keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

 

Rottien pyhimys -kirja ikkunalaudalla, kirjan edessä puukauha, puulasta ja patalappu
Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kannen kuvat Antti Kanto

Gummerus 2021

405 s




Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon on päätetty teettää koristekuvitus koko kirkon täydeltä. Työtä tekemään on palkattu maalarimestari Andreas Pictor apulaisinaan maalari Martinus ja apupoika Vilppu. Onnettomien käänteiden kautta kirkkoon tarvitaan apua, ja kirkonisäntä Klemetti ehdottaa tiilimestarin tytärtä Pelliinaa, taitavaa piirtäjää. Alkujärkytyksen jälkeen Andreas suostuu, ja Pelliina otetaan mukaan auttamaan ja oppimaan.

Kyläläisiä jännittää, millaiseksi kirkon sisus muodostuu. Maalarit työskentelevät keväästä syksyyn, eikä kuvia näytetä etukäteen kuin tarkastuskäynnille tuleville. Sana kuitenkin kiirii, ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus pelkää. Onko kirkkomaalauksista tulossa katastrofi?

Vilppu oli tikapuista ja omasta kuvastaan niin mielissään että rupesi malliksi pyllisteli lattialla ja heti huomasin kuinka köydenvetäjät piti maalata. Harjoittelin hiilellä etuhuoneen lattialle kun rupesi sujumaan kiipesin tikapuille ja olin varovainen. Katsoin Vilppua etuhuoneen lattialla ja piirsin hiilellä miehen ja sitten toisen. Piirsin ensin vain ääriviivat ja niistä tuli hauskat. Muutaman paikan niin kuin taipuneen selän ja konttaavat jalat ripsutin kanansiivellä puhtaaksi ja piirsin uudelleen. Kun lisäsin värin Vilppu piteli tikapuista kiinni ettei enää tulisi vahinkoa ja luidenrikkoa. Kostutin seinästä oikean kohdan kalkkivedellä ja maalasin punaisella värillä oven päälle kaksi miestä kontillaan paitasillaan pyllyt paljaina köysilenkki kummankin niskan takana. Toinen heistä tarkoitti pahuutta ja toinen hyvyyttä ja siinä välissä on ihminen että kumpaan suuntaan hänet tempaistaan niin että vertauskuva se oli.

Tarina on kiinnostava, se on mahdollinen kuvaus siitä keitä kenties ovat olleet he, jotka ovat maalanneet Pyhän Ristin kirkon koristeet. Se kurkistaa keskiaikaiseen elämään monen eri henkilön näkökulmasta. Lukija saa vilauksen niin linnasta, pappilasta kuin markkinoilta. Se muistuttaa ajasta, jolloin oppipoikajärjestelmä oli voimissaan, ja asioita opittiin jäljentämällä ja itse tekemällä. Samalla se herättää ajattelemaan, kuinka yhä, 500 vuotta myöhemmin, kovin monessa asiassa syntyperä vaikuttaa siihen, mitä mahdollisuuksia ihmisellä on.

Pidän kovasti kirjan herkullisesta henkilögalleriasta. Andreas on suvereeni mestari, joka kuitenkin tiedostaa ikänsä ja sen, että hänellä ei enää ole mahdollisuutta kovin monen kirkon työstämiseen. Martinuksella olisi mahdollisuus yltää vaikka mihin, mutta hän ei malta tarttua siihen. Vilppu alkaa epäillä, noinkohan hänen kutsumuksensa olisikaan maalaushommissa. Pelliina on syrjitty ja hyljeksitty, joka puhkeaa loistoon kun hänelle kerrankin annetaan tilaisuus. Kirkkoherra Petrus on palannut työhön kotipaikkakunnalleen, ja taistelee eroon lapsuuden varjostaan Mulli-Pekkana, etsien aikuisuuden ja ammatin tuomaa uskottavuutta. Kirkkoisäntä Klemetti on viisas häärijä, joka taustalla pitää kokonaisuuden kasassa.

Kannon humoristinen kieli elävöittää tarinan reheväksi, huomasin oikein alkavani odottaa mitä kaikkea vielä tuleekaan vastaan. Tähän tarinaan jos minne sopivat tunkiokukot, sydänhyppimiset ja kryppyperseet! Hauskojen sanojen ja lauseiden sijoittelu on mennyt kohdilleen, ne eivät tunnu yhtään keinotekoisilta tai päälleliimatuilta vaan kuuluvat juuri siihen missä ovat. Ennen muuta huumori ei peitä alleen tarinan synkempiä sävyjä kuten naisen asemaa, ennakkoluuloja tai maallisen ja kirkollisen vallan ristiriitoja.

Rottien pyhimystä on luettu jo varsin paljon, siitä on arviot esimerkiksi blogeissa Nostetaan teksti pöydälle, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka sekä Amman lukuhetki.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 20, ”kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen”. Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 3, ”historiallinen romaani.” 16, ”kirjassa eletään ilman sähköä” ja 33, ”kirjassa opetetaan jokin taito”.


maanantai 5. huhtikuuta 2021

Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa

Ahdistunutta porukkaa -kirja makaa mustalla kangassohvalla
Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa
Ruotsikielinen alkuteos Folk med ångest (2019)
Suomentanut Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2020
377 s.







