Pirkko Saisio: Punainen erokirja

 

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

WSOY 2003

298 s.

Jonkin aikaa Passion lukemisen jälkeen palasin Pirkko Saision vanhempaan tuotantoon. Punainen erokirja on jo vuodelta 2003, mutta tuntuu aina ajankohtaiselta. Siinä päähenkilö - Pirkko - kokee nuoruuden epävarmuutta sekä ihmissuhteissa että opiskelun ja harrastusten puitteissa. Oma seksuaalisuus on vielä vähän hakusessa, toisaalta se on varma, toisaalta päähenkilö ehkä haluaisi pitää sen vielä poissa. Kun klovninsilmäinen nuori nainen astuu kuvioihin, alkaa lesbous olla selvää. Vanhemmille, etenkin äidille, se on kova paikka. Välit ovat huonot, jopa kokonaan poikki, pitkän aikaa. 

Klovnisilmäistä seuraa Havva, ja perheeseen saadaan Sunnuntailapsi. Havva ei kuitenkaan tunnu kestävän vakiintumista ja perhe-elämää, vaan lähtee miehen matkaan. Eroaminen on pitkä prosessi, etenkin koska Havva ei tiedä mitä haluaa. Molemmat ovat sitä mieltä, että mikä tahansa on parempi kuin sen hetkinen suhteen tila, joten lopulta Havva lähtee. Ei yllättäen, mutta kipeää tehden. 

Tarina sijoittuu pääosin 1970-luvulle, jossa politiikka ottaa isoa roolia muun muassa Ylioppilasteatterissa. Päähenkilö, hän, kokee ulkopuolisuutta sekä rivijäsenenä että teatterin hallitukseen äänestettynä. Onko hän riittävän poliittinen, osaava? Entä opiskelu, onko hän enemmän dramaturgi vai näyttelijä, mille puolelle lavaa hän kuuluu? Jos pitää valita teatteri tai parisuhde, kumpi merkitsee enemmän?

Silloin tällöin näemme pilkahduksen nykyhetkestä, Honksusta ja veneretkestä saareen. Näemme päähenkilön, hänen, elämän asettuneen melko vakaisiin uomiin, vaikka välillä tulee muistutusta entisestä, esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain astuessa voimaan tai yllättävässä kohtaamisessa klovnisilmäisen kanssa.

On avattava ovia; on suljettava niitä.

On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava hengittää.

On lähdettävä kotoaan näin:

On pantava keittiön ikkuna kiinni.

On tarkistettava, etteivät hellan levyt jääneet päälle.

On hengitettävä. 

On nostettava olohuoneen lattialle tipahtanut bussilippu. 

On käytävä makuuhuoneessa, mistä tarpeeton parisänky on kannettu muuttoautoon.

On nähtävä, että lattialla, poiskannetun sängyn alla, on kissan verta.

On muistettava hengittää.

On sammutettava valot. On suljettava ovi.

Olen aina tykännyt Saision tyylistä kirjoittaa, siitä kuinka paljon hän sanoo pisteillä ja tyhjillä riviväleillä. Siitä kuinka teksti imee mukaansa, saa lukijan tuntemaan samoja tunteita kuin mitä henkilöt tuntevat. Siitä kuinka hienoja oivalluksia hän esittää kerta toisensa jälkeen.

Voi elää katsomatta televisiota tai lukematta sanomalehtiä. 

Siihen tottuu.

Maailma ei siitä vähene vaan pelkistyy, niin kuin puu, josta lokakuun tuuli vie lehdet.

Saisio ei käsittele keveitä asioita kirjoissaan, mutta silti tulen onnelliseksi niiden lukemisesta. On ihana heittäytyä kielen vietäväksi, tulla kiskaistuksi sisälle tarinaan. Esimerkiksi Punaisen erokirjan tapauksessa lukijan ei tarvitse tuntea 1970-luvun politiikkaa tai yhteiskunnallista ilmapiiriä päästäkseen tiiviisti mukaan tapahtumiin. Saisiota lukiessa tulee tunne, että voi päästää köydet irti ja antautua menemään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirja kertoo sateenkaariperheestä". Muita käypiä kohtia olisivat esimerkiksi 13, "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin" tai 29, "kirjan henkilön elämä muuttuu". 

Punainen erokirja on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjakko ruispellossa, Kulttuuri kukoistaa ja Kujerruksia. 

Raija Oranen: Kaikki tämä valo

 

Raija Oranen: Kaikki tämä valo 

Otava 2021

286.

- Hyvää iltaa, sanoin teatterinjohtaja Aili Heickellille. - Te etsitte nuoria naisia. Tässä minä nyt olen.

Raija Oranen on biofiktioiden pioneeri, tarina Anita Välkistä on jo varsin mones romaani todellisesta henkilöstä. Tällä kertaa tilanne on ehkä ollut erilainen, sillä Välkin ajasta on varsin vähän aikaa. Lisäksi tämän ytär on elossa ja tarjonnut runsaasti lähdemateriaalia kirjaan. 

Tarinassa Anita on Kiteen-mökillä vuonna 1992. Saunanlämmitys, ruuanlaitto, tyttären perheen kanssa oleminen, siinä päivät kuluvat. Aikaa on myös muistelulle. Ikävä vähän aikaa sitten kuollutta puolisoa kohtaan on voimakkaasti läsnä, kipu on kova vaikka puolison vuosikymmenen mittainen sairastelu ei tehnytkään kuolemasta yllätystä. Mukana on myös huono omatunto siitä, että vaikeaa reumaa sairastava tytär joutui viettämään lapsuutensa lähes täysin isovanhempien luona, äidin reissatessa töiden takia ympäri maailmaa. Ura oli pitkä ja kunniakas, mutta sen päättyminen oli katkera paikka. Välkki tunsi, että hänellä olisi vielä ollut annettavaa. Pää pystyssä hän kuitenkin kulkee loppuun asti. 

Minä olen ilman rooleja rikki kuin ammuttu, tykillä pamauteltu täyteen reikiä, ne ovat niissä kohdissa, joissa roolien pitäisi olla ja joissa ne ovat. Vaikka on kulunut aikaa, nuo haavat eivät ole kasvaneet umpeen, eivät kokonaan, vaikka itsekin välillä luulen niin. Ei, yhtäkkiä niin kuin nyt, minä repeän haperaksi niin, että tuulet voivat kulkea lävitseni ja ujeltaa mennessään, tuiskuta ja pöllytä ja kiertää. Minä olen kuin harso, hyvin isoreikäinen, ja syvällä sisimmässäni katkera vaikka en tohdi tunnustaa sitä edes itselleni, sehän on väärin, se sotii kaikkia ihanteitani vastaan. Minulla on kaikki syy olla kiitollinen siitä mitä elämä on minulle antanut. Olen minä, kyllä minä olen. Ja silti, silti juuri kun täytyn ensimmäisen todellisen kesäpäivän tuoksuista, valkoisten kukkien merisestä ihanuudesta ja auringon kuumottavasta kouraisusta ihollani, repeytyvät minuun ammutut reiät levälleen, ja tässä olen, kurkku tukahtuneena. Tämä on väärin, minulla on sittenkin huono luonne, en ymmärrä alistua ja mukautua, en vieläkään. Ikään kuin minulta olisi otettu pois jotain, vaikka olen menettänyt vain sellaista mitä en koskaan saanutkaan. 

Olisin kaivannut tarinaan vielä lisää Välkin urasta, enemmän tai pidemmälti kohtauksia eri maiden oopperoista, esitysprosesseista, ihmisistä joista monia hän varmasti kohtasi useita kertoja. Nyt ruuanlaitto saa melko ison osan verrattuna Välkin uramuisteluihin. Enemmän tilaa saavat kollegat Pekka Nuotio ja Usko Viitanen, muut laulajat ja kapellimestarit tulevat lähinnä mainituiksi tai saavat muutaman lauseen. 

Muuten tykkäsin kirjasta kovasti, Oranen kirjoittaa kauniisti niin Välkin suurista menestyksen hetkistä kuin yhtä suurista suruista. On koskettavaa lukea esimerkiksi Välkin syyllisyydentunnosta tytärtään kohtaan, vaikka tytär vakuuttaakin moneen kertaan ettei siihen ole syytä, että hänellä oli hyvä olla isovanhempien luona, että hänestä oli mukava ihailla menestyksekästä äitiä, äitiä joka ehkä kävi harvoin mutta aina tullessaan toi valon mukanaan. 

En tiedä, onko oopperan maailma yhä yhtä julma, toivottavasti ei. Tosin tarinasta välittyy myös se, että jostain syystä Välkkiä kohdeltiin huonommin kuin muita. Esimerkiksi hän ei saanut lyhyttä tai pidempää vapaata vieraillakseen ulkomaisessa oopperassa, kun muille vapaa olisi myönnetty. Karu on myös esimerkki, jossa kapellimestari (Jussi Jalas) suuttuu Välkille ja käytännössä sulkee kaikki ovet tämän edestä. Onneksi Välkki piti opettamisesta ja sai edes jonkinlaista tyydytystä oppilaidensa onnistumisten kautta.

Kautta linjan Välkki muistuttaa, että lahjakkuus yksin ei riitä, vaan menestyminen vaatii sekä kovaa työtä että onnea. Hän oli aina innokas esiintyjä ja suuntasi päättäväisesti kohti teatteria, mutta oikeaan aikaan kohdatut oikeat ihmiset johdattivat hänet oopperapolulle. Laulutunnit alkoivat varsin myöhään, mutta eivät liian myöhään uraa ajatellen. Joskus Välkki tunsi suoranaista pelkoa mutta onnistui ajamaan sen hiiteen, hän päätti luottaa itseensä, näyttää yleisölle että tässä olen, katsokaa mitä osaan. 

Taas huomasin että on olemassa tuttu nimi jonka elämästä en ole kuitenkaan tiennyt yhtään mitään. Viime vuosina on ollut suoranainen biofiktiobuumi, mutta mielestäni on vain hyvä asia, että unohduksiin painuneita henkilöitä nostetaan esiin ja muistutetaan, että jokainen heistä oli ja on paljon muutakin kuin menestys ja pinta. 

Kaikki tämä valo on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen rastitan kohdan 13, "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan", 6 "kirja kertoo rakkaudesta" sekä 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Håkan Nesser: Schack under vulkanen

Håkan Nesser: Schack under vulkanen

Albert Bonniers Förlag 2021

395s.

Barbarotti-sarja on edennyt jo seitsemänteen osaan, ja suomennos Kirjailijan viimeiset päivät on tulossa jo ensi keväänä. Kritisoin heti alkuun suomennoksen nimeä, se ei vastaa yhtään alkuperäistä nimeä eikä oikein kyllä sisältöäkään. 

Tarina on on jaettu osiin niin että eri osissa on eri päähenkilö. Osat kulkevat osittain samassa ajassa, toisinaan niiden välissä on kuukausia. Osat yksi, kolme ja viisi ovat kirjailijoiden näkökulmasta. Kaksi ensimmäistä kirjailijaa kiertää tapahtumissa, ja kohtaa stalkkerin. Kumpikin katoaa jälkiä jättämättä. Viidennessä osassa seurataan ilkeää kriitikkoa, joka kuitenkin on aiemmin ollut menestyskirjailija omalla nimellään, nyt on menestyskirjailija salanimellä. Myös hänellä on stalkkeri, ja myös hän katoaa. 

Osissa kaksi, neljä, kuusi, seitsemän ja kahdeksan päähenkilönä on komisario Gunnar Barbarotti. Kuukausien kuluessa hän on yhä enemmän ymmällään. Raivaako joku kirjailijoita pois elävien kirjoista? Jos kyllä, niin missä ruumiit ovat? Miksi yhdelläkään tapauksella ei ole silminnäkijöitä, teknisiä todisteita tai valvontakameran kuvia? Lunde kirjoitti kustantajalleen lupaamaansa pienoisromaania En skriftställares sista dagar och död (eli kirjailijan viimeiset päivät ja kuolema) ja Green kirjoitti päiväkirjaa; näissä molemmissa kerrottiin heidän kohtaamistaan oudoista asioista. Walde puolestaan oli kertonut stalkkerista pojalleen. Mutta miksi kukaan ei ollut kertonut poliisille, jos he tuntivat olonsa uhatuksi? Oliko heillä jotain salattavaa? 

"Bedömning tack", sa Sarah Sisulu tio minuter senare.

"Samma som din", sa Barbarotti. "En udda figur, men jag är böjd att tro honom."

"Sa hon ingenting mer? Vilken bedrövlig ledtråd!"

Barbarotti funderade ett ögonblick. "Kanske inte så bedrövlig ändå. De pratade om en kvinna."

"Det kommer jag också fram till."

"Det gäller bara att ta reda på vem."

"Bara? Det finns åtminstone fem miljarder att välja på."

"Om vi utesluter Indien och Kina är vi nere på tre."

Sarah Sisulu gav till ett förtjust skratt. 

"Jamen då så. Du kann stryka mig och Michelle Obama också. Jag är säker på att ingen av oss är inblandad."

"Finemang", sa Barbarotti. "Då är vi praktisk taget i mäl. Får jag bjuda dig på middag ikväll?"

Hon betraktade honom med en rynka i pannan några sekunder. 

"Inte om du har avsikter."

"Avsikter?" utbrast Barbarotti. "Är du inte klok? Jag skulle kunna vara din pappa."

"Knappast", sa Sarah Sisulu. "Min pappa är kolsvart."

Olen pitänyt sarjasta, ja pääsääntöisesti pidin myös tästä osasta. Alku on tosi tehokas, kun Lunde kirjoittaa pienoisromaaniaan ja tapahtumat muistuttavat kovin paljon hänen päiväohjelmaansa. Greenin ja Walden kanssa kestää kauemmin, ennen kuin päästään itse asiaan eli uhkailuihin. Niissä aloin jo odotella, koska osa loppuu ja pääsen taas Barbarottin matkaan. 

Loppu on mielestäni ongelmallinen siinä mielessä, että se tulee liian äkkinäisesti. Ensin on yli 350 sivua hidasta tapahtumakulkua, sitten naps vaan ratkaisu on Barbarottin mielessä ja kaikki vedetään yhteen viimeisen kymmenen sivun aikana. Koin, että kuilu aiemmin tapahtuneen ja lopun välillä on liian suuri. Loppu olisi voinut olla hidastempoisempi tunnelman siitä kärsimättä. Dekkariksi tämä on luokiteltu, mutta jännitystä ei ole oikeastaan ollenkaan. 

Pidän kovasti Barbarottin hahmosta, hän on niin syvästi inhimillinen epävarmuuksineen ja pelkoineen. Poliisina hän on kärsivällinen, hätiköimätön ja myös inhimillinen. Hän osaa tarkastella asioita myös uhrien ja omaisten näkökulmasta. Sama pätee hänen kollegaansa ja puolisoonsa Eva Backmaniin. Muutenkin ainakin tämän kirjan poliisit ovat kaikki mukavia tyyppejä, joiden kanssa asiat etenevät vaivattomasti. Miten virkistävää!

Palaan vielä suomennoksen nimeen, se siis viittaa Lunden tekstiin. Ongelma on mielestäni siinä, että katoamisketjussa on mukana kolme kirjailijaa eikä suinkaan yksin Lunde. Myös viimeiset päivät on hankala, sillä tapahtuma-aika on lokakuusta 2019 kesäkuuhun 2020. Olivatko ne fiktiivisen vai todellisen kirjailijan viimeiset päivät, joista hän kirjoitti? Kuka kuoli ja milloin? 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 41, "kirjassa matkustetaan junalla". Lunde junailee kirjailijavierailuille, ja kirjan alkupuolella Barbarotti matkustaa junalla Kymlingestä Tukholmaan ja takaisin. 

