Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

 

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

Kirjapaja 2026

204 s. 

Erilaiset matkakertomukset ovat kyllä aina kiehtovaa luettavaa, ei väliä onko matka tehty kävellen, pyörällä tai junalla. Edellisessä kirjassaan Kauppinen polki puolisonsa kanssa reilun vuoden ajan Etelä-Amerikassa, nyt heidän reissunsa kesti noin 3,5 kuukautta. Suunnitelmissa oli jatkaa matkaa Kaakkois-Aasiaan, mutta elämä tuli väliin ja se reissu jäi myöhemmäksi. Toivottavasti se joskus toteutuu ja toivottavasti saamme lukea myös siitä kirjassa. 

Syksyllä 2024 Kauppisen pakkasivat polkupyöränsä ja muut varusteet ja lensivät Japaniin. Kolmen kuukauden viisumivapaa oleskeluaika riitti siihen, että he ehtivät pyöräillä kaikilla neljällä saarella. Eikä tarvinnut pitää kiirettä vaan oli mahdollista tehdä parin päivän pysähdyksiä pienine päiväretkineen. Etelä-Korean halki kulkee reilun 600 kilometrin pituinen hyväkuntoinen pyöräilyreitti, siihen pariskunta käytti pari viikkoa aikaa. Jotkut kiitävät reitin läpi neljässä päivässä, mutta miksi kiirehtiä jos ei ole pakko. 

Aamusumu on kylmän yön jäljiltä paksua kuin mannapuuro. Se tuntuu kalsealta suikertaessaan kaula-aukosta sisään ja nielee pyörätien harmaan asfaltin muutamien metrien näköetäisyydeltä. Joen toista puolta ei näy. Yöpakkanen on kuurannut siltalaudoitukset. Ne tuntuvat pyörän renkaan alla liukkailta. Jalkaudun työntämään pyörää, etten kaatuisi. Viimeinen asia mitä kaipaan, on katkennut jalka tai käsi. Surusta särkyneessä sydämessä on tarpeeksi kestämistä. Haikeuden ja harmauden keskellä havahdun siihen, kuinka kaunis talveen valmistautuva luonto onkaan. Kun aurinko alkaa vähitellen lämmittää ja näkökenttä laajentua, havaitsen yksinäisen kalastajan, joka virvelöi joen partaalla kastepisaroiden kimmeltäessä rantakasvien lehdillä. Hiljaisuuden rikkoo soutuvenenelikolle tahtia huutava perämies. 

Pyöräillessä matkavauhti on sen verran hidas, että matkaaja ehtii havainnoida asioita. Tykkään Kauppisen tavasta maalata eläväisiä tuokiokuvia, joihin lukija imeytyy mukaan. Samalla kuvaus on realistinen, eikä matkalla kohdattuja hidasteita ja vaikeuksia jätetä pois. 

Karttaan on merkitty 32 kaupunkia mutta koska sivuja on vain parisataa, niin se tarkoittaa että mitään tarkkoja kaupunkikuvauksia ei saada. Toisaalta se kuuluu asiaan koska tärkeää on se mitä pyörän satulassa nähdään ja koetaan, toisaalta olisi ollut kiva lukea esimerkiksi kolmipäiväisestä Sapporo-pysähdyksestä edes jotain. 

Lopun varustelista hämmästyttää tässäkin kirjassa. Vaikka suuri osa on pienikokoista ja esimerkiksi alushousuja on mukana vain kolmet per henkilö, jaksan ihmetellä miten kaiken saa pakattua vain muutamaan laukkuun ja vieläpä niin että palikka löytyy sitä tarvittaessa. Kokemuksella lienee osuutta asiaan. Kymmenet tuhannet kilometrit yli 30 maassa ovat antaneet vankkaa pohjaa. Sitä tälläkin matkalla on tarvittu varauduttaessa elokuisiin yli 20 asteen päivälämpötiloihin ja marraskuun kymmenen asteen yöpakkasiin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 25, "matkakertomus". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjahilla sekä Kirjasta kirjaan.

David Suchet: Travels with Agatha Christie

 

David Suchet: Travels with Agatha Christie

Constable 2025

240 s. 

Vuonna 1922 Agatha Christie matkusti puolisonsa Archien avecina Etelä-Afrikkaan, Zimbabween, Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Havaijille ja Kanadaan. Reilut sata vuotta myöhemmin näyttelijä David Suchet vaimoineen sai saman mahdollisuuden. He kävivät monissa samoissa paikoissa kuin Christiet ja toisinaan majoittuivat samoissa hotelleissa, mutta tutustuivat myös sellaisiin asioihin joita Christiet eivät nähneet. Alkuperäinen matka kesti kahdeksan kuukautta, myöhempi kaksi. 

Kirja on samalla valokuvateos, sillä Suchet on lapsesta saakka ollut innokas valokuvaaja. Pakko kyllä sanoa, että niin hienoja kuin kuvat ovat niin turhan monessa on hänen vaimonsa mukana. Olisin kaivannut myös paljon enemmän tekstiä, nyt on huomattavan paljon puhetta Poirot-hahmosta ja siitä kuinka Suchet tunnistetaan ympäri maailmaa. 

Our next stop was Rotorua on the North Island, which is home to the hot water springs. Interestingly, Rotorua wasn't on the Empire Mission's agenda, but Agatha left the group and journeyed there by herself. This was no surprise to me. By this point in our journey I had become well acquainted with this rebellious, young Agatha - adventurous and with an insatiable curiosity. During our visit to the hot springs we were shown around by Justin, the great-great-grandson of the woman who showed Agatha Christie around. It was extraordinary! The whole area smelled of sulphur and the ground was hot to the touch, with water boiling and spurting out of the ground.

Odotukseni kirjalle olivat isommat kun mitä sain, eli pettymyksen puolelle kääntyy, aika vahvasti. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän alkoi ärsyttää. Mukana on kuvausryhmä, eli ilmeisesti Suchet on tehnyt dokumentin tai tv-sarjan alkuperäisestä matkasta. Miksi siis kirja? Lisäksi hän mainitsee useamman kerran vaimonsa tehneen ahkerasti muistiinpanoja matkalla, perustuuko kirja näihin muistiinpanoihin ja jos kyllä niin miksei Sheila ole toinen tekijä? Ja kun yhdellä sivulla mainitaan kolmatta kertaa "privileged", niin käy kyllä ilmi että tavallisella tallaajalla ei ole mitään asiaa vierailla näissä paikoissa. Entä miksi Justinin iso-isoäitiä ei voida mainita nimeltä, miksi hänet jätetään naiseksi joka näytti Agathalle paikkoja.

Muutaman valokuvan yhteydessä on teksti että Christie otti kuvan samasta paikasta tai omalla matkallaan Agatha seisoi juuri tässä; olisi ollut mielenkiintoista jos alkuperäisen matkan kuvia olisi ollut mukana kirjassa niin lukija olisi voinut itse havaita samankaltaisuudet ja erot. 

Päällimmäinen tunne on, että alkuperäistä matkaa käsitellään ohimennen ja Suchetien tekemä matka vedetään läpi pikakelauksella. Juuri mistään kohteesta ei jää mieleen mitään, kun moni asia saa vain muutaman rivin tilaa ja sitten lähdetään seuraavaan paikkaan. Tuplamäärä sivuja ilman valokuvamäärän lisäystä olisi todennäköisesti tehnyt lukukokemuksesta paljon antoisamman. 

Kirja kiinnosti muutenkin, mutta saan siitä Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 3, "kirja liittyy Agatha Christieen (kuolemasta 50 v.)"

Topi Linjama: Bach ja Pyöräilyn taito

 

Topi Linjama: Bach ja pyöräilyn taito

Väyläkirjat 2025

224 s. 

Musiikkitieteilijä Topi Linjama yhdistää kirjassaan intohimonsa musiikkiin, pyöräilyyn ja lintubongailuun. Bachin Goldberg-muunnelmat kulkivat mukana, kun Linjama ajoi viiden viikon ajan ympäri Suomea, taittaen matkaa reilut 3300 kilometriä. Eri lintulajeja hän tunnisti yli 140. 

Kirjan luvut on nimetty aarian, kolmenkymmenen muunnelman ja toisen aarian mukaan, mutta joissain luvuissa musiikki mainitaan vain lyhyesti jos ollenkaan. Pyöräily on isossa osassa, samoin kohtaamiset ihmisten kanssa. Yllätyin siitä, kuinka pitkiä päivämatkoja Linjama eteni, useimmiten yli 100 kilometriä, eikä lepopäiviä ollut kuin pari. Yllätyin myös siitä, kuinka vähän telttaöitä hänellä oli; useimmiten yösija löytyi jonkun sukulaisen tai tuttavan luota. Monia ohitettuja paikkakuntia ei mainita, eikä mainituissa viivytä yleensä kuin yksi yö, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kiireen tuntua ei kuitenkaan ole, vaan Linjama ehti havainnoida pyörän satulassa kaikenlaista. 

Olin ajanut kuudessa päivässä 740 kilometriä. Tajusin, ettei Bach eläessään käynyt näin etäällä omasta kodistaan. 

(...)

Yhdeksän maissa Pauli kysyi viestillä, olenko jo hereillä, hän voisi tehdä aamupalan. Ikävä kyllä olin jo hyvän matkan päässä Ylä-Partalantiellä, jonka mutkan takaa yllätin hirvenvasan penkalta evästelemästä. Hirvi pakeni pyöräilijää ilman pissataukoja. Tämä oli taas niitä teitä, joita Janne kirosi järjettömiksi ja Jussi vertasi Keski-Suomen maakuntalaulun sävelmään. Pyöräilevänä musiikkitieteilijänä ajattelin mäkiä intervalliharjoituksina: yleensä mennään peruskuntosykkeellä, mutta ylämäessä lähennellään maksimisykettä. 

Pianisti Glenn Gould suhtautui Goldberg-muunnelmien 17. muunnelmaan hieman samaan tapaan kuin Janne Keski-Suomen mäkiin. Kädet vaeltavat koskettimistoa ylös alas ilman järkevää syytä. 

Persoonallinen matkakertomus, jota lukeakseen ei tarvitse olla musiikin asiantuntija. Alan termistöä käytetään sen verran vähän, ettei ainakaan minua häirinnyt vaikken aina tiennyt mistä on kyse. Myöskään polkupyörän tekniikan tai lintujen tuntemus ei ole lainkaan välttämätöntä. Tärkeämpää on matkalla oleminen. 

