Jørn Lier Horst: Det innersta rummet

Jørn Lier Horst: Det innersta rummet

Norjankielinen alkuteos Det innerste rommet (2018)

Ruotsiksi kääntänyt Marianne Mattsson

Wahlström & Widstrand 2019

368 s.

No niin, taas mennään! Jørn Lier Horstin ehkä tuorein ruotsinnos, ja tasaisen tappavan laadukasta yhä. Kannatti lukea tämä Koodin jälkeen, sillä tässä on siitä tuttu Adrian Stiller, ja Linen tytärkin on  jo taaperoiässä. 

Entinen ulkoministeri Bernhard Clausen on kuollut. Kuolemaan ei liity rikosta, mutta asunnosta löytyvät rahalaatikot herättävät kysymyksiä. Valtakunnansyyttäjä haluaa selvyyden siitä, mistä rahat ovat ministerille tulleet. Onko takana poliittinen vaikuttaminen, rikos, vai mikä? Tutkimuksen saa vastuulleen William Wisting. Hän saa itse valita ehdottoman salaisen tutkimusryhmänsä, pienen mutta parhaan mahdollisen. Rikospaikkatutkija Espen Mortensen on ykkösvalinta, lisäksi tytär Line kutsutaan mukaan. Toimittajana Linellä on mahdollisuus kysyä sellaisia kysymyksiä, jotka poliisin esittäminä herättäisivät epäluuloja. Ryhmään tulee matkalla pari tutkijaa lisää, kun käy ilmi että tutkimuksissa on peräännyttävä useita vuosia ajassa taaksepäin. Haasteena on pitää tutkimustyö salassa paitsi kollegoilta ja medialta myös selvityksen kohteena olevilta. 

"Branden handlade om att städa upp efter Bernhard Clausen", fortsatte han med en blick på Mortensen. "Allt var förberett för att utplåna det som fanns i stugan. Det behövdes bara en tändsticka."

"Det lyfter i så fall saken till en helt ny nivå", menade Mortensen. 

Wisting nickade. 

"Ta fram telefonen", bad han.

Mortensen gjorde som han sa. 

"Har du stoppur på den?" frågade Wisting.

"Ja, hur så?"

"Jag vill ta reda på hur lång tid det tar att köra härifrån till närmaste vägtullstationen."

Mortensen log och öppnade tidtagarfunktionen. Wisting satte bilen i rörelse. Det vore inte första gången en gärningsman avslöjades av de automatiska betalstationerna.

De körde de första tio minuterna in till Stavern under tystnaden ovh följde länsvägen vidare mot Larvik.

"Vem står i så fall bakom?" frågade Mortensen. "Riksåklagaren hade rådgjort med säkerhetstjänsten och de andra hemliga myndigheterna. De skulle väl ha informerat honom om det var de som låg bakom det här? Då skulle vi väl bara ha fått besked om att dra oss ur och låta saken bero?"

"Förmodligen", sa Wisting. "Om det var någon av dem som låg bakom."

"Har vi andra hemliga tjänster?" frågade Mortensen. "Utanför riksåklagarens kontroll?"

"Inte i Norge", svarade Wisting.

"Å fan", svor Mortensen tyst.

Kuten ennenkin, pidin tästäkin Wisting-kirjasta. Mietin, missä niiden salaisuus piilee, miksi sarjassa ei ole yhtään heikkoa osaa? Syynä on ehkä se, että tapahtumat etenevät aina tasaisen varmasti. Lukijana kokee usein turhautumista, jos kirjan alussa on rikos, sitten mitään ei tapahdu kolmeensataan sivuun ja sitten kaikki rysähtää kerralla yhteen viimeisellä enintään 50 sivulla. Horstilla ei koskaan ole niin, vaan tärkeitä osasia saadaan selville vähän väliä. Kun poliisit kuulustelevat jotakuta, kuulustelu ei etene tyyliin "tiedämme että teit sen, tunnusta!" vaan poliiseilla on jotain konkreettista selvillä. Lukiessa on olo, että Horst ei käytä dekkariklisettä toisensa jälkeen, vaan kirjoittaa persoonalliseen tyyliin. Kännyköissä on yleensä virtaa, eikä Wisting yleensä mene yksin paikkaan, jossa epäilee syyllisen olevan. Tämän kirjan pieni tutkimusryhmä vaihtaa tietoja aktiivisesti, mikä osittain edesauttaa tapahtumien tasaisen varmaa etenemistä. Ja kun ensin valtakunnansyyttäjä ja sitten Wisting haluaa tutkimusryhmäänsä jonkun, kyseisen henkilön pomo ei heittäydy hankalaksi vaan asia on ok. Lukijalla on koko ajan miellyttävä olo, kun päähenkilö(t) ei ole jatkuvasti kahnauksissa pomonsa tai työkaverinsa kanssa. 

