Uketsu: Strange Pictures

 

Uketsu: Strange Pictures

Japaninkielinen alkuteos HENNA E (2022)

Englanniksi kääntänyt Jim Rion 

Pushkin Press 2025

238 s. 

Neljä kertomusta, neljän henkilön piirtämiä kuvia. Aluksi kuvat näyttävät tavallisilta, mutta kun joku kertomuksen hahmoista alkaa tutkia niitä tarkemmin niin niistä alkaa paljastua mitä oudoimpia asioita. Hyvin häiritseviä. Usein kuvien tulkitseminen kestää pitkään, pahimmillaan jopa vuosia. Kuvien vihjeitä tulkitsemalla tarinoiden hahmot pääsevät kuolemantapausten jäljille. 

Jokainen kertomus on oma tarinansa, mutta niissä on lanka joka sitoo ne toisiinsa. Vaikka aikajana on pitkä ja kertomukset keskenään hyvinkin erilaisia, kuviosta muodostuu lopulta selkeä. 

She compared her picture and Yuta's and noticed a small difference. 

The black and grey crayon weren't smudged in Yuta's picture. 

The section that had been scribbled out in grey still had clean black lines. The grey scribbles were so forceful that any lines underneath it should certainly have been smudged and smeared. Why were the lines so clean? 

Ms Haruoka sat deep in her thought for a time, then suddenly arrived at the very simple answer. 

'Of course. He must have drawn the building afterwards.'

Yuta hadn's scribbled out any part of the apartment building in grey. First, he had scribbled out a section of paper, and then drawn the building over it. The black lines went over the grey. That explained the lack of smearing. But then...

'Why did he do it at all?'

Huu, tämä oli kyllä todella jännittävää luettavaa! Vaikka lukija tietää tiettyjen hahmojen kuolleen, on silti todella koukuttavaa lukea tapahtumien taustojen selviämistä vähän kerrassaan, joskus äärimmäisin pienin askelin. Piirustuksia tulkitsevat hahmot ovat välillä turhautuneita, kunnes he saavat yhä uudelleen oivalluksia jotka vievät selvitystyötä eteenpäin. Piirustuksista paljastuu asioita, jotka yllättävät kerta toisensa jälkeen niin henkilöhahmot kuin lukijan. 

Japanilainen kulttuuri jää vähälle huomiolle, niin paljon keskitytään tulkitsemaan piirustuksia ja pähkäilemään mitä on tapahtunut tai mitä olisi voinut tapahtua. Joitakin yksittäisiä tilanteita ja lauseita on, mutta hiukan enemmän olisi voinut olla ilman jännitteen särkymistä. 

Kirja on tulossa suomeksi kesällä nimellä Outoja kuvia, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen. Laitoin kirjastovaraukseen Uketsun toisen kirjan, joka on englanniksi nimeltään Strange Houses. Todennäköisesti luen myös kolmannen nimeltä Strange Buildings. Ehdottomasti virkistävää että tämä suomennetaan, on vähän erilaista kuin viime vuosina ilmestyneet kahvilat ja valokuvaamot ja kirjakaupat ja mitä niitä nyt onkaan.

Naurattaa Uketsun kirjojen alkuperäiset nimet, olen Henna ja ennen naimisiinmenoani sukunimeni alkoi e-kirjaimella :D Muut englanniksi käännetyt ovat kirjastotietokannan mukaan japaniksi Henna ie ja Henna ie 2. Tosin googlaamalla löysin englanninkielisiä sivuja joissa tämä oli nimellä Hennae tai Hen na e. Itse kirjoitin isolla, koska niin se on kirjaan painettu. 

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen", kirjastotietokannan mukaan on sekä jännitystä että kauhua. Vuoden 2025 Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 37, "kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä". Lisäksi laitan Kirja joka maasta -haasteeseeni Japanin, kas että sitä ei siellä vielä ollut. 

José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria

 

José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria 

Alkuteos Teoria geral do esquecimento (2012)

Suomentanut Arto Rintala

Aporia 2024

187 s. 

Portugalilainen Ludovica Fernandes Mano muuttaa 1970-luvulla sisarensa ja tämän miehen kanssa Angolan Luandaan. Ludo pelkää avaria paikkoja, eikä sisar voi jättää häntä yksin heidän vanhempiensa kuoltua. Kun sisar puolisoineen katoaa, Ludo ymmärtää nopeasti olevansa asunnossa ehkä vuosikymmeniä, seuranaan vain albiinokoira Haamu. Hän ei jää toimettomaksi vaan tarkistaa ruokakomeron tilanteen. Se on hyvä, sillä lähes kaikki kerrostalossa asuneet naapurit ovat muuttaneet levottomuuksien takia pois ja jättäneet Ludolle, Odetelle ja Orlandolle ylimääräiset ruokansa ja juomansa. Ludo myös hävittää kattoterassilta kukat ja istuttaa tilalle hyötykasveja. Kun vedentulo katkeaa, hän kerää sadevettä. 

Vuosien varrella yhteiskunnallinen tilanne elää mutta Ludolla ei juuri mikään muutu ennen kuin hän on ollut eristyksissä liki 30 vuotta. Kun kaikki näyttää päättyvän ikävästi, pelastus saapuu ikkunasta pienen Sabalu-pojan muodossa. Eikä mene kauaa kun ovella on ihmisiä. Niin vain Ludon ja ulkomaailman tiet risteävät vielä uudelleen. 

Taivaan kohtaaminen oli ollut Ludovicalle aina vaikeaa. Avaran paikan kammo oli vaivannut häntä jo lapsena. Ulos astuessaan hän oli tuntenut itsensä hauraaksi ja haavoittuvaiseksi kuin kilpikonna, jolta oli revitty kilpi. Pikkuisena - kuuden, seitsemän ikäisenä - hän oli kieltäytynyt lähtemästä kouluun ilman valtavaa mustaa sateenvarjoaan, oli sää mikä tahansa. 

(...)

Eristäytymisensä ensimmäisten kuukausien aikana Ludo meni harvoin terassille vailla sateenvarjonsa suojaa. Myöhemmin, päästäkseen liikkumaan vapaammin, hän vaihtoi varjon pitkänmalliseen pahvilaatikkoon, johon oli tehty reiät ylös silmiä ja sivuille käsiä varten. Laatikon turvin hän saattoi työskennellä kasvimaallaan - kylvää, poimia, kitkeä rikkaruohoja. Toisinaan hän piti pienen lepotauon, nojaillen terassin parrasmuuriin, katsellen kiukkuisesti vajonnutta kaupunkia alapuolellaan. Jonkin samankorkuisen talon yläkerroksista katsottuna terassilla hyöri harva se päivä pahvilaatikko, joka puuhiensa lomassa piti pieniä miettimistaukoja ja työnsä tehtyään katosi takaisin rakennuksen suojiin. 

Olipa aikamoinen lukukokemus! Ludon eristäytyminen saattaisi tuntua klaustrofobiselta, etenkin sen jälkeen kun hän rakentaa tiilimuurin oven eteen erottaakseen asunnon muusta rakennuksesta. Vaan ei tunnu, koska hän liikkuu usein terassilla avaran taivaan alla. Välillä tarina vie muutamien muiden ihmisten elämänkohtaloihin sitoakseen heidät myöhemmin Ludoon. Lukija voi kokea löytämisen riemua niin kirjekyyhkyn kuin ihmisten ilmestyessä kuvioihin uudelleen erilaisessa roolissa kuin edellisellä kerralla. 

Angolaa ei kuvata paljoa, mikä on toisaalta harmi, toisaalta ei. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Mutta tietysti koska Ludo on päähenkilö niin hän ei kuljeta lukijaa paikalliseen arkielämään ja tapoihin.  Levottomuudet ja väkivalta tulevat esiin muiden henkilöhahmojen myötä. Koska sivuja on vain 187, sekin rajaa mitä ja kuinka paljon kutakin mahtuu mukaan. Sisällissota kesti 27 vuotta, joten arki oli todennäköisesti väkivallan sävyttämää. Onkin hyvä, että väkivaltakuvaukset ovat lyhyitä ja usein pelkkiä välähdyksiä. Näin ollen lukeminen ei ole liian raskasta tai ahdistavaa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Raijan kirjareppu sekä Kirjaluotsi.  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 34, "kirjassa mennään piiloon". Tätä tekee useampikin hahmo.  Vuosi Afrikassa -haasteeni vei minut olisiko se nyt Lounais-Afrikkaan? Mantereen alimpaan kolmannekseen ja sen länsiosaan. Kirja joka maasta -haasteeseeni ruksitan Angolan. 

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

 

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

Englanninkielinen alkuteos The No 1 Ladies' Detective Agency (1998)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää 

Otava 2003

302 s.

Uskokaa pois, en ole koskaan aiemmin lukenut McCall Smithin kehuttua Mma Ramotswe -sarjaa! Sitäpä hauskempaa on, että nyt kun luin ensimmäisen niin vielä on monta monituista osaa jäljellä. 

Precious Ramotswe perii edesmenneeltä isältään karjaa. Hän myy sen pois ja perustaa etsivätoimiston. Botswanassa ei ole ennestään yhtään naisetsivää, mutta tomera Mma Ramotswe ei anna sen haitata. Hän uskoo kykyihinsä. Hiljaiseloa ei kestä kauaa, ennen kuin hän saa ensimmäisen juttunsa, jonkin aikaa sen jälkeen toisen ja sitten yhä useamman. Kerta toisensa jälkeen hän osoittautuu sekä nokkelaksi että ovelaksi, puhumattakaan pelottomuudesta. Hän on kuitenkin myös ymmärtäväinen, eikä ilmoita kaikkia rikkomuksia poliisille. Inhimillisyys on tärkeää, ja jos pahis ei vielä ole paatunut niin hän saa tilaisuuden parantaa tapansa. 

Mma Ramotswella oli etsivätoimisto Afrikassa, Kgale Hillin juurella. Tällainen oli sen omaisuus: pieni valkoinen pakettiauto, kaksi kirjoituspöytää, kaksi tuolia, puhelin ja vanha kirjoituskone. Lisäksi toimistolla oli teekannu, jossa Mma Ramotswe - Botswanan ainoa naispuolinen yksityisetsivä -  teki rooibosteetä. Ja kolme mukia - yksi hänelle, yksi sihteerille ja yksi asiakkaalle. Eihän etsivätoimisto oikeastaan muuta tarvitse. Etsivän työ perustuu älyyn ja vaistoon, ja niitä Mma Ramotswella oli yllin kyllin. Niitä tosin ei voinut luetella inventaariossa muun omaisuuden mukana.

(...)

