Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

 

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

Bazar 2026

332 s.

1960-luvun loppu, saaristossa, Rymättylässä. 11-vuotias Freja odottaa rannassa että sillinpyytäjä astuu maihin. Tuo mies on hänen isänsä, hän tietää, vaikka äiti kieltäytyy puhumasta. Paljoa Freja ei mieheltä saa, jokusen katseen ja sanan, joskus harvoin vähän aikaa. Miehen poika Tuhto, Frejan veli, olkoon välikappale isän lähelle pääsemiseksi.

1990-luvulla Freja on aikuinen, ja asuu Kainuussa äitinsä kotiseudulla. Estonian uppoaminen muistuttaa aikaisemmasta haaksirikosta ja avaa haavat. Isä ei vieläkään jätä häntä rauhaan; Frejan on palattava saaristoon. Siellä tarina avautuu hänelle uudelleen. Hänelle sillinpyytäjä oli melkein myyttinen hahmo, mutta nyt ruma totuus kuvan takana paljastuu. Isä ei ollut pelkästään rauhaton, hän oli väkivaltainen, suorastaan paha. Voiko Freja hyväksyä tämän uuden isän?

Isä, minä olin kirjoittanut Saima Harmajan säkeitä hiekkaan ja kerännyt rannalta särkyneitä kotilonkuoria. Olin seissyt kallioilla ja katsonut taivaalle ja rukoillut, ja kun vedet olivat viilenneet ja korvameduusat ajautuneet rannalle kuolemaan, olin seissyt siellä yhä. Olin aloittanut koulun ja oppinut ajamaan pyörällä, saanut kalan koukkuun, potkaissut pallon maaliin, kantanut tupaan joulukuusen. Olin opetellut kuperkeikan ja kärrynpyörän, valmistanut kotikaljaa ja leiponut niin maittavan rusinakakun, että isäntä oli syönyt sen yhdeltä istumalta ja kehunut minua Rymättylän näppärimmäksi neidiksi, hän oli sanonut, että jos kaikki olisivat kuin minä, ei maailmassa olisi lainkaan pahuutta. Olin ampunut metson ja metsäkaniinin ja hirvenkin, usko pois, vaikken hirveä ollut koskaan nähnytkään. Olin soutanut Lintusaarelta maihin, taistellut yksin aaltoja vastaan, voittanut meren ja kesyttänyt valaan, auttanut poikasi kuivalle maalle, viettänyt hänen kanssaan kohtuuttoman paljon aikaa, suostunut kepposiin ja pahantekoon, tehnyt kaikenlaista, olin kirjoittanutkin sinulle, vienyt joulukortin verannalle, painanut mustekynällä puumerkkini valkoiselle paperille, isälle, siinä kortissa luki, rakkaudella, Freja.

En kuitenkaan sanonut mitään. 

Rakastin tätä! Yksi parhaista jos ei paras tänä vuonna lukemani kirja. Todella elävästi kerrottu karun kaunis tarina, jossa on vahvoja tunteita alusta loppuun. Henkilöhahmot ovat kovia; olosuhteet ovat heistä sellaisia muovanneet. Väkivalta ja alkoholi eivät ole vieraita asioita, kun unelmat ovat vaihtuneet arkeen ja elämä on tuottanut pettymyksen toisensa perään.

Kalastus ei ole itselleni millään tavalla tuttu tai läheinen aihe, joten en olisi etukäteen arvannut kuinka kiinnostavaa elinkeinon kuvaus tulee olemaan. Osa siitä on varmasti mieleenpainuvien henkilöhahmojen ansiota. 

Tämän vuotiseen Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2026". Vuoden 2025 Helmet-haasteeseen laitan tämän kohdaksi 15, "kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon". 

Callum Bloodworth: Yksinäisten sydänten joulupäivystys

 

Callum Bloodworth: Yksinäisten sydänten joulupäivystys

Ruotsinkielinen alkuteos Julakuten för ensamma hjärtan (2022)

Suomentanut Hanna Arvonen

Bazar 2024

318 s.

Luen näköjään joka joulu ainakin yhden feelgood-joulukirjan, johon suhtaudun epäilevästi mutta josta innostun. Tänä vuonna se on Yksinäisten sydänten joulupäivystys, jossa takakansi vihjaa siirappisempaa tarinaa kuin mistä oikeastaan on kyse. Takakansiteksti on muutenkin vähän epätarkka. Palaan siihen postauksen varrella.

Elsa ja Sophia (jota takakannessa kutsutaan Sofiaksi) tuunaavat Sophian tutun pakettiauton jouluiseen kuntoon ja perustavat kiertävän joulujuhlan. Ideana on, että kuka tahansa voi tilata läheiselleen jouluyllätyksen, eli naiset pakettiauton kanssa tuomaan terveisiä tilaajalta. Pointti on, että syystä tai toisesta tilaaja ja yllätyksen vastaanottaja eivät voi tänä vuonna viettää joulua samassa paikassa. 

Suunnitelma menee uusiksi ennen kuin toteutus ehtii alkaa. Sophian äiti sairastuu ja Sophia joutuu lähtemään Luulajaan. Elsa on ensin paniikissa, koska Sophia on paremmin perillä niin konseptista kuin pakettiauton kuljettamisesta, mutta hän kerää rohkeutensa ja lähtee kierrokselle. Seitsemänä päivänä ennen joulua hän vierailee ihmisten luona. Yllätysavukseen hän saa vuokranantajansa teini-ikäisen, vihaisen tyttärentyttären Julian. Takakannessa sanotaan Elsan vievän joulun synkälle teinille, mutta eihän se niin mene koska Julia päättää lähteä mukaan viemään joulua Sophian listaamille asiakkaille.

Takakansi vihjailee puoleensavetävästä Hugosta, johon Elsa törmää monta kertaa. Itse asiassa he eivät tapaa kuin muutaman hassun kerran ja aina lyhyesti, lisäksi he lähettävät jokusia tekstareita. Kipinää on mutta romantiikka jää vähiin. Enemmänkin niin, että tarinan lopussa romantiikka on vasta alkamassa. 

"Voisimmeko ehkä puhua Joulupäivystyksestä? Ja ennen kaikkea siitä, miksi lähetit minulle paniikkiviestin?"

Kerroin mutkaisista teistä, väärille oville koputtamisesta ja ihmisistä, joiden sydän ei ollut toipunut riittävästi kestääkseen Michael Bublén yliannostusta. 

"Okei, kerro ihan kaikki, vaihe vaiheelta", Sophia sanoi, kun lopetin. "Miten sinä käyttäydyit auton pysäköinnistä poislähtöösi asti?"

Annoin hänelle raportin, joka käsieni kaunopuheisiin liikkeisiin yhdistettynä saattoi kuulostaa ohikulkijoista epäonnistuneen ryöstön yksityiskohtaiselta kuvaukselta (jossa piparkakuilla oli keskeinen rooli). 

Sophia antoi minun jatkaa, kunnes lopetin eloisan kuvaukseni vuoden toistaiseksi pahimmasta iltapäivästä. Loppuhuipennuksen jälkeen kallistin päätäni taaksepäin ja katsoin tähtitaivasta. 

"No, Sophia, onko sinulla jokin mestarillinen suunnitelma?"

Kuulin vain tuulen kohinan puiden latvuksissa. Sen jälkeen Sophian äänen:

"Ajattele, jos onkin, rakkaani."

Tai ainakin suunnitelma, joka minimoisi asiakkaiden epäluulon, hän vakuutti minulle ennen kuin lupasi hätäisesti lähettää sen minulle vähän myöhemmin sähköpostitse. Suunnitelma vaati, huolestuttavaa kyllä, "havainnollistavan pylväsdiagrammin".

"Mutta perusidea on 'suurempaa ja äänekkäämpää'. Jos olit tänään väärinymmärretty lämmittelybändi, huomenna olet Madonna Ullevin stadionilla."

Tuttua ja turvallista feelgoodia, jossa mikään ei varsinaisesti yllätä. Elsalla on tietysti trauma jonka hän joutuu kohtaamaan jouluprojektissaan, henkilöhahmoissa on tietysti kärttyinen vanha ukko joka lopussa muuttuu Elsan ansiosta ja tietysti kaikkien ongelmat ratkeavat. 

Pakettiauto ja liikkuva joulujuhla ovat hauska ja toimiva idea. Tykkäsin kaikista henkilöhahmoista, kukaan ei ole ärsyttävä ja etenkin Sophia on juuri sopivassa määrin yliampuva. Tilannekomiikkaa riittää, mutta se ei mene koheltamiseksi vaan tapahtumat ovat uskottavalla tasolla. 

Varoituksen sana: Julia on innokas leipuri, joten tarina on tulvillaan etenkin sahramipullia. Mukana on myös juustokakkua, sitruunakakkua ja erilaisia keksejä. Suosittelen siis, ettet lue kirjaa ilman että lähettyvillä on jotain herkullista syötävää. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä osuu kohtaan 25, "kirjassa vietetään juhlapyhää (esimerkiksi joulu tai juhannus)". 

Katja Kärki: Evan neljä elämää

 

Katja Kärki: Evan neljä elämää

Bazar 2024

463 s.

1920-luvulla pieni Eeva veistää puukolla hevosta. Muuta hän ei juuri halua tehdäkään. Koulussa hänelle nauretaan, kun hänet ohjataan tekstiilityökokeilun jälkeen poikien seuraksi puukäsityöhön. Hymyt hyytyvät pian, sillä Eevalla on taito näpeissään. 

1930-luvulla Eeva opiskelee Ateneumissa. Hän on pettynyt siihen, että jo opiskellessa pitää osallistua kilpailuihin, pitää yrittää menestyä. Ei saa vaan olla ja veistää. Kateutta tunnetaan puolin ja toisin, mikä hirvittää Eevaa. Tuleeko ystävistä kilpakumppaneita, joiden välit kiristyvät toisten menestyessä ja toisten jäädessä huomiotta?

Valmistumisen jälkeen tulee sota, ja Eeva saa jättää veistohaaveet sivuun. Sodan aikana hän tapaa tulevan aviomiehensä, ja avioliitto vie hänet pois Helsingistä. Maatilan emäntänä hän veistää silloin kun aikaa jää, eli liian harvoin. Joitain tilaustöitä on, mutta ei niin paljoa että niillä eläisi.

Sitten tulee vuosi 1974, ja Eva saa näyttelyn Helsinkiin. Siitä alkaa nousu maineeseen ja menestykseen. Viimeiset vuosikymmenensä Eva tekee veistotöitä niin paljon kuin ehtii, tekee kotinsa entiseen navettaan matkailijoille avoimen ateljeen ja matkustelee miehensä kanssa. 