Det innersta rummet ei ole hermoja repivää jännitystä eikä tiivistahtista toimintaa, mutta moinen ei Wistingille sopisikaan. Pidän myös siitä, että Wisting pystyy myöntämään olevansa jonkinlaisessa tilanteessa ensimmäistä kertaa, huolimatta pitkästä urastaan. Hänellä, kuten kenelläkään muullakaan, ei ole tarvetta esittää olevansa jotain muuta kuin mitä on. Pidän myös siitä, kuinka tarinaan tulee lisää langanpätkiä melkein vaivihkaa, mutta kaikki keriytyy loogisesti yhteen. Lukemisen loputtua tuntuu siltä, että kaikki on saanut selityksen, eikä tarinassa ole yhtään turhaa tai irrallista sivupolkua. 

Horst on jo saattanut kirjoittaa jotain lisää, mietin että pystyisinköhän lukemaan norjaksi? Voisin ainakin kokeilla :) Ei tähänkään asti ole haitannut, vaikka en ihan jokaista sanaa tiedäkään. 

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta

Norjankielinen alkuteos Svøm med dem som drukner (2014)

Suomentanut Saku-Petteri Urpo

Sammakko 2020 

476 s.

Lars Mytting on itselleni upouusi kirjailijatuttavuus, mutta sanottakoon heti että jos muut romaanit - joista on suomennettu esikoinen Hevosvoimat -  ovat yhtä hienoja kuin tämä, niin suosikkilistani saa uuden jäsenen. Sommen kuusitoista puuta kiehtoo heti alusta, eikä matkalle osu yhtään heikkos hetkeä. 

Edvard Hirifjell asuu Hirifjellissä isoisänsä kanssa. Elämä norjalaisella maaseudulla täyttyy perunanviljelystä ja kalastuksesta ja naapurin Hannesta. Edvardin vanhemmat ovat kuolleet tämän ollessa nelivuotias, hän ei muista elämää heidän kanssaan mutta kaipaa heitä silti. Jo nuorena hän on saanut vihiä vanhempiensa kohtalosta, siitä että isoisä ei ole kertonut kaikkea tietämäänsä, mutta isoisä kieltäytyy puhumasta asiasta. Kun isoisä yhtäkkiä kuolee, Edvard päättää selvittää vanhempiensa tarinan. Keitä he oikein olivat ja mitä heille tapahtui? Miten isoisä ja tämän Einar-veli liittyvät asioihin? Mitä tapahtui Sommen kuudelletoista vanhalle saksanpähkinäpuulle, ja miten ne liittyvät Edvardiin? Miksi Einar on julistettu kuolleeksi, vaikka hänen tiedetään olleen elossa hautajaistensa jälkeen? Perheen historian tutkiminen vie Edvardin Shetlantiin, Skotlantiin ja Ranskaan. Joka paikassa hän kohtaa ihmisiä, jotka auttavat kokoamaan palapeliä tavalla tai toisella. 

"Miten luulet Einarin ja isoisän erimielisyyksien alkaneen?" kysyin.

Pappi tyhjensi mehupullon.

"Palataan ensin niihin neljään päivään", hän sanoi. "Ovatko ne piinanneet sinua, koska pelkäät sitä, mitä on tapahtunut, vai koska et tiedä, mitä on tapahtunut?"

"Onko sillä muka väliä?"

"Voi, on kyllä. Jotkut selviävät kursimalla kokoon edes jonkinlaisen totuuden. Vaikka se olisikin vinoutunut ja täynnä halkeamia, se saattaa silti pysyä jotenkuten kasassa. Monien kohdalla se kestää koko elämän."

"Olen tehnyt päätökseni", sanoin. "Kerro kaikki, mitä tiedät."

"Alun alkaen Hirifjellin veljesten eripura koski luultavasti perinnönjakoa ja poliittisia erimielisyyksiä. Uskoakseni riita nousi uudelleen pintaan vuoden 1971 onnettomuuden jälkeen, ja silloin se myös muutti suuntaansa. Sillä veri on vettä sakeampaa, ja se on koko tapauksen perimmäinen ongelma. Anna anteeksi arvailuni, mutta luulen Einarin tienneen, mitä tapahtui silloin, kun vanhempasi kuolivat, vaikka ei suostunutkaan sitä kertomaan."

