Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 6: Aden

Olemme saapuneet Adeniin, Jemeniin. Ei maailman helpoin kohde löytää kaunokirjallisuutta, mutta jotain kuitenkin. Kirjassa seikkaillaan myös muualla, mutta Aden mainitaan useampaan kertaan ja tarinan perusteella yksi päähahmoista asuu siellä. 

Clive Cussler & Graham Brown: Rajumyrsky

Englanninkielinen alkuteos The Storm (2012)

Suomentanut Anna Lönnroth

WSOY 2014

400 s. 

Vuonna 2012 Intian valtamerellä tapahtuu outo onnettomuus. Kansallisen merentutkimuslaitoksen - NUMAn - tutkimusaluksen miehistö katoaa jälkiä jättämättä. Aluksesta on jäljellä vain palanut raato. NUMAn tutkijat Kurt Austin ja Joe Zavala saavat tehtäväkseen selvittää, mitä on tapahtunut. Pian paljastuu, että seudulla on tekeillä jotain omituista. Jemenin autiomaassa on pahuuden lähde, jonka avulla joukko pahiksia pyrkii hallitsemaan säätä ja aiheuttamaan katastrofeja niin luonnolle kuin ihmisille. 

"Kuorma-auto", Joe sanoi.

"Älä ihmeessä?" Kurt sanoi yllättyneenä. "Lentokoneet ovat nopeampia. Ja tiedämme kumpikin jotain lentämisestä."

"Emme noiden vehkeiden."

"Nehän ovat kaikki samanlaisia", Kurt intti.

Joe mutristi huulensa. "Oletko ikinä laskenut sitä vaikeuksien määrää, mihin loputon optimismisi meidät ajaa?" Joe kysyi. "Ne EIVÄT ole kaikki samanlaisia. Ja vaikka olisivatkin, minne ajattelit mennä sen jälkeen, kun olet saanut koneen kaapattua? Ollaan Lähi-idässä. Lentokoneet, jotka ylittävät rajan ilman lupaa, eivät pysy ilmassa kovin kauan. Saudit, israelilaiset, 7. laivasto - mikä tahansa niistä voi ampua meidät alas ennen kuin ehdimme selittää, mitä hommailemme heidän lentokieltoalueellaan."

Kurtista oli ikävä myöntyä, mutta Joe oli kieltämättä oikeassa. 

"Sitä paitsi", Joe lisäsi, "nuo koneet saattavat olla menossa jonnekin pahempaan paikkaan. Mutta autojen on pakko pysyä jossain sivistyksen lähellä, missä on teitä. Kuorma-autoilla ei voi mennä ihan mihin tahansa. Reittejä ja kohteita on rajallinen määrä. Minä sanon, että kiivetään kuorma-autoon."

"Lavalleko", Kurt sanoi. "Kymmenenmiljardin pikku ahmatin seuraksi?"

Joe otti kiikarin Kurtilta ja suuntasi sen lava-autojonon vieressä oleviin tynnyreihin. "Päätellen siitä, millaista etäisyyttä Jinnin miehet pitävät tynnyreihin, he taitavat tietää jotain siitä, mitä on niiden sisällä. Siitä on meille hyötyä. Se pitää heidät loitompana ja pienentää riskiä, että meidät löydetään ja tipautetaan takaisin siihen kaivoon."

Kurt ei sanonut mitään.

"Ja", Joe lisäsi arvellen mahdollisesti voiton olevan käsillä, "jos meidät löydetään kuorma-autosta, voimme hypätä ja juosta karkuun. Se taas on himppusen vaikeampaa yhdeksästä kilometristä."

Aluksi olin aika skeptinen. En ole lukenut Cussleria aiemmin, mutta olen lukenut Tom Clancya, John Le Carréa, Ilkka Remestä yms. Tämä on sellainen genre, että kun on lukenut kymmenen kirjaa, on lukenut kaikki. On hengästyttävää vauhtia eteneviä tapahtumia, amerikkalaisia sankareita jotka osaavat ohjata mitä tahansa kulkuneuvoa, maailmanherruutta tavoittelevia pahiksia joilla on rutkasti rahaa ja ohjuksia, sabotaasia, hetkiä jolloin sankari roikkuu kymmenen metrin korkeudessa pitäen jostain kiinni vain sormenpäillään... 