Kaikki on ihan niin kuin Anni-täti sanoi. Olen jo tottunut, vaikka ensimmäiset viikot itkin iltaisin ikävääni. Sitten ymmärsin, että voin aina palata kotiin, mutta Helsinki ja Ateneum ovat jotain ainutlaatuista, ja on ollut siunaus päästä tekemään sitä, mihin sieluni on aina vetänyt: veistämään kuvia. 

Tunnen, miten Vieremä irrottaa hitaasti otteensa. Kaupungin tuuli tarttuu huiviin, hulmuttaa pois ikävän. Sataman ja meren haju hieroo poskia. Kaupungin kovat valot ja kivetyt kadut saavat sydämen sykkimään villimmin. 

Hieno, voimakas, tunteita herättävä tarina! 

Fanitan Evan aviomiestä Paavoa, joka ei koskaan lakkaa uskomasta vaimonsa kykyyn ja on aina tämän tukena ja apuna. Eva turhautuu toisinaan eikä riidoilta vältytä, mutta aina sovitaan ja jatketaan eteenpäin. Kun Evalla on mahdollisuus matkustaa ennen suurta menestystä, Paavo kannustaa lähtemään; hän pärjää kyllä. 

Kovasti ärsyynnyin Vuonislahden väestä; etenkin ukot haukkuvat Evaa senkun kerkiävät eivätkä emännät jää paljoa jälkeen. Lapsetonta kuvanveistäjää pidetään kummajaisena, suorastaan noitana. Olen iloinen siitä, että Eva lopulta kuusikymppisenä sai menestyksensä. 

Evan neljä elämää on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 33, "kirjassa muutetaan maalle".

Pirkko Soininen: Signe

 

Pirkko Soininen: Signe 

Bazar 2024

224 s.

Valokuvaaja Signe Brander makaa Sipoossa Nikkilän sairaalassa, elämänsä viimeisinä päivinä. Aurinko luo seinille varjoja ja houkuttelee Signen muistelemaan menneitä vuosia ja elämänsä valokuvia. Muinaismuistoyhdistys osti häneltä Helsinki-kuvia, kuvia rakennuksista jotka purettaisiin ja joiden tilalle rakennettaisiin uutta. Mutta Signe kuvasi myös ihmisiä, laidasta laitaan. Hänet kelpuutettiin niin rikkaiden kuin köyhien seuraan, vaikka välillä vähän naureskellen tai epäillen. 

Helsingin lisäksi hän vietti aikaa Savonlinnassa. Oma ateljee oli toteutunut haave. Hän uskalsi jättää varman piirustuksenopettajuuden taakse ja kokeilla siipiään valokuvaajana, siinä onnistuen. Raha riitti lähinnä vain välttämättömään, mutta tärkeintä oli saada valokuvata. 

Lopun ajan yksinäisyys on Signelle raskasta. Sisarukset ja ystävät ovat kuolleet, enää hän on jäljellä. Mieleen tulee välillä huoli; mitä kuuluu asunnolle Helsingissä kun hän on täällä? Onneksi viileäkätinen sairaanhoitaja Vera huomaa ja kuuntelee. 

Siinä minä taas olen, valkoisessa esiliinassani, kumartuneena pöydän ääreen, peitän pienet roskat siveltimellä ja signeeraan nuorta naista esittävän visiittikortin. Katselen nuorta Signeä hellyydellä: noita uppiniskaisia kiharoita, jotka yritin aina saada kuriin pinnein ja kammoin, ryppyä silmien välissä, totista ilmettä. Purin aina keskittyessäni takahampaat yhteen, huomaamatta, ja havahduin siihen, että leukaa särki - tein niin öisinkin, nukkuessani... monia vuosia. Kas tuossa kokeilen kehitteen levittämistä siveltimellä, laveerausta, joka häivytti kuvan reunoja kohti - siitä ihmiset pitivät. Laveeraus korosti nuorten naisten herkkyyttä - näin Nyblin opetti, ja minä olin opetuslapsi. Käteni oli pikkutarkka ja pääni pitkämielinen. Jaksoin tuhertaa kuvien kanssa, kunnes olivat täydellisiä. 

Kello kilkahtaa oven päällä. Kuulen savonlinnalaisneidon tyytyväisen henkäyksen vuosikymmenien takaa. 

Onpa haikeankaunis tarina! Haaveiden toteuttaminen vaati tiettyjä uhrauksia, tuohon aikaan se oli naisella joko työ tai perhe, ei molempia. Ja valokuvaajan työssäkin palkkio pienempi kuin miehillä. Tässä tarinassa Signellä on ystäviä, todellisuudessa emme tiedä kuinka hyvin hän tunsi kyseiset henkilöt. Mutta siinä kuvaan astuu taiteellinen vapaus; kun faktatietoa ei ole, kirjailijalla on paljon mahdollisuuksia. Soininen käyttää omat mahdollisuutensa hyvin. 

Kirjan kieli on kaunista, mutta ei koukeroista ja kikkailevaa. Lauseet ovat selkeitä ja kirkkaita, samalla tunteita täynnä. 

Signe Branderin nimi on monelle tuttu, mutta hänen elämästään tietää harvempi. Lähdekirjallisuus keskittyy paljolti valokuvaamiseen, ei niinkään hänen yksityiselämäänsä. Soininen tarjoaakin todellisuuden kehyksissä yhden mahdollisen Brander-maailman, tuokiokuvia pitkän elämän varrelta. 

Tämäkin kuuluu kirjoihin, jotka todennäköisesti hankin omaan hyllyyn ja luen vuosien saatossa useamman kerran. 

Halusin Signen mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, mutta vapaana ei oikein ollut muita sopivia kohtia kuin 49 eli "kirja on julkaistu vuonna 2024". 

Kirja on luettu myös blogeissa Lumiomena, Leena Lumi ja Kirjapiisku.

Siri Østli: Uusien alkujen joulukalenteri

Siri Østli: Uusien alkujen joulukalenteri

Norjankielinen alkuteos Adventskalendern (2021)

Suom. Aino Ahonen

Bazar 2023

429 s. 

Olen varsin skeptinen feelgood-teemaisten joulukirjojen suhteen, sillä siirappinen hömppä on vahvasti oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Siri Østlin Uusien alkujen joulukalenteri vaikutti kuitenkin siltä, että siinä on muutakin sisältöä kuin miessuhteiden vatvomista. 

Fie tulee jätetyksi ja heitetyksi ulos kodistaan. Puolivuotisen masennuksen ja pilleripöhnän jälkeen Fien siskonsa päättää, että tämän on löydettävä elämänkipinä uudelleen. Sisar keksii joulukalenterin, joskin sillä lupauksella että ihan joka päivä ei tule uutta tehtävää. Fie ei innostu asiasta, mutta toteuttaa kuitenkin tekstarina saapuvia tehtäviä. Jo heti alussa hän - ja myös lukija - saa yllättyä. Asunnon koristeleminen onkin odottamattoman suuri urakka, työpaikka löytyy ongelmitta ja lemmikkieläinkin ilmestyy kuin tilauksesta. Vähitellen Sagenen kaupunginosa alkaa näyttää Fielle hyviä puoliaan eikä vähiten ihmisten takia. 

"Voisit hankkia lemmikkieläimen", Sara sanoi. "Lemmikistä olisi sinulle varmasti paljon iloa."

"Ai miksi?"

"Koska pidät eläimistä. Etkö muista Pippeliä? Sinähän rakastit Pippeliä."

"Olin viiden, ja Pippeli oli kani. Meidän piti luopua siitä, kun se sai poikasia. Se sotki kokonaan käsitykseni seksuaalisuudesta. Luulin, että urokset voivat tulla raskaaksi! Olin varma, että naapurin sedälle oli tulossa vauva, mutta hänellä olikin kaljamaha. Setä närkästyi pahemman kerran. Eikä Pippelin nimi auttanut asiaa."

"No jaa, sinähän sen nimen keksit. Eikä sen tarvitse olla kani. Mikä tahansa eläin käy. Hankit jonkin kivan ja kiltin eläimen, joka pitää sinusta. Esimerkiksi marsun."

"Marsun? Taisin jo sanoa, etten ole enää viisivuotias. Kelpaako kala? Minähän aloitan työt, eikä työpaikalle voi viedä mitä tahansa elukkaa."

Luin tämän jo ennen joulua, ja ehkä osittain kirjan vaikutuksesta ostin jouluviemisiksi muun muassa rusinaleipää. Tässä syödään ihanan paljon lohturuokaa, ja mikä parasta, kukaan ei kauhistele ruuan  kalorimäärää tai valittele painoaan. 

Henkilökattaus on monipuolinen ja persoonallinen. Pidän siitä, miten Fie tarinan edetessä löytää itsensä. Ennen muuta pidän siitä, miten hän ja moni muukin käyttäytyy odottamattomalla tavalla. Tarinakulku viittaa hyvinkin kliseiseen toimintaan, mutta sitten hahmot tekevätkin jonkin asian toisin. Lukiessa sai yllättyä ja myös nauraa. 

Erinomainen joulukirja tällaiselle nirsoilijalle, joka haluaa siirappinsa limpussa eikä luettuna. Fien - ja Koiran - elämästä lukisin mieluusti useammankin kirjan. 

Nyt on annettava periksi ja laitettava tämä Helmet-lukuhaasteen viimeiseksi puuttuvaksi kohdaksi eli 43, "kirja kertoo tulevaisuudesta niin että siinä on toivoa". Olisin halunnut lukea kirjan, jossa tulevaisuus on vaikkapa sadan vuoden päässä. Luin useita suoritettuja haaste- ja vinkkilistoja, ja kahta kirjaa aloinkin lukea mutta totesin että ne eivät ole minun kirjojani enkä kertakaikkiaan jaksa lukea niitä loppuun. Uusien alkujen joulukalenteri ei ehkä ole tiukkojen kriteerien mukaan sopiva haastekohtaan, mutta koska en ehdi enää etsiä ja lukea vielä yhtä uutta ehdokasta ennen vuodenvaihdetta niin menköön. 

John Boyne: Kaikki särkyneet paikat

 

John Boyne: Kaikki särkyneet paikat

Englanninkielinen alkuteos All the Broken Places (2022)

Suomentanut Kari-Pekka Toivonen

Bazar 2023

368 s.

Yhdeksänkymppinen Gretel asuu Lontoossa, leskeksi jäätyään yksin valtavan suuressa asunnossa. Poika Caden käy joskus, lähinnä suostutellakseen Gretelin myymään asunnon ja muuttamaan vanhainkotiin. Naapurin muistisairaasta Heidistä on hyvänä päivänä seuraksi. 

Alakerran naapurin kuoltua asuntoon muuttaa kolmihenkinen perhe. Yhdeksänvuotias Henry tuo Gretelin mieleen muistoja vuosikymmenien takaa, muistoja jotka ovat niin kipeitä että hän mieluummin pitäisi ne piilossa. Henryn kohtaamat vaikeudet muistuttavat Greteliä hänen ongelmistaan äitinä, joten hän yrittää auttaa Henryä parhaansa mukaan. 

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, jossa kaikissa on nykyhetki ja sen rinnalla jokin Gretelin elämän tärkeä ajankohta. Vuonna 1946 hän pakenee äitinsä kanssa Saksasta Pariisiin, vuonna 1952 Gretel lähtee niin kauas pois kuin pääsee eli Australiaan, ja vuonna 1953 hän asettuu Lontooseen. Joka kerta hän kuvittelee jättävänsä lapsuutensa ja nuoruutensa Saksan taakseen, mutta aina se löytää hänet. Oli Gretel missä tahansa, hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä. 

Siellä ei ollut muita kuin hän. Ja kuten viimeksikin, hän istui hiljaa lukemassa sanomalehteään. Valitsin paikan huoneen toisesta nurkasta, istuin alas ja tuijotin pöydän pintaa. Lopulta nostin katseeni häneen. Nyt ei ollut enää epäilystäkään. Se oli hän. Melkein kymmenen vuotta vanhempi, tietenkin, mutta en voinut erehtyä. 

Hän aavisti, että tarkkailin häntä ja hän kääntyi minuun päin. Odotin hänen yllättyvän minut nähdessään, mutta näin ei käynyt, joten oletin, ettei hän tunnistanut minua. Itse asiassa hän hymyili hieman, aivan kuin olisi tottunut nuorten naisten kiinnostuneisiin katseisiin. Sitten hän nyökkäsi tervehdykseksi, ja minä tunsin, miten puna nousi kasvoilleni. Hän kääntyi, omahyväinen hymy kasvoillaan, lukemaan lehteään. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin vilkaisi minua uudelleen. Hänen vino hymynsä hyytyi hitaasti ja hän puri hampaansa tiukasti yhteen - ja kääntyi sitten pois. Ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen, hän tarttui kynäänsä ja kirjoitti jotain sanomalehtensä etusivulle. 

Toinen maailmansota on vahvasti läsnä. Vaikka tarina pääosin sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan, Gretel palaa muistoissaan sota-aikaan ja perheeseensä. Kaikki särkyneet paikat on jatko-osa Poika raidallisessa pyjamassa -kirjalle, mutta sen lukeminen ei ole välttämätöntä pysyäkseen tämän tapahtumissa kärryillä. Poika raidallisessa pyjamassa on Gretelin veljen näkökulmasta, nyt samoihin asioihin palataan lyhyinä välähdyksinä Gretelin kokemana. 

Vaikka sodan raakuuksia kuvataan erittäin vähän, kirja on silti yllättävän raskasta luettavaa. Gretelin syyllisyydentunne on vahva, myös niissä asioissa joihin hän ei olisi voinut vaikuttaa. Hän tuntee syyllisyyttä myös vanhempiensa puolesta, mutta suurimpana on syyllisyys veljen kohtalosta. Hän tuntee rakentaneensa elämänsä valheelle, ja pelkää vuosikymmeniä että joku saa selville totuuden. Alakerran Henry muistuttaa häntä veljestään, ja koska hän ei pystynyt pelastamaan veljeään niin hän pyrkii pelastamaan Henryn. 

Ja vaikka Gretel on elämänsä aikana tuntenut monia ihmisiä, tuntuu kuitenkin siltä, että hän on aina ollut yksin. Muutamia läheisiä ystävyys- tai rakkaussuhteita on ollut, mutta ne ovat päättyneet pettymykseen tai Gretelin poislähtemiseen. Viimeisinä vuosikymmeninä Gretelillä on ollut lähinnä aviomiehensä, joka hänkin on nyt poissa. 

Koskettava ja ajatuksia herättävä tarina, jossa on mukana jokusia yllätyksiä. Varsinkin loppu yllättää, ja siitä pidän erityisen paljon. Hyvä tämä on kauttaaltaan, melkeinpä ahmien tuli luettua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". 

Kaikki särkyneet paikat on luettu muun muassa blogeissa Kirjojen kuisketta, Mummo matkalla ja Luetut kirjat.

Kate Thompson: Kirjasto sodan keskellä

 

Kate Thompson: Kirjasto sodan keskellä

Englanninkielinen alkuteos The Little Wartime Library (2022)

Suomentanut Tuulia Tipa

Bazar 2023

494 s. 

Vuonna 2020 iäkäs nainen kävelee kahden tyttärensä kanssa Bethnal Greenin metrolaiturilla. Hän etsii kirjastoa. Tyttäret epäilevät naisen höpsähtäneen, kirjastohan on maan päällä eikä metrotunnelissa! Pian paikalle saapuu kaksi miestä, jotka ojentavat naiselle kirjenipun. Hänen on tullut aika kertoa tyttärilleen totuus. 

Vuonna 1944 Lontoo on säännöllisten pommitusten kohteena. Yksi pommeista osui Bethnal Greenin kirjastoon tappaen kirjastonhoitajan. Lastenosastosta vastannut Clara Button organisoi kirjaston muuton keskeneräiselle Bethnal Greenin metroasemalle. Asema on rakenteilla, mutta rakennustyöt ovat keskeytyneet sodan takia. Tunnelissa on paljon muutakin kuin kirjasto, ja siellä kulkevat ihmiset muodostavat oman yhteisönsä. 

Kirjasto ei kuitenkaan ole vieläkään turvassa. Pommeilta kyllä, mutta muutakin on. Kirjastolautakunnan puheenjohtaja herra Pinkerton-Smythe ei voi sietää Claraa ja yrittää jatkuvasti löytää tämän toiminnasta virheitä. Osa vanhemmista ei halua lasten käyvän kirjastossa, eivätkä miehet halua vaimojen käyvän siellä. Joillakin on vakaa uskomus kaunokirjallisuuden vahingollisuudesta. Pommit putoilevat aiheuttaen suunnatonta surua, osuen myös kirjastonkäyttäjiin ja heidän koteihinsa. Mutta Clara ja hänen kollegansa Ruby jatkavat työtään päivästä toiseen, tarjoten ihmisille pakopaikan maanpäällisen Lontoon kauhuista. 

Sen päivän jälkeen Sparrow ei enää koskaan maininnut kadonnutta palstaansa tai parasta ystäväänsä Tubbya. Ei kertaakaan. Clara kuitenkin tiesi, että suru kuristi häntä. Pat oli kertonut luottamuksellisesti, että poika oli alkanut kastella vuoteensa. Myös Beatty upotti surunsa syvälle. Käsittäessään, ettei olisi palaamassa lähiaikoina kotiin, Beatty oli lopettanut puheet rakkaasta saarestaan. Metroasema oli nyt hänen kotinsa, ja toivo hupeni päivä päivältä

Mitä Clara ei olisikaan tehnyt voidakseen antaa näille ihmeellisille, lahjakkaille nuorille takaisin heidän lapsuutensa, jonka sota oli heiltä vienyt. Hän saattoi auttaa vain yhdellä tavalla, ja siinä hän antoi kaikkensa. 

Clara kietoi suojan lapset tarinoihin, hukutti heidät fantastisiin kertomuksiin ritareista ja merirosvoista, vuoristoista ja kapinoista, aivan kuin vain kirjat olisivat voineet pitää tosielämän loitolla,

Jälleen on löytynyt uusi näkökulma toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. On kiva, että vaihteeksi on tarina ilman vastarintaliikettä tai keskitysleirejä. Pommit toki uhkaavat, mutta päähenkilöt eivät ole koko aikaa vaarassa eivätkä joudu luikkimaan pimeässä henkensä uhalla. Ollaan maan alla ja yritetään elää mahdollisimman tavallista elämää. Monella on koti tai työpaikka maan päällä, mutta osa viettää lähes kaiken aikansa kirjastossa ja tunneleissa. On kaksi eri maailmaa, jotka kuitenkin limittyvät toisiinsa usein hyvin raa'alla tavalla. 

Henkilögalleria on mukavan laaja lapsista kahdeksankymppisiin. Sota on kaikille yhteinen suru, mutta kaikilla on myös omia suruja varjostamassa olemassaoloa. Menetykset yhdistävät, vaikka niistä ei pystyisikään puhumaan; kaikki ovat menettäneet jonkun. Toiveikkuus on välillä kadonnut, mutta aina se palaa. Syitä elää on. 

Tarina perustuu tositapahtumiin, viimeiset noin 50 sivua kertovat oikeasta Bethnal Greenin metroasemakirjastosta ja sen asiakkaista. On aika hämmentävää lukea yhden haastatellun kommentti, että hänelle metroasema oli koti useiden vuosien ajan. Että vieläkin, kun hän menee kyseiselle asemalle, hän tuntee lämpimän läikähdyksen. 

Helmet-lukuhaasteeseen ruksitan kohdan 35, "kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua". Kirjaston pyörittäminen on tuttua, samoin lukupiirit ja tarinatuokiot. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on kuolema. Clara ja Ruby säilyvät hengissä, mutta moni muu menehtyy. 

Nury Turkel: Ei pakotietä. Uiguurin tarina

 

Nury Turkel: Ei pakotietä. Uiguurin tarina

Alkuperäinen teosnimi puuttuu

Suomentanut Sirpa Parviainen

Bazar 2022

365 s.

Huh mikä kirja! En muista milloin viimeksi olisin ollut näin vihainen, järkyttynyt, surullinen, pettynyt, suorastaan pahoinvoiva. On täysin käsittämätöntä, että vielä 2020-luvulla joku maa pidättää vähemmistökansalaisiaan mielivaltaisesti ja sulkee heidät keskitysleireille. Nury Turkel syntyi tällaisella "uudelleenkoulutusleirillä", pääsi lähtemään maasta ja on vuosikausia nostanut uiguurien asemaa esiin. Vasta aivan viime vuosina muu maailma on havahtunut tilanteeseen, mutta on ollut kädetön. Kiinalla on taloudellista valtaa, se on esim. aurinkopaneelien tuottajana ylivoimainen. Ihmisoikeudet tuntuvatkin olevan niin yrityksille kuin poliitikoille paperia, kun halutaan tuutata markkinoille uutta tavaraa ja tienata rahaa. 