Jos meni Kalahariin, saattoi kuulla yöllä leijonia. Sillä leijonia siellä tosiaan yhä oli, noilla avarilla mailla, ja kun pimeässä kuuli niiden korahtelevat yskähdykset ja urahtelun, niiden tiesi olevan lähellä. Hän oli ollut siellä kerran, nuorena tyttönä, kun hän oli mennyt erään ystävänsä kanssa käymään syrjäiselle karjatilalle. He olivat olleet syvällä Kalaharissa, niin kaukana että karja oli hädin tuskin tullut siellä toimeen, ja hän oli saanut tuntea, kuinka yksinäistä on olla maassa, jossa ei ole ihmisiä lainkaan. Se oli pelkistettyä Botswanaa; se oli hänen maansa syvin olemus. 

Tämä oli monella tapaa yllättävä lukukokemus. En osannut ollenkaan odottaa, että Mma Ramotswe selvittää monta lyhyttä juttua eikä yhtä pitkää. Jotkut tapaukset selviävät parin sivun aikana. Isä-Ramotswen historiaa kerrotaan lähes yhtä paljon kuin tyttären historiaa, tuntuu kuin Mman elämä käytäisiin läpi pikakelauksella. Palataankohaan siihen sarjan myöhemmissä osissa, vai keskitytäänkö niissä nykyhetkeen? Yllätyin myös siitä, kuinka hauska kirja oli. Mma Ramotswe on kuten sanottua nokkela selviytymään hankalistakin tilanteista, ja lisäksi hän tuntee mitä yllättävämpiä ihmisiä joilta saa apua aina tarvitessaan. 

Vuosi Afrikassa -haaste varmasti tulee sisältämään monia rankkoja lukukokemuksia, joten tällainen hiukan keveämpi oli kiva. Saa nähdä raaistuvatko rikokset jatkossa. Nyt oli muun muassa petoksia ja isä joka epäilee tyttären tapailevan jotakuta poikaa, toki myös yksi hurja noitatohtoritapaus. 

Kirja joka maasta -haasteeseeni tulee Botswana. 

Pitkän sarjan avausosa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin avain, Kirjahullun päiväkirja ja Kirjahamsterin lukuvinkit. 

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

 

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

Ranskankielinen alkuteos Allah n'est pas obligé (2000)

Suomentanut Marjatta Ecaré 

Tammi 2002

202 s.

Norsunluurannikolla syntynyt, nuorena orvoksi jäänyt Birahima ajautuu lapsisotilaaksi ja taistelee Liberiassa ja lopussa myös Sierra Leonessa useankin eri johtajan joukoissa. Hän kuvaa näkemäänsä ja kokemaansa suorastaan lakonisesti. Hänellä on mukanaan neljä sanakirjaa, ja melkein joka sivulla on mainintoja siitä, mitä jokin sana jonkun sanakirjan mukaan tarkoittaa. Viimeisillä sivuilla käy ilmi, että Birahima kertoo tarinaa serkulleen.

Ruumiita tulee runsaasti, niin aikuisia kuin lapsia, mutta Birahimalle se on arkea eikä siis mitenkään kummallista. Arki on ollut karua jo ennen lapsisotilaaksi tuloa, eikä väkivalta ole vierasta kenellekään. 

Kikin kylään heimosota tuli kymmeneltä aamulla. Lapset oli koulussa ja vanhemmat kotona. Kik oli koulussa ja sen vanhemmat kotona. Heti kun ensimmäiset laukaussarjat kajahti, lapset painui metsään. Kik painui metsään. Ja niin kauan kuin kylästä kuului meteliä, lapset pysyi metsässä. Kik pysyi metsässä. Vasta seuraavana aamuna, kun meteliä ei enää kuulunu, lapset uskalsi palata kotitiloille. Kik palasi kotitilalle ja löysi isän, jonka kurkku oli leikattu auki, veljen, jonka kurkku oli leikattu auki, äidin ja sisaren, jotka oli raiskattu ja joiden pää oli murskana. Kaikki sen läheiset ja kaukaiset sukulaiset oli kuollu. Ja jos jollakulla ei ole enää ketään koko maailmassa, ei äitiä, ei isää, ei veljeä eikä sisarta, ja jos se on pikkuinen, soma pikkukundi viheliäisessä ja julmassa maassa, missä kaikilta leikataan kurkku auki, mitä se silloin tekee? 

Se rupeaa tietysti lapsisotilaaksi, eli yhtä kuin small-soldier, child-soldier, jotta se saisi syödäkseen ja voisi vuorostaan leikata kurkkuja auki, sillä muuta ei ole enää tehtävissä. Pikkuhiljaa (pikkuhiljaa tarkottaa että siirtyy asteittain ajatuksesta tai teosta toiseen) Kikistä tuli sotilaslapsi. Sotilaslapsi oli kekseliäs. Kekseliäs small-soldier valitsi oikotien. Koska se valitsi oikotien, se astui miinaan. Me kannettiin sitä häthätää kyhätyillä paareilla. Me nostettiin se seinää vasten istumaan kun se oli kuolemaisillaan. Me jätettiin se. Me jätettiin se yhtenä iltapäivänä, kun se oli kuolemaisillaan, yhteen kirottuun kylään kyläläisten armoille, sillä niin Allah oli halunnu, että se poikaparka päättäisi päivänsä maan päällä. Eikä Allahin ole pakko, ei Allahin tartte olla redi kaikissa asioissa, kaikissa teoissa, kaikissa sen aikaansaannoksissa täällä maan päällä. 

Onneksi kirjassa on vain parisataa sivua, sillä se on melkoisen rankkaa luettavaa. Lukiessa mietin, että kirja on 20 vuotta vanha mutta lieneekö mikään muuttunut? Jos Liberiassa onkin, niin ei koko maailmassa, sillä lapsisotilaita on yhä. Paljon. Kourouma tuo Birahiman kautta esille sen, että kovin monella lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa. Sotilaana saattaa kuolla, mutta jos jää ihan yksin niin kuolee varmasti. 

Tarinaa kertoessaan Birahima on yhä hyvin nuori, kymmenen tai kaksitoista, ei hän tiedä itsekään. Hän sanoo, että on "röyhkeä ja rivo kuin pukin parta ja puhun kuin rääväsuu", ja tällainen kerrontatapa keventää rankkojen asioiden kuvausta. Lapsen tapa kuvata poliittisia ja kulttuurisia tapahtumia on yksinkertaistava, tehden ne helposti ymmärrettäviksi sellaiselle lukijalle joka ei paikallisia oloja ja historiaa tunne. Toisaalta kirjan viimeinen neljännes, Sierra Leonen osuus, muuttuu nopeasti muuta romaania tylsemmäksi ja epäuskottavammaksi, kun Birahima listaa vuosilukuja ja päivämääriä ja vaihtuvia vallanpitäjiä ajatuksineen. Harmillisesti tällainen "historiakirjaosuus" latistaa muuten tehokkaasti ravistelevaa tarinaa. 

Kirja joka maasta -haasteeni saa Liberian. Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 30, "kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa".

Ei Allahin tartte on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tarukirja, Prosperon kirjahylly, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjakimara. 

Sophia Jansson: Kolme saarta. Isä, äiti ja minä

 

Sophia Jansson: Kolme saarta. Isä, äiti ja minä

Ruotsinkielinen alkuteos Tre öar - mamma, pappa och jag

Suomentanut Jyrki Kiiskinen

Siltala 2025

389 s.

Sophia Jansson oli vain kuusivuotias menettäessään äitinsä. Sen jälkeen heistä tuli isän kanssa tiivis yksikkö. Äidistä ei puhuttu, eikä Sophialla ole hänestä paljoa muistoja. Suurin osa asioista, joita hän Nitasta tiesi, perustui pieniin puheenpätkiin joita hän oli kuullut äidinäidiltään ja isältään näiden ollessa jo melko iäkkäitä. 

Nyt koitti aika, jolloin Sophia perehtyi vanhempiensa ja omaan tarinaansa. Etenkin kirjeet olivat hyvä lähde, joiden kautta asioihin avautui toisenlaisia näkökulmia. Aikuinen Sophia ymmärtää tapahtumat ja sen, miksi läheskään kaikesta ei puhuttu. Silti on epävarmaa, oliko hiljaisuus oikea ratkaisu. 

Mielenkiintoista on se, että vaikka sekä isä Lars että täti Tove olivat kirjailijoita eli heillä oli sana hallussa, heistä ei silti ollut kertomaan pienelle Sophialle äidin ongelmista. 

Äiti oli kuitenkin poissa. Hänestä ennen kirjeiden lukemista kirjaamiani muistoja ei oikeastaan voi verrata niihin, joita minulla on Lassesta tai muusta perheestä. Ajatukseni hänestä olivat jotenkin etäisiä, täriseviä ja valottomia. Ehkä ne satuttivat, mutten ollut pitkään aikaan antanut itselleni lupaa tuntea yhtään mitään. Kun etsiskelin häntä muistin pohjattomista syvyyksistä, löysin pääasiassa poissaoloa, en lainkaan iloa, lämpöä tai rakkautta - ei mitään siitä onnellisesta ilmapiiristä, jota muut kesämuistot olivat täynnä.

Nykyään kiinnitymme veneellä laituriin lähellä kalliota hiekkarannan vieressä. Vaikka Lasse kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten, mielikuvissani hän on kaikkialla saarella, mutta äiti on kuin poispyyhkäisty. En pysty tuottamaan yhtäkään mielikuvaa hänen tuulessa heiluvista hiuksistaan. Hänen ääntään ei kuulu missään. Hänen jälkensä ovat kadonneet, ja vain harvoin muista että hän on ollut siellä - että hän on kuulunut saarelle. Nyt kun tiedän että hän oli leikkimökin pääarkkitehti, ja siinä leikkimökissä lapsenlapseni nykyään leikkivät, hän on palannut. Mutta vain osittain. 

Kun isä ei enää elä, saaresta on tullut hänen fyysinen ilmentymänsä. Minä näen hänet minne ikinä käännynkin, jokaisella kallioilla ottamallani askeleella, kivikossa, hiekassa, polulla, metsässä, sisällä taloissa. Hänen läsnäolonsa on niin vahvaa, että hän jättää varjoonsa kaikki muut joiden jälkiä saarella on. 

Niin, ne saaret. Ensimmäinen on Tonga, jonne Lars ja Tove suunnittelivat muuttavansa. Tonga ei kuitenkaan suostunut ottamaan heitä vastaan. Vuosikymmeniä myöhemmin Sophia matkusti aviomiehensä kanssa Tongalle selvittääkseen, mikä saaressa mahtoi sisaruksia kiehtoa. Toinen saari on Ibiza, jossa Lars, Nita ja Sophia asuivat muutaman talven viimeksi mainitun ollessa pieni. Kolmas on tietenkin Pellinki, jossa Sophia on viettänyt kymmeniä kesiä. 

Lukiessa tulee tunne, että kolmikko on kuin ajelehtivien saarten joukko. He kulkevat välillä hetken rinnakkain, kunnes yksi irtautuu palatakseen myöhemmin takaisin ja irtautuakseen taas. Kaksi muuta ovat naapurisaaria, joiden väliin ei mahdu muita. Sama tunne tulee monesta muusta ihmisestä, yhtäkkiä meri onkin täynnä saaria jotka virtaukset tuovat vuoroin yhteen, vuoroin erilleen. Muutama saaripari liittyy yhteen niin tiukasti, että heistä tulee pikemminkin yksi kuin kaksi. 

Oli tosi koskettava lukukokemus. Jansson ei kaunistele eikä piilottele mitään vaan tuo kaikkein kipeimmätkin asiat esiin. Vaikka Tove on esillä paljon, kirja ei kuitenkaan keskity häneen vaan Sophiaan, Larsiin ja Nitaan. Saadaan huomata, että vaikenemisen kulttuuri jatkuu helposti sukupolvelta toiselle, ja saatetaan yllättyä siitä kuinka erilaista elämä ja arki saattoi olla vain kuusikymmentä vuotta sitten. Ei tarvitse mennä hirveän kauas, kun yhteiskunta oli aivan toisenlainen kuin nyt. 

Mietin kirjan nimeä, että miksi suomennoksessa ensimmäisenä on isä kun alkuteoksessa siinä on äiti? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 45, "kirjassa on isä ja tytär". Kirja joka maasta -haasteeseen laitan Tongan. Siellä ollaan reilun sadan sivun verran, enkä usko että löydän helposti kirjaa joka sijoittuu vain Tongaan. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä, Amman lukuhetki ja Levoton lukija.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle). Osa 1

 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle). Osa 1

Saksankielinen alkuteos Das achte Leben (Für Brilka) (2014)

Suomentanut Raija Nylander 

Aula & Co 2024

561 s. 

Uusi kirjavuosi alkaa massiivisella romaanilla, joka olisi ollut vielä massiivisempi mikäli sitä ei olisi suomeksi ilmestyessä jaettu kahteen osaan. Tarina jää selkeästi kesken, sillä vielä ollaan kaukana Brilkasta: päästään hänen isovanhempiinsa asti. Oletettavasti toisessa osassa jatketaan Brilkan isoäidistä Elenestä, sillä ykkösosan päättyessä hän on vielä lapsi. Ja oletettavasti luetaan Elenen lapsista eli Brilkan äidistä Dariasta ja tämän sisaresta, Brilkalle nykyhetkessä tarinaa kertovasta Nizasta. 

Puolen vuosisadan mittainen tarina alkaa 1900-luvun alun Georgiasta ja menestyksekkäästä suklaatehtailijasta. Hänen tyttärensä Stasia alkaa olla naimaiässä, ja päätyykin avioon upseerin kanssa. Tie vie Venäjälle, jossa elämä osoittautuu olevan jotain muuta kuin mitä Stasia odotti. Aviomies on paljon poissa, eikä ole sodan jälkeen entisensä. 

Stasian sisarella Christinellä on omat ongelmansa, etenkin siksi koska hän on niin kaunis. Georgialainen Pieni Suuri mies iskee häneen silmänsä, eikä aviomies tai Christine mahda asialle mitään. Vallanpitäjä on liian voimakas vastustaja. Lopulta Ramas-aviomies tekee kohtalokkaan teon. Myös Stasian lapset Kostja ja Kitty kokevat elämässään kovia, ajautuen lopulla äärimmäisen kauas toisistaan. Tarina päättyy tässä vaiheessa taaperoikäiseen Eleneen, Kostjan tyttäreen. 

Punaisena lankana on kuuma suklaajuoma, jonka salainen resepti kulkee suvun jäseneltä toiselle. Jotkut uskovat suklaan kiroukseen, siihen että sen juomista seuraa onnettomuus, jotkut pitävät moista hölynpölynä. Sitä ei kukaan voi kiistää, etteikö kuuma suklaa toisi hetkellistä euforiaa sen juojalle. 

Ääni. Hän tunsi tuon äänen! Tuota ääntä hän ei unohtaisi milloinkaan. Hän ei sotkisi tuota pehmeää, maanittelevaa ääntä kenenkään toisen ääneen. 

Se oli hän. Nainen helvetistä.

Kitty nousi taas ylös, piti talonseinästä kiinni, perääntyi muutaman askeleen, kunnes he kaksi katosivat hänen näköpiiristään ja hän oli taas talon etupuolella. Sieltä hän juoksi sisälle taloon, sulkeutui lähimpään kylpyhuoneeseen, juoksutti vettä ja piti päätään sen alla, kunnes sai hengityksensä tasaantumaan. Mutta hänen ruumiinsa ei totellut häntä. Hänen polvensa löivät loukkua, hän pysyi tuskin seisaallaan. Hän pakottautui pitkäkseen kylmälle laattalattialle ja laski sataan, kunnes uskoi pääsevänsä taas pystyyn. 

Onpa hieno tarina, täyteläinen ja vaikuttava! Suvun jäsenet ehtivät tulla tutuksi, ja heidän kauttaan nähdään samoja tapahtumia eri näkökulmista. Kaikilla on vaikeuksia, osalla hyvin traagisiakin kokemuksia, mutta he ovat henkisesti äärimmäisen vahvoja ja pystyvät jatkamaan elämää. Vaikeudet eivät käänny voitoksi vaan traumat pysyvät, mutta selviytyminen vaatii sitä että ne pystyy painamaan taustalle. Ihmisten ohella maa käy selviytymiskamppailua, kun Georgia parhaansa mukaan pyristelee Neuvostoliiton paineessa. 

Toisen osan pitäisi ilmestyä huhtikuussa, harmi että vasta silloin. Toivon etten unohda ykkösosaa siihen mennessä. Päälinjat varmasti pysyvät mielessä, mutta yksityiskohdat ja pienemmässä roolissa olleet henkilöt saattavat hämärtyä. 

Saan tästä täytettyä kohdan molempiin Helmet-lukuhaasteisiin, vuoden 2024 haasteeseen numeron 27, "kirja kertoo jälleenrakentamisesta" ja tämän vuotiseen haasteeseen kohdan 33, "kirjassa ratsastetaan". Lisäksi Kirja joka maasta -haaste saa Georgian. 

Kahdeksas elämä (Brilkalle). Osa 1 on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi ja Kirjan jos toisenkin.

Alena Mornštajnová: Hana

 

Alena Mornštajnová: Hana

Tšekinkielinen alkuteos Hana (2017)

Suomentanut Susanna Räty

Kairaamo 2023

350 s. 

1954, Meziříčín kaupunki. Kahdeksanvuotias Mira menettää lavantaudille äitinsä, isänsä ja kaksi sisarustaan. Myös outo Hana-täti on kuolemaisillaan. Mira päätyy väliaikaisesti naapuriin asumaan. Tautiaallon laannuttua naapurin lapset tulevat maaseudulta takaisin kotiin, eikä etenkään samanikäinen Ida voi sietää Miraa. Sitten eräänä päivänä Hana on ovella; hän on tullut hakemaan Miran luokseen. Mira ei haluaisi lähteä, mutta koska hän pelkää Idaa enemmän kuin Hanaa niin hänellä ei ole vaihtoehtoja. 

Vähitellen Miran ja Hanan välille syntyy side, vaikkei Mira koskaan ymmärrä miksi Hana on niin hiljainen ja ihmisiä välttelevä. 

Toisessa osassa tutustutaan Miran isovanhempiin ja vanhempiin, ja askel kerrallaan astutaan lähemmäs kohti maailmansotaa ja natsien tekemää miehitystä. 

Kolmannessa osassa Hana kertoo tarinansa, ja se vasta onkin surullista luettavaa. Niin moni asia mitä hän tekee tai jättää tekemättä johtaa suruun ja pahimmillaan joidenkin kuolemaan. Hanan keho toipuu sotavuosista, mutta mieli ei koskaan. Hän pelkää luottaa ja rakastaa, edes silloin kun kyseessä on hänen sisarentyttärensä.

"Minne minä voin mennä?" minä kysyin, mutta ovi oli jo taas kiinni.

Seisoin kadulla ja katselin ympärilleni. Valot ikkunoissa alkoivat syttyä, verhojen ja kaihtimien takana vilahti välillä hahmoja, mutta en nähnyt missään ketään, jonka olisin tuntenut. Aloin hitaasti kävellä kohti kotia, mutta muistaessani ullakolta kuuluneet askelten äänet kävelin entistä hitaammin ja hitaammin. Ohitin hämärtyvässä illassa pimenevän kelloliikkeen näyteikkunan, pysähdyin ulko-oven edessä ja odotin jotain tapahtuvaksi. Mutta mitään ei tapahtunut, valo kadulla vain väheni entisestään, ja kylmyyden lisäksi aloin tuntea pelkoa lähestyvästä yöstä.

(...)

Jos minut olisi ohjattu oikealle, olisin kuollut heti eikä minun olisi tarvinnut kuolla joka ikinen minuutti, jokainen tunti ja jokainen päivä. Eivätkä muut olisi kuolleet minun sijastani. 

(...)

Kolme naista ei saanut letitetyksi yhtä pitkää punosta kuin minä, ja siitä saakka heidän silmänsä ovat tuijottaneet minua joka ikinen yö. He itkivät, mutta lähtivät alistuneina ikään kuin kauan odotettu tuomio olisi vihdoinkin saanut heidät kiinni.

Tässä on kyllä kaikin puolin hurja kirja. Ihmisten epäluuloisuus, ilkeys ja pahuus jopa lapsia kohtaan on surullista. Ivana on ainoa, joka reagoi Miran jäädessä yksin, kukaan muu ei välitä. Menetykset ja epätoivo ovat pinnalla kautta kirjan, riippumatta siitä kulkeeko tarina Miran, Hanan vai Miran isoäidin Elsan kokemana. Rakkautta on vähän, enemmän ihmiset tuntevat kateutta, kärsimättömyyttä ja vihaa. 

Luvassa ei siis ole helppo lukukokemus, mutta vaikuttava ja syvästi koskettava. 

Kirja joka maasta -haasteeni saa Tšekin. 

Åsne Seierstad: Afgaanit

 

Åsne Seierstad: Afgaanit

Norjankielinen alkuteos Afghanerne

Suomentanut Onerva Kuusi

Gummerus 2023

496 s.

Naistenviikkohaasteen toinen kirjani ei sekään ole helppoa ja kaunista luettavaa, päinvastoin. Luin Afgaaneja kauan, oli pakko pitää taukoja välissä. Kolmen päähenkilön tarinat ovat erittäin kiinnostavia ja eläväisesti kuvattuja, mutta koska elämä Afganistanissa on niin rajoitettua ja väkivalta on niin arkista, lukeminen oli raskasta. 

Jamila on syntynyt 1970-luvun puolivälissä, Bashir 1980-luvun lopussa ja Ariana vuosituhannen vaihteessa. Seierstad kertoo heidän kaikkien tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on tavannut heidät sekä heidän perheenjäseniään, ja haastattelujen kautta hän pystyy rakentamaan tarkan kuvan kunkin elämänpolusta. Mielestäni kolmeen henkilöön keskittyminen tuo asiat paljon lähemmäs lukijaa kuin jos asioista kerrottaisiin yleisellä tasolla. 

Jamila on sairastanut polion, minkä vuoksi hänen toinen jalkansa ei toimi. Viisivuotiaana hän näki veljentyttärensä yritykset nousta ensin seisomaan ja sitten kävellä, ja päätti kokeilla samaa. Se avasi hänelle maailman ihan eri tavalla. Menestyvä liikemiesisä ei olisi halunnut päästää Jamilaa kouluun, mutta suostui kun ymmärsi että tyttären avioliitto ei välttämättä toteudu ollenkaan. Koulutuksen myötä Jamilasta tuli naisten oikeuksien puolesta taistelija ja järjestötyöntekijä. Mutta kuten niin moni muu, myös hän joutui lähtemään maanpakoon päätyen Norjan kautta Kanadaan. 

Bashir on halunnut pienestä asti Taliban-taistelijaksi. 12-vuotiaana hän karkaa koulutusleirille, ja sieltä alkaa hänen nousunsa kohti komentajan uraa. Vaimot rakentavat tienvarsipommeja yhtä luontevasti kuin laittavat ruokaa. Nuoret miehet ovat joko taistelijoita tai itsemurhapommittajia. Sittenkin kun Nato-joukot ovat poistuneet maasta, Bashir haluaa lisää sotaa. Olisiko Pakistanin aika kukistua?

Ariana on syntynyt länsimielisen hallinnon aikana, ja hänen nuoruuteensa kuuluvat Netflix ja Justin Bieber. Luokkansa parhaana oppilaana hänelle on tie auki oikeustieteen opintoihin. Kun opinnot ovat loppusuoralla, Taliban palaa valtaan. Ensin on epävarmaa, avataanko yliopistoja naisopiskelijoille ollenkaan, ja kun ne lopulta avataan ovat säännöt hirvittävän tiukat. Arianan elämä muuttuu täysin, kun työskentelymahdollisuudet katoavat eikä jäljelle jää mitään muuta kuin järjestetty avioliitto.

Naisten arkipäivä kului korkeiden savimuurien sisäpuolella. Sisällä he syntyivät ja sisällä he myös kuolisivat. Nainen poistuisi kodistaan ainoastaan kaksi kertaa elämässään, ja kummallakin kerralla valkoisiin puettuna: Kun hänet vastanaineena kannettiin aviomiehensä kotiin. Ja kun hänet kannettiin ulos arkussa, kuolinvaatteeseen puettuna. 

(...)

Nuo viisi tyttöä olivat hädin tuskin täyttäneet kahtakymmentä. He kuuluivat oikeustieteen opiskelijoiden parhaimmistoon. Vaikka koejakso oli vasta puolivälissä, se oli jo ohi. He tiesivät, ettei kukaan, yksikään heistä, pääsisi koskaan tekemään unelmatyötään tuomarina, syyttäjänä, puolustusasianajajana, liikejuristina. 

Myöhemmin Ariana kirjoitti päiväkirjaansa:

"Me olemme arvottomia. Kukaan ei arvosta ponnistelujamme. Me emme ole mitään."

(...)

Vietettyäni talossa jonkin aikaa vaikutelmani oli, että tyttöjen tahtoa taivutetaan sen verran hitaasti, että myös vastustus vähenee asteittain. Nelivuotias Hoda oli esimerkiksi verrattain samanlainen kuin muut tapaamani neljävuotiaat. Riehakas, peloton, leikkisä, kekseliäs. Talon kahdeksanvuotiaat olivat jo peittäneet itsensä, he istuivat päät painettuina, pelkäsivät sanovansa jotain väärin. Ainoa asia, mitä he kertoivat toivovansa, oli oppia Koraani ulkoa. Kun kysyin, oliko heillä muita toiveita, mitä tahansa, he pudistivat vain päätään. 

Kammottava kirja, joka on kuitenkin ehdottoman tärkeä ja lukemisen arvoinen. Suren etenkin Arianan puolesta, olisin toivonut että hän olisi paennut maasta ennen häitään, ettei hän olisi joutunut hautaamaan haaveitaan ja alistumaan. Valtaisa kontrasti on myös maahan jääneiden ja Jamilan mukana Norjaan muuttaneiden lasten elämässä. On hirvittävää ajatella, millaista elämä on naisilla ja lapsilla Afganistanissa. Toivoisin että he kaikki pääsisivät pois. Nyt kun Taliban on kieltänyt koulunkäynnin muilta kuin alakouluikäisiltä tytöiltä, ei pian ole esimerkiksi naislääkäreitä. Saavatko naiset hoitoa pian ollenkaan vai ovatko samaanien varassa? Yksi surullisimmista tapauksista on 14-vuotias leski, joka naitetaan anopin poikapuolelle jotta hän jää taloon. Tytöt saatetaan kihlata jo nelivuotiaina, ja teiniäitiys on tavallista. Jotkut saavat tavata tulevan aviomiehen ennen häitä, mutta harvalta kysytään haluaako hän tämän kanssa naimisiin vai ei. Koulutusta pidetään turhana, tyttö on ennen muuta tuleva vaimo ja kaikki muu on haihattelua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen". Kirja joka maasta -haasteeseeni saan Afganistanin. 

Raakel Inkeri: Valkoista ja mustaa. Etelä-Afrikka apartheidista nykypäivään

Raakel Inkeri: Valkoista ja mustaa. Etelä-Afrikka apartheidista nykypäivään

Siltala 2024

270 s.

Vuosi Afrikassa -haasteeni jatkuu varsin synkissä merkeissä Etelä-Afrikassa. Maan historia on hyvin väkivaltainen, ja vaikka välillä on ollut seesteisempi kausi on rasismi yhä voimissaan. Samoin köyhyys, elintasoerot ja korruptio. 

Raakel Inkeri on asunut Etelä-Afrikassa ja tutkinut väitöskirjassaan rotujen välisiä suhteita, hänellä on siis vankka tuntemus aiheesta. Kirja ei kuitenkaan ole "mutuilua" tai omien kokemusten kertomista, vaan lähdeluettelo on pitkä. Nimensä mukaisesti kirja keskittyy asukkaiden ihonvärin merkitykseen; on mustat, värilliset, valkoiset ja aasialaiset. Elämänkulku on pitkälti määritelty sen mukaan, minkä värinen on. Tietyillä ihmisillä on tietyt mahdollisuudet, toisilla toiset. Tiet kohtaavat harvoin, ja silloin kun ne kohtaavat tapahtuma on yleensä kaukana tasa-arvoisesta. 

Inkeri aloittaa kaukaa, 1600-luvun puolivälistä ensimmäisten eurooppalaisten saapumisesta Etelä-Afrikkaan. Tarina on tuttu; alkuperäiskansat joko joutuivat muuttamaan pois tai työskentelemään eurooppalaisille, osa kuoli heille vieraisiin tauteihin. Sotia ja valtataisteluita on riittänyt siitä asti, eikä maan tulevaisuus näytä mitenkään valoisalta. 

Keneltäkään ei kysytty, halusivatko he muuttaa. Ei kysytty, oliko sukua, työtä, asuntoa tai lapsille koulua oman heimon kotimaassa. Ei kysytty, oliko kaikille kyseisen kotimaan heimon asukkaille ylipäätään mahdollista löytää työtä, viljelysmaata, asumusta tai koulua määrätyllä alueella. Jos olisi kysytty, vastaus olisi suurimmalla osalla ollut jokaiseen kysymykseen ei. 

(...)

Rapatessa roiskuu ja niin tapahtui myös iskujoukkojen toiminnassa. Ei ollut tavatonta, että iskut osuivat vääriin henkilöihin. Silloin asiasta vaiettiin ja virhe korjattiin. Jos ja kun murhista aloitettiin tutkinta, selvitystyö oli olematonta tai ainakin ylimalkaista, ja iskut toteuttanut salainen poliisi perusteli epäiltyjen ampumista itsepuolustuksella.

(...)

Marraskuussa päivät ovat jo aika pitkiä, mutta illat todella pimeitä. Kun maassa pitää muutenkin olla vähän varuillaan kaikkialla, omasta pihasta lähteminen tai pihaan ajaminen on pelottavaa, kun ei ole kerrassaan yhtään valoa missään. Toki monet ovat hankkineet varavalonlähteitä, mutta ne ovat lähinnä kohdelamppuja, eivätkä valaise omia varpaita edemmäs. Kun ei ole katu-, liikenne- tai talojen valoja, mutta on kuitenkin autoja ja ihmisiä liikenteessä, maailma näyttää ja tuntuu kovin erikoiselta. Ihmiset eivät enää liiku iltaisin ulkona yhtä paljon kuin aiemmin. Turvattomuus on läsnä koko ajan. 

Lukiessani havaitsin, että kyllä ovat tietoni Etelä-Afrikastakin ihan olemattomat. Apartheid on hyvin  pintapuolisesti tuttu käsite, Nelson Mandelastakaan en tiennyt kuin vankilatuomion ja presidenttiyden. Kirjassa on paljon asiaa, ja koska maan historia on niin väkivaltainen niin olisin kaivannut vastapainoksi jotain iloisia asioita. Olisin kaivannut rutkasti enemmän Inkerin omia kokemuksia, miksi hän on muuttanut Etelä-Afrikkaan ja mitä tehnyt siellä, millaisia hänen paikalliset ystävänsä ovat ja mitä he tekevät yhdessä ja niin edelleen. Nyt koko kirjassa on vain muutama lause, missä on "oma asunto" tai "tuttavani". Arjen iloiset hetket olisivat tuoneet valoa ja hetkellistä kevennystä muuten niin kovin synkkään kirjaan. 

Myös Kirjojen kuisketta -blogi on lukenut tämän.

Helmet-lukuhaasteeseen ruksitan kohdan 46, "kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta". Kirja joka maasta -haasteeni saa Etelä-Afrikan.

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa

 

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa

WSOY 2024

255 s. 

Eipä ole hilpeä toinenkaan lukemani Afrikkaan sijoittuva kirja. Päinvastoin, kurjuutta riittää. Lääkäri Seppo Salminen lähtee keväällä 1994 Ruandaan neljäksi kuukaudeksi. Sinä aikana hän hoitaa reilut 2000 potilasta hyvin hankalissa sairaalaoloissa. Työpäivät ovat pitkiä, tilat ja välineet puutteellisia, hoidettavia olisi monta kertaa enemmän kuin mitä on mahdollista hoitaa... 

Kirja perustuu Salmisen päiväkirjamerkintöihin, jotka toimittaja Leena Hirvonen on saattanut kirjan muotoon. Päiväkirjamaisuus on säilynyt, sillä jokaisella luvulla on paitsi otsikko myös päivämäärä. Väkivaltaa ja kuolemaa riittää, eikä lukija voi olla ajattelematta kuinka monta elämää on menetetty ihan turhaan. Paitsi päivittäisestä työstään Salminen kertoo myös Ruandan hutu- ja tutsiheimojen pitkästä keskinäisestä vihanpidosta, joka yltyi suorastaan järjettömäksi 1990-luvun puolivälissä. 

Herään kuudelta. Jostakin naapuritaloistamme tai tieltä talomme edestä, en ole varma suunnasta, kantautuu makuuhuoneeseeni, vuoteeseeni saakka, herkkävireinen laulu. Tuuli kuljettaa laulua mukanaan ja saa sen kuulostamaan etäisesti veisulta. Tai virreltä. Kuitenkin yhtä aikaa hyvin omakohtaiselta ja samalla yhteiseltä, laulajien tuntemalta ja yhteen ääneen laulamalta. Välillä laulu vaimenee, välillä voimistuu. Makaan sängyssäni hiljaa ja kuuntelen. En saa selvää laulun sanoista enkä sävelestäkään kunnolla, mutta erotan useamman laulajan. Kuorossa on ainakin muutama mies, ehkä pari naista. Eri ikäisiä. Kaunista.

Ennen kuin pääsen perille kappaleen tarinasta, kuulen laukauksen.

Toisen.

Kolmannen.

Neljännen.

Viidennen ja viimeisen.

Viimeisen. Viimeisen. Viimeisen. 

Viides laukaus jää kaikumaan huoneeseeni sanattoman ahdistavassa hiljaisuudessa. Laulua, mitään siitä, ei enää kuulu, paitsi päässäni, taustalla. Pari miestä, pari naista. Yhteiset, tutut sävelet. 

Nousen sängystä ja kävelen sairaalalle. 

Kirja päättyy tilanteen rauhoittumiseen, siihen että tyttökouluun perustettu väliaikainen kenttäsairaala voidaan purkaa ja potilaat lähettää oikeisiin sairaaloihin. Kaupungin kadut ovat vilkastuneet, kun naapurimaihin paenneet ruandalaiset ovat palanneet takaisin. 

Olisin kaivannut loppuun vielä yhtä lukua, jossa olisi lyhyesti kerrottu mitä Ruandassa on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana. Nyt on ainoastaan takaliepeessä maininta: "Nykyään Ruanda on yksi Afrikan kehittyneimmistä valtioista. Murhenäytelmän traumat eivät kuitenkaan ole täysin parantuneet." Ilmeisesti levottomuuksia yhä on, ainakin Tansania-matkaoppaat kehottavat välttämään matkustamista Ruandan rajalle. 

Kirurgina Ruandassa on kyllä yksi koskettavimmista kirjoista, mitä olen lukenut aikoihin. Vaikka toimintaympäristö on karmea, kirjasta välittyy kuitenkin lämpöä. Salminen suhtautuu työhönsä intohimoisesti ja iloitsee pienistäkin onnistumisista. Puhtaan veden puute aiheuttaa monta turhaa kuolemaa, mutta moni potilas myös selviytyy. Sairaalan vähälukuinen henkilökunta on uuvuksissa, mutta löytää iloa sieltä missä sitä suinkin on löydettävissä. 

Voimakas lukuelämys, mutta en suosittele herkimmille lukijoille. Leikkaushoitoa vaativat vammat eivät ole kaunista luettavaa, vaikka niistä kerrotaan viileän kliinisesti. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin". Kirja joka maasta -haasteeni saa Ruandan. 

Viola Wallenius: Koti Keniassa

 

Viola Wallenius: Koti Keniassa

Otava 2021

222 s. 

Viola Wallenius on poikkeuksellinen avustustyöntekijä. Hän lähti maailmalle jo nuorena, ja hämmästyttävän pian perusti kenialaisten ystäviensä kanssa oman avustusjärjestön Home Street Homen Keniaan. Rohkeaa ja päättäväistä! Järjestön pyörittäminen ei ole helppoa, sillä pienen toimijan rahoitus on pieni, ja väistämättä on tehtävä valintoja siitä keitä voi auttaa. Tuntuu että ein sanominen on ehkä raskain puoli Walleniuksen työstä. Jos on kaksikymmentä hyväksikäytettyä tyttöä, miten valita ne muutama keitä on varaa auttaa? Järjestön onkin ollut pakko keskittyä tietylle maantieteelliselle alueelle ja tiettyihin teemoihin. 

Kirja osoittaa varsin karulla tavalla, miten monenlaisia ongelmia Keniassa on. Tarjolla on kaikkea mahdollista hallinnon korruptiosta köyhyyden aiheuttamaan ihmiskauppaan. Myös hyvät asiat saattavat aiheuttaa hankaluuksia; kun rakennetaan uusi koulu, sinne haluavat oppilaat myös muista kouluista jolloin se on auttamatta liian pieni. Suuri järkytys minulle oli myös tilanne, jossa suuren avustusjärjestön johtaja oli mukana matkalla, mutta häntä kiinnosti vain selfieiden ottaminen eikä hän  matkan jälkeen ollut enää lainkaan kiinnostunut kohteesta. Miten vastenmielistä! Onneksi vastapainona on Walleniuksen ja hänen tiiminsä onnistumisia. Monet pienet ilon hetket tuovat toivoa isojen synkkien asioiden sekaan. 

Edwardin siskosta oli tullut meidän puuronkeittäjämme, ja keitimme joka aamu yhdessä aamupuuroa esikoululaisille. Aamu alkoi vedenhaulla kaivolta ja nuotion sytyttämisellä. Suureen patakattilaan mahtui 50 litraa puuroa, joka jaettiin tasan parille sadalle eskarilaiselle. Puurohetket olivat mieltä lämmittäviä, kun lapset juoksivat ensimmäisen oppitunnin jälkeen jonoon ja odottivat malttamattomina omaa annostaan. 

Puurojakelu oli uuden järjestömme ensimmäinen projekti. Tavoitteenamme oli aamupuuroa tarjoamalla auttaa nälästä kärsiviä perheitä ja huolehtia, että lapset saisivat vähintään yhden lämpimän aterian päivässä. Ajan mittaan huomasimme, kuinka valtava merkitys puuroaterioilla oli koulunkäynnin kannalta. Esikoulun oppilasmäärät lähtivät nousuun, ja lasten keskittymiskyky ja jaksaminen paranivat huomattavasti.

(...)

Puurohankkeessa törmäsimme pian uuteen haasteeseen. Koska koululla ei ollut lainkaan makeanvedenpistettä tai kaivoa, Makongenin peruskoulun ja esikoulun lapset joutuivat juomaan suolaisen porakaivon vettä. Ajatus pitkistä koulupäivistä pelkän suolaveden voimin sai minut voimaan pahoin. Makean veden puute aiheutti myös sen, että puuronkeittoon tarvittava makea vesi piti kantaa kilometrin päästä kaivolta. 

Salim ehdotti, että toteuttaisimme yhdessä paikallisten nuorten ja koulun oppilaiden vanhempien kanssa puhtaanveden projektin. Vetäisimme puhtaan veden putkien avulla olemassa olevasta makean veden kaivosta. Ajatus kuulosti loistavalta.

Sitaatissa nousee esiin yksi asia, jota pidän todella tärkeänä: yhdessä paikallisten kanssa. Koska mitä järkeä on toteuttaa projekti, jos sen valmistumisen jälkeen paikalliset jätetään yksin ilman että kukaan heistä tietää esimerkiksi miten laitteen vika korjataan tai mistä saa hankittua varaosia. Osallistaminen, osallistuminen, mahdollisuus vaikuttaa ovat tärkeitä asioita, ei pelkästään avustustyössä vaan kaikessa.

Onneksi mukana on ilon hetkiä, muuten tämä olisi tosi raskasta luettavaa. On se vaan niin järkyttävää, miten erilaisissa olosuhteissa tällä pallolla eletään ja selviydytään. Keniassa mukana on lisäksi erilaisia heimoja kulttuureineen, joten eri alueille ei mennä tuosta noin vaan tekemään avustusprojektia. Jos kulttuurissa on mukana vanhoja - kenties väkivaltaisia - perinteitä, ei niitä muuteta hetkessä vaikka kuinka ulkopuolelta tultaisiin kertomaan niiden olevan väärin. 

Lukusuositus ihan kaikille! 

Koti Keniassa on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjahilla, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista sekä Anun ihmeelliset matkat.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "kirja, joka herättää voimakkaita tunteita". Kirja joka maasta -haasteeni saa Kenian. 

Huh, viimein saan Vuosi Afrikassa -lukuhaasteeni korkattua! On ollut lukemisen kannalta huono alkuvuosi; on ollut tiettyä lukujumia niin ettei mikään kirja etene, välillä ei ole päivässä tunnit riittäneet lukemiseen. Mutta tästä se toivottavasti taas lähtee. 

Nury Turkel: Ei pakotietä. Uiguurin tarina

 

Nury Turkel: Ei pakotietä. Uiguurin tarina

Alkuperäinen teosnimi puuttuu

Suomentanut Sirpa Parviainen

Bazar 2022

365 s.

Huh mikä kirja! En muista milloin viimeksi olisin ollut näin vihainen, järkyttynyt, surullinen, pettynyt, suorastaan pahoinvoiva. On täysin käsittämätöntä, että vielä 2020-luvulla joku maa pidättää vähemmistökansalaisiaan mielivaltaisesti ja sulkee heidät keskitysleireille. Nury Turkel syntyi tällaisella "uudelleenkoulutusleirillä", pääsi lähtemään maasta ja on vuosikausia nostanut uiguurien asemaa esiin. Vasta aivan viime vuosina muu maailma on havahtunut tilanteeseen, mutta on ollut kädetön. Kiinalla on taloudellista valtaa, se on esim. aurinkopaneelien tuottajana ylivoimainen. Ihmisoikeudet tuntuvatkin olevan niin yrityksille kuin poliitikoille paperia, kun halutaan tuutata markkinoille uutta tavaraa ja tienata rahaa. 

Turkel puhuu paitsi omasta kokemuksestaan myös heidän suullaan, jotka ovat lähteneet Kiinasta kauan hänen jälkeensä. Hän tuo esiin myös sen, että Kiina aktiivisesti piilottaa historiaa kansalaisiltaan. Yksi esimerkki on opiskelija, joka kuulee Tiananmenin tapahtumista ensimmäistä kertaa vasta parikymmentä vuotta niiden jälkeen, mentyään Australiaan opiskelemaan. Hänen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä näkemäänsä ja kuulemaansa. 

Kirja on vaikuttava mutta samalla kauhea lukukokemus. Voisin nostaa esiin vaikka kuinka monta asiaa, mutta päädyin lopulta näihin:

CBP:n mukaan lähetyksen epäiltiin olevan "tehty ihmishiuksista, jotka olivat peräisin Xinjiangista Kiinasta, mikä viittasi mahdollisiin ihmisoikeusrikoksiin lasten pakkotyönä ja vangitsemisina."

Se, mistä hiukset olivat lähtöisin, oli ilmiselvää kaikille, jotka olivat nähneet, mitä Xinjiangissa tapahtui. Sadattuhannet uiguurinaiset pitkine, tummine hiuksineen joutuvat leireille ja palaavat kuukausia tai vuosia myöhemmin päät ajeltuina. 

Kysymys kuuluukin, kuinka monen naisen pää on pitänyt ajella, jotta saadaan tuotettua 13 tonnia hiuksia. Ja kyseessä oli vain yksi lähetys, joka jäi kiinni tullissa. Kuinka moni muu pääsi livahtamaan pöytälaatikkoyhtiöiden lävitse ja kolmansien osapuolien kautta, osapuolien, joita kiinalaisyritykset käyttävät piilottamaan pakkotyön hyväksikäytön?

(...)

Tämä on johtanut mainoksiin, jotka kuulostavat siltä kuin ne olisivat peräisin Amerikan Etelän orjamenneisyydestä. Yritys nimeltä Qingdao Human Resources sanoi nettisivuillaan voivansa toimittaa tuhat 16-18-vuotiasta uiguurityöntekijää, "jotka ovat jo läpäisseet poliittiset ja lääketieteelliset tutkimukset."

"Xinjiangilaisten työntekijöiden hyviä puolia: puolisotilaallinen käsittely, kestävät vastoinkäymisiä, ei henkilöstön vähenemistä [...] Minimitilaus 100 työntekijää!" Ilmoituksessa kerrottiin, että uiguureille tulee tarjota erillinen asuntola kaukana han-työntekijöistä "käsittelyn helpottamiseksi".

Eihän tämä tavallisen kansalaisen vika ole; hän ei välttämättä tiedä tällaisesta mitään ajatellen sitä, kuinka valtio valvoo mediaa ja kaikkea puhelinliikennettä.

Mutta silti, jatkossa olen hyvin tarkka siitä etten osta mitään Kiinassa tehtyä ellei ole aivan pakko. Vaateostoksissa olenkin jo pitempään suosinut kotimaista tuotantoa tai sitten sellaista, missä tuotantoketju on läpinäkyvä (tuotteessa lukee tehtaan nimi ja paikkakunta). Minun panokseni asiaan on vähäinen, mutta pidän siitä kiinni. Maa, joka kohtelee kansalaisiaan yllä olevien sitaattien mukaisesti, ei ansaitse minkäänlaista taloudellista menestystä. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 9, "kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä". Kirja joka maasta -haaste saa Kiinan.

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

 

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

Englanninkielinen alkuteos The Mountains Sing (2020)

Suomentanut Elina Salonen

Sitruuna 2022

348 s. 

Huh mikä kirja! Tässä on lukija tunteiden vuoristoradassa, sillä niin paljon tapahtuu sekä kauheuksia että iloisempia asioita. 

Kirja alkaa vuonna 1972. Hương ja hänen isoäitinsä Diệu Lan elävät Vietnamin sodan aikana Hanoissa. Hươngin vanhemmat ovat lähteneet sotaan, samoin kaikki hänen setänsä. Kun pommit jyrisevät ympärillä, kaksikko lähtee neljänkymmenen kilometrin päähän Hóa Binhin kylään. Isoäiti uskoo sen olevan riittävän kaukana pommituksista. Kävellen tehtävä matka on raskas, eikä heillä ole tietoa kauanko he ovat poissa. Niinpä isoäiti kertoo Guavaksi kutsumalleen tytölle elämäntarinaansa pieninä palasina. 

Isoäidin tarina alkaa vuodesta 1930, jolloin hän oli 10-vuotias ja eli varakkaan perheen tyttärenä. Kerran taloon saapui ennustaja, joka näki tytön päätyvän köyhäksi kerjäläiseksi. Kukaan ei halunnut sitä uskoa, mutta niin kävi. 1940-luku toi muassaan sodan ja nälänhädän, 1950-luvun maauudistus pakon jättää koti. Asiat olisivat itsessään olleet kammottavia, mutta Diệu Lanin kohdalla tuntuu kuin hän olisi kohdannut vastoinkäymisiä enemmän kuin muut. Hän joutui jättämään osan lapsistaan väliaikaisesti toisten huomaan, tietämättä kohtaako näitä enää elossa. Hän todisti liian monen ihmisen kuoleman, eikä voinut luottaa olevansa turvassa missään. Vielä isoäitinäkään hän ei saa elää ilman surua ja menetyksiä. 

1970-luku ei ole juuri helpompi, sillä sota tuhoaa niin ruumiit kuin mielet. Osa perheenjäsenistä palaa kotiin, mutta moni on rikki. Vanha perheyhteys on poissa. Hương on teini-iässä eikä ymmärrä mistä on kyse. Hänkin on välillä aivan tuuliajolla. 

Kaiken kurjuuden keskellä, läpi vuosikymmenien, on kuitenkin myös ilon hetkiä. Odottamatonta ystävällisyyttä tuntemattomien taholta, jälleenäkemisiä, anteeksiantoa, rakkautta, toiveikkuutta. Vaikka perheenjäsenet ovat välillä hyvinkin kaukana toisistaan, niin fyysisesti kuin henkisesti, he eivät kuitenkaan ole koskaan yksin. 

Guava, sinun täytyy ymmärtää, miksi puhun isoisästäsi, Côngista ja Minh-enostasi vasta nyt. Koulukirjoissasi ei kerrota mitään maauudistuksesta eikä Vietminhin sisäisistä kahakoista. Osa maamme historiasta on pyyhitty pois ja sen mukana lukemattomien ihmisten kuolemat. Vallanpitäjien tekemistä virheistä ja vääryyksistä ei ole saanut puhua, sillä he ovat tahtoneet kirjoittaa historian uudelleen. Olet kuitenkin jo sen ikäinen, että sinulla on oikeus tietää totuus. Historia tallentuu muistoihin, ja niin kauan kuin muistot elävät, voimme pyrkiä parempaan.

(...)

Kun olin ollut lapsi, isä oli kantanut minut riisipellolle. Hän oli poiminut paksun riisinkorren, kuorinut sen ja antanut minulle vaalean kukinnon. Muistin yhä sen makean aromikkaan maun, ja muistin senkin, kuinka isä oli laukannut pellon viertä kuin hevonen ja minä olin hytkynyt nauraen hänen selässään. 

Käännyin katsomaan päätietä. Isä oli menettänyt siellä henkensä, ja maahan roiskunutta verta olivat talloneet niin ihmiset, eläimet kuin ajoneuvotkin; ennen pitkää sateet ja myrskyt olivat huuhdelleet sen pois. Isä oli antanut minun ajaa puhvelikärryjä ja viestittänyt, että nainenkin voi olla johtaja. Hän oli uskonut minuun ja opettanut minut uskomaan itseeni. Pelastaisin itseni ja lapseni. Kuulin päässäni isän kannustavan äänen. 

Tarina ei ole helppoa luettavaa, mutta se on kaikessa armottomuudessaan mielenkiintoinen ja vangitseva. Vietnamin historia ei ole itselleni oikeastaan lainkaan tuttu, tiedän melkeinpä vain sen mitä Matti Rämö kertoo Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin -kirjassaan. Nyt Quế Mai kertoo paitsi 1970-luvun sodasta myös varhemmista vuosikymmenistä yksittäisten ihmisten näkökulmasta, tuoden näiden kokemukset lukijan eteen. Juuri tämä inhimillisyys, lähelle tuleminen, tekee tarinasta niin voimakkaan ja koskettavan. 

Kerrassaan hieno ja mielestäni erittäin tärkeä teos! Soisin tämän tavoittavan laajan lukijakunnan, vaikka aihe ei ole kevyt. Nykyinen maailmantilanne ei välttämättä kannusta tällaisen lukemiseen, mutta hyvät tarinat kestävät aikaa ja voivat odottaa. 

Vuorten laulu on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Anun ihmeelliset matkat. 

Lukuhaasteet saavat täydennystä ihan urakalla. Helmet-haasteeseen täyttyy kohta 5, "kirjassa sairastutaan vakavasti", Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan isovanhempien luona ja Kirja joka maasta -haasteeni saa Vietnamin. 

Sari Vuoristo: Etäisyys linnuntietä

Sari Vuoristo: Etäisyys linnuntietä

Aviador 2022

257 s.

1980-luvun puoliväli. Jari lähtee rauhanturvaajaksi Libanoniin. Hän kokee pakkoa mennä, vaimo ei ymmärrä miksi hänen on lähdettävä. 10-vuotias Milla ei oikein tiedä, minne isä on menossa ja mitä tekemään. Juopa kasvaa syvemmäksi siinä vaiheessa, kun joukko rauhanturvaajia jää vangiksi. Jari on epätietoinen mitä tapahtuu ja huolissaan sairaasta kaveristaan. Suomessa tilanteen kehittymistä seurataan uutisten välityksellä. Se mitä Suomessa nähdään on melkoisen erilaista kuin miten vangit kokevat asian. 

Libanonilainen poika Farid ja hänen tätinsä Rima pääsevät myös ääneen, heidän tarinansa alkaa 1970-luvun puolivälistä. Äitinsä menetyksen jälkeen Farid on tullut isänsä hylkäämäksi, eikä hänellä ole muita kuin Rima - ja linnut, joita hän kasvattaa talon katolla. Läpi vuosien Rima näkee riitaisan yhteiskunnan, joka uhkaa tietämätöntä Faridia. Poika kun on erityislapsi ja kulkee luontevasti ihmisten luona piittaamatta siitä, keitä nämä ovat. Sodan jäljet ovat kuitenkin yhä näkyvillä, ja haavat ovat syvät. 

Päivänvalossa kaikki haluavat rauhaa. Vaikka pinnan alla yhä tapahtuu, ja vaikka kaikki sen tietävät. Välillä tuntuu siltä, ettei kenenkään kasvoilla näy oikeanlaisia tunteita, kaikki pitävät huolta vain omista asioistaan. Ulkomaalaisten edessä kauppiaskaan ei ole mitään mieltä, hymyilee vain ja mielistelee. Vaikka he eivät tunnukaan näkevän sitä, mikä on ilmeistä ja aivan heidän nenänsä edessä, olen kuitenkin kiitollinen siitä, että he suhtautuvat Faridiin kärsivällisesti, juttelevat ja tarjoavat suklaata ja ostavat häneltä teetä ja kahvia, vaikka sitä on varmasti heillä omastakin takaa. Joskus Farid ottaa jonkun linnuistaan mukaan ja näyttää sitä heille, ja antaa heille jyviä niin että he voivat syöttää sitä kädestään. He ottavat valokuvia ja hymyilevät. He nauravat yhdessä, kummallisen näköinen joukko. Osa on mustia kuin yö, ja niiden hampaat välkkyvät kuin tähdet, ja osa on niin kalpeita kuin veri ei kiertäisi heidän suonissaan ollenkaan. Heidän ranteissaan komeilevat kauppiaalta ostetut valtavat kellot. Israelilaisille heilläkin on tietysti varattuna tiukemmat ilmeet. He yrittävät todistaa olevansa niskan päällä, mutta minä en usko siihen ennen kuin näen. Samalla kuitenkin tapahtuu tämä kaikki. Koteja yhä tyhjennetään, ja ihmisiä katoaa, ja joskus ruumiita löytyy mitä kummallisemmista paikoista.

Tarina on samaan aikaan kaunis ja karu. Viha on läsnä ja sillä on usein pitkät juuret. Ihmissuhteita on rikkoutunut, ja kaipuu entiseen on voimakas. Sota on tietysti tarkoittanut myös kuolemaa ja perheiden hajoamista. Monien ristiriitojen keskellä on kuitenkin ihmisten välinen rakkaus. Vaikka se ei kanna loputtomiin, se antaa toivoa. 

Vuoriston kieli on aina kaunista, monet lauseet tulee helposti luettua ainakin kahteen kertaan. Vaikka teemat ovat isoja ja vaikeita, kieli tekee tunnelmasta usein ilmavan, ei-ahdistavan. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä ja Kirjarikas elämäni.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 34, "kirjailijan nimessä on luontosana", ja Kirja joka maasta -haasteeseeni kuittaan Libanonin. 

Viola Ardone: Lasten juna

 

Viola Ardone: Lasten juna

Italiankielinen alkuteos Il treno dei bambini (2019)

Suomentanut Laura Lahdensuu

Kansi Laura Noponen

Aula & Co 2022

244 s.

Vuoden 1946 Napoli on sodan runtelema köyhä kaupunki. Monet perheet joutuvat lähettämään lapsensa talveksi rikkaaseen pohjoiseen, koska ruuasta on pulaa. Kaupungin kaduilla kuitenkin huhutaan, että kommunistisen puolueen hankkeessa lapset lähetetään todellisuudessa Venäjälle tai Amerikkaan, orjuuteen eikä rikkauteen. Osa uskoo huhuihin, osa ei. Seitsenvuotias Amerigo sekä muutama hänen ystävänsä ovat lähtijöiden joukossa. Amerigo kokee matkan enemmänkin seikkailuna, mutta perillä Modenassa todellisuus iskee ankarana. Lapset jakautuvat eri perheisiin, eikä yhteydenpito ole helppoa. Kotiin etelään se on vielä vaikeampaa. 

Vähitellen Amerigo sopeutuu pohjoisen elämään. Alku on tietenkin hankalaa, sillä ikävä kotiin on kova ja osa pohjoisen ihmisistä suhtautuu tulokkaisiin karsaasti. Amerigon pohjoisen perhe on kuitenkin varsin mukava, mikä auttaa arkeen asettumisessa. Pian talvi kuitenkin on ohi ja tulee aika palata kotiin. Napoli on yhä köyhä kaupunki, ja Amerigon äiti tuntuu entistäkin surullisemmalta ja etäisemmältä. Poika joutuukin miettimään, missä ja kenen kanssa hän haluaa elämänsä viettää. 

Nyt minusta tuntuu kuin olisin pudonnut hammas. Minun paikallani, siinä. missä olin ennen, on tyhjä kolo, eikä uusi hammas ole vielä edes aluillaan. 

Etsin katseellani rouvaa, jolla on kukallinen leninki, siltä varalta, että hän olisi tällä välin harkinnut tarkemmin ja tulisi takaisin hakemaan minua. Ehkä hän halusi ensin nähdä kaikki lapset, jotta osaisi tehdä viisaan päätöksen - niin kuin Zandraglionalla on tapana sanoa, kun olemme menossa vihannestorille: "Älä ikinä pysähdy ensimmäiselle kojulle!" Ja me todella kiersimme koko korttelin kaikki vihannesmyyjien kojut, jotta voisimme tietää varmasti, keneltä sai kaikkein tuoreimmat hedelmät. Zandragliona lähestyi melonikoria, tarkasteli sitä, haisteli ja lopulta painoin melonin kuorta peukalolla ja etusormella nähdäkseen, oliko hedelmä kiinteä vai jo pilaantunut. Ehkä lasten kanssa voi tehdä samoin, Niitä voi hypistellä ja tarkastella kunnes selviää, ovatko ne sisältä hyviä vai jo pahaksi menneitä. 

Tarina on todella vavahduttava. Suomessa on luettu Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, mutta Lasten juna on muistutus siitä, ettemme ole olleet ainoita. Ja maailmantilanne on yhä sellainen, että lapset joutuvat lähtemään kotoaan. Se on äärettömän surullista. 

Kirjailija on tavoittanut hienosti ja uskottavasti Amerigon ajatukset ja tunnelmat. Kavereiden edessä on oltava rohkea, yksin ollessa voi olla peloissaan. Uusi on sekä kiinnostavaa että huolestuttavaa. Amerigo kokee valtavasti myös ristiriitaisia tunteita. Onko sopivaa viihtyä uudessa paikassa ja perheessä? Saako Amerigolla olla kivaa, kun äiti on yksin etelässä? Saako etelään palattua kaivata pohjoiseen? On hurjaa, mitä asioita vain seitsemänvuotias joutuu päättämään, kuinka paljon vastuuta hän joutuu ottamaan. 

Kirjan viimeinen neljännes sijoittuu 1990-luvulle, siinä aikuinen Amerigo tulee Napoliin ja muistelee menneitä vuosikymmeniä, sitä mitä heillä äitinsä kanssa oli ja myös mitä heillä ei ollut. Jo alkuaan pienestä perheestä on jäljellä vain rippeet, ja yhä Amerigon on mietittävä mitä etelän perhe hänelle merkitsee. 

Pidän tarinan aikuisista. He ihan oikeasti haluavat auttaa köyhiä lapsiperheitä, eikä avustusjärjestöä käytetä kulissina lasten kaltoinkohtelulle. Pelokkaita lapsia lohdutetaan ja heille vakuutetaan, että pohjoisen perheet haluavat heidät oikeasti luokseen, eikä perheitä ole pakotettu.  

Lukukokemusta on vaikea sanoittaa, tulee olo että omat sanat eivät pysty tavoittamaan sitä, mitä lukiessa koin. Vaikka sivuja ei ole valtavaa määrää ja vaikka tarinan pääasiallinen tapahtuma-aika on lyhyt, on tarina syvästi koskettava ja jäljen jättävä. Unohtumaton. 

Lasten juna on luettu myös muun muassa blogeissa Kirjaluotsi, Donna mobilen kirjat ja Luetut.net. 

Kirja joka maasta -haasteeseeni kuittaan Italian.

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

 

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

HS-kirjat 2021

168 s. 

Rouva Mafendan maailman rajat ovat oman kylän laidoilla. Hän ei ole koskaan käynyt kaupungissa, edes Kisanganissa, vaikka se on lähellä, parin päivän kävelymatkan päässä. Elämä on sujunut Mafendan mukaan hyvin näinkin. Ikäänsä hän ei tiedä. "Olen ollut täällä kauan. En osaa sanoa, kuinka kauan."

Pidän matkakirjoista, eikä kohteella tai kulkuvälineellä oikeastaan ole väliä. Pääasia on saada lukea siitä, miksi ihminen on päättänyt lähteä matkalle, mitä ilon ja surun hetkiä hän on kokenut, millaisia kulttuurishokkeja reissuun on mahtunut. Onkin siis loogista, että hyppysiini tarttui Keskellä virtaa Kongo, jossa toimittaja Sami Sillanpää matkustaa proomulla Kongojokea pitkin. 

Kirjaan tarttuessa en tiennyt Kongosta yhtään mitään, mietin että olisiko osannut nimetä edes pääkaupunkia. Nyt tiedän ainakin vähän, vaikka Sillanpään kertomat asiat eivät pääosin ole kauniita ollenkaan. Köyhyys, sota, epävarma tulevaisuus, huonot työskentelyolosuhteet... Vastapainoksi on  onnellisuutta pienistäkin asiosta, ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. 

Sillanpäällä, hänen tulkillaan Victorilla ja toimittajaystävällään Lisenillä oli suunnitelma matkustaa lähes koko matka Kisanganista Kinshasaan jokea pitkin. Varsin pian kävi ilmi, että matkanteko tulisi olemaan vaikeaa. Pääasiallinen liikkumismuoto joella on täyteen ahdettu proomu, jossa laivan kuljettaja ei näe missä joki kulkee. Proomulla ei ole aikataulua, se lähtee ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä kuukauden päästä. Matkalla pysähdytään moniin kyliin, eikä kukaan tiedä pysähdyksen pituutta. Kuumuus päiväntasaajan molemmin puolin on tukalaa. Proomu ei myöskään ole erityisen turvallinen kulkuväline, koska siltä on helppo pudota jokeen. Joessa virtaukset ja krokotiilit ovat armottomia. Kun proomu seisahtuu taas yhteen kylään, Sillanpää, Lisen ja Victor vaihtavat puukanoottiin. Sillä matka etenee hitaasti mutta tasaisen varmasti.

1700 kilometriä jokea pitkin riitti, sitten seurue päätti lentää Kinshasaan. Matka oli kuitenkin kestänyt jo kuukauden, eikä vielä oltu edes puolivälissä. Kuukauden reissu antoi aineksia kokonaiseen kirjaan, ja mukana on monia isoja teemoja. Siirtomaavalta ja sanelupolitiikka, paikallisen väestön riisto, joen valtava merkitys kokonaiselle kansalle... 

"Maina mai!" huutaa mies laivan keulassa. Se on lingalaa ja tarkoittaa: paljon vettä. Huutaja on Michaud, ja hän on mittamies. Michaud seisoo proomun kannella aivan sen laidalla, eikä kaidetta ole. Pieni harha-askel veisi hänet jokeen. Michaud'n työkalu on viisimetrinen keppi. Sen hän työntää joen tyynen pinnan läpi, kurottaa syvälle ja nostaa sitten ylös tyytyväinen hymy kasvoillaan. Ei osunut pohjaan. Vettä on paljon, maina mai! 

Ikuinenkaan ei pysy samana. Joki muuttuu. Siinä, missä viikko sitten oli paljon vettä ja laivalle kulkuväylä, voi nyt olla hiekkasärkkä. Sellaiseen eivät joen alukset halua karahtaa, mutta usein karahtavat. Siksi on mitattava syvyyttä, ja Michaud tekee sen niin kuin näillä vesillä tehtiin sata vuotta sitten. 

(...)

Perusasioista pitäisi kuitenkin aloittaa. Kun kuljeskelemme Kisanganin satamassa, otan valokuvia, mikä herättää epäilyksiä. Tiukkailmeinen mies tulee kysymään, mitä oikein puuhaan. Mies puhuu swahilia. Victor osaa sitäkin kieltä ja kertoo miehelle, että ei tässä mitään hätää, tämä valkoinen mies on vain eurooppalainen turisti. Mies vastaa: "Mikä on turisti?"

Se on kieltämättä maailman kummallisuuksia, että on kaltaisiani ihmisiä, jotka voivat matkustaa muualle, jopa kaukaiseen vieraaseen maahan, ihan vain huvin vuoksi. Toisia ei päästetä, vaikka he pakenevat kansanmurhaa. Kongojoen varrella matkustamiseen on aina jokin syy. Viedään tavaroita myytäväksi, pyritään sairaalaan, mennään sukulaisen häihin tai hautajaisiin, kuljetaan kouluun, muutetaan kaupunkiin uuteen elämään. Kun on syy, sitten mennään, jos silloin sattuu laiva lähtemään.

(...)

Puhelin hälyttää mutta yhteys katkeaa. Hälyttää uudestaan. Sitten pojan kasvoille leviää hämmentynyt hymy. "Äiti?" Trésor sanoo puhelimeen. "Olen tulossa kotiin."

Verkko katoaa taas, mutta tärkein selviää. Äiti on yhä elossa. Trésor ei ole 16-vuotiaana maailmassa yksin. Trésorille alkaa myös valjeta, että tehtyään pitkän ja uskaliaan retken puolen Kongon halki, hän saattaa todellakin päästä kotiin. Kun kyyneleet alkavat valua, poika kääntyy selin muihin. Halaan Trésoria. Tegra puristaa olkapäästä. Iloinen Marie silittää poikaa päästä. 

Kirja on ehdottoman kiinnostava lukukokemus. Sivuja ei ole paljoa, mutta siinä ajassa ehditään tutustua maan historiaan ja paikallisiin oloihin sekä nähdä monta erilaista ihmiskohtaloa. Samalla tulee muistutus siitä, että Kongo on yksi niistä alueista, joista kaivetaan eniten materiaalia muun muassa kännyköihin. Raha vaan menee ihan muualle kuin paikallisille asukkaille. Suorastaan raivostuttavaa! Ja laittaa miettimään, että tarvitaanko ihan kaikkia laitteita, ja tarviiko niitä vaihtaa niin usein vaikka eivät olisi rikki.

Mielenkiintoinen sivujuonne tulee kahdesta suomalaisesta. 1920-luvulla Aleksander Mäntynen oli Kongojoella höyrylaivan konemestarina, 1930-luvulla Saga Roos asui Kongossa miehensä, höyrylaivan kapteenin kanssa. Toinen mielenkiintoinen juonne on sisäkansien kartta, useita kertoja seurailin siitä missä seurue kulloinkin menee. Vuosilukua ei ole, mutta kartta on hienosti käsin piirretty ja väritetty kapteeni Jean Okitesen toimesta.

Lämmin suositus tälle superkiinnostavalle, ajatuksia ja tunteita herättävälle matkakertomukselle!

Vuonna 1900 Kongo oli pimeä, ja niin oli koko maailma. Sen jälkeen maailmaan on syttynyt valot, Kongoon ei. Öisessä satelliittikuvassa Kongosta voi nyt nähdä sähkövalojen rykelmän Kinshasassa ja pienemmät hehkut idän Gomassa ja etelän Lumumbashissa. Muuten on mustaa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Paljon melua kirjoista ja Kirja hyllyssä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 18, "kirjan on kirjoittanut toimittaja". Kirja joka maasta -haasteeseeni saan Kongon demokraattisen tasavallan. 

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

 

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Englanninkielinen alkuteos Ladies in White (2012)

Suomentanut Susanna Paarma

Bazar 2019

383 s.

Jostain syystä en ole lukenut Cecilia Samartinin kirjoja, en osaa selittää miksi näin. Nyt kuitenkin tartuin muutaman vuoden takaiseen, kuitenkin jo vuosikymmen sitten kirjoitettuun, Naiset valkoisissa -kirjaan. Tarina sijoittuu vuoden 2003 Havannaan, jossa naisjoukko pukeutuu sunnuntaisin valkoisiin vaatteisiin ja marssii kirkonmenojen jälkeen punainen kukka kädessään pitkin kaupungin katuja. Naiset protestoivat äänettömästi sitä, että heitä ei päästetä tapaamaan mielipidevankeina olevia miehiään, poikiaan, isiään. Vaikka naiset eivät ole väkivaltaisia, valtaapitävät kokevat heidät uhkana. Kommunistiset katupartiot hyökkäävät toistuvasti heidän kimppuunsa sotkien naisia tervalla ja hakaten heidät. 

Tarina etenee neljän naisen kertomana. Maria on heistä vanhin. Hän on asunut aina samassa talossa, joka on muuttunut vuosien saatossa paljon. Yhden perheen suuresta kodista on tullut monen perheen asuinpaikka, ja Maria on saanut jäädä asumaan pieneen huoneeseen. Perheen huonekalut ja korut vietiin pois, todennäköisesti ne päätyivät puolueen tärkeille jäsenille. 

Marian veljen vaimo Silvia on yksi naisista, joka marssii sunnuntaisin. Hänen puolisonsa on tuomittu 26 vuodeksi vankeuteen eikä hän ole saanut tavata tätä puoleen vuoteen. Kirjeet kulkevat jos niitä onnistutaan salakuljettamaan puolin ja toisin. Vaikka Ernesto on vanki, molempien taistelu vapauden puolesta jatkuu.

Silvian tytär Sophie tutustuu espanjalaiseen opiskelijaan, ja kokee Kuuban kaksi puolta. Damienin kanssa hän pääsee paikkoihin, joihin hänellä ei yksin olisi asiaa. Sophie saa kuitenkin kokea, että luottamus on sekä petollista että vaikeasti ansaittavaa. Sukunsa takia häneltä on moni tie tukittu, eikä vapautta välttämättä saa edes Damienin avulla. Samalla on muistettava, että kuka tahansa voi olla puolueen palkkalistoilla, raportoimassa naapureiden tai ystävien tekemisistä.

Tarinaa seurataan myös puolueelle uskollisen Olgan kautta. Hänelle Silvia kumppaneineen on lähes pahinta, mitä voi olla. Yhteiskunnan järjestys on uhattuna, eikä Olga epäröi toimia aatteidensa puolesta. 

He juttelivat naapureista ja loppumattomasta talon kunnostusluettelosta. Tietenkin he molemmat tiesivät, ettei suurinta osa korjattavista asioista koskaan saataisi korjattua ja että luettelo vain venyisi venymistään, mutta leikillään uskominen tuntui kivalta. 

"Eräs tuttuni rakentaa lauttaa autonrenkaista", Tito sanoi. "Hän on hyvä käsistään, ja uskon hänen lauttansa olevan parempi kuin useimmat."

Marian mielestä oli silkkaa typeryyttä vaarantaa henkensä päästäkseen pois saarelta, mutta hän uskoi myös, että vain typerys alkoi väitellä typeryksen kanssa, joten hän vain nyökkäsi ja siemaisi hiukan kahviaan. 

"Se on riittävän iso kahdelle. Tilaa on hyvin", Tito jatkoi. 

"Minne menisit?"

"En tiedä", Tito sanoi ja nojautui taaksepäin tuolillaan. "Kiertelisin kaikessa rauhassa Antilleilla nauttimassa paikalliselämästä. Kun se alkaa kyllästyttää, edessä olisi Key West. Siellä on kuulemma hyvät kala-apajat."

"Olet hyvin varomaton, Tito. Mitä jos kuuluisin komiteaan?"

Tito nauroi. "Kuulutko?"

"En, mutta voisin kuulua ja niin voisit sinäkin. Saatat vain koetella minua."

"En ikinä", Tito vastasi silmät levällään ja vakavina. "Naapureittensa vakoilijat pitäisi kaikki ripustaa varpaistaan ja nylkeä elävältä, jos minulta kysytään."

Maria siemaisi taas kahviaan. Heillä oli enemmän yhteistä kuin hän oli kuvitellut. 

Tarinalla on tosi pohja; lopussa kerrotaan kevään 2003 pidätyksistä ja mainitaan, että Naiset valkoisissa -järjestö sai EU:n Saharov-palkinnon mielipiteenvapaudesta. Liekö kukaan yllättynyt, ettei kukaan saanut lupaa poistua maasta hakemaan palkintoa ennen kuin vasta monta vuotta myöhemmin. 

Tykkäsin tästä, vaikka kirjassa tapahtuu paljon ikäviä asioita niin se ei ole ahdistava. Ja vaikka on raastavaa lukea perheiden keskinäisestä epäsovusta, on mukana paljon toiveikkaita hetkiä. Vankilassa olot ovat karut, mutta sielläkin vartijoiden joukossa on joitain inhimillisiä miehiä. 

En tiedä Kuubasta juuri mitään, mutta uskon kaiken mitä Samartin kirjoittaa. Uskon myös, että oikeasti tilanne voi olla paljon pahempikin kuin mitä kirjassa kuvataan. Sisälleni jäi kytemään huoli, että onko mikään muuttunut kirjan kirjoittamisen jälkeen, olkoonkin että loppusanojen mukaan monia vankeja vapautettiin - ja karkotettiin Espanjaan - vuonna 2010. Samalla todetaan, että vuonna 2016 presidentti Obaman vierailun yhteydessä monia rauhanomaisesti mieltä osoittavia demokratian toivojia pidätettiin ja pahoinpideltiin. 

Hurja, koskettava, raivostuttava mutta monin paikoin myös kaunis tarina. 

Naiset valkoisissa on luettu muun muassa blogeissa Kirjarikas elämäni, Kirjaluotsi ja Kirjarouvan elämää. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 36, kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" ja 19, "kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan tropiikissa. Oma Kirja joka maasta -haasteeni saa Kuuban.