torstai 12. heinäkuuta 2018

Ruth Ware: The Lying Game

Ruth Ware: The Lying Game
Harvill Secker 2017
374 s.









Ruth Ware on kirjailija, joka on kirja kirjalta enemmän minun makuuni. Esikoinen Synkän metsän siimeksessä jätti "ihan ok" -fiiliksen, mutta ei säväyttänyt sen suuremmin. Nainen hytissä 10 oli jännittävämpi, ehkä siksi koska fanitan suljetun huoneen / tilan mysteerejä. Lomalukemistoksi löysin hänen kolmannen kirjansa, joka on tähän mennessä selkeästi paras. 

Neljä naista, neljä ystävystä. Tiivis kvartetti yhdessä muuta maailmaa vastaan. Isa, Thea, Fatima ja Kate ovat ystävystyneet teini-ikäisinä koululaisina. Koulussa he ovat yksikkö, johon ei muita huolita. He viettävät yhdessä niin koulupäivät kuin vapaa-ajan. Koulussa he pelaavat salaista peliä, jonka säännöt ovat yksinkertaiset. Valehtele mahdollisimman paljon ja mahdollisimman uskottavasti. Mitä enemmän saat ihmisiä toimimaan tyhmästi valheesi avulla, sitä enemmän saat pisteitä. Älä valehtele itseäsi heikommille, äläkä ainakaan ensimmäistä vuotta opiskeleville. Ja tärkein kaikista: älä ikinä valehtele nelikon muille jäsenille. 

Yksi neljästä on rikkonut pyhintä sääntöä ja vetänyt kolme muuta mukaan salaisuuksien verkkoon.  Tuon valheen takia tytöt joutuvat lähtemään koulusta kesken lukuvuoden. Mutta 17 vuotta myöhemmin salaisuus uhkaa paljastua. Naiset jättävät hetkeksi kaiken ja kokoontuvat pieneen Salteniin. Koulun vuosijuhlan varjolla he pääsevät puhumaan tapahtumista, miettimään mitä nyt tehdään. Mutta yksi neljästä ei ole valmis kertomaan kaikkea, vieläkään. Vähitellen tarinan kertoja Isa tekee löytöjä ja päätelmiä, jotka uhkaavat romuttaa kaiken. Ystävyys ja lojaalius ovat koetuksella, kun totuus kaivautuu esiin. 

'Jesus!' Kate said. Her face was white, with a flush of anger high on her cheekbones. 'What the hell is wrong with her? Dad will be so furious when -'
'No.' I grabbed at her coat. 'No, Kate, don't. It was my fault. Don't tell Ambrose.'
I couldn't bear it. I couldn't bear for it to come out - the stupid unworthy lie I had told. The thought of repeating that back to Ambrose's face, seeing his disappointment... 
'Don't tell him,' I said. I felt tears prick at the back of my eyes, but it wasn't sorrow - it was shame. 'I deserved it. I deserved what she said.'
It was a mistake, that's what I wanted to tell Mary, as I sat there speechless in front of her wrath. It was a mistake, and I'm sorry.
But I didn't say it. And the next time I went to post office, she served me as usual, and nothing more was said about it. But seventeen years later, as I feed my baby, and try to smile at her laughing, chub-cheeked face, Mary Wren's words ring in my ears, and I think, I was right. I did deserve them. We all did.
Little liars.

Pahin vika tässä on ajoittainen taipumus jaaritteluun ja toistoon. Turhan monta kertaa Isa miettii, että on valehdellut miehelleen, että totuus ei saa paljastua vaikka mies nyt arvaakin että jokin on vialla, että Owen tietää Isan valehtelevan jostain. Ja varmaan joka viidennellä sivulla hän imettää, ja miettii että ei halua, ei voi menettää tytärtään. Asia tulisi selväksi, vaikka siitä kirjoitettaisiin vain yksi tai kaksi kohtausta. 

Toisteisuutta olisi vähentänyt - ja kiinnostavuutta lisännyt - jos tarina olisi kerrottu vuorotellen kaikkien neljän naisen näkökulmasta. Nyt Isa kertojana saa eniten tilaa, ja koska ollaan Katen luona Saltenissa niin Isa miettii häntä paljon. Thea ja Fatima jäävät etäisemmiksi ja pinnallisemmiksi. Tarina ei sinänsä ole järin yllätyksellinen eikä jännittävä, mutta se on kerrottu vangitsevalla tavalla. 

Salten ympäristönä on mielenkiintoinen. Pienehkö koulu pienehkössä kylässä, paikassa jossa juorut lähtevät helposti liikkeelle ja pysyvät hengissä kauan. Samat ihmiset nyt ja 17 vuotta sitten, yhtä uteliaina ja yhtä ilkeinä, janoten kuulla totuuden mutta haluten silti uskoa pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Väistämättä sitä on nelikon puolella, riippumatta siitä mitä he ovat tehneet, millaisen skandaalin aiheuttaneet. Sitä vaan miettii että aina riittää paikkoja, jotka ovat suorastaan riippuvaisia siitä että siellä on ollut skandaali, on paikkoja jotka mässäilevät yhdellä tapahtumalla vaikka se olisi tapahtunut kauan sitten. Sitä miettii, että onko ihmisen pahantahtoisuudella mitään rajaa, ja missä on anteeksianto. Mikä on oikein ja mikä väärin, ja kuinka pitkälle olisi itse valmis menemään vastaavassa tilanteessa. 

The Lying Game on ilmestymässä piakkoin suomeksi nimellä Valhepeli.

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 44, "kirja liittyy johonkin peliin", olkoonkin kyseessä tyttöjen itsensä keksimä peli.




sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Hanna Velling: Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo
Bazar 2018
252 s.
Ennakkokappale








Nyt mennään Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 21, "kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Avoero ja pikkulapsen yksinhuoltajuus eivät ole asioita, jotka saavat minut tarttumaan kirjaan. Mutta koska tämä tupsahti postilaatikosta, halusin antaa mahdollisuuden. Eikä se ollut niin paha kuin pelkäsin...

Alussa ajattelin että voi ei, mitähän tästä tulee. Sivulla 15 on se syy, miksi yleensä vältän tämänkaltaisia kirjoja. "Make joogasi samassa kurssikeskuksessa jo kolmatta kesää. Anna oli toivonut, että nyt kun he olivat perhe, Make ei enää menisi. Nyt kun Nuppukin tapaili sanoja ja palvoi isäänsä." Siis ei, en ollenkaan kestä naisia jotka haluavat kyhjöttää kaiken ajan kylki kyljessä miehen kanssa, en kestä heitä kirjoissa enkä elävässä elämässä. Oli mies tai ei, lapsia tai ei. molemmilla pitää olla muutakin elämää, pitää olla ystäviä, pitää olla syy ja mahdollisuus poistua kotoa ja irtautua. Mutta onneksi eron myötä Anna oppii olemaan välittämättä siitä, mitä (ex-)mies sanoo ja tahtoo. Ja onneksi tämä tapahtuu sen verran nopeasti, että minulle ei tullut kertaakaan mieleen jättää kirjaa kesken. 

Evakkoon
Luku jossa pakataan

Helvetin putkiremontti. Nyt se tuli keskelle kaikkea muutakin sekavaa, eikä sitä voinut pysäyttää. Annan piti vain paeta alta, ulkoistaa itsensä ja lapsensa muualle. Hetkittäin Annaa kadutti, ettei hän ollut reippaampi ja muuttanut asunnosta jo lopullisesti muualle. 
Äiti oli tulossa hakemaan Nupun luokseen hoitoon, että Anna saisi hetken tehokasta pakkausaikaa. Hän oli ensin pyytänyt Makea hoitamaan Nuppua edes muutamaksi tunniksi. Ei onnistunut.
- Tää on sun muuttos, Make sanoi.
Miten se saattoi olla niin kylmä? Millaisen ääliön kanssa Anna olikaan elänyt. Oliko hän kuvitellut itselleen mukavan miehen?

Tarina sinänsä ei ole kovin ihmeellinen. Jokainen meistä lienee kokenut erotilanteen, ja pystyy tunnistamaan kirjan kuvaamia tunteita ja tekoja. Olisin toivonut, että joku osapuoli olisi reagoinut jotenkin poikkeavasti, vetänyt kunnolla yli. Nyt tämä jää minun makuuni turhan laimeaksi. On surua joo, toisen ja itsen syyttelyä, lohtusuklaata, ystävä joka olisi halunnut varoittaa miehestä mutta ei tehnyt niin... Liian tuttua 37-vuotiaalle, joka on kokenut useampia omia ja ystävien erotilanteita. 

Suosikkihahmoni on ehdottomasti Maken äiti Terttu, räväkkä täti joka olisi voinut esiintyä enemmäkin. Tai saada vaikka oman tarinan. 

Eniten pidin yksittäisistä tilannekuvista, esimerkiksi siitä kun bussipysäkillä odottelee "joskus satanistiksi julistautunut rokkikukko", kainalossaan "kananpojankeltainen vauvanamme". Kontrastia ja väriä Annan mustanharmaaseen stressaavaan arkeen. Tykkäsin myös siitä, että jokaisella luvulla on nimi ja selite. Olkoonkin selitteenä esimerkiksi "luku jossa jauhetaan ja vatvotaan", silti se houkuttelee. Kuka vatvoo mitä ja kenen kanssa, pakkohan siitä on ottaa selvää.