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2021: Luukku 3

 

Mietin jonkin aikaa, mistä kirjoittaisin tämän vuoden joulukalenteriin. Päätin tällä kertaa lähestyä aihetta työni kautta. Olen ollut kirjastossa töissä 10 vuotta, siitä ajasta vähän yli puolet Orivedellä, kahteen eri otteeseen. 

Kirjastomme saa perinteisesti joulukuusen kaupungin mailta, puutarhapuoli etsii sopivan ja toimittaa kirjastoon. Koristeita on saatu päivähoidosta: eri vuosina on kysytty eri päiväkodeista ja perhepäivähoidosta, halutaanko siellä askarrella kuusenkoristeita. Kuusen alle on laitettu lappu, jossa kerrotaan mistä minkäkin vuoden uudet koristeet on saatu. Myös aiempia hyödynnetään; mikäli kaikki eivät mahdu kuuseen niin niitä on laitettu esimerkiksi musiikkiosastolle (poistetuista nuoteista tehtyjä) tai asiakaspalvelutiskille. 

Päivähoidon kanssa on tehty vuosien saatossa tiivistä yhteistyötä, joskin perinteisempää on käydä lukemassa satuja päivähoidon yksiköissä, tai se että ryhmät tulevat kirjastoon joko satutunneille tai lainaamaan. Itse olen aina tykännyt meidän kuusenkoristeperinteestä ja siitä, että lapset voivat esitellä muille, että nämä on meidän ryhmän tekemiä. 

Tänä vuonna kuusi tuli vähän yllättäen, olin kysynyt sähköpostitse saammeko sen, ja pari viikkoa myöhemmin tuli puhelu että kuusi on löydetty, koska sen voi tuoda. Se tuotiin seuraavana aamuna. Emme olleet vielä kysyneet koristeita, koska emme olleet varmoja siitä tuleeko kuusi. Kun se tuli, koristelulla olikin jo kiire. 

Tänä vuonna keksittiin osallistaa lapsia koristeluun. Kuusen alla on aiempina vuosina saatuja koristeita ja ohje, että lapsi voi laittaa kuuseen koristeen. Tämä onkin ollut suosittu juttu, ja onkin kuultu lapsen kysyvän kaverilta, joko tämä on lisännyt koristeen. Aikuiset ovat olleet myös innostuneita, että onpa kiva juttu. 

Vähän meitä jännittää, saammeko pidettyä kuusen hengissä jouluun asti, kun se on tullut sisälle jo pari viikkoa sitten. Toistaiseksi se näyttää hyvinvoivalta. Ja on kiva kuulla lasten iloisia "joulukuusi!"-huudahduksia ovelta. Viimeksi eilen illalla yksi lapsi sanoi "onpa kaunis kuusi". Niin on, siitä olemme samaa mieltä. Tällä kertaa kuusi on tavallista lyhyempi, eli latvaa ei tarvinnut koristella silloin kun kuusi oli vielä pitkällään lattialla, vaan tikkaiden kanssa yletyimme yläoksille hyvin. Eli vähän tässä on kirjastolaisillakin ollut näppinsä pelissä, mutta etenkin alaosan koristelu on ollut lasten vastuulla. Ja hyvin on mennyt :) 

Oikein mukavaa joulunaikaa kaikille!

Logo: Niina Tolonen

Kirjabloggaajien joulukalenteri alkoi Kirjamies-blogista, sieltä näet kaikki luukkujen tekijät. Eilinen luukku avautui Tuulevin lukublogissa, ja huomenna on Ankin kirjablogin vuoro. 

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet sekä Kristiina Markkanen & Leena Virtanen: Wivi & Hanna

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Bazar 2021

382 s.

Kustantajalta saatu ennakkokappale

Kristiina Markkanen & Leena Virtanen

Wivi & Hanna

Atena 2021

298 s. 

Wivi Lönn on monelle tuttu nimi, Hanna Parviainen ei ehkä niinkään. Tänä vuonna he ovat mukana ainakin kahdessa kirjassa, Pirkko Soinisen fiktiivisessä teoksessa ja Kristiina Markkasen sekä Leena Virtasen kaksoiselämäkerrassa. 

Pirkko Soininen käy Wiwin elämää läpi lapsuudesta vanhuuteen. Tekstin sisällä vuosiluku-otsikot kertovat, mitä aikaa eletään. Yksi vuosiluku saattaa esiintyä kerran, toinen pari kolme kertaa. Kaikkea ei kerrota, vaan ajankohdasta on poimittu joku tai joitain olennaisia tapahtumia, onnistumisia, suruja, erityisen merkityksellisiä hetkiä. Fragmentaarisuudesta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - Wivistä ja aikakaudesta piirtyy eheä kuva. 

Soinisen kirjassa Hanna tulee mukaan vähän ennen puoltaväliä. Kaksi alansa rautaista ammattilaista kohtaa, ja pystyy jakamaan kokemuksia sekä siitä, millaista on olla osaava nainen miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Jos saa tilaisuuden näyttää osaamisensa, tulee siitä huolimatta vähätellyksi. Naisen sana on vähemmän painava. Siksi on joskus oltava miestyöntekijöitä kohtaan ankara, näytettävä että tässä kohtaa nainen määrää eikä siedä pilkkaa. 