Mietin, että Fredrik Backmanin nimi tuntuu tutulta ja totta tosiaan, olenhan lukenut häneltä opukset Britt-Marie kävi täällä ja Mies, joka rakasti järjestystä, lisäksi olen nähnyt jälkimmäisestä tehdyn elokuvaversion pääroolissaan aina niin ihana Rolf Lassgård. Vähän silti epäröin tarttua Ahdistunutta porukkaa -teokseen; takakansiteksti on jotenkin niin ympäripyöreä, että en oikein osannut päättää kiinnostaako kirja minua vai ei. Onneksi siihen kuitenkin tartuin, sillä sehän onkin mitä mainioin kertomus. 

Kun pankkiryöstäjä epäonnistuu ryöstöyrityksessään, hänen lyhyt karkumatkansa päättyy panttivankitilanteeseen. Alkutilanne ehkä viittaa tiukkaan jännäriin, vaan toisin käy. Panttivangiksi jääneet asuntonäytön osallistujat ovat alkuun varsin ärsyttäviä, mutta mitä pidemmälle tarina etenee sitä sympaattisempia heistä tulee. Ryöstäjäparka, josta siis tulee panttivankien pitäjä, on itse melkeinpä hämmentyneempi tilanteesta. Kukaan ei pelkää häntä, päinvastoin. Hän ei osaa olla uskottava rikollinen, mutta eivätpä panttivangitkaan käyttäydy panttivankien lailla. Tilanteen ratkeamista odotellessa ryöstäjä ja panttivangit tutustuvat toisiinsa ja jakavat elämänsä ongelmia. Toiset yrittävät auttaa ratkaisemaan ongelmia, jotta kaikkien elämä olisi myöhemmin helpompaa. 

Toisaalla poliisikaksikko Jack ja Jim, poika ja isä, yrittävät saada tilanteen hallintaan. Se ei ole helppoa, sillä Jack kaipaa suoraviivaista toimintaa kun taas Jim lähestyy asioita analyyttisemmin. Rauhallinen Jim keksii keinoja, kun taas Jack turhautuu herkästi. Kun ryöstäjä antautuu ja panttivangit vapautuvat, poliisi huomaa asunnon olevan tyhjä. Minne ryöstäjä on hävinnyt? Jack kokee erittäin suurta turhautumista panttivankien kuulusteluissa, sillä he jaarittelevat niitä näitä, eikä kukaan osaa sanoa ryöstäjästä mitään. Vähitellen kaikki selviää, mutta matkalla riittää yllätyksiä niin henkilöhahmoille kuin lukijalle. 

"Anteeksi! En halua häiritä, mutta..." ryöstäjä rykäisi ja kohotti pistoolia, jotta he kaikki muistaisivat mitä täällä oikein tapahtui. 
Julia risti kätensä mahan päälle ja teki selväksi kaikille: "Minä en lähde minnekään."
Ro päästi pohjattoman syvän huokauksen ja nyökkäsi päättäväisesti: "Enkä minä lähde minnekään ilman häntä."
Se olisi tietenkin ollut hyvin liikuttava hetki, jos Zara ei olisi pilannut sitä tuhahtamalla Rolle: "Ei kukaan kehottanut sinua lähtemään. Ethän sinä ole paksuna."
Ro työnsi kätensä mekon taskuihin pohjaa myöten ja mutisi: "Tämä on yhteinen matka."
Roger oli sillä välin alkanut turhautua, koska kukaan ei tuntunut keskittyvän siihen mikä oli tärkeää, nimittäin siihen että Roger ei ollut saanut tietoa, ja nyt hän osoitti ryöstäjää molemmilla käsillään: "Mitä sinä oikein ajat takaa? Häh? Haluatko tämän asunnon?"
Anna-Lena teki käsillään neliön ilmaan asunnon merkiksi kuin miimikko. Ryöstäjä voihkaisi voipuneena heille molemmille. 
"Miksi minä... ei kai kukaan voi... tarkoitatko että yrittäisin varastaa asunnon?"
Roger oli kuulevinaan miten kohtuuttomalta se kuulosti nyt kun se sanottiin ääneen, mutta koska Roger oli mies joka ei koskaan ollut väärässä, ei edes silloin kuin ilmiselvästi oli väärässä, hän selitti: "Kuule! Tämä on todella remontin tarpeessa!"
Anna-Lena seisoi hänen takanaan pieni kuvitteellinen vasara kädessä ja löi sillä selittävästi ilmaa. 
Ryöstäjän päätä alkoi särkeä, ja hän rykäisi ja yritti pyytää: "Ettekö te voisi vain käydä lattialle makaamaan? Edes hetkeksi? En yrittänyt... siis minun piti ryöstää pankki, ei minun pitänyt... Tämä ei ollut tarkoitus!"
Eri syistä tuli hiljaista, ja sitten kuului vain ryöstäjän nyyhkytystä. Ei koskaan ole miellyttävä yhdistelmä että joku itkee pistooli kourassa, joten kukaan koolla olijoista ei ollut aivan varma miten heidän tulisi käyttäytyä. Ro tönäisi Juliaa ja mutisi: "Katso nyt mitä sait aikaan!" ja Julia mutisi takaisin: "Sinähän tässä..." Roger kääntyi Anna-Lenan puoleen ja kuiskasi: "Tämä on tosiaankin remontin tarpeessa!" ja Anna-Lena vastasi heti: "Niin. eikö olekin! Kyllä se on! Mielestäni olet täysin oikeassa! Mutta eikö täällä haisekin vähän kostealta? Ehkä suorastaan homeelta?"

