Aslak Nore: Meren hautausmaa

 

Aslak Nore: Meren hautausmaa

Norjankielinen alkuteos Havets kirkegård (2021)

Suomentanut Aki Räsänen

Gummerus 2023

480 s. 

Aslak Noren ensimmäinen suomennos kiinnosti esittelytekstin perusteella kovasti. Kun aloin sitä lukea, olin ensimmäiset sata sivua hämmentynyt. Missä ovat takakannessa mainitut Hurtigrutenin haaksirikko vuonna 1940 ja kadonnut käsikirjoitus nykyhetkessä? Miksi tarina alkaa Libanonista ja miksi vähän myöhemmin ollaan jossain päin Lähi-itää? Tarinan edetessä kaikki aikakaudet ja paikat sitten kyllä limittyvät yhteen ja antavat selityksen ihmettelyihini. 

Falckin suku on jakautunut kahteen haaraan. Isoisä Thorin ensimmäisestä avioliitosta syntyi Per, ja tämä sukuhaara on asettunut Bergeniin. Toinen avioliitto Veran kanssa synnytti Olavin, joka asuu pääkaupunkiseudulla ja on toisen sukuhaaran mahtimies. Entinen ministeri on nyt SAGA-säätiön voimahahmo, jolla on yhä valta hyppysissään. Kun Vera tekee itsemurhan, siitä käynnistyy pitkä ja monitahoinen tapahtumaketju. 

Veran lapsenlapsi Sasha kuulee kadonneesta käsikirjoituksesta ja kiinnostuu sukunsa historiasta. Vuoden 1940 haaksirikko oli yksi merkittävä tapahtuma, mutta jotain on tapahtunut myös vuonna 1970. Mitä salaisuuksia suvussa on piiloteltu kaikki vuosikymmenet? Onko mahdollista kaivaa kaikki esiin? Ja onko mahdollista, että esiin tulee jotain sellaista, jonka olisi ollut parempi pysyä piilossa? 

"Vera kirjoittaa aika isoista asioista", Johnny sanoi. "Etenkin sinuun ne varmaan vaikuttavat voimakkaasti."

Sasha nyökkäsi. "Tavallaan minusta tuntuu, että lukiessani opin tuntemaan isoäidin ensimmäistä kertaa. Mutta vaikka ymmärrän häntä nyt paremmin, on monia asioita, joita en tajua."

"Kuten sitä, että hän vihasi miestään?"

"Esimerkiksi, vaikka minusta onkin aina tuntunut siltä, kun Iso-Thorista on puhuttu. Ja se, että hänen äitinsä on kuollut jo kaksi vuotta ennen matkaa. Niin pitkälti kuin muistan, suvussa on kerrottu tarinaa, että Vera lähti pohjoiseen perheensä kanssa hyvästelläkseen sairaan äitinsä. Mitä sodan aikana tapahtui? Tiedän vain, että Vera pääsi Ruotsin puolelle vuonna 1944. Isä oli liian pieni muistaakseen sitä. Ne vuodet ovat valkoinen läikkä kartalla."

Johnny imaisi posket lommolla savukettaan. "Oletko varma, että haluat jatkaa tätä?"

"Mitä tarkoitat?"

"Kyse on sinun suvustasi, ei minun."

"Aikalaistodistajat ovat poissa. Jos näihin asioihin joskus saadaan selvyys, niin nyt. Olen varmempi siitä nyt kuin ennen käsikirjoituksen lukemista."

"Sitten emme saa jäädä junasta", Johnny sanoi ja näpäytti puoliksi poltetun tupakkansa lumikinokseen juuri ajoissa ojentaakseen Sashalle kätensä ennen kuin ovi sulkeutui ja juna liukui hitaasti asemalta.

Olen myös lukemisen jälkeen hiukan hämmentynyt. Sukusalaisuuksien selvittäminen on kyllä mukaansatempaavaa, mutta tuntuu että tarinassa on liikaa tavaraa. Mukana on niin natseja, Afganistania, Kurdistania, vankilaa, elämäkertaprojekti... Ihmisiä on runsaasti, ja osa heistä jää todella etäisiksi, kuten Sashan sisko Andrea tai HK, josta en kirjan luettuanikaan tiedä että kuka hän oikein on. Jotkut henkilöt esiintyvät matkan aikana kerran pari lyhyesti, kunnes selviää että oikeasti heidän merkityksensä tapahtumakulkuun on tosi iso. Suurin ongelmani taitaa olla se, että en pidä päähenkilöstä. Mielestäni Sashan käytös on koko ajan jotenkin töykeää. 

Instagramista luin jostakin postauksesta että Meren hautausmaa aloittaa Falckin suvusta kertovan sarjan, kirjassa sitä ei sanota mutta näin todella voi olla. Toivottavasti seuraava osa on Perin pojan Hansin elämästä, hänellä on isohko rooli tässä kirjassa ja hänen seurassaan viettäisin mielelläni enemmän aikaa. Hän tuntuu koko porukan inhimillisimmältä; vähiten kierolta ja omahyväiseltä. 

Tämä on luettu myös blogissa Luetut.net.

Katy Brent: Kuinka murhata mies ja päästä pälkähästä

 

Katy Brent: Kuinka murhata mies ja päästä pälkähästä

Englanninkielinen alkuteos How to Kill Men and Get Away With It (2022)

Suomentanut Hanna Arvonen

Kansi Caroline Lakeman 

HarperCollins Nordic 2023

351 s. 

Kirjavuoteni yksi suurimmista iloisista yllätyksistä on ollut Katy Brent. Uutuusteoksen Kuinka murhata mies ja päästä pälkähästä kansi viittaa kepeähköön menoon, eikä takakansitekstikään kerro kuinka syvälle "hulvaton ja kammottava kostotarina" lopulta menee. 

Kitty Collins on somejulkkis, influensseri, joka asuu Lontoon hienostoalueella ja elää Instagram-postaustensa tuloilla. Hän on kaunis, suosittu ja rikas, kuten hänen kolme parasta ystäväänsäkin. Kittyllä on kuitenkin pimeä puoli. 

Erään baari-illan jälkeen yksi seurueen miehistä seuraa Kittyä ja käyttäytyy uhkaavasti. Vähän vahingossa Kitty tappaa tämän. Hän huomaa ettei tappaminen herätä hänessä kauhua, oikeastaan hän on iloinen että kaduilla on yksi ahdistelija vähemmän. Pian hän alkaa saalistaa. Samaan aikaan hän ylläpitää somekuplaa täydellisestä elämästään. Joku kuitenkin tietää hänen salaisuutensa. 

Ongelma tässä on se, että vaikka olen tottunut toimittamaan kuolleita ruumiita ulos asunnostani, en ole itse asiassa ikinä joutunut viemään yhtään ruumista sisään. Enkä missään tapauksessa haluaisi tehdä sitä keskellä kirkasta päivää. 

(...)

Vilkaisen takapenkille, ja kiitos Luojan (tai jonkun muun), en osaa pitää autoani siistinä. Takapenkki on periaatteessa minun hätävaatevarastoni. Aina on mahdollista, että kaikkien aikojen katastrofi iskee jossain tapahtumassa ja joku ilmestyy paikalle samassa Guccin mekossa kuin minä. Vaikka stylisti olisi vannonut, että se on ainoa kappale. Pointti joka tapauksessa on, että minulla on autossa runsaasti hattuja, viittoja ja takkeja. Ja nyt minun täytyy päästää luovuuteni valloilleen. Ajan Chelseaan, pysäköin Evoqueni maanalaiseen parkkihalliin ja ryhdyn hommiin. 

Asetan ylisuuren Miu Miun kalastajanhatun Danielin päähän (kiitos, ysärin paluu) ja kiedon Madeleine Thompsonin huivin hänen ylävartalonsa ympärille. Sitten muistan nähneeni rullaluistimet tavaratilassa, kun työnsin Joelin matkalaukun sinne. Niistä on apua.

Daniel Rose ei näytä vain tyylikkää(hkö)ltä, häntä on myös paljon helpompi liikuttaa. 

Tykkäsin tästä enemmän kuin ennalta oletin. Tuntuu että niin kovin usein Kittyn ikäiset ja näköiset naiset tuskailevat kirjoissa biologisen kellon kanssa tai jahtaavat rikasta miestä, tai ovat "hupsuja" ilman omia ajatuksia tai mielipiteitä. Kitty on määrätietoinen, tarvittaessa laskelmoiva, toisinaan suorastaan tunnekylmä, samalla kun hän välittää ystävistään suuresti. Hän mainostaa somessaan kahvikoneita ynnä muita luksustuotteita niitä koskaan kokeilematta, mutta osallistuu myös pakolaisteemaiseen hyväntekeväisyystapahtumaan tai vegaaniravintolan avajaisiin. Hahmon ristiriitaisuus on kiehtovaa. Kitty on samaan aikaan rakastettava ja pelottava. 

Kittyn seksielämän kuvausta olisi ehkä voinut olla vähemmän, mutta muuten tarina on oikein vetävä. Toki, kun joku murhataan jo kahdella ensimmäisellä sivulla, niin lukija väkisinkin haluaa tietää mistä oikein on kyse. 

Kirjan kansi on ihan täydellinen, verta hameessa ja kengissä mutta eteenpäin vaan! Kirjassa kaikki ei ole kuolemanvakavaa, mutta on sen huumori kuitenkin aika mustaa. Juuri sellaista vinksahtanutta huumoria josta minä tykkään, josta voi miettiä että onko tälle soveliasta nauraa. 

Karin Collins: Säilyt sydämessäin

 

Karin Collins: Säilyt sydämessäin 

Ruotsinkielinen alkuteos Snart har sommarn blommat ut (2022)

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi Emmi Kyytsönen

S&S 2023

427 s. 

Hanko, toukokuusta 1939 maaliskuuhun 1940. Kevään kepeys vaihtuu kesään ja sodan uhkaan, edelleen syksyisiin lähtöihin, talven pommituksiin ja uuden kevään tuomaan rauhaan. Rauha tarkoittaa kuitenkin kaiken muuttumista.

Hjalmar on kalastaja, joka elää yksinkertaista mutta kohtalaisen hyvää elämää vaimonsa, poikansa ja pojanpoikansa kanssa. Toinen hänen pojistaan on kuollut, samoin miniä. Elossa oleva poika on vajonnut synkkyyteen. Hjalmar melkeinpä toivoo, että Berndt harrastaisi satunnaista humaltumista ja hukuttaisi surujaan alkoholiin. Sen sijaan tämä kävelee, illasta toiseen.

17-vuotias Aino työskentelee kesäloman ajan kaupassa. Yhtenä päivänä hän törmää Berndtiin ja rakastuu heti. Mutta voiko seitsemän vuoden ikäerosta ja toisen suunnattomasta surusta päästä irti ja luoda uutta? 

Disa luotsaa pensionaattia ja kärsii vaihdevuosista. Levottomuus ja öinen polttelu ajavat hänet pyörän selkään ja mereen uimaan. Samalla hän pelkää, että joku näkee. Kylpylävieraita ei sovi järkyttää yöllisellä kulkemisella, vaan kaiken pitää vaikuttaa täydelliseltä. 

Kuukausien kuluessa kolmen päähenkilön tiet kohtaavat lyhyesti. Heistä kukin katsoo Hankoa omasta näkökulmastaan ja elämänkokemuksestaan, samoin suhtautuminen sotaan vaihtelee. Vajaan vuoden aikana tapahtuu monenlaista kasvamista ja oman polun vahvistumista. 

Jälkeenpäin Hjalmar ei muista, mitä seuraavaksi tapahtui. Hän muistaa katkonaisia, yksittäisiä kirkkaita hetkiä, mutta enimmäkseen kaikki on verhoutunut menetyksen kylmään usvaan. 

Hän tietää lähteneensä. Hän kääntyi kannoillaan tuntematta enää jalkojen väsymystä tai keuhkojen kirvelyä. Oli päästävä pois, kauas. Kun katsoi autiota mustaa maata siinä, missä lapsuudenkodin olisi pitänyt olla, tuntui kuin olisi tarkastellut verta vuotavaa haavaa omassa vatsassaan, eikä hän kestänyt sitä.

Hän käveli. Takaa kuului ääniä, Ada Sjösten huusi häntä nimeltä, Backman mutisi ja musta pystykorva haukkui, mutta Hjalmar ei kuunnellut. Hän vain käveli, pani töppöstä toisen eteen, tuijotti valkeaa maata ja antoi kenkien alla rasahtelevan hangen äänen täyttää mielensä. 

Hän käveli. Tammisaareen, hän ajatteli. Tammisaareen. Ei hän sinne halunnut, mutta sinne hän ensimmäiseksi päätyisi, jos lähtisi Hangosta jalkaisin pois. Ja pois hän juuri tahtoi päästä. Pois kaupungista, jossa hänellä ei enää ollut kotia, pois pommien ja tulipalojen ja hävityksen keskeltä.

Sitten takaa kuului tuttu ääni.

Pidin, tämä oli koskettava tarina joka vei mukanaan heti alusta asti. Päähenkilöt ovat erilaisia mutta kaikki kiinnostavia. Kukin kantaa murheitaan mutta arjesta löytyy myös iloja. Vaikka eletään synkkiä aikoja, toivottomuus pysyy poissa. Halu selviytyä on vahva, kukaan ei nujerru. 

Hanko on itselleni ympäristönä vieras, haluaisin siellä kyllä käydä joskus. En osaa sanoa, miten lukukokemus olisi muuttunut, jos tuntisin sitä edes hieman. Kaupunki ei nouse niin vahvasti esiin että se olisi itsessään yksi päähenkilö, mutta sen tärkeys henkilöhahmoille tulee selväksi. Se on koti, jota ilman ei voi edes kuvitella olevansa. Mutta sota ei kysele, mitä ihmiset haluavat. 

Etulieve kertoo tämän aloittavan "Hankoon sijoittuvan historiallisten romaanien sarjan", onpa mielenkiintoista aikanaan lukea mihin aikaan ne sijoittuvat ja ketkä henkilöistä ovat mukana. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirjassa ollaan maan alla". Eihän siellä koko aikaa olla, mutta pommisuojissa useampaan kertaan. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on rakastuminen.

Säilyt sydämessäin, jonka mielestäni olisi voinut suomentaa jollain toisella nimellä, on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjasähkökäyrä, Amman lukuhetki ja Kirjan jos toisenkin. 

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

 

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

WSOY 2023

480 s.

Alkuun Tommi Kinnusen viisaita sanoja ja välähdys omasta työhistoriastani. 

Tämän sanon heti: oikein valittu. Ei meillä ole kuin yksi elämä, ei enempää kuin tämä ainoa mielenterveys, rauhan tunne. Jos työtä ei pysty tekemään ilman, että rikkoo psyykeään tai toimii vastoin moraaliaan, täytyy työskentely lopettaa. Jos ei luokkansa edessä ole mahdollista seisoa sellaisena kuin itse tahtoisi, on lähdettävä pois. 

Työskentelin viisi vuotta ikäihmisten kotihoidossa, ja jo sinä kohtalaisen lyhyenä aikana tapahtui valtavia muutoksia. Siivous imurointia lukuun ottamatta loppui, samoin ruuanlaitto. Tilalle tuli siivous- ja ateriapalvelu. Käyntimäärät lisääntyivät ja asiakkaan luona vietetty aika lyheni. Ei ollut ollenkaan tavatonta, että 8-tuntinen lauantaivuoro sisälsi 17 käyntiä asiakkaiden kotona. Tavoite oli että joka päivä asiakkaiden luona ollaan 6 tuntia, ei väliä sillä kuinka pitkä matka kohteiden välillä oli tai kulkiko välimatkat kävellen. Useita kertoja minulla oli eväänä banaania, juotavaa jugurttia ynnä muuta sellaista, mitä pystyin syömään kävellessäni asiakkalta toiselle. Ei ollut aikaa mennä parin kilometrin päähän taukotilaan. Monet käynnit olivat 15-30 minuuttisia. Kuinka kauheaa oli mennä dementikon luo, kun oli vartti aikaa auttaa hänet sängystä vessaan, tehdä alapesu, auttaa pukeutumisessa, huolehtia aamupala ja lääkkeet. Karu totuus oli se, että vaikka lääkkeet olisi pitänyt ottaa syömisen jälkeen, ei hoitajalla ollut aikaa odottaa. Lääkkeet ensin, sitten puurolautanen eteen ja heihei, nähdään päivällä. Lopullinen niitti oli niinkin pieni asia kuin se, että puuro piti tehdä mikrossa kun ei ollut aikaa odottaa veden kiehumista kattilassa. Lähdin opiskelemaan kirjastoalaa 16 vuotta sitten, opiskeluaikana olin vielä kesät töissä kotihoidossa mutta 12 vuotta sitten irtisanouduin. Enkä ole katunut, vaikka välillä onkin vähän huono omatunto kun luen hoitoalan yhä syvenevästä kriisistä. 

Jos hoitoalalla on vaikeaa, sitä näyttää olevan myös koulussa. Rytisalo ja Kinnunen olivat kirjeenvaihdossa noin vuoden ajan, ja kirjeissään he keskustelivat koulumaailmasta. Molemmilla on pitkä kokemus opettajina, ja molemmat ovat myös kohdanneet vakavan työuupumuksen. Kirjan luettuani en lainkaan ihmettele, miksi he uupuivat. Vaatimukset kasvavat ja työtehtävien määrä lisääntyy koko ajan, mutta aikaa saati perehdyttämistä ei anneta. Opettajan pitäisi opiskella uusia asioita vapaa-aikana ja omalla kustannuksellaan. 

Lasu vireille kolmen poissaolon jälkeen! Korona-aikana!