Pyöräretki ja siitä lukeminen ovat stressittömiä, koska Linjamalle ei sattunut matkalla juuri mitään odottamatonta. Ei rengasrikkoja tai muita pyörähuolia, ei jalkoja näykkiviä koiria, ei niin huonoa säätä tai rasitus- / muita vammoja, että hän olisi joutunut niiden takia jäämään johonkin odotettua pidemmäksi aikaa. Sekä matkanteko että lukeminen etenevät sujuvasti rullaillen. 

En kuunnellut Bachia kirjaa lukiessani, koin lukemisen viihdyttäväksi ilmakin. Postausta kirjoittaessani laitoin taustalle kirjaston tarjoamasta Medici.tv:stä löytyvän version, jossa pianistina on Angela Hewitt. 

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä. Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki.

 

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä. Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki. 

Kansi Mika Tuominen

Kirjapaja 2024 

256 s.

Mikäpäs sen hauskempaa näin pyöräilykauden alkaessa kuin lukea matkakertomusta pitkästä pyöräretkestä. Tuija Kauppinen polki puolisonsa Ilkan kanssa reilussa vuodessa yli 17 000 kilometriä, kahdeksassa maassa. Reissu vei heidän niin merenpinnan tasoon kuin yli viiden kilometrin korkeuteen vuoristossa, kuumiin ja kosteisiin päiviin mutta myös yöpakkasiin. 

Etelä-Amerikassa tuntuu maasta riippumatta olevan sellainen tilanne, että autot ja rekat eivät välitä väistää pyöräilijää. Muuten ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ympäri maanosaa löytyy entisiä ja nykyisiä pyöräilijöitä, jotka tarjoavat majoitusta halvalla tai työtä vastaan ilmaiseksi. Joskus Kauppiset saavat pyöräilyseuraa viikoiksi, mutta suurimman osan ajasta he ovat kaksin. Mutta koska muutkin polkevat useammassa maassa, tuttuja tavataan kuukausia myöhemmin. Ihmisten ja kännykkäsovellusten kanssa matkanteko sujuu hyvin. Yllättävän vähän on ikävyyksiä, yksi pyörälaukku katoaa mutta sekin löytyy vähän ajan päästä. Pyörissä on hämmentävän vähän vikoja, ja polkijatkin pysyvät kunnossa koronaa ja muutamaa mahatautia lukuun ottamatta. 

Kehon lisäksi lepoa tarvitsee mieli. Kolumbia on äänekäs. Musiikki raikuu lähes joka kadunkulmassa vuorokauden ajasta riippumatta kuin suomalaisilla kesäfestareilla. Naapurit aivan kuin kilpailevat, kenen ämyristä lähtee kovin ääni. Kansainvälisiä listahittejä kuuluu todella harvoin. Kerran muistan kuulleeni Titanic-elokuvan tunnussävelmän. "Ikuista vappua" ei pääse pakoon edes maaseudulla. Sunnuntaiaamuisin kirkonkelloja soitetaan kello kuusi. Kun tähän päälle lisätään liikenteen melu, alan vähitellen ymmärtää, miksi moni ulkomaalainen pelkää suomalaisten kovasti markkinoimaa hiljaisuutta. Korvatulpista tulee Kolumbiassa hyviä yöunia arvostavan pyöräilijän paras kaveri. Pyörän kellosta luovumme ensimmäisen kuukauden jälkeen. Kaiken melun keskellä sen soittaminen on kuin hyttysen ininää. Kukaan ei reagoi.

(...)

Kasvojani vasten puhaltaa alamäessä ilmavirta, joka tuntuu täysillä tohottavalta hiustenkuivaajalta. Karibianmeren rannalla pystyi pyöräilemään puolille päivin, mutta täällä pyöräily olisi hyvä lopettaa aurinkoisena päivänä jo aamukymmeneltä. Se tarkoittaa, että tiellä on oltava heti aamun valjettua kuuden jälkeen. Emme tosin aina noudata tätä sääntöä, vaan poljemme eräänä iltapäivänä 43 asteen helteessä. Siinä tulee avantoa ikävä. Sadekaudella vettä tulee päivittäin melkein kuin paloletkusta. 

(...)

Maailmassa, jossa kaikki janoavat nopeutta ja helppoutta, pyörämatkailija etenee hitaasti. Pyörän päällä on aikaa elää, tuntea ja ajatella, tehdä tarkempia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Tangon takaa maailma näkee kirkkaammin. Pyörällä matkustamista voisi verrata kirjan lukemiseen. Molemmissa pääsee sukeltamaan toisten ihmisten elämään. Pullahtamaan oman kuplan ulkopuolelle.

Tykkäsin, tämä on kiinnostavaa ja viihdyttävää luettavaa. Koska reitti pitää Kauppiset pääkaupunkien ja turistikohteiden ulkopuolella, päästään näkemään välillä varsin ankeaakin arkielämää. Luonto on toisinaan karu, ja ihmisten asumukset hädin tuskin koossa pysyviä. Ystävällisyys on kuitenkin läsnä lähes kaikkialla. 

Kiva kun kirjassa on tuore reissu eikä vuosien tai jopa 15 vuoden takainen. Korona näkyy mutta pysyttelee taustalla, samoin sota. 

Kirjassa on paljon hyviä, konkreettisia vinkkejä pyörämatkailuun liittyen. Ne toimivat varmasti, vaikkei olisikaan menossa noin pitkälle retkelle. Tärkeä olisi muistaa kaikessa muussakin matkailussa, ettei ahnehdi liikaa. Kun aikaa on käytettävissä rajallisesti, ei mitenkään voi ehtiä nähdä kaikkea mitä haluaisi. Matkanteon ohessa lukija pääsee kurkistamaan kyliin ja kaupunkeihin, aavikolle ja vuoristoon. Eläväisesti kirjoitettu teksti saa hengästymään, vaikkei itse poljekaan tuulta vastaan. Pyöräilijöiden yhteisö tuntuu tiiviiltä; vaikkei varsinaisesti olla ystäviä niin aina löytyy opas tai yösija. 

Kauppiset ovat onnellisia uskallettuaan toteuttaa unelmansa, ja lukija on onnellinen saadessaan olla kirjan välityksellä mukana. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 40, "kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma". 

Joutilaita kilometrejä on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Timo Polari: Unelma etelänavasta

 

Timo Polari: Unelma etelänavasta. Vaeltajan matkassa maailman vuoripoluilla ja erämaissa

WSOY 2003

248 s.

Olen sanonut ennenkin, että tykkään ihan hirmuisen paljon matkakertomuksista. Ei ole niinkään väliä missä ja millä välineillä liikutaan kunhan mennään. 

Timo Polari ei ole ihan tavallinen liikunnanopettaja. 20 vuotta sitten julkaistussa kirjassaan hän toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa hiihtämisestä etelänavalle. Kirjassa on myös neljä muuta vaellusta eri puolilla maailmaa ja erilaisissa olosuhteissa. Etelänapa on tietysti kaikista vaativin, jo matka lähtöpisteeseen vie kauan. Loputon jäälakeus ei tarjoa helppoja kiintopisteitä, eikä etäisyyttä ole helppo arvioida. Välillä matkanteko on hurjan rankkaa, välillä kaikki sujuu hyvin. 

Viidellä vaelluksella olosuhteet ovat erilaiset mutta osin myös samanlaiset. Kestää matka sitten viikkoja tai kuukausia, siihen on valmistauduttava hyvin. (Kirjan lopussa onkin oivalliset ohjeet pitkän vaelluksen varalle.) Varusteiden on oltava kunnossa, on retkikohde sitten Etelämanner tai Lappi, tasaisehko jäälakeus tai Euroopan korkein vuori. Henkistä kanttia tarvitaan kestämään yksinäisyyttä ja huonon sään aiheuttamia viivästyksiä. Huumori antaa voimaa vaikeina hetkinä. On myös osattava antaa periksi luonnon voimille, ihminen kun ei niille mahda mitään. 

Etelämanner on kaikkien äärimmäisyyksien manner. Se on maapallon tuulisin, kylmin, kuivin, keskimäärin korkeimmalla merenpinnasta sijaitseva, vähiten tunnettu, luoksepääsemättömin ja ihmisen viimeksi löytämä kaikista seitsemästä maanosasta. Antarktiksella tuulet saattavat raivota 90 metriä sekunnissa (hirmumyrskynä pidetään yli 32 m/s puhaltavaa tuulta) ja pakkasennätys on -89,6 celsiusastetta. Etelämantereen pinta-ala on 14 miljoonaa neliökilometriä eli se on noin 42 kertaa Suomen kokoinen sekä suurempi kuin Eurooppa ja Australia. Kuitenkin 98 % siitä on jään ja lumen peitossa. Kuvaavaa on sekin, että Etelämantereen lämpötila- ja kosteusarvot ovat lähempänä Mars-planeetan vastaavia kuin muun maapallon lukemia. 

(...)

Todellinen hiihtoaikamme koko retkellä on 400 tuntia. Tuon ajan olen kasvokkain itseni kanssa. Minulla on 400 tuntia aikaa pohdiskella maailmaa, itseäni ja elämääni. Etelämantereen näennäinen askeettisuus nostaa tuulen lumiveistokset ja auringon kimalluksen hangen jalokivimeressä merkityksellisiksi asioiksi; huomaamaan suuruuden pienuudessa, erottamaan sen, minkä itse oikeasti uskoo todeksi, siitä, mitä kiireinen  manipuloitu sivilisaatio uskottelee. Ei vain viinistä löydy totuus. Valkoiset jättiläismainingit ovat kuin päiväkirjan tyhjiä sivuja, joihin kulkijan on itse luotava oma kertomuksensa - ei paetakseen menneitä, vaan oppiakseen uusia lukuja itsestään. 

En tule itse koskaan hiihtämään etelänavalle tai pyöräilemään Islantia ympäri, mutta hyvä että jotkut niin tekevät ja vieläpä kirjoittavat kokemuksistaan kirjoja. Viihdyn oikein hyvin penkkivaeltajana, vaikka ääriolosuhteissa liikuttaessa kohdataan myös elämän varjopuolia. On useita eri syitä, miksi jotkut eivät selviä ääriolosuhteista hengissä. Eikä aina tarvita edes äärimmäistä kylmyyttä tai lumimyrskyä; nykyajan vitsaus on some, ja välillä lehdissä on juttuja ihmisistä jotka putoavat kuolemaansa yrittäessään saada täydellistä kuvaa Instagramiin. Surullista. 