Tämä on tuhti paketti, jossa vakavat asiat kuorrutetaan paksulla huumorikerroksella. Itsemurha, itsemurhan uhka, äidin kuolema, traumaattiset lapsuusmuistot, avioero, työttömyys, elämän tyhjyys ynnä muu tulee esiin vakavina pilkahduksina, jotka kuitenkaan eivät pääse synkkään tunnelmaan asti. Vakavat keskustelut päättyvät vitsiin tai kommellukseen, joka keventää tilanteen ja vie asioita farssimaiseen suuntaan. Tasapaino on kuitenkin mielestäni hyvä, sillä tarina ei myöskään ole pelkkää yliampuvaa farssia. Meno saattaa ajoittain vaikuttaa päättömältä, mutta sitä se ei ole. Kyse on siitä, että tarinassa on paljon hetkiä, jolloin henkilöhahmo ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, ja tietämättömyydessään saattaa käyttäytyä epäloogisesti, suorastaan hölmösti. Tilannekomiikkaa on paljon, ja tunnustan että kerran nauroin ihan ääneen. 

Alussa en pitänyt kenestäkään, mutta mitä pidemmälle tarina eteni ja mitä tutummiksi hahmot tulivat, sitä enemmän heihin kiinnyin. Lopulta pidin kaikista. Pidän siitä, miten tarinassa käy, koen että jokaisen kohtalo on oikeudenmukainen. Pidän siitä, että tarina herättelee pohtimaan oikeaa ja väärää ja sitä missä menee niiden raja. Se muistuttaa, että epätoivo ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin, joista jotkut päättyvät huonosti ja jotkut hyvin. Lähimmäisenrakkaus on elintärkeä asia, sen soisi jokaisen muistavan.

Ahdistunutta porukkaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Annelin lukuvinkit, Rautalinnun räpiköönnit ja Kirjan vuoksi.



torstai 1. huhtikuuta 2021

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 

Ei kertonut katuvansa -kirja nojaa ruskeaan parvekekoriin, jossa on kuihtuneita kasveja
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY 2020

351 s.




Tässä se nyt on, kirja joka palautti lukemiseen tunteet Lähdin veljen luo -kirjan jälkeen. Muutamaa ehdin kokeilla, mutta paperikirjat eivät liikauttaneet yhtään ja äänikirjat tuntuivat nekin sujahtavan läpi. Ei kertonut katuvansa oli tukoksenpurkaja, se joka sai taas tunteet liikkeelle ja pakotti istumaan kirjan kanssa kunnes viimeinen sivu oli luettu loppuun. 

Toisen maailmansodan loppuvaiheissa joukko eri maalaisia naisia kootaan Norjassa vankileirille. Heistä ei enää ole hyötyä. Naiset pelkäävät tulevansa ammutuiksi, samalla he eivät tiedä olisiko se pahempi kohtalo kuin kotiin palaaminen. Lähes yhdessä yössä Saksa on vaihtunut liittolaisesta viholliseksi, ja saksalaisille työskennelleet naiset muuttuneet häpeäpilkuiksi. 

Kun suomalaisia naisia lähdetään kuljettamaan pois vankileiriltä, kohti Hankoa ja siellä odottavaa leiriä kuulusteluineen, yhden auton kuljettaja jättääkin naiset maastoon. Hän osoittaa suunnan missä Suomi on ja päästää naiset pakenemaan jalkaisin. Kilpisjärvellä naiset jäävät rajavartijan majaan, kunnes joukko hajoaa. Viiden naisen ryhmä päättää, että odottaminen saa riittää, he lähtevät kävelemään kotia kohti. Ensin Rovaniemelle, ja siitä kukin taholleen. Kukaan heistä ei tiedä, kuinka pitkä matka on edessä ja miten he selviävät siitä, hiukset kynittyinä osoittamassa että he olivat saksalaisten "kätyreitä", ilman tietoa mistä he saavat ruokaa ja suojaa. Pitkä matka lähentää heitä, mutta lopussa jokainen on kohtalonsa kanssa yksin.

Irene ei tuntenut häpeää eikä surua, vaan antoi tyynesti toisen nähdä itsensä. Tällainen hän oli. Hän ei jaksanut pelätä, miten mies suhtautuisi heidän kerittyihin päihinsä, sillä sellainen tuntui yhtäkkiä yhdentekevältä. Tuntui että hänelle tapahtui koko ajan niin paljon, niin suuria asioita, ettei hän osannut ajatella niitä. Hänen pitäisi saada olla hetken aikaa rauhassa ja pohtia tapahtuneita, jotta osaisi ottaa niihin kannan. Nyt hän ei painanut päätään tai luimistellut, ei kaivannut sääliä tai surkuttelua, vaan tarkkaili tyynenä miehen ilmeitä. Hän tunsi samanlaista helpotusta kuin lapsena, kun kuulemansa salaisuuden uskalsi viimein kertoa eteenpäin. 

Tässä hän seisoi, tyskertøs, tuntemattoman miehen edessä ja esitteli merkkejä, joita sota häneen oli lyönyt. Pientä tämä oli sotilaiden silpoutuneiden raajojen tai puhjenneiden silmien rinnalla, olematonta verrattuna pohjoisen hiekkamaahan valuneeseen vereen tai tienpenkan soraan peitettyjen sotavankien väsyneisiin ruumiisiin. Mutta hänen kohdallaan sodan jäljet olivat nämä ja ne hän tahtoi näyttää tälle miehelle, jonka keiton hän oli jo syönyt. Hänen mielensä haavoja se ei voisi nähdä, niin kuin ei kukaan huomaa niitä vammoja, joita toiset kantavat sisällään.

Tarina on synkkä ja raju, mutta samalla kaunis. Ihmisten julmuus toisiaan kohtaan tulee jatkuvasti esiin, mutta rinnalla on myös syvästi inhimillisiä kohtaamisia ja ilon hetkiä. Poltettu Lappi pysäyttää, mutta kaiken tuhon keskellä ihmisillä on toivoa; he ovat jo rakentamassa koteja, luomassa uutta sodanjälkeistä arkea. 

Kaikkien henkilöiden lopullisesta kohtalosta emme saa tietää, ja se on mielestäni toimiva ratkaisu. Sivuja olisi äkkiä tullut monta sataa lisää, ja kirjasta kenties raskassoutuinen, jos olisi seurattu niin rajavartijan majalle jääneitä kuin viittä päähenkilöä. Tietyssä kohtaa matkaa joku tai jotkut jäävät matkasta pois, eikä heistä sen koommin kuulla. Tässä tietysti jää lukijalle paljon valtaa tulkita, mitä kenellekin tapahtuu. Toivoisin kaikille onnellista loppua, mutta pahoin pelkään että sellaista en voi kaikille kuvitella. 

Vaikka tarina on tapahtumiltaan varsin synkkä, saa Kinnunen tuotua siihen lämpöä ja toivoa. Ja vaikka henkilöhahmot pohtivat omaa osallisuuttaan sodan kulkuun, missä määrin he ovat syyllisiä siihen mitä tapahtui, he eivät jää vellomaan pohdinnoissaan. Yhdessä on katsottava eteenpäin ja yritettävä rakentaa elämä uudelleen. Lukemisesta jää hyvä olo, tunne että kyllä kaikki järjestyy.

Kirjaa on kommentoitu todella paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet, Tuulevin lukublogi, Kirjabrunssi ja Kirjakaapin kummitus

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 2, "kirjan on kirjoittanut opettaja".

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

 

Lähdin veljen luo -kirja raidallisella räsymatolla
Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Ruotsinkielinen alkuteos Jag for ner till min bror (2018)

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2021

294 s.



Tartuin Karin Smirnoffin menestystä niittäneeseen romaaniin jonkin verran ennakkoluuloisesti. Olin lukenut muutamia arvioita, joissa mainittiin tarinan rankkuudesta ja Smirnoffin tyylistä kirjoittaa erisnimet ilman isoa alkukirjainta ja lauseet ilman muita välimerkkejä kuin lopun pistettä. Pelkäsin, että lukukokemus on vaikea, ehkä jopa liian raskas. Näin ei kuitenkaan ollut. Etenkin alussa koin, että ilmaukset kuten "[R]allatin lämpimikseni everttaubea" ja "[A]loitat huomenna märitljungqvist sanoi" edustavat paitsi tiettyjä henkilöitä myös sitä alaa, mihin he / ne kuuluvat. Että "everttaube" on tietynlaista musiikkia, ja oma "märitljungqvist" löytyy kaikista kotihoidon tiimeistä. 

Jana Kippo ei ole käynyt vuosiin lapsuudenkodissaan, kunnes nyt palaa veljen, Brorin, luo. Paluu nostaa esiin kipeitä muistoja väkivaltaisesta isästä ja heikosta äidistä. Vaikka isä on kuollut ja äiti hoitokodissa, paikka on ankea ja onneton. Samoin on koko Smalångerin pikkukaupunki. Juoruilu ja kyräily ovat voimissaan. 

