Jan-Erik Fjell & Jørn Lier Horst: Huuto

 

Jan-Erik Fjell & Jørn Lier Horst: Huuto

Norjankielinen alkuteos Skriket (2024)

Suomentanut Anna-Maija Ihander

Otava 2026

333 s.

Heti alkuun nillitän: muutama radikaali kirjoitus- tai ajatusvirhe on muutama liikaa. Esimerkiksi Oslon lentokenttä ei ole nimeltään Gardemoen vaan Gardermoen, entisen presidentin etunimi ei ole Barak vaan Barack, eikä televisioon liity kauko-ohjain vaan kaukosäädin. Lentokenttä vielä menee mutta nuo muut eivät ole hyväksyttäviä virheitä. Ja kun kaksi ensiksi mainittua on ensimmäisellä sivulla, sitä jo alkaa pelätä mitä on tulossa. Onneksi sen jälkeen virheet jäävät vähiin.

Markus Heger -sarjan ensimmäinen osa on kahden dekkaristin yhteistyö. Tällä kertaa Jørn Lier Horstin rinnalla on Jan-Erik Fjell, jonka Anton Brekke -sarjaa on myös käännetty suomeksi. Uutta ja erilaista on se, että päähenkilö on podcastin tekijä. Markuksella on historiaa poliisikoulusta, mutta hän ei koskaan valmistunut sieltä eikä ole työskennellyt poliisina. 

Rikospodcastissaan Markus ottaa käsittelyyn vuosia aiemmin kadonneen 7-vuotiaan tytön tapauksen. Ensimmäisen jakson jälkeen ei ole tullut toista, sillä uudeksi todistajaksi ilmoittautunut henkilö ei halunnutkaan kertoa tietojaan. Kun tapauksesta kiinnostunut toimittaja katoaa, Markus ei voi antaa asian olla. Joku tietää mitä Leahille tapahtui, ja hän aikoo saada sen selville. Samalla hän tietysti joutuu kohtaamaan oman kipeän menneisyytensä. 

Hän joi äänettömästi kostuttaakseen suutaan ja antoi kuulijoille hetken omaksua sen, mitä oli juuri kertonut.

"Toista henkilöä, joka voi antaa uutta tietoa Leah'sta, ehdin puhuttaa vain hetken eilisiltana ennen kuin puhelu katkesi, mutta aion jatkaa siitä nyt. Nimittäin juuri tämä henkilö asuu talossa, jonka hetki sitten mainitsin. Ruskeassa, hieman yksinäisessä talossa, joka sijaitsee täällä tien laidassa. Näin jo, että siellä ollaan kotona. Tämä on toinen osa sarjasta Huuto, jota kukaan ei kuullut, ja minun nimeni on Markus Heger."

Hän pysäytti äänityksen ja veti takin päälleen. Hän kaivoi langattoman mikrofonin laukusta ja kiinnitti sen neuleen kaulukseen. Sitten hän astui ulos sateeseen. Vilkaisi nopeasti oikealle ja vasemmalle ja ylitti tien. Sade oli jo rankempaa. Hän suuntasi Peder Eikelandin pihalle. Tuulenpuuska rapisutti pressua, joka oli pingotettu halkopinon päälle talon seinustalla. Hän jatkoi nauhoittamista. 

Ihan kelpo mutta ei mitenkään järisyttävän hyvä dekkari. Tuntuu että viime vuosina on tullut aika paljon näitä, missä selvitetään vuosia vanhaa juttua joka lisäksi usein on lapsen tai nuoren (yleensä tytön tai naisen) katoaminen. Podcast on kiva lisä, varsinkin kun Markus nauhoittaa paljon liikkuessaan paikasta toiseen, ei pelkästään ollessaan kotona tai jonkun haastateltavansa luona. Epäuskottavaa toki on se, miten paljon hän saa selville muutamassa päivässä sellaista, mitä poliisi ei ole onnistunut kaivamaan esiin viidessätoista vuodessa. En voi olla miettimättä, miksi kaikki uudet todistajat ottavat yhteyttä Markukseen eikä kenellekään tule mieleen puhua poliisille. Jää Markuksen vastuulle jakaa tietoja eteenpäin. 