Turkel puhuu paitsi omasta kokemuksestaan myös heidän suullaan, jotka ovat lähteneet Kiinasta kauan hänen jälkeensä. Hän tuo esiin myös sen, että Kiina aktiivisesti piilottaa historiaa kansalaisiltaan. Yksi esimerkki on opiskelija, joka kuulee Tiananmenin tapahtumista ensimmäistä kertaa vasta parikymmentä vuotta niiden jälkeen, mentyään Australiaan opiskelemaan. Hänen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä näkemäänsä ja kuulemaansa. 

Kirja on vaikuttava mutta samalla kauhea lukukokemus. Voisin nostaa esiin vaikka kuinka monta asiaa, mutta päädyin lopulta näihin:

CBP:n mukaan lähetyksen epäiltiin olevan "tehty ihmishiuksista, jotka olivat peräisin Xinjiangista Kiinasta, mikä viittasi mahdollisiin ihmisoikeusrikoksiin lasten pakkotyönä ja vangitsemisina."

Se, mistä hiukset olivat lähtöisin, oli ilmiselvää kaikille, jotka olivat nähneet, mitä Xinjiangissa tapahtui. Sadattuhannet uiguurinaiset pitkine, tummine hiuksineen joutuvat leireille ja palaavat kuukausia tai vuosia myöhemmin päät ajeltuina. 

Kysymys kuuluukin, kuinka monen naisen pää on pitänyt ajella, jotta saadaan tuotettua 13 tonnia hiuksia. Ja kyseessä oli vain yksi lähetys, joka jäi kiinni tullissa. Kuinka moni muu pääsi livahtamaan pöytälaatikkoyhtiöiden lävitse ja kolmansien osapuolien kautta, osapuolien, joita kiinalaisyritykset käyttävät piilottamaan pakkotyön hyväksikäytön?

(...)

Tämä on johtanut mainoksiin, jotka kuulostavat siltä kuin ne olisivat peräisin Amerikan Etelän orjamenneisyydestä. Yritys nimeltä Qingdao Human Resources sanoi nettisivuillaan voivansa toimittaa tuhat 16-18-vuotiasta uiguurityöntekijää, "jotka ovat jo läpäisseet poliittiset ja lääketieteelliset tutkimukset."

"Xinjiangilaisten työntekijöiden hyviä puolia: puolisotilaallinen käsittely, kestävät vastoinkäymisiä, ei henkilöstön vähenemistä [...] Minimitilaus 100 työntekijää!" Ilmoituksessa kerrottiin, että uiguureille tulee tarjota erillinen asuntola kaukana han-työntekijöistä "käsittelyn helpottamiseksi".

Eihän tämä tavallisen kansalaisen vika ole; hän ei välttämättä tiedä tällaisesta mitään ajatellen sitä, kuinka valtio valvoo mediaa ja kaikkea puhelinliikennettä.

Mutta silti, jatkossa olen hyvin tarkka siitä etten osta mitään Kiinassa tehtyä ellei ole aivan pakko. Vaateostoksissa olenkin jo pitempään suosinut kotimaista tuotantoa tai sitten sellaista, missä tuotantoketju on läpinäkyvä (tuotteessa lukee tehtaan nimi ja paikkakunta). Minun panokseni asiaan on vähäinen, mutta pidän siitä kiinni. Maa, joka kohtelee kansalaisiaan yllä olevien sitaattien mukaisesti, ei ansaitse minkäänlaista taloudellista menestystä. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 9, "kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä". Kirja joka maasta -haaste saa Kiinan.

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

 

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

Bazar 2022

318 s.

Voi että minä sitten tykkään Hautalehto-sarjasta! Nyt ollaan jo kymmenennessä osassa, ja yhä vaan poliisijoukkio ratkoo rikoksia voimainsa tunnossa, lämpöä ja huumoria unohtamatta. 

Tällä kertaa vastassa on kaiku menneisyydestä, Order of the Bolt -jengi. Porukka on ollut hajotettuna mutta koonnut voimansa uudelleen. Ja vaikka jengi on kansainvälinen, sillä on kalavelkoja suomalaisten kanssa, etenkin Hautalehdon ja Kannaksen. Suomalaisveikkoset ottavat kuitenkin tilanteen lunkisti. Vaikka he ovat nyt liikkuvia maalitauluja, heillä on työ tehtävänä. Samalla he toki valmistautuvat kohtaamaan vihollisen, yhdessä tutun poliisitiimin kanssa. 

Antti käveli ulos talosta ja repi kertakäyttöhansikkaat käsistään. Sitten hän avasi valkoisen haalarinsa vetoketjun ja istahti talon portaille. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, kun Jonna kantoi viimeiset muovisäkkiin pakkaamansa tavarat poliisiautoon. Simon oli tutkinut pihassa olevan auton, listannut esineet ja kuvannut kaiken. Jonna riisui oman haalarinsa, ja Simon sulki auton oven ja laittoi kameran laukkuunsa. 

- Hitto kun näissä umpipuvuissa tarkenee, Jonna sanoi. - Saa mennä suihkuun, kun päästään kamarille. Miten ihmeessä sä pystyt olemaan näissä joka päivä? hän kysyi Simonilta. 

- Zen-tila, Simon murahti ja kaivoi haalarin sisältä nuuskapurkin.

- Sulla muka joku harmoninen tila? Jonna naurahti.

- Sellainen sisäinen hiljainen hiihtäjä, Simon vastasi. - Kun kaiken tekee todella rauhallisesti ja hötkyilemättä, pysyy hiki nahan alla.

- Onko asunto nyt raavittu läpi? Antti keskeytti. - Aseen täytyy olla jossain piilotettuna. 

- Pitääkö pyytää tänne koira etsimään sitä? Jonna sanoi ja katsoi hoitamatonta pihaa. - Tämä on sellainen monien mahdollisuuksien piha, jos asunnonvälittäjältä kysyttäisiin. Se voi olla täällä maastossakin. 

Jussi oli remmillään kytkettynä Transporterin vetokoukkuun ja valpastui kuullessaan sanan koira. Se otti hieman paremman ryhdin, jotta sekin huomattaisiin, mutta ilmeisesti se ei ollut vielä riittävän pätevä muihin kuin isäntänsä määräämiin tehtäviin. 

Pidän erityisesti henkilöhahmoista ja heidän keskinäisestä dynamiikastaan. Poliisivoimissa ydintiimi on pieni ja tiivis, ja kun osa porukasta on uhattuna, toiset puolustavat heitä. Toki pientä skismaa on niin pomon kuin toisten yksiköiden kanssa, mutta pääosin tunnelma on kannustava, toverillinen. Kaveria autetaan niin töissä kuin vapaalla. Hersyvä huumori keventää, ja vitsit ovat onneksi pysyneet tuoreina. Isoimmat kliseet loistavat muutenkin poissaolollaan, mikä tekee tarinasta entistä paremman. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan tästä kohdan 7, "kirja kertoo ystävyydestä". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan mökillä tai huvilalla. 

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta

 

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta

Englanninkielinen alkuteos State of Terror (2021)

Suomentanut Timo Korppi

Bazar 2022

573 s.

Taas kirja, johon suhtauduin ennakkoon epäilevästi. Poliittinen trilleri, hmm. Aiemmat kokemukset lajityypistä ovat sellaiset, että niissä on kovin paljon asiaa josta en ymmärrä oikeastaan yhtään mitään. Toisaalta kirjoittajat, ovatko niin erilaiset ihmiset kuin "kovana" poliitikkona tunnettu Clinton ja kotoisia kylädekkareita kirjoittava Penny kyenneet saumattomaan yhteistyöhön? 

Yllätyin iloisesti, kun tapahtumat tempaavat mukaansa heti alusta, eivätkä politiikan pyörteet ole ollenkaan niin vaikeaselkoisia kuin mitä pelkäsin. 

Kuvio kuulostaa tutulta: Yhdysvaltain uusi presidentti on nimittänyt ulkoministeriksi pahimman kilpakumppaninsa, ja hallinto joutuu setvimään edellisen presidentin valtakaudelta jäänyttä kaaosta. Ex-presidentti kummittelee taustalla aggressiivisine kannattajineen, jotka pyrkivät saamaan tämän takaisin valtaan. 

Ulkoministeri Ellen Adams palaa Soulista, reissusta rähjääntyneenä ja sekä senaattoreiden että median irvailemana. Vaan ei aikaakaan kun Euroopassa alkaa räjähdellä. Miksi terroriteoista ei ole saatu mitään vihiä ennalta, ja miksi kukaan ei ota niistä vastuuta? Ellen ja presidentti Douglas Williams joutuvat sivuuttamaan keskinäiset kaunansa ja tekemään tiivistä yhteistyötä saadakseen selville, kuka on räjähdysten takana ja miksi. Keneen voi luottaa tilanteessa, jossa raha ja valta tuntuvat sokaisevan yhden sun toisen? Kuvion laajetessa Ellen joutuu matkustamaan niin Iraniin, Pakistaniin kuin Venäjälle, ja mukaan tulevat sekoitetuksi myös hänen toimittajina työskentelevät lapsensa. 

Kun Betsy Jameson seisoi jonossa ja odotti taksia Dullesin lentokentällä Washingtonissa, hän mietti mielessään, pitäisikö hänen kysyä koneessa havaitsemaltaan ja hänen jälkeensä jonoon asettuneelta miellyttävän oloiselta nuorelta mieheltä, oliko tämä halukas jakamaan taksin hänen kanssaan. Mies oli niin selkeästi häntä varjostamassa, että Betsyä suorastaan huvitti. Hän toivoi, ettei kyseessä ollut mikään vakooja, koska osoittamillaan kyvyillä hänelle ei voinut veikata pitkää uraa, tuskin pitkää ikääkään, kun varjostus paljastui jopa hänelle. Betsy päätti kuitenkin lopulta, että mies oli komennettu hänelle enemmänkin suojakilveksi kuin päällystakiksi.

Betsy saattoi kuvitella, että käsky oli tullut Elleniltä, joka oli halunnut varmistaa, ettei hänelle sattuisi mitään ikävää.

Ajatus oli lohdullinen, mutta samalla levottomuutta herättävä. Betsylle ei ollut tullut pieneen mieleenkään, että hänen työhönsä ja tehtäväänsä liittyisi vaaran elementti. Tehtävä oli kieltämättä hankala, mutta ei sen pitänyt vaarallinen olla. 

Lukemisen jälkeen suhtaudun tähän ristiriitaisesti. Tarina on mielenkiintoinen ja jännittävä, lukijalle ei anneta hengähdystaukoja kun kierretään ympäri maailmaa ja kilpaillaan aikaa vastaan. Kiivastahtisuudesta huolimatta mukaan mahtuu huumoria ja lämpöä. Erityisesti pidän siitä, kuinka Ellen toimii valtioiden päämiesten kanssa, valmistautuen huolella ja muuttaen taktiikkaansa sen mukaan, miten tapaamiset etenevät, mitä tietoa hän saa ja mitä muuta tietoa aikoo vielä saada. 