Perusidea ei ehkä ole täysin originaali, mutta toisaalta on. Kyseessä on uudenlainen teknologia, joka on alunperin suunniteltu hyötykäyttöön mutta joka on päätynyt pahiksille tuhoamistarkoitukseen. Väistämättä on mietittävä, olisiko tällainen mahdollista tosielämässä, etenkin nyt kun merien huono kunto on jatkuvana puheenaiheena. 

Erakkomiljardööri Marchetti ja hänen luomansa keinotekoinen saari Aqua-Terra nousivat suosikeiksini. Tekosaaria on oikeastikin, mutta ei näin massiivisen kokoisia, eikä etenkään liikkuvia. Aqua-Terralle haluavat saavat ensin käyttää aikaa ja aivojaan arvioidakseen, missä se milloinkin mahtaa olla. 

Pidän siitä, että vauhdikas agenttitarina on saanut ympärilleen runsaasti huumoria. Kurtin ja Joen keskinäinen sanailu antaa hengähdyshetkiä, samoin se että Kurtilla on nasevia vastauksia myös silloin kun hän on pahoissa vaikeuksissa. Tämä näyttää olevan neljäs Kurt Austin - kirja, ajattelin kyllä että voisinpa lukaista muutkin. Tai ainakin osan ja katsoa, onko sarjassa kirjoitettu sama kirja yhä uudelleen. Tarina ei ehkä ole yllätyksellinen, mutta se on viihdyttävä ja sitä lukee ihan mielellään. 

Helmet-lukuhaasteessa oikaisen vähän kohtaa 34, "kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia". Kaksi ei ole usea, eikä eri kirjoittajien tekstiä voi erottaa toisistaan, mutta menköön silti.

Kirja joka maasta - haasteeseen täytän Jemenin. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 5: Suez

Matti Korhonen: Suezin rauhansoturit
Matti Korhonen 2010
192 s. + 42 kuvasivua

Ai nyt tuli hankala pysäkki! Olin valinnut lasten seikkailukirjan, mutta se oli vuodelta 1958 eikä sitä sitten löytynytkään Tampereelta kirjaston varastosta. Piti tehdä äkkiä suunnitelma B. Olisin halunnut lukea kaunokirjan, mutta koska Egypti-aiheiset ovat usein mallia tiiliskivi, ja koska lukuaikaa oli vain kaksi päivää niin päädyin tietokirjaan.

Peltiheikillä ei puolusteta edes pientä rauhaa. Pitää olla tykkejä, panssareita, pommeja, sotakoneita joka lajia. Vasta silloin rauhantekijöillä on sananvaltaa. Älä hitossa tuommoisia puhu! Säikähtävät. Jättävät sotimisen siihen. Me jäämme kotiin tupajumeiksi! Peltiheikki ja puukko olkoon aseemme! Niiden avulla käymme jaloon taistoon maailmanrauhan puolesta. 

Mitä me aseilla! Ei yhtään mitään. Ei meitä kukaan uskalla ampua. Koko maailma tietää, että Suomen pojat olivat talvisodassa Tikkakosken mainosmiehiä. Jos eivät muista sitä, karjaistaan perkeleesti, että Härmästä ollaan ja Kauhavalle tullaan! Jos eivät usko meitä, pötkitään karkuun pirunmoista vauhtia. 

Kirjoittaja Matti Korhonen on itse osallistunut siihen vuosien 1956-1957 YK-operaatioon, josta tässä kirjoittaa. Tarina perustuu vuosikymmenten takaisiin muistiinpanoihin. Pakko todeta, että tämä ei ollut minun kirjani. Joitain hienoja kohtia oli, mutta perusongelma minun lukumakuuni on se, että alueen kulttuuri ja itse operaatio jäävät täysin sivuosaan, kun Suomi-pojat keskittyvät ryyppämään ja pyrkimään paikallisten naisten hameen alle. Esimerkiksi vankien kuljetusoperaatiosta olisi lukenut mieluusti tarkemman kuvauksen kuin yhden lyhyen kappaleen verran (kyseisen luvun muut kolme sivua käsittelevät naiskersantin muotoja ja israelilaisten mereen lakaisemista). 

Jos paikallista kulttuuria kuvataan pidemmälti, se keskittyy lähinnä torikauppaan ja siellä tinkaamiseen. Sinänsä hauskaa luettavaa, mutta olisin kaivannut monipuolisuutta. Nyt minulle ei jäänyt oikeastaan minkäänlaista mielikuvaa maisemista ja rakennuksista. Päällimmäinen tunne on ärsyyntyminen siitä, että mennään rauhanturvatehtäviin ja keskitytään pontikan keittämiseen, plus että naislukijana sain inhonväristyksiä naisten esineellistämisestä ja siitä, että heistä puhutaan melkoisen halventavasti - olivat kyseessä sitten paikalliset naiset tai suomalaiset, jotka lähettivät rauhanturvaajille kirjeitä.

Onneksi matka jatkuu, seuraava pysäkki on Kalkutta. Enpä tiedä vielä, kuinka helposti siihen liittyviä kirjoja löytyy mutta jos ei siihen niin ainakin Intiaan. 

Lukuhaasteen sivuraide 1: Turun kirjamessut 2019

Alkuperäinen suunnitelmani oli olla perjantaina vapaalla, ja osallistua Turun kirjamessuille. Mutta koska hyppäsin vs. kirjastotoimenjohtajaksi niin kalenteriini tuli sen myötä odottamattomia menoja. Olinkin perjantain Jyväskylässä kehittämiskirjastopäivässä, joten kirjamessupäiväksi tuli sunnuntai.

Julkiset yhteydet ovat sunnuntaiaamuisin aika heikot. Lähdinkin Tampereelta aikaisin, klo 5.25. Bussi oli Turussa puoli kahdeksan maissa. Siinä sitten käveltiin mieheni kanssa ristiin rastiin keskustaa, ajatuksella että ehkä joku kahvila on auki niin päästään aamupalalle ja aikaa tappamaan. Espresso House aukeni kahdeksalta, siellä hengattiin puoli kymmeneen saakka, sitten paikallisbussilla messuille. 

Aloituskuva on messuaulasta, jossa oli komea sisääntulotoivotus laulun muodossa. Tuli vielä aiempaakin parempi fiilis, melkeinpä tanssahdellen suuntasin kirjapinojen luo. Etukäteen olin tehnyt ohjelman, jota noudatin varsin uskollisesti. Harmillisesti Pirkko Saisio oli sairastunut eikä päässyt paikalle, hän olisi ollut yksi pakko nähdä - osioista. Helsingissä sitten. 

Kiertelimme niin kirja- kuin ruokapuolta tovin, sitten suuntasimme auditorioon. Otsikko "Mitä avaruudessa oikein on meneillään" kiinnosti kovasti, varsinkin kun olen lukemassa Kirsi Lehdon Astrobiologia-kirjaa. Esko Valtaojaa on aina kiva kuunnella. Koska mieheni on saksalainen, käänsin osan keskustelusta, toki raskaasti tiivistäen (ja huomioiden että hän on fyysikko, minä en). :D 

Auditoriosta matka jatkui Agricola-lavan luo, jossa esiintyi Arne Dahl. Mietin että olenkohan koskaan ollut kuuntelemassa häntä? En ainakaan muista. Kirjoja olen lukenut, niin A-ryhmää, uutta Sam Berger & Molly Blom - sarjaa kuin ainakin vielä suomentamattomia Opcopia. Tv-sarja on mennyt ohi, sarja josta kirjailija sanoi että se on nimetty fantastisella nimellä Arne Dahl. 

Seuraavaksi menimme lempilavalleni Kuistille. Niin ihana rakennelma, olisin voinut viihtyä koko päivän täällä. Mutta koska aikataulu, niin olimme vain sen ainaa kun Terhi Rannela esiintyi. Hän oli muutama viikko sitten Pispalan kirjastossa, mutta koska en ehtinyt sinne niin nyt oli uusi tilaisuus. Ehkä vähän paineettomampi, koska Pispalassa oli ollut tupa täynnä asiantuntijoita. 

Pahoittelut kuvien huonosta laadusta, jostain syystä kännykkäkamerassa ei toiminut tarkennus ollenkaan. Ennen Helsinkiä yritän saada selville, mistä on kyse. Sormia näytöllä liikuttamalla valokuva vaihtui videoon tai kamera alkoi kuvata naamaani...

Kuistilta kiirehdimme takaisin Agricolalle, jossa Esko Salminen ja Aino Seppo kertoivat elämänsä kirjoista. En osaa selittää miksi se on niin tavattoman kiinnostavaa saada tietää, mitä muut lukevat. Ehkä siksi, että voi verrata lukeeko itse samoja tai samantyyppisiä kirjoja, toisaalta saisiko vinkkejä omalle lukulistalle. Sinänsä ei yllättävää että pariskunta lukee paljon, esille nousivat muun muassa Arthur Millerin näytelmät, Mika Waltari, Täällä Pohjantähden alla ja Günter Grass. 

Seuraava osoite oli Tieto-lava, jossa selostajalegenda Tapio Suominen kertoi Urheiluhullu-kirjastaan. Yhden kirjan olisi varmasti saanut jo pelkästään hänen toimittajakokemuksestaan, tässä tulee mukaan myös mielenterveysongelmat. Ei varmasti ole ollut helppo tehdä, eikä varmasti ole helppo olla puhumassa kirjasta.

Viimeinen ohjelmanumero oli Fiore-lava ja Riitta Konttinen, joka kertoi uudesta Aino Sibelius -kirjastaan. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että Ainoa on kuvattu turhan yksipuolisesti aviomiehensä kautta, tämän muusana, täysin unohtaen Ainon musiikillinen lahjakkuus, käännöstyöt ynnä muu. Vielä en ole kirjaa lukenut mutta odotan suurella mielenkiinnolla, millaisen kuvan Konttinen Ainosta maalaa. 

Muutama muu pysähdys messualueella on ollut sellainen, mitä muistelen - osin huvittuneena - jälkikäteen. Kirjastoseuran pisteellä osallistuin kyselyyn, mutta en osannut vastata kysymykseen mitä haluaisin lainata kirjastosta. On kirjoja, musiikkia, elokuvia, konsoli- ja lautapelejä, soittimia, liikuntavälineitä... En kertakaikkiaan keksinyt mitä muuta voisi olla! Enkä keksi vieläkään. 

Kirjastoseuralla oli pinssikone; itse sai valita kumman mallin haluaa ja minkä värisenä. Minä halusin oranssin, joka sitten myöhemmin sai seurakseen toisen pinssin Kirjailijaliiton pisteeltä.

"Olisinpa lukemassa" ei sinänsä sopinut messupäivään, sillä olin mieluummin messuilemassa :) Ehdin kyllä lukeakin bussissa paluumatkalla kotiin. 

Miehen kannalta kiinnostavin näytteilleasettaja oli Turun yliopiston tulevaisuudentutkimuslaitos. Heillä oli helmiäänmestys, kolmella helmellä sai äänestää omasta mielestä ilmastoystävällisempiä tekoja. Hauska ja värikäs kysely:

Mies hämmästeli sitä, miten ekosähkö on saanut noin vähän ääniä, hän jopa googletti että onko ihan hakoteillä kun väittää että 80 % kasvihuonekaasuista tulee energiantuotannosta. Ei ollut pahasti hakoteillä, lukema näytti olevan noin 75 %. Hän saikin aikaan pitkän keskustelun tutkijan kanssa, jota minä puolestani kuuntelin vain puolella korvalla. Mutta jotain englanninkielistä hänellekin, kas kun Turussa kun oltiin niin Arne Dahlinkin haastattelu oli ruotsiksi eikä englanniksi. 

Kotimatkalla torkuin vähän, sitten luin kirjaa. Kiva päivä oli, ja harvinaisen uskollisesti sain noudatettua ennakkosuunnitelmaa. Saas nähdä miten käy Helsingissä, sinne kyllä saan mennä yksin. Riitta Konttista kuunnellessa mies myönsi että on tylsää, mutta hän kestää vielä loput 20 minuuttia. Urhoollista, eikö! :D 

Kiitos Turun Messukeskukselle bloggaajalipusta, mukava reissu oli tänäkin vuonna. Pidän siitä, että esiintymispisteet ovat lähekkäin, siirtyminen paikasta toiseen käy nopeasti. Kuitenkin lavat on sijoitettu niin, että esitykset eivät kuulu ristikkäin eivätkä siis häiritse toisiaan. Sunnuntai saattoi olla hiljaisempi päivä, etenkin puolenpäivän jälkeen oli kuhinaa mutta silti oli koko ajan helppo hengittää, ja kulkeminen sujui vaivattomasti.

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 4: Brindisi / Italia

Torinosta matkan pitäisi jatkua Brindisiin, mutta koska en löytänyt siihen liittyvää kirjaa niin on tyydyttävä Italia-aiheiseen.

