maanantai 5. joulukuuta 2022

Salla Simukka & Siri Kolu (toim.): Satalatva. Kalevala uusin silmin

 

Salla Simukka & Siri Kolu (toim.): Satalatva. Kalevala uusin silmin. 

Kansi Laura Lyytinen

Tammi 2021

226 s.




Virkistävä idea ja oivaltava toteutus, siitä on Satalatva tehty. 16 kirjailijaa esittää oman tulkintansa Kalevalan henkilöistä ja tarinoista, ja esitystavat ovat hyvinkin vaihtelevia. On kirkuvia lööppejä, uutismaisia tekstejä, runoa, selvityksiä... Tunnelma vaihtelee lähes riehakkaasta suorastaan ahdistavaan. Silti lukeminen ei tunnu sillisalaatilta. Yhtenäisyys syntyy pitkälti siitä, että teksteissä on samoja henkilöitä ja samoja Kalevalan runoja tai teemoja. Lukija pääsee tutkimaan vaikka Seppo Ilmarista tai kyistä peltoa enemmän kuin yhdestä näkökulmasta. 

Sinkkuuteen jämähtäminen kuitenkin koski Ilmariseen kovemmin kuin teknologiajätistä olisi uskonut. Miehelle oli ajan mittaan käynyt selväksi, ettei kuuluisinkaan insinöörintaito onnistuisi purkamaan ja uudelleenkokoamaan mysteereistä suurinta: rakkautta. Miten voisikaan - siihen kun ei ollut kyennyt edes itse suuri Väinämöinen, mies joka lenteli pitkin ja poikin yksityis-Kuusellaan niin, että Louhi-yhtiöidenkin pomoa risoi. Äääh, Louhen vinoilu palasi taas mieleen korpeamaan. Seppo kiristeli hampaitaan. Mokoma Väinämöinen, Tietäjä Iän Ikuinen, jonka säkeitä koko maailma seurasi lähes uskonnollisella hartaudella. Itse Louhikin oli Väinämöistä omien sanojensa mukaan hoidellut, mistä hoitelusta siinä oli sitten ollutkaan kyse. Sanottiin kuitenkin mitä sanottiin - ukko oli silti vanha. Hän ei koskaan sanoisi sitä miehelle päin naamaa, mutta mitä tahansa hipsterit ja muut liedot sanoivatkaan pitkän parran muodikkuudesta, Väinämöisen pärställä se ei näyttänyt coolilta, vaan ainoastaan ikivanhalta. 

Eikö sitä paitsi Väinämöinen ollutkin taannoin muutaman kaljan kitattuaan kiroillut kyllästyneensä yksinoloon?

Jos tällä kirjalla ei saa nuorisoa kiinnostumaan Kalevalasta niin ei sitten millään! Ja jos tuntuu että tekstejä on liian monta, sanoisin että tätä ei ole pakko lukea alusta loppuun vaan voi makustella palasia sieltä täältä. Itselleni tuli olo, että tämän voisi lukea joskus myöhemmin uudelleen; nyt kun on palautellut mieliin hahmoja ja tapahtumia niin toisella lukukerralla voisi päästä uusiin tulkintoihin sisälle vielä syvemmin. 

Satalatva on luettu myös esimerkiksi blogeissa Lastenkirjahylly, Kirjaimia ja Kirjailuja.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 13, "lasten- tai nuorten kirja joka on julkaistu 2000-luvulla". 


lauantai 3. joulukuuta 2022

Hannu Salmi: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827

 

Hannu Salmi: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827

Otava 2022

240 s.





Katselin jo aiemmin kirjastossa, että kirja Turun palosta voisi olla kiinnostava. No, sittenhän se nousi ehdolle Tieto-Finlandian saajaksi, joten kesti tovin ennen kuin sain sen uudelleen käsiini. En tiennyt Turun palosta ennestään juuri mitään, tietoni oli tasoa että sellainen on tapahtunut useampaankin kertaan. Nyt olen viisaampi.

Salmi kirjoittaa todella vetävästi hetkistä juuri ennen paloa, itse tragediasta ja mitä pahimman vuorokauden jälkeen tapahtui. Tapahtumat tulevat lähelle, kun niitä käsitellään muutaman keskeisen henkilön kautta. On muiden muassa Zachris Topelius, jonka kirjoitukset palosta ovat vaikuttaneet käsityksiin palon syttymissyystä - vaikka Topelius itse oli tapahtuman aikaan muualla. On Immanuel Ilmoni, joka uurastaa voimiensa äärirajoilla pelastaakseen ihmisten omaisuutta. On Emilia Julin, joka kaukana Englannissa lukee uutisia Turusta - viikkoja itse tapahtumaa myöhemmin - ja on huolissaan puolisostaan. 

Suuri paloruisku saatiin paikalleen todennäköisesti jo ennen puoli kymmentä illalla. Ruisku täytti Aninkaistenkadun Hellmanin talon kohdalla, mikä vaikeutti muun palokaluston tuomista paikalle. Pohjoiskorttelin palomestari johti taistelua parhaan kykynsä mukaan, mutta seuraavan tunnin aikana olosuhteet kävivät sietämättömiksi. Luoteistuuli puhalsi entistä navakammin ja armottomammin.

Sammuttajien edessä oli tulimyrsky, keltaisen, punaisen ja sinisen sekamelskana loimuava liekkien meri, joka imaisi pumpusta suihkuavan veden syvyyksiinsä eikä tuntunut lainkaan talttuvan. Voimistuva puhuri puski lieskoja ruiskumiehiä kohti ja sai varmasti pelon ja kauhun tunteet pintaan. Puuskainen tuuli sieppasi kekäleitä mukaansa ja heitti niitä koko ajan taistelijoiden selkäpuolelle. Sammuttajat pälyilivät taaksensa. Tulimeri näkyi valuvan yhä alemmas Aninkaistenmäkeä. 

Kun roihu levisi rajulla voimalla, huoli iski varmasti jokaiseen palomieheen. Oliko oma koti turvassa? Missä olivat läheiset, omat vanhemmat ja lapset? Samaan aikaan kun pakokauhu valtasi alaa, tulen ryske ja asukkaiden hätähuudot peittivät alleen ruiskumestarin komennot. 

On tosi mielenkiintoinen kirja, ja paljon koin myös yllätyksiä. Iloinen asia on tietysti se, että suureen aineelliseen tuhoon nähden henkilövahinkoja oli hämmästyttävän vähän. Palo huomattiin riittävän äkkiä, jotta siitä ehdittiin varoittaa ihmisiä. Toki paljon kaupunkilaisia oli poissa; opiskelijat eivät olleet vielä saapuneet ja muuta väkeä oli markkinoilla. Silti etenkin kuolonuhreja oli vähän. Konkreettiset numerot hätkähdyttävät: kaupungin 14 000 asukkaasta peräti 11 000 oli palon jälkeen ilman kotia. Palo näkyi kauas, joten apua saatiin lähiseudulta. Suurin yllätys oli ehkä se, että paloon syylliseksi leimattu henkilö sai kantaa syytöksiä pitkästi yli vuosisadan, vaikka oikeudenkäynnissä oli todettu ettei syttymissyytä löytynyt. Huhut olivat entisajan some, kun joku on syyttänyt jotakuta, vaikkakin ilman konkreettisia todisteita, syytöstä jaetaan ja se leviää viruksen lailla. Ja vaikka syytös todistettaisiin perättömäksi, se ei joko päädy syyttäjien korviin tai he eivät piittaa siitä. 

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 15, "kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää". Salmi viittaa jälleenrakennukseen, mutta sinne asti tämän kirjan aikajana ei riitä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka samanlaisiksi talot tehtiin, ja oliko kaikilla kotinsa menettäneillä edes varaa rakentamiseen? Ilmeisen moni talo oli ollut vakuuttamaton. Kirjassa on myös paloon liittyviä arkkiveisuja, ja niiden myötä kiinnostuin siitä millaista suullista ja kirjallista perinnettä palosta on. Ja onko sellaista vain tästä Turun palosta, vai myös aiemmista tai muissa kaupungeissa tapahtuneista? 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kirjat kertovat

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

 

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Ranskankielinen alkuteos Fendre l'armure (2017)

Suomentanut Lotta Toivanen

Gummerus 2018

247 s.



Kävipä tuuri: etsin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 39 novellikokoelmaa ja käsiin osui Anna Gavaldan kirja. Olen saattanut lukea tämän aiemmin, sillä olen tykännyt Gavaldan kirjoista. Välillä tosin pidin niistä pitkän tauon, kun olin tehnyt kirjallisuustieteen graduni Kimpassa-kirjasta ja siihen liittyen luin hänen muutakin tuotantoaan. 

Kokoelma koostuu seitsemästä novellista, joissa ihmissuhteet ovat isossa osassa. Joskus ne ovat lyhyitä tai etäisiä, toisinaan intensiivisiä tai yllättäviä. Joskus ollaan upottu suruun, toisinaan haaveillaan tulevaisuudesta. Moni henkilöhahmoista on vähän jämähtänyt tilanteeseensa, mutta kohdattuaan toisen ihmisen he pääsevätkin eteenpäin tai ainakin alkavat ajatella asioista uudella tavalla. Rakkaus ja yksinäisyys ovat kantavia teemoja, välillä yhdessäkin. 

Ensimmäistä kertaa tapasin ihmisen, joka oli niin kiinnostunu, jopa lumoutunu, arkirutiineistani. 

Kiinnostunu eläinkaupan perällä olevasta varastosta, kilometrien kävelemisestäni, väsymyksestäni, puhtaanapitohuolistani, syyhy-, pälvisilsa-, nuhahässäköistä ja sen sellaisesta. Ja se jätkä taisi vielä olla vilpitön. Mun jutut kiinnosti sitä oikeesti. Muuten me oltais kyllä huomattu jo aiemmin, että me palelluttiin kuoliaaksi, kun me sillä lailla vaan pälätettiin ja nojailtiin kaiteeseen Pariisin kattojen yllä keskellä talvee. 

En väitä, etteikö se jätkä olis salaa yrittäny jotain, mutta se oli... tota... niinku se koko jätkäkin: rauhallista. Ja sekin oli hämmentävää. Mun lollot ja minä, me ei olla totuttu sellaiseen kiltteyteen.  

Tykkään Gavaldan tyylistä aina vain. Teksti etenee sujuvasti, näennäisen kepeästi mutta alla on tummempia sävyjä ja isoja teemoja. Kappaleiden väliin jää tyhjää, mikä herättelee lukijaa ajattelemaan. Muutamassa novellissa on loppuyllätys, joka jatkaa tarinaa sen viimeistä pistettä pidemmälle. 

Kokoelma on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirsin Boob Club ja Kirjaluotsi


maanantai 28. marraskuuta 2022

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

 

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Otava 2022

414 s.





Kesä 1941. Kerttu Koskiluhta saa kirjeen; naapurikylän Johannes on matkalla jatkosodan rintamalle ja on päättänyt kirjoittaa, toivoen saavansa Kertulta vastauksen. Kuukausien kuluessa kirjeitä vaihdetaan ja samalla rakkaus kasvaa. Johannes ei kirjoita sodasta vaan kaipauksesta ja tulevaisuudesta, ajasta jolloin sota on ohi. Kerttu kirjoittaa tavallisista asioista, siitä mitä kotona tehdään - mutta myös tulevaisuudesta. Nuoret saavat lyhyitä yhteisiä hetkiä, sillä sota ei anna sotilaiden pysyä poissa rintamalta. 

Kertun kotiväki seuraa uutisia radiosta yrittäen samalla tehdä niitä arkisia asioita, joita selviytymiseen tarvitaan. Pellot on kylvettävä ja lehmät lypsettävä. Sota tulee kuitenkin koko ajan lähemmäs. Kirkkoherra ja kaupan Irma tuovat surusanomia, ja pian kylässä on kovin monta taloa joista on menetetty nuori ihminen. Pommitusten uhka kasvaa, joten ikkunat on peitettävä eikä illalla voi lämmittää jottei savu näy. Taloihin tulee sotavankeja töihin, mikä sekin aiheuttaa kitkaa ja ristiriitaisia tunteita. 