Polari ei ole "pelkkä" vaeltaja, vaan myös taitava kirjoittaja. Retkistä on kerrottu hyvin eläväisesti. Paljon on tekemisen ja onnistumisen iloa, mutta lukijaa ei säästellä myöskään väsymykseltä, onnettomuuksilta, turhautumiselta. Tämä on mielestäni tärkeää. Moni voi ajatella että kiipeänpä vuorelle tai hiihdänpä etelänavalle ja saan mahtavia Instastooreja, mutta ei osaa ollenkaan ajatella kuinka kovaa peruskuntoa sellaiset suoritukset vaativat, mitä tapahtuu vuoristotaudissa, kuinka keskittymisen herpaantuminen voi aiheuttaa kauheita onnettomuuksia, kuinka varautua pettymykseen jos tavoite jää saavuttamatta. 

Matkan rasitukset alkavat näkyä ja varsinkin tuntua. Parinkymmenen kilon kantamuksen ulkoiluttaminen 10-12 tuntia päivässä kahden kuukauden ajan ei sovi hienohelmoille. Hartianseudun epäkäslihakset ovat kuin puusta veistetyt, oikeassa jalkaholvissa tuntuu aamuisin pistävää jomotusta ja persväli hiertyy parina iltana vereslihalle. 

Pitkän matkan vaeltajan perushyveitä onkin "myönteinen huono muisti". Edellisten matkojen tai päivien rasitukset ja vaikeudet haihtuvat uutta seikkailuannosta janoavasta mielestä, ja ennen pitkää huomaa taas raahaavansa reppua jossain päin maailmaa. 

Helmet-haasteeseen sain kohdan 25, "kirjan nimessä on ilmansuunta". Etsiskelin kirjaston tietokannasta eri ilmansuuntia, kiinnostavia kirjoja olisi ollut paljonkin. Päädyin lopulta kuitenkin tähän, koska Etelämanner kiinnostaa, ja myös koska olen aiemmin lukenut Polarin kirjan Murhenäytelmä Grönlannissa. Siinä hän kertoo tarkemmin traagisesta hiihtovaelluksesta Grönlannissa, retkestä josta hän tässä kirjassa kertoo lyhyemmin, tapahtuma-aikaan kirjoitettujen muistiinpanojen pohjalta. 

Panu Kunttu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut

 

Panu Kunttu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut. Kahden saaristotutkijan melontaseikkailu Pentti Linkolan jäljillä

Kansi Tuomo Parikka

Nemo 2022

377 s.

Kesällä 1974 Pentti Linkola perheineen souti saaristossa tuhannen kilometrin lintulaskennan. Vajaat 30 vuotta myöhemmin kesällä 2020 Sanna-Mari ja Panu Kunttu seurasivat Linkolan reittiä meloen, samalla oman lintulaskennan tehden. Heillä oli käytössään sekä Linkolan reittikartta että muistiinpanot, joten seitsemän viikon matkalla he pystyivät havainnoimaan maiseman ja eliöstön muutoksia. Todella moni asia on muuttunut suhteellisen lyhyessä ajassa. Monet lintulajit ovat vähentyneet radikaalisti, toiset lisääntyneet. Rantoja on hakattu auki mökkiasutusta varten tai ne ovat kasvaneet umpeen. Kaikenlainen vesiliikenne rahtilaivoista vesiskoottereihin on lisääntynyt reippaasti. 

Vaikka retkellä oli tavoite, myös itse matkanteko oli tärkeää. Kun kaksi luonnontutkijaa ja luonnonrakastajaa lähti vesille, oli kaikki suunniteltu viimeisen päälle. Mutta kuten retkillä on tapana käydä, yllätyksiä riitti. Neuvokkuutta tarvittiin niin sonnilauman lähestyessä telttaa kuin vetoketjun hajotessa. Toisinaan oli liukas lähtö joko huonon tai hyvän sään takia. Aikataulu oli tiukka, mutta hyvät päivät antoivat pelivaraa. Meri, tuuli ja ukkonen kun ovat tekijöitä, joiden kanssa ei leikitä. Kokeneet melojat osasivat antaa olosuhteille tilaa eivätkä lähteneet koettelemaan taitojaan liikaa. 

Vaikka Utön ja lähiseudun vaikea kurtturuusutilanne huolestuttaa meitä, on käynti saarella ollut onnistunut. Sosiaaliset kontaktit muiden ihmisten kanssa ja mielenkiintoiset juttuaiheet saavat meidät hyvälle tuulelle. Kun kuulumiset on vaihdettu, linnut laskettu ja vesi- ja ruokatäydennykset hankittu, intoilemme valmiina jatkamaan matkaa Kökarin puolelle. Tuuli, joka on meitä kiusannut jo riittämiin, laantuu ja meri kutsuu melomaan. Aamuyön herätyksen ja Gaddarnoilta Utöhön tapahtuneen ylityksen jälkeen nukuimme vain parin tunnin päiväunet. Myöhäisestä iltapäivästä huolimatta olemme uutta puhtia täynnä. Haluamme päästä ylittämään maakuntarajan ja siirtyä saaristoltaan erämaisemman Ahvenanmaan puolelle. Se tuntuu henkisesti eräänlaiselta virstanpylväältä retkellämme. 

Jatkamme Utöstä melontaa Ahvenanmaan puolelle alkuillan vienossa valossa vielä hyvän tovin. Ohitamme Kårharun lintuluodon, jonne Linkolat olivat hakeutuneet myrskyltä turvaan. Silloin saarella oli mahtava sadan selkälokin pesimäyhdyskunta, jota Linkolat varoivat häiritsemästä. He rajoittivat kulkemisensa vain veneen ja teltan välille. Nyt selkälokit ovat muisto vain, mutta luodon rannasta yhytämme 70 isokoskelon parven. Linnut kauhovat itseään vedessä eteenpäin pystymättä lentämään sulkien vaihtamisen takia. Parvi pohjoisessa pesineitä pikkukuoveja on vuorostaan muuttomatkalla etelään. Ruokkeja singahtelee useiden luotojen kohdalla. Tavallisesti yksi tai kaksi tiedustelijaa on liikkeellä ennen muita. Ne tekevät kaksi kierrosta ympärillämme aivan kuin tutustuakseen siihen, mitä olentoja heidän yhdyskuntansa tietämillä liikkuu ja tiedustellen, ovatko tulijat vaarallisia. 

Tykkäsin, tämä oli tosi mielenkiintoinen kirja! Itse olen kerran kokeillut melomista, enkä tuntenut oloani järin luottavaiseksi. On kuitenkin kiintoisaa lukea erilaisista olosuhteista, joita saaristo ja meri tarjoavat melojille, samoin kuin siitä mitä mereltä käsin näkyy. En tunne lintuja juuri lainkaan, joten monien nimet kuulostivat suorastaan eksoottisilta. Lisäksi kirja on kirjoitettu niin elävästi, että lukijana oli helppo sekä innostua Kunttujen tekemistä havainnoista että pelätä ukkosmyrskyssä. Kirjan alku- ja loppusivuilla on yhteensä 6 sivua karttoja, joista on mukava seurata missä kaksikko kulloinkin kulkee. Kuvaliite olisi ollut kiva lisä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 31, "kirjassa on jotain sinulle tärkeää". Luonnon monimuotoisuus ja sen säilyminen on ehdottoman tärkeää, mutta myös pitkä matka kohti jotain tavoitetta merkitsee paljon. 

Logo: Nanna / Kirjakimara 

Kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haasteeseen saan myös ensimmäisen merkinnän :) 

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

 

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

HS-kirjat 2021

168 s. 

Rouva Mafendan maailman rajat ovat oman kylän laidoilla. Hän ei ole koskaan käynyt kaupungissa, edes Kisanganissa, vaikka se on lähellä, parin päivän kävelymatkan päässä. Elämä on sujunut Mafendan mukaan hyvin näinkin. Ikäänsä hän ei tiedä. "Olen ollut täällä kauan. En osaa sanoa, kuinka kauan."

Pidän matkakirjoista, eikä kohteella tai kulkuvälineellä oikeastaan ole väliä. Pääasia on saada lukea siitä, miksi ihminen on päättänyt lähteä matkalle, mitä ilon ja surun hetkiä hän on kokenut, millaisia kulttuurishokkeja reissuun on mahtunut. Onkin siis loogista, että hyppysiini tarttui Keskellä virtaa Kongo, jossa toimittaja Sami Sillanpää matkustaa proomulla Kongojokea pitkin. 

Kirjaan tarttuessa en tiennyt Kongosta yhtään mitään, mietin että olisiko osannut nimetä edes pääkaupunkia. Nyt tiedän ainakin vähän, vaikka Sillanpään kertomat asiat eivät pääosin ole kauniita ollenkaan. Köyhyys, sota, epävarma tulevaisuus, huonot työskentelyolosuhteet... Vastapainoksi on  onnellisuutta pienistäkin asiosta, ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. 

Sillanpäällä, hänen tulkillaan Victorilla ja toimittajaystävällään Lisenillä oli suunnitelma matkustaa lähes koko matka Kisanganista Kinshasaan jokea pitkin. Varsin pian kävi ilmi, että matkanteko tulisi olemaan vaikeaa. Pääasiallinen liikkumismuoto joella on täyteen ahdettu proomu, jossa laivan kuljettaja ei näe missä joki kulkee. Proomulla ei ole aikataulua, se lähtee ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä kuukauden päästä. Matkalla pysähdytään moniin kyliin, eikä kukaan tiedä pysähdyksen pituutta. Kuumuus päiväntasaajan molemmin puolin on tukalaa. Proomu ei myöskään ole erityisen turvallinen kulkuväline, koska siltä on helppo pudota jokeen. Joessa virtaukset ja krokotiilit ovat armottomia. Kun proomu seisahtuu taas yhteen kylään, Sillanpää, Lisen ja Victor vaihtavat puukanoottiin. Sillä matka etenee hitaasti mutta tasaisen varmasti.

1700 kilometriä jokea pitkin riitti, sitten seurue päätti lentää Kinshasaan. Matka oli kuitenkin kestänyt jo kuukauden, eikä vielä oltu edes puolivälissä. Kuukauden reissu antoi aineksia kokonaiseen kirjaan, ja mukana on monia isoja teemoja. Siirtomaavalta ja sanelupolitiikka, paikallisen väestön riisto, joen valtava merkitys kokonaiselle kansalle... 

"Maina mai!" huutaa mies laivan keulassa. Se on lingalaa ja tarkoittaa: paljon vettä. Huutaja on Michaud, ja hän on mittamies. Michaud seisoo proomun kannella aivan sen laidalla, eikä kaidetta ole. Pieni harha-askel veisi hänet jokeen. Michaud'n työkalu on viisimetrinen keppi. Sen hän työntää joen tyynen pinnan läpi, kurottaa syvälle ja nostaa sitten ylös tyytyväinen hymy kasvoillaan. Ei osunut pohjaan. Vettä on paljon, maina mai! 