Suurin heikkous on henkilöhahmoissa. Koska tapahtumia on niin paljon ja niin monessa paikassa, ei henkilöihin ehditä paneutua yhtään syvällisemmin. Minusta tuntuu, etten saanut kenestäkään otetta, en edes Ellenistä. Valkoisessa Talossa henkilökuntaa on niin paljon, että vaikka nimet ja tittelit jäivät mieleen niin työn sisällöstä ei juuri tullut kuvausta. Esimerkiksi henkilöstöpäällikkö Charles Boynton on läsnä lähes koko ajan, mutta vain hoputtamassa Elleniä jonnekin. Hänestä itsestään ei kerrota yhtään mitään. 

Loppupuolella petyin pahasti, kun Three Pines ja Armand Gamache vedetään mukaan tapahtumiin. Mielestäni se on täysin tarpeetonta mainontaa. Maininta Ruth Zardosta Ellenin lempirunoilijana hykerrytti, mutta kun mukaan tulevat myös bistro, Myrna kirjakauppoineen ja Gamachen koira Henri niin se on jo liikaa. Gamache-sarjan maailma on hyvin kaukana tiivistahtisesta terroristijahdista, eikä se tähänkään kirjaan istu luontevasti. 

Saapa nähdä onko Ellen Adamsista tulossa lisää kirjoja, toisaalta loppu antaa siihen mahdollisuuden mutta toisaalta jatko voidaan jättää lukijan mielikuvituksen varaan. 

Suositus tälle, jos kaipaat jännittävää kirjaa täynnä toimintaa mutta lähes ilman minkäänlaista ihmissuhteiden ja tapahtumaympäristöjen kuvausta. 

Terrorin valta on luettu myös Tuulevin lukublogissa. 

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

 

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Englanninkielinen alkuteos Ladies in White (2012)

Suomentanut Susanna Paarma

Bazar 2019

383 s.

Jostain syystä en ole lukenut Cecilia Samartinin kirjoja, en osaa selittää miksi näin. Nyt kuitenkin tartuin muutaman vuoden takaiseen, kuitenkin jo vuosikymmen sitten kirjoitettuun, Naiset valkoisissa -kirjaan. Tarina sijoittuu vuoden 2003 Havannaan, jossa naisjoukko pukeutuu sunnuntaisin valkoisiin vaatteisiin ja marssii kirkonmenojen jälkeen punainen kukka kädessään pitkin kaupungin katuja. Naiset protestoivat äänettömästi sitä, että heitä ei päästetä tapaamaan mielipidevankeina olevia miehiään, poikiaan, isiään. Vaikka naiset eivät ole väkivaltaisia, valtaapitävät kokevat heidät uhkana. Kommunistiset katupartiot hyökkäävät toistuvasti heidän kimppuunsa sotkien naisia tervalla ja hakaten heidät. 

Tarina etenee neljän naisen kertomana. Maria on heistä vanhin. Hän on asunut aina samassa talossa, joka on muuttunut vuosien saatossa paljon. Yhden perheen suuresta kodista on tullut monen perheen asuinpaikka, ja Maria on saanut jäädä asumaan pieneen huoneeseen. Perheen huonekalut ja korut vietiin pois, todennäköisesti ne päätyivät puolueen tärkeille jäsenille. 

Marian veljen vaimo Silvia on yksi naisista, joka marssii sunnuntaisin. Hänen puolisonsa on tuomittu 26 vuodeksi vankeuteen eikä hän ole saanut tavata tätä puoleen vuoteen. Kirjeet kulkevat jos niitä onnistutaan salakuljettamaan puolin ja toisin. Vaikka Ernesto on vanki, molempien taistelu vapauden puolesta jatkuu.

Silvian tytär Sophie tutustuu espanjalaiseen opiskelijaan, ja kokee Kuuban kaksi puolta. Damienin kanssa hän pääsee paikkoihin, joihin hänellä ei yksin olisi asiaa. Sophie saa kuitenkin kokea, että luottamus on sekä petollista että vaikeasti ansaittavaa. Sukunsa takia häneltä on moni tie tukittu, eikä vapautta välttämättä saa edes Damienin avulla. Samalla on muistettava, että kuka tahansa voi olla puolueen palkkalistoilla, raportoimassa naapureiden tai ystävien tekemisistä.

Tarinaa seurataan myös puolueelle uskollisen Olgan kautta. Hänelle Silvia kumppaneineen on lähes pahinta, mitä voi olla. Yhteiskunnan järjestys on uhattuna, eikä Olga epäröi toimia aatteidensa puolesta. 

He juttelivat naapureista ja loppumattomasta talon kunnostusluettelosta. Tietenkin he molemmat tiesivät, ettei suurinta osa korjattavista asioista koskaan saataisi korjattua ja että luettelo vain venyisi venymistään, mutta leikillään uskominen tuntui kivalta. 

"Eräs tuttuni rakentaa lauttaa autonrenkaista", Tito sanoi. "Hän on hyvä käsistään, ja uskon hänen lauttansa olevan parempi kuin useimmat."

Marian mielestä oli silkkaa typeryyttä vaarantaa henkensä päästäkseen pois saarelta, mutta hän uskoi myös, että vain typerys alkoi väitellä typeryksen kanssa, joten hän vain nyökkäsi ja siemaisi hiukan kahviaan. 

"Se on riittävän iso kahdelle. Tilaa on hyvin", Tito jatkoi. 

"Minne menisit?"

"En tiedä", Tito sanoi ja nojautui taaksepäin tuolillaan. "Kiertelisin kaikessa rauhassa Antilleilla nauttimassa paikalliselämästä. Kun se alkaa kyllästyttää, edessä olisi Key West. Siellä on kuulemma hyvät kala-apajat."

"Olet hyvin varomaton, Tito. Mitä jos kuuluisin komiteaan?"

Tito nauroi. "Kuulutko?"

"En, mutta voisin kuulua ja niin voisit sinäkin. Saatat vain koetella minua."

"En ikinä", Tito vastasi silmät levällään ja vakavina. "Naapureittensa vakoilijat pitäisi kaikki ripustaa varpaistaan ja nylkeä elävältä, jos minulta kysytään."

Maria siemaisi taas kahviaan. Heillä oli enemmän yhteistä kuin hän oli kuvitellut. 

Tarinalla on tosi pohja; lopussa kerrotaan kevään 2003 pidätyksistä ja mainitaan, että Naiset valkoisissa -järjestö sai EU:n Saharov-palkinnon mielipiteenvapaudesta. Liekö kukaan yllättynyt, ettei kukaan saanut lupaa poistua maasta hakemaan palkintoa ennen kuin vasta monta vuotta myöhemmin. 

Tykkäsin tästä, vaikka kirjassa tapahtuu paljon ikäviä asioita niin se ei ole ahdistava. Ja vaikka on raastavaa lukea perheiden keskinäisestä epäsovusta, on mukana paljon toiveikkaita hetkiä. Vankilassa olot ovat karut, mutta sielläkin vartijoiden joukossa on joitain inhimillisiä miehiä. 

En tiedä Kuubasta juuri mitään, mutta uskon kaiken mitä Samartin kirjoittaa. Uskon myös, että oikeasti tilanne voi olla paljon pahempikin kuin mitä kirjassa kuvataan. Sisälleni jäi kytemään huoli, että onko mikään muuttunut kirjan kirjoittamisen jälkeen, olkoonkin että loppusanojen mukaan monia vankeja vapautettiin - ja karkotettiin Espanjaan - vuonna 2010. Samalla todetaan, että vuonna 2016 presidentti Obaman vierailun yhteydessä monia rauhanomaisesti mieltä osoittavia demokratian toivojia pidätettiin ja pahoinpideltiin. 

Hurja, koskettava, raivostuttava mutta monin paikoin myös kaunis tarina. 

Naiset valkoisissa on luettu muun muassa blogeissa Kirjarikas elämäni, Kirjaluotsi ja Kirjarouvan elämää. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 36, kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" ja 19, "kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan tropiikissa. Oma Kirja joka maasta -haasteeni saa Kuuban. 

Milly Johnson: Kirsikoita ja joulun taikaa

 

Milly Johnson: Kirsikoita ja joulun taikaa

Englanninkielinen alkuteos I Wish It Could Be Christmas Every Day (2020)

Suomentanut Ullamarja Kankaanranta

Bazar 2021

384 s. 

Joulu jo meni, mutta halusin silti tehdä hyppäyksen joulutunnelmaan. Arvelin, että hömppää on tarjolla mutta vaikutti kuitenkin siltä, että meno ei olisi liian imelää. Eikä se ollutkaan. 

Kuusi henkilöä on matkalla joulunviettoon. Hirmuinen lumimyräkkä tekee tiet vaaralliseksi ja katkaisee matkanteon. Kaikki sattuvat olemaan lähellä Figgy Hollow'n majataloa, paikkaa josta kukaan heistä ei ole koskaan kuullutkaan, ei vaikka olisi asunut lähistöllä. 

Charlie ja Robin ovat aviopari, jolla on takanaan yli 30 yhteistä vuotta ja jotka ovat yhä onnellisia yhdessä. Jack ja Mary ovat pomo ja alainen, jotka ovat matkalla työtapaamiseen. Mary on rakastanut Jackia jo vuosia saamatta minkäänlaista vastakaikua. Bridge ja Luke matkustavat erikseen, he ovat matkalla tapaamaan toisensa allekirjoittaakseen vihdoin avioeropaperit. Kun talvi yllättää heidät kaikki ja ohjaa majataloon, joulusta tulee aivan toisenlainen kuin mitä kukaan heistä kuvitteli. 

"Tuuli on tyyntynyt", Robin sanoi ja osoitti ikkunaa. "Lumihiutaleet putoavat suoraan alas eivätkä enää kiepu ympäri ämpäri. Ulkona näyttää jo rauhallisemmalta."

"Jouluyö, juhlayö", Charlie liversi äkkiä. "Meidän pitäisi laulaa joululauluja."

Kaikki kääntyivät katsomaan häntä. 

"Taisit juoda liikaa glögiä", Robin sanoi. 

"Olen tosissani. Lauletaan pareittain ovella, paras esitys palkitaan."

"Minä en mene ulos mistään hinnasta, en vaikka pitäisi pelastaa autoni vieressä seisova alaston Hugh Jackman", Bridge sanoi jyrkästi.