Molemmilla on myös erityinen äitisuhde. Hanna on äitinsä ivaama, äiti on samaa mieltä yhteiskunnan kanssa, että naisesta ei ole teollisuusjohtajaksi. Naisen ei pitäisi ajaa polkupyörällä, olla liian tiiviissä ystävyyssuhteessa toisen naisen kanssa, ei pitäisi näkyä niin kuin Hanna näkyy. Wivin äiti puolestaan on tukenut tytärtään tämän arkkitehtihaaveissa, sekä rahallisesti että rohkaisten, minkä vuoksi Wivi kokee velvollisuudekseen pitää äidin tyytyväisenä. Äiti ei pidä Hannasta, mikä tuo ristiriitaa Wivin ja äidin väliin. Sekä Wivi että Hanna pystyvät kuitenkin olemaan uhmakkaita, ja myös raha antaa mahdollisuuden karata äitien silmistä pois. 

Mutta tänään ulkoleikit eivät onnistu: on marraskuun puoliväli ja Näsijärvi myrskyää. Niin lähellä on heidän talonsa järven rantaa, että pärskeet lentävät ikkunoihin asti. Wivi uhmaa kurjaa ilmaa seistessään aivan liian lähellä rantaa liukkaalla kalliolla. Mutta hänen on mallattava paikka, mietittävä tarkoin, mihin mökkinsä sijoittaa. Hän on nimittäin alkanut piirtää leikkimökkiä. Miksei hän keksinyt tätä jo viime kesänä, jolloin oli välillä ihan kurjia ja pitkäveteisiä päiviä, eikä hän tiennyt mitä leikkiä, kun Ville ja Emil juoksivat omiin puuhiinsa eivätkä välittäneet hänestä tuon taivaallista. 

(...)

Tämän rakennuksen ei tarvitsisi huutaa, vaan se voisi kuiskata. Sen sisällä asuisi hiljaisuus, joka voisi tehdä ihmeitä. 

Tykkäsin kirjasta paljon. Asun Tampereella keskustassa, ja tässä on ihan vieressä sekä Talouskoulu että Aleksanterin koulu, eikä paloasemallekaan ole pitkästi. Liikun siis oikeastaan päivittäin Wivin suunnittelemien ja yhä käytössä olevien rakennusten luona. Havahduin kuitenkin, että en ole tiennyt Wivistä henkilönä mitään. Sama tunne oli aikoinaan Sara Hildén -elämäkerran kanssa, olen käynyt taidemuseossa ja kuljen usein Hildén-kaupan ohi, mutta henkilöstä nimen takana en tiennyt mitään. 

Tutut paikat tekivät siis kirjan läheiseksi, mutta pidin hurjan paljon myös tarinasta. Soininen osaa kuvata tunteita, asioita ja paikkoja hyvin elävästi, tuntui että olin Wivin vierellä koko ajan. 

Samalla tuntuu hurjalta ajatella, että onko mikään muuttunut vuosisadassa? Yhä edelleen näyttää siltä, että 40-vuotias mies on asiantuntija ja 40-vuotias nainen on liian nuori ymmärtääkseen asioista mitään. Tai meillä kirjastossa, kun johtajamme jäi opintovapaalle, moni asiakas oletti ja suoraan kysyi, onko miespuolinen kirjastonhoitajamme nyt johtaja. Aika moni jäi hiljaiseksi kun sanoin että ei, minä olen. 

Valosta rakentuvat huoneet on luettu myös esimerkiksi blogeissa Luetut kirjat ja Leena Lumi. 

Tampereen keskuspaloasema

Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen kirjoittavat Wivin ja Hannan elämästä vuorotahtiin, kunnes ennen puoltaväliä tiet risteävät. Loppupuolella Wivi ja Hanna esiintyvät enimmäkseen yhdessä, joskin joissakin luvuissa myös erikseen. 

Koska kyseessä on tietokirja, mukana on esimerkiksi pätkiä kirjeistä, sukulaisten ja tuttavien muistoja, valokuvia sekä otteita televisioon ja radioon tehdyistä haastatteluista. Wivi ja Hanna ovat äänessä itsekin, mutta kuvaa täydentää muu aineisto. Päähenkilöiden lisäksi nähdään tehtaan arkea ja myös yhteiskuntaa laajemmin. On sairauksia ja niiden hoitoa, homoseksuaalisuuden historiaa, talousasiaa... 

Ehkä Hannan lahjoitus NNKY:n talon rakennuskuluihin oli myös sijoitus rakkaan Wivin tulevaisuuteen. Hanna halusi varmistaa, ettei Wivi jäisi tyhjän päälle, ja huoleen oli syytäkin. Maailmantalous oli ajautumassa kriisiin, ja se tuntui myös Suomessa pulavuosina 1929-33.

Talon valmistumista juhlittiin isoin menoin ja vieraiden joukossa oli muun muassa tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander, joka pari vuotta aiemmin oli myöntänyt Hannalle kauppaneuvoksen arvon. Wivi ei osallistunut juhlallisuuksiin vaan sulkeutui huoneistoonsa. Hän ei koskaan kertonut siihen syytä.