Jana päätyy suhteeseen lähistöllä asuvan Johnin kanssa, mikä on Brorin ja oikeastaan kaikkien muidenkin mielestä huono asia. Johnin vaimo Maria on kuollut, eikä kukaan oikeastaan tiedä varmaksi oliko kuolema luonnollinen. Ja koska Marialla oli ollut vispilänkauppaa useiden kylän miesten kanssa, periaatteessa kaikilla heillä olisi ollut syy haluta Maria hengiltä. Mariankin varjo häälyy Janan yllä, vielä enemmän sen jälkeen kun hän päätyy töihin kotihoitoon, hoitajaksi Marialta vapautuneeseen toimeen. Kotihoidossa Jana kohtaa lisää ihmisiä menneisyydestään, mutta näiden sairaus tai vanhuudenheikkous saa hänet välittämään heistä. Kiintyminen on ehkä liian voimakas sana, sillä tässä kylässä ei ole tapana näyttää tunteita. 

Se jana on niin mukautuvainen ajattelin. Sanoo harvoin mitä ajattelee. Ei esitä turhia kysymyksiä. Ei vaadi vastauksia. Istuu pallilla keittiössä ja syö rääppeet toisten lautasilta.

Tämä nainen. Minä. Riennän aina paikalle kun joku tarvitsee minua. Tiedän mitä tapahtuu mutta en siltikään tee mitään. Katselen vierestä kuinka veljeni ryyppää itsensä hengiltä.

Minulla ei ole ystäviä. Sillä ainoa todellinen ystäväni haudataan pian. Hylkään aina ne jotka sanovat rakastavansa minua. Olen mustasukkainen ja kateellinen. Harrastan seksiä ilman ehkäisyä koska jos tulisin raskaaksi hankkiutuisin eroon lapsesta. Nautin kostosta. Ammun eläimiä soidinaikaan. Halveksin työtovereitani koska he ovat ylipainoisia ja tylsiä. Toisinaan minun tekee mieli tuhota jotain. Luultavasti kykenisin tappamaan.

Myöhemmin yöllä. Maatessani kustavilaisessa pää johnin käsivarrella sanoin kaiken tämän. Sanoin etten voinut olla hänen kanssaan. Että en rakastanut häntä ja etten ollut ikinä muuta väittänytkään. 

On vaikea kuvailla tunteita, joita lukeminen herätti. Tavallaan olin helpottunut, ettei sivuja ollut enempää, sillä alituinen tunnekylmyys ja väkivalta ahdistavat. Jopa kotihoidossa asiakkaisiin suhtaudutaan hämmentävän kylmästi, edes siellä inhimillisyydelle ei juurikaan ole tilaa. Alkoholinkäyttö aiheuttaa pelkoa ja huolta, sen suhteen mikään ei ole muuttunut vuosikymmeniin. Pelko, viha ja epäluulo ovat melkeinpä ainoat tunteet, joita tarinassa esiintyy. Ilonpilkahduksia ei näy. 

Ankeudesta ja ahdistavuudesta huolimatta tarina on järisyttävä lukukokemus. Tarina kertoo rohkeasti kaiken, mitään kurjuutta peittelemättä. Pidän siitä miten Jana toimii, hänen hälläväliä-asenteensa on kaikkea muuta kuin tyypillistä kirja(llisuude)ssa, jossa nainen palaa lapsuuskotiin ja lapsuudenmuistoihin. Hän ei vanno kostoa, ei etsi anteeksiannon mahdollisuutta, ei pyri selvittämään välejään kenenkään kanssa. Hän vain tulee veljen luo pääsiäisen viettoon, ja ottaa kylmänviileästi vastaan kaiken, mitä siitä seuraa. 

Missään tapauksessa tämä ei ole helppo kirja luettavaksi, ja ainakin minulla vaatii sulattelua. Joitain kirjoja olen vähän alotellut, mutta toistaiseksi mikään ei ole tuntunut sopivalta tähän hetkeen. Mikään lukemani ei oikein tunnu miltään. Mietin, että pitäisinkö pään tyhjennyksen vaikkapa Poirot-elokuvien parissa, ennen kuin lähden jatkamaan lukuyrityksiä. 

Janan tarina saa jatkoa, seuraava suomennos on tulossa ensi vuonna. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 45, "kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan" ja 14, "kirja on osa kirjasarjaa".

Lähdin veljen luo on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen keskellä, Kirjallisuutta ja tutkimusta, LM-Mummin kirjastossa ja Anun ihmeelliset matkat.


keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Maritta Lintunen: Boriksen lapset

 

Boriksen lapset - kirja makaa harmaalla jumppamatolla
Maritta Lintunen: Boriksen lapset

Kansi Mika Wist

WSOY 2021

201 s.




Alina oli nyt ikkuna, jonka lävitse katselimme vuosikymmenten päähän.

Olen postannut aika monesta Maritta Lintusen kirjasta, ja yleensä olen ollut varsin haltioissani. Siksipä odotin innolla Boriksen lapsia, enkä pettynyt tälläkään kertaa. 

