torstai 21. lokakuuta 2021

Annette Hess: Tulkki

Kirja keskellä, sen vasemmalla puolella saksa - suomi -sanakirja ja oikealla puolella puolan kielen kielikurssi
Annette Hess: Tulkki
Saksankielinen alkuteos Deutsches Haus (2018)
Suomentanut Pirkko Roinila
WSOY 2020 
361 s. 





On vuosi 1963 Frankfurtissa. Toinen maailmansota on päättynyt jo jonkin aikaa sitten, ja ihmiset ovat jatkaneet elämää. Sota ei kuitenkaan ole unohtunut. On alkamassa oikeudenkäynti sotarikoksiin liittyen, ja Eva Bruhns päätyy oikeuteen puolan kielen tulkiksi. Hän näkee ja kuulee asioita, jotka järkyttävät hänen perusturvallisuuttaan vakavasti. Hän alkaa muistaa asioita lapsuudestaan ja tajuaa olleensa lähempänä kuin uskoikaan. Hän kyseenalaistaa niin itsensä, sisarensa kuin vanhempansa. Evan kihlattu näkee, mitä oikeudenkäynti tälle tekee, ja yrittää estää Evan työskentelyn. Eva ei kuitenkaan anna periksi, asia on hänelle tärkeä, ja mikäli mies ei tätä ymmärrä hän saa lähteä.

Sodan muistot ja kokemukset ovat arpeuttaneet ihmisiä, eikä asioista ole kodeissa puhuttu avoimesti. Niin Eva kuin kihlattu Jürgen joutuvat kohtaamaan palasia vanhempiensa menneisyydestä. Kaikkia asioita ei voi unohtaa vaikka haluaisi, eivätkä menneisyyden haamut lepää rauhassa. Vaikka asioita ei paljastu paljoa, ne vähätkin riittävät repimään Evan hajalle.

Eva tulkkasi kysymyksen. Vastauksen sijasta Anna Masur alkoi kääriä väljän, harmaan jakkupukunsa hihaa ja kiskoi sen jälkeen vaalean puseronhihan ylös. Samalla hän taivutti kyynärvarttaan Evaa kohti, niin että tämä saattoi erottaa numeron ja tulkata sen. Jo siinä vaiheessa, kun lukusarja ilmestyi numero numerolta hihan kätköistä, Evan valtasi suunnattoman voimakas tunne, joka kumpusi vatsan perukoilta: Tuon minä olen nähnyt ennenkin. Minä olen jo kerran kokenut tämän hetken. Taas yksi déjà vu. Mutta tällä kertaa se ei haihtunut. Päinvastoin - se voimistui. Kun Eva alkoi luetella numeroita saksaksi, hän kutistui kuin Liisa, joka puraisi taikasientä siinä lastenkirjassa, jonka hän ja Stefan olivat jättäneet pian kesken, koska kumpikaan ei pitänyt siitä. Evasta tuli pikkutyttö, ja hänen vieressään seisoi valkotakkinen mies, joka kääri hihansa ylös ja näytti hänelle numeroa kyynärvarressaan. Mies puhui pikku Evalle ystävällisesti. Eva istui pyörivässä tuolissa. Ilmassa oli saippuaa ja palaneiden hiusten haju. Valkotakkinen mies luetteli numerot. 24981. Eva näki hänen suunsa, rusehtavat hampaat, pienen parran, huulet, jotka muotoilivat sanoja. Puolaksi. Hän näkin kristallinkirkkaasti ja ilman epäilyksen häivääkään miehen seisovan edessään. Yhtäkkiä hänen vasemman korvansa yläpuolella tuntui sellainen kipu, että hänen teki mieli huutaa, ja samalla hän tiesi: se oli tapahtunut oikeasti. ”Tyttö kulta? Ettekö voi hyvin?” joku kysyi hiljaisella äänellä. Eva palasi todellisuuteen vasta, kun Anna Masur laski kätensä kevyesti hänen kyynärvarrelleen. Eva kohtasi kysyvän katseen, joka oli täynnä surumielistä ystävyyttä. Silloin myös tuomari puuttui puheeseen: ”Haluatteko pitää tauon, neiti Bruhns?” Eva katsoi Davidiin, joka oli noussut puoliksi seisomaan, huolissaan ha kärsimättömänä, ikään kuin olisi odottanut hänen pyörtyvän millä hetkellä tahansa. Mutta Eva ryhdistäytyi ja sanoi mikrofoniin: ”Kiitos. Kaikki kunnossa.” Hän alkoi tulkata Annan todistajanlausuntoa.

Epäröin tarttua kirjaan, ajattelin että jaksanko taas yhtä natsiaikaan liittyvää kirjaa, jaksanko taas käydä läpi Auschwitzin kauheuksien raportointia. Hess on käyttänyt lähteenä oikeita dokumentteja oikeudenkäynnistä, ja käyttänyt joitain suoria sitaatteja. Oikeudenkäynti on kuitenkin sen verran pienessä osassa, että lukeminen ei ole liian raskasta. Lisäksi osa oikeussalin tapahtumista liittyy esimerkiksi henkilöiden kuvaamiseen ja Evan tulkkaustyöhön, jolloin syyttäjän, syytettyjen ja puolustusasianajajien puheenvuorot jäävät maltillisen mittaisiksi. Mielestäni on hyvä, että Hess ei vyörytä lukijan päälle satoja sivuja kauheuksia, vaan painopiste on Evassa, hänen ajatuksissaan ja tunteissaan. Tarina pysyy inhimillisenä, eikä lukemisesta jää paha olo.

Mietin lukiessa, että nyt, 50 vuotta tarinan aikaa myöhemmin, monissa perheissä sota-aikaa käydään yhä läpi. Jatkuvasti ilmestyy uusia kirjoja, joissa kirjoittaja kertoo isovanhempansa, naapurinsa tai jonkun muun tarinan. Sodan kokeneita ei ole enää paljoa hengissä, joten muistojen tallentamisella on kiire. Hessin kirja pohjautuu todellisiin dokumentteihin, mutta on selkeästi fiktiota. Sekä parin vuosikymmenen aikaviive että päähenkilön ammatti tulkkina ovat hyviä ratkaisuja. Evan kosketus sota-aikaan on tapahtunut lapsena, eli se on hänelle alkuun etäinen asia, hiipien kuitenkin yhä lähemmäs. Tarinassa oikeudenkäynti tuo esiin, että syyllisiä on etsitty, syytetty ja tuomittu vielä pitkään aktuaalisten tapahtumien jälkeen. Samalla se laittaa sekä Evan että lukijan pohtimaan, miten uhrit, syytetyt, mutta myös tavalliset rivikansalaiset ovat pystyneet jatkamaan elämää kaiken tapahtuneen jälkeen. Pitääkö jälkipolvien tuntea syyllisyyttä vanhempien ja isovanhempien teoista? Millaista elämä on sen jälkeen, kun on ainoana perheestään jäljellä?

Hess tuo tulkillaan genren fiktiivisiin kirjoihin yhden erilaisen näkökulman, ja onnistuneen sellaisen. 

Tulkki on luettu myös esimerkiksi blogeissa Leena Lumi, Kirjojen kuisketta ja Annelin lukuvinkit.

torstai 14. lokakuuta 2021

Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää

 

Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää

Ranskankielinen alkuteos La vraie vie (2018)

Suomentanut Saara Pääkkönen

WSOY 2021

189 s.



Mietin, oliko meillä koskaan ollut yhtään onnellista hetkeä yhdessä.

Huh, nyt käsiin osui hurja kirja! Takakansiteksti vihjaa, että ikäviä asioita on luvassa, mutta silti sisältö yllätti minut todella. Alusta asti kuviossa on perheväkivaltaa, joka pahenee koko ajan. Perheen isä on fyysisesti isokokoinen ja psyykkisesti hallitseva hahmo, joka usein etsii etsimällä syitä pahoinpidellä vaimoaan. Nimetön päähenkilö on tyttö, joka ajattelee äitiään tahdottomana amebana. Tyttö ihmettelee, miten vanhemmat ovat koskaan päätyneet yhteen. Isä katsoo televisiota ja juo viskiä, äiti hoitaa vuohia. Pikkuveli Gilles on tarinan alussa niin normaali, kuin väkivaltaisen kodin lapsi saattaa olla. Mutta kun hän näkee kauhean onnettomuuden, hän muuttuu ilottomaksi, tunteettomaksi. Vuosien kuluessa Gilles alkaa vaikuttaa yhä häiriintyneemmältä. Tyttö puolestaan keskittyy kouluun, etenkin luonnontieteisiin. Hän haluaa kehittää romuautosta koneen, jolla voi Paluu tulevaisuuteen -elokuvan tyyliin matkustaa ajassa. Hän haluaa palata aikaan ennen onnettomuutta, hän haluaa saada veljensä takaisin ennen kuin tämä katoaa häneltä kokonaan. 

"No mitä?"
Valahdin hervottomaksi. Isä tiiraili minua olohuoneen oviaukosta. Katsoin häneen. Ruumiini muuttui suureksi verilammikoksi, joka ryöppysi putouksena portaita alas. Jäljelle jäi vain kaksi lattialle pudonnutta alastonta silmämunaa, jotka katsoivat isään. Yhtäkkiä käsitin, miltä äidistä täytyi tuntua kun isän raivo yltyi. Yhtäkkiä käsitin, millaista on olla ameba. Olisin tuhat kertaa mieluummin ollut ameba kuin kärsinyt kohtalon, jota isä minulle kaavaili. Suustani ei tullut äännähdystäkään. Eiväthän verilammikot puhu. 

Tämä on kirja, joka vetää aika lailla sanattomaksi. Koska sivuja on vajaat pari sataa, tunnelma kiristyy kiivaaseen tahtiin eikä lukijalla ole yhtään aikaa hengähtää. Toisaalta haluaa lukea nopeasti eteenpäin päästäkseen loppuun, saadakseen selville miten perheen käy. Toisaalta pelottaa lukea, kun ei yhtään osaa kuvitella mitä vielä on tulossa. 

Perheellä ei ole yhteisiä ilon hetkiä, mutta tytöllä sentään jotain. Hän on erittäin hyvä luonnontieteissä, ja opiskelee - isältä salaa tietenkin - professorin luona edistyneenpää fysiikkaa. Se on hänelle helppoa, ja hän uskoo pystyvänsä rakentamaan aikakoneen. Teini-ikään tultuaan hän alkaa kiinnostua naapurin miehestä, ja saa tältä vastakaikua. Hän pääsee oikeastaan päivittäin tilanteisiin, joissa kotiasiat voi unohtaa hetkeksi ja tulevaisuus näyttää mahdolliselta. 

Kansiliepeestä luin, että kirjasta on tekeillä elokuva. Nyt tuntuu siltä, että en halua nähdä sitä. Oikeaa elämää on syvästi järkyttävä tarina, jonka visualisoimista en kaipaa sen enempää kuin mitä lukiessa päässäni näin. 

Vaikka tarina on karu, lukemisesta jäi myös olo että jestas, onpa hyvä kirja! Ajattelin ottaa tämän mukaan lukiolaisten kirjavinkkauksiin, ehkä myös yläkouluun. Yhtä karuja mutta vaikuttavia lukukokemuksia ovat tarjonneet esimerkiksi Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo sekä Sergio Augusto Sánchezin Sade piiskaa asfalttia.

Löysin kirjasta postaukset blogeista Annelin lukuvinkitLukutuulia ja Kirja vieköön


keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä

 

Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä

Kuvittanut Johanna Ahopelto

Tuukka Ahopelto 2021

104 s.

Kirjailijalta saatu arvostelukappale



Olin juuri lukenut Ankin kirjablogista postauksen Tuukka Ahopellon omakustanteesta Roiskeita ajan taustapeilissä ja ajatellut, että kirja vaikuttaa kiinnostavalta, niin eikös sähköpostissani odottanut viesti kirjailijalta. Sain kirjan jokunen viikko sitten, ja olen sitä lueskellut vähän kerrassaan. Sivuja on vain 104, joten periaatteessa kirjan olisi voinut ahmaista kerralla, jotenkin kuitenkin koin itselleni sopivammaksi lukea muutaman kertomuksen / kuvauksen kerrallaan. 

Ahopelto kirjoittaa havaintoja arkisista asioista ja tilanteista, tunnelma on rauhallinen ja tekstin parissa on helppo viipyä. Muutamat kuvaukset ovat liiankin rauhallisia, olisin kaivannut niihin jotain yllättävää, jotain millä ne erottuisivat joukosta. Kieltä olisi voinut paikoin tiivistää, ehkä jättämällä pois osan sellaisista sanoista kuin tosin, vain, näin ollen, sentään. Toisaalta on tilanteita kuten Mies nro 12, jossa lukija riemastuu että kuinka jonottamisesta voi kirjoittaa näin kiinnostavasti. Jaettu ykkössuosikkini edellä mainitun kanssa on Kaatopaikalla, jossa tavaroiden kierrättäminen menee varsin jännittäväksi. Siihen olisin halunnut toisenlaisen lopun, voi niin toivoin että henkilö olisi tehnyt toisin. No, aina ei saa mitä haluaa ja sen kanssa minun on nyt vaan elettävä :) 

Ahkio vetäjineen liukuu hitaasti ylös tien varteen, ja minä jään katselemaan perään. Tunne on jollain lailla helpottunut, mutta samalla surullinen. Painan ulko-oven kiinni, niin kiinni kuin sen saa menemään, ja lähden laahustamaan autolleni päin. Paluumatka on helpompi, tämän tunnin aikana kun tätä tietä ovat luultavasti tallanneet useammat ihmiset kuin vuosiin. 

(Lumisen torpan maustekaappi)

Sisälle päästyäni ja hyllyjen välissä pyöriessäni katseeni osuu riviin kuvitettuja wc-paperirullia, yhdessä on kuvituksena punaisia sydämiä.

Rullallinen rakkautta. Punaisen sydämet rakkauden symboleina puhtaan valkealla taustalla, odottavat vain tulevansa hierotuksi vasten vaihtuvia persereikiä ja päätyvänsä huuhdottuina kaupungin viemäreihin. Niin oli käydä minullekin, mutta saatoin nyt täpärästi välttää viemärit.

(Rullallinen rakkautta)

Kirja koostuu kahdestakymmenestä kertomuksesta / luvusta / mininovellista / millä ikinä nimellä niitä haluaa kutsua, joissa ollaan yhdessä tilanteessa, mutta joissa kuitenkin käsitellään henkilön elämää tai yhteiskuntaa laajemminkin. Uutta lukua aloittaessa lukija ei koskaan tiedä, missä hän on muutaman sivun päästä. Yksittäiset hetket laajenevat kokoaan isommiksi, herätellen lukijaa pohtimaan asioita. Tunnelma on usein melankolinen mutta ei toivoton.

Niin, taivas on hiljentynyt. Joskus lintuparvien värähtelevää tanssia pääsi ihastelemaan jopa useita kertoja päivässä, mutta hiljalleen taivaiden tanssikerrat ja parvet harvenivat, kunnes lopulta katosivat lähes kokonaan. Ennen tiluksillani pyrähtelivät lentoon kymmenet kirjekyyhkyset, ja niiden kujerrus kantautui kauas. Nyt lakka on autioitunut. Päivän rutiinina kuitenkin kierrän kadonneiden kyyhkysten asuinsijat. Olen määrätietoisesti päättänyt pitää ne kunnossa, siitä huolimatta, että viimeinenkin lintu katosi jo monta aikaa sitten. Kunnostustyöt eivät tietenkään aivan päivittäisiä toimia vaadi, kun eivät linnut täällä ole sotkemassakaan.

(Hiljaisen taivaan tuijottaja)

maanantai 4. lokakuuta 2021

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

 

Kirjan kansikuva liitetty osaksi jäätiköstä otettua valokuvaa
Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Kansi Tuuli Juusela

Otava 2021

314 s.



Ilmastonmuutos on ollut aiheena jonkin verran myös kaunokirjallisuudessa, usein niin että tapahtumia on kuvattu sen jälkeen kun maailmaa on kohdannut kauhea tulva tai kuivuus tai muu katastrofi. Inkeri Markkula lähestyy aihetta hienovaraisesti, kuitenkin niin että teema on vahvasti esillä pitkin matkaa. 

Unni on jäätikkötutkija, joka tekee mittauksia Baffininsaaren Penny-jäätiköllä. Joka vuosi jäätä sulaa enemmän kuin mitä sitä muodostuu, ja Unni haluaa selvittää sulamisnopeuden. Keltaiset kumiankat putoavat jääkaivoihin kulkeakseen sulamisvesien mukana ja kertoakseen myöhemmin Unnille, mitä jäätiköllä on meneillään. Tutkimuksen ohessa Unni pyrkii selvittämään, mitä tapahtui Jonille, jonka kanssa hän vietti edellisvuonna saarella lyhyen aikaa. 

Toisaalla seurataan Jonia ja hänen elämänsä kipupisteitä. Adoptoituna hän on ollut epätietoinen biologisten vanhempiensa kohtalosta. Kun hänelle koittaa mahdollisuus matkustaa vanhempiensa jäljille, hän ei ole varma uskaltaako kohdata totuuden.

Tarinaa seurataan myös muutaman muun henkilön kautta, joilla jokaisella on omat kipeät kokemuksensa. 1960- ja 1970-luvun taite ei ole onnellista aikaa Grönlannin alkuperäiskansalle, ja silloin tapahtuneet asiat kulkevat varjona tarinan nykyhetkeen asti. 

"Tahdon tutkia sellaista mikä katoaa", vastasin.
"Miksi?"
"Koska aikaa on niin vähän. Ja meidän pitää saada talteen kaikki se tieto mitä jäätiköissä on. Ajattele, kaikki se lumi ja vesi joka jäätikön pinnalle sataa, puristuu osaksi jäätikköä, tallentuu sen kerroksiin. Ja jokainen kerros varastoi tietoa siitä minkälainen ilmasto sillä hetkellä oli, minkälaisia hiukkasia ilmakehässä lenteli, minkälaista kasvillisuus oli. Niitä kerroksia tutkimalla me voidaan lukea maailmaa jopa neljäsataa tuhatta vuotta taaksepäin."
"Neljäsataa tuhatta!" Jon hämmästyi.
Tunsin rinnassani ilon läikähdyksen. Olin tehnyt häneen vaikutuksen. 
"Mutta jonakin päivänä sitä ei enää ole", jatkoin. "Penny-jäätikkö ohenee joka kesä, ja vauhti vain kiihtyy. Jonakin päivänä, yhtenä lyhyenä hetkenä se mitä jäätiköstä on jäljellä humahtaa mereen ja satoja tuhansia vuosia historiaa hajoaa molekyyleiksi. Kun sitä miettii, tuntuu kaikki muu kovin merkityksettömältä."

Tarina on hurjan koskettava, siinä ihmiset kohtaavat paljon ja isoja vääryyksiä. On kiusaamista, yksinäisyyttä, juurilta irrottamista sekä niiden etsimistä, alkuperäiskansojen huonoa kohtelua, pakkosopeutumista valtaväestöön... Lisäksi on ympärillä väijyvä ilmastonmuutos. Onneksi mukana on kuitenkin rakkautta ja lämpöä, jotta tarina ei mene liian synkäksi.

Markkula on pohjoisen luonnon tutkija, ja asiantuntemus näkyy. Unnin jäätikkötutkimukset ja luonnon kokemat muutokset on kuvattu tarkasti ja kiinnostavasti. Kieli on kaunista ja elävää, lukiessa pystyin hyvin kuvittelemaan itseni mukaan niin railoon kuin lumen piiskaamalle kylätielle, junamatkalle pohjoiseen kuin jäätikölle maailman reunalle.

Hieno kirja, haikeansurullinen mutta tavattoman kaunis. Tämän lukeminen jättää pysyvän jäljen sydämeen ja mieleen. 

Maa joka ei koskaan sula on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Luetut.net.

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Turun kirjamessut 2021

 


Terveisiä Turusta! Olipa ihanaa päästä kirjamessuille, vaikka harmikseni olinkin siellä vain yhden päivän. 

Lähdimme puolisoni kanssa Turkuun perjantaina töiden jälkeen. Oli vähän pakko tulla illalla ja olla hotellissa yötä, sillä Tampereelta ei tullut julkisia kulkuneuvoja lauantaina riittävän aikaisin, olisimme olleet Turussa vasta puoliltapäivin. Varasin siis yöpymisen hotelli Harrietiin, huone oli halpa ja ilman aamiaista mutta ajattelin että ei sen väliä, kun saavumme Turkuun iltakahdeksalta ja lähdemme aamulla. Saapuessamme hotelliin vastaanotossa ei ollut ketään, ohikulkija sanoi että siinä ei ollut ollut ketään koko päivänä. Luukun edessä oli kasa avaimia, mutta en tiennyt onko joku niistä meille, koska en ollut saanut hotellista viestiä, vain Bookingista varausvahvistuksen. Lähistöllä hengaili henkilö, joka osoittautui henkilökunnan jäseneksi. Näytin hänelle varausvahvistusta, mutta hän ei osannut sanoa tai tehdä muuta kuin soittaa jonnekin, puhuttuaan hetken hän antoi puhelimen minulle ja kerroin kuka olen ja millaisen huoneen olen varannut. Annettuani puhelimen takaisin siitä ilmeisesti loppui akku, sillä henkilö touhusi tovin etsien laturia, ja soitti sitten uudelleen. Sen jälkeen saimme avaimen. Olimme jo menossa huoneeseen kun henkilö vielä huuteli perään ulko-oven ovikoodia, sen kanssa oli myös vähän hakemista (koska hän oli ensimmäistä päivää töissä) joten kokeilimme koodin toimimista niin että toinen pysyi sisällä. Huone oli muuten siisti, mutta naulakossa roikkui pyyhe. En tutkinut oliko se käytetty, oletan niin, koska kaksi muuta pyyhettä oli taiteltu nätisti sängylle. Kylpyhuoneesta löytyi partahöylä, lähes tyhjä shampoopullo ja (eri merkkiä oleva) hoitoainepullo, joiden oletan olleen aiemman vieraan jäljiltä. Kylpyhuoneen kaksiosaisessa lampussa oli valo vain toisella puolella, eikä telkkarin kaukosäädinkään toiminut. Ei siis erityisen mieltäylentävä hotellivierailu, olinkin iloinen että viivymme vain yhden yön. Lähtiessä jätin avaimen luukun eteen, missä yhä oli kasa avaimia, en tiennyt minne se olisi kuulunut jättää sillä missään ei ollut ohjeita. 

Onneksi itse messuilla oli oikein miellyttävää! Saavuimme alueelle vähän ennen yhtätoista. Pääsimme tuskin alkuun kiertelyssä, kun pysähdyimme Nuorisokirjailijoiden osastolle seuraamaan Harri István Mäkeä, joka näytti miten vampyyreja piirretään. Aloituskuva tosin oli omakuva, ei vampyyri. Tämä oli sellainen ohjelmanumero, jota suomea osaamaton puolisoni pystyi myös seuraamaan niin, että välillä käänsin hänelle jotain. Oli hauska huomata, miten jo piirroksen ensimmäinen viiva ohjaa sitä johonkin suuntaan, ja kuinka pienillä eroavaisuuksilla voikin tulla isoja muutoksia lopputulokseen. 

Ensimmäisen pysähdyksen jälkeen kiersimme messualueen läpi, etsin samalla syntymäpäivälahjakirjaa kollegalleni, ja sellaisen löysinkin. Väkeä oli liikkeellä mukavan paljon, mutta kuitenkin sen verran hallitusti että käytävillä pystyi kulkemaan ja pöytien tarjontaa tutkimaan ilman pitkää jonotusta tai muiden tuuppimista. 

Iltapäivän puolella siirryimme toisen kerroksen Jukolaan, jossa oli esikoisdekkaripaneeli. Niina With haastatteli Tommi Laihoa, Saija Kuuselaa ja Mikko Kalajokea. Olen lukenut Kuuselan Katse-kirjan, mutta myös kaksi muuta kiinnostavat. Oli taas kerran kiinnostavaa kuulla siitä, miten kirjat syntyvät ja myös miten ne muokkautuvat matkalla. 


Jatkoimme perään Jukolassa esikoisromaanikeskustelun, jossa Koko Hubara (keskellä) ja Niillas Holmberg kertoivat romaaneistaan. Molemmilta on aiemmin julkaistu kirjoja, mutta ne eivät ole olleet romaaneja. Pidin siitä, että kuten dekkaripaneelissa, myös tässä kirjailijat saivat vastata kysymyksiin rauhassa, kiireettä. Kysymyksiä tosin olisi voinut tiivistää, nyt tuntui että haastattelija puhui tosi pitkästi. 

Seuraava pysähdys oli Agricola-lavalle kuuntelemaan Anni Kytömäkeä. Olen nähnyt hänen esiintyvän aiemminkin, mutta jotenkin koskaan ennen ei ole tullut esille, kuinka iso merkitys musiikilla ja etenkin pianon soitolla on hänen kirjoitusprosessissaan. Muutenkin keskustelu oli kiinnostavaa, etenkin se pointti että 1950-luvulla toive oli 6 lasta jokaiselle naiselle, ja nythän on menty siihen että sinua pidetään itsekkäänä naisena jos et synnytä uusia veronmaksajia. 

Myöhäisen lounaan jälkeen menimme Auditorioon kuuntelemaan elävää musiikkia. Total Cello Ensemble piti puolituntisen konsertin, ohjelmistossa oli niin Sibeliusta kuin leffamusaa ja Myrskyluodon Maijaa. Herkesin vähän kyynelehtimään välillä, oli niin ihana nähdä livemusaa piiiiitkästä aikaa. Ja tosi rentouttavaa pysähtyä kesken messuhälinää, olla välillä silmät kiinni ja huojua musiikin mukana.


Matka jatkui, ja osuimme sattumalta Tieto-lavan kulmille. Halusin jäädä kuuntelemaan Heidi Heralaa. Ammattiesiintyjän tunnistaa, kädet liikkuivat paljon ja muutenkin esiintyminen oli eläväisempää kuin kirjailijoilla. Ihan alusta asti en esitystä kuullut, mutta suurimman osan kuitenkin. Heralalla on Turku-historiaa, vaikka helsinkiläistynyt onkin. Ja iloitsee Everstinna-esityksestä, koska liian usein jo alle nelikymppiset naisnäyttelijät ovat vaarassa jäädä roolien ulkopuolelle. 

Lähdettyämme kohti messubussia huomasin pihalla kirjastoauton, tokihan siellä piti piipahtaa sisällä. Orivedellä oli kirjastoauto, mutta sen kulku lakkasi jo 1990-luvulla. Tampereen uuteen hienoon Kosmokseen en ole vielä tutustunut. Täällä emme olleet kauaa, koska sisälle tuli muutakin väkeä, näinpähän kuitenkin pitkästä aikaa miltä kirjastoautossa näyttää sisältä. 

Hetken aikaa hengailimme vielä rautatieaseman edustalla puistossa, sitten suuntasimme junalla kotiin. Onneksi reissu ei tarjonnut muita yllätyksiä kuin mitä hotellissa kohdattiin... 

Messuilta ostimme puolisoni kanssa molemmat kirjan, niistä toinen luettiin jo kotimatkalla ja sitä on selailtu toiseenkin kertaan. Arvaatte varmaan, kummasta on kyse :D


Sen verran protestoin Pocket-Mattia, että siinä oli sanonta "allit" kalliolle, eikö se kun joku jätetään jälkeen ole nalli kalliolle? Ja perseeseen ammutusta karhusta oli tullut siistitty versio "persuksiin"! Tai ehkä nämä ovat sitä, että eri puolilla Suomea sanotaan eri tavalla. Suurta hupia saatiin kumminkin, sekä kuvituksesta että sanonnoista. 

Kiitokset messuorganisaatiolle medialipusta, tulen taas ensi vuonna :) 




keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus

 

Kirja tuolin käsinojalla, taustalla sinivihreä verho

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus

Ranskankielinen alkuteos L’Énigme de la Chambre 622 (2020)

Suomentanut Kira Poutanen

Tammi 2020

648 s.

 


Joël Dicker on kirjoittanut vetävän ja ovelan romaanin, jossa lukija on pitkään epätietoinen monista asioista ja jossa yllätyksiä riittää loppuun asti. Tapahtumat kulkevat pääasiassa kahdessa tasossa, nykyhetken lisäksi ollaan ajassa 15 vuotta sitten. Silloin on tapahtunut asioita, jotka ovat joko jatkuneet tähän asti tai saaneet alkunsa tuolloin ja kehittyneet vuosien aikana huippuunsa. Loppua kohti vauhti kiihtyy, ja piipahduksia muillekin aikatasoille tapahtuu tuon tuosta.

Yksi päähenkilöistä on Joël-niminen kirjailija, joka saapuu Sveitsiin ja asettuu Plade de Verbier -hotellin huoneeseen 623. Pian hän huomaa, että viereinen huone on numeroltaan 621 B, sen vieressä on 621. Miksei huonetta 622 ole? Samassa hotellissa asuva Scarlett houkuttelee Jöelia mukaansa selvittämään, mistä on kyse. Eikö selvitystyöstä tulisikin hyvä kirja? Kaksikko pistäytyy tarinassa silloin tällöin, muutaman sivun kerrallaan, pohtimassa mitä he ovat saaneet selville, mitä puuttuu ja keneltä voisi saada tietoja.

Toinen päähenkilö on Macaire Ebezner, pankkiiri, joka on varma valinnastaan pankin seuraavaksi toimitusjohtajaksi. Kun hän kuulee, ettei valinta suinkaan ole varma, hän miettii mitä hän voi tehdä. Keneen pitäisi yrittää vaikuttaa ja miten, jotta paikka olisi hänen?

Tarinaa seurataan myös Macairen vaimon Anastasian sekä toisen pankkiirin, Levin näkökulmasta. Mukana on myös pankin johtokuntaa, poliiseja sekä luksushotellin henkilökuntaa ja vieraita. Se mikä alkoi 15 vuotta sitten, on päättyvä nyt - eikä kaikkien kannalta onnellisesti. Moni henkilö juonittelee, mutta ei lainkaan havaitse tulevansa itse vastaavien juonittelujen kohteeksi. Moni selkeän oloinen asia saa uusia käänteitä muuttuen aivan toisenlaisiksi kuin miltä aiemmin näytti. Ihmisten motiivit paljastuvat vähitellen kiepauttaen tarinaan aina uuden suunnan.  

”Miksi viimeinen Suurviikonloppu ja silloin tapahtunut murha kiinnostaa teitä?” vartija kysyi.
”Se on kirjailijan syytä”, Scarlett sanoi ja nyökkäsi minuun päin, ”hän valmistelee aiheesta kirjaa.”
”Sinuahan tämä juttu tuntuu eniten kiinnostavan”, minä huomautin.
”Mutta murhaa ei ole ratkaistu”, vartija muistutti.
”Niin juuri”; Scarlett sanoi. ”Haluamme saada selville, mitä tapahtui.”
”Myönnän, että se kiinnostaa minuakin. Juttu on painanut mieltäni kaikki nämä vuodet. Jään puolen vuoden kuluttua eläkkeelle, ja minusta tuntuu, että jotain on jäänyt tekemättä… Haluaisin kovasti käsittää, miten tähän päädyttiin. Työntekijän ei pitäisi puhua tällaisia. Älä vain laita nimeäni kirjaan, voin joutua vaikeuksiin!”
”Voin käyttää sinusta nimeä Vartija, jos sopii”, minä sanoin ja vedin pienen muistikirjani esiin kirjatakseni kertomuksen ylös.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Pidän siitä että tarina saa monenlaisia käänteitä, jotka tuntuvat samaan aikaan uskomattomilta ja loogisilta. Vaikka tavaraa on paljon, kokonaisuus on hallittu. Lukijana tunsin koko ajan pysyväni kärryillä siitä, keitä henkilöt ovat ja missä paikassa ja ajassa he milloinkin ovat. Pidän yllätyksellisyydestä, siitä kuinka ihmisistä paljastuu loppuun asti vielä uusia puolia. Pidän tarinan oveluudesta, eli siitä kuinka huijarit tulevat itse huijatuiksi, ja kuinka moni asia onkin lopulta eri lailla kuin mitä lukijana olin luullut. Hauska yksityiskohta on se, että vaikka alusta asti selvitetään murhaa, uhrin henkilöllisyys kerrotaan vasta monen sadan sivun jälkeen.

Jos jotain olisi saanut olla vähemmän, niin prameita ulkoisia puitteita ja Anastasian äidin kohkaamista tyttärien saattamisesta rikkaiden miesten vaimoiksi. Jossain kohtaa vähän puuduttaa, kun on täydellisesti istuvia vaatteita täydellisillä vartaloilla, taloudenhoitajia ja kokkeja ja autonkuljettajia, kaviaariaamiaisia ja samppanjajuhlia, kymmentä kieltä sujuvasti puhuva henkilö…

Muuten Huoneen 622 arvoitus on paketti minun makuuni. Se on viihdyttävä, yllättävä, hauskakin. Henkilöhahmot ovat samaan aikaan ihania ja ärsyttäviä, kuitenkin ärsytys on sen verran pientä että heille toivoo hyvää. On erityisen hauskaa lukea hahmojen päämäärätietoisesta etenemisestä kohti tavoitetta ja siitä, kuinka näppärästi he ohittavat tai raivaavat pois tielle osuvia esteitä. Jotka eivät siis aina olekaan esteitä, vaikka näyttävät siltä.

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tässä kaupungissa tuulee aina, Luetut.net ja Kirjaimia.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, ”kirjan nimessä on numero”. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 6, ”kirja kertoo rakkaudesta” tai 37, ”kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa”.

Kirja joka maasta -projektini saa Sveitsin.

sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa

 

Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa

Ruotsinkielinen alkuteos Som en fjäder i vinden (2021)

Käsikirjoituksesta suomentanut Tuula Kojo

Otava 2021

316 s.



Viola ja Lilly ovat naapurit ja parhaat ystävät. Jo lapsuudessa 1940-luvulla heillä on hyvin erilaiset elämäntilanteet, mutta se ei ole ystävyyden este. Viola on ainoa lapsi, kun taas Lillyllä sisaruksia riittää. Violan kotona syödään lihaa ja leivotaan pullaa, Lillyn kotona puutetta on lähes kaikesta. Lillyllä on vastuuta pikkusisarusten vahtimisessa ja muissa kotitöissä, kun taas Viola voi vapaammin mennä ja tulla. Tytöt ovat kuitenkin yhdessä kaiken mahdollisen ajan. Nuoruusvuosina väleihin tulee pieniä säröjä, mutta silti he ovat aina toistensa tukena. Kunnes Lilly yhtäkkiä lähtee, eikä Viola kuule hänestä vuosikymmeniin. Eräänä elokuisena päivänä puhelin kuitenkin soi, ja puhelinsoitosta alkaa matka ystävysten elämäntarinoiden viimeisiinkin salaisuuksiin.

Hän tönäisee syrjään laatikon, jossa lehtileikkeet ovat. Siitä on jo kauan kun hän viimeksi pani siihen jotain uutta. Hän vain lakkasi etsimästä ja lukemasta, Lillyn tekemiset eivät enää kiinnostaneet häntä. Eivätkä ehkä lehdistöäkään. Jos nykyisin jossain ilmestyykin jokunen kuva, se liittyy vain ilkeään juoruun. Kuvissa Lillyllä on usein aurinkolasit silmillä. Hän on arka eikä ilmeisesti uskalla enää kohdata maailman katsetta.

Ennen vanhaan Lillyn kauniit ruskeat silmät säihkyivät aina. Ne uhkuivat metkuja ja elämäniloa. Niitä Viola ei ole nähnyt vuosiin. Hän miettii, miltä ne mahtavat nykyisin näyttää. Onko silmäkulmissa ryppyjä, kuten hänellä itsellään? Roikkuvatko silmäluomet vai onko Lilly käynyt leikkauttamassa ne, kuten niin moni on tehnyt?

Ei varmaan, niin turhamainen Lilly ei koskaan ollut. Viola ei ainakaan muista sellaista. Mutta ehkä Lillystä tuli turhamainen, elämä muuttaa ihmisiä. Pahasta voi tulla hyvä, iloisesta surullinen, kauniista ruma. Ihminen pysyy harvoin entisellään.

Nykyhetki on 12.8.2019, menneisyys on aina myös 12.8. mutta vuosiluku vaihtuu. Tuo elokuun päivä on Lillyn äidin kuolinpäivä, se on kuolemapäivä mutta myös Lillyn nuorimman veljen Sturen syntymäpäivä. Mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä enemmän päivä on ilon päivä, vaikka äiti aina onkin muistoissa. 

Kun Lillyn ja Violan tiet ovat eronneet, heidän elämänsä jatkavat hyvin erilaisina. Lilly on menestyvä laulaja, mutta kovin kylmä ja yksinäinen. Viola on lämmin perheenäiti. Lilly alkaa jo unohtaa elokuun kahdennentoista, eikä sillä ole Violallekaan enää suurta merkitystä.

Tapahtumia seurataan enimmäkseen Violan näkökulmasta, mutta välillä myös Lillyn, onneksi. Saadaan lukea 1940- ja 50-lukujen lapsuudesta ja nuoruudesta, 1960-luvun aikuisuudesta, 2010-luvun vanhuudesta. Yhteiskunnalliset olot, ilmapiiri ja muutokset kulkevat kuin huomaamatta osana tyttöjen, naisten tarinaa. Kaikkiin tilanteisiin ei ole helppo sopeutua, ja uhrauksia on vaadittu niin monelta ihmiseltä. Vastoinkäymisistä huolimatta elämä ei ole ollut pelkästään kurjaa, vaan iloa on riittänyt. Myöhempiä vuosikymmeniä kuorruttaa yksinäisyys ja kaipaus, kuitenkin niin että tarinan lämpö säilyy.

Tapahtumien kulku on varsin ennalta-arvattava, samoin kuin eräs suuri salaisuus. Kerronta on kuitenkin vetävää ja eloisaa, joten minua ei ennalta-arvattavuus haitannut. Mielestäni tuo on erittäin hyvä ratkaisu, että tarina etenee tiettynä päivänä eri vuosina. Maltilliseen sivumäärään on saatu mahdutettua sekä Violan että Lillyn elämänkaari ilman että lukija hautautuisi tapahtumavyöryn alle. Lundberg näyttää, että monista tärkeistä ja isoista asioista on mahdollista kertoa tiiviisti tai viitteenomaisesti, silti niin että kaikki olennainen on mukana.

Kuin höyhen tuulessa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kaksi sivullista, LM-Mummin kirjastossa ja Kirjamuuri.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirjassa liikutaan ajassa". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 11, "kirja kertoo köyhyydestä" ja 21, "kirja liittyy johonkin vuodenaikaan".