Oliko muutto kerrostaloon hänelle sittenkin pettymys? Se tuntuisi ymmärrettävältä, kun katsoo hänen omaa asumishistoriaansa. Hän ei ollut ylipäätään koskaan asunut kerrostalossa, kuten ei ollut Hannakaan. Wivi oli lapsesta saakka tottunut siihen, että kodin ympärillä oli puutarhaa ja luontoa, ja Kulosaari oli vastannut hänen omia ihanteitaan. NNKY:n talo sitä paitsi sijaitsi siinä vaiheessa aika ikävällä paikalla sivussa keskustasta. Toisaalta Hannalla ja Wivillä oli edelleen Sulkulansa sekä kaksi kesähuvilaa Keski-Suomessa, jossa he saattoivat viettää aikaa. 

Pidin myös tästä kirjasta. En tiedä, olisiko lukukokemus ollut kovinkin erilainen, jos en olisi lukenut alle Valosta rakentuvia huoneita. Nyt tuntui että Wivin mutta etenkin Hannan kuva täydentyi. Soinisen teoksessa Hannan työstä ei juuri kerrota, muuta kuin sen kautta että hänellä on paljon rahaa jota hän tuhlaa. Nyt vaneritehtaan historia ja kohtalo ovat esillä, ja kertovat sekä Hannan hyvistä että huonoista puolista tehtailijana. 

On erityisen kiinnostavaa lukea yhä elossa olevien sukulaisten muistoista ja Wivin kotien nykyisten asukkaiden ajatuksista. Samalla voi harmitella sitä, kuinka paljon hänen suunnittelemistaan rakennuksista on tuhoutunut. Onneksi jotain edes on jäljellä. 

Tampereen paloasemasta tuli mieleen, että tänä syksynä luin lehdestä, että nyt paloautoille suunnitellut oviaukot ovat käyneet pieniksi. Mikä oli ratkaisu? Se, että laitettiin uusiin paloautoihin lisää rahaa jotta niihin saatiin kääntyvät peilit, näin ollen oviaukkoihin ei tarvinnut koskea. 

Wivi & Hanna on luettu myös esimerkiksi blogeissa Pikkaraisen kirjakammi ja Kirjakaapin kummitus.

Helmet-lukuhaasteeseen saan täytettyä kohdat 47 ja 48 eli "kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta".

Marissa Mehr: Rusalka - kuiskaajan muotokuva -

 

Marissa Mehr: Rusalka - kuiskaajan muotokuva -

Siltala 2021

317 s.

Kirje oli kiertänyt Tokion, Canberryn ja Minnesotan kautta. Löytänyt vasta sen jälkeen sinne, missä Gerard Monti, joka ei nimestään huolimatta ollut sukua kuuluisan csárdásin säveltäjälle, asui sillä hetkellä. Hän luki tekstin kahdesti, ujutti kortin takaisin kuoreen ja katsoi kutsua jossa ei ollut alkua eikä loppua. Kuoressa luki Hugues Monti. Nimi, jota Gerard ei ollut sitten lapsuusvuosien käyttänyt, ja jonka ei pitänyt olla kenenkään tiedossa.

Kirjeen on lähettänyt Anna, nainen johon Gerard on törmännyt kapellimestarin työssään useita kertoja vuosien varrella. Anna on oopperakuiskaaja, ja jotenkin hän on osunut Gerardin kanssa samoihin produktioihin ja myös löyhään rakkaussuhteeseen, vain kadotakseen yllättäen ja ilmestyäkseen myöhemmin yhtä yllättäen takaisin kuvioihin. Edellisestä tapaamisesta on kulunut vuosikymmen, eikä mitään yhteydenpitoa ole ollut. Siksi Gerard yllättyy saadessaan Annalta kirjeen ja vielä enemmän huomattuaan, että kirjeessä Anna kutsuu hänet hautajaisiinsa. Mistä on kysymys?

Tarinaa seurataan sekä Gerardin että Annan näkökulmasta. Koska tulivuorenpurkaus on katkaissut lentoliikenteen, Gerard matkustaa junalla Brysselistä Latviaan. Matka on hidas, joten Gerardilla on aikaa pohtia paitsi Annaa myös elämäänsä. Toisaalla Anna on juuttunut kotiinsa horjuvan terveyden ja kuihtuvan avioliiton ympäröimänä. Hän pohtii sairastumista ja kuolemaa, mutta muistelee myös työtään. Sairastuminen vei häneltä äänen ja sitä myötä kuiskaajan työn, ehkä myös identiteetin. Miksi hän kutsui Gerardin hautajaisiinsa, ja miksi Gerard päätti tulla? Molemmat ehkä toivovat löytävänsä jotain, jonka olemassaolosta he eivät ole varmoja.

Vastaus: Kuiskaaja, joka on opetellut partituurin muutamassa kuukaudessa, merkinnyt nuotit täyteen huomioita ja värikoodannut solistit: päätenori vihreä, pääsopraano violetti, sivumezzo sininen ja basso oranssi. Jokaisella oma värinsä. Kuoro neonkeltainen huutomerkki!