"Minulla oli tapana kiertää laulamassa joululauluja ystäväni kanssa", Robin kertoi. "Tienasimme omaisuuden, ainakin lapsen mittapuulla. Seisoskelimme pubin edessä ja iskimme kiinni ulos hoippuviin hyväntahtoisiin humalikkoihin."

"En ihmettele, sinullahan on kaunis ääni", Charlie sanoi.

"Eikä ole, kuulostan sairauskohtauksen saaneelta hanhelta", Robin vastasi ja kiepautti käsivartensa salamannopeasti Charlien ympärille. "Sen sijaan Charlie on pitänyt laulutaitojaan vakan alla."

Tarinassa on joitakin peruskliseitä, sehän on päivänselvää miten Maryn ja Jackin käy, ja toki mukana on niin vakava sairaus kuin mustasukkainen ja kiusaa tekevä kilpailija. Se sijaan Bridgen ja Luken avioeroprosessi ja sen loppuvaihe on mukavan erilainen. Eikä Bridge välttämättä ollut se henkilö, jonka olisin arvannut keksivän majataloon murtautumisen. 

Muutama päivä lumen saartamana kaukana kaikesta, viihdykkeenä itse keksityt leikit, yksi radiokanava ja majatalosta löytyneet lautapelit, siinä yksinkertainen kaava jolla kuitenkin on kauaskantoiset seuraukset. Yhdessäolon lisäksi ympäristö mahdollistaa kahdenkeskiset keskustelut, joissa ihmiset oppivat asioita etenkin itsestään. 

Parasta taisi kuitenkin olla talon ruokatarjonta. Jostain syystä väki on vähän väliä nälissään, ja kukin vuorollaan taikoo herkkuruokia. Joskus yksinkertaisia, joskus monimutkaisia, aina hyvää. Kovasti tekisi mieleni hedelmäpiirasta! 

Ei tämä miksikään suureksi lukukokemukseksi noussut, mutta toi hetkeksi mukavaa kevennystä elämäämme synkkään aikaan. 

Kirsikoita ja joulun taikaa on luettu myös blogeissa Sirjan tarinat ja Kirjakaapin kummitus. 

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet sekä Kristiina Markkanen & Leena Virtanen: Wivi & Hanna

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Bazar 2021

382 s.

Kustantajalta saatu ennakkokappale

Kristiina Markkanen & Leena Virtanen

Wivi & Hanna

Atena 2021

298 s. 

Wivi Lönn on monelle tuttu nimi, Hanna Parviainen ei ehkä niinkään. Tänä vuonna he ovat mukana ainakin kahdessa kirjassa, Pirkko Soinisen fiktiivisessä teoksessa ja Kristiina Markkasen sekä Leena Virtasen kaksoiselämäkerrassa. 

Pirkko Soininen käy Wiwin elämää läpi lapsuudesta vanhuuteen. Tekstin sisällä vuosiluku-otsikot kertovat, mitä aikaa eletään. Yksi vuosiluku saattaa esiintyä kerran, toinen pari kolme kertaa. Kaikkea ei kerrota, vaan ajankohdasta on poimittu joku tai joitain olennaisia tapahtumia, onnistumisia, suruja, erityisen merkityksellisiä hetkiä. Fragmentaarisuudesta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - Wivistä ja aikakaudesta piirtyy eheä kuva. 

Soinisen kirjassa Hanna tulee mukaan vähän ennen puoltaväliä. Kaksi alansa rautaista ammattilaista kohtaa, ja pystyy jakamaan kokemuksia sekä siitä, millaista on olla osaava nainen miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Jos saa tilaisuuden näyttää osaamisensa, tulee siitä huolimatta vähätellyksi. Naisen sana on vähemmän painava. Siksi on joskus oltava miestyöntekijöitä kohtaan ankara, näytettävä että tässä kohtaa nainen määrää eikä siedä pilkkaa. 

Molemmilla on myös erityinen äitisuhde. Hanna on äitinsä ivaama, äiti on samaa mieltä yhteiskunnan kanssa, että naisesta ei ole teollisuusjohtajaksi. Naisen ei pitäisi ajaa polkupyörällä, olla liian tiiviissä ystävyyssuhteessa toisen naisen kanssa, ei pitäisi näkyä niin kuin Hanna näkyy. Wivin äiti puolestaan on tukenut tytärtään tämän arkkitehtihaaveissa, sekä rahallisesti että rohkaisten, minkä vuoksi Wivi kokee velvollisuudekseen pitää äidin tyytyväisenä. Äiti ei pidä Hannasta, mikä tuo ristiriitaa Wivin ja äidin väliin. Sekä Wivi että Hanna pystyvät kuitenkin olemaan uhmakkaita, ja myös raha antaa mahdollisuuden karata äitien silmistä pois. 

Mutta tänään ulkoleikit eivät onnistu: on marraskuun puoliväli ja Näsijärvi myrskyää. Niin lähellä on heidän talonsa järven rantaa, että pärskeet lentävät ikkunoihin asti. Wivi uhmaa kurjaa ilmaa seistessään aivan liian lähellä rantaa liukkaalla kalliolla. Mutta hänen on mallattava paikka, mietittävä tarkoin, mihin mökkinsä sijoittaa. Hän on nimittäin alkanut piirtää leikkimökkiä. Miksei hän keksinyt tätä jo viime kesänä, jolloin oli välillä ihan kurjia ja pitkäveteisiä päiviä, eikä hän tiennyt mitä leikkiä, kun Ville ja Emil juoksivat omiin puuhiinsa eivätkä välittäneet hänestä tuon taivaallista. 

(...)

Tämän rakennuksen ei tarvitsisi huutaa, vaan se voisi kuiskata. Sen sisällä asuisi hiljaisuus, joka voisi tehdä ihmeitä. 

Tykkäsin kirjasta paljon. Asun Tampereella keskustassa, ja tässä on ihan vieressä sekä Talouskoulu että Aleksanterin koulu, eikä paloasemallekaan ole pitkästi. Liikun siis oikeastaan päivittäin Wivin suunnittelemien ja yhä käytössä olevien rakennusten luona. Havahduin kuitenkin, että en ole tiennyt Wivistä henkilönä mitään. Sama tunne oli aikoinaan Sara Hildén -elämäkerran kanssa, olen käynyt taidemuseossa ja kuljen usein Hildén-kaupan ohi, mutta henkilöstä nimen takana en tiennyt mitään. 

Tutut paikat tekivät siis kirjan läheiseksi, mutta pidin hurjan paljon myös tarinasta. Soininen osaa kuvata tunteita, asioita ja paikkoja hyvin elävästi, tuntui että olin Wivin vierellä koko ajan. 

Samalla tuntuu hurjalta ajatella, että onko mikään muuttunut vuosisadassa? Yhä edelleen näyttää siltä, että 40-vuotias mies on asiantuntija ja 40-vuotias nainen on liian nuori ymmärtääkseen asioista mitään. Tai meillä kirjastossa, kun johtajamme jäi opintovapaalle, moni asiakas oletti ja suoraan kysyi, onko miespuolinen kirjastonhoitajamme nyt johtaja. Aika moni jäi hiljaiseksi kun sanoin että ei, minä olen. 

Valosta rakentuvat huoneet on luettu myös esimerkiksi blogeissa Luetut kirjat ja Leena Lumi. 

Tampereen keskuspaloasema

Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen kirjoittavat Wivin ja Hannan elämästä vuorotahtiin, kunnes ennen puoltaväliä tiet risteävät. Loppupuolella Wivi ja Hanna esiintyvät enimmäkseen yhdessä, joskin joissakin luvuissa myös erikseen. 

Koska kyseessä on tietokirja, mukana on esimerkiksi pätkiä kirjeistä, sukulaisten ja tuttavien muistoja, valokuvia sekä otteita televisioon ja radioon tehdyistä haastatteluista. Wivi ja Hanna ovat äänessä itsekin, mutta kuvaa täydentää muu aineisto. Päähenkilöiden lisäksi nähdään tehtaan arkea ja myös yhteiskuntaa laajemmin. On sairauksia ja niiden hoitoa, homoseksuaalisuuden historiaa, talousasiaa... 

Ehkä Hannan lahjoitus NNKY:n talon rakennuskuluihin oli myös sijoitus rakkaan Wivin tulevaisuuteen. Hanna halusi varmistaa, ettei Wivi jäisi tyhjän päälle, ja huoleen oli syytäkin. Maailmantalous oli ajautumassa kriisiin, ja se tuntui myös Suomessa pulavuosina 1929-33.

Talon valmistumista juhlittiin isoin menoin ja vieraiden joukossa oli muun muassa tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander, joka pari vuotta aiemmin oli myöntänyt Hannalle kauppaneuvoksen arvon. Wivi ei osallistunut juhlallisuuksiin vaan sulkeutui huoneistoonsa. Hän ei koskaan kertonut siihen syytä.

Oliko muutto kerrostaloon hänelle sittenkin pettymys? Se tuntuisi ymmärrettävältä, kun katsoo hänen omaa asumishistoriaansa. Hän ei ollut ylipäätään koskaan asunut kerrostalossa, kuten ei ollut Hannakaan. Wivi oli lapsesta saakka tottunut siihen, että kodin ympärillä oli puutarhaa ja luontoa, ja Kulosaari oli vastannut hänen omia ihanteitaan. NNKY:n talo sitä paitsi sijaitsi siinä vaiheessa aika ikävällä paikalla sivussa keskustasta. Toisaalta Hannalla ja Wivillä oli edelleen Sulkulansa sekä kaksi kesähuvilaa Keski-Suomessa, jossa he saattoivat viettää aikaa. 

Pidin myös tästä kirjasta. En tiedä, olisiko lukukokemus ollut kovinkin erilainen, jos en olisi lukenut alle Valosta rakentuvia huoneita. Nyt tuntui että Wivin mutta etenkin Hannan kuva täydentyi. Soinisen teoksessa Hannan työstä ei juuri kerrota, muuta kuin sen kautta että hänellä on paljon rahaa jota hän tuhlaa. Nyt vaneritehtaan historia ja kohtalo ovat esillä, ja kertovat sekä Hannan hyvistä että huonoista puolista tehtailijana. 

On erityisen kiinnostavaa lukea yhä elossa olevien sukulaisten muistoista ja Wivin kotien nykyisten asukkaiden ajatuksista. Samalla voi harmitella sitä, kuinka paljon hänen suunnittelemistaan rakennuksista on tuhoutunut. Onneksi jotain edes on jäljellä. 

Tampereen paloasemasta tuli mieleen, että tänä syksynä luin lehdestä, että nyt paloautoille suunnitellut oviaukot ovat käyneet pieniksi. Mikä oli ratkaisu? Se, että laitettiin uusiin paloautoihin lisää rahaa jotta niihin saatiin kääntyvät peilit, näin ollen oviaukkoihin ei tarvinnut koskea. 