Hannu Mäkelä: Syksy Venetsiassa

Kansi Markko Taina

Tammi 2006

392 s.

Kun Brindisi osoittautui vaikeaksi kohteeksi, päädyin tutkailemaan kirjahyllyäni ajatuksella, että täytyy siellä olla joku Italiaan liittyvä kirja. Olihan siellä, esimerkiksi Syksy Venetsiassa, jonka olen lukenut aiemminkin mutta postausta en ole tehnyt ennen tätä.

Jaakko Uusitalo ajautuu pienoiseen kriisiin. Eläkepäivät ovat koittaneet, ja vaimo haluaa erota. Vaimo ei enää jaksa Jaakkoa, mokomaa Casanovaa. Siitä Jaakko saa kimmokkeen alkaa tutustua tähän tavallaan tuttuun mutta silti tuntemattomaan hahmoon. Hän pakkaa mukaan 4000 sivua Casanovan elämäkertaa ja matkustaa Venetsiaan. Pian hän tapaa nuoren naisen, Marian, joka tekee opinnäytetyötä Romano Scarpan arkkitehtuurista. Jaakko ihastuu nopeasti, ja liimautuu Marian mukaan. He kulkevat sekä Casanovan että Scarpan jäljissä. Marialla ei ehkä ole yhtä voimakkaita tunteita kuin Jaakolla, mutta omassa vapaudenkaipuussaan hän tarttuu tähän. Rakkaussuhteesta ei voi puhua, pikemminkin kumppanuudesta, jolla ei kuitenkaan ole tulevaisuutta ja molemmat tietävät sen.

Joskus kaikki päättyy, mikä tahansa hauskuus saa lopun, vain suru ja murhe ei, mietin sitten ja pysähdyn, katson Huokausten siltaa, olen kuin Thaimaassa maalatussa venetsialaisessa toritaulussa siinä: Minä ja Ponte dei Sospiri... Siltä se tuntuu, vaikka en itse ole surullinen, en juuri nyt; vain se sama painava raskas möykky on minun sisälläni kuten aina. Möykyn tuntee vaikkei tahtoisi, se painaa, vaikkei muistaisi, mutta en anna sen päästä mieleeni saakka. Rintakehän yli se ei kohoa. Jospa vanha lause "poissa silmistä, poissa mielestä" onkin totta vähän toisella tavalla. Kipua ei ole, kun sitä ei ajattele. Jos minulla joku motto on enää jäljellä, niin tämä. 

Tarinan tempo on verkkainen, mikä sopii siihen mainiosti. Mikäs kiire tässä, kuljeskellessa Venetsiassa ja Veronassa. On aikaa pysähtyä havainnoimaan asioita, ihailemaan taidetta, pohtimaan elämää ja rakkautta. On paljon hienoja lauseita, joita on jäätävä miettimään. "Rakkaus vie järkeviä ihmisiä muassaan hetken ja heittää ties minne, josta sitten rakkauden kuoltua on taas palattava takaisin. Paikkaan, jota useinkaan ei enää ole."

Vaikka Jaakko rakastuu, tunnelma ei kiihkene vaan pysyy kotoisan lämpimänä. Hän antaa itsensä toisinaan kuvitella (mahdottomia) asioita, mutta on pääasiassa realisti. Kun tilanne on mikä on, silloin on tärkeää pysytellä hetkessä eikä haihatella liikoja. Hänen ajatusmaailmassaan on monenlaisia viisaita elämänohjeita. 

Maria jää minulle etäiseksi. Hän tulee ja on, mutta jotenkin en saa häneen tarttumapintaa, en vaikka hänen elämäntilanteensa kerrotaankin. Hän on jotenkin laimea ja jää varjoon. En saa hänestä kuvaa mieleeni, toisin kuin Jaakosta. 

Venetsian voi mieltää yhdeksi päähenkilöksi, sumuineen ja kapeine katuineen se myös tuntuu kotoisalta - vaikka en ole siellä koskaan käynyt. Lukiessa on jotenkin turvallinen olo koko ajan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 30, "kirjan kannessa on kaupunkimaisema"; kansikuva on Michele Marieschin maalaus Rialton silta Venetsiassa. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 3: Torino

Pariisista reitti on vienyt meidät Italiaan, jossa pysähdymme kahdesti. Ensimmäisenä Torinossa.

Julia Navarro: Vaiennut veljeskunta

Espanjankielinen alkuteos La Hermandad de la Sábana Santa (2004)

Suomentanut Tommi Ingalsuo

Bazar 2006

506 s.

Torinon käärinliina on ehdottoman kiinnostava esine. Edelleen taitaa olla käynnissä kiista siitä, onko kyseessä aito Jeesuksen ajan esine vai ei, sanovat tutkimustulokset mitä tahansa. Kuvittelin siis, että käärinliinaan keskittyvä jännäri olisi makuuni. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan on todettava että ihan ok kirja mutta liikaa sivuja ja liian vähän persoonallisuutta. 

Torinon tuomiokirkossa syttyy tulipalo, jonka yhteydessä kirkosta löytyy kuollut mies. Poliisin taiderikosyksikkö toteaa, että kyseisessä kirkossa sattuu vähän liian paljon tulipaloja ja murtoja ollakseen sattumaa. He alkavat tutkia kirkon ja käärinliinan historiaa, mutta eivät ole liikkeellä yksin. Toisaalla toimittaja Ana kiinnostuu asiasta ja alkaa tehdä omia tutkimuksiaan. 

Tarinaa ja käärinliinan historiaa seurataan useassa aikatasossa, alkaen kahdentuhannen vuoden takaa ja välissä piipahtaen 600-luvulla. Nykyhetken tapahtumilla on juuria kaukana, vaikka poliisien onkin vaikea uskoa sitä. 

- Meillä on vain yhden miehen ruumis. Oliko hänellä rikostovereita?

- Sitä ei tiedetä varmasti, mutta se on todennäköistä. Tuskin kukaan suunnittelee ja toteuttaa yksin varkauden Torinon tuomiokirkossa, ellei sitten kyseessä ole varas, joka toimii tilauksesta ja tavoittelee jotakin tiettyä taideteosta. Siinä tapauksessa hän ei olisi tarvinnut muita. Mutta vielä emme tiedä sitä. 

- Mikäli hän ei ollut yksin, niin minne hänen rikostoverinsa katosivat?

Marco ei sanonut enempää. Hänen levottomuutensa oireili outona tunteena vatsassa. Paolan mielestä Sindone oli hänelle pakkomielle, ja siinä tämä saattoi olla jopa oikeassa: kielettömät miehet kiinnostivat häntä. Häneltä oli varmasti jäänyt huomaamatta jotakin tärkeää. Jossakin oli langan pää, ja jos hän löytäisi sen ja vetäisi siitä, hän löytäsi ratkaisun arvoitukseen. 

Periaatteessa kirjassa ei ole mitään vikaa. Ongelma vain on siinä, että näitä samanlaisia on vaikka kuinka monta, on Giulio Leonia, Dan Brownia, Javier Sierran Ehtoollisen salat, Shakespearen salaisuus, Stuart Clarke... Eli siis pyhiä tai mystisiä esineitä, salaseuroja tai lahkoja, vakoojia ja palkkamurhaajia, pappeja ja kardinaaleja, pettureita jokaisen tahon riveissä, aarretta vartioiva suku ja niin edelleen ja niin edelleen. Temppeliherroja unohtamatta! 

Sinänsä ihan viihdyttävää luettavaa, mutta tuskin tästä sen pysyvämpää musitijälkeä jää. Ainoa poikkeus on loppu, se on mielestäni muista poikkeava ja siksi hyvä. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 2: Pariisi

Matkallamme maailman ympäri olemme saapuneet Pariisiin. Mietin, otanko kaikki alkupään pysähdykset mukaan, mutta päätin ottaa. Vernen kertoja hyppää Lontoosta suoraan Adeniin, mutta Phileas Fogg kirjaa niiden väliin Pariisin, Torinon, Brindisin ja Suezin. Ei helpoimpia kohteita löytää kaunokirjaa mutta parhaani yritin! 

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi
Ranskankielinen alkuteos Un peu plus loin sur la droite (1996)
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus
272 s.

Fred Vargas on tunnettu Adamsberg-sarjasta, mutta on hän kirjoittanut muutakin. Uutuusteos Muistoksi käynnistäsi on toinen osa Kolme evankelistaa - sarjasta, mutta sanoisin että ykkösosaa ei suinkaan tarvitse lukea ensin - etenkin kun tämä kakkososa on aiemmin suomentamaton, toisin kuin ykkös- ja kolmososat. Tämä toimii itsenäisenä, edellisen osan tapahtumiin viitataan vain hyvin lyhyesti. Lisäksi evankelistat ovat sivuosassa, toinen toistaan pienemmässä roolissa, kun parrasvaloissa loistaa Louis Kehlweiler. 