Ymmärrän ja kannatan sitä, että ongelmiin tartutaan mahdollisimman varhain. Mutta sitä en ymmärrä. mistä opettaja löytää aikaa tehdä tämä kaikki. Ohjeistuksen mukaan aineenopettajalla on poissaolojen seuraamisen lisäksi pitkä lista muitakin velvoitteita, jotka eivät liity itse opetettavaan aineeseen mitenkään. Täytyy seurata opintojen etenemistä, olla yhteydessä opiskelijaan ja ryhmänohjaajaan, hankkia yksilöllisen tiedonsiirron lupa, suunnitella yksilöllisiä tukitoimia sekä osaamisen osoittamisen tapoja ja tilanteita opiskelijan tarpeiden mukaisesti, kirjata tuen toteutus ja seurata sen toimivuutta oman oppiaineen osalta, kirjoittaa monnia eri lausuntoja ylioppilastutkintolautakunnalle - vain jokusen mainitakseni. 

Muistinko kertoa, ettei tuo ohjeistus lisää palkkaa senttiäkään? Sille ei ole myöskään osoitettu lainkaan työaikaa, vaan kaikki kuuluu tehdä tähänastisen duunin lisäksi. Ei siis ihme, että meillä uuvahdetaan. 

Molemmat ovat menestyneet kirjailijoina, ja myös tästä he keskustelevat. Unohtamatta kotia, perhettä, kesämökkiä ja niitä monia asioita, joista saavat iloa. Koulusta he eivät pääse eroon edes kesällä, eikä Rytisalo edes irtisanoutumisen jälkeen. Opettajan identiteetti on vahva, eikä huolista ole helppoa päästää irti. Halu auttaa oppilaita on suuri, mutta kuinka olla tukena jos koulussa on satoja oppilaita joista osan tapaa lyhyesti silloin tällöin? 

Kirjailijat eivät arastele sanoissaan. He tietävät koulumaailman epäkohdat ja uskaltavat sanoa ääneen mikä mättää. He pohtivat jo etukäteen, mitä jo nyt tiedossa olevat, muutaman vuoden päästä toteutettavat muutokset mahtavat tuoda tullessaan. Epätoivo on välillä suuri, vaikka kirjeissä ei vajotakaan synkkyyteen. 

Mietin tätä lukiessani myös kirjastoalaa. Enää ei riitä se, että olet ollut innokas lukija ja käyttänyt kirjastoa aina. Pitää osata auttaa asiakkaita erilaisten digilaitteiden ja ohjelmistojen / sovelluksien kanssa, pitää miettiä miten innostaa lapsia ja nuoria lukemaan, pitää tehdä lastensuojeluilmoituksia siksi kun lapsi tai nuori on päivät kirjastossa eikä koulussa, pitää toimia yleisenä infopisteenä kaupungin asioista, pitää tuottaa tapahtumia ja osata markkinoida niitä... Myös tällä puolella tehtäväkenttä laajenee mutta ilman henkilöstöresurssin kasvua.  

Hieno kirja, joka avaa silmiä ja herättää ajatuksia! Mielestäni jokaisen, joka kadehtii opettajien pitkiä lomia, pitäisi lukea tämä. 

Jørn Lier Horst: Pahan otteessa

Jørn Lier Horst: Pahan otteessa

Norjankielinen alkuteos Illvilje (2019)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2023

364 s. 

William Wisting kollegoineen joutuu erityisen kovaan paikkaan. Huolellisesti suunniteltu poliisioperaatio epäonnistuu, ja vangittuna ollut murhaaja pakenee. Miten se oli mahdollista? Poliisi tiesi murhaajalla olleen aikoinaan rikoskumppanin, mystisen Toisen jota ei koskaan löydetty. Onko hän auttanut paossa? Jos kyllä niin miten? Vai onko apurina ollut joku muu, kenties useampikin henkilö?

Aika käy vähiin jälkien kylmetessä koko ajan. Murhaaja on ovela, ja hän on ehtinyt suunnitella pakoaan pitkään. Poliisille tilanne tuli yllätyksenä ja järkytyksenä, mutta uusi toimintasuunnitelma muotoutuu nopeasti. Kun jälleen yksi nuori nainen katoaa, poliiseille tulee todella kiire. Tilannetta ei helpota se, että sekä median että sisäisen tutkinnan syyttävä sormi osoittaa operaation turvatoimista vastanneeseen Wistingiin.

Tarinaa seurataan tutusti sekä Wistingin että hänen tyttärensä Linen kokemana. Tällä kertaa Line ei ole sanomalehden toimittajan roolissa, vaan poliisia avustavana kuvaajana. Hänen tarkoituksensa on tehdä dokumenttielokuva, johon käyttäisi kuvaamaansa materiaalia. Wisting ei ollenkaan pidä siitä, että tytär joutuu näin lähelle julmaa murhaajaa, mutta ei voi asialle mitään. Lupa on annettu muualta. Tahoillaan he jälleen keräävät tiedonmuruja, löytääkseen ajoissa niin karkurin kuin kadonneen naisen. 

Poliisihelikopteri katosi pohjoisen suuntaan. Kello läheni yhtä. Toimittajia tuli vielä pari lisää. Line mietti kuka pitäisi tiedotustilaisuuden, luultavasti Stiller. Hän oli tehnyt aloitteen tästä toimenpiteestä. 

Toimittajien eteen tuli isä.

Hän käveli raskain askelin. Joku oli lainannut hänelle puhtaan takin ja paidan vereen sotkeutuneiden tilalle. Vaatteet olivat numeroa liian pienet. Isä ei näyttänyt olevan hyvillään hänelle langenneesta tehtävästä, mutta Line tiesi, että hänen mielestään toimittajille puhuminen oli samaa kuin yleisölle tiedottaminen. Ja yleisöllä oli oikeus tietää. Ainakin tällaisista asioista.

Line siirtyi kauemmaksi ja kuvasi toimittajia eikä isää. Toiset kuvasivat ja tallenteet saisi myöhemmin. Line halusi ikuistaa toimittajien ilmeet, kun isä alkaisi puhua Tom Kerristä.

Isä seisoi yksin. Ei niin kuin amerikkalaisissa tiedotustilaisuuksissa, joissa kaikki viranomaiset ryhmittyivät puhujan taakse varmistaakseen oman näkyvyytensä, todistaakseen että olivat olleet osana tärkeää uutista tai järkyttävää tapahtumaa.

Oi että kuinka tykkäsin taas! Tässä toimii jälleen kerran ihan kaikki. Poliisien keskinäinen kommunikaatio toimii, kukaan ei huseeraa päämäärättömästi yksin vaan toiminta on rauhallista, määrätietoista ja ennen kaikkea järkevää. Fokus säilyy myös paineen alaisena. Line tekee omia tutkimuksiaan, ja kertoo isälleen huomioistaan. Hän pystyy pitämään toimittajuutensa taustalla eikä hae isoja otsikoita. 

Tunnelma on alusta asti tiivis. Murhaaja tavataan jo ensimmäisellä sivulla, mikä sähköistää tilanteen. Pahaenteinen vire on mukana alusta asti eikä hellitä ennen viimeistä sivua.

Lisää tätä!

Kirjastossa pähkäilimme jälleen kerran numeroinnin kanssa. Kirjan takaliepeessä luetellaan 9 aiemmin suomennettua teosta, kun taas kirjaston tietokanta sanoo kyseessä olevan sarjan 14. osa. Kävimme lopulta Horstin omalla nettisivulla tarkistamassa, mitä hän itse sanoo. Myös hän on nimennyt tämän numeroksi 14, joten siihen luotamme. Mutta jatkossa olisi kiva jos sarjoja alettaisiin suomentaa ensimmäisestä osasta ja jatkettaisiin järjestyksessä. Eikä sikinsokin kuten Horstin tapauksessa, tai niin kuin Sofie Sarenbrantin kohdalla että suomennokset aloitettiin osasta 3 ja muutaman suomennoksen jälkeen käännettiin myös ne kaksi ensimmäistä osaa. 

Pahan otteessa on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kaksi sivullista.

Antti Heikkinen: Eila Roine

 

Antti Heikkinen: Eila Roine

Otava 2023

600 s. 

Siellä se pilkottaa puun takana, Tampereen Työväen Teatteri. Tai siis sen uudisosa. Kuitenkin talo, jossa Eila Roine työskenteli koko elämänsä ja työskentelisi varmasti vieläkin, mikäli terveys sen sallisi. 

Antti Heikkisen 600-sivuinen järkäle kertoo paitsi Eila Roineesta myös Roineen teatterisuvusta, Tampereen Työväen Teatterista ja Suomi-Filmistä. Kirjassa on paljon sitaatteja, minkä vuoksi Roineen ääni kuuluu läpi kirjan. Asioita käydään läpi kronologisessa järjestyksessä, alkaen jo ajasta ennen Eilan syntymää ja päättyen nykyhetkeen. 

Työviksessä on vuosikymmenien aikana näytellyt lukuisa joukko näyttelijöitä, joista monet esiintyivät myös elokuvissa ja etenkin televisiossa. Useimmat pysyivät talossa pitkään, ja ystävyyssuhteita syntyi. Roine muistelee kollegoitaan lämmöllä mutta ei silotellen. Niin omia kuin muiden mokia nostetaan esiin; onneksi lavalla tehdyt mokailut aiheuttivat harvoin jos koskaan vahinkoa. Läpi kirjan kuultaa Roineen vaatimattomuus; hän kävi Eino Salmelaisen koulun ja siinä se, mutta on kai ollut ihan hyvä kun töitä on riittänyt. Siinä mielessä näyttelijän työ kuin elämä yleensä on ollut ruusuilla tanssimista, että pääosin jalkojen alla on ollut terälehtiä mutta aina välillä mukana on ollut lujaa iskeviä piikkejä. 

Teatterikesän esitykset olivat edessä. Niiden perumista pidettiin itsestään selvänä. Eila ei sitä halunnut.

- Mitä se olis auttanu. Lava on ollu mulle turvapaikka aina, niin oli silloinkin. Vili oli ollu tajuttomana kuukauden ja olihan se helpotuskin, että hän pääsi pois. Minä näyttelin sovitut esitykset eikä kukaan varmasti nähny päällepäin, että olin juuri leskeksi jääny.

Vili haudattiin Kalevankankaalle Tommi Petterin viereen.

- Hautajaisten jälkeen käytiin Vilin haudalla ja joku siinä kysy, että pitäskö meidän laulaa. Yksi lapsenlapsista sano, että hän tietääkin tähän tilanteeseen hirmu hyvän laulun. Mä sanoin, että anna tulla vaan, laula pois. Ja lapsi laulo, että etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta. 

Kappalevalinta oli tilanteeseen erittäin sopiva.

- Vili olis nauranu siinä hetkessä kuollakseen. Jos ei olis ollu jo kuollu. Ja sehän sopi kun nakutettu muutenkin. Noi on semmosia hetkiä, joita ei voi käsikirjottaa. Ne tulee, jos on tullakseen ja jos elämä on niitä antaakseen. 

Kun Eila jäi leskeksi, Ojakadun koti tuntui autiolta. 

- Onneks mulla oli koko ajan töitä teatterissa ja televisioonkin tein jotain juttuja. Moni kyseli, että kai sinä aiot uuden ihmisen elämääsi etsiä. En aikonu. Enkä ole ettiny. Olen saanu kokea yhden suuren rakkauden. Se on jo paljon se. Moni ei saa sitäkään. 

Suuri osa kirjan henkilöistä on minulle tuttu vain nimenä; teatterin lavalla olen nähnyt vain pari ja televisiossa muutaman. Se ei kuitenkaan haittaa lukukokemusta. Varmasti lavakommellukset ja toisten pudottamiset pätevät mihin tahansa ammattiteatteriin. Kirja on kauttaaltaan mielenkiintoinen, toki voin kuvitella että tamperelaisuus saattaa antaa siihen lisää. Monet Hervannassa liikkuneet tietävät Kosti Elon, Eino Salmelaisen ja Elna Hellmanin katujen nimistä, vaikkeivat teatterista piittaisikaan. Itse ainakin guuglasin heidät, kun parikymppisenä ensi kertaa niillä nurkilla kuljin. 

Tykkäsin myös, kun mukana on elokuva-asiaa, vaikkei päähenkilö kovin montaa elokuvaa ole tehnytkään. Suomalaisen elokuva- ja myös televisioviihteen alkutaival on ainakin minulle ollut varsin tuntematon alue. On suorastaan hengästyttävää lukea, millä tahdilla töitä on tehty, etenkin jos on tehnyt teatterin lisäksi televisiotöitä tai vaikka lausuntakiertueita. 

Parista jutusta nillitän. Pyynikin kesäteatterin yhteydessä puhutaan Joselinniemestä, tarkennettakoon että kyseisen niemen nimi on Joselininniemi. Joitain typoja ja virheitä on, esim. Helmiskästä tulee seuraavassa kappaleessa Haapaska, Rakkautta ja magiaa äidin keittiössä on muuten kursiivilla mutta sana "äidin" ei ole tms. 

Kirjassa mikään ei tunnu irralliselta, vaan kaikki kytkeytyy jotain kautta Eila Roineeseen. Hänelle annan viimeisen sanan, ja samalla iloitsen siitä että ikä ja sairaudet eivät ole ainakaan vielä hillinneet häntä. 

- Lapsenlapseni kävi tässä kylässä ja sanoin hälle, anteeksi nyt karkea kielenkäyttöni, että vitutukseen ei voi kyllä kuolla. Jos vois, niin minä olisin ollu vainaa jo pari vuotta sitten. Lapsenlapseni nauro, että oot sää kyllä hullu ja kauhee. En voinu muuta kun myöntää. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Anun ihmeelliset matkat.