Todennäköisesti jatkan sarjan seuraaviin osiin. Kiinnostavaa nähdä, onko seuraavaksi luvassa vanha vai uusi juttu. Markus kuitenkin tekee jaksoja myös tuoreista rikoksista. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 45, "kirjassa on kiusaamista". 

Tämä postaus jatkaa Dekkariviikkoa. 

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

 

Suvi Eriksson: Linnan varjossa

Myllylahti 2026

336 s.

Kirjabloggaajien Dekkariviikko alkaa osaltani kotimaisella esikoisteoksella. 

On ollut havaittavissa pientä buumia, että suomalainen dekkarikirjailija sijoittaa kirjansa jonnekin muualle kuin Suomeen. Suvi Eriksson vie lukijat Skotlantiin, Skyen saarelle Kyle of Lochalshin kylään. Suomalainen Emilia on löytynyt Eilean Donan -linnan rantakivikosta kuolleena. Paikallispoliisi ottaa yhteyttä Suomeen, minkä seurauksena Tuuli Puro pakkaa laukkunsa ja matkustaa Skotlantiin. 

Yhteistyö niin paikallisen poliisin kuin asukkaiden kanssa on hankalaa. Poliisi pitää kovasti ajatuksesta, että kyseessä on onnettomuus. Kyläyhteisö ei pidä turisteista, eikä etenkään turistin kuolemaa tutkivasta ulkomaalaisesta. Lisää ongelmia on luvassa, kun Suomessa tapahtuu henkirikos jossa on viitteitä Tuulin tutkimaan tapaukseen. Miten saada tieto kulkemaan maiden välissä ja miten pitää langat käsissä? 

Tuuli ei oikein tiennyt, katsoako enemmän vasemmalle vai oikealle. Toisaalta tarve pysyä tiellä haittasi maisemankatselua huomattavasti. Hän oli tietysti kuullut Isle of Skyen olevan monen mielestä Skotlannin kauneinta aluetta ja nähnyt paljon kuvia, mutta mikään niistä ei tehnyt oikeutta todellisuudelle. Sää suosi. Sadetta ei tällä hetkellä ripsinyt lainkaan, vaikka pilvet välillä roikkuivat melko matalalla. Tummanharmaat pilvet vain lisäsivät maiseman dramaattisuutta. Parin minuutin kuluttua varmasti iskisi joku monsuuni. 

Tuuli tiesi ajavansa liian hitaasti ainakin paikallisten makuun, mutta ei jaksanut nyt välittää. Tämä oli hänen ensimmäinen kertansa näissä maisemissa, ja hän ottaisi siitä kaiken irti. Blair oli neuvonut häntä ajamaan Portreen jälkeen pohjoiseen päin saaren läntistä reunaa ja takaisin palatessa itäistä. Ilmeisesti hän oli sitä mieltä, että poliisillakin oli oikeus nauttia maisemista. Yleensä Tuuli kuunteli autossa musiikkia melko kovallakin, mutta nyt tuntui, että maisemat palvelivat viihteenä ja aivot raksuttivat tutkintaan liittyviä kysymyksiä. Emilialla ei ainakaan heidän tietojensa mukaan ollut autoa käytössään. Olisiko hän saanut joltakulta kyydin hautausmaalle? Oliko hän ottanut taksin? Oliko hän käyttänyt julkisia kulkuneuvoja? 

Ei Tuuli pahemmin ehdi maisemia katsella, hän istuu joko poliisilaitoksella tai ajelee painajaismaisen kapeilla ja usein yksikaistaisilla teillä Emilian jäljissä. Kovasta urakoinnista huolimatta tapaus etenee todella hitaasti. Välillä lukijaa saattaa mietityttää, mitä paikallispoliisi oikein tekee. Tuntuu että aika usein Tuuli ehdottaa seuraavia askelia, eikä Blair joukkoineen keksi tehdä yhtään mitään itse. Toisaalta he eivät ehkä halua tehdä mitään, koska onhan se pelottava ajatus että joku heille tuttu voisi olla syyllinen. 

Tarina antaa viitteitä siitä että jatkoa voisi olla luvassa, mutta mitään vahvistusta en ole ajatukselleni löytänyt. Saa nähdä miten käy. Voisin kuvitella että saarella on paljon hyviä paikkoja, joista löytää ruumiita :D 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirjan kannessa tai nimessä on linna". En löytänyt tietoa kannen tekijästä, voi toki olla että nimi on jäänyt kirjaston viivakooditarran alle. 

Dekkariviikon logo on jälleen Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa. 

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korean naiset

 

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korean naiset

Johnny Kniga 2026 

252 s. 

Toimittaja, dokumentaristi Jouni Hokkanen on erikoistunut Korean niemimaan kulttuuriin. Tätä kirjaa varten hän on haastatellut naisloikkareita Etelä-Koreassa mutta myös tutustunut pohjoisen naapurin propagandaan. Kirjassaan Hokkanen kuvaa vuosikymmenien aikana tapahtunutta muutosta naisten asemassa, etenkin siitä näkökulmasta kuinka he itse ovat ottaneet itselleen tilaa. Puolueelta salaa tietenkin, ja viranomaisia tarpeen mukaan lahjoen. 

Naiset salakuljettavat esimerkiksi alusvaatteita, pyörittävät mustaa pörssiä, ilmaisevat seksuaalisuuttaan avoimemmin, ovat alkaneet hankkia ajokortteja... Joutuen silti yhä pelkäämään ilmiantoja ja työleirille tai pahimmillaan teloitetuksi tulemista. Hallinnon silmissä kukaan ei saa erottua joukosta, paitsi ne nuoret naiset jotka ovat liikenteenohjaajia (joutuen siitä hommasta eläkkeelle 26-vuotiaina) tai puoluepamppuja viihdyttäviä esiintyjiä. Pinnan alla kuitenkin kuplii, sillä etenkin Etelä-Koreasta salakuljetetaan yhä enemmän elokuvia ja musiikkia. Lisäksi kansalaiset ihmettelevät esimerkiksi sitä, miksi diktaattorin tyttärellä saa olla pitkät hiukset kun muilla naisilla ei saa olla. Muuttuuko ihmettely joskus kapinaksi? 

Ko ei koskaan ollut Kim Jong Ilin virallinen vaimo, vain rakastaja. Kim Jong Ilille hän oli läheinen, mutta valtion virallisessa kertomuksessa hän oli lopulta pelkkä kiusallinen alaviite - erityisesti siksi, että hän kuuluin songbun-kastijärjestelmän alimpaan luokkaan. Hänen syntyperänsä ja menneisyytensä tanssijana olivat niin suuria tahroja, että edes pistooli kädessä poseeraaminen vallankumouksellisessa propagandafilmissä ei pystynyt puhdistamaan niitä. Hänen taustansa oli niin japanilainen, ettei yksikään virkamies uskalla sitä myöntää. On jopa esitetty hurja väite, että Ko olisi ollut japanilaisen sotilaan ja korealaisen lohtunaisen lapsi - skenaario, joka pohjoiskorealaisessa ideologiassa on niin hirvittävä, ettei sitä voi edes kuvitella. 

Tämä tarkoittaa, että Kim Jong Un on valtion virallisen ideologian näkökulmasta äpärä - avioton lapsi. Japanissa syntyneen tanssijan poika, jonka isä oli tukenut imperialistisia sotatoimia! Tämä totuus ei sovi Paektu-verilinjan legendaan, jonka mukaan Kimien dynastia polveutuu niemimaan korkeimmalta, jumalalliselta vuorelta. Siksi äidin nimi, menneisyys ja kasvot oli pakko häivyttää historian hämärään. 

On kyllä hurjaa luettavaa tämäkin. Ja kiinnostavaa, koska kovin paljoa en ole nähnyt kirjoja nimenomaan naisten asemasta. Minulla ainakin oli käsitys että naisten asema on surkea eikä heitä juuri näy, mutta näin se olekaan. Koska naisten ei tarvitse ilmoittautua työpalveluun, he pystyvät pyörittämään mustaa pörssiä ja salakuljetustoimintaa. Tiukka jännite on siinä, että naiset haluavat aiempaa enempää vapauksia mutta valtio yrittää kontrolloida kaikkia yhtä vahvasti kuin ennenkin. Kiinnostavaa nähdä, tapahtuuko Pohjois-Koreassa joskus muutos. 