Louis Kehlweiler on potkaistu pois työstään sisäministeriössä, niinpä hänellä on runsaasti aikaa tarkkailla Pariisin tapahtumia. Hän on numeroinut kaupungin penkkejä, jotta voi helposti kertoa missä mitäkin tapahtuu. Paitsi että hän itse on ainoa, joka muistaa miten numerointi menee. 

Eräänä iltana Louis havaitsee koirankakassa luunpalan. Hän on vakuuttunut siitä, että kyseessä on ihmisen luu. Mutta kuinka vakuuttaa poliisi, etenkin kun hänen komisarioystävänsä Adamsberg on lähtenyt muualle? No, eipä siitä mitään tule. Louis ei kuitenkaan ole sitä tyyppiä, joka jättää asiat puolitiehen. Jos poliisi ei puutu asiaan, hän selvittää luun tarinan itse. Ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaa, hän onnistuu, apunaan rupikonnansa Bufo sekä evankelistoista etenkin Marc. Tapahtumat alkavat Pariisissa mutta päättyvät Bretagnessa, Port-Nicolasin pikkukylässä.

- Onko sinulla kunnon syy epäillä murhaa vai oletko vain keksinyt hyvän tarinan?

Louis irvisti.

- Murha ei ole mikään hyvä tarina, Marthe, enkä minä ole niissä puuhissa sen takia, että saisin jotain tekemistä. Penkin numero 102 tapauksessa saatan olla väärässä ja toivon, ettei touhuun liity mitään rikollista. Asia kuitenkin vaivaa mieltäni, enkä ole vielä varma mistään, ja sen takia en luovuta. Käyn siellä vielä vilkaisemassa. Nuku hyvin. 

- Eikö sinunkin olisi parempi nukkua? Mitä sinä menet katsomaan?

- Pissiviä koiria.

Marthe huokaisi. Mitään ei ollut tehtävissä. Ludwig oli sinnikäs ja eteni kuin jarruton juna. Hidas mutta jarruton juna.

Pidän vallan paljon Vargasin tyylistä kirjoittaa. Teksti vilisee kuivakkaa huumoria, kuitenkin niin että asioita ei lyödä leikiksi. Vargas on mestari osoittamaan, että vaikka asiat ovat vakavia niin niitä ei tarvitse käsitellä tiukan asiallisesti. Henkilöhahmot ovat persoonallisia ja heissä on särmää. Monet heistä tuntuvat läheisiltä, melkein ystäviltä. Ihan hyvin voisin kuvitella itseni puiston penkille istuksimaan Louisin ja Bufon kanssa. 

Tästä alkaa lukuhaaste Maailman ympäri 80 päivässä

Tästä se alkaa, matka maailman ympäri! Lähdemme tänään liikkeelle Lontoosta ja tarkoitus on palata samaan paikkaan juuri ennen joulua. Reittimme on: Lontoo - Pariisi - Torino - Brindisi - Suez - Aden - Bombay - Kalkutta - Singapore - Hongkong - Jokohama - San Fransisco - New York - Queenstown - Lontoo. Ihan jokaisesta kaupungista en löytänyt kirjaa, joten osa liittyy siihen maahan missä kaupunki sijaitsee. 

Olli Jalonen: Merenpeitto

Kansi: Anna Lehtonen
Otava 2019

462 s.








Ensimmäinen etappi on Lontoo, jonne meidät johdattaa Angus Olli Jalosen kirjassa Merenpeitto. Kirja on jatkoa Taivaanpallolle, mutta mielestäni toimii oikein hyvin myös itsenäisenä lukukokemuksena. Taivaanpallo kertoo Anguksen lapsuudesta, nyt hän on 16-vuotias nuorukainen. Lapsuusajan tapahtumiin ja kokemuksiin palataan ajoittain, mutta pääosin ollaan nykyhetkessä. Mennyt kurkottaa nykyhetkeen, täydentäen sitä, mutta pitkälti katse on tulevaisuuteen.

Angus asuu Edmond Halleyn taloudessa, on puoliksi perheen palvelija ja puoliksi Halleyn apulainen. Siinä missä Taivaanpallossa katse suunnataan avaruuteen, Merenpeitossa kohteena on merenalainen maailma. Halley haluaa päästä tutkimaan vedenalista, mutta jotta sinne voi päästä, täytyy tehdä tutkimuksia. Aina se ei ole helppoa, sillä vesi voi olla armoton. 

Aikuistuminen saa Anguksen hiukan hämilleen. Toisaalta hän tuntee itsensä poikaseksi, toisaalta hän kasvaa pituutta ja miehistyy, kolkutteleepa lopulta kolmenkympin rajapyykkiä. 1600-luvulla ei niinkään olla teini-ikäisiä, vaan muutos lapsesta aikuiseksi tapahtuu varsin nopeasti. Angus päätyy Halleyn mukana ensin Chesteriin, sitten takaisin Lontooseen ja lopulta tutkimusmatkalle valtameren yli. Vaikka vesi on pääelementti, ovat tähdet ja avaruus aina Anguksen sydäntä lähellä.

Koska olen ollut Lontoossa jo pian viisi vuotta ja koska herra Halley vietti Saint Helenalla vuoden verran, olen nähnyt hänet läheltä kuuden vuoden ajan. Se on hyvä kolmasosa minun elämästäni. Herra Halleyn elämästä kuusi vuotta on viidesosa niin että ehkä hän myös osaa nähdä minun päältäni, mutta sitä en kyllä tiedä enkä ole ollenkaan varma koska hänellä on sentään paljon elämässä ja kymmeniä ystäviä ja satoja jos ei tuhat tuttua ja kollegaa luonnonfilosofian ja tiedon laajassa maailmassa.

Kun syömme hän määrää että meille on tuotava joenvarteen aamupäivällä eväskorillinen ruokaa ja useampaan villasukkaan pakattuja pulloja joissa on kiehuvan kuumaa vahvaa mehua. Se on pienellä tavalla juhlallinen hetki koska lähdemme tekemään koetta jossa minä olen pääosassa. Vähän siihen suuntaan herra Halley Bethille ja palvelustytöille sanookin. En kehtaa katsoa Henriettaa enkä ketään kohti etteivät he huomaa että olen sisältä ylpeä vaan yritän olla yhtä tavallisesti kuin herra Halley sanoisi mistä tahansa muusta asiasta.

Pidän valtavasti Jalosen kielestä. Huomasin lukevani monia kohtia uudelleen, ihan vaan nauttiakseni sanojen virrasta. Jalonen kuvaa todella hienosti Angusin kahta puolta, sitä että hänessä on vielä lasta jäljellä vaikka onkin aikuisten töissä. Että aikuiseksi tuleminen on vähän pelottavaa. Uudet tunteet hämmentävät, lisäksi maailma muuttuu sekä pienemmäksi että avarammaksi. 

Tarina on vangitseva. Asiat tapahtuvat hitaasti mutta varmasti. On paljon yksityiskohtia niin maisemissa kuin henkilöissä, tarinan maailma elää ja hengittää. Kirjaa ei voi lukea nopeasti harppoen, ei, siitä nautitaan hitaasti ja toivotaan että se ei loppuisi ollenkaan. On monia huikean hienoja jaksoja, joista ykkössuosikikseni nousi Anguksen tekemä kohokartta, pienoismalli Lontoosta.

Oioi, minä rakastan tätä kirjaa!

Herra Halleyssa on valo ja minä olen hänen varjonsa, eikä kuitenkaan ole niin. Olen hänen valossaan mutta en varjosta siitä mitään pois vaan saatan olla ehkä valo itsekin. Jos jokainen on niin minäkin olen. Kun se ajatus tulee mieleen virkarattaiden hytissä, ojentaudun istuimella parempaan ryhtiin koska hetken ehtii tuntua yhtä varmalta ja suurelta kuin joskus ennen on tuntunut. Vaikka itsekehua ja kuvittelua se kuitenkin on, vaihtuu sitten mieleen yhtä nopeasti mutta en anna sen lannistaa edellistä ajatusta. Voin olla valo minäkin, en suurena kuin isäntäni mutta pienempänä, enkä silti ole kokonaan hänen lainavalossaan enkä siis niinkuin kuu valaisee vain auringon valovoiman vuoksi.

Helmet-lukuhaasteeseen haluan tämän kohtaan 43, "kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi", olkoonkin Angus jo 16-vuotias tarinan alkaessa.