Antti Vanhatalo: Henkivartijat. Presidentin turvallisuusvartioston tarina

Antti Vanhatalo: Henkivartijat. Presidentin turvallisuusvartioston tarina

Otava 2026

304 s.

Ammattikuntabuumi jatkuu, tällä kertaa pääsemme kurkistamaan presidenttien lähiympäristöön, kun turvallisuusvartiossa yli 30 vuotta työskennellyt Antti Vanhatalo avaa tehtävän saloja. Hän itse on ollut turvaamassa viittä presidenttiä, mutta kertoo myös työn varhaisemmista vaiheista niin eläköityneiden kollegoiden haastattelujen kuin (suht vähäisen) kirjallisen lähdeaineiston kautta. 

Työ on sekä samanlaista että erilaista riippumatta siitä, kuka kulloinkin on istuva presidentti. Alussa monelle vallanpitäjälle voi olla vaikeaa sopeutua ajatukseen, että lähellä on koko ajan joku, ei vain työajalla vaan myös vapaa-ajalla. Kun turvahenkilöstön läheisyyteen totutaan, suhteesta voi tulla hyvinkin läheinen. Kautta vuosikymmenien välittyy henki, että alkukankeuksien jälkeen presidentit ovat arvostaneet turvatiimiä ja ymmärtäneet, miksi heidän läsnäolonsa on välttämätöntä. 

Vanhatalo kertoo työn eri puolista, on kyse sitten vierailusta kuninkaanlinnassa, virka-asunnon puutarhatöistä tai entisen presidentin turvatoimista. Tietenkään mitään yksityiskohtia ei paljasteta, mutta ainakaan minä en niitä kaivannutkaan vaan koin että sain riittävästi tietoa asioista joista en etukäteen tiennyt mitään. En myöskään kaivannut juoruja tai skandaalinkäryisiä paljastuksia suojelun kohteista, päinvastoin, olen hyvin iloinen että kaikki sellainen loistaa poissaolollaan. 

Ohtonen muistaa myös tapauksen, kun Koivistolla oli vieraita juuri peliaikaan mutta turvamiehet pelasivat silti. Ei kestänyt kauaakaan, kun Koivisto tuli juoksujalkaa Kultarannan linnan mäkeä alas lentopallokentälle.

"Pitää kertoa, jos on peli", presidentti ripitti.

"No ei kun, tuota teillä oli vieraita", turvamies vastasi. 

"No kyllä rouva vieraat hoitaa", presidentti totesi. "Peli on tärkeä."

(...)

Eräänä toukokuisena lauantaina vuonna 2008 olimme tulossa Aasiasta tarkoituksenamme palata Suomeen, kun matkasuunnitelma muuttui äkisti. Ahtisaaren tulikin mennä Lontooseen ja olla siellä sunnuntai, joka sattui olemaan äitienpäivä. Minulla oli silloin vaimo ja kolme pientä lasta, ja olin paljon poissa kotoa matkustelun vuoksi. Ahtisaari otti harvoin kantaa turvamiehen tarpeellisuuteen, mutta nyt hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Jos olisin sinä, jatkaisin Suomeen äitienpäiväksi. Minä pärjään kyllä Lontoossa."

Kirja on mielenkiintoinen ja lämminhenkinen. Etenkin muutaman viimeisimmän presidentin kohdalla toistuu sama hämmennys siitä, että sinutellaanko vai teititelläänkö. Presidenteille sinuttelu olisi ollut ok, mutta turvaväki ajatteli että se voi herättää kummastusta vieraiden aikana. Jos yksityisesti sinutellaan, niin muistetaanko virallisemmassa yhteydessä teititellä? On kiva lukea siitä, kuinka presidenteistä ja heidän suojelijoistaan tuli ystäviä, ja kuinka presidentit muistivat entistä henkilökuntaansa niin heidän eläköityessään kuin hautajaisissaan. Tulee hyvin esiin se, että Suomessa moni presidentti on ollut ihan tavallinen kansalainen ennen päätymistään tasavallan huipulle ja kokee siksi henkilökuntansa läheiseksi eikä "palkollisiksi". 