Ikuinenkaan ei pysy samana. Joki muuttuu. Siinä, missä viikko sitten oli paljon vettä ja laivalle kulkuväylä, voi nyt olla hiekkasärkkä. Sellaiseen eivät joen alukset halua karahtaa, mutta usein karahtavat. Siksi on mitattava syvyyttä, ja Michaud tekee sen niin kuin näillä vesillä tehtiin sata vuotta sitten. 

(...)

Perusasioista pitäisi kuitenkin aloittaa. Kun kuljeskelemme Kisanganin satamassa, otan valokuvia, mikä herättää epäilyksiä. Tiukkailmeinen mies tulee kysymään, mitä oikein puuhaan. Mies puhuu swahilia. Victor osaa sitäkin kieltä ja kertoo miehelle, että ei tässä mitään hätää, tämä valkoinen mies on vain eurooppalainen turisti. Mies vastaa: "Mikä on turisti?"

Se on kieltämättä maailman kummallisuuksia, että on kaltaisiani ihmisiä, jotka voivat matkustaa muualle, jopa kaukaiseen vieraaseen maahan, ihan vain huvin vuoksi. Toisia ei päästetä, vaikka he pakenevat kansanmurhaa. Kongojoen varrella matkustamiseen on aina jokin syy. Viedään tavaroita myytäväksi, pyritään sairaalaan, mennään sukulaisen häihin tai hautajaisiin, kuljetaan kouluun, muutetaan kaupunkiin uuteen elämään. Kun on syy, sitten mennään, jos silloin sattuu laiva lähtemään.

(...)

Puhelin hälyttää mutta yhteys katkeaa. Hälyttää uudestaan. Sitten pojan kasvoille leviää hämmentynyt hymy. "Äiti?" Trésor sanoo puhelimeen. "Olen tulossa kotiin."

Verkko katoaa taas, mutta tärkein selviää. Äiti on yhä elossa. Trésor ei ole 16-vuotiaana maailmassa yksin. Trésorille alkaa myös valjeta, että tehtyään pitkän ja uskaliaan retken puolen Kongon halki, hän saattaa todellakin päästä kotiin. Kun kyyneleet alkavat valua, poika kääntyy selin muihin. Halaan Trésoria. Tegra puristaa olkapäästä. Iloinen Marie silittää poikaa päästä. 

Kirja on ehdottoman kiinnostava lukukokemus. Sivuja ei ole paljoa, mutta siinä ajassa ehditään tutustua maan historiaan ja paikallisiin oloihin sekä nähdä monta erilaista ihmiskohtaloa. Samalla tulee muistutus siitä, että Kongo on yksi niistä alueista, joista kaivetaan eniten materiaalia muun muassa kännyköihin. Raha vaan menee ihan muualle kuin paikallisille asukkaille. Suorastaan raivostuttavaa! Ja laittaa miettimään, että tarvitaanko ihan kaikkia laitteita, ja tarviiko niitä vaihtaa niin usein vaikka eivät olisi rikki.

Mielenkiintoinen sivujuonne tulee kahdesta suomalaisesta. 1920-luvulla Aleksander Mäntynen oli Kongojoella höyrylaivan konemestarina, 1930-luvulla Saga Roos asui Kongossa miehensä, höyrylaivan kapteenin kanssa. Toinen mielenkiintoinen juonne on sisäkansien kartta, useita kertoja seurailin siitä missä seurue kulloinkin menee. Vuosilukua ei ole, mutta kartta on hienosti käsin piirretty ja väritetty kapteeni Jean Okitesen toimesta.

Lämmin suositus tälle superkiinnostavalle, ajatuksia ja tunteita herättävälle matkakertomukselle!

Vuonna 1900 Kongo oli pimeä, ja niin oli koko maailma. Sen jälkeen maailmaan on syttynyt valot, Kongoon ei. Öisessä satelliittikuvassa Kongosta voi nyt nähdä sähkövalojen rykelmän Kinshasassa ja pienemmät hehkut idän Gomassa ja etelän Lumumbashissa. Muuten on mustaa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Paljon melua kirjoista ja Kirja hyllyssä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 18, "kirjan on kirjoittanut toimittaja". Kirja joka maasta -haasteeseeni saan Kongon demokraattisen tasavallan. 

Jukka Salminen: Kirjeitä Etelä-Amerikasta

 

Jukka Salminen: Kirjeitä Etelä-Amerikasta

Books on Demand 2021

325 s.

En tiedä mikä kumma siinä on, että olen erityisen viehättynyt pyöräilykirjoista. Onko se lie kiireetön matkanteko, uudet paikat ja maisemat, tutustuminen erilaisiin olosuhteisiin ympäri maailmaa vai mikä. 

Jukka Salminen on kirjoittanut toisen matkakirjansa, tällä kertaa hän pyöräili syksystä 2013 syksyyn 2015 Etelä-Amerikassa. Matka vei Kolumbian, Ecuadorin, Perun ja Chilen kautta Brasiliaan. Salminen lähti liikkeelle yksin, mutta reiteillä mukaan tarttui muita pyöräilijöitä, niin että usein matka taittui kaksin tai kolmisin. Paljon poljettiin vuoristossa, joten matka eteni varsin hitaasti. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä kellään ei ollut kiire mihinkään. Etenkin alkumatkasta Salminen sairasteli paljon, ja joutui pitämään pitkiä toipumisaikoja. Se ei kuitenkaan tuottanut stressiä, sillä kun aikataulu on väljä, sitä ei oikeastaan rajoita muu kuin viisumeiden voimassaoloaika. Aina oli siis mahdollista tutkia karttaa ja valita joku muu reitti. 

Elämä maistui nyt kevyeltä, jokainen solu kehossani tuntui vahvalta ja levänneeltä. Vieressäni kohosivat jyrkät kalliot, joiden alla oli vaarana tulla putoavan kiven murskaamaksi. Kapean kanjonin tulviva joenuoma ja tie kättelivät toisiaan monessa kohdassa. Korppikotkat söivät tien varrella kuollutta koiraa. Haukat liitelivät kanjonin nosteissa ja joki kiemurteli tummien vuorten salaisuuden taa. Availin vuorten kätkettyjä kuvia etenemällä puhtaasti pyörivillä jaloillani, ympäristön hiljaisuuden ja ajatuksen keveyden taustalla ollen ja katsellen.

Alkoi sataa. Siitä huolimatta eräs pikkupoika - jonka nimen olen jo unohtanut - rupesi polkemaan vierelläni. Perulaiseksi varsin vaalea, siististi pukeutunut, tukkansa kammannut ja ymmärrettävän rauhallisesti espanjaa puhuva 11-vuotias polki pyöräänsä erittäin kauniisti. Hänestä tihkui lahjakkuus, ei paitsi polkea pyörää, mutta myös priimusoppilasmainen älyllinen lahjakkuus. Kerroin hänelle matkoistani, ja kaikki kysymykset, mitä hän niistä minulta kysyi, olivat tavattoman oivaltavia. Huomasin, kuinka hän osasi eläytyä asemaani ja kuvitella tarkasti, millaista matkamiehen elämä tien päällä on.

Sanon suoraan, etten voinut sietää nuorten naisten kuvausta kirjassa. Kaikki olivat upeita, seksikkäitä ja vietteleviä, mutta ulkommuodon lisäksi heistä ei juuri muuta kerrottukaan. Välillä tuli olo, että kaikki yli 17-vuotiaat "rennon seksikkäät" olivat syy keskeyttää pyöräily ja hengailla paikkakunnalla vähän aikaa, ehkä lähteä juhlimaankin. Alkumatkasta yhden naisen kanssa kehkeytyi pidempi juttu, ja hänestä sentään mainittiin että hän on asianajaja, muuten tietyn ikäiset naiset nähtiin hetken huvina. Se on ehkä heistä ok, mutta itselleni tuli tietty vastemielisyys, että tässä nyt länsimainen mies katselee muodokkaita kolumbialais- ja brasilialaisnaisia bikineissään, eikä muulla ole väliä kuin että heidän kanssaan voi flirttailla ja haaveilla hetken huvista.

Se mitä olisin toivonut lisää, on arjen kuvaus. Joissain paikoissa Salminen viipyy viikkoja, mutta minulle jäi kuva etten muista näistä kaupungeista mitään. Siellä oltiin, syötiin, ehkä tehtiin pieniä pyöräretkiä lähiseudulle. Vaikka Salminen olisi asunut jossain perheessä, en silti pääse kiinni siihen, millaista arki on. 

Kirjan ehdoton vahvuus on maisemakuvauksissa. Pyöräily vuorilla on vaativaa, ja olosuhteet kuvataan elävästi. Nousut ovat raskaita, tiet monesti huonokuntoisia, pitää väistellä kiviä, tuuli on raaka, ohut ilma tekee hengittämisen vaikeaksi, korkealla on kylmä... Keho kuitenkin tulee voimakkaammaksi vuori toisensa jälkeen, ja maisemat huipulla ovat palkitsevia. Toisinaan on pakko pysähtyä pidemmäksi aikaa ja antaa kehon palautua, mutta keho ja mieli kertovat milloin on aika jatkaa eteenpäin. Vuoristoa pitää kunnioittaa, mutta vastavuoroisesti se antaa paljon. Toisaalta on maisemien ja olosuhteiden monipuolisuus, saman päivän aikana voi palella korkeassa vuoristossa ja laskea alas - joskus merenrantaan - missä lämpötila onkin 35 astetta.

Matkalla tulee vastaan pieniä kyliä, joissa asukkaat ovat pääosin ystävällisiä. Matkalainen saa pystyttää telttansa pihoihin, tai tulee kutsutuksi asuntoon, tai saa yöpyä kaupungintalolla tai poliisiasemalla. Netistä löytyy sohvasurffaajia, joiden luo voi majoittua. Rahaa ei ole paljoa, sen enempää matkaajalla kuin hänen kohtaamillaan ihmisillä, mutta sillä ei yleensä ole väliä. Monissa kohtaamisissa on lämpöä, ja vaikka joskus tilanne alkaisi jopa uhkaavasti, väärinkäsitykset pystytään selvittämään ja yhteisymmärrys löytyy. 

Päällimmäiseksi jää tunne, että vaikka matkaan lähtisi ilman kovin tarkkaa reittisuunnitelmaa, kaikki sujuu hyvin. Ihmiset ovat valmiita auttamaan tuntemattomia. Väljä aikataulu mahdollistaa muutokset, vaikka tulisi sairastumisia, pyörän rikkoutumisia ynnä muuta. Luottavainen ja avoin asenne auttaa pitkälle, kunhan pitää silmänsä auki eikä ole liian sinisilmäinen.

Helmet-lukuhaasteeseen sain kohdan 22, "kirjassa ajetaan polkupyörällä". 