Wivi & Hanna on luettu myös esimerkiksi blogeissa Pikkaraisen kirjakammi ja Kirjakaapin kummitus.

Helmet-lukuhaasteeseen saan täytettyä kohdat 47 ja 48 eli "kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta".

Christian Rönnbacka: Tulen aika

 

Christian Rönnbacka: Tulen aika 

Kansi: Jussi Jääskeläinen

Bazar 2021 

333 s.

Antti Hautalehto -sarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan, ja meno jatkuu yhtä tuoreena kuin aiemmissa kirjoissa. Mukana on tuttuja hahmoja ja aina yhtä toimivaa huumoria, unohtamatta persoonallisia mutta toimivia juonenkäänteitä. Rönnbacka osaa edelleen välttää ärsyttäviä dekkarikliseitä, ja murhaajajahdin päätös saa paatuneen dekkarilukijan innostumaan. 

Sarja on syytä lukea järjestyksessä, ihan siksikin kun se on hyvä, mutta myös siksi että tässä viitataan vahvasti edellisen kirjan tapahtumiin. Se oli sen verran hurjaa menoa, että nyt Hautalehto on tehnyt irtioton. Vaan mihinkä poliisi ammattitaidostaan ja kohtalostaan pääsee, ei mihinkään. Tuskin Hautalehto on päässyt ihmisten ilmoille kun hänelle on jo uusi tapaus tiedossa. Pääkaupunkiseudulla on sattunut useampi ampumatapaus, jossa rikoksen kohteena on ollut maahanmuuttaja. Poliisin perustama Lähiorauha-ryhmä alkaa tutkia tapauksia, tavoitteena saada väkivallan kierre poikki ennen sen leimahtamista ilmiliekkeihin. Työparikseen Hautalehto saa Ruotsista Henna Björkin, jolla on vankka kokemus niin jengi- kuin maahanmuuttaja-asioissa. Björkillä on tuloonsa myös henkilökohtainen syy, mikä tietenkin sekoittaa kuvioita sopivassa määrin. 

Antti päätti puhelun ja valitsi Salomaan numeron. Kolmannella tuutilla Salomaa vastasi.

- Risto.

- Antti. Pystytkö puhumaan?

- Paperitöitä olin tekemässä. Paikassa missä ministeritkin käyvät yksin.

- Huorissa? Antti kysyi.

- Huusissa. Yksityinen toimenbidee.

- Kiitos kun vastasit kesken pyhän toimituksen.

- Virkamiehen palkka juoksee pöntölläkin. Itse asiassa tein jokin aika sitten laskelman, että jos olen virkaurani aikana jokaisena työpäivänä ollut kymmenen minuuttia pöntöllä, silloin olen tienannut pelkästään huusissa kymppitonnin.

- Sitten en ole lainkaan pahoillani, että keskeytin, Antti hymähti. - Laitan sinulle kohta vielä yhden puhelinnumeron, jolle haet teletiedot. Perustelut tulee myös. Olen täällä keikalla, en pääse printtailemaan enkä skannaamaan. Tehdään niin, että allekirjoitat sen pyynnön minun puolestani. Olet nähnyt sen minun puumerkin. Pistät sitten pakkokeinotuomarille. Pidät tästä turpasi kiinni, kunnes päästään Hennan kanssa takaisin. 

Ehdottoman ilahtunut olen siitä, että vanha tuttavamme Lars on mukana tässäkin kirjassa, ei isossa roolissa mutta kuitenkin. Pidin myös Hennasta, hänen elämästään saadaan riittävästi tuokiokuvia, jotta hänkin alkaa tuntua läheiseltä. Rönnbackalla on taito tiivistää, Tulen aika ei ole pientä pränttiä vaan väljää ja nopealukuista, silti se tuntuu sivumääräänsä paljon suuremmalta ja syvemmältä. Rönnbacka ei jaarittele, vaan osaa kertoa isoja asioita pienessäkin lausemäärässä. Ydin tulee esiin, ja lukija voi halutessaan kuvitella lisää. Ja vaikka monista asioista tulee paljon tietoa, sävy ei ole koskaan opettavainen vaan tieto sulautuu sujuvasti tarinan osaksi. 

Saa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu, uskallan ennustaa että Hautalehto-sarja ei ole vielä tässä. Pidän kirjojen erilaisuudesta, olen saattanut aiemminkin sanoa että ei tunnu siltä kuin lukisi samaa kirjaa joka vuosi uudelleen. Uutta aloittaessa ei koskaan tiedä, mitä sieltä tulee. Ja mikä tärkeintä, vaikka Hautalehdon perheasiat ovat toisinaan ihan perseestä, niin niitä ei vatvota ylenmäärin. Asiat joko ratkeavat tai eivät, siinä se. Ja vaikka välillä työpaikallakin asiat ovat perseestä, Hautalehto puskee eteenpäin kuin höyryjuna eikä jää voivottelemaan.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Tulen ajan kohtaan 12, "kirjassa ollaan metsässä". Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 14, "kirja on osa kirjasarjaa" tai 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda

Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda

Englanninkielinen alkuteos Those Who Are Loved (2019)

Suomentanut Laura Jänisniemi

Bazar 2021

524 s.

Olen viehättynyt Victoria Hislopin kirjoihin, hän kirjoittaa rajuja mutta kauniita tarinoita Kreikan historiasta. Tällä kertaa pääsemme Themisin mukana vihan ja rakkauden sävyttämiin vuosikymmeniin.

Ensimmäinen järisyttävä kokemus sattuu jo Themisin lapsuudessa. Hän on yksin kotona, kun huonokuntoinen talo romahtaa hänen ympäriltään. Onneksi hän on leikkinyt tukevatekoisen ruokapöydän alla, eikä loukkaannu. Nelilapsinen perhe joutuu muuttamaan isoäidin, kyría Koraliksen luo. Perheen äiti masentuu ja suljetaan laitokseen, isä muuttaa Amerikkaan. Isoäiti hoitaa lapsia yhteiskunnan ilmapiirin kiristyessä. Osa lapsista kallistuu kommunistien suuntaan, osa kannattaa natsimiehitystä. Sisarusten välit ovat kireät ja kotona leimahtelee usein.

Ristiriidat niin kotona kuin koko maassa kasvavat. Themis ja hänen veljensä Panos liittyvät vastarintaliikkeeseen puolustaakseen maata miehitykseltä ja kreikkalaisten oikeuksien polkemiselta. Muut sisarukset Margarita ja poliisina työskentelevä Thanasis kannattavat miehitystä, heidän mielestään se on ainoa tie Kreikan vapauteen.

Themis joutuu kokemaan suuria menetyksiä, väkivaltaa sekä tekijänä että kokijana, vankilaelämää ja häpeää. Samalla hän kuitenkin löytää ystäviä, rakastaa ja tulee äidiksi. Kotiinpaluu vankilasaarelta on kivulias, mutta vähitellen arki löytää uomaansa. Alkuperäisestä perheestä on jäljellä vain rippeet, mutta vuosien myötä se kasvaa. Pinnan alla kytevät silti yhä poliittiset jännitteet, eivätkä Themis ja Thanasis ole koskaan yksimielisiä siitä, mikä Kreikalle olisi parasta. Kun 1970-luvulla sotilasjuntta pystyttää diktatuurin, Themis joutuu kohtaamaan taakse jättämänsä 1940-luvun uudelleen.

Hän työnsi oven auki ja hätkähti nähdessään, että ahdasta tilaa valaisivat tuhannen kynttilän liekit. Yksinäinen mustaan kaapuun pukeutunut nainen istui liikkumatta etupenkissä. Themis näki hänen paljaat, laihat säärensä, joiden pullottavat suonet erottuivat pimeässäkin.

Tila ei ollut yhtään suurempi kuin Koralisin perheen olohuone, mutta seinät olivat kauttaaltaan pyhimyksenkuvien peitossa. Themis tutki kasvoja lepattavassa valossa. Uskonnonopettaja oli kerran yrittänyt selittää luokalle, mitä ”charmolýpi” tarkoitti, ja vastassa oli ollut kolmenkymmenen oppilaan ilmeetön tuijotus. Nyt Themis ymmärsi sen täysin. Ilo-tuska. Se oli ikuistettu kauniisti jokaisen häntä katselevan pyhimyksen ilmeeseen. Hän tutki heidän erityistä katsettaan ja tajusi nähneensä sen monta kertaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hän ymmärsi, mitä opettajarukka oli yrittänyt kertoa ikonografiasta: sille oli ominaista katseen suunnaton syvyys, huulten asento, leuan lujuus, pään kulma. Raamatullisesti ilmaistuna ilo-suru oli uhrauksen kautta saavutettua pelastuksen iloa. Rauha ja kuolema, toivo ja epätoivo elivät rinta rinnan, erottamattomina.

Themisin lapsuus oli loppunut punaisen takin häivähdykseen aukiolla. Silloin hän oli luopunut myös uskostaan. Nyt kolmen vuoden kuluttua, kahdeksantoistavuotiaana, hän tunsi yhä surun vihlaisun. Hän suri yhä Fotinin turhaa kuolemaa, mutta nyt hänen mieltään huojensi veljen kotiinpaluu. Hän ymmärsi, että katkeran ja suloisen piti aina elää rinnakkain.

Pidän erityisen paljon Hislopin kyvystä sitoa yksilöt osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Themis elää pitkän elämän, ja hänen aktiivinen roolinsa tuo lukijalle paljon tietoa ajan tapahtumista. Margarita jää sivurooliin, mutta hänen mielipiteensä tulee selkeästi esiin muutamien lausahdusten ja tekojen kautta. Pidän siitä, että poliittisia mielipide-eroja on perheen sisällä, ettei ole pelkästään naapuruston kyräilyä.

Tarinassa on väkivaltaa, mutta Hislop onnistuu senkin kuvaamaan niin, ettei lukijalle tule huono olo. Iso osa väkivallasta on viitteenomaista, nähdään ruhjeet mutta ei lueta siitä, kuinka ne syntyivät, kuullaan huudot mutta ei tiedetä yksityiskohtaisesti, millainen toiminta ne aiheuttaa. Lisäksi tovereiden välinen lämpö lohduttaa. Tiiviitä ystävyyssuhteita ei synny, mutta hetkellinen kumppanuus riittää ja auttaa jaksamaan.