On myös kiinnostavaa lukea siitä, että henkivartijan tai pikemminkin henkilösuojelijan työ on hyvin pitkälti odottelua kokous- ja työhuoneiden ulkopuolella, virallisten matkojen valmistelua tai presidentin kanssa harrastamista. Jatkuva vauhti ja vaaralliset tilanteet ovat ihan muualla poliisityössä, tai elokuvissa. Suurimmat hätätilanteet ovat usein niitä, joissa presidentti tai presidenttipari poistuu eri ovesta kuin missä henkivartija odottaa. Niistä hetkistä seuraa usein tilanteita, jotka siinä hetkessä jännittävät mutta myöhemmin naurattavat. 

Lämmin lukusuositus!

Maritta Lintunen: Halla

 

Maritta Lintunen: Halla

WSOY 2026

303 s.

Kolmen vuosisadan aikana Hallan talo näkee paljon kaikenlaista. 1700-luvun alkupuolella Pieta pakenee kasakoita. Syksy on kolea ja nälkä vaivaa pakenijaa. Kuolema kolkuttaa kintereillä, mutta sitten saapuu pelastus. Hallan Paavo on pelastaja, ja pian muutakin. Siitä ei Paavon emäntä tykkää, mutta Pietapa on vahva ja ottaa mitä haluaa. 

1870-luvulla Hallaa emännöi Eliina. Hän on tullut pitkään hylättynä olleeseen taloon ja asuttanut sen uudelleen. Kumppanina hänellä on Nurmen Mikko, ja puolitekoisen veljensä hän on toimittanut Nurmeen töihin. Ei hän jaksa veljeään. Veli ei jaksa mitään, ja tragedia on valmis. 

1900-luvun alkupuolella Hallassa on Tuomikki, jolle avara maailma on näitä nurkkia kutsuvampi. Hän ei halua emännäksi, ei halua ympärivuotista työmaata. Hän lähtee etsimään onneaan Torontosta. 

1960-luvulla Hallaan saapuu Hilja, joka jää vuosikymmeniksi ja joka on oleva Hallan viimeinen asukas. Kun hänen on aika lähteä, jää toivo ettei Halla unohdu. 

Niin autioitui Halla.

Pihapuut varisuttivat lehtensä poluille, heinä lakosi vanhan kulon ylle ja humala kiemursi kohti ovea ja peitti portaat. Sammal kuorrutti saunan, kaivon puinen luukku lahosi jäkälän alla, ja aukea niitty houkutteli metsää levittäytymään vuosi vuodelta lähemmäs harmaahirsistä taloa, jonka sisälle pakkanen pystytti valtakuntansa. Jonakin helteisenä heinäkuun yönä löi salama mustaan riiheen, joka leimahti tuleen ja paloi rätisten, kunnes jäljellä oli vain kasa nokea ja ruumenpölyä. Talviset tuiskutuulet tempoivat Hallan aittoja. Lumi painoi karjasuojan kallelleen, ja keväällä paju kutoi siihen ahnaasti kotinsa. 

Mutta Mataleena näki kuolemaansa saakka unia Hallasta. 

Ai että, tämä on kertakaikkisen ihana kirja! Lintunen kirjoittaa aina äärimmäisen kauniisti mutta ei turhan koukeroisesti vaan kouriintuntuvasti, eläväisesti. Lukijan on helppo kuvitella itsensä maisemaan ja Hallan taloon. Elämät ja kohtalot ovat monesti varsin ankaria, mutta naiset ovat vahvoja ja sitkeitä. He tietävät mitä tahtovat ja usein myös ottavat sen. 

Halla on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta, Kirjahilla ja Kirjahavahduksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 43, "uusin kirja lempikirjailijaltasi".

Tina Finn: Pate Mustajärvi. Testamenttini

 

Tina Finn: Pate Mustajärvi. Testamenttini

Docendo 2026

308 s. 