Helmet-lukuhaasteessani tämä menee kohtaan 23, "kirja on iso". 

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

 

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

Kansi Tuomo Parikka

Aula & Co 2023

303 s. 

Metso & Vauramo -sarja on edennyt kolmanteen osaan. Tällä kertaa Matilda Metso ja Elmo Vauramo selvittävät vanhan pappilan lattian alta löytyneen luurangon arvoitusta. Vaikka luuranko pian ajoitetaan 1960-luvulle, ei tapaus ole helppo. Kadonneita on ollut paljon, eikä tapauksia ole tutkittu tai arkistoitu kovin tarkkaan. Kun ruumis on tunnistettu, on ryhdyttävä jäljittämään elossa olevia sukulaisia ja aikalaisia. Lisäksi, kun salaisuuksia on piiloteltu vuosikymmeniä, ei niitä haluta päästää päivänvaloon vieläkään. 

Tarina sijoittuu kolmelle eri aikatasolle. 1940-luvulla ollaan ranskalaisen Amélien mukana Ravensbrückin keskitysleirissä, 1960-luvulla kuljetaan neljän nuoren naisen matkassa Jyväskylässä ja nykyhetkessä ratkotaan rikoksia. Kaikilla aikatasoilla tapahtuu kauheuksia, jotka vähitellen johdattavat Metson ja Vauramon kohti ratkaisua. 

- Meillä on jo vaikka mitä, Ella sanoi innoissaan. 

- Ja toisaalta voimme todeta, ettei meillä oikeastaan ole mitään, Hannu tokaisi monotonisella äänellä.

Elmo peitti huvittuneisuutensa yskäisemällä kämmenselkäänsä. Miten tähän taloon olikin päätynyt työpareiksi niin erilaisia ihmisiä?

- Odotetaan vielä Lahtinen paikalle ennen kuin aloitetaan, Ella sanoi. 

Samalla hetkellä tutkinnanjohtaja Selma Lahtinen käveli sisään huoneeseen.

- Ai te olittekin jo täällä. Anteeksi, että myöhästyin, puhelin käy kuumana.

- Ei me olla vielä aloitettu.

- No, mitä te löysitte? Elmo kysyi malttamattomana.

- Ensinnäkin se esine, joka törrötti mullasta, oli peltirasia. Se on jo lähetetty labraan tutkittavaksi, mutta tässä on siitä kuva, Ella kertoi ja käänsi läppärin näytön muihin päin.

Kuvassa oleva peltirasia oli likainen ja ruosteinen, mutta kannessa erottui haaleat linnun siivet ja kukan terälehtiä.

- Voimmeko olettaa, että rasia oli lattian alle haudatun henkilön omaisuutta? Elmo kysyi.

Ella kohautti hartioitaan. 

- Emme voi tietää varmasti, mutta jotenkin rasia liittyy tähän henkilöön. Miksi se muuten olisi haudattu hänen kanssaan? 

- Niin, aivan.

- Kiinnostavinta tässä on se, mitä peltirasiassa oli sisällä.

- Ai se ei ollutkaan tyhjä? 

Tykkäsin tästä tosi paljon. Niin päähenkilöpoliisit kuin muutkin hahmot ovat ihanan tavallisia, heistä on helppo pitää. Kukaan ei sooloile yksin, ja ilmapiiri on turvallinen ideoiden pallotteluun. Pomo vaikuttaa hyvältä pomolta, joka ei vain edistä uraansa ja vaadi mahdottomia. 

Salaisuuksien esiin kaivaminen on tosi kiinnostavaa, ja Malmstedt saa hienosti nivottua eri aikatasojen tapahtumat yhteen. Kokonaisuus on ehjä, sujuvasti etenevä ja mukaansatempaava. Ei tarvita verisiä yksityiskohtia saati mystisiä symboleita rikospaikalla, päinvastoin. Tapahtumat aukeavat ihmisiä jututtamalla, ajatustyötä tekemällä ja arkistoja penkomalla. 

Neljättä osaa kovasti odottaen!

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan lapsen syntymä / adoptio. 

Lyijysydän on luettu myös blogissa Anun ihmeelliset matkat. Suosittelen lukemaan postauksen, sillä kirjoittajalla on omakohtaista kokemusta kirjan tapahtumapaikoista. Melkeinpä tekisi mieli lähteä piipahtamaan Jyväskylässä ja Pyhä-Häkin kansallispuistossa.