Kirjosieppo on luettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Mitä luimme kerran ja Kirjojen vuoksi.

Kauppoihin kirja saapuu 7.8. 

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kjell Ola Dahl: Täcknamn: Hilde

Kjell Ola Dahl: Täcknamn: Hilde
Norjankielinen alkuteos Kuriren 2015
Ruotsiksi kääntänyt Helena Stedman
Bokfabriken 2018
382 s.







Kesälomalle lähtiessä kaipasin hyvää dekkaria. Muutama vaihtoehto oli menossa, hyllystä löytyi Kjell Ola Dahlin uutuus. Tätä ei vielä ole suomennettu mutta toivon että se tapahtuu pian. Kirja on palkittu Norjan parhaana rikosromaanina vuonna 2015, eikä suotta! 

Tarina alkaa vuonna 2015. Turid näkee lehdessä artikkelin huutokaupasta. Yksi kohteista on tuttu rannekoru. Tuo koru on ollut hänellä kädessä liki puoli vuosisataa sitten. Hän ottaa yhteyttä asianajajaan ja pyytää tämän apua. Koru pitää poistaa myynnistä, sillä se on hänen ainoa konkreettinen muistonsa murhatusta äidistä.

Vuonna 1942 Norjassa eletään sota-aikaa. Natsimiehitys on vahva, ja juutalaisia otetaan kiinni tuon tuosta. Vastarintaliike pyristelee minkä voi. Liikkeessä on mukana Ester, hän on kuriiri joka jakaa laittomia lehtiä. Kun hänen isänsä vangitaan ja hän itse välttyy kiinnijäämiseltä vain nipin napin, on aika lähteä Ruotsiin turvaan. Pian perässä tulee Gerhard, vastarintaliikkeen aktiivijäsen jota etsitään puolisonsa Åsen  murhasta. Esterin on vaikea uskoa syytöksiin; miksi Gerhard olisi murhannut rakastamansa naisen, ja jättänyt pikkuisen Turidin yksin? Syytökset kantautuvat myös Ruotsiin, ja pian maa polttaa Gerhardin jalkojen alla. Hänelle luvataan uusi henkilöllisyys ja pääsy Englantiin. Lähtö venyy ja venyy, mikä saa hänet turhautumaan. Ester yrittää vakuuttaa, että kaikki on järjestyksessä. Vastarintaliikkeen jäsen Sverre, tai Numero Kolmetoista, on vaikutusvaltainen mies vaikka onkin yhä Norjassa, ja ruotsalaiset haluavat auttaa. Ennen kuin meno ulkomaille järjestyy, Gerhard joutuu onnettomuuteen jossa hänen otaksutaan kuolleen.   

Kunnes koittaa vuoden 1967 syksy. Ester on palannut Norjaan ja järjestänyt itselleen hyvän elämän. Turid on kasvanut aikuiseksi ja opiskelee lakia. Sverre elää rauhallista elämää. Tasapaino järkkyy, kun Gerhard ottaa yhteyttä Sverreen ja Turidiin. Miksi ei Esteriin? Näinkö on, että hän haluaa vain tutustua tyttäreensä, jota ei ole nähnyt 25 vuoteen sekä selvittää kuka murhasi Åsen? Vai onko hänellä muita motiiveja? Haluaako hän kostaa vuoden 1942 tapahtumat, ja jos haluaa niin kenelle?

Tankarna rusar i Sverre. En ung, stark mor. Hustrun till en högt betrodd motståndsman är död och Gestapo är inblandat. Kan nazisterna stå bakom det här? Men hur, och varför?
"Vi vet ju ingenting", säger Sverre, lika mycket till sig själv som till sin gäst. Han möter Gerhards blick igen. "Är du säker? Var Gestapo på plats?"
"Ja, det är klart att jag är säker."
Sverre höjer avväpnande händerna. "Det är bara så konstigt. Vare sig det är en olyckshändelse eller inte, så är det kriminalpolisens ansvar när någon dör. Sipo håller inte på med sådant."
"Den mannen var från Gestapo och han stod i dörren med uniform och talade tyska."
"Men varför Gestapo?"
"Det vet väl inte jag!"
Sverre höjer händerna igen. "Jag försöker bara begripa vad som kan ha hänt."
Gerhard reser sig och fattar tag om bordskanten. "När jag reste fanns det en koffert med London-Nytt i lägenheten. Men Hilde kom innan jag åkte."
"Hilde?"
"Kuriren. Ester."
"Javisst."
"Hon skulle avleverera kofferten. Ester är att lita på. Jag är säker på att hon tog den med sig. Det har inte legat en enda tidning kvar i lägenheten."
"Vapen?"
"En pistol. Men väl gömd."
"Inget kriminalpolisen skulle hitta vid en genomsökning?"
"Då skulle de behöva plocka isär brandväggen. Det tror jag inte de har gjort. Men inte vet jag."
Tystnaden sänker sig över dem. Sverre andas djupt, men klarar inte att hålla tillbaka förebråelserna. Han säger: "Du stack därifrån med Gestapo i hälarna, och av alla ställen kom du hit till mig"!