-Mitä me täällä herrasväen helmoos? Liisi kuiskaa. Minä en sano sille mitään, nostan vain etusormen huulilleni.
Rantaheinikossa on meidän kokoisemme tila, tähän ei näe muualta kuin joelta. Välillä on hyvä olla vähän lymyssä, vaikka ei mitään häpeäisikään.
Toviksi aika karkaa loitommalle, pilvet pehmenevät taivaalla. On vielä lämmintä. Napsautan mehupullon korkin auki. 
-Kuinka sullon elämä? kysyn ennen kuin ehdin ajatella, mitä kaikkea se tarkoittaa.
Liisi poimii heinänkorren, pyörittää sormiensa ympäri. 
En malta odottaa, että Liisi vastaa. On pakko puhua Johanneksesta.
-Mä orotan tavallisia päiviä sen kans. Sellaasiakin, kun on niin väsy, ettei meinaa saunahan jaksaa. Ja kummiski mentääs ja pestääs toistemme selät. 
Minä puhun Johannesta pellonlaitaan, pöydän päähän. Puhun Johanneksesta juurikasvimaallekin, ehkä se on sellainen mies, joka ei niin piittaa tekeekö naisten töitä vai miesten vain. 
-Sulle tuloo vielä helluunen elämä, Liisi sanoo ja ottaa pienen kulauksen mehua. Minua alkaa hävettää. Liisikin odotti arkea rakkaansa kanssa, odotti Olavia sodasta. Tieto kuolemasta tuotiin surureunaisessa kirjeessä keskellä kylmintä talvea. 
Me istumme hetken hiljaa rinnakkain. Telkät kelluvat joella, lipuvat toisistaan kauas. Liisi huokaisee ja sanoo sitten:
-Enempi sitä ajatteloo jotaki, joka oli eikä niinkään mitä vois olla.
Valkeat pilvet kelluvat taivaalla, pappilan puutarha jää varjoon. 
-Onko se surullinen ajatus? minä kysyn.
-Ei se oo, aika helluunen oikiastansa. Kun mä iltasin paan maate, nukahdan menneisiin päiviin ja ajatukseen, että Olavi on vielä elossa. 
Liisi laskeutuu selälleen heinikkoon. Kellahdan Liisin viereen ja tartun kädestä. Maailmaa on liikaa kestettäväksi, jos ei mistään löydä leikkiä. On pakko uskoa ihmeeseen ja satuun. 

Huh miten hieno kirja! Ihan käsittämättömän kauniilla kielellä kirjoitettu riipaiseva tarina. Talosta taloon kulkeva suru on kouriintuntuvaa. Vaikka tarina kertoo sota-ajasta, on siinä mukana myös rakkautta, toivoa ja lämpöä. Menetyksistä huolimatta elämä jatkuu, vaikka se onkin erilaista. Poissaolija jättää jokaiseen kanssakulkijaan loven, myös lukijaan. 

Johanneksen kirjeet toivat mieleen vaarini kirjoittamat kirjeet. Yksi niistä alkaa: "Täällä jossaki 9.12.39. Rakas kotiväki." Vaarini tuli sodasta kotiin, mutta niin moni muu jäi palaamatta. Mielestäni Nivukoski sanoittaa äärettömän hienosti sekä rintamalla että kotona olevien tunteita ja kokemuksia. Eri ihmisillä on erilaisia velvollisuuksia, mutta yhdessä odotetaan aikaa sodan jälkeen. Tarina ei väistele mitään, päinvastoin. On hienoa ja tärkeää, että tarinassa tuodaan esiin myös sellaisia asioita kuten Kertun äidin lamaantuminen surusta tai Lahjan lähtö Kaatuneiden evakuointikeskukseen; asioita joista ei usein kirjoiteta ja joista moni ei välttämättä tiedä. 

Lukemisesta jäi haikea ja surumielinen mutta toivonkipinöitä säkenöivä olo. 

Kerran valo katoaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka ja Kirjamuuri

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta". Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" tai 34, "kirjailijan nimessä on luontosana". 

sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

 

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

Gummerus 2020

69 s. 





Runoja tulee luettua aika vähän, onneksi Helmet-lukuhaasteen kohta 12 "vaati" lukemaan viiden viime vuoden aikana ilmestyneen runokirjan. Valinnanvaraa oli runsaasti, sillä kotimaisia tekijöitä on paljon ja runoja käännetäänkin jonkin verran. Silja Kejosen kokelman kannesta en erityisemmin pidä, mutta hän oli nimenä tuttu ja kun selailin kirjaa, ensimmäinen fiilis oli että tässäpä on kiinnostavaa luettavaa. 

Kejonen on taitava sanankäyttäjä, hän keksii uusia ja toimivia kuvia, asiat yhdistyvät usein yllättävällä tavalla. Välillä mennään vähän enemmän sfääreihin, mutta mukana on paljon konkretiaa juurruttamassa asiat paikalleen, sitomassa ne yhteen. Jotkut elementit toistuvat monta kertaa, juurruttaen myös lukijan kiinni lukemaansa. 

Herttakuningattarella on nyt polkkatukka,
näyttää niin paljon nuoremmalta. Aivan eri äänikin.

Minä olen Impi Aurora. Tämän leikin nimi on kuolema. Minä voin olla lapsi, letti
palmikoitu, kotoa maitokauppaan, maitokaupasta Martan parturiliikkeeseen, saksia pitkin
Mikkeliin, Mikkelistä seinän taakse, seinän takaa viinakaupppaan, viinakaupasta metsään,
jossa makaan nyt ja hyppään kohtaan, jossa puolikas suksisauva pitää minua kädestä. Koska
olen lapsi ja nukun lumessa, vilunväristykset lakkaavat, vanttuun sisällä paikantaju ja 
kuurupiilo. Voin sulkea silmäluomet, laittaa ripset kiinni. Vielä minä kuulen, sormet,
korvat, nilkat, nenänpään, kohta alkaa tärinä, pikkurillistä keuhkoihin umpikohme se siellä
nipistää, pistelee, mutta minä teen käsivarsista enkelikuvan, joka syntyy säihkelumesta,
nousee omilla jaloilla ylös, seisoo tässä pää kolmantena ja ottaa silmäterällä jääkiteen kiinni. 

Lukiessa minulla oli välillä olo, että en ymmärrä mitään, että sanojen yhdistelmät karkaavat minulta enkä tavoita niitä. Toisinaan taas kohtaan lauseita, jotka tuovat tuttuuden tunteen; näinhän se on. Kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja ilmava. Ei helppo luettava, mutta ilahduttava. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, Why Did I Marry Him?


perjantai 25. marraskuuta 2022

Nicola Lagioia: Elävien kaupunki

Nicola Lagioia: Elävien kaupunki. Tosikertomus murhasta Rooman sydämessä.

Italiankielinen alkuteos La città dei vivi

Suomentanut Elina Melander

Gummerus 2022

480 s.



Roomassa tapahtui henkirikos keväällä 2016. Kaksi ihan tavallisen oloista miestä surmasi kolmannen, tekotapa oli erittäin raaka. Miksi näin tapahtui?

Kirjailija Nicola Lagioialta kysyttiin, haluaisiko hän kirjoittaa tapauksesta reportaasin. Aluksi hän kieltäytyi, mutta suostui heti kohta kumminkin. Hän seurasi tapauksen kulkua alusta lähtien, aina viimeiseen oikeudenkäyntiin saakka. Kirjan lähdeaineistona hän on käyttänyt virallisia asiakirjoja kuten kuulustelupöytäkirjoja, puhelinkuuntelusta saatuja tietoja sekä murhaajien ja uhrin läheisten antamia lausuntoja mutta myös esimerkiksi somepostauksia. Kirjaan hän on rekonstruoinut tapahtumakulun, mielestäni turhankin tarinallisesti.