Kirjan yhdeksässä novellissa matkustetaan Venäjälle ja entiseen Neuvostoliittoon, toisinaan fyysisesti ja toisinaan psyykkisesti. Henkilöt etsivät juuriaan, sukunsa salaisuuksia, itseään. He haluavat tietää ja ymmärtää. Mutta historia ei paljasta kaikkea, eikä kaikkea voi selittää ymmärrettäväksi. Kohtaamiset ovat jännitteisiä, monesti on ennakkoluuloja ja negatiivisia oletuksia. Mutta tarinoissa koetaan myös yhdistäviä tekijöitä ja aitoa ystävyyttä. 

Kuulen kuinka hän vääntää hiljaisella pulisevan matkaradion kovemmalle. Nainen haluaa täyttää talon musiikilla, haluaa kääriytyä sen turvaan, jottei hänen tarvitsisi puhua minulle, piitata minusta. Ymmärrän penseyden. Koulun historiantunneilla meille opetettiin vain se, mikä oli Neuvostoliiton näkemys toisen maailmansodan tapahtumista. Myöhemmin, kun internet saapui Venäjälle, epäluuloni vahvistuivat. Totuuksia olikin monta, riippuen mistä päin asioita tarkasteli. Ja totuutta saattoi vaivata ja muokata, niin kuin limpputaikinaa. Sen pystyi myös maustamaan eri tavoin, siten että paha maku peittyi ja vastahakoisimmankin epäilijän oli myönnyttävä se nielemään. Muutoin kävi huonosti. Vuosien mittaan aloin ahdistua. Arkisen elämän alla piili toinen todellisuus, jota ei parannut miettiä. Se löyhkäsi mädältä ja kuolemalta.

Pidän novellien monipuolisuudesta, siitä että suomalaisten ja venäläisten suhdetta ja historiaa käsitellään monesta eri näkökulmasta ja eri ikäisten henkilöiden kokemana. Pidin kaikista novelleista, vaikka niistä muutama suosikki nousikin esiin. Kurjet, jossa taloon tuleva venäläinen miniä Irina ja anoppi Aino karsastavat toisiaan, kunnes musiikki ja etenkin edesmennyt Dmitri Hvorostovski luovat heidän välilleen ainutlaatuisen siteen. Boriksen lapset, jossa arkistoharjoittelija uppoutuu viulunsoittoa Viipurissa opiskelleen Sulo Huttusen elämään ja yrittää selvittää, mitä tälle tapahtui. Luupartio, jossa Ojanen lähtee Viipuriin etsimään sodassa kaatuneen veljensä luita, ja jossa luiden löytyminen johtaa yllättävään lopputulokseen. 

Pidän novellien yllätyksellisyydestä, alun perusteella on mahdoton arvata, mihin tarina vie ja miten se päättyy. Pidän melankolisesta pohjavireestä, joka ei kuitenkaan tee lukijaa surulliseksi. Pidän Lintusen kuulaasta kielestä, jossa on tarvittaessa myös rosoa. Pidän runsaista pienistä yksityiskohdista, joiden ansiosta kaikki novellit tulevat lähelle, ottavat lukijan osaksi tapahtumakulkua. Tässä, kuten varmaan aiemmissakin postauksissa, ihastelen sitä kuinka Lintunen saa pieneen fyysiseen tilaan mahdutettua valtavan suuren tarinan, sellaisen joka laajenee kauas sanojensa yli.

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjareppu

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

 

Punainen prinsessa - kirja makaa punaisella karvalankamatolla
Antti Vihinen: Punainen prinsessa

Into 2021

357 s.





Istuin eilen hetkeksi alas töiden jälkeen, ja hups vaan istuin liikkumatta siihen asti, että olin lukenut ensimmäiset 100 sivua Punaista prinsessaa. Tänään oli vapaapäivä, niin luin aamupalalla ja pitkin päivää, kunnes äsken pääsin loppuun. Hyvä kun muistin hengittää välillä, niin on meno huimaa!

Tampereelta löytyy naisen ruumis, kuolema on epäilyttävä. Poliisikaksikko Berglund ja Ruokosalmi varautuvat tavalliseen tutkintaan, mutta toisin käy. Ruokosalmi tunnistaa uhrin, eikä kumpikaan voi käsittää, miksi juuri tämä nainen on murhattu. Vaan ei aikaakaan kun he saavat puhelun Saksasta. Uhri liittyy RAF:iin, Baader-Meinhof-terroristiryhmään. Miten kummassa nainen on päätynyt Tampereelle, ja miksi hänet murhattiin juuri nyt? Suomalaiset vierailevat Saksassa ja saksalaiset Suomessa, langanpäitä sidotaan yhteen ja puuttuvia etsitään vimmalla. 1970-luvun politiikka ja terrorismi eivät olekaan jääneet menneeseen vaan uhkaavat myös nykyhetken maailmaa.

Suomen talvessa ja myöhäissyksyssä oli Alinan mielestä jotakin samaa: absoluuttista pimeyttä, joka verhoutui sumuun ja pilvisiin aamuihin. Aivan kuin kaiken ylle olisi laskeutunut ikiyö, lopullinen väsymys ja ikuisuuden tuomio, johon edes tähtien vähäinen loiste ei tuonut lohtua, pientä valaistunutta hetkeä. Taivaan jähmettyneet tähtisilmät olivat kovin kaukana. Alina ei muutaman Suomessa vietetyn vuoden - ja etenkin muutaman talven - jälkeen enää ihmetellyt sitä, miksi maassa tehtiin niin paljon itsemurhia. Kaikki masentuivat marraskuussa ja heräsivät uudelleen eloon vappuna. Elleivät olleet tehneet itsemurhaa ennen sitä.

Kaukana Euroopassa Andreas ja Gudrun makasivat samassa haudassa Stuttgartin liepeillä. Alina olisi aikoinaan, ennen tuloaan Suomeen, halunnut käydä laskemassa kukkia heidän haudalleen, mutta tiesi, että toive oli mahdoton. Saksan poliisi vartioi hautausmaata vuosia ja tarkkaili kaikkia haudalla kävijöitä. Alinalle oli jäänyt vain peittely, salailu ja pakeneminen. Koko loppuelämän ajaksi. Hänelle kadun äänet eivät koskaan muuttuisi arkipäiväksi, josta voisi nauttia pelkästään kuljeksien vailla määränpäätä. Hän muisti ajatelleensa jo silloin, että jatkossa hän olisi aina menossa, vaeltamassa jonnekin, ja se "jonnekin" olisi hänen alituinen pakomatkansa. Hän ymmärsi olevansa vanki, kärsivänsä elinkautistuomiota. Vapautuminen edellyttäisi hänen kuolemaansa; sen hetken hän alusi valita itse. Aivan kuten Andreaskin oli tehnyt. 

Mitäpä sitä kiertelemään: Punainen prinsessa on kaikilta osin täydellinen trilleri. Juoni on hengästyttävä, siinä on monia huimia käänteitä ja paljon yllätyksiä. Juonta on kuitenkin helppo seurata koko ajan. Pidän siitä, että mukana on lupsakkaa huumoria, kiitos mainioiden henkilöhahmojen. Niin, tässä onkin vaihteeksi sellainen kirja, että tykkäsin kaikista henkilöistä. Kirjassa kaikki palaset ovat toimivia, ja kokonaisuudesta kasvaa todella vakuuttava ja koukuttava.

Helmet-lukuhaasteeseen minun on laitettava tämä kohtaan 15, "kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi". Kotikaupunkini Tampere on vahvasti esillä, ja sujuvasti liikun mukana Rosendahlin rannassa, Sammonkadulla ja Hervannassa. Lenin-museossa en ole käynyt, mutta tuossa se on korttelin päässä. Saksassa ollaan Berliinissä, Hampurissa ja Bremenissä, ja kuinka ollakaan, olen käynyt niissä kaikissa. Sen vaan haluaisin tietää, onko Klebarsch (Liimainen perse) oikeasti olemassa oleva baari, vaiko mielikuvituksen tuotetta. Tavallaan toivoisin sen olevan oikea :D Hämmästyin kun puolisoni tiesi valtosihteeri (Heinz-Rudolf) Brinkmannin, selvitin että oikea Brinkmann eli kirjan hahmoa aiemmin ja oli etunimeltään Rudolf.

Sanoinko jo, että jestas miten hyvä kirja! On myös sarjan avaus, suurella mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavaksi tulee.

Punainen prinsessa on luettu myös blogeissa Kirjoja hyllystäni, Mustaa valkoisella, Kirjojen kuisketta ja Sanapari.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava

 

Kruuna vai klaava -kirja nojaa seinään, etualalla tuikkukynttilöitä ja kirjan vieressä seinään heijastuvia varjoja
Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava

Englanninkielinen alkuteos Heads You Win (2018)

Suomentanut Saana Rusi

Sitruuna 2020

509 s.

Aleksandr elää vuoden 1968 Leningradissa normaalia koulupojan elämää. Matemaattisesti lahjakkaana hän toivoo pääsevänsä opiskelemaan, mutta opiskelupaikka on tiukassa, koska isä ei kuulu puolueeseen. Kun KGB murhaa isän, Aleksandr ja hänen Jelena-äitinsä joutuvat pakenemaan. Jelenan veli on järjestänyt heille pakomahdollisuuden rahtilaivalla. Satamassa heidän on päätettävä, lähtevätkö kohti Southamptonia vai New Yorkia. 

Tästä alkaa tarinan juju. Vuoroluvuissa seurataan matkaa, jota Sasha tekee kohti Britanniaa ja Alex kohti Amerikkaa. Lukuparissa tapahtuu samankaltaisia asioita samassa ajassa, eli sekä Sashan että Alexin elämää seurataan todellakin rinnakkain. Elämät ovat monissa asioissa samansuuntaisia, mutta erojakin on. Molemmat pääsevät opiskelemaan, mutta siinä missä Sasha perustaa ravintoloita ja lähtee mukaan politiikkaan Alex haalii torikioskeja ja päätyy pankin vastuuhenkilöksi, toki myös ravintolan omistajaksi. Sashan suurimmat taistelut ovat politiikan kentällä, Alexilla Vietnamin sodassa. Molemmilla on elämässään tärkeimpänä äiti Jelena, ja kumpikin löytää rinnalleen Sen Oikean jonka kanssa perustaa perhe. Lisäksi kumpikin pidätetään ja kummallakin on tiellään merkityksellisiä shakkiotteluita.

Alex luki asemien nimiä vaunun oven yläpuolisesta kartasta: Bowling Green, Borough Hall, Atlantic Avenue, Prospect Park, niitä tuli ja meni, ja Alex katseli joka asemalla sisään ja ulos kulkevia ihmisiä. Kun juna viimein ajoi Brighton Beachin asemalle, Dimitri ohjasi suojattinsa laiturille. Liukuportaat kuljettivat heidät ylös, ja kun he olivat ylhäällä, Dimitri näytti miten poletti syötettiin pyöröoveen. He putkahtivat ulos aurinkoiselle jalkakäytävälle, ja Alex hätkähti nähdessään jalkakäytävän ihmisjoukot, jotka kulkivat aivan ennenkokematonta vauhtia. Kaikilla tuntui olevan kova kiire. Autotie oli samaten ruuhkainen, ja panssarivaunun kokoiset autot tööttäsivät kaikille, jotka uskaltautuivat sekaan. Melu ei tuntunut Dimitriä hätkäyttävän. Seiniin ja oviinkin suditut kirkkaat värit kummastuttivat Alexia. Dimitri kertoi niiden olevan graffiteja. Ei sellaisiakaan ollut Leningradissa näkyvän. Alex kuuli huminaa, katsoi taivaalle ja näki lentokoneen, joka näytti kuin olisi putoamassa maahan. Hän jähmettyi kauhusta niille sijoilleen, kunnes Dimitri purskahti nauramaan.

"Se on lentokone", hän sanoi. "Laskeutuu JFK:lle, joka on vain muutaman mailin päässä." Näkyviin ilmestyi toinenkin kone, joka näytti Alexista jahtaavan ensimmäistä. "Niitä näkyy parin minuutin välein", Dimitri kertoi.

Jelena puolestaan tarkkaili kiinnostuneena matkalla näkyviä kahviloita ja ravintoloita. Hän ei voinu tuskoa, miten moni istui syömässä aamiaista. Miten heillä voi olla siihen varaa? Hän ihmetteli mitä "hampurilaiset" oikein olivat, ja kuka oikein mahtoi olla "Eversti Sanders". Ainoa Jelenan tietämä eversti komensi rannikkorykmenttiä, eikä totisesti pyörittänyt ravintolaa. Ja kokis? Siis koksi? Eikö niitä poltettu lämmityskattilassa, jotta saatiin yöksi lämpöä?

Välillä olin vähän hämmentynyt, että kummanko tarinaa luen. Toisaalta erot ovat selvät, mutta toisaalta kun esimerkiksi ravintolat ovat Jelena's ja Jelena's Pizza Place, niin hämmennys yllättää. Onneksi tarinat sijoittuvat eri mantereille, niin niissä ei ole samoja henkilöitä sekoittamassa lukijan päätä. 

Tarinat ovat mainioita, ja heijastavat mielestäni hyvin ympäristöjään. Maahanasettumisvaikeudet New Yorkissa ja Alexin nousu ryysystä rikkauksiin ovat mitä tyypillisin Amerikka-klisee. Sashan hyväksyntä osaksi yhteiskuntaa, se että testitulosten perusteella koulut lähes kilpailevat hänestä, kuvaa koulutuksen arvostusta. Mukana on tietysti Oxfordin ja Cambridgen kilvoittelu, opiskelijapolitiikka ja Sashan pohdinta, kumpaa perinteistä puoluetta hän maahanmuuttajana haluaisi edustaa. 

Pidän ideasta antaa henkilölle kaksi mahdollista elämänkulkua. Pidän myös siitä, että tietyistä kliseisyyksistä huolimatta tarinoissa on yllätyksiä. Pidin enemmän Alexin elämästä, etenkin siinä vaiheessa kun hän tuli sekaannutetuksi pankki- ja taidemaailmaan. Sashan politiikkaan keskittyvä elämä jäi vähän etäisemmäksi, vaikka kiinnostava on sekin. 

Olen aiemmin lukenut Archerilta varmaan vain Clifton-kronikan ensimmäisen osan sekä taannoin kuuntelemani Matkan maailman katolle. Olen kyllä viihtynyt kaikkien parissa, joten eiköhän Archeria löydy lukulistaltani lisää. Hän on kovin tuottelias kirjailija, ja vaikka paljon on jo suomennettu niin paljon on vielä kääntämättä. Pidän siitä, että kaikki kirjat eivät ole sarjoja vaan on myös itsenäisiä tarinoita. 

Kruuna vai klaava on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta, Luetut kirjat ja Kirjarouvan elämää.