Otsan seudulta alkanut vapina saavutti silmäluomeni, jatkoi matkaansa alaspäin, ravisutti koko kroppaani. Palleani puristui puristumistaan, kunnes jokin napsahti ja tuska värjäsi jokaisen ajatukseni. Millaiselle älyttömälle uteliaisuudelle olinkaan antautunut. Oli kuin olisin leikilläni purkanut jonkin kalliin esineen pieniksi palasiksi ja vasta nyt käsittänyt, etten ehkä saisikaan sitä kootuksi.

Pappi suoristi ryhtiään.

"Pyysit minua kertomaan kaiken, Edvard. Tältä se tuntuu. Enkä ole vielä lopettanut. Sinun täytyy nyt kantaa siitä vastuu. Siirtää kaikki kivet omaan reppuusi."

Pidän tarinasta kovasti. Se on raskas mutta ei liian painava, henkilöitä on paljon mutta kaikilla on paikkansa, tapahtumia on paljon mutta kaikki ovat olennaisia. Perheen historia paljastuu vähän kerrassaan, mutta koko ajan on olo että eteenpäin mennään. Tyhjäkäyntiä ei ole, mutta ei myöskään liiallista tai äkkinäistä tapahtumavyöryä. Koko ajan on olo, että tilanne on hallinnassa niin Edvardilla kuin lukijalla. 

Edvard on mahtava päähahmo. Vaikka hän on viettänyt koko elämänsä syrjäseudulla, hän ei pelkää lähteä pitkälle matkalle. Hän ei pelkää muita ihmisiä, vaan ottaa yhteyttä rohkeasti. Hän uskoo pärjäämiseensä ja on luottavainen, että löytää etsimänsä. Pidän myös siitä, että kuolleet vanhemmat ovat läsnä koko ajan, eivät vain kuriositeettina alussa ja lopussa. 

Vaikka tarinassa on paljon surullista, siitä jää lämmin ja toiveikas olo. Hieno kirja!

Myös Takkutukka on lukenut Sommen kuusitoista puuta. Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, "kirjassa on isovanhempia". Se sopii myös ainakin kohtiin 31, "kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla" ja 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana".

Lastenkirjalauantai: Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo

Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo

Kuvittanut Teemu Juhani

Otava 2020

183 s.

On kirjoja, joihin on välttämätön pakko tarttua ihan vain kannen perusteella; tämä on yksi niistä. Yleensä luen aina ensin takakansitekstin, mutta nyt lähdin heti liikkeelle. Hyvin pian huomasin, että käsissäni on kirja, jota ei voi laskea käsistään. 

Neiti Kymene on elänyt talossaan pitkään ilman ihmisseuraa. Talossa asuu yksi kummitus ja kaksitoista apinaa, lisäksi puutarhassa on bengalintiikereitä. Eräänä päivänä ovikello soi, ja taloon tulee vierailulle Pekka Pettersson. Pekka on pieni poika, joka on tullut etsimään kadonnutta Rohkeuttaan. Hän on varma siitä, että Rohkeus on tullut juuri tänne. Neiti Kymene on hämmennyksissään, hän ei pidä ihmisistä eikä halua Pekkaa taloonsa, mutta näin kuitenkin käy. Eikä aikaakaan kun ovikello soi uudelleen, ja sisään astelevat sisarukset - ja Pekan serkut - Susanna ja Anneliisa Kreivi. Näppärät neitokaiset auttavat Pekkaa Rohkeuden etsimisessä, mutta mitä tehdä kun se pysyy kadoksissa, kun yöt pitenevät, kun tiikerit raapivat seiniä päästäkseen sisälle? Entä miksi seinillä olevissa valokuvissa ei ole ihmisiä?

Neiti Kymenen talossa oli seitsemän ikkunaa, jotka katsoivat etelään, viisi jotka katsoivat länteen, kuusi ja puoli, jotka katsoivat itään, ja satakolmekymmentäviisi, jotka katsoivat pohjoiseen, sillä neiti Kymenen mielestä pohjoisesta lankesi maailman kaunein valo.

(...)