Kokonaisuus on mielestäni valtavan hieno. Vaikka Themis ja Thanasis ovat loppuun asti eri mieltä, he pystyvät silti elämään lähekkäin. Kunnioitusta toista kohtaan ei välttämättä ole, mutta pohjalla on kuitenkin sisarusrakkaus joka sitoo heidät tiukasti yhteen. Lähes kaikki henkilöhahmot kokevat elämässään isoja traagisia asioita, mutta niistä huolimatta he saavat pidettyä itsensä koossa. Moni kuolee, mutta lukijana koin että mikään kuolemista ei ole turha, vaan niillä on tarinaa syventävä merkitys.

Ne, joita emme unohda on luettu myös blogissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista.

Kirja joka maasta - haasteeseen täyttyy Kreikka. Ja Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Todellakin suosittelen tätä kaikille :) 

 

Christian Rönnbacka & Lars Candolin: Riskiretki: seikkailu muinaisilla reiteillä

 

Christian Rönnbacka & Lars Candolin: Riskiretki: seikkailu muinaisilla reiteillä

Bazar 2020 

261 s.

En voi sille mitään, mutta minulle tuli mieleen Aku Ankka lukiessani hikistä mutta hersyvää tarinointia Christian Rönnbackan ja Lars Candolinin veneensiirtoretkistä. Kun on saatu idea ajaa vene vettä pitkin Tammisaaresta Pietarsaareen, idea muovataan suunnitelmaksi ja sitä noudatetaan kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta. 

Tarina alkaa siitä, että Candolin löytää veneen. Koska kukaan ei kysele sitä poliisin löytötavaroista puoleen vuoteen, hänestä tulee sen omistaja. Hän haluaa siirtää sen Tammisaaresta mökille Hiidenvedelle, ja tekee ensimmäisen reissun ystävänsä Johnin kanssa. 10 vuotta myöhemmin hän tekee saman matkan Christianin kanssa, mutta kaksikko jatkaakin matkaa Hiidenvedeltä Hämeenlinnaan ja edelleen aina Pietarsaareen asti. Reissu jaetaan useaan lyhyempään pätkään, ja sitä toteutetaan monen vuoden aikana. Vene viedään välissä jonnekin säilytykseen, mutta matka jatkuu aina samasta kohtaa mihin edellisreissu lopetettiin. Vaikka joka retkellä sattuu vaikka mitä kummallista, miehet eivät lannistu vaan palaavat aina jatkamaan matkaa. Siinä on lukijakin huojentunut, kun kaksikko saavuttaa lopulta määränpään. 

Jos tämän maakaistaleen sahaisi poikki, koko Länsi-Suomi kelluisi irtonaisena, sillä tämä on ainut pätkä kiinteää maata Tammisaaren ja Pietarsaaren välissä. Siinä koko kaistale kelluisi merellä, kunnes tärmäisi Ahvenanmaahan. Meillä ei kuitenkaan ollut lapioita mukana, joten emme alkaneet kaivaa kannasta irti.

(...)

Olimme päässeet tietä vetämämme kilometrin lisäksi noin 500 metriä. Se oli selkeästi paska saldo, kun siihen lisätään vielä aamulla ajettu yli 350 kilometriä ja sama takaisin. Hyötysuhde oli olematon. Emme kuitenkaan vaipuneet itsesääliin. Olimme toivoneet parempaa, ja toivon ruoskimana ahnehtineet tänne uskomatta tiedustelutietoa. Veneessä oli ollut kaksi jääräpäätä, ehkä pässinpäätäkin, ja he olivat päässeet juuri niin pitkälle kuin he sillä kertaa ansaitsivat. Eikä päivämme ollut vielä ohi. Jätimme veneen odottamaan toimittajaa ja kuvaajaa ja menimme huoltoautolle.

(...)

Penkalla näkyi auto, joka oli joskus ehkä ollut sininen. Se näytti olevan hyvinkin vanha. Siitä olisi varmaan joku mobilisti ollut innoissaan, mutta siellä se on varmaan vieläkin. Vettä ei ollut vieläkään kuin selässä ja otsassa. Veneestä jäi maalia ja lasikuitua hirveitä määriä, kun raahasimme sitä pohja rahisten eteenpäin. Pitkästä aikaa löytyi kivetön kohta. Vihreän tiheän ruohikon juuret olivat juuri ja juuri veden peitossa, ja tuntui kuin olisimme raahanneet venettä riisipellossa.

On uskomatonta, mitä kaikkea reissuilla sattui! Ratkeavat housut ja veneen moottoriongelmat lienevät jossain määrin odotettuja juttuja, sen sijaan runsas moottorisahan käyttötarve, käden murtuminen ja monet vähävetiset joet ovat ikävämpiä yllätyksiä. Minulle hauskimpia pätkiä olivat ne, jossa venettä vedettiin kärryllä maalla, milloin kaupunkien keskustojen milloin peltojen halki. Kirjan kansikuva on muuten sellaiselta reissulta, jossa sää toi yllätyksenä jäätä ja lunta, reitillä jossa veden ulkopuolista kulkua tuli useita kilometrejä.

Hyvä ettei itselleni tullut hiki lukiessa, kuinka monet vesiväylät olivat melkein umpeen kasvaneita ja kuinka paljon lihasvoimaa matkanteko vaati. Pitkät päivät, heikohko ruuan määrä, auringon paahde tai kastuneet vaatteet loivat vielä lisähaasteita matkaajille. Lukiessa sai monesti todeta, että tätä se suomalainen sisu on, että jatketaan etapin loppuun vaikka väsyttää ja matka-aika on ollut ehkä kolminkertainen odotettuun nähden. Toisaalta, sisun mukana kulki myös järki, ja jotkut ratkaisut todettiin viisaiksi tehdä vaikka olisikin haluttu tehdä toisin. 

On ollut mielenkiintoinen idea ajaa veneellä vanhaa ristiretkien reittiä, ja on mielenkiintoista lukea matkan sattumuksista. Veikkaan, että monella ei kantti kestäisi tehdä tuollaista retkeä, ja aika moni matkaan lähtenyt olisi varmasti luovuttanut kaikkien vastoinkäymisten jälkeen. Mutta lukijoiden iloksi Candolin & Rönnbacka hoitivat homman maaliin. Samalla minulle jäi olo että tässäkö tämä nyt oli, eikö tule enää uusia retkiä? Jatko-osaa toivotaan! 

Helmet-lukuhaasteeseen ruksitan kohdan 25, "kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa". 

Riskiretki on luettu myös Kirjavinkeissä.

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

 

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.

Englanninkielinen alkuteos Sapiens. A Brief History of Humankind (2011)

Suomentanut Jaana Iso-Markku

Pokkaripainos Bazar 2019

491 s.

Ihmisiä on ollut olemassa jo paljon ennen historiaa. Hyvin paljon nykyihmistä muistuttavia eläimiä ilmestyi maapallolle noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Lukemattomien sukupolvien ajan ne eivät kuitenkaan erottuneet siitä valtavasta muiden eliöiden joukosta, jonka kanssa ne jakoivat elinympäristönsä.

Siinäpä sitä on ajattelemisen aihetta! Niin on kyllä kauttaaltaan koko kirjassa. Harari läväyttää pöytään ihmiskunnan historian niin biologian kuin kulttuurin näkökulmasta, korostaen sitä kuinka moni itsestään selvä asia on vain sovittu juttu, eikä sinänsä olemassa ollenkaan. Lukija on toisinaan aika pyörryksissä, kun ajattelee että raha, talous, yhteiskuntajärjestys ja muu on lopulta aika hauraalla perustalla. Monet historian tapahtumat ovat osin myös sattumaa, ja muutamalla pienellä erilaisella valinnalla nykyinen maailma saattaisi näyttää hyvinkin erilaiselta. 

Kirjan ensimmäinen osa kertoo kognitiivisesta vallankumouksesta, eli esimerkiksi siitä kuinka nykyihminen on syrjäyttänyt muut ihmislajit ja kuinka se on kehittänyt muihin lajeihin verrattuna ylivoimaisen kommunikaatiojärjestelmän. Toisessa osassa ihmislajin menestys kasvaa maanviljelyn kehittymisen myötä; vaeltaminen muuttuu tarpeettomaksi, kun on riittävästi ruokaa elättämään pysyvää asutusta. Kolmannessa osassa ihmiskunta yhdentyy; imperiumit ja uskonnot yhdistävät monia kansoja ja heimoja laajalla maantieteellisellä alueella. Neljännessä osassa tieteen murrokset pienentävät maailmaa yhä, ja tekniset harppaukset saavat nykyihmisen tuntemaan itsensä luomakunnan kuninkaaksi. 

Jos espanjalainen talonpoika olisi nukahtanut vuonna 1000 ja herännyt 500 vuotta myöhemmin meteliin, jota Kolumbuksen merimiehet pitivät noustessaan Niñaan, Pintaan ja Santa Mariaan, maailma olisi hänestä näyttänyt varsin tutulta. Monista tekniikassa, tavoissa ja poliittisissa rajoissa tapahtuneista muutoksista huolimatta tämä keskiaikainen unikeko olisi tuntenut olonsa kotoisaksi. Mutta jos joku Kolumbuksen merimiehistä olisi vaipunut samanlaiseen uneen ja herännyt 2000-luvulla iPhonen soittoääneen, hän olisi löytänyt itsensä käsittämättömän vieraasta maailmasta. Mies olisi hyvin saattanut kysyä itseltään: "Olenko minä taivaassa - vai ehkä helvetissä?"

Harari kirjoittaa mukaansatempaavasti, joten isoista ja toisinaan monimutkaisista asioista huolimatta kirja säilyy kiinnostavana koko ajan. Monessa kohtaa jäin tuijottamaan seinää ja miettimään juuri lukemaani. Kuinka helposti ihminen arvottaa asioita, joista ei oikeastaan tiedä mitään, ja kuinka helposti ihminen tuomitsee oman kulttuurinsa ja omien tapojensa ulkopuoliset asiat. Maailmassa on paljon tutkimatonta, mutta ihminen kuvittelee tietävänsä ja tutkineensa kaiken. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 12, "kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera". Kävin katsomassa näytelmän viime vuonna; silloin en ollut ehtinyt lukea kuin ensimmäisen osan, mutta jo sen perusteella hämmästelin taidokasta toteutusta. Nyt koko kirjan luettuani olen samaa mieltä; valtavasta tekstimassasta on poimittu olennaiset, nykyihmisen kannalta käänteentekevät asiat. Koin esitystä katsoessani, että ainakin ensimmäisestä osasta näytelmään oli tuotu kaikki se, mitä itse merkkasin huutomerkillä. Jos Sapiens joskus palaa näyttämölle, menen katsomaan sen uudelleen. 

Sapiensia on luettu paljon, siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Antti Hautamäki, Sateenkaarimaalari, Sanojen keskellä ja Iltaluvut.