Hän on ainoa, joka pitää kaikkia lankoja käsissään. Osaa sekä musiikin että yksittäiset stemmat kuin kapellimestari konsanaan. Osaa erotella Falstaffin finaalin kymmenen toisiinsa kietoutuvaa sooloa, joista jokainen astuu sisään eri kohdassa laulaen omaa osaansa. Päälle kuoro ja fuugarakenne. Finaali, jossa Verdi päätti jättää hyvästit musiikille, oopperalle, kriitikoille, jopa itselleen. Hiki pisaroi kovallakin kuiskaajalla. Tip tip tip pienet helmet putoilivat partituurin päälle.

Mutta kaikki pysyy koossa. Täydellisen koossa.

Ja nyt tämä toinen tila: synkkä, verhoilla pimennetty makuuhuone missä tahansa eurooppalaisessa kaupungissa, jossa on 1800-luvulla rakennettuja asuinrakennuksia, puisia ja kivisiä.

Tykkäsin kirjasta kovasti. Sekä Gerard että Anna ovat kiehtovia hahmoja, joiden historiasta paljastuu lopulta varsin vähän muuten kuin musiikin kautta. Heillä on vetovoima, joka välillä kiskoo heidät yhteen mutta sitten taas heittää erilleen. Jossain vaiheessa Gerard tajuaa, ettei tiedä Annasta mitään, ei edes sitä minkämaalainen tämä on. Anna on eurooppalainen, monia kieliä osaava, kotonaan monessa paikassa. Ja vaikka Annasta paljastuu kummallisia asioita, se ei vähennä hänen viehätysvoimaansa Gerardin silmissä. Anna puolestaan ei omissa luvuissaan juuri mainitse Gerardia, eikä paljasta motiivejaan teoilleen. Hän jää mysteeriksi.

Pidin junamatkakuvauksista, siitä millaisia ihmisiä ja paikkoja Gerard näkee viettäessään tunteja ja tunteja junissa. Toisinaan pysäys tulee pienelle paikkakunnalle, toisinaan isolle. Koska lentoliikennekaaos aiheuttaa juniin ruuhkaa, Gerardin matkasuunnitelma elää. Hän on kuitenkin lähtenyt ajoissa liikkeelle, joten muutoksiin on varaa. Aina hän ei tiedä, missä on, toisinaan hänellä ei ole oikeaa valuuttaa, toisinaan kielitaidottomuus aiheuttaa kommunikaatio-ongelmia. Matkallaan Gerard pohtii etenkin idän ja lännen välistä kuilua, jota myös Anna käsittelee. Gerard ei tiedä, miksi Anna ei halua puhua Itä-Euroopasta, toisaalla Anna on loukkaantunut siitä, että häntä nimitellään ”venakoksi” vaikkei hän koskaan ole edes käynyt Venäjällä. Molemmat sanoittavat ennakkoluuloja ja asenteita, joita yhteiskunnassa on yhä edelleen tunnistettavissa.

Kaiken taustalla soi Antonín Dvořákin ooppera Rusalka, vedenneidoista kertova teos, joka on erityisen merkityksellinen niin Gerardille kuin Annalle.

Loppu on tavallaan jännittävä, kirjaa lukiessa näin mielessäni useita vaihtoehtoja, miten tarina voisi päättyä. Pidän siitä, millainen olo lopusta ja yleensä lukukokemuksesta jäi, hahmot jäivät päähäni elämään ja mietin, mitä nyt tapahtuu.

Helmet-lukuhaasteessa Rusalka - kuiskaajan muotokuva - menee minulla kohtaan 39, ”kirjassa kuunnellaan musiikkia”. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 9, ”kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella”, 13, ”kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin” ja 41, ”kirjassa matkustetaan junalla”.

Kirja on luettu myös blogissa Lukutuulia.

J. K. Rowling: Jouluposso

 

J. K. Rowling: Jouluposso

Englanninkielinen alkuteos The Christmas Pig (2021)

Kuvittanut Jim Field

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Tammi 2021

313 s.

Tampereella vielä odotellaan lunta, mutta pikkuhiljaa voi alkaa virittäytyä joulua kohti. J. K. Rowlingin Jouluposso tapahtuu jouluna, mutta tarina on niin huima seikkailu että sen voi oikeastaan lukea koska vaan, vaikka keskellä kesää.

Jackin vanhemmat eroavat, ja Jack muuttaa äitinsä kanssa lähelle isovanhempia. Se on iso elämänmuutos, ja koulun vaihtaminenkin jännittää. Onneksi Jackilla on rakas pehmolelunsa, froteinen possu nimeltä Roteeposso. Sille voi kertoa kaiken, ja sen karvaan voi vähän itkeäkin. Vaan sitten tapahtuu kauheita: Roteeposso katoaa jouluaattona eikä sitkeistä etsinnöistä huolimatta löydy. Jack saa siskopuoleltaan Hollylta lohdutukseksi uuden pehmopossun, mutta hän on silti murtunut.