Christian Rönnbacka & Lars Candolin: Riskiretki: seikkailu muinaisilla reiteillä

 

Christian Rönnbacka & Lars Candolin: Riskiretki: seikkailu muinaisilla reiteillä

Bazar 2020 

261 s.

En voi sille mitään, mutta minulle tuli mieleen Aku Ankka lukiessani hikistä mutta hersyvää tarinointia Christian Rönnbackan ja Lars Candolinin veneensiirtoretkistä. Kun on saatu idea ajaa vene vettä pitkin Tammisaaresta Pietarsaareen, idea muovataan suunnitelmaksi ja sitä noudatetaan kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta. 

Tarina alkaa siitä, että Candolin löytää veneen. Koska kukaan ei kysele sitä poliisin löytötavaroista puoleen vuoteen, hänestä tulee sen omistaja. Hän haluaa siirtää sen Tammisaaresta mökille Hiidenvedelle, ja tekee ensimmäisen reissun ystävänsä Johnin kanssa. 10 vuotta myöhemmin hän tekee saman matkan Christianin kanssa, mutta kaksikko jatkaakin matkaa Hiidenvedeltä Hämeenlinnaan ja edelleen aina Pietarsaareen asti. Reissu jaetaan useaan lyhyempään pätkään, ja sitä toteutetaan monen vuoden aikana. Vene viedään välissä jonnekin säilytykseen, mutta matka jatkuu aina samasta kohtaa mihin edellisreissu lopetettiin. Vaikka joka retkellä sattuu vaikka mitä kummallista, miehet eivät lannistu vaan palaavat aina jatkamaan matkaa. Siinä on lukijakin huojentunut, kun kaksikko saavuttaa lopulta määränpään. 

Jos tämän maakaistaleen sahaisi poikki, koko Länsi-Suomi kelluisi irtonaisena, sillä tämä on ainut pätkä kiinteää maata Tammisaaren ja Pietarsaaren välissä. Siinä koko kaistale kelluisi merellä, kunnes tärmäisi Ahvenanmaahan. Meillä ei kuitenkaan ollut lapioita mukana, joten emme alkaneet kaivaa kannasta irti.

(...)

Olimme päässeet tietä vetämämme kilometrin lisäksi noin 500 metriä. Se oli selkeästi paska saldo, kun siihen lisätään vielä aamulla ajettu yli 350 kilometriä ja sama takaisin. Hyötysuhde oli olematon. Emme kuitenkaan vaipuneet itsesääliin. Olimme toivoneet parempaa, ja toivon ruoskimana ahnehtineet tänne uskomatta tiedustelutietoa. Veneessä oli ollut kaksi jääräpäätä, ehkä pässinpäätäkin, ja he olivat päässeet juuri niin pitkälle kuin he sillä kertaa ansaitsivat. Eikä päivämme ollut vielä ohi. Jätimme veneen odottamaan toimittajaa ja kuvaajaa ja menimme huoltoautolle.

(...)

Penkalla näkyi auto, joka oli joskus ehkä ollut sininen. Se näytti olevan hyvinkin vanha. Siitä olisi varmaan joku mobilisti ollut innoissaan, mutta siellä se on varmaan vieläkin. Vettä ei ollut vieläkään kuin selässä ja otsassa. Veneestä jäi maalia ja lasikuitua hirveitä määriä, kun raahasimme sitä pohja rahisten eteenpäin. Pitkästä aikaa löytyi kivetön kohta. Vihreän tiheän ruohikon juuret olivat juuri ja juuri veden peitossa, ja tuntui kuin olisimme raahanneet venettä riisipellossa.

On uskomatonta, mitä kaikkea reissuilla sattui! Ratkeavat housut ja veneen moottoriongelmat lienevät jossain määrin odotettuja juttuja, sen sijaan runsas moottorisahan käyttötarve, käden murtuminen ja monet vähävetiset joet ovat ikävämpiä yllätyksiä. Minulle hauskimpia pätkiä olivat ne, jossa venettä vedettiin kärryllä maalla, milloin kaupunkien keskustojen milloin peltojen halki. Kirjan kansikuva on muuten sellaiselta reissulta, jossa sää toi yllätyksenä jäätä ja lunta, reitillä jossa veden ulkopuolista kulkua tuli useita kilometrejä.

Hyvä ettei itselleni tullut hiki lukiessa, kuinka monet vesiväylät olivat melkein umpeen kasvaneita ja kuinka paljon lihasvoimaa matkanteko vaati. Pitkät päivät, heikohko ruuan määrä, auringon paahde tai kastuneet vaatteet loivat vielä lisähaasteita matkaajille. Lukiessa sai monesti todeta, että tätä se suomalainen sisu on, että jatketaan etapin loppuun vaikka väsyttää ja matka-aika on ollut ehkä kolminkertainen odotettuun nähden. Toisaalta, sisun mukana kulki myös järki, ja jotkut ratkaisut todettiin viisaiksi tehdä vaikka olisikin haluttu tehdä toisin. 

On ollut mielenkiintoinen idea ajaa veneellä vanhaa ristiretkien reittiä, ja on mielenkiintoista lukea matkan sattumuksista. Veikkaan, että monella ei kantti kestäisi tehdä tuollaista retkeä, ja aika moni matkaan lähtenyt olisi varmasti luovuttanut kaikkien vastoinkäymisten jälkeen. Mutta lukijoiden iloksi Candolin & Rönnbacka hoitivat homman maaliin. Samalla minulle jäi olo että tässäkö tämä nyt oli, eikö tule enää uusia retkiä? Jatko-osaa toivotaan! 

Helmet-lukuhaasteeseen ruksitan kohdan 25, "kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa". 

Riskiretki on luettu myös Kirjavinkeissä.

Terhi Ilosaari: Iloa etsimässä

 

Terhi Ilosaari: Iloa etsimässä

Terhi Ilosaari 2020

367 s.

Suhtaudun usein varauksella kirjoihin, joita kirjoittajat itse tarjoavat. Kotona on niin omassa hyllyssä kuin kirjastolainoina kauheat kasat odottamassa lukuvuoroa, joten en halua pinoihin pölyttymään kirjoja, jotka ehkä pysyvät pinojen pohjalla pitkäänkin. Terhi Ilosaaren viesti herätti kiinnostuksen, osittain koska tiedän hänen Endorfiininmetsästäjä-bloginsa, osittain koska kirja on matkakertomus.

Kohdattuaan elämässään ylivoimaisen vaikeat ajat Ilosaari lähti vapaaehtoistöihin maailmalle. Tie vei bosnialaisesta majatalosta islantilaiselle lammasfarmille, Italian ja Itävallan hiihtokeskuksiin, uudelleen Islantiin ja edelleen Grönlantiin. Joissain paikoissa hän oli lyhyen ajan, joissain kuukausia. Työtehtävät oli esittelyissä kuvattu osittain tai jopa kokonaan erilaisiksi, myös työhön käytettävä aika oli usein jotain ihan muuta kuin mitä hakuilmoituksessa oli mainittu. Joissain paikoissa vapaaehtoiset joutuivat keksimään itse, mitä heidän pitäisi tehdä, samalla peläten "työnantajan" haukkuja siitä että väärin on tehty. Toisissa perehdytettiin kunnolla ja annettiin iso vastuu. Aina ei ollut helppoa solahtaa uuteen paikkaan, kieleen ja kulttuuriin kohtaamaan uusia isäntiä, emäntiä ja vapaaehtoisia.

Ilosaari kuitenkin tuo esiin sen, kuinka joka paikassa oli jotain hyvää, jotain mikä antoi eväitä paitsi vapaaehtoistyöhön myös itsensä tuntemiseen. Vaikka joskus oli pettymyksen ja epäilyksen tunteita, jälkikäteen tuli oivallus että jokainen paikka, ihminen ja tehtävä opetti jotain. 

Tänään uskalsimme syödä talon ruuista kaksi kananmunaa. On epäselvää, mitä saamme syödä ja mistä ja milloin saamme ruokaa. Olemme täällä töissä majoitus- ja ruokapalkalla. Työtehtävät ovat epäselvät ja niitä on vähän, samoin ruokaa.

Keittiön mörkö, talon isäntä on ikäiseni. Olin lukiossa, kun hän oli sotimassa. Mielessään hänellä on varmasti monta synkkää poimua, sen ymmärrän. Silti en koe elämäntehtövökseni tämän sotaveteraanin pillin mukaan pomppimista, ajatustenluvun alati epäonnistuvaa yritystä. Aseet tappavat, mutta kilttien sanojen käyttö ei vie henkeä isoltakaan mieheltä.

(...)

- Arvon leidit, voitteko pyllistää hetken? anelen. Aamunhämärässä maapohjaisessa lampolan laatikossa nauran vedet silmissä limainen karitsa kädessäni. Mitä ihmettä teen tälle sekasotkulle? Kuka on kenenkin äiti? Lopulta saan kolme uuhta ja kuusi karitsaa kutakuinkin järjestyksessä ulos, syötän alkujugurtit ja desinfioin navat. Toivottavasti arvontani ei mennyt ihan mahdottomasti pieleen. Palaan hämmentyneenä, hekotellen synnytyslampolan puolelle autellakseni neljän lampaan lapset maailmaan,

Vähän jännitin sitä, että onko kirja sittenkään matkakertomus; pelkäsin että matkaanlähdön alkutekijät avioero ja masennus aiheuttaisivat sen, että kirja olisikin ulosoksennettu terapiamatka omaan itseen. Melko pian huokaisin helpotuksesta, vaikeat asiat ovat esillä mutta eivät hallitsevina, niitä pohditaan silloin kun matkan ja työn sattumukset ja tuntemukset antavat siihen luontevan tilaisuuden. Voi olla rumasti sanottu, mutta oman avioeron läpikäyneenä en ole erityisen kiinnostunut tuntemattomien erokokemuksista. Ilosaarella onkin tekstissä vahvuutena se, että kirjan alaotsikko "matka mieleen" on nimenomaan ihmisenä kasvamista eli omien vahvuuksien ymmärtämistä ja omien käyttäytymismallien pohtimista. Vapaaehtoistöissä hän on hoksannut sen, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisiin ihmisiin, joista jää paha olo. Jos kokee ettei kelpaa, jos toinen osapuoli ei halua edes yrittää saada toimivaa kommunikaatiota, silloin on lähdettävä muualle. 

Pidän siitä, että kirjassa ollaan monessa paikassa, yllättävissäkin. Bosnia ei ehkä ole monen ensimmäinen valinta, tai Grönlanti. Pidän Ilosaaren eläväisestä tekstistä, siitä kuinka hän sanallistaa näkemänsä kauniit maisemat mutta myös surulliset tapahtumat. Kuvaliite olisi ollut kiva lisä, mutta ilman sitäkin pärjätään. 

Luin kirjan joulunpyhinä vanhempieni luona, ja monia kohtia "jouduin" lukemaan ääneen. Tällaisten matkakirjojen vahvuus on siinä, että yhdessä paikassa viivytään pääosin kauemmin kuin lomamatkan verran. Ja kun ei olla maksetussa retriitissä vaan töissä ruoka- ja asumispalkalla, aluetta nähdään laajemmin ja ihmisiin ja tapoihin ehditään tutustua paremmin. 

Onhan tämä omalla tavallaan matkakuumeen herättäjä. No, meillä on muutaman ystävän kanssa lentoliput Islantiin ensi elokuulle, tänä vuonna ei päästy matkaan niin jospa ensi vuonna. Mutta kyllä minua alkoi kiinnostaa myös Sarajevo ja Grönlanti. Ja aloin miettiä, että jos korona tai muu tuo pitkän lomautuksen, niin olisiko sinä aikana ideaa lähteä vapaaehtoishommiin...

Helmet-lukuhaasteeseen sain yhden yllättävän hankalista kohdista, numeron 46, "kirjassa on sauna". Jotenkin olin kuvitellut, että saunoja on melkein joka kirjassa vaan eipä ole ollut. Tässä se on hiukan yllättävässä paikassa eli bosnialaisessa majatalossa, mutta hyvä että on jossain :) 

Kiitos kirjailijalle kirjapostista ja miellyttävästä lukuelämyksestä!

Lukuhaasteen sivuraide 5. Emma Vepsä: Tie Teheraniin: peukalokyydillä Iraniin

Emma Vepsä: Tie Teheraniin: peukalokyydillä Iraniin
Ulkoasu Ville Lähteenmäki
Atena 2019
278 s.

Kas, silmiini osui matkakirja ja sehän piti heti lukea pois. Se vaan on niin kiinnostavaa lukea ihmisten kokemuksista eri kulttuureissa, eri matkustustavoilla. Pyöräily- ja kävelykirjoja olen lukenut paljonkin, nyt on tutustuttu myös liftaukseen. Olikin sen verran kiinnostavaa, että aion lukea myös Vepsän aiemman kirjan liftausreissulta Afganistaniin.

Tässä matkaa kertyy yli 9000 kilometriä, Tallinnasta Teheraniin ja sitten vielä vähän edemmäs, Persianlahden rannalle. Vepsä lähtee liikkeelle helmikuun alkupuolella, mikä on ehkä vähän yllättävä ajankohta. Baltian maissa ainakin on vielä kylmä! Mitään hätää ei kuitenkaan ole, liftareiden yhteisö on laaja ja auttavainen. Missä matkaaja haluaa pysähtyä, on monessa paikassa yösija valmiina. Vepsällä on tuttuja ennestään, mutta yöpaikkoja löytyy myös nettifoorumin kautta. Ja toki hän välillä jää majataloon. 

Matkanteko sujuu varsin vaivattomasti. Liftaus tuntuu olevan monessa maassa tuttu juttu, joten autot pysähtyvät eikä liftaajan tarvitse useinkaan odotella kauaa. Joitain kävelypätkiä tulee, mutta niistäkin suurin osa vapaaehtoisesti. Koska Vepsä on liikkeellä ilman tarkkaa aikataulua, hänellä on mahdollisuus tehdä ylimääräisiä pysähdyksiä tai jäädä jonnekin muutamaksi päiväksi. Hän on ilmeisen avoin luonne, koska tuntuu saavan kyyditsijöihinsä kontaktin helposti. Aina ei löydy yhteistä kieltä mutta se ei haittaa, ilmeillä ja eleillä kommunikoidaan sujuvasti. Pidän erityisen paljon siitä, että Vepsä nimeää jokaisen henkilön, joka on ollut auttamassa matkanteossa. Jos nimi on mennyt ohi tai se on liian vaikea muistettavaksi, nimi kuitenkin annetaan.

Kun nousin hieman myöhemmin bussiin, olin valtavan hyvällä tuulella ja ajatuksissani matkustin reippaasti oikean pysäkin ohi. Onnistuin kuitenkin liftaamaan takaisin oikealle tielle Aleksei-nimisen miehen kyydissä, joten en hukannut liikaa aikaa harharetkelläni. Kun pääsin oikeaan kohtaan, tiellä ei ollut paljon liikennettä. Valko-Venäjän ja Ukrainan rajalle oli vain kaksikymmentä kilometriä, joten tavoistani poiketen lähdin kävelemään piennarta eteenpäin. Käännyin toiveikkaana ympäri joka kerta kun kuulin auton lähestyvän. Lopulta en ehtinyt kävellä pitkäänkään, kun jo kiipesin pakettiauton kyytiin. Diktaattorin kaima Aleksandr ratin takana kertoi, että pääsisin hänen kyydissään melkein rajalle asti. Tämän rajan yli sai kävellä, joten en vaivautunut hänen autostaan hypättyäni enää liftaamaan Valko-Venäjän puolella vaan kävelin lopun matkan. Olin viettänyt Valko-Venäjällä viikon ja nyt oli aika tullut aika ylittää raja seuraavaan maahan, jossa en ollut koskaan käynyt.

Valko-Venäjän tullissa tavarani tutkittiin tarkoin. Kamerani ja nauhurini eivät yllättäen johtaneet hankaliin kysymyksiin, mutta pieni aski salmiakkia sen sijaan sai virkailijan hyvin epäluuloiseksi. Selitin parhaani mukaan, että salmiakki oli kyllä pahanmakuista mutta se oli karkkia eikä mitenkään vaarallista. Lopulta minua uskottiin ja pääsin jatkamaan matkaani. Ukrainan puolella epäilykset herätti passini. Virkailija tutki sen tarkkaan sivu sivulta ja soitti samalla pari puhelua jonnekin. Ehdin jo odottaa ongelmia, mutta sain kun sainkin passin pian leimattuna takaisin ja minut toivotettiin tervetulleeksi Ukrainaan ilman hankalia kysymyksiä.

Mielenkiintoista tässä on - tietenkin - se, että Vepsä ei retkeile tavallista reittiä. En usko, että Tallinna - Teheran väliä on liftattu montaa kertaa, tai pyöräiltykään. Vepsä hakee nimenomaan uusia kokemuksia, siksi hän ei matkusta ennalta tutun Puolan kautta vaan menee Valko-Venäjälle. Reitin suunnittelu on varmaankin ollut kohtalaisen monimutkaista, ja lisäksi matkalla on saanut varautua monenlaisiin yllätyksiin. Etukäteen ei aina saa selville, minkä valtion rajan saa ylittää kävellen ja mitä ei, missä voi vaihtaa rahaa, miten paikalliset nähtävyydet (esimerkiksi linnat) ovat auki ja niin edelleen.

Matkakertomuksissa paras puoli on se, että ne palauttavat uskoni ihmiskuntaan. Kuten Vepsä toteaa, valtiot ovat eri asia kuin sen kansalaiset. On aina hienoa lukea siitä, kuinka kulkija saa apua tuntemattomilta, on se sitten viisikymmentä ylimääräistä kilometriä autolla tai mukaan annettu aamiainen. Että vaikka uutiset ovat täynnä vihaa ja tuhoa, on inhimillisyys yhä olemassa. Kaikkialla. 

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 23, "kirjan nimessä on jokin maa".

Matti Rämö: Polkupyörällä napapiirille: kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä

Matti Rämö: Polkupyörällä napapiirille: kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä
Minerva 2019
382 s.

Heti alussa alkoi naurattaa. Olen kuunnellut Yle Areenasta Matti Rämön pyöräilykirjoja kirjailijan itsensä lukemana, joten välittömästi uuden kirjan avattuani aloin kuulla päässäni Rämön tasaisen rauhallista luentaa. Sen vuoksi - tai ansiosta - halusin lukea häiriöttä, ilman taustamusiikkia tai urheilulähetyksiä. Juuri ja juuri siedin tiskikoneen ääntä. Luin hitaasti, pätkän kerrallaan. 

Muutaman vuoden tauon jälkeen kesä 2018 oli taas pyöräilyaikaa. Entisiin reissuihin verrattuna napapiirin retkessä on paljon samaa, mutta myös uutta. Matka alkaa tuttuun tapaan, pakkaaminen on jäänyt varsin myöhäiseen. Pyörä on tuskin päässyt vauhtiin, kun on ensimmäisen kommelluksen aika, tällä kertaa se on eksyminen Nastolassa. Ei saisi nauraa, etenkin kun itse on surkea suunnistaja ja lahjakas eksyjä, mutta... Ja miten voi olla, että vaikka oli hirmuinen hellekesä niin ensimmäisen viikon ajan sataa vettä? :D Lukijan onneksi Rämö on viilipyttyasenteella liikkeellä, kuten aina. Matkalla ei ole kiire, päinvastoin. Eksymisiä tulee ja menee, kun haluaa mennä pieniä teitä eikä painaltaa valtateiden piennarta. Aina on aikaa pysähtyä katselemaan maisemia, tutkimaan kiinnostavia kohteita, vaihtaa muutama sana kohdattujen ihmisten kanssa.

Ohitan Käpylän pientaloalueen. Vaaran laelta on lyhyt lasku keskustaan koulun ja terveyskeskuksen ohi. Seisautan karavaanini kaupan eteen. Päivän ensimmäisen etapin saldo on 35 kilometriä, joka vie pysähtelyineen lähes kolme tuntia. Hymyilen perille pääsemisen riemua. Pyöräretken yksi hienous on perille pääsyn ilo, ja päivän aikana voi päästä perille monta kertaa. Olemisen ja elämän tarkoitus kiteytyy hetkeksi siihen, että on saavuttanut tavoitteen, jonka on itselleen asettanut. Tunti sitten elämäni tarkoitus oli päästä Rautavaaraan, ja nyt olen perillä. Kokemus on hyvin terapeuttinen. Se vapauttaa onnistumisen iloa ja sysää turhan murehtimisen ja eksistentiaalisen tuskan nurkan taakse.

Ihmiset, kuunnelkaa polkupyöräfilosofia! Miettikää, kuinka paljon parempi olo monella olisi, jos osattaisiin asettaa pieniäkin tavoitteita, vaikka joka viikolle joku pieni juttu mistä voi kokea onnistumisen iloa. 

Olen aiemminkin ylistänyt Rämön kirjoja, enkä koe minkäänlaista tarvetta muuttaa linjaani. Jälleen kerran hän taivaltaa pitkän matkan antaen lukijoiden eteen paljon tietoa, painavaa pohdintaa mutta myös hauskoja sattumuksia. Osan matkasta mukana pyöräilee kumppani Eeva, tuoden retkeen uutta twistiä. Ei ole yksinkertainen juttu sovittaa yhteen erilaista päivärytmiä, erilaisia ruokailutottumuksia jne. Pikku kahnauksia tulee väistämättä, mutta eipä elämä koskaan ole pelkkää sateenkaarella tanssimista. Kunhan mennään reilusti plussan puolella niin se riittää. 

Pikkutien risteyksessä vanha tienviitta opastaa Hiirikylään. Nimi nostattaa mielen laukkaamaan. Kuinka paljon pitää olla hiiriä, että ne riittävät antamaan nimen kylälle? Muistan vuosien takaa sen alkutalven aamuyön tunteen, kun kömmin omaan sänkyyn kahden poissa vietetyn yön jälkeen. Ihmettelin, mitä kummaa on peiton alla. Enkä ihan heti ymmärtänyt, miten sänkyyni oli voinut päätyä keko kuivattuja karpaloita. Puuhakas hiiri oli aloittanut talvivarastojen keruun.

Olen tykännyt kaikista Rämön kirjoista, niin kotimaan kuin ulkomaan retkistä. Osa kiitoksista menee tietysti kustantajalle, joka julkaisee myös kotimaanmatkailua. Helsingistä napapiirille ja takaisin tulee melkoisen pitkä matka, jonka varrelle mahtuu monenlaista paikkaa ja tapahtumaa. Osa herättää matkakuumeen, osa tuo tunteen että tuonne en ainakaan halua. Pakko myöntää, että Puolangan pessimismi saa hihittämään ääneen. 

Avulias nainen, joka on ihan liian pirteä pessimistisen grillin myyjäksi, täyttää kuitenkin juomapulloihini kolme litraa kraanavettä. Hymyillen hän toivottaa hyvää matkaa. Tosipessimisti laatisi valituksen liian hyvästä palvelusta. Tai ehkä tosipessimisti hyväksyy myös sen, että odotukset huonosta palvelusta menevät pieleen.

Usein suomalaisia pidetään hiljaisina ja varautuneina. Näyttää kuitenkin siltä, että matkalaista ollaan valmiita auttamaan. Yleensä niin, että kun kysyjä kaipaa vettä niin häneltä kysytään jääkö hän tai he syömään. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirjassa ollaan yksin". Vaikka osan matkasta mukana on seuraa, ja muitakin ihmisiä tavataan tuon tuosta, on pääasiallinen tunnelma yksinolo. Ja sehän se on hyvän suhteen merkki, kun kaksin pystytään olemaan yksin. 

Satu Rommi: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa

Satu Rommi: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa
Basam Books 2009
Kansi Leena Kilpi
216 s.

Jos olen meri-ihminen (kuten edellisessä postauksessa totesin), olen myös matkakirjaihminen. On kertakaikkisen kiinnostavaa lukea ihmisten kokemuksista vierailla mailla, etenkin tapauksissa joissa matka kestää kuukausista jopa pysyvään asumiseen asti. 

Satu Rommin kirja kertoo nimensä mukaisesti kolmesta vuodesta Intiassa. Siitä, miten joogaopiskelijasta tuli kahvilanomistaja, miten henkisyys uhkaa jäädä pahasti stressin jalkoihin, miten ihminen voi tuntea olevansa kotona eri paikoissa. Rommi kuvaa kiertelemättä arkea Intiassa. Ei ole helppoa opetella maan tapoja, etenkin kun samalla pitäisi pyörittää yritystoimintaa. Entä miltä tuntuu palvella kettumaisia joogaopiskelija-asiakkaita? 

Mysoressa ei kuitenkaan tulvi. Sadekuurot alkavat aina yllättäen ja ryöppyävät saman tien niskaan saaden ulkona liikkujat ryntäämään suojaan kauppojen oviaukkoihin, puiden katveeseen tai teekioskin kattojen alle. Kymmenen minuutin kuluttua sateen alkamisesta taivas kirjastuu taas, ja aurinko kuivattaa asfaltin. Usein katuja ei kuitenkaan ole tehty asfaltista vaan hiekasta, jossa ammottavat kuopat täyttyvät sadevedellä ja muuttavat tien mudaksi. Muta tarttuu kenkien pohjiin ja farkkujen lahkeisiin ja roiskuu kasvoille. Koirat kantavat mutaa sisään, nurkissa haisee märkä kulkukoiran karva, pyykki ei kuivu ulkona ja vaatteisiin tarttuu sitkeä homeen haju. Varpaat ovat jatkuvasti märät.

Sadekauden alussa on kuumaa ja kosteaa, kauden edetessä ilma viilenee. Aamuisin seisomme sadetakeissamme joogashalan portilla puoli viideltä märkinä ja viluisina. Yhä useampi ilmestyy harjoitukseen nenäliinapaketti kourassa, hytisten ja aivastellen.

Mysoressa ei siis tulvi, paitsi meidän kasvimaallamme. Sadevesi hukuttaa basilikan, ja kaikki alle metrin korkuinen homehtuu tai huuhtoutuu pois tulvaveden mukana. Kattoterassi muuttuu märäksi, puista pudonneiden lehtien ja oksien peittämäksi altaaksi.

Rommi meni Intiaan opiskelemaan astangajoogaa. Kirjassa jooga on melko pienessä osassa, mikä on hyvä asia. Vaikka itse harrastan astangajoogaa, tuskin jaksaisin lukea kirjaa jossa kerrottaisiin jatkuvasti harjoituksen kulusta ja joogan filosofiasta. Tässä ne nousevat esiin niin, että limittyvät muihin arjen asioihin. 

Vaikka Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa on julkaistu jo 8 vuotta sitten, on se edelleen ajankohtainen. Ja pätee aika moneen maahan... Seksuaalinen häirintä on tapetilla parhaillaankin. Köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on olemassa, varmaan vain kasvanut vuosien myötä. Olen varma, että maidotonta chaita ja soijamaitoon tehtyä lattea vaaditaan edelleen. Jooga - samoin kuin mikä tahansa liikunnan harrastaminen - on yhä enemmän suorittamista ja oikaisua, sitä että pitäisi saada kaikki "valmiiksi" nopeasti. 

Tässä, kuten monissa muissakin matkakirjoissa, on kiehtovaa päästä paikkoihin joihin ei turistioppaissa viitata. Tai jos niitä esitellään, keskitytään tietysti vain kimaltavaan pintaan. Rommi tuntee Intian ja intialaiset, päästen syvälle kulttuuriin. Intia on tavattoman monipuolinen; se on värikäs, tulinen, äänekäs, likainen, hermoillekäyvä, kummallinen, kaoottinen, lämmin...

Kirja on luettu myös blogeissa Lukunen, Mitenköhän tässä kaikessa käy sekä Luetut, lukemattomat.

Helmet-lukuhaasteeseen on nyt luettu "kirja joka kertoo Intiasta". 

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa
Valokuvat ja kartat Matti Rämö
Piirrokset Cira Almenti
Minerva 2013
327 s.

Kolme viikkoa kotiinpaluusta, ja Islanti-fiilistely jatkuu ja pahenee :) Haalin kirjastosta Islanti-aiheisia kirjoja, joista ensimmäisenä luettavana oli Polkupyörällä Islannissa. Olen lukenut tämän aiemmin, kuten muutkin Rämön pyöräilykirjat, osan siis jo kahteen kertaan. Halusin palata tähän, koska halusin sekä muistella omaa reissua että tutkailla, kuinka paljon olemme ajaneet samoja teitä ja käyneet samoissa kohteissa. Toki kokemukset ovat hurjan erilaisia johtuen eri kulkupeleistä.

Meidän reissu kulki saarta myötäpäivään, Rämö polki vastapäivään. Hänellä oli siihen taktinen syy; jos aikaa jäisi loppupäässä, olisi mahdollista pysähtyä Länsivuonoilla. Hän siis koki kultaisen kierroksen turistihelvetin jo heti matkan aluksi. 

Kirjaa oli varsin hauska lukea, joskin välillä tunsin myös syvää myötätuntoa. Voin kuvitella millaista on polkea vastatuuleen, me kun välillä tuumasimme yöllä että onneksi meitä on teltassa neljä ettei se karkaa tuulen mukana! Rämö lienee ikuinen optimisti, koska löytää tuulestakin jotain hyvää; sen avulla telttaa voi lennättää kuin leijaa :D Toiminee mainiona sijaistoimintana sille, kun ei huvittaisi jatkaa matkaa tietäen että tuuli on oleva vastainen. Tämän tilanteen, kuten muutaman muunkin, Cira Almenti on kuvittanut hupaisalla tyylillään. 

Ennen lähtöä lisään ajovaatetusta. Nousen kohmeisena satulaan, mutta kiipeän itseni lämpimäksi puolen kilometrin mäessä heti Laugarbakkin jälkeen. Ylhäällä kohtaan sitten viiman uudestaan, eikä puhuri anna armoa, kun se pääsee pieksemään avaraa maisemaa. Päivän neljäs ja viides vastatuulitunti sujuvat tasaisessa harmaudessa. Yritän lohduttautua sillä, että tänään ei kuitenkaan ole satanut paria eksynyttä pisaraa enempää. Tauolla lähetän tekstiviestin Suomeen maantieteilijäystävälle Raimolle ja kerron vakaana käsityksenäni, ettei polkupyörä sittenkään ole oikea väline Islannin tutkimiseen.

Oma kokemukseni on, että Suomeen palattua minkäänlainen heinäkuinen tuuli ei tunnu ollenkaan yhtä kovalta ja kylmältä, kuin mitä on kesätuuli Islannissa. Ja me olimme kuitenkin ison osan päivistä joko autossa tai kuumassa lähteessä / uimahallin lämpöaltaassa! 

Olen tainnut aiemminkin sanoa, että Rämön pyöräilykirjojen lukeminen on jotenkin terapeuttista, rauhoittavaa. Vaikka matkoilla tulee pieniä vastoinkäymisiä, on kirjojen perusvire innostunut. Kaikissa välittyy onni siitä, että on tullut lähdettyä. Onnellisuus siitä, mitä kaikkea näkee ja kokee. On erilaisia maisemia ja kulttuureja, joihin tutustuessa ehtii samalla tutkailla omaa elämäänsä. Lukijana minä ainakin teen niin. Miten itse selviäisin missäkin paikassa, missä olen käynyt ja mihin haluaisin mennä, olisiko minulla rohkeutta lähteä tiettyihin maihin ja oloihin, pystyisinkö olemaan yksin pitkiä aikoja, missä menen elämässäni nyt, osaanko nauttia hetkestä, olenko sovussa itseni kanssa...