Menneisyys on jännittävä asia. Lapset luulevat, että kellään aikuisella ei sellaista olekaan. Aikuiset ovat aina olleet aikuisia. Vähän niin kuin kivi on aina ollut kivi. Mutta toisinaan kivet ovat nuoruutensa päivinä olleet jotain ihan muuta. Kuten meteoriitteja. Tai sulaa laavaa. Toisinaan nämä aikuiskivet ovat kierineet ja vierineet ja olleet kaikkea muuta kuin niitä sammalpeitteisiä möhkäleitä, joita he esittävät lapsille.

(...)

Mutta ainoa takapuoli - tai ainakin ainoa ihmistakapuoli - joka noita sohvia peittävälle kiinalaiselle silkille oli pitkään aikaan laskeutunut, oli neiti Kymenen hyvinmuodostunut takamus. Nyt sillä makasi tajunsa menettänyt, päänsä ja säärensä kolhinut, apinoiden ympäröimä Pekka Pettersson. (Sohvalla, ei neiti Kymenen takamuksella.)

Tarina on monitahoinen ja melko vaativa. Aikuislukijana pysähdyin moneen kertaan miettimään, että tässäpä hieno oivallus (kuten yllä mainitut aikuiskivet). Lapsilukija saattaa ottaa monet asiat hassuina, kun taas aikuiselle ne avautuvat eri tavalla. Tällaisia ovat vaikkapa neidin rikkominen sekä ajatukset siitä, ovatko lapset oikeasti olemassa. Siinä piileekin tekstin ja tarinan nerokkuus, että se on eri ikäiselle lukijalle erilainen. Aikuislukijana voin aavistaa, miten lapsi kokee tarinan, mutta tiedän että se ei ole samanlainen.

Kuvituksessa on paljon hassuja elementtejä, mikä on toimiva ratkaisu. Tarinassa on synkkiä ja jopa pelottavia elementtejä, joten on hyvä että kuvituksessa on hauskoja yksityiskohtia. Esimerkiksi valokuva, jossa kuuluisi olla ihmisiä mutta ei ole, on ikävä asia, mutta kun kuvaa katsoo apina jolla on jättikokoinen silinterihattu päässään, tilanne kääntyy vähemmän ikäväksi. 

En halua laittaa tätä mihinkään genreen, olkoon se siis lastenkirja maustettuna sadun, seikkailun ja fantasian piirteillä.

Neiti Kymenen ihmeellinen talo päätyy vinkkauslistalleni, ainakin luokat 3-6 kuulevat siitä. Mahdollisesti tokaluokkalaisetkin, riippuen siitä kuinka sujuva lukutaito ryhmässä on. Kirjassa on paljon sivuja ja pieni (aikuislukijalle normaalikokoinen) fontti, joten lukeminen vaatii taitoa ja aikaa. Luvut ovat lyhyitä, joten kirja sopii myös ääneen luettavaksi, niin luokassa kuin kotona. 

Jørn Lier Horst: Koodi

Jørn Lier Horst: Koodi

Norjankielinen alkuteos Katharina-koden (2017)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2020

396 s.

Olen aiemmin kehunut Jørn Lier Horstin kirjoja, enkä näe syytä toimia toisin nytkään. Koodi ei juhli jännityksellä, mutta se on koukuttava ja ajatuksia herättävä.

William Wistingiä vaivaa vanha selvittämätön katoamistapaus. Mitä tapahtui Katharina Haugenille 24 vuotta sitten? Miksi hän katosi, ja mitä tarkoittaa paperilappu, jossa on mystinen koodi? Kerran vuodessa Wisting käy tapaamassa Katharinan miestä Martinia. Kunnes tänä vuonna Martin ei olekaan kotona. Minne hän on mennyt?

Keskusrikospoliisin tutkija Adrian Schiller tulee Wistingin puheille; aikomus on avata uudelleen toinen vanha katoamistapaus. Uusi teknologia avaa uusia tutkimusmahdollisuuksia, ja siksi vanhoihin juttuihin saadaan uusia todisteita ja näkökulmia. Miten Martin ja Katharina liittyvät Nadian katoamiseen? Samaan aikaan Wistingin toimittajatytär Line saa tehtäväkseen kirjoittaa artikkeleita ja tehdä podcasteja Nadian tapauksesta. Line ja William eivät kerro toisilleen työtehtävistään, eivätkä tiedä niiden sivuavan toisiaan. Kaikilla on kuitenkin tiukka yhteinen tavoite: nyt selvitetään, mitä Nadialle tapahtui. Jos Katharinan katoaminen selviää samalla, aina parempi.

”Oletko ratkaissut koodin?” hän kysyi.

”Katharina-koodin?” Wisting kysyi hymyillen ja pudisti päätään.

Muutamaa vuotta aiemmin hän oli antanut myös Thomasin yrittää ratkaista koodia. Hän ei oikein tiennyt, miten asia oli tullut puheeksi, mutta hänellä oli ollut Katharinan tapaus esillä. He olivat puhuneet navigoinnista ja siitä, miten ennen gps:ää oli osattu perille. Thomas oli arvellut, samoin kuin Wisting, että numerot viittasivat jotenkin karttaan, mutta ei tuntenut ketään kartoituksen tai navigoinnin asiantuntijaa.

Line kurkisti ovesta.

”Mistä te puhutte?”

”Ei mistään, mikä kiinnostaisi sinua”, Wisting naurahti.

”Katharinan tapauksesta”, Thomas sanoi.

”Isä vei paperit takaisin poliisitalolle”, Line kertoi ja häipyi takaisin olohuoneeseen.

”Ehkä oli jo aikakin”, Thomas arveli.

”Ehkä”, Wisting myönsi ja jakoi jauhelihan pizzapohjille.

”Miksi se tapaus on sinulle niin tärkeä?” Thomas kysyi.

Wistingille tuli syyllinen olo. Maailma oli niin paljon suurempi kuin hänen poliisipiirinsä. Thomas oli työskennellyt paikoissa, joissa elämä oli luultavasti paljon raaempaa ja armottomampaa kuin hän osasi kuvitellakaan. Uhreja oli paljon ja länsimaissa hyvin harva välitti heidän kohtalostaan.

Pidän Wisting-sarjasta etenkin sen sympaattisen päähenkilön kanssa. Williamilla ei ole ongelmallista perhe-elämää, eikä ongelmia työkavereidensa kanssa. Hän on tasapainoinen, helposti tykättävä hahmo. Yksinäinen hän on, mutta ei täytä tyhjyyttä päihteillä vaan iloitsee hetkistä ystävän, tyttären, pojan ja lapsenlapsen kanssa. Pidän Thomas-pojan esiintymisestä kirjassa, en itse asiassa edes muistanut hänen olemassa oloaan. Nyt isän, lasten ja lapsenlapsen lämminhenkinen läheisyys tuo kirjaan syvää inhimillisyyttä.

Koodissa jännitys rakentuu vähitellen. Poliisilla on tietty epäilty, mutta ei riittävästi todisteita hänen pidättämisekseen. Schiller on rakentanut suunnitelman, jonka toteuttamisessa Wistingillä on iso osa. Suunnitelma on hyvä, mutta sen onnistuminen ei ole lainkaan varmaa. Wisting tietää, mitä häneltä odotetaan, mutta ei aina tiedä miten toimisi epäilyksiä herättämättä. Myös sanomalehdellä ja televisiolla on suunnitelmassa iso osa, mutta myöskään Line ei tarkkaan tiedä, minkä kokoinen rooli hänellä on. Lukija koukutetaan sillä, että tapahtumien halutaan kulkevan tiettyyn pisteeseen, mutta monien epävarmuustekijöiden takia kukaan ei tiedä, mihin lopulta päädytään. 

Tarina laittaa lukijan miettimään valintojen tekemistä ja niiden seurauksia. Jos tietyssä kohtaa olisi valittu toisin, keiden kaikkien elämä olisi mennyt eri tavalla? Miten itse olisi valinnut kyseisessä tilanteessa? Kuinka joku jaksaa elää syyllisyyden kanssa vuosikymmeniä, entä jos henkilö ei tunnekaan syyllisyyttä lainkaan? Miltä itsestä mahtaisi tuntua?

Mielestäni sarjan kaikki osat ovat sellaisia, että ne kestävät useamman lukukerran. Pienissä tilanteissa, ajatuksissa tai lausahduksissa on isoja asioita, sellaisia joihin voisi pysähtyä, ellei olisi niin kiire jatkaa tarinaa. Mutta kun tietää, miten kaikki päättyy, seuraavilla lukukerroilla voi keskittyä asioihin, jotka ensimmäisellä kerralla ohitti kiireellä.

Pääsen jatkamaan Wistingin kanssa, olen lainannut kirjastosta Det innersta rummet - kirjan jo jokin aika sitten. En kuitenkaan halunnut lukea sitä ennen Koodia, koska kannessa mainitaan Katharinakoden. Vaikka sinänsä lukujärjestyksellä ei varmastikaan olisi väliä, sarja on kuitenkin aloitettu suomentamaan keskeltä eli on vaikea seurata, missä järjestyksessä kirjat on kirjoitettu. Nautittavia ovat yhtä kaikki, lukee missä järjestyksessä tahansa. 

 

Lastenkirjalauantai: Kirsti Kuronen: Näytä minulle hassu ilme

Kirsti Kuronen: Näytä minulle hassu ilme

Kuvittanut Karoliina Pertamo

Karisto 2020

32 s. 

Suloinen Jaakko-poika seikkailee taas, tällä kertaa hän ei kerää sanoja vaan ilmeitä. Kaikki saa alkunsa siitä, kun äiti ja isä pitävät mykkäkoulua. Heillä on niin tyhmät ilmeet, että Jaakko päättää ottaa isän pikakameran ja lähteä keräämään hassuja ilmeitä. Niitä tuleekin paljon, ja yllättäviltäkin kohteilta. Vai osaisitko arvata, että mansikka voi ilmehtiä? 

Tai sorsa, tai kukka!

Puiston polun varrella kasvaa monenmoisia ja erivärisiä kukkia. En tiedä niiden nimiä. Sininen näyttää nurinpäin käännetyltä kupilta. Keltainen auringolta. Punaisen varressa on piikkejä, se on muistaakseni ruusu. Nätein on tuo pitkävartinen, jossa on monta valkoista lehteä ja keltainen keskusta. Kuin voisilmä isän keittämässä aamupuurossa. Nuuhkaisen kukkaa ja laskeudun sen vieteen: "Näytä minulle hassu ilme." Kukka huojuu kesätuulessa ja värisyttää lehtiään. 

Jaakko-kirjat ovat todellisia hyvän mielen kirjoja, joissa kuitenkin on vakava vivahdus pohjalla. Tässä ilmeiden keräys alkaa mykkäkoulusta, kun taas Kerro minulle kaunis sana lähtee ilkeistä sanoista ja riitelystä. Kirjojen alussa Jaakolla ei ole hyvä olla kotona, mutta ulkona hän kohtaa hauskoja asioita ja kotiin palatessaan hän kohtaa iloiset vanhemmat. Ulkona voi olla jännittäviä asioita, kuten iso skeittaava poika, mutta ne osoittautuvat lopulta ystävällisiksi. Ikävät asiat ja tunteet ovat ohimeneviä, kun ulkona kohdataan kaikkea kiinnostavaa josta tulee hyvä mieli. Kuvitus tukee osaltaan lämpimän tunnelman luomista, värimaailma on pirteä ja varsinkin eläimet on kuvattu melko hassuina.

Uskallan arvata, että emme ole vielä nähneet kaikkea, mitä Jaakko kerää. Seuraavaa osaa odotellessa!

John Kåre Raake: Jää

John Kåre Raake: Jää

Norjankielinen alkuteos Isen (2019)

Suomentanut Virpi Vainikainen

Bazar 2019

350 s.

Jos kaipaat kesähelteille viilentävää lukemista, suosittelen tarttumaan John Kåre Raaken Jäähän. Kyseessä on kaikin puolin hyytävä teos; tapahtumapaikka on talvinen Pohjoisnapa, maasto vaikeakulkuinen, pimeydessä vaanii murhaaja… 

Anna Aune lähtee talveksi Pohjoisnavalle, karkuun menneisyyttään ja etenkin komennusta Lähi-idässä. Siellä jokin meni pieleen, ja seurauksena oli Annan vakava asekammo. Nyt täysin toisenlaisissa olosuhteissa hänellä on tavoitteena yhdessä tutkijakollegan kanssa kartoittaa ilmastonmuutoksen vaikutuksia arktisella alueella. He hädin tuskin ehtivät perille, kun yössä välähtää hätäraketti. Siihen on reagoitava, joten Anna ja Daniel lähtevät pois ilmatyynyaluksesta. Pian he törmäävät aiemmin tuntemattomaan tukikohtaan, josta löytyy joukko kuolleita kiinalaisia. Kuka on tappanut heidät ja miksi? Missä on hätäraketin ampunut henkilö? Kuka tahtoo pahaa myös Annalle ja Danielille? Oman lisämausteensa antaa myrsky, joka katkaisee yhteydet mantereelle. Anna on entinen erikoisjoukkojen kommando, joten hänellä on osaamista tiukkoihin tilanteisiin, mutta yli 70-vuotias Daniel ei pysty olemaan kovinkaan suureksi avuksi. Tuloksena on kilpajuoksu aikaa, murhaajaa ja myrskyä vastaan, kilpajuoksu jossa pelastuspartio ei välttämättä ehdi ajoissa eikä ehkä kukaan selviä hengissä.

Hän tarttui miehen olkapäähän. Kosketus kylmäsi koko käsivartta. Ei todellisesta kylmästä, hänellä oli paksut käsineet, mutta liikkumaton keho tuntui uhkuvan jäätävää pahaa. Hän koetti vetää miestä, mutta ruumis ei hievahtanutkaan. Kädet olivat jäätyneet lattiaan, jota peitti ohut jääkerros. Mies oli kuin Mount Everestille kuolleet kiipeilijät. Ne jotka olivat jäätyneet kuoliaiksi niin korkealle, ettei helikopteri päässyt noutamaan heitä. Jääneet vuorelle ikuisiksi ajoiksi. 

Jääihmiset.

"Olet oikeassa", hän sanoi ja kääntyi Zakariassenia kohti. "Kuollut on."

"Mitä?"

"Kuollut kuin kivi", hän huusi varmistaakseen, että toinen kuuli.

"Onko... onko hän paleltunut kuoliaaksi?" Zakariassen räpytteli.

"Ei. Hänet on pakastettu."

Zakariassen katsoi jäämiestä. "Mitä tarkoitat?"

"Hän on nelinkontin. Tavallisessa paleltumiskuolemassa hän makaisi lattialla tai nojaisi seinään. Ellei hän sitten olisi maailman pitkäpinnaisin itsemurhaaja, mitä luvalla sanoen epäilen."

John Kåre Raake on elokuvakäsikirjoittaja, mikä näkyy. Kirjan luvut ovat tiiviitä, ja loppuvat superkoukuttavasti. Tarinaa on pakko lukea eteenpäin, pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Suosittelen siis varaamaan lukemiseen riittävästi aikaa, ettei tule monia pakkokeskeytyksiä J

Pohjoisnapa tapahtumapaikkana on persoonallinen ja varsin kiehtova. Mukana on suurvaltapolitiikkaa, mutta maltillisessa määrin. Ilmastonmuutos on tutkimuskohteena, mutta ilman julistamista ja tuputtamista. Tekniikkaa ja teknologiaa on, mutta niistä puhutaan niin että tavallinen tallaaja ymmärtää, ei tarvitse olla asiantuntija. 

Jää on luettu monissa blogeissa, siitä ovat postanneet esimerkiksi Mai Laakso ja Johanna.

PS. Mistä näitä norjalaisia huippukirjailijoita riittää!? 

Adrian McKinty: Ketju

Adrian McKinty: Ketju

Englanninkielinen alkuteos The Chain (2019)

Suomentanut Antti Saarilahti

Otava 2020

398 s.

Rachel jättää teini-ikäisen tyttärensä Kylien bussipysäkille, kuten niin monta kertaa ennenkin. Tänään kuitenkin kaikki muuttuu. Kylie siepataan, ja Rachel vedetään mukaan kylmään peliin, osaksi Ketjua. Ketjun toimintakuvio on selkeä: maksa lunnaat ja sieppaa sopiva lapsi, sitten toivo että siepatun vanhemmat maksavat lunnaat ja sieppaavat sopivan lapsen. Vasta sitten lapsesi vapautetaan. Mutta vaikka niin kävisi, et ole oikeasti koskaan vapaa. Ketju seuraa sinua, tietää missä olet. Jos otat yhteyttä viranomaisiin vaikka vuosia myöhemmin, sinut eliminoidaan. Jos joku heistä mokaa, joka on tullut Ketjun osaksi sinun jälkeesi, sinä maksat siitä hengelläsi.

Alkujärkytys on valtava, mutta Rachelilla ei ole aikaa pysähtyä. Hän aikoo toteuttaa Ketjun vaatimukset, ja saada tyttärensä takaisin. Avukseen hän saa entisen lankonsa Peten, huumeisiin langenneen veteraanisotilaan. Torstaista maanantaihin hän (ja lukija) elävät piinaavia hetkiä sekä Rachelin että Kylien kanssa. Rachel suunnittelee ja toteuttaa sieppauksen, kun taas Kylie yrittää löytää keinon päästä vapaaksi. 

Noin puolet kirjasta eletään tiivistahtisessa nykyhetkessä. Toinen puoli on tunnelmaltaan melko erilainen. Rachel on päättänyt katkaista Ketjun, ja sitä varten hän tarvitsee apua. Erik on ollut osallinen jo kauan, mutta hän on myös löytänyt keinon jolla kenties pääsee Ketjua alkulähteille. Askel kerrallaan Rachel hivuttautuu lähemmäs, asettaen hengenvaaraan sekä itsensä että läheisensä. Samaan aikaan lukija pääsee Rachelin edelle, pääsee seuraamaan miten ja miksi Ketju syntyi, kuka on sen aivot. 

"Mutta... siis... voisitko mitenkään päästää Kylien nyt menemään?"

"En voi. Tiedät, etten voi. Ketjun täytyy jatkua. On luotettava sen toimintaan. Jos rikon Ketjun, se kostautuu. Minä joudun vaaraan, poikani joutuu vaaraan ja sinä ja Kylie joudutte vaaraan."

"Paitsi jos he vain bluffaavat."

"He eivät ole sellaisia ihmisiä. Uskon, että he nauttisivat, jos kaikki menisi pieleen ja alkaisimme tappaa toisiamme. Sinähän näit, mitä sille yhdelle perheelle tapahtui."

"Niin näin."

"He kertoivat, että vuosia sitten, kun joku katkaisi Ketjun, rangaistukset kulkivat seitsemän tasoa taaksepäin ennen kuin Ketju korjasi itse itsensä."

"Voi helvetti!"

"Mutta halusin sanoa sinulle, että olet nyt askeleen lähempänä Kylien vapautumista. Pian se on ohi, Rachel. Ihan totta."

"Voi luoja. Toivon niin."

"Usko pois."

"Miten sinä onnistuit? Miten selvisit kaikesta? Miten jaksoit?"

"En tiedä, Rachel. Kaipa sinun pitää vain kuvitella hetki, jolloin Kylie on taas luonasi. Jokainen tekosi, jokainen valintasi on askel kohti sitä päämäärää, ymmärrätkö?"

Pidin kirjasta kovasti. Väkivallan uhka on alati läsnä, mutta itse väkivaltaa on vähän. Psykologista uhkaa ja painetta sitäkin enemmän, mikä saa melkein järsimään kynsiä lukiessa. On kiinnostavaa lukea, miten ihmiset kestävät tai murtuvat paineen alla, mitä muut tekevät saadakseen toiset Ketjun osaset jaksamaan, mihin tavallinen ihminen venyy kun valittavana on vain huonoja vaihtoehtoja. Unohtamatta sitä, missä kaikissa vaiheissa Ketjun syntyyn olisi voinut vaikuttaa, ehkä sen olisi voinut estää, jos tietyt ihmiset vaan olisivat välittäneet. 

Henkilöhahmot ovat loistavia. Rachelin ja Kylien aktiivisuus ilahduttaa, he eivät tuhlaa aikaa märehtimiseen ja kyynelehtimiseen vaan toimivat päättäväisesti. Toisaalta esimerkiksi Kylien siepannut mies ja Erikiä tarkkaileva nainen saavat surkuttelemaan heidän kohtaloaan. Henkilöhahmot ovat muistettavia ja tunteita herättäviä, riippumatta siitä esiintyvätkö he lyhyen vai pitkän ajan.

Pienen miinuksen annan siitä, että toisen osan alussa alkoi tuntua siltä, että luen kahta eri kirjaa. Ehkä osat olisi voinut limittää yhteen, niin että Ketjun syntyhistoria olisi tullut lukijan tietoon pätkinä siinä välissä, kun Rachel suunnittelee ja toimii saadakseen Kylien vapaaksi. Nyt on vähän sellainen olo, että puolet kirjaa on sietämättömän jännittävää, sitten jännitys katoaa pitkäksi aikaa ilmestyäkseen taas lopussa. Lukijan kiinnostus ei kuitenkaan katoa missään vaiheessa. 

Kansiliepeen mukaan kirjan elokuvaoikeudet on myyty Paramountille; jos elokuva joskus tulee niin menen ehdottomasti katsomaan. Tämä on sellainen tarina, joka varmasti toimii myös valkokankaalla. Jatko-osaa tuskin tulee, mutta odotan, mitä muuta McKintyllä on jo kirjoitettuna tai vielä tulossa. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Ketjun kohtaan 36, "tunnetun henkilön suosittelema kirja". Etukannessa suosittelijoina ovat Stephen king ja Don Winslow, takakannessa muun muassa Ian Rankin. Se sopisi myös ainakin kohtaan 7, "kirjassa rikotaan lakia" ja 9, "kirjassa kohdataan pelkoja".

Ketjuun on tutustuttu ja tykästytty myös blogissa Kuunnellut äänikirjat.