Vaan sittenpä alkaa joulun taika. Yöllä lelut ja muut esineet heräävät henkiin, ja kertovat Jackille Hukattujen maasta. Roteeposso, RP, voisi olla siellä. Uusi possu, Jouluposso eli JP, lähtee näyttämään tietä sinne. Ensin Jackin ja JP:n on jouduttava hukkaan, muuten Hukattujen maahan ei pääse. Kotona ei ole helppo kadota, mutta lopulta se onnistuu. Hukattujen maassa Jack ja JP tarvitsevat niin neuvokkuutta, onnea kuin ystävällisten esineiden apua selvittääkseen, minne RP on päätynyt. Kaksikko kulkee Epähuomion, Heitettävien, Harminpaikan, Yhdentekevien lakeuden ja Kaipuunkaupungin kautta Rakkaidensaarelle. Matka on vaarallinen, sillä alueita vartioivat sopeuttajat, jotka vievät pois kaikki epäjärjestystä aiheuttavat, paikkaan kuulumattomat. Kaiken taustalla häälyy Luuseri, pelottava olio joka syö kaiken eteensä osuvan. Loppuun asti saa jännittää, pääsevätkö Jack ja JP tehtävässään loppuun, ennen kuin jouluyö valkenee aamuksi. 

"Hukattujen maa on se paikka, jonne me menemme, kun sinä hukkaat meidät", se sanoi. "Se on outo ja kauhea paikka ja siellä on sen omat merkilliset lait. Minä olen ollut siellä useasti, koska sinä ja isäsi olette hukanneet minut usein."

"Anteeksi", Jack sanoi hermostuneesti. Oli totta, että hän oli usein unohtanut, missä päin puutarhaa oli viimeksi leikkinyt pikkuautolla, mistä syystä se oli kolhuinen ja ruostunut. 

"Lopulta sinä aina löysit minut", auto sanoi. "Siksi Luuseri ei onnekseni koskaan saanut minua."

"Kuka?" Jack kysyi.

"Luuseri", auto toisti. "Se hallitsee Hukattujen maata. Sen syystä tavarat putoilevat taskuista silloin kun niiden luulee olevan turvassa. Se sekoittelee mieltäsi, niin että unohdat, minne laskit kynäsi. Luuseri tahtoisi kernaasti imaista kaiken ihmisille kuuluvan ikuisiksi ajoiksi. Se vihaa eläviä ja eläville kuuluvia ja kiduttaa ja syö niitä."

"Syökö Luuseri RP:n?" Jack kuiskasi kauhuissaan.

"Ei, jos RP noudattaa Hukattujen maan lakeja", auto sanoi. "Luuserilla on lupa napata ja syödä ne, jotka uhmaavat lakia. Valitettavasti Luuseri myös laatii lait, ja joskus se huijaa."

"Minun täytyy pelastaa RP!" Jack sanoi oitis. "Miten Hukattujen maahan pääsee?"

"Sinä et pääse mitenkään - tai et ainakaan yksin", Jouluposso sanoi. "Sinä olet ihminen, eikä se ole ihmisten maa. Sillä lailla se ainakin tavallisesti toimii. Mutta jouluaattona on ihmeiden ja hukattujen mahdollisuuksien yö. Jos rakastat RP:tä niin paljon, että olet valmis vaarantamaan henkesi, minä voin viedä sinut Hukattujen maahan, niin voimme yrittää hakea sen takaisin kotiin."

"Rakastan minä niin paljon", Jack sanoi. "Rakastan sitä enemmän kuin mitään."

Tykkäsin tästä kovasti. Joulun ja jouluyön taika tulee esiin, ja vaikka useimmilla Hukattujen maassa olevilla on kurjat oltavat, moni tulee löydetyksi ja pääsee valospiraalin viemänä pois. Onnellisia loppuja on pitkin matkaa. Tarina on jännittävä, mutta ei pelottava, joskaan en tätä ihan perheen pienimmille suosittele ainakaan ilman aikuisen - ja oman pehmolelun - läsnäoloa. 

Kirja ei ole joulukalenterimainen, siinä on 24:n sijasta 58 lukua. Luvut ovat kuitenkin vain muutaman sivun pituisia ja väljällä fontilla, joten niitä voi lukea enemmän kuin yhden per päivä. Minä en tietenkään malttanut säännöstellä vaan luin yhtä kyytiä alusta loppuun. Vaikka sen etukäteen tiesikin miten tarina päättyy, oli sitä silti jännittävää lukea. Pidän siitä, että totaalista toivottomuutta on todella vähän, sen sijaan toiveikkuutta ja uskoa onnistumiseen on paljon. 

Kansiliepeessä sanotaan Jouluposson olevan Rowlingin ensimmäinen lastenromaani Pottereiden jälkeen, mutta sehän ei ole sillä viime vuonna tuli Ikkabog. Siinä on niin paljon kurjuutta ja suoranaista väkivaltaa, että en sille hirmuisesti lämmennyt. Jouluposso sen sijaan oli minulle tähän hetkeen hyvän mielen kirja. Lelut ja esineet ovat hauskoja ja hellyttäviä, poislukien tietysti Luuseri ja sopeuttajat. Kuvitusta olisi voinut olla enemmän, hahmot ja myös ainakin suomennoksessa käytetty tekstiasettelu olisivat mahdollistaneet runsaankin kuvituksen. Koko sivun kuvat ovat kauniita, mutta olisin halunnut nähdä enemmän kuvia yksittäisistä hahmoista, kuten sopeuttaja-Sakset, Ossu-osoitekirja tai Periaatteet. 

Mutta tästä voi hyvinkin tulla kirja, jonka luen uudelleen joka vuosi joulun alla tai joulunpyhinä. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, "satukirja". Muita bloggauksia en löytänyt.