Tuuli on tyyntynyt, ja kuuntelen kosken rauhoittavaa kohinaa, kun viimeistelen majaani yökuntoon. Lampaat kuljeskelevat vähän matkan päässä. On niin rauhallista. Jään kuuntelemaan, kuinka vesi solisee kivikossa eteenpäin tasaisen vauhdikkaasti. Seisten tuijotan joen juoksua, sen loivaa kumpuilua uomanpohjan kivivaipan yli. Ylängön lumisista lammikoista ja pikkujärvistä ja puroista vetensä keräävä virta kulkee, niin kuin se on kulkenut jo kauan, se solisee niin kuin se on solissut satoja, ehkä tuhansia vuosia. Hienon hienona aallokkona, joka välillä kasvaa ja voimistuu ja sitten tasoittuu uudestaan. Ajatukseni tyhjenevät hitaasti, ja mieleni jää kosken kulkuun. Kuulun tähän maisemaan. Olen osa sitä. Tasaista kohinaa. Pehmeää kohinaa. On hiljaista, syvän hiljaista. Hiljaisuus kulkee kohinan mukana. On niin hyvä olla. Aika pysähtyy. On rauhallista. Olen kotona. Olen perillä. Olen perillä!

Hienon hienoa tekstiä! Lukekaa kaikki tämä kirja.

Loppuun on pakko laittaa vielä pari tunnelmakuvaa, tulivat mieleen kirjoittaessani jälkimmäistä sitaattia:

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee ehdottomasti kohtaan "kirja 'kertoo sinusta'". Pyöräilykokemukseni pitkien matkojen osalta rajoittuu tämänvuotiseen Pirkan pyöräilyyn, mutta maantiepyörä on ostoslistalla. Sillä saa juoksutreeniin vaihtelua, ja kun saa totutettua takapuolen satulaan niin mikä ettei tule mentyä pyöräilevien kavereiden kanssa pitemmille retkille. Kävellen on jo käyty vaeltamassa, ja sitä harrastettiin vähän Islannissakin. Maisemat, se että voi olla seurassakin hiljaa, kiireettömyys...

Navalta navalle. Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani & Stein P. Aasheim: Hiihtovaellus Etelänavalle

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Ruotsinkielinen alkuperäisteos Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)

Suomentanut Petri Stenman

Like 2015

290 s.

Stein P. Aasheim: Hiihtovaellus Etelänavalle. Eräretki Roald Amundsenin jäljissä

Norjankielinen alkuperäisteos I Roald Amundsens skispor - Kapplöpet till Sörpolen - 100 år efter (2012)

Suomentanut Susanna Paarma

Gummerus 2014

199 s.

Aluksi pahoittelut tekijätietojen muotoilusta! Muokatessa teksti asettuu nätisti kuvan viereen mutta julkaistussa versiossa osa menee kuvan alle. Otan mieluusti vastaan vinkkejä, miten muotoilu pysyisi samanlaisena myös itse postauksessa :)

Hauska sattuma, mutta  kun bongasin kirjaston hyllynpäädystä Stein P. Aasheimin Hiihtovaelluksen Etelänavalle, niin vain muutamaa päivää myöhemmin saapui varaamani Bea Uusman Naparetki. Ensiksi mainittu kulkee Roald Amundsenin retkikunnan jäljillä Etelänavalle, juhlistaakseen tapahtuman satavuotispäivää. Jälkimmäisessä pyritään löytämään syitä sille, miksi Salomon August Andréen retkikunta ei koskaan päässyt Pohjoisnavalle.

Stein P. Aasheim lähtee kolmen muun miehen kanssa raskaalle hiihtoretkelle kohti Etelänapaa. Matkan varrella he miettivät ja ihastelevat Amundsenin retkikuntaa, joka sata vuotta aiemmin teki saman matkan koiravaljakoilla. Miten hyvin Amundsen oli varautunut, kuinka paljon huoltopisteitä heillä oli, kuinka hyvin suunniteltu ja toteutettu tutkimusmatka oli, huomioiden kuinka erilaiset mahdollisuudet ennakkosuunnitteluun oli ilman nykyaikaisia laitteita. 

Mutta vaikka on laitteet ja vehkeet niin ei matkanteko ole helppoa. Aasheim kumppaneineen on onnekas sikäli että he välttävät myrskyt lähes täysin, mutta muita hankaluuksia on riittämiin. Retkueella on tiukka aikataulu: heidän on selvittävä Etelänavalle joulukuun neljänteentoista päivään mennessä voidakseen osallistua Amundsenin uroteon 100-vuotisjuhliin. Vaikka voimat vähenevät, sairaudet uhkaavat ja kello käy armottomasti, silti heillä huumori kukkii ja Etelämanner yllättää kerta toisensa jälkeen. Lukijalle riittää jännitystä viimeisille sivuille asti. 

Olo vaihtelee ei vain päivästä päivään vaan jopa tunnista tuntiin. Jotkin hiihtorupeamat ovat helppoja, tunti kuluu hujauksessa huomaamattani ja minulla riittää voimia ylen määrin. Toiset ovat silkkaa puurtamista, ja minun täytyy purra hampaita yhteen pysyäkseni mukana. Veikkaan, että tältä Petter Northugista tuntuu, kun hän voittaa yhtenä päivänä eikä seuraavana pääse edes palkintokorokkeelle. Kaikilla hiihtäjillä on hyviä ja huonoja päiviä. Sen me tiedämme hyvin, Petter ja minä. Niin, ja Ulvang myös. Hänkin tietää siitä jotain. 

Siis: 1000 kilometriä jäljellä. 24 astetta pakkasta. 214 ja 11 Amundsenin jäljessä. Ensimmäinen luku on kilometrejä, toinen päiviä. 

Kirja ei varsinaisesti herätä matkakuumetta mutta melkoista ihailua kyllä. Aasheim on 60-vuotias eivätkä muutkaan mitään nuoria poikia, mutta sisua ja intoa heillä riittää. Vaikeinakaan hetkinä heitä ei kaduta että lähtivät tuollaiseen seikkailuun.

Kirjailmellisesti toiselle puolelle maailmaa mennään Bea Uusman Naparetkessä. Uusma on kiinnostunut Andréen retkikunnan vaiheista heidän yrityksessään saavuttaa Pohjoisnapa vetyilmapallolla. Tiedetään, etteivät he koskaan päässeet perille vaan kuolivat kaukana määränpäästä. Kuolinsyistä on esitetty monenlaisia arvailuja, joten Uusma yrittää etsiä todennäköisimmän totuuden retken vaiheista. Hän matkustaa itse Valkosaarelle nähdäkseen paikat, joista miehet ja varusteet löytyivät. 

Projekti on kaikkea muuta kuin helppo. Jo pelkkä Valkosaarelle pääseminen vaatii täsmälleen oikeat sääolosuhteet, joten Uusma kokee monta turhaa yritystä mutta ei luovuta. Hän seuraa retkikuntaa päiväkirjamerkintöjen ja muiden fyysisten todisteiden avulla. Hän käyttää omaa ja muiden asiantuntemusta selvittääkseen, mikä kaikki meni pieleen ja miksi miehet kohtasivat loppunsa liian aikaisin ja kaukana määränpäästä. 

Ensimmäisinä matkapäivinä en palele lainkaan. Kylmyys on ihmeellinen, se ei ryömi ruumiiseen vaan asettuu vain ihoa vasten, kuin kylmä elohopea. Me olemme ankkuroituneet aivan lähelle Tanskansaarta, josta ilmapallomatka yli sata vuotta sitten alkoi. Vesi on epätodellisen vihreää, läpikuultamatonta ja miltei maitomaista. Jääkarhuvahti nousee ensimmäisenä veneestä. Kun minä astun maihin, tunnen heti, että jokin on vialla. Jokin ei täsmää. Sitten keksin sen: kaikkihan on väreissä. Olen katsellut mustavalkokuvia pallon kohoamisesta niin monesti. Nyt seison täällä, keskellä valokuvaa. Ja se on yhtäkkiä väreissä.

(...)

Syyskuussa heillä on vastassaan hyyde. Arktinen kesä on pian ohi. Avovesi jäälauttojen välissä alkaa jäätyä, mutta koska lautat samanaikaisesti ajelehtivat, vastamuodostunut jää pysyy liikkeessä ja muuttuu jähmeäksi valkoiseksi massaksi, joka ei kanna ihmisen painoa. Kun retkikunta yrittää edetä pienellä silkkikankaisella soutuveneellä, airot juuttuvat hyyteeseen. He yrittävät löytää jäämaiseman läpi reittejä, joilla perusta pystyy edelleen kantamaan heidät. Tiettyinä päivinä he kahlaavat nolla-asteisessa vedessä polviaan myöten. Kun he vetävät saappaat jalastaan illalla teltassa, jalat ovat täynnä rakkoja. 8. syyskuuta he raahaavat rekiä perässään viisi tuntia. Näiden viiden tunnin aikana he onnistuvat etenemään tuhat metriä. Seuraavana päivänä Fraenkelin jalkoja särkee niin pahoin, että hän ei enää voi vetää rekeään.

Myös Naparetkessä on jännitystä mutta enemmän se hämmästyttää. Retkikunnan ikävä kohtalo on tiedossa jo kirjan alussa, mutta heidän matkantekonsa on todella hurjaa luettavaa. On ihmeellistä, miten miehet jatkoivat matkaa ja selviytyivät niinkin kauan. Vetypallo ei toiminut toivotulla tavalla ja matkavauhti tippui radikaalisti heti alkutaipaleella. He eivät luovuttaneet vaan jatkoivat, jatkoivat silti vaikka liikkuva jää vei heitä takaisinpäin joskus nopeammin kuin mitä he etenivät. 

Uusma kutoo tarinasta huiman jännitysnäytelmän. Vaikka syyllinen on epävarma, on sekä vihjeiden seuraaminen että retkikunnan omien merkintöjen lukeminen koskettavaa.

Pidin molemmista kirjoista todella paljon. Ne haastavat miettimään, kuinka helpolla sitä lopulta pääsee nykymaailmassa, lämpimässä ja valoisassa asunnossaan jossa on tuoretta ruokaa saatavilla läheltä ja helposti. Samalla ne laittavat pohtimaan, olisiko minulla kanttia lähteä seuraamaan jotakin retkikuntaa.

Hiihtovaelluksesta Etelänavalle on kirjoitettu blogeissa Toinen todellisuus ja Raviharakka kirjahyllyssä. Sillä rastitan Helmet-lukuhaasteesta kohdan "matkakertomus".

Naparetki on luettu muun muassa blogeissa Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Kirjanurkkaus, Nannan kirjakimara, Timanttia ja Donna mobilen kirjat.