Kirjassa on hyvää pohdintaa siitä, mikä maan tulevaisuus on. Kim Jong Un on tuonut joitain vuosia sitten nyt teini-ikäisen tyttärensä julkisuuteen, mikä on melkein ennenkuulumatonta. Aiemmin perilliset on esitelty kansalle vasta aikuisina. Pelkääkö Jong Un, ettei hän elä vanhaksi? Entä miten kansa ja etenkin armeija suhtautuvat naishallitsijaan, jos se on tytär Ju Ae tai sisar Yo Jong? Voiko tulla naisten välinen valtataistelu? Jos seuraava diktaattori ei ole valmiina, nouseeko kansa vaatimaan muutosta? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirja, josta haluaisit keskustella muiden kanssa lukemisen jälkeen". Tästä varmaan saisi mielenkiintoisia keskusteluja. 

Heli Rantala: Summer of sock'n'roll

 

Heli Rantala: Summer of sock'n'roll 

Avain 2026

187 s. 

Kriisi. 15-vuotias Hilla ei pääse isän mukaan työmatkalle Etelä-Amerikkaan, vaan joutuu tuppukylään Sakari-enon sekatavarakaupan apulaiseksi. Paitsi että kauppa on muuttunut sukkamyymäläksi. Hyvin ankeaksi sukkamyymäläksi, jossa ovi käy turhan harvaan. Hilla haluaa tehdä pientä freesausta piristääkseen valikoimaa ja kasvattaakseen myyntiä, eno haluaa pitää kaiken ennallaan. Siispä Hilla toimii salaa ja saa asiat sekaisin. 

Kesän aikana Hilla tutustuu paikallisiin asukkaisiin, niin söpöihin kaksospoikiin kuin anarkistiseen mummokööriin ja hissukasta räväkäksi kuoriutuvan Annukkaan. He auttavat viemään ajatukset muualle, kun sukset menevät ristiin niin enon kuin jälleen kerran oharit tekevän äidin kanssa. Taustalla pauhaa Hillan fanittama Hanoi Rocks ja käsissä pyörii äidin nuoruuden päiväkirja.

Kesämyrsky tästä enää puuttuikin, jupisen ja kuulen jo ukkosen vaimean murahtelun. Jyrinä tuntuu voimistuvan pahaenteisesti, kunnes siirtyy selkäni taakse ja sammuu.

Vilkaisen olkani yli ja näen Annukan Triumph Thunderbird Stormin!

Ihmeiden aika ei ole ohi. 

Nahkatakkinen pariskunta nousee prätkän selästä. Pitkät vaaleat hiukset ryöpsähtävät esiin kypärän alta. Nainen on kaunis kuin Botticellin Venus ja jotenkin tutunnäköinen, mutta en saa mieleeni mistä. Miehen riisuttua kypäränsä suuni loksahtaa auki. 

- Annukka. Annukka! pihisen ja tökin Annukkaa hereille. 

- Mhh, Sakari?

- Ei, vaan Hilla ja...

- Hello! Käsi kädessä asteleva pariskunta huudahtaa yhteen ääneen. 

- Te tulittekin jo! Annukka hihkaisee ja pyyhkii kuolavanan poskeltaan. - Tässä on ystäväni Hilla ja tässä on...

- Michael Monroe, inahdan.

- Ai, sinä tunnetkin jo tämän mukavan nuoren miehen. 

- Kaikki tuntevat Michael Monroen! sihahdan hampaideni välistä. - Sitä paitsi tämä mukava nuorimies on sua kakskyt vuotta vanhempi! sihisen entistä pontevammin. 

- Niinkö? Hän on sitten erittäin hyvin säilynyt. 

Ai että, tässäpä on viihdyttävää ja hauskaa luettavaa, etenkin näin kesän kynnyksellä. Vähän jo säikähdin kun söpöt teinipojat ilmestyivät kuvaan, mutta onneksi tarinasta ei kehkeydy siirappista lomaromanssia eikä kolmiodraamaa vaan rentoa menoa kaikenikäisten kavereiden kesken. Hillalle sattuu ja tapahtuu, joten nauruhermoon osuvaa tilannekomiikkaa riittää. 

Hanoi Rocks oli siskoni juttu eikä minun, mutta kovasti huvittivat lukuisat bändiviittaukset. Myös muut viittaukset ovat tilanteisiin hyvin osuvia. 

Eli lämmin suositus myös aikuisille lukijoille, ei pelkästään nuorille. 

Hannu Koskinen: Kohti komeettaa. Rosetta aurinkokunnan salaisuuksia selvittämässä

 

Hannu Koskinen: Kohti komeettaa. Rosetta aurinkokunnan salaisuuksia selvittämässä

Gaudeamus 2026

359 s. 

En osaa selittää, mikä minua kiehtoo avaruusaiheisissa tietokirjoissa. Ehkä siinä vaan on taikaa, että sadat ihmiset monessa eri maassa työskentelevät yhteisen tavoitteen eteen, tavoitteen jonka toteutumiseen voi mennä kymmeniä vuosia niin että osa porukasta ei ole enää näkemässä sitä. Matkalla on aina monenlaisia vaikeuksia voitettavana, ja sitten kun alus on saatu liikkeelle on silti hirvittävän monta asiaa joka vielä voi mennä vikaan. Jännitettävää siis riittää. 

Rosetta lähti matkaan maaliskuussa 2005, saapuen kohdekomeetalleen liki vuosikymmen myöhemmin, joulukuussa 2014. Ensimmäiset ajatukset matkasta oli heitetty ilmoille keväällä 1985. Matka ideasta toteutukseen vaati paljon rahaa, erimielisyyksien ratkomista, viivästyksien sietämistä, jopa kaksi kohteen vaihtoa kun aiemmat komeettaehdotukset eivät eri syistä olleetkaan mahdollisia.  

Kirjan alussa on satakunta sivua tietoa niin fysiikan laeista kuin komeetoista ja aurinkokunnasta yleensä. Mielestäni niitä osuuksia voi halutessaan lukea valikoiden ja loikkia joidenkin kohtien yli jos tuntuu että ne eivät kiinnosta tai niitä on liian vaikea ymmärtää. Kirjassa on runsaasti kiehtovaa ja jännittävää asiaa myös siinä vaiheessa kun päästään itse Rosettan suunnitteluun ja toteutukseen. 

Kun tuhannet tutkijat ja insinöörit eri puolilla Eurooppaa suunnittelevat ja rakentavat vuosikymmenen ajan avaruusalusta, jonka on tarkoitus saavuttaa päämääränsä toisen vuosikymmenen kestävän matkan jälkeen, haasteet toimivalle tiedon hallinnalle ovat poikkeuksellisen suuret. Nyt ei ole varaa samaan kuin helsinkiläisellä katutyömaalla, jolla kaivinkone onnistuu löytämään kauan sitten kadun alle haudatun vesijohdon aivan eri paikasta kuin missä sen kauan sitten piirretyn kartan mukaan pitäisi olla.

(...)

Alus saatiin lopulta suunnatuksi radalle, jolla se saavuttaisi talviunen päättyessä komeetan radan enintään 50 000 kilometrin etäisyydellä. Tämä saattaa kuulostaa hakuammunnalta vähän sinne päin. Ottaen huomioon, että ohjausoperaatio tehtiin yli kolme vuotta etukäteen ja operaation jälkeen alus matkaisi yli 300 miljoonan kilometrin matkan omillaan, tarkkuusvaatimus ei ollut ollenkaan vaatimaton. 

Lukiessa saa kyllä hämmästyä monta kertaa, etenkin erilaisista laskutoimituksista. Onhan se nyt kertakaikkisen ihmeellistä, että avaruudessa kulkevien kappaleiden kiertoratoja tutkimalla pystytään laskemaan, minkä vuoden minä kuukautena pitäisi päästä matkaan, jos halutaan päästä x vuoden kuluttua kappaleelle y, huomioiden että matkalla hyödynnetään muutaman muun kappaleen kiertorataa jotta ne linkoavat aluksen oikeaan suuntaan riittävällä nopeudella. 

Hyvä että kirjassa on mukana jonkin verran kuvia, ne auttoivat ainakin minua hahmottamaan eri asioita ja myös erilaisia mittasuhteita. Plussaa myös siitä, että asiat on esitetty varsin yleistajuisesti ja ymmärrettävästi. En ole luonnontieteilijä ja pysyin suurimman osan ajasta kärryillä ilman hankaluuksia. 

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Venäjänkielinen alkuteos Poslednie svideteli: sto nedetskikh kolybelnykh (1985, toinen laitos 2013)

Suomentanut Pauli Tapio

Tammi 2026

365 s. 

Svetlana Aleksijevitšin kirjat sekä toistavat toisiaan että ovat hyvin erilaisia. Tällä kertaa hän on haastatellut ihmisiä, jotka suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan aikaan olivat enintään 15-vuotiaita. Lyhyissä muisteluissa toistuvat kodin jättäminen, isän lähteminen sotaan, kaduilla ja joka paikassa nähdyt kuolleet, nälkä... Vain muutamassa tarinassa isä palaa kotiin, muuten hän joko kuolee tai jää kadoksiin. Jonkin verran menehtyy myös äitejä, sisaruksia, muita sukulaisia ja ystäviä. Ilonpilkahduksia näkyy vain muutamassa tarinassa. Ehjänä ei selviä kukaan. 

Kolhoosin lehmät ajettiin ulos ladosta, ja ihmiset ajettiin sisään. Myös meidän äitimme. Minä ja pikkuveli istuimme pensaikossa. Hän oli kaksivuotias. Hän ei itkenyt. Myös koira istui kanssamme.

Aamulla menimme kotiin. Talo oli entisellään, mutta äitiä ei ollut. Eikä ketään muutakaan. Vain me olimme jäljellä. Lähdin hakemaan vettä. Uuni oli lämmitettävä, ja veli pyysi kylpyyn. Vinttikaivossa roikkuivat naapurimme. Lähdin kylän toiselle laidalle, missä oli lähdevesikaivo ja koko kylän paras ja herkullisin vesi. Sielläkin roikkui hirtettyjä. Palasin ämpärit tyhjinä. Veli itki nälkäänsä. "Anna leipää. Anna kannikka." Kerran purin häntä, jotta hän lakkaisi itkemästä. 

Onhan tämä aivan kammottavaa luettavaa, ja myös turhauttavaa. Kuinka moni lapsi elää nyt samanlaista arkea sodissa ympäri maailmaa? Kirja on ilmestynyt jo 40 vuotta sitten, siinä muistellaan aikaa vielä 40 vuotta taaksepäin, eikä mikään ole muuttunut. Vuosikymmeniä myöhemmin Aleksijevitšin kanssa keskustellessaan ihmiset itkevät koska lapsuusmuistot tekevät yhä niin kipeää - epilogin mukaan keskusteluja on käyty vuosina 1978-2004. 

Kirjan nimi on kipeän osuva. Nämä tarinat eivät todellakaan sovi lapsille, ja silti ne kertovat asioista jotka tapahtuivat lapsille. Tarinat ovat lyhimmillään parin ja pisimmillään muutaman sivun mittaisia. Tämä on tehokasta. Kun tarinoita on sata, mukana on monta erilaista mutta silti niin samanlaista kohtaloa. Koko lapsuusaikaa ei yleensä käydä läpi vaan joku kertoo sodan alkupäivistä, joku ajasta keskellä sitä ja joku on juhlimassa voitonpäivää. Nuorin haastateltu on kaksivuotias, ja hän toki myöntää ettei tiedä mitä muistaa itse ja mitä on kerrottu hänelle. Suurin osa muistaa, enkä ihmettele. Kun näkee perheensä teloituksen tai syö variskeittoa, sitä tuskin unohtaa. 

Ihmettelin sitä, miksi kirja on suomennettu vasta nyt. Toki muutkin Aleksijevitšin teokset on suomennettu viiveellä, jopa vuosikymmeniä niiden ilmestymisen jälkeen, mutta silti. Edellinen suomennos Sinkkipojat ilmestyi 2023, sitä edellinen Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia vuonna 2018, eli ei näitä kovin usein tupsahtele. Toisaalta, en tiedä jaksaisivatko ihmiset lukea tällaista joka vuosi, mutta toisaalta, nämä herättelevät ajattelemaan mitä ihmiset ovat kokeneet ja millaisia seurauksia he kokemastaan kantavat. 

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

 

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

Kirjapaja 2026

204 s. 

Erilaiset matkakertomukset ovat kyllä aina kiehtovaa luettavaa, ei väliä onko matka tehty kävellen, pyörällä tai junalla. Edellisessä kirjassaan Kauppinen polki puolisonsa kanssa reilun vuoden ajan Etelä-Amerikassa, nyt heidän reissunsa kesti noin 3,5 kuukautta. Suunnitelmissa oli jatkaa matkaa Kaakkois-Aasiaan, mutta elämä tuli väliin ja se reissu jäi myöhemmäksi. Toivottavasti se joskus toteutuu ja toivottavasti saamme lukea myös siitä kirjassa. 

Syksyllä 2024 Kauppisen pakkasivat polkupyöränsä ja muut varusteet ja lensivät Japaniin. Kolmen kuukauden viisumivapaa oleskeluaika riitti siihen, että he ehtivät pyöräillä kaikilla neljällä saarella. Eikä tarvinnut pitää kiirettä vaan oli mahdollista tehdä parin päivän pysähdyksiä pienine päiväretkineen. Etelä-Korean halki kulkee reilun 600 kilometrin pituinen hyväkuntoinen pyöräilyreitti, siihen pariskunta käytti pari viikkoa aikaa. Jotkut kiitävät reitin läpi neljässä päivässä, mutta miksi kiirehtiä jos ei ole pakko. 

Aamusumu on kylmän yön jäljiltä paksua kuin mannapuuro. Se tuntuu kalsealta suikertaessaan kaula-aukosta sisään ja nielee pyörätien harmaan asfaltin muutamien metrien näköetäisyydeltä. Joen toista puolta ei näy. Yöpakkanen on kuurannut siltalaudoitukset. Ne tuntuvat pyörän renkaan alla liukkailta. Jalkaudun työntämään pyörää, etten kaatuisi. Viimeinen asia mitä kaipaan, on katkennut jalka tai käsi. Surusta särkyneessä sydämessä on tarpeeksi kestämistä. Haikeuden ja harmauden keskellä havahdun siihen, kuinka kaunis talveen valmistautuva luonto onkaan. Kun aurinko alkaa vähitellen lämmittää ja näkökenttä laajentua, havaitsen yksinäisen kalastajan, joka virvelöi joen partaalla kastepisaroiden kimmeltäessä rantakasvien lehdillä. Hiljaisuuden rikkoo soutuvenenelikolle tahtia huutava perämies. 

Pyöräillessä matkavauhti on sen verran hidas, että matkaaja ehtii havainnoida asioita. Tykkään Kauppisen tavasta maalata eläväisiä tuokiokuvia, joihin lukija imeytyy mukaan. Samalla kuvaus on realistinen, eikä matkalla kohdattuja hidasteita ja vaikeuksia jätetä pois. 

Karttaan on merkitty 32 kaupunkia mutta koska sivuja on vain parisataa, niin se tarkoittaa että mitään tarkkoja kaupunkikuvauksia ei saada. Toisaalta se kuuluu asiaan koska tärkeää on se mitä pyörän satulassa nähdään ja koetaan, toisaalta olisi ollut kiva lukea esimerkiksi kolmipäiväisestä Sapporo-pysähdyksestä edes jotain. 

Lopun varustelista hämmästyttää tässäkin kirjassa. Vaikka suuri osa on pienikokoista ja esimerkiksi alushousuja on mukana vain kolmet per henkilö, jaksan ihmetellä miten kaiken saa pakattua vain muutamaan laukkuun ja vieläpä niin että palikka löytyy sitä tarvittaessa. Kokemuksella lienee osuutta asiaan. Kymmenet tuhannet kilometrit yli 30 maassa ovat antaneet vankkaa pohjaa. Sitä tälläkin matkalla on tarvittu varauduttaessa elokuisiin yli 20 asteen päivälämpötiloihin ja marraskuun kymmenen asteen yöpakkasiin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 25, "matkakertomus". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjahilla sekä Kirjasta kirjaan.