Tämä on ehdottomasti yksi parhaista, ellei jopa paras lukemani kirja tänä vuonna. Tykkäsin ihan kaikesta, enkä löytänyt mitään heikkouksia. Tarina alkaa vuodesta 2015, ja siihen se myös päättyy, sulkien tapahtumat hienosti. Vuoden 1942 tapahtumat ovat jännittäviä, jatkuvasti saa pelätä päätyykö joku päähenkilöistä natsien käsiin. Sota jyllää taustalla mutta yksittäisten ihmisten arki ja arjessa selviytyminen on pääasia. Vuoden 1967 tapahtumat avaavat lisää vuodesta 1942, ja on mielenkiintoista lukea mitä päähenkilöille on tapahtunut neljännesvuosisadassa. Kuinka paljon sota-aika vaikuttaa yhä, miten on päästy jaloilleen. Sivusilmällä seurataan Turidin matkaa vauvasta seitsemänkymppiseksi. 

Mielestäni Dahl on suorastaan nero siinä, miten hän nivoo luvut yhteen. Useimmiten on niin, että seuraava jatkuu lähes samanlaisesta tilanteesta mihin edellinen jäi, mutta 25 vuotta edellistä aikaisemmin tai myöhemmin. Jos edellinen luku päättyy esimerkiksi niin, että vuonna 1967 Ester  lähtee kävelemään Gerhardin luo, seuraava alkaa niin että vuonna 1942 Ester kävelee johonkin. Luvut on nimetty paikkakunnan, kuukauden ja vuosiluvun mukaan, mutta tarinassa on helppo pysyä kärryillä kulloisestakin aikatasosta eikä sitä tarvi tarkistaa. 

Henkilöhahmot ovat ihan huippuja ja mikä tärkeintä, heissä tapahtuu muutoksia vuosikymmenien kuluessa. Kun ensimmäistä kertaa tullaan 1960-luvulle, minulle tuli pian olo että ahaa, ai tämmöinenkö tämä tyyppi on. Henkilöistä paljastuu uusia luonteenpiirteitä ja lukijana joutuu välillä miettimään että niin... pidänkö tästä sittenkään. On asunto- ja hotellihuonemurtoja, veitsiä ja pistooleita, valheita ja osatotuuksia, jotka kaikki haastavat lukijaa valitsemaan puolensa. Vai onko kaikki sittenkin vain hämäystä, eikä tarinassa olekaan vihollisia...

Jo muutaman kymmenen sivun jälkeen olin täysin tarinan vallassa. Toivoin, että kirja jatkuu aina vaan. Koin, että siinä ei ole yhtään tyhjäkäyntiä, vaan jokaisessa luvussa tapahtuu jotain, ja yleensä jotain ratkaisevaa joka kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tämäkin on taito; kaikki kirjailijat eivät sitä osaa. Mietin, että tykkään hämmästyttävän paljon ruotsalaisesta dekkarista, kunnes tajusin että tämähän on tietenkin norjalainen eikä ruotsalainen :D Mahtava tarina, jossa kuljetaan tunnekirjon laidasta laitaan ja kohdataan liki kaikki puolet mitä elämä voi tarjota.   









perjantai 29. kesäkuuta 2018

Bo Carpelan: Axel

Bo Carpelan: Axel
Ruotsinkielinen alkuteos Axel
Suomentanut Kyllikki Villa
Otava 1987
458 s.







Axel Carpelan on nimi, joka on vilahdellut taiteilijaelämäkerroissa. Hänen suurin "meriittinsä" on ollut ystävyys Jean Sibeliuksen kanssa. Mutta mitä tiedetään Axelista itsestään, Axelina? Bo Carpelan on kirjoittanut fiktiivisen päiväkirjan isoisänsä veljen elämästä vuosilta 1868-1919. Alkusanoissa hän kertoo, että kukaan ei tiedä kirjoittiko Axel päiväkirjaa vai ei. Mutta eipä sillä ole väliäkään. Carpelan on hyödyntänyt saatavilla olevaa aineistoa, niin kirjoja kuin kirjeitä, joten päiväkirja nojaa vahvasti tosiasioihin. 