Mikään ei ole vaikeampaa kuin saada vanhemmat muuttamaan käsitystään omasta lapsestaan. Jotkut ovat vakuuttuneita, että heidän lapsensa ovat parantumattomia luusereita, toiset uskovat saattaneensa maailmaan neron, tai vaatimattomammin olennon, joka on kykenemätön erehtymään. Tällainen sokeus voi olla ärsyttävää, mutta äärimmäisissä tapauksissa se herättää myötätuntoa. Piti se paikkansa tai ei, huhuttiin, että Manuelin äiti istui pidätystä seuraavat kuukaudet liikkumatta ikkunan ääressä ja odotti poikansa paluuta. Oli tapahtunut oikeudellinen erehdys. Emämunaus. Rikostutkijoille oli annettava aikaa, jotta he käsittäisivät sen, minkä hän äidin sydäntään kuuntelemalla oli tiennyt alusta saakka. Jonakin aamuna – pian, hyvin pian – hänen poikansa kalpea hahmo ilmestyisi Via Igino Giordanille.

Kirja on kyllä mielenkiintoinen, mutta sisältöä olisi voinut tiivistää. Ehkä ihan kaikkia murhaajien kavereiden lausuntoja ei olisi tarvinnut ottaa mukaan. Ryyppääminen ja kokaiinin käyttö, heteroiksi itsensä mieltävien seksikokemukset homojen kanssa, prostituutio ynnä muu kyllä tulee selväksi vähemmälläkin kertaamisella. Olisi riittänyt olla mukana ne lausunnot, jotka antavat asioista ja ihmisistä uutta tietoa. Mietin sitäkin, kuinka luotettavia kavereiden kertomukset ovat, he kun tuntuvat olleen aineissa aina viettäessään aikaa Marcon ja Manuelin kanssa. Ihmettelen myös, kuka on hollantilainen turisti ja miksi hän ilmestyy melko irrallisena palasena silloin tällöin.

Väkisinkin tuli mieleen myös etiikka. Lagioia käyttää lähteenään esimerkiksi valvontakameratallennetta siitä, kun Marcon isä vierailee tämän luona vankilassa. Onko isä antanut tähän luvan, tai onko kirjoittaja huomioinut miltä isästä mahtaa tuntua lukiessaan käymänsä keskustelun sanasta sanaan? Mikäli siis keskustelu on oikeasti käyty eikä ole Lagioian keksimä. En tunne Italian lakeja ja säännöksiä, mutta oudolta tuntuu että tällaisia nauhoitteita on ylipäätään annettu yleisön käyttöön. Missä on yksityisyys? Vai tarkoittaako "taidokkaasti rakennettu tosikertomus" sitä, että vaikka kirja on luokiteltu tietokirjaksi niin se sisältää myös fiktiota? 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 17, ”kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua”. Luettuani sen en ihmettele miksi. Tapaus on varmasti järkyttänyt monia, ja oikeusprosessin aikana on ollut monta syytä kirkuviin lehtiotsikoihin. Kirja on koonnut materiaalin yhteen, antaen runsaasti tilaa myös murhaajien kertomukselle tapahtuneesta ja sen syistä. 


tiistai 22. marraskuuta 2022

Erin Kelly: Tanssija kuolee kahdesti

 

Erin Kelly: Tanssija kuolee kahdesti

Englanninkielinen alkuteos Watch Her Fall (2021)

Suomentanut Markus Myllyoja

Kansi Jenni Noponen

Gummerus 2022

493 s. 


Olen katsellut Erin Kellyn kirjoja kirjastossa, mutta en aiemmin ole lukenut yhtään. Tavallaan olen ollut kiinnostunut, tavallaan olen ajatellut että ne saattavat olla makuuni tylsiä. Tämänkin kanssa nikottelin hetken; kirjastoluokittelu kertoo kyseessä olevan jännärin, mutta ensimmäiset yli 50 sivua ovat pelkkää balettia. Mietin hetken, että pitääkö minun nyt etsiä uusi kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46, "kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen". Olin pitänyt lukemisessa pienen tauon ja päätin jatkaa vielä vähän, sitten yhtäkkiä tapahtuikin jotain ja tarina vei mennessään. 

