Arttu Tuominen: Lavastaja

 

Arttu Tuominen: Lavastaja    

WSOY 2024

320 s.

Kuudes ja viimeinen osa Delta-sarjaan, on harmi jättää tutuille poliiseille jäähyväiset mutta toisaalta on hyvä että kirjailija malttaa ja osaa lopettaa sarjan. 

Porissa löytyy lyhyen ajan sisään kaksi perhettä hyvin idyllisistä tilanteista mutta kuolleina. Molemmat kodit on siivottu ja järjestelty perinpohjaisesti, ja esineistöä on vaihdettu. Miksi? Aluksi johtolankoja ei löydy ollenkaan, sitten kun niitä alkaa löytyä niin pian tulee jo liikaakin. Veteleekö joku naruista ohjatakseen poliiseja tiettyyn suuntaan? Kuinka monta hämäystä pitää paljastaa, ennen kuin totuus tulee näkyviin? 

"Onkohan isä tehnyt sen?" Linda ehdotti. "Surmannut perheen, sommitellut heidät idylliseen perheasetelmaan ja ottanut itse myrkkyä?"

"Ja sitä ennen liimannut silmäluomensa pikaliimalla?"

Siihen Linda ei sanonut mitään. Sisään tunki lisää valkohaalarisia teknikoita. Linda ja Paloviita siirtyivät ulos pois tieltä. Oksman oli saapunut ja puki parhaillaan suojapukua. Ilmeisesti heidän katseensa riitti kertomaan tarpeeksi, sillä Oksman ei kysynyt mitään vaan tunki heidän ohitseen sisälle. Paloviita soitti sovitusti Mannerille ja kertoi, mitä he olivat nähneet ja millaisen vaikutelman he olivat rikospaikasta saaneet. 

"Se ei siis ole perhesurma?" Manner tivasi.

"Saattaa olla, mutta helvetti sentään. Koira on täytetty ja heidät on... aseteltu siihen. En tiedä, mitä hittoa on tapahtunut."

Tässä, kuten muissakin Tuomisen kirjoissa pelottavinta on se, että pahuus asuu ihan tavallisissa ihmisissä. Kaikista kauheinta on huomata, kuinka lähellä poliiseja ja heidän perheitään murhaaja on, vielä lähempänä kuin dekkareissa yleensä. Eikä vain yhden vaan koko joukon. Piirretty surunaama kauhistuttaa myös lukijaa. Murhaaja - joka haluaa itseään kutsuttavan Harriksi - saa puheenvuoron aina välillä, ja hurjaa on kuinka arkiselta hän tuntuu puhutellessaan lukijaa ja kutsuessaan tämän mukaan seuraavaan näytökseen. Hän vaikuttaa suorastaan miellyttävältä, mikä on karmivaa. 

Tunnelma on tiivis koko ajan, eikä tarinassa ole yhtään turhaa. Koko ajan mennään eteenpäin mutta ei liian kiireellä. Viimeiset kymmenet sivut on kylläkin ahmittava niin nopeasti kuin pystyy, on saatava tietää miten tässä käy. 

Suurella mielenkiinnolla odotan, mihin Tuominen vie lukijakuntansa seuraavaksi!

Lavastaja on luettu myös blogeissa Kirjoja hyllystäni ja Luetut.net.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 23, "suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja".

Sarah Ann Juckes: Satakieltä etsimässä

 

Sarah Ann Juckes: Satakieltä etsimässä

Englanninkielinen alkuteos The Hunt for the Nightingale(2022)

Kuvittanut Sharon King-Chai

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Sitruuna 2023

251 s. 

Varoituksen sana, tässä on lastenkirja jota ei pysty lukemaan silmät kuivina. 

Yhdeksänvuotias Jasper odottaa satakieltä ja siskoaan mutta kumpikaan ei tule. Vanhemmat sanovat Rosien olevan paremmassa paikassa. Jasper päättelee sen olevan tietyn huoltoaseman ja uskoo, että sekä satakieli että Rosie ovat siellä. Vaellukset siskon kanssa saavat hänet luottavaiseksi pärjäämisensä suhteen, joten hän pakkaa reppunsa ja lähtee etsintäretkelle. 

Matka huoltoasemalle on pitkä eikä siitä puutu vaikeuksia. Jasper jää pois bussin kyydistä kesken matkaa ja joutuu jatkamaan jalkaisin, matkalla on laidun pelottavine lehmineen, yö ja ukkonen yllättävät, raha ei riitä ruokaan ja niin edelleen. Matkalla kohdatut ihmiset ovat kuitenkin ystävällisiä ja avuliaita ja auttavat Jasperia eteenpäin. Osa heistä kuitenkin tunnistaa hänet uutisista, mikä saa Jasperin pakenemaan. Kun poliisi etsii häntä, on kiirehdittävä huoltoasemalle ennen kuin poliisi tavoittaa hänet. Vaivalloisen taipaleen jälkeen hän pääsee kohteeseen, mutta joutuu siellä kohtaamaan kipeän totuuden. 

"Sinä lupasit. Sinä lupasit", sanon pyöriessäni ympäri. "Minä kävelin kauhean pitkän matkan ja minun piti löytää sinut samalla lailla kun löysin Busterin ja renkaan ja jalkapallon. Ja minä tein kaiken mitä voin. Ihan oikeasti. Niin että tule pois piilosta!"

Ääneni kaikuu puista takaisin niin kuin minä olisin se, joka meistä on eksynyt.

Minulla ei ole pilliä eikä astinkiviä, joita pitkin voisin hyppiä. Rosieta ei näy, kun kyyristyn katsomaan pensaiden alle, eikä edes silloin, kun yritän kiivetä puuhun löytääkseni hänet sen latvasta.

Juoksen, kompastun ja juoksen taas, läpsin puita ja katselen ylös ja alas ja ympärille ja huudan Rosien nimeä minkä keuhkoista lähtee, mutta häntä ei vain näy missään. Kartta on pudonnut johonkin, joten nyt minäkin olen eksyksissä ja mietin, näkeekö myös Rosie tämän saman pimeän siellä, missä on.

"Tule nyt", sanon, mutta enää kuiskaten. "Tämä on parempi paikka. Parempi paikka on se, kun sinä olet minun kanssani."

Tämä on upea kirja, kaikessa sydäntäsärkevyydessään aivan järisyttävä. Juckes tavoittaa hienosti lapsen ajatusmaailman ja logiikan, ja saa lukijan ymmärtämään miksi laitumella oleva lehmä on pelottava ja miltä paniikkikohtaus tuntuu. Jasperin hätä tulee ihon alle. Asiat kääntyvät etsintäretken jälkeen paremmalle tolalle, mutta lukemisesta jää päällimmäiseksi tunteeksi suru. 

Kansikuva on kaunis ja houkutteleva, ja saattaa lupailla sellaista seikkailua mitä tässä ei ole. Kovin pienille lapsille en tätä suosittele ainakaan yksin luettavaksi. Parempi että vanhempi on mukana, jotta vaikeista asioista voidaan puhua heti. Aikuisille lämmin lukusuositus, tästä opastusta siihen miten kuolemasta puhumista ei tule vältellä ja miten lasta ei pidä jättää yksin surunsa kanssa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 9, "kirjassa joku karkaa".

Satakieltä etsimässä on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Alena Mornštajnová: Hana

 

Alena Mornštajnová: Hana

Tšekinkielinen alkuteos Hana (2017)

Suomentanut Susanna Räty

Kairaamo 2023

350 s. 

1954, Meziříčín kaupunki. Kahdeksanvuotias Mira menettää lavantaudille äitinsä, isänsä ja kaksi sisarustaan. Myös outo Hana-täti on kuolemaisillaan. Mira päätyy väliaikaisesti naapuriin asumaan. Tautiaallon laannuttua naapurin lapset tulevat maaseudulta takaisin kotiin, eikä etenkään samanikäinen Ida voi sietää Miraa. Sitten eräänä päivänä Hana on ovella; hän on tullut hakemaan Miran luokseen. Mira ei haluaisi lähteä, mutta koska hän pelkää Idaa enemmän kuin Hanaa niin hänellä ei ole vaihtoehtoja. 

Vähitellen Miran ja Hanan välille syntyy side, vaikkei Mira koskaan ymmärrä miksi Hana on niin hiljainen ja ihmisiä välttelevä. 

Toisessa osassa tutustutaan Miran isovanhempiin ja vanhempiin, ja askel kerrallaan astutaan lähemmäs kohti maailmansotaa ja natsien tekemää miehitystä. 

Kolmannessa osassa Hana kertoo tarinansa, ja se vasta onkin surullista luettavaa. Niin moni asia mitä hän tekee tai jättää tekemättä johtaa suruun ja pahimmillaan joidenkin kuolemaan. Hanan keho toipuu sotavuosista, mutta mieli ei koskaan. Hän pelkää luottaa ja rakastaa, edes silloin kun kyseessä on hänen sisarentyttärensä.

"Minne minä voin mennä?" minä kysyin, mutta ovi oli jo taas kiinni.

Seisoin kadulla ja katselin ympärilleni. Valot ikkunoissa alkoivat syttyä, verhojen ja kaihtimien takana vilahti välillä hahmoja, mutta en nähnyt missään ketään, jonka olisin tuntenut. Aloin hitaasti kävellä kohti kotia, mutta muistaessani ullakolta kuuluneet askelten äänet kävelin entistä hitaammin ja hitaammin. Ohitin hämärtyvässä illassa pimenevän kelloliikkeen näyteikkunan, pysähdyin ulko-oven edessä ja odotin jotain tapahtuvaksi. Mutta mitään ei tapahtunut, valo kadulla vain väheni entisestään, ja kylmyyden lisäksi aloin tuntea pelkoa lähestyvästä yöstä.

(...)

Jos minut olisi ohjattu oikealle, olisin kuollut heti eikä minun olisi tarvinnut kuolla joka ikinen minuutti, jokainen tunti ja jokainen päivä. Eivätkä muut olisi kuolleet minun sijastani. 

(...)

Kolme naista ei saanut letitetyksi yhtä pitkää punosta kuin minä, ja siitä saakka heidän silmänsä ovat tuijottaneet minua joka ikinen yö. He itkivät, mutta lähtivät alistuneina ikään kuin kauan odotettu tuomio olisi vihdoinkin saanut heidät kiinni.

Tässä on kyllä kaikin puolin hurja kirja. Ihmisten epäluuloisuus, ilkeys ja pahuus jopa lapsia kohtaan on surullista. Ivana on ainoa, joka reagoi Miran jäädessä yksin, kukaan muu ei välitä. Menetykset ja epätoivo ovat pinnalla kautta kirjan, riippumatta siitä kulkeeko tarina Miran, Hanan vai Miran isoäidin Elsan kokemana. Rakkautta on vähän, enemmän ihmiset tuntevat kateutta, kärsimättömyyttä ja vihaa. 

Luvassa ei siis ole helppo lukukokemus, mutta vaikuttava ja syvästi koskettava. 

Kirja joka maasta -haasteeni saa Tšekin. 

Neiti Marplen jäljillä

Neiti Marplen jäljillä 

Englanninkielinen alkuteos Marple: Twelve New Stories (2022)

Suomentanut Saara Pääkkönen

WSOY 2023 

366 s. 

12 naiskirjailijaa on kukin kirjoittanut omannäköisensä version neiti Marplen tekemistä tutkimuksista. Mukana on monia suomeksi käännettyjä tekijöitä, kuten Elly Griffiths, Ruth Ware, Jean Kwok, Karen McManus ja Lucy Foley. Itselleni täysin tuntemattomia olivat Alyssa Cole, Natalie Haynes ja Dreda Say Mitchell.

Novellit vievät neiti Marplen keskenään hyvinkin erilaisiin ympäristöihin. Viihdyin hänen mukanaan kylissä ja kartanoissa, mutta en pitänyt hänen viemisestään New Yorkiin ja Hongkongiin. En kerta kaikkiaan pysty näkemään neiti Marplea taiji-harjoituksissa. 