Pidän Axelia todella surullisena mutta hyvänä kirjana. Axelin elämä on vaikea, ja intiimit päiväkirjamerkinnät tuovat asiat todella lähelle. Pienikokoinen ja sairaalloinen Axel on musiikillisesti lahjakas, mutta keho ei sittenkään kestä viulunsoittoa. Hermostuneisuus, äkillinen kiihtymys, pyörtymiset ja hikoilukohtaukset ovat iso osa arkea, mikä aiheuttaa häpeää, eniten hänelle itselleen. Mieli on usein maassa, sairastelu pakottaa vuodelepoon, hän ei näe kummoista tulevaisuutta itselleen. Lähellä on muutamia ystäviä, joihin hän kuitenkin hermostuu, joskus mitättömän tuntuisesta syystä. Sibeliuksesta tulee hänelle tukiranka, yhteys elämään. Samalla ystävyys on raskasta; Axel näkee paljon vaivaa kerätäkseen Sibeliukselle rahaa, hän murtuu negatiivisista kritiikeistä, hän murehtii Sibeliuksen elintapoja... Ainakin minulle jää sellainen olo, että Axel ei koskaan pääse elämään. Aina on jotain esteitä, fyysisiä tai henkisiä, jotain mikä lamaannuttaa hänet. On kuin hän kulkisi varjona oman elämänsä laitamilla.

Koulussa ei minulla ole yhtään ystävää. Olen pyytänyt Hjalmaria avuksi, hän ryntää tiehensä, juoksee, hyppii ja heittelee minua lumipalloilla. (1.12.1868.)

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut, koska minulla olisi ollut pelkästään kurjaa kerrottavaa. Koetan olla vaiti etten ärsyttäisi muita, ja silloin on kynäkin vaiti. Toivoisin että voisin muuttaa itseni muuksi, tehdä itseni näkymättömäksi, sittenhän näkisivät kaikki! Kirjoittanut Koston Käsi. Sinetöity yksinäisyydessä e.m:tun verellä. (4.4.1871.)

Erittäin ärtyväinen, kävin tri B:n luona, pelännyt järkeni puolesta, itkukohtauksia hiljaisuudessa, unettomuutta, pyysin rauhoittavia lääkkeitä, hän katseli minua epäluuloisesti ja määräsi terveempää elämää! Minä, joka en tupakoi enempää kuin juokaan, vaan - hajoan. (18.12.1882.)

Janne kiihkeästi työhönsä uppoutuneena eikä ole voinut ottaa vastaan. Istun huoneessani ja olen osa tätä niukkaa asumusta. (26.3.1906.)

Olen kuihtunut linnunrangaksi, silti lapaluiden ja näkyviin työntyvien kylkiluiden välissä on tilaa rauhalle ellei ilolle. (18.8.1917.)

Vaikka Axelin tie on kivikkoinen, ei päiväkirja ole pelkkää toivottomuutta. Ilonpilkahduksia löytyy ihmisistä, luonnosta ja ennen muuta musiikista. Vaikka Axelista ei tullutkaan muusikkoa, hän pystyy nauttimaan muiden esityksistä ja sävellyksistä. Päiväkirjamerkintöjen sävy on usein haikea ja lämmin, ei synkkä. Elämä olisi voinut tarjota paljon enemmän, mutta niillä mennään mitä on saatu. 

Kirjan kieli on kaunista, etenkin luontoa ja musiikkia käsittelevissä kohtauksissa. Vaikka tekstiä olisi muutama rivi, tuokio laajenee kauas yli sanojen. Välillä on pakko pysähtyä, pakko nostaa katse ulos ikkunasta ja miettiä. Miettiä omaa elämää, haaveita, mahdollisuuksia, mutta myös sitä millaista olisi ollut elää reilut sata vuotta sitten.

Mozart: valoa syvyyksien yllä. Beethoven: itsepintainen liike pystysuoraan. Brahms: koti-ikävä. Se on: kuolemankaipuu, elämänkaipuu, yhdistyneinä. (3.10.1896.)

Tämän ovat lukeneet myös Marjatta, Ina, Leena Lumi ja Leena Laurila.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

John Le Carré: Mies kylmästä

John Le Carré: Mies kylmästä
Englanninkielinen alkuteos The Spy Who Came in from the Cold (1963)
Suomentanut Antti Salomaa
Weilin & Göös 1964
277 s.







Kirjaston uutuuspöydällä katselin John Le Carrén uutta kirjaa. En tietenkään voinut vielä lainata sitä, koska sen kerrottiin olevan jatkoa kahdelle muulle. Huomasin, että muita osia ei ole kirjastomme kokoelmassa. Ajattelin tilata ne seutuvarauksena, kunnes kävi onnenpotku. Joku oli tuonut kierrätyshyllyyn juurikin kyseiset kaksi kirjaa. Mies kylmästä on ensimmäinen osa, ja voi kun sitä oli hauska lukea. Nykyjännäreissä on varsin vähän vakoojatarinoita, äkkiseltään mieleen tulee vain Daniel Silva. Ja tietenkin Tom Clancy, mutta hän alkaa olla jo unohtumaan päin. 

Alec Leamas on amerikkalainen agentti, sijoituspaikkana Länsi-Berliini. Tehtävänä hänellä on selvittää, miksi vakoojaverkosto on menettänyt agentin toisensa jälkeen, itse asiassa niin monia että oikeastaan koko verkosto on poissa. Yhteyshenkilö Karl on Leamasin viimeinen toivo,  mutta Karl ammutaan hänen silmiensä edessä. Leamas hyllytetään, hän joutuu palaamaan kotiin ja menemään tylsiin toimistohommiin huolehtimaan agenttien ja operaatioiden rahaliikenteestä. Pian hän tekee katoamistempun, hän ei halua elämää ex-vakoojana. Alkoholi ja erakoituminen ottavat vallan. Rahattomana hän pakottautuu menemään töihin kirjastoon. Entinen elämä ei kuitenkaan ole ohi, silmät seuraavat häntä edelleen. Niinpä ennen pitkää Leamas vedetään mukaan ovelaan peliin, peliin jossa vain kovimmat selviävät hengissä. 

- Mutta ette voi odottaa koko loppuikäänne. Hän on jo yhdeksän tuntia sovitusta ajasta myöhässä.
- Menkää te vain, jos haluatte, sanoi Leamas ja lisäsi: - Olette ollut suureksi avuksi. Kerron Kramerille, että olette ollut hiton suureksi avuksi.
- Mutta kauanko aiotte odottaa?
- Kunnes hän tulee.
Leamas meni tähystysikkunan luo ja jäi seisomaan kahden liikkumattoman poliisin väliin. He kiikaroivat itäpuolen tarkastusasemaa. 
- Hän odottaa pimeää, mutisi Leamas. - Olen varma siitä.
- Tänä aamuna sanoitte, että hän tulee työväen mukana. 
Leamas kääntyi häneen päin.
- Agentit eivät ole lentokoneita. Heillä ei ole aikataulua. Hänen pelinsä on selvä, hän pakenee henkensä edestä ja hän pelkää. Mundt on tälläkin hetkellä hänen kannoillaan. Hänellä on vain yksi mahdollisuus. Saakoon hän itse valita hetkensä.
Nuorempi mies epäröi. Hän halusi poistua, mutta ei saanut lähdetyksi.
Kello kilahti vartiotuvassa. Kaikki valpastuivat, jännittyivät odottamaan. Poliisi sanoi saksaksi: - Musta Opel Rekord. Liittovaltion rekisteritunnus.

Olin hiukan yllättynyt siitä, kuinka paljon nautin tämän lukemisesta. Erityisen hyvää ja viihdyttävää on tarinan monipuolisuus, se kuinka yllättäviä juonenkäänteitä tulee. Lukijan on liki mahdoton tietää tai edes arvata, kuka on oikeasti millä puolella; juuri kun näyttää siltä että tämä on varmasti näin niin tuleekin jokin yllätys. Mielestäni lukeminen oli siksi myös hauskaa. Lukijalle annetaan kyllä vihjeitä, että tietty tilanne oli odotettu tapahtuvaksi ja sitä oli ehkä harjoiteltukin, mutta silti, sellaisessakin koetaan jotain odottamatonta, kohdehenkilö(it)ä hämmentävää. 

Dekkareita on tullut luettua viime aikoina paljon; ehkä siksikin vanha kunnon jännäri oli niin kiva lukea. Ruumiita tulee melko paljon, mutta pääosin siististi, kuten ampumalla. Jännitystä riittää, kun lukija arvailee kuka on hyvis ja kuka pahis, kuka jää henkiin, kenestä seuraavaksi paljastuu uusia asioita... Tuntuu, että tarina hämää lukijaa melkein joka sivulla. Harva asia tai ihminen on sitä miltä näyttää, usein niistä paljastuu ihan toinen puoli, sen jälkeen vielä yksi, ja ehkä vieläkin yksi. Mikään ei ole varmaa, ja viimeiselle riville asti saa jännittää että miten tässä käy. 

Onneksi kierrätyshyllyssä oli myös seuraava osa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. Uskon ja toivon viihtyväni sen parissa yhtä hyvin kuin tämän. 

Mies kylmästä on luettu blogissa Lukukokemuksia ja vähän muutakin.  

torstai 21. kesäkuuta 2018

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Ruotsinkielinen alkuteos Vågspel (2016)
Suomentanut Anu Koivunen
Bazar 2018
574 s.







Ann Rosmanilta suomennettiin kolme kirjaa, sitten tauon jälkeen Karin Adler - sarjan kuudes osa. Olen lukenut väliosat ruotsiksi, mutta mielestäni Sukellus syvyyksiin toimii myös yksittäisenä teoksena eikä vaadi aiempien osien lukemista.

Ruotsin poliisi saa virka-apupyynnön Orkneysaarilta. Ruotsalaisen omistama vene on löytynyt ajelehtimasta, tyhjänä. Kenelle kuuluvat veneestä löytyvät verijäljet ja missä on Bo Stenman, eläköitynyt sukeltaja? Karin ja Folke matkustavat selvittämään asiaa.  He kuulevat legendoja vuonna 1916 uponneesta aarrelaivasta, josta on tullut Stenmanille suorastaan pakkomielle. Hylylle on tehty sukellus vuonna 1977, ja tuo tutkimusretki vaikuttaa yhä monien elämään.

"Veneessä on joku", Karin sanoi. "Kiireesti vaatteet päälle ja taskulamppu mukaan, jos sinulla on. Minulla on vain yksi pieni lamppu." Karin istuutui lattialle ja veti kengät jalkaan, mutta Folke seisoi paikallaan aivan kuin ei olisi ymmärtänyt mitään. 
"Vauhtia nyt, Folke!"
"Oletko soittanut poliisille?" Folke kysyi.
"En minä kenellekään ole soittanut."
"Emme kai me keskellä yötä voi rynnätä ulos?" hän yritti.
"Etkö kuullut mitä minä sanoin? Purjeveneessä on joku. Veneessä palaa valo."
"Kuulehan, Karin, asia on nyt niin..."
"Menen sitten yksin", Karin vastasi ja lähti. Hän ei aikonut jäädä kuuntelemaan Folken pitkäveteisiä pohdiskeluja. Vaikka Folkella oli jo vuosien kokemus poliisin työstä, hän ei vieläkään osannut mennä suoraan asiaan ja vasta sitten jaaritella kaikesta muusta. 

Tykkäsin kirjasta muuten, mutta siinä jää minun makuuni liian monta isoa kysymystä auki. Kuka on Leslie ja miksi hän on mukana sukellusretkellä? Miksi amerikkalainen liikemies kustantaa kalliin retken yhden fiktiivisen kirjan takia? Onko taustalla muuta ja jos on niin mitä? Miksi uppoamishetkellä vuonna 1916 sotilaat estivät siviiliavun? Miksi Karin ja Folke kutsutaan avustamaan paikallista poliisia, kun heidät kuitenkin jätetään lähes tyystin oman onnensa nojaan?

Loppuratkaisu oli minulle karmea pettymys. Se olisi kaivannut ehdottomasti enemmän pohjustusta. 500 sivua täynnä ihmisiä, sitten yhtäkkiä yhdessä lauseessa Karin ymmärtää kuka on syyllinen. Minä ymmärsin kuka mutta en että miksi. Kun 1970-luvun tapahtumista kerrotaan niin laajasti, niin mielestäni sen olisi pitänyt liittyä loppuratkaisuun paljon tiukemmin. Nyt jäi olo, että tässä on kaksi aikatasoa ja kaksi erillistä tarinaa, joista olisi voinut kirjoittaa kaksi erillistä kirjaa.

Tarinat sen sijaan, ne ovat hurjan kiehtovia. 1970-luvun sukellusretki on jo itsessään jännittävä. Mistä ja milloin hylky löytyy, milloin sääolot mahdollistavat sukelluksen, kuka pääsee sukeltamaan ja mitä vaaroja siihen liittyy, mitä hylystä löytyy... Retki on kuvattu todella elävästi.  Nykyhetkessä poliisityö limittyy tiukasti veneilyyn ja sukellukseen. Onneksi alan termejä ei viljellä tuhottoman paljoa, joten ei haittaa vaikka ei olisi eläissään astunut veneeseen.

Henkilöhahmot ovat loistavia. Karinista olen tykännyt aina. Nyt hänessä on lisänä se, että hän on muuttanut pois veneestä ja asuu talossa. Kaipuu vesille on kova, eikä sitä helpota se että meri näkyy talon ikkunoista. Kollegat Folke ja Robert ovat mainioita tyyppejä, Folke suorastaan riemastuttavan hauska.

Tätä ei kannata lähestyä huippujännittävänä dekkarina mutta toimii lomalukemistona mökkirannassa :)


Kirjoja ulapalta-haasteeseen tämä sopii myös, tervemenoa haaveilemaan merimatkasta :) 

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota & Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekskrig (2016)
Suomentanut Jaana Nikula
Into 2018
173 s.
Arvostelukappale

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekssaga (1978)
Suomentanut Eila Pennanen
10. painos Tammi 2010
173 s.

Pitkästä aikaa käsittelyssä kaksi kirjaa samaan aikaan, tällä kertaa suoranainen kirjapari. Aloitin lukemalla Vuosisadan rakkaussodan ja muutaman päivän hengähdystauon jälkeen jatkoin Vuosisadan rakkaustarinalla. Kirjoissa on paljon samaa mutta myös paljoa eroa. Witt-Brattström kirjoittaa parisuhteen väljähtymisestä, tai ei, väljähtyminen on liian lievä sana, olisiko rappio parempi. Tulinen rakkaus on muuttunut tuliseksi vihaksi, jossa katkeruus vallitsee ja syytökset lentelevät. Tikkasella rakkaus on jäänyt toisen osapuolen alkoholismin varjoon. Viha on piilevämpää, pinnalla on turhautuminen, alistuminen, yritys saada toinen huomaamaan että hei minä olen yhä olemassa ihmisenä.

Mies sanoi:
Puukotat minua silmään.
Pistelet neuloilla.
Jos et olisi tehnyt sitä
minun ei olisi tarvinnut
kohdella sinua kuin ilmaa.

Mies sanoi:
Sinä olet hullu.
On surullista nähdä
ihmisen tulevan noin hulluksi.

Nainen kysyi:
Mutta miksi minä tulen hulluksi?
Sinun sielusi on pikimusta.

(Vuosisadan rakkaussota)

Molemminpuolinen syyttely kiihtyy kiihtymistään. Sinä olet sellainen ja tällainen, sinä teit sitä ja tätä, minä teen tai sanon tai olen näin vain siksi kun sinä teet tai sanot tai olet noin. Hyvät, onnelliset ajat ovat yhä mielessä, tai ainakin mielen perukoilla, mutta ne haipuvat koko ajan kauemmas. Kuitenkaan suhteesta ei osata päästää irti, ei osata lopettaa vaan annetaan kierteen jatkua jatkumistaan.

En koskaan ymmärtänyt
miksi niin itsepintaisesti
väitit
että rakastit minua
kun et edes huomannut
että pian ei olisi jäljellä 
mitään minua
jota rakastaa

Sitten sinä loit itsellesi 
nimen
samaan aikaan kun minä
olin vajonnut todellisuuteen
korvia myöten

(Vuosisadan rakkaustarina)

Kirjoitusmuoto on sama, mutta sävy hyvin erilainen. Tikkasen minässä on jopa marttyyrin piirteitä; minä hoidan kaiken mutta sinä et huomaa minua, minä rakastan sinua mutta sinä huitelet muualla. 

Tykkäsin enemmän Witt-Brattströmin tekstistä. Mietin, että yksi syy voi olla siinä, että Tikkasen teksi muistuttaa liikaa siitä ajasta, jonka elin parisuhteessa alkoholistin kanssa. Niin monta kertaa kuulin sunnuntaisin lupaukset, jotka rikottiin seuraavana perjantaina. Niin monta kertaa jäin kakkoseksi viinapullolle ja illanvietolle kaverin kanssa. Inhosin itseäni, kun en saanut lähdettyä suhteesta; siksi en voi pitää Vuosisadan rakkaustarinan minästä. Sen sijaan pidän paljonkin Witt-Brattströmin miehen ja naisen välisestä viiltävästä sanailusta, suoranaisesta kilpailusta siitä kumpi keksii nasevammat ja loukkaavammat haukkumasanat. Samalla vähän hävettää, tulee mietittyä että onko soveliasta nauttia riitelyn lukemisesta. 

Uskon, että Vuosisadan rakkaussota toimii myös ilman Vuosisadan rakkaustarinaa, mutta itse halusin lukea molemmat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "palkitun kääntäjän kääntämä kirja". Vuosisadan rakkaussodan kääntänyt Jaana Nikula on saanut viime vuonna Erkki Reenpää - palkinnon.