Ava Kirilova on tähtitanssija isänsä balettiryhmässä, legendaarisessa Lontoon venäläisessä baletissa. Hän on uransa huipulla ja valmiina Joutsenlammen esityksiin. Baletin maailma on kuitenkin kova, eikä edes isä baletinjohtajana takaa Avalle menestystä. Isälle kelpaa vain täydellinen suoritus, ja jos Ava ei sellaiseen pysty, jonossa on pitkä liuta lahjakkaita tanssijoita ottamaan hänen paikkansa. Paineet ovat kovat, kun sekä kropan että mielen on kestettävä äärimmäinen rasitus. 

Tarinaa seurataan paitsi Avan myös Julietin näkökulmasta. Ava on lähdössä pitkälle kiertueelle Joutsenlampea esittämään, ja matkaan lähtiessään hän antaa Julietin, vakavasti loukkaantuneen tanssijan, asettua toipumaan asuntoonsa. Julietin tanssiunelma on polvivamman takia murskana eikä hän voi muuta kuin yrittää kerätä elämänsä pirstaleet kasaan. Tutustuttuaan vartiointiliikkeessä työskentelevään Maxiin hän ajautuu hengenvaaralliseen tilanteeseen. 

Juon vettä suoraan keittiön hanasta vilkuillen silmäkulmastani naapurin pihalle ja menen takaisin sänkyyn. Sillä välin kun Max ajelee äänettömällä autollaan koko päivän tyhjien kartanoiden ohi, minä torkahtelen ja näen unta vedestä. 

Olen selvästikin viettänyt liikaa aikaa uppoutuneena järjettömiin satuihin, koska suunnitelmani hahmottuu mielessäni loitsuna, jolla taion hänet puolelleni. Klassiset baletit perustuvat teksteihin, joissa vilisee taikajuomia, kuninkaallisia ja loihdintaa, uinuville silmille sivellään lumottua uutetta, ja jumalat leikkivät kuolevaisten sydämillä. Minun on saatava Max valtaani: hänen on tultava riittävän lähelle minua ja typertyä tunteistaan, jotta hän ottaa valtavan riskin puolestani.

Baletissa tätä kutsuttaisiin rakkaudeksi, mutta kyllähän me kaikki tiedämme, että niin nyt vain oli sanottava niin kauan kuin seksistä ei saanut puhua.

Etukannessa lupaillaan että "mikään tai kukaan ei ole sitä miltä näyttää" ja että kirja on "huikean nyrjähtänyt". Sinänsä joo, mutta kuitenkaan ei. Osa henkilöhahmoista on kyllä tasan sitä miten heidät esitetään, vaikka joidenkin kohdalla koetaankin yllätyksiä. Enkä pidä tätä myöskään erityisen nyrjähtäneenä, vaikka muutamaan kertaan kuvio kiepsahtaakin ihan toisenlaiseksi kuin mitä olisi voinut olettaa. Plussaa tarinan jälkipuoliskon yllätyksellisyydestä.

Baletin ystävänä tykkäsin tästä kovasti, mutta jännitystarinoiden ystävänä jäin kaipaamaan sitä jännitystä. Takakannen "psykologinen draama" on oikein hyvin kuvaava ilmaus. Draama saa välillä isojakin kierroksia, kun vain täydellisyyteen tyytyvä Nikolai Kirilov kiukuttelee kuin uhmaikäinen ja Ava yrittää tehdä kaikkensa saadakseen tämän leppymään. Muut teatterilaiset jäävät pahasti taustalle. 

Plussaa myös kirjan nimistä, tykkään sekä alkuperäisestä että käännöksestä, vaikka ne ovat melko erilaisia keskenään. 

Tanssija kuolee kahdesti on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjavinkit