurkin, kuten kävi ilmi, saattoi silti toisinaan erehtyä. 

Tämä on jännittävä ja koukuttava tarina, jossa on kevennyksenä monia hauskoja yksityiskohtia. Varsinaista luokkahuoneessa elettävää kouluelämää ei juuri ole, niin paljon tapahtuu asuinhuoneissa ja koulun ulkopuolella. Ehkä sen takia suurin osa koulun henkilökunnasta jää ainakin tässä sarjan avausosassa aika etäisiksi ja pieneen rooliin. Lapsihahmot sen sijaan tulevat tutummiksi, ja he ovatkin kiinnostava katras. Pidän etenkin Taskusta, Groverista ja Arthurista. Tasku ja Grover ovat erikoislaatuisessa joukossa erityisen kummallisia, varsinkin Grover kuolemaintoilullaan. Mielenkiinnolla odotan myös sitä, mitä Tobias-susi tekee jatkossa, nouseeko se yhdessä emäntänsä apulaisrehtori rouva Hudsonin kanssa jossain kohtaa merkittävämpään rooliin. Toivottavasti!

Aikuislukija saattaa olettaa luvassa olevan paljon Sherlock Holmesia, mutta ei vielä tässä osassa, ehkä tulevissa enemmän. Tohtori Watson saa opettajista eniten tilaa. 

Pidän kovasti itse koulusta miljöönä. Kapeat portaikot ja pikkuiset tornihuoneet, loputtoman tuntuiset käytävät, suurikokoinen ruokakonttori herkullisine ruokineen, iso puutarha sokkeloisine polkuineen... Siis paljon mahdollisuuksia salaisuuksille, salakuuntelulle, salakäytäville ja niin edelleen. 

Helmet-lukuhaasteissa laitan kirjan vuoden 2025 haasteeseen kohtaan 36, "kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa" ja vuoden 2026 haasteeseen kohtaan 46, "trilogian ensimmäinen osa". Toinen osa on suomennettu viime vuonna ja kolmas saadaan suomeksi tänä syksynä. Oletan että kyseessä on oikeasti kolmiosainen trilogia eikä esimerkiksi kahdeksanosainen. Ainakin kirjailijan kotisivu viittaa kolmiosaisuuteen.  

Kirja on luettu myös blogeissa Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä ja Lukutoukan luetut sivut.