Tänä jouluna tulee vuosi yhden Manserock-ikonin, Pate Mustajärven, kuolemasta. Sairaus vei miehen siinä vaiheessa, kun hän oli jättämässä julkista elämää taakseen ja keskittymässä muun muassa matkusteluun. Testamenttini-kirjan piti ollakin osa jäähyväisiä, mutta eri lailla kuin miten lopulta kävi. Pate ehti koota paljon asiaa kasaan, mutta kirjan viimeistely jäi vaimon tehtäväksi. Raskas tehtävä, johon vaimo sai apua. Toimittaja Pasi Kostiainen haastatteli Paten tunteneita, ja näistä tarinoista tulee mukaan erilaisia näkökulmia joista kuitenkin piirtyy varsin selkeä kuva. Ikurin Pauli jäi Popeda-Paten vangiksi rooliin, josta ei ollut helppo päästä irti. Yleisö halusi nähdä alkoholiongelmaisen rokkikukon, ei sauvakävelevää kohteliasta teatterinystävää. 

Tarinat eri muodoissaan ovat kiehtoneet mua aina. Ja kirjat. Vanhemmilta sisaruksilta olen kuullut, että jo alta kouluikäisenä olin pitänyt lukupiiriä naapuruston lapsille kotitalon alakerrassa. Lainasin milloin minkäkin kirjan isän runsaasta kirjahyllystä, asettelin mummon silmälasit nenänvarrelle ja "luin" kirjaa kavereille ääneen. Kirja saattoi olla käsissäni ylösalaisin, mutta silti tarinaa riitti. 

(...)

Parin viikon ajan puhuin ammattilaisille elämästäni päivittäin useamman tunnin ajan. Olin aluksi innoissani, kun tunsin henkisen painolastin keskustelu keskustelulta helpottavan. Tuntui tosi mukavalta saada puhua avoimesti asioista, joista osasta olin vaiennut vuosikymmeniä konfliktia välttääkseni. Sitten terapeutti möläytti olleensa aina Popeda-fani. Hetken aikaa pohdin kuumeisesti, miten pääsisin tilanteesta noileesti ulos. Jollain lailla koin tulleeni huijatuksi. En toki epäillyt, etteikö ammattilainen vaalisi salassapitovelvollisuuttaan, mutta tuon tunnustuksen jälkeen jokin ovi sisälläni loksahti uudelleen kiinni. Avoimesti elämästään ja tunteistaan kertonut Pauli jäi taas kerran pahasti Popedan Paten jalkoihin. Noh, sehän ei ollut ensimmäinen eikä luultavasti viimeinenkään kerta. Se on julkisen ammatin kirous ja taakka. 

Jos on lukenut aiempia Pate-aiheisia kirjoja, jotain kertausta saattaa tulla mutta paljon on ihan uuttakin, etenkin Popedan jälkeistä elämää. On soolokeikkoja mutta myös juhlavuoden suunnittelua, juhlavuoden josta tuli suruvuosi.

Tykkään että tekstistä kaikuu vahvasti Paten ääni ilman siloittelua. Jumalaare kun hänellä riittää tarinoita! 50 vuotta muusikon ammattia tarkoittaa valtavaa määrää ihmisiä, keikkapaikkoja ja kilometrejä. Ehkä liikaakin, sillä Pate myöntää olleensa hirvittävän huono sanomaan ei ja päätyneensä siksi moneen projektiin joita ei kokenut omikseen.

Tämä on kiinnostava kirja, mutta myös surullinen. Paten teksteistä välittyy tekemisen meininki, jossa etenkin uran alku- ja loppupuolella oli myös tekemisen ilo. On tosi haikeaa lukea ajatuksia ja suunnitelmia juhlavuodesta, kun lukija tietää ennen Patea kuinka siinä käy. Niin se vain on, että joskus elämä on ihan pirun epäreilu.  

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

WSOY 2026

264 s. 

Johannes on elontiensä lopussa. Anna-sisar valvoo vuoteen vierellä, kysyy muistaako Johannes sitä ja tätä, ja kertoo tarinoita. Johannes muistaa kyllä, mutta haluaa päässään kertoa oman tarinansa kuolleelle vaimolleen Kaarinalle. 

Perheen evakkomatkasta se alkoi, yksinäisyyteen päättyi. Matkan varrelle mahtui paljon ja etenkin vaikeita asioita. Isän sotatraumat, homoseksuaalisuus ja itsemurha, kivulias suhde äidin kanssa, purkautunut kihlaus ja avioliitto toisen kanssa, huoli omien lasten pärjäämisestä, vaimon sairastuminen... Vakautta elämään ovat tuoneet pitkä ja pääosin tasapainoinen avioliitto sekä vuosikymmeniä kestänyt työ valokuvaajana. 

Päänsisäinen kuolinsiivous ei piilottele mitään eikä jätä mitään kertomatta. Johannes on auki, haavoittuvainen. Hän pyytää Kaarinalta ymmärrystä siihen, miksi hän oli niin kuin oli ja teki niin kuin teki. Elämä ei ollut täydellinen mutta se oli täysi. 

Äiti ynähtää. Ei sano mitään, odottaa vain, miten tilanne päättyy. Miksi minä olen aina lukenut siitä vain vihaa? En ole nähnyt muuta kuin huudot ja ilkeilyt, loukkaukset ja nälvimisen? Kuinka en ennen pelkoa? Onko se aivan uusi tunne vai onko se onnistunut peittämään sen niin hyvin? Kourieni alla äidin ranteet tuntuvat ohuilta kuin linnunluut. Se on jo vanha hento nainen, minun äitini. Puistatus käy lävitseni. Se tuntuu silmissä, kitalaessa, ikenissä.

Minulla on kaksi naista, joista täytyisi pitää huolta. Yksi itkuinen kaahaa pitkin roudanrikkomia maanteitä ja toinen seisoo tässä edessäni pelokkaana, seinää vasten naulittuna. Viha laskee kuin vuorovesi, paljastaa jälleen sisälle kerääntyneet suuret terävät kivet. Valuu alas lattialle ja imeytyy lautojen välistä välipohjan sahanpuruun. 

Irrotan otteeni ja äiti vetää kätensä alas. Hieroo ranteitaan kuin niitä pakottaisi. Silmiin se ei vieläkään katso. Mistä se olisi rakkautta oppinut, kun ei itse sitä mistään saanut?

Kinnunen kirjoittaa jälleen uskomattoman kauniilla kielellä uskomattoman koskettavan tarinan. 264 sivua riittää, ei tarvitse jaaritella kun osaa kertoa tiiviisti mutta painavasti. Johanneksen nykyhetki on muistisairauden takia repaleinen, mutta mennyt on kirkkaana mielessä. Joskus ehkä liiankin kirkkaana, sillä on paljon asioita jotka tekevät niin kovin kipeää vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Kaiken kantavana voimana on ollut rakkaus, joka ei murtanut vuoria vaan musertui niiden alle, nousten silti aina uudelleen. 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Luetut.net.

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo

WSOY 2026

437 s.

Nykyhetki. 19-vuotias Veronika matkustaa Takaristin kylään tekemään podcastia kadonneesta kylästä. Pieni ja ahdasmielinen kylä jäi moottoritien alle, mutta sitä ennen kylässä tapahtui outoja. Veronika on tuskin astunut bussista pois kun alkaa tapahtua kummallisia, jopa pelottavia asioita. Eikö hän olekaan kylän raunioissa yksin? 

Elokuussa 1985 yhdeksäntoista oppilaan kyläkouluun tuli kaksi uutta tyttöä kaupungista. Nyt oppilaita oli 21, eikä se ollut ollenkaan hyvä luku. Vain muutamassa kuukaudessa lasten keskinäiset suhteet muuttuvat ja koko yhteisön hauras tasapaino järkkyy. 

Verkon keskellä hämähäkkinä väijyy opettaja Jylhä, mies joka on pitänyt kylää mielivallassaan sukupolvesta toiseen. Kun Anna ja Karina tuovat kylään tuulahduksen ulkopuolelta, tunnelma synkistyy nopeasti. Jotain pahaenteistä on ilmassa, mutta mihin kaikki lopulta päättyy? 

Petri

Karkausyö on myös opettajan syntymäyö. Suomalaisista suurmiehistä ainakin Väinämöinen on syntynyt karkausyönä. Myös Kekkosen ja Mannerheimin viralliset syntymäajat on väärennetty ja todellisuudessa nuokin merkkihenkilöt ovat saaneet alkunsa karkausyön salaperäisten tuntien aikana. "Samanaikaisuus yhdistää legendojen syntyä", opettaja sanoo. "Jaettu syntymäaika voi olla jopa merkittävämpi yhdistävä tekijä kuin verisukulaisuus."

"Tehän tiedätte", maisteri Jylhä sanoo samalla kun napsauttaa kiinni suksiensa siteet, "että ne jotka ovat syntyneet karkauspäivänä, viettävät syntymäpäiväänsä vain kerran neljässä vuodessa. Mutta vielä harvemmin juhlivat ne, jotka ovat syntyneet karkausyön aikana. Sellaiset ihmiset eivät ikäänny juuri lainkaan. He voivat elää lähestulkoon ikuisesti."

Puutarhatontut

Se on vähän hassua. Opettaja on niin vanha mies, että hänen nuoruudessaan pääskytkin vielä talvehtivat järvien pohjassa, ja silti hän on voinut juhlia syntymäyötään vasta muutaman kerran. 

Tarina etenee vuorotellen Veronikan ja lasten näkökulmasta; lapsista ääneen pääsevät kaikki muut paitsi Anna ja Karina. Nykyinen ja mennyt sekoittuvat toisiinsa yhä tiukemmin, kunnes ne lopulta ovat yhtä. Toista ei ole ilman toista. 

Tunnelma on jo alussa varsin pelottava ja se pahenee koko ajan. Veronikan ympärillä tapahtuu selittämättömiä asioita, joita hän ei voi loputtomiin selittää unien näkemisellä tai väärin muistamisella. Lapsilla on jokaisella tietty rooli, jota pitää esittää niin koulussa kuin kotona. "Ulkopuolisten" myötä jo alkujaan aika kieroutuneet suhteet muuttuvat, kun lapset alkavat kilpailla uusien tulokkaiden huomiosta ja näkevät toisensa eri valossa kuin ennen. Ja kun lankoja tiukasti käsissään pitävä maisteri Jylhä kadottaa langanpäät, tuhoa ei voi välttää.  

Tämä on Rasi-Koskisen tyyliin vaativa luettava, mutta jälleen kerran huikean hyvä. Välillä tunsin olevani Muuttuva labyrintti -pelissä, jossa pelilauta liikkuu eikä ikinä tiedä mitä seuraavaksi on edessä. Samalla näkymä on riittävän selkeä, jotta lukijana en eksynyt labyrintin uumeniin. Lapset ovat samaan aikaan säälittäviä ja pelottavia. Vanhemmat ovat olemassa mutta jäävät tarinassa taustalle liki näkymättömiin. Maisteri Jylhä on superpelottava hahmo, lapsia mielivaltaisesti suosiva tai kiusaava vallankäyttäjä joka pitää myös kylän aikuisia panttivankeinaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, "kirjan kannessa tai nimessä on lintu". 

Kirja on luettu myös blogeissa Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja ja Lastenkirjahylly.

Jukka Behm: Pussipää

 

Jukka Behm: Pussipää

Tammi 2026

181 s.

Eräänä päivänä 15-vuotias Daniel Penne lakkaa puhumasta, ihan omasta tahdostaan. Häntä kyllä hiukan huolestuttaa, sillä loppuelämä puhumattomana voi tarkoittaa pitkää aikaa. Kun koulussa annetaan tehtäväksi kuvata video kiinnostuksen kohteista, hän keksii vetää päähänsä paperipussin ja puhua pussi päässä. Sitten hän päättää tehdä toisen videon, sitten kolmannen ja neljännen. Videot saavat nopeasti kymmeniä, satoja, tuhansia katselukertoja ja seuraajien määrä kasvaa. Pian Daniel halutaan mainoskasvoksi, televisioon, erilaisiin tempauksiin... 

Pussipäätä viedään lujaa, mutta Danielilla on hiljaista. Vanhemmilla ja siskolla on omat huolensa, eikä kukaan oikein tunnu piittaavan siitä miten hänellä menee. Puhumattomuus on vienyt ainoan hyvän kaverin eikä naapurintyttöön tutustuminen ota sujuakseen. Miten tasapainoilla kahdessa erilaisessa ympäristössä?

Ja lopuksi, kun luulin että palautehetki olisi ohi, opettaja mainitsi ohimennen, että esiintyessä olisi hyvä hillitä kasvojen voimakasta liikehdintää. 

"Omia ilmeitä kannattaa tarkkailla peilin edessä", opasti opettaja. "Leuka liikkuu puhuessa, totta kai, mutta ei sen tarvitse liikkua kuin lipaston laatikko."

Lopuksi Sarah Goodwin vielä totesi: "Emme halua, emmehän, että kuulijamme miettivät pelkästään sitä, miltä me näytämme. Haluamme heidän keskittyvän siihen, mitä sanomme."

Kuunnellessani opettajan huomioita valuin tuolillani hiljakseen alaspäin. Jos pulpetin alla olisi ollut luukku, joka olisi nielaissut minut napista painamalla Lontoon viemäriverkostoon, olisin tarttunut tilaisuuteen ja huuhtonut itseni pois luokasta. 

No, kun Daniel vetää paperipussin päähän niin kukaan ei näe hänen kasvojaan. Pussipäänä hän pääsee kosketuksiin muutamien julkkisten sekä Hammersmith United -jalkapallojoukkueen ja itse Leon Brownin kanssa. Kohtaamiset herättävät hänessä sekä ajatuksia että toimintaa. Hän voi puuttua epäkohtiin, mutta joutuu samalla pohtimaan oman toimintansa rajoja. 

Tämä on ärsyttävä mutta samalla älyttömän hyvä kirja. Kaikkia ei varmasti ärsytä, mutta kyllähän kaikki Pussipäälle tapahtuva etenee yliampuvan nopeasti. Minulle jäi muutamia kysymyksiä avoimeksi, niin aloin miettiä tulisiko tälle jatkoa. 

Jos unohdetaan yliampuvuus niin tarina on samaan aikaan hauska ja koskettava. Se on koukuttava ja etenee sujuvasti. Lontoo on ehkä yllättävä tapahtumapaikka, mutta se tuo tarinaan uskottavuutta. En usko että Lahti toimisi yhtä hyvin. 

Helmet-lukuhaasteisiin täytän sekä vuodelle 2025 että 2026 kohdan 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Kirjan luettuani etsin sitä Instagramista ja toivoin, että joku postauksista olisi kirjasta tykänneen kirjastolaisen ja näin oli, siispä kiitos Arja eli @arja.tati.

Kira Poutanen: Pariisi-koodi

 

Kira Poutanen: Pariisi-koodi. Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain

SKS 2026

251 s.

Kirjailija-kääntäjä-toimittaja Kira Poutanen on asunut Ranskassa liki 30 vuotta. Vasta nyt hän oli valmis kirjoittamaan tietokirjan kokemuksistaan. Mukana on myös kokemuksia opiskelijavaihdosta ajalta ennen vakituista asumista.

Kirjassa Poutanen tuo esiin Ranskan ja Pariisin hyviä ja huonoja puolia, kertoen sekä konkreettisia tilanteita että pohtien asioita yleisemmällä tasolla. Tärkeä muistutus on, että vielä vuosikymmenien jälkeenkin eteen tulee uusia ja hämmentäviä tilanteita. Hän varoittaa myös yleistämästä liikaa. Jos lukijan tai kenen tahansa Pariisi-tuntemus perustuu Instagramiin, naistenlehtiin tms, on syytä olla pitämättä itseään asiantuntijana. "Oikeita pariisittaria" on monenlaisia eivätkä he ole yhtenäinen tiettyyn muottiin solahtava joukko. 

On vuosi 1995, ja olen au pairina lääkäriperheessä Seine et Marnen departementissa kaukana Eiffel-tornista ja turistiravintoloista. Tehtäväni on hoitaa perheen neljää lasta puolipäiväisesti heinäkuussa sillä aikaa, kun vanhemmat ovat töissä. Ranskan ymmärtäminen aiheuttaa päänsärkyä, ja lapset nauttivat siitä, että saavat huijata minua itse keksimillään sanoilla ja säännöillä. On vaikea arvata, mikä on tarua ja mikä totta.

Illalla perheen äiti koputtaa huoneeni oveen ja ilmoittaa kuivasti, että, kyllä, lapset saavat syödä suklaata joka päivä ja kyllä, välipalalla syödään joka tapauksessa aina jotain makeaa. "C'est normal", hän toteaa.

Kun välipala-aika seuraavana päivänä klo 16.30 koittaa, lapset murtavat maitosuklaalevystä tyytyväisinä paksun rivin suklaata, painavat sen patonginpalan väliin ja haukkaavat sitten makeaa täyteleipäänsä voitonriemuisesti hymyillen. Myöhemmin oma lapseni juoksee kolmevuotiaana leikkikoulusta syliini ja hihkuu: "Opettaja antoi meille tänään karkkia!" Samaan aikaan pohjoisessa suomalaiset lapset haukkaavat välipalaksi kurkkuvoileipää ja banaania. C'est normal. 

Ranskalainen byrokratia tulee tutuksi, samoin kunnioittava suhtautuminen ruokaan ja ruokailuun. Lukija saa tietoa äitiyslomasta, perhevapaasta ja koulujärjestelmästä. Lisääntyvä terrorismi tulee lähelle, kun Poutanen kertoo kotikulmillaan tapahtuneesta terroriteosta. Etäisyys Suomeen on välillä pidempi ja välillä lyhyempi, pitkälti sen mukaan miten suomalaiset ystävät ja lukijat reagoivat asioihin. 

Paljon on pohdintaa identiteetistä, siitä mitä on olla toistaiseksi yhden maan kansalainen vaikka on asunut yli puolet elämästään muualla. Miltä tuntuu, kun ei oikein osaa vastata kysymykseen "mitä Suomessa syödään" tai kun sanotaan ettei sinua voi palella koska olet Suomesta. Miten oma äitiys pitää sopeuttaa ranskalaiseen malliin, kuitenkin samalla pitäen kiinni omista käsityksistään. 

Olen lukenut paljon Ranska-aiheisia tietokirjoja mutta jokaisella tekijällä on aina oma näkökulmansa ja sitä myöten aina myös uutta asiaa kerrottavaksi. Poutasen kirjaa lukiessa tulee olo, että hämmästyttävän vähän on muuttunut 1990-luvun alun ja nykyhetken välillä. Iso ansio on myös siinä, että kirjassa ollaan tavallisessa arjessa eikä liikuta turistikohteissa. 

Byrokratia-osuus herätti muistoja ulkomaalaisesta puolisostani, jolle etenkin ajokortin uusiminen Suomessa oli helppoa. Jos hän olisi halunnut kotimaastaan uuden ajokortin, olisi pitänyt lähettää syntymätodistus ja nippu muita papereita, postitse tai faksilla tietenkin. Uusi ajokortti ei suinkaan olisi tullut postissa kotiin vaan se, kuten passi aikoinaan, olisi pitänyt hakea suurlähetystöstä Helsingistä. Jonne tietenkin pitää varata tapaamisaika arkipäivänä virka-aikaan, ja ensimmäinen vapaa aika olisi muutaman viikon päästä sen jälkeen kun ajokortin saapumisesta olisi ilmoitettu. Puoliso päätyi ottamaan suomalaisen ajokortin, meni henkilökorttinsa kanssa kaksi päivää myöhemmin konttoriin, sai tilapäisen ajoluvan heti mukaan ja uusi kortti tuli postissa alle kahdessa viikossa. Suomalaiselle on usein hämmentävää, miten monessa paikassa tarvitaan syntymätodistus ja kenties vielä vanhempienkin syntymätodistukset, jotta saa asioitaan hoidettua.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 13, "kirjassa on syntymäpäivät". 

Kirja on luettu myös blogissa Ja kaikkea muuta.