Roistot ovat mitä kekseliäimpiä, mutta eivät yllätä neiti Marplea. Neiti havainnoi tarkasti ja näkee sen mitä sanoja yrittää piilottaa. Ankara ajattelutyö tuottaa poikkeuksetta tulosta. Osa tarinoista on yllättäviä, osa varsin perinteisen dekkarikaavan mukaisia. Mukana on paljon humoristisuutta, mikä toimi ainakin minulle. Novelleiden neiti Marple vastasi varsin pitkälle päässäni olevaa kuvaa, sitä jonka näyttelijä Geraldine McEwan on sinne liimannut. 

Yksi murha pappilassa on valitettava juttu; toinen vaikuttaa jo suorastaan huolimattomuudelta, tai pahemmaltakin. Minun oli turha selitellä, että kuollut palvelustyttö keittiössä ei ollut meidän palvelustyttömme. Se valitettava tosiasia, että hän oli aiemmin toiminut siinä roolissa, sai Sa Mary Meadin kielet heilumaan vilkkaammin kuin kettua jäljestävän koiralauman hännät.

(Val McDermid: Jo toinen murha pappilassa.)

Hänen olisi pitänyt olla huoneessaan Martinique New York -hotellissa; itse asiassa hän näkin huoneensa ikkunan tämänhetkiseltä seisomapaikaltaan suojakorokkeella. Kuten useimpien vanhojen naisten, neiti Marplen usein oletettiin pysyvän jossain tietyssä paikassa, aivan kuin hän olisi ollut kynttilänjalka tai sohvatyyny; hänellä oli kuitenkin mitä kummallisin tapa päätyä juuri sinne, missä hän halusi olla.

(Alyssa Cole: Neiti Marple Manhattanilla.)

Susan kiiruhti mäkeä ylös jäykät kävelykengät vinkuen. Mutta mutkasta kääntyessään hän näki postinkantaja Williamsin laskettelevan alamäkeen polkupyörällään. Hän kiristeli ärtyneenä hampaitaan vastatessaan miehen iloiseen vilkutukseen. Kyllä kai Williams joskus toimitti kirjeitäkin eikä toiminut vain Janen henkilökohtaisena viestipalveluna? Paperinkuivat lehdet rahisivat Susanin jalkojen alla hänen pohtiessaan, miten tyypillistä neiti Marplea olikaan palkata kotiapulainen, joka seurusteli postinkantajan kanssa. Ja jos kylässä ei olisi ollut postinkantajaa, neiti Marple olisi epäilemättä hankkinut puutarhurin, joka oli jakelupojan veli. Uutiset tavoittivat aina neiti Marplen, tavalla tai toisella.

(Natalie Haynes: Purkautuva neule.)

Tykkäsin, kaikkinensa tämä oli nopealukuinen ja viihdyttävä. Osassa novelleista arvasin juonikuvion alusta lähtien, osa yllätti erityisen ovelilla käänteillään. 

On aina pieni riski herättää henkiin jonkun muun luoma hahmo, mutta tässä kokoelmassa ollaan onnistuttu oikein hyvin. Yksi tärkeä tekijä on aika ja kieli. Ollaan ilman nykyteknologiaa ja liikutaan automobiililla. Tee, leivonnaiset, käytöstavat ja juorut ovat hyvin tärkeitä. Väkivaltaiset kuolemat ovat siistejä; verta on yhdessä lauseessa ja sitten kuulustellaan ja ajatellaan. Onnistuminen perustuu etenkin siihen, että neiti Marple on uskottava, hän ei poikkea liian paljon Christien neiti Marplesta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "kirja, jolla on vähintään kolme tekijää".

Neiti Marplen jäljillä on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Sivumerkkejä.

Åsne Seierstad: Afgaanit

 

Åsne Seierstad: Afgaanit

Norjankielinen alkuteos Afghanerne

Suomentanut Onerva Kuusi

Gummerus 2023

496 s.

Naistenviikkohaasteen toinen kirjani ei sekään ole helppoa ja kaunista luettavaa, päinvastoin. Luin Afgaaneja kauan, oli pakko pitää taukoja välissä. Kolmen päähenkilön tarinat ovat erittäin kiinnostavia ja eläväisesti kuvattuja, mutta koska elämä Afganistanissa on niin rajoitettua ja väkivalta on niin arkista, lukeminen oli raskasta. 

Jamila on syntynyt 1970-luvun puolivälissä, Bashir 1980-luvun lopussa ja Ariana vuosituhannen vaihteessa. Seierstad kertoo heidän kaikkien tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on tavannut heidät sekä heidän perheenjäseniään, ja haastattelujen kautta hän pystyy rakentamaan tarkan kuvan kunkin elämänpolusta. Mielestäni kolmeen henkilöön keskittyminen tuo asiat paljon lähemmäs lukijaa kuin jos asioista kerrottaisiin yleisellä tasolla. 

Jamila on sairastanut polion, minkä vuoksi hänen toinen jalkansa ei toimi. Viisivuotiaana hän näki veljentyttärensä yritykset nousta ensin seisomaan ja sitten kävellä, ja päätti kokeilla samaa. Se avasi hänelle maailman ihan eri tavalla. Menestyvä liikemiesisä ei olisi halunnut päästää Jamilaa kouluun, mutta suostui kun ymmärsi että tyttären avioliitto ei välttämättä toteudu ollenkaan. Koulutuksen myötä Jamilasta tuli naisten oikeuksien puolesta taistelija ja järjestötyöntekijä. Mutta kuten niin moni muu, myös hän joutui lähtemään maanpakoon päätyen Norjan kautta Kanadaan. 

Bashir on halunnut pienestä asti Taliban-taistelijaksi. 12-vuotiaana hän karkaa koulutusleirille, ja sieltä alkaa hänen nousunsa kohti komentajan uraa. Vaimot rakentavat tienvarsipommeja yhtä luontevasti kuin laittavat ruokaa. Nuoret miehet ovat joko taistelijoita tai itsemurhapommittajia. Sittenkin kun Nato-joukot ovat poistuneet maasta, Bashir haluaa lisää sotaa. Olisiko Pakistanin aika kukistua?

Ariana on syntynyt länsimielisen hallinnon aikana, ja hänen nuoruuteensa kuuluvat Netflix ja Justin Bieber. Luokkansa parhaana oppilaana hänelle on tie auki oikeustieteen opintoihin. Kun opinnot ovat loppusuoralla, Taliban palaa valtaan. Ensin on epävarmaa, avataanko yliopistoja naisopiskelijoille ollenkaan, ja kun ne lopulta avataan ovat säännöt hirvittävän tiukat. Arianan elämä muuttuu täysin, kun työskentelymahdollisuudet katoavat eikä jäljelle jää mitään muuta kuin järjestetty avioliitto.

Naisten arkipäivä kului korkeiden savimuurien sisäpuolella. Sisällä he syntyivät ja sisällä he myös kuolisivat. Nainen poistuisi kodistaan ainoastaan kaksi kertaa elämässään, ja kummallakin kerralla valkoisiin puettuna: Kun hänet vastanaineena kannettiin aviomiehensä kotiin. Ja kun hänet kannettiin ulos arkussa, kuolinvaatteeseen puettuna. 

(...)

Nuo viisi tyttöä olivat hädin tuskin täyttäneet kahtakymmentä. He kuuluivat oikeustieteen opiskelijoiden parhaimmistoon. Vaikka koejakso oli vasta puolivälissä, se oli jo ohi. He tiesivät, ettei kukaan, yksikään heistä, pääsisi koskaan tekemään unelmatyötään tuomarina, syyttäjänä, puolustusasianajajana, liikejuristina. 

Myöhemmin Ariana kirjoitti päiväkirjaansa:

"Me olemme arvottomia. Kukaan ei arvosta ponnistelujamme. Me emme ole mitään."

(...)

Vietettyäni talossa jonkin aikaa vaikutelmani oli, että tyttöjen tahtoa taivutetaan sen verran hitaasti, että myös vastustus vähenee asteittain. Nelivuotias Hoda oli esimerkiksi verrattain samanlainen kuin muut tapaamani neljävuotiaat. Riehakas, peloton, leikkisä, kekseliäs. Talon kahdeksanvuotiaat olivat jo peittäneet itsensä, he istuivat päät painettuina, pelkäsivät sanovansa jotain väärin. Ainoa asia, mitä he kertoivat toivovansa, oli oppia Koraani ulkoa. Kun kysyin, oliko heillä muita toiveita, mitä tahansa, he pudistivat vain päätään. 

Kammottava kirja, joka on kuitenkin ehdottoman tärkeä ja lukemisen arvoinen. Suren etenkin Arianan puolesta, olisin toivonut että hän olisi paennut maasta ennen häitään, ettei hän olisi joutunut hautaamaan haaveitaan ja alistumaan. Valtaisa kontrasti on myös maahan jääneiden ja Jamilan mukana Norjaan muuttaneiden lasten elämässä. On hirvittävää ajatella, millaista elämä on naisilla ja lapsilla Afganistanissa. Toivoisin että he kaikki pääsisivät pois. Nyt kun Taliban on kieltänyt koulunkäynnin muilta kuin alakouluikäisiltä tytöiltä, ei pian ole esimerkiksi naislääkäreitä. Saavatko naiset hoitoa pian ollenkaan vai ovatko samaanien varassa? Yksi surullisimmista tapauksista on 14-vuotias leski, joka naitetaan anopin poikapuolelle jotta hän jää taloon. Tytöt saatetaan kihlata jo nelivuotiaina, ja teiniäitiys on tavallista. Jotkut saavat tavata tulevan aviomiehen ennen häitä, mutta harvalta kysytään haluaako hän tämän kanssa naimisiin vai ei. Koulutusta pidetään turhana, tyttö on ennen muuta tuleva vaimo ja kaikki muu on haihattelua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen". Kirja joka maasta -haasteeseeni saan Afganistanin. 

Millariikka Rytkönen: Täysin auki

 

Millariikka Rytkönen: Täysin auki

Johnny Kniga 2024

350 s. 

Osallistun ensimmäistä kertaa Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin järjestämään Naistenviikon lukuhaasteeseen. Viikko alkaa Riikan nimipäivällä, ja mikäpä siihen sopisi paremmin kuin Millariikka Rytkösen elämäkerta. 

Kirjan rakenne on elämäkerraksi hyvin poikkeuksellinen; Rytkönen kirjoittaa kirjeitä eri kohteille. Mukana on odotettuja vastaanottajia kuten lapsuuden kotikaupunki ja omat lapset, ei-niin odottamattomat naisviha ja julkisuus sekä hyvinkin yllättävät turkoosit pyjamahousut, vihreä vessa ja kaksoisleuka. Tykkään kovasti tästä ratkaisusta. Jako lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja työhön on perinteisempi.

Rytkönen kirjoittaa räväkästi mutta samalla avoimesti, kipupisteitä pelkäämättä. Jotkut kirjeistä ovat olleet todella vaikeita kirjoittaa, ne luettuaan on helppo ymmärtää miksi. Rytkönen ei ole syntynyt kultalusikka suussa rikkaaseen perheeseen, eikä elämäntie ole muutenkaan ollut helppo. Ja nyt kun hän on menestynyt, lokaa sataa niskaan entistä enemmän. Vaikka kuinka ollaan maailman onnellisin maa ja muka tasa-arvoisia, onhan se yhä niin että nainen kelpaa jos sulautuu massaan ja on hiljaa. 

Sitaatteja olisin voinut ottaa vaikka jokaisesta kirjeestä, päädyin kuitenkin näihin kolmeen:

Kuunnelma alkoi. Tänä vuonna aiheena olikin kuulemma Miss Sveitsi -kilpailu ja koulumme Sveitsin lukion oppilaat. Abit alkoivat haastatella "kilpailijoita" ja silloin se tuli.

"Numeroilla yksi viiva kolme kilpailee kakkosluokkalainen Millariikka sponsorinaan Kotipizza."

Aika pysähtyi.

Tuon helmikuisen aamun vuonna 1993 jälkeen olen laihduttanut. Ja laihduttanut. Ja laihduttanut. Tuon hetken jälkeen olen laihduttanut aikuisiällä yli 250 kiloa. Kolmen ja puolen lukiolaisen Millariikan verran. 22 vuotta laihdutin, kunnes tajusin, että minä riitän. Minä riitän painostani huolimatta. 

(...)

Suomi ei ole naisvihamielinen maa. Jos sattuu syntymään oletetusti pojaksi.

Jos sen sijaan päivänvalon näkee tyttö, jolle annetaan yhteiskunnallista valtaa ja joka vieläpä rohkenee käyttää saamaansa valtaa näkyvästi, käyn yksityiskohtaisesti läpi tekniikat, joilla tytöt ovat vuosikymmenien ajan suojautuneet vaaraa vastaan. Muunsukupuolisista puhumattakaan. 

Ensin käymme läpi ystäväni Petran opettaman avaintekniikan suoraan 90-luvulta, sillä se on edelleen käyttökelpoinen keino puolustaa itseään. Sen jälkeen harjoittelemme korkeakorkoisten kenkien vaihtamista mataliin. Opettelemme karttasovelluksen avulla miettimään vaihtoehtoisia kotimatkareittejä riippuen siitä, onko valoisaa vai jo pimeä ilta. Myöhäistä ajankohtaa varten opettelemme välttelemään puistoja ja sivukujia. Testaamme älypuhelimen mahdollistamaa oman livesijainnin jakamista toisille. Lopuksi teemme käytännön harjoitteita siitä, kuinka kävelemme yksin siten, ettemme ota katsekontaktia muihin ihmisiin, erityisesti miehiin, ja suuntaamme katseemme viistosti alaspäin saadaksemme olla rauhassa samalla kuitenkin hahmottaen ympäristöämme tarpeeksi laajalti. 

(...)

Kotipihaan päästyäni muutun taas pelkäksi minuksi. Avatessani ulko-oven minulla ei ole enää mitään titteliä. On edelleen se pesemätön vessanpönttö, tuoksusta päätellen valmiita lämpimiä voileipiä ja koira, joka minua innoissaan tervehtiessään ehtii rikkoa ne ainoat ehjät sukkahousuni. 

Tästä tuli minulle voimakirja, on niin paljon sellaista mitä tunnistan omasta elämästäni ja mistä olen samaa mieltä Rytkösen kanssa. Koulukiusaaminen, huomautukset painosta tai muuten ulkonäöstä (yhden miehen mielestä olin liian pitkä korkokengät jalassa, toisen mielestä naisella pitää olla pitkät hiukset jne.), asiakkaiden taholta tuleva väkivallan uhka ja seksuaalinen häirintä hoitoalalla, naispomona oleminen... Kuvaavaa on se, että kun kirjastomme johtaja jäi vuosia sitten opintovapaalle, hämmentävän moni asiakas oletti että sijainen olisi kirjastomme ainoa miestyöntekijä. Sitten he menivät hiljaisiksi kun sanoin että ei kun minä olen nyt pomo.

Täysin auki on luettu myös Amman kirjablogissa.

Naistenviikkohaasteessa tavoitteena on käsitellä sukupuolen merkityksiä ja vaikutuksia, siihen(kin) tämä kirja on täsmäisku. Karua kertomaa julkisuudessa olevasta punatukkaisesta naisesta, joka pitää vahvasti omiensa puolta vaikka etenkin lakkoaikana p*askaa tulee joka suunnalta toimittajista ja poliitikoista lähtien. Hoitajat ovat korvaamattoman arvokkaita mutta näemmä vain silloin, kun hoitavat työnsä hiljaa eivätkä valita kehnosta peruspalkasta ja kolmivuorotyön rankkuudesta. 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

Ranskankielinen alkuteos Il nous restera ça (2022)

Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings

Otava 2024

297 s.

Seitsemänkymppinen Jeanne on menettänyt puolisonsa Pierren. Yksinäisyys on musertavaa, eivätkä päivittäiset käynnit hautausmaalla helpota sitä. Myös taloudellinen tilanne huolestuttaa, ja pian Joanne tajuaa ettei hän pysty maksamaan vuokraa yksin. Niinpä hän laittaa huoneen vuokralle. 

Tarjokkaita vuokralaisia on kaksi, ja Joanne päättää ottaa heidät kummatkin. Asunnossa on tilaa kaikille. Théo on 18-vuotias opiskelija, jolla on takanaan lastenkotilapsuus ja edessä rahaton kodittomuus. Kolmekymppinen Iris on paossa kontrolloivaa ex-miesystäväänsä, joka ei suostu päästämään irti. Kolmikko on mitä epätodennäköisin päätymään kämppiksiksi, mutta niin vaan he löytävän yhteisen sävelen miltei välittömästi. Naurua ja itkua riittää puolen vuoden ajan, kunnes jokainen on saanut riittävästi maata jalkojensa alle. 

Kun tulin vähän aikaa sitten duunista, molemmat vanhukset istuivat odottamassa. Se tuntui kivalta, en ole tottunut siihen, että minua odotetaan. Tuli sellainen olo kuin olisi perhe. Iloni lensi kuitenkin pyrstölleen kuin Iris portaissa, kun tajusin heidän odottelevan minua vain apumieheksi. Jos oikein ymmärsin, Iris oli kertonut Jeannelle jostain pyörätuolilla liikkuvasta naisesta, jolla ei ollut sopivia vaatteita, ja pim, Jeanne oli syttynyt loistamaan kuin joulukuusi ja pyytänyt meitä hakemaan kellarista joitain tavaroita. 

Iris puristaa porraskaidetta kuin aikoisi lypsää siitä maitoa. Hän ei selvästikään halua esittää pääosaa Kelkkajengin jatko-osassa. 

En edes tiennyt, että talossa oli kellari. Samalla hetkellä kun avaamme sinne johtavan oven, talonmies Victor putkahtaa ulos kopperostaan. Hän tekee niin joka kerta, kun joku kulkee ohi. Hän ei ole ihminen vaan samppanjapullon korkki. 

- Kaikki kunnossa?

- Noh, minä vastaan. - Me tarvittaisiin kyllä vähän apua, jos sulla on aikaa?

- Toki, missä asiassa?

- Me ollaan paloiteltu Jeanne ja aiotaan piilottaa palaset kellariin. Voitko sä tuoda jalat?

Se tepsii joka kerta. Victor muuttuu yhtä valkeaksi kuin hampaansa, ja ne ovat niin valkoiset, että minulta meinasi räjähtää verkkokalvot, kun hän väläytti niitä ensimmäisen kerran. Iris selittää, että minä vain vitsailen, ja Victor päästää raikuvan naurun ja väittää, että ymmärsi toki. 

Tässäpä on hyvän mielen kirja minun makuuni! Huolia ja suruja kyllä, mutta enemmän iloa ja ystävyyttä. Huumori on lempeän terävää, ja naurun aiheeksi nousee yllättäviä asioita. Rakkaus pilkahtelee mutta ei aiheuta päätöntä kohkaamista vaan varovaista lähentymistä. Tärkeäksi nousee uuteen arkeen sopeutuminen ja se, että uskaltaa toisaalta päästää irti, toisaalta astua tuntemattomaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 5, "kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi". Hih, pakko kertoa, kun aikoinaan luin tämän vuotista haastetta niin säikähdin tätä kohtaa, jotenkin mielsin niin että mitään kirjailijan nimen kirjaimista ei saisi olla omassa nimessäni. Onneksi bloggaajakollegat oikaisivat, ettei se niin ole. Heti helpompi kohta täytettäväksi :D 

Kirja on luettu myös blogeissa Lumiomena ja Tarun tapaan.