sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa

 

Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa 

Englanninkielinen alkuteos The Last Green Valley (2021)

Suomentanut Arto Konttinen

Sitruuna 2022

585 s. 


Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu niin valtavan paljon fiktiota, että nykyään minua jo vähän epäilyttää tarttua taas uuteen tarinaan. Vieläkö löytyy uusia näkökulmia, uutta kerrottavaa? Mark Sullivan on innostunut kirjoittamaan yksittäisten ihmisten tai perheiden kokemuksiin perustuvaa fiktiota, mutta siitä lähtökohdasta että tapahtumissa on jotain poikkeuksellista. Ja sitä totisesti on Martelin perheen tarinassa. 

Keväällä 1944 Emil ja Adeline Martel pakkaavat kärryihin kaksi poikaansa ja niin paljon omaisuutta kuin mitä kärryihin mahtuu. He lähtevät liikkeelle Friedenstalista läheltä Romanian rajaa. Mukana ovat myös Adelinen äiti ja sisko sekä Emilin vanhemmat. Lähtöpäätös ei ole ollut helppo eikä sitä ole matkakaan. Jokaisesta kylästä letkaan tulee lisää hevosten vetämiä vaunuja sekä kävellen liikkeellä olevia. Takaa tulee Neuvostoliiton armeija, edessä on pakeneva Saksan armeija. 

Martelit ovat mustanmerensaksalaisia, eli he kuuluvat sellaisiin perheisiin, jotka aikoinaan muuttivat Saksasta Ukrainaan viljelemään maata. Emil ei joutunut rintamalle, koska hänet nähtiin hyödyllisempänä maanviljelijänä. Taito puhua sekä saksaa että venäjää auttaa Marteleita, mutta ei ole pelastus. Neuvostoliittolaisille he ovat saksalaisia, kun taas saksalaisille he eivät kelpaa koska eivät ole osallistuneet sotaan. 

Pakomatka suuntautuu vihreään laaksoon, utopiaan jonka sijainti voi olla missä tahansa. Adeline on nähnyt laaksosta kuvan kirjassa, ja pienille pojille on mukavampi antaa pakomatkan päämääräksi jotain kaunista. Matka on kuitenkin täynnä vastoinkäymisiä, tapahtuu melkeinpä kaikkea mahdollista eli  onnettomuuksia, väkivallan uhkaa, sairastumisia, kuolemia,  vankileirejä, nälkää... Onneksi mukana on myös ystävällisiä ihmisiä sekä joitakin ilon hetkiä. Kolmen vuoden aikana itse kunkin mieli on vuoroin toiveikas, vuoroin epätoivoinen. 

Takaumissa nähdään kohtauksia perheen elämästä vuodesta 1929 alkaen ja huomataan, ettei koskaan ole ollut helppoa. Nälkää on nähty ja Siperia on kutsunut. 

Karavaani eteni tuntikaupalla loputtoman tuntuisesti venyen ensin eteenpäin ja tiivistyen sitten, kunnes pysähtyi, venyen ja tiivistyen taas kuin oksan päästä päähän kulkeva mittarimato; näin he kulkivat ensin Barlandin läpi ja sitten kumpuileville ruohotasangoille, jotka toivat Adelinen mieleen Friedenstalia ympäröivät tienoot. Vaikka säärintamalla ei päiväkausiin ollut tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, purojen uomat olivat edelleen upottavan mutaisia. Vaunuja juuttui kiinni, ja jotkin vaunut lipesivät sivuun laudoituksilta, joita SS-joukot olivat asettaneet pahimpien liejupaikkojen päälle. 

Aina kun karavaani pysähtyi, Adeline pystyi edelleen kuulemaan heidän takanaan raivoavan sodan kaukaisen, vaimean pauhun. Silloin tällöin heidän ylitseen myös lensi saksalaisia tai neuvostoliittolaisia hävittäjiä, jotka muistuttivat häntä siitä, että vaara ei koskaan ollut kaukana: se saattoi vaania aivan vähän matkan päässä heidän edessään taikka seuraavan kulman tai kukkulan takana. 

Samalla Adeline tajusi pelkäävänsä jossain mielessä enemmän sitä, mitä hänellä oli edessään, kuin takanaan vaanivaa sotaa, jota he olivat pakenemassa. Eikö se ollutkin omituista? Hän ei pystynyt käsittämään, miksi näin oli, tajusi vain, että nämä tuntemukset olivat tosia. 

Nyt kun lukuisat ukrainalaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa, tämä tarina tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta. Välillä minulla oli sellainen olo että en halua lukea enempää, en jaksa perheen jatkuvasti kohtaamia vastoinkäymisiä. Että eikö kodin jättämisessä ole riittävästi, pitääkö myös matkalla tapahtua niin paljon kaikkea ikävää. Jokin imu tarinassa kuitenkin on, jokin mikä houkuttaa jatkamaan. Yksi sellainen voi olla Adelinen ja Emilin neuvokkuus, se miten he kerta toisensa jälkeen onnistuvat selviämään tukalista tilanteista ja myös miten he saavat pidettyä toiveikkuutta yllä lastensa nähden ja estettyä näiden vaipumisen totaaliseen synkkyyteen. 

Kohti vihreää laaksoa on luettu myös blogeissa Luetut kirjat ja Anun ihmeelliset matkat

Helmet-lukuhaasteessa laitan - pitkän harkinnan jälkeen - tämän kohtaan 34, "kirja kertoo Ukrainasta". Vaikka tarina on pääosin pakomatkaa ja tapahtuu Ukrainan rajojen ulkopuolella, on siinä kuitenkin jonkin verran maan lähihistoriaa. Lisäksi Emil joutuu sinne jälleenrakennustöihin. Muita mahdollisia haastekohtia olisivat minulle olleet 26, "kirja jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä" tai 31, "kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas".

perjantai 27. tammikuuta 2023

Lilja Kangas: Tahdon elää

 

Lilja Kangas: Tahdon elää

Kustannus Z 2022

265 s.





8.-luokkalainen Taika sairastuu syöpään ja edessä on pitkä sairaalajakso. Tilanne on järkyttävä niin Taikalle kuin hänen perheelleen ja ystävilleen. Tavalliset teinielämän huolet unohtuvat, kun kuolemanpelko valtaa mielen. Kuukausien kuluessa tutuksi tulevat niin magneettikuvaukset, solunsalpaajahoidot, lyhyet ilonhetket kotona käymisestä ja kavereiden sairaalavierailuista kuin toivon ja toivottomuuden tunteet. Taikalla on myös huoli pikkusiskosta, joka tuntee toisinaan jäävänsä isosiskon ja tämän sairauden varjoon. 

Isä painaa pääoven vieressä olevaa ovisummeria. Palelu saa minut vavahtelemaan. Kuuluu piippaus. Punainen valo ovikellon vieressä vilkkuu, ja liukuovet avautuvat. Niiden takaa astuu esiin vartija. Hänellä on yllään kirkkaan keltainen heijastinliivi. Sen väri sattuu silmiini. Puristan silmät kiinni ja painan kasvoni isän olkaa vasten. 
- Hei, meidän pitäis päästä lasten syöpäosastolle, isä sanoo.
- Selvä, tietenkin, vartija vastaa ja viittoo meitä peräänsä. - Tiedetäänkö siellä, että olette tulossa?
- Joo, tiedetään, isä vastaa.
Kaikkialla on aivan hiljaista. Astumme sisään hissiin ja nousemme ääneti seitsemänteen kerrokseen. 
- Te varmaan pärjäättekin tästä eteenpäin, vartija sanoo, kun hissi pysähtyy ja ovet aukeavat. 
- Joo, pärjätään. Kiitos, isä sanoo ja astuu käytävään. 
Vartija laittaa kätensä hissin ovelle, jottei se sulkeutuisi vielä. 
- Paljon jaksamista, hän sanoo ja luo isään myötätuntoisen katseen. 
- Kiitos, isä sanoo taas. 
Isä painaa osaston ovisummeria, eikä mene kuin hetki, ja ovi aukeaa. Ovet nitkahdus kaikuu tyhjässä hämärässä käytävässä.
- Hei, vastaan tullut hoitaja sanoo.
Lähdemme hänen perässään käytävän päässä olevaan huoneeseeni. Isä laskee minut varovasti sängylle. Käännyn vatsalleni. Selällään tai kyljellään makaaminen tekee liian kipeää. Sairaanhoitaja laittaa minulle kipulääkkeet tippumaan ja katoaa sitten käytävään hakemaan kylmäpussia ja vettä. Ei mene kauaa, kun lääkkeistä johtuva väsymys jo painaa päälleni, ja ympärilläni tapahtuvat asiat ovat vain kaukaisuutta. 

Tarina on hurja, se on todella koskettava ja karu, ihon alle menevä kuvaus sairastumisesta. Se myös muistuttaa, että terveydenhuolto tekee kaikkensa mutta syöpä on edelleen sairaus, josta jotkut selviävät ja toiset eivät. 

Pidän siitä, miten Taikan kaverit pysyvät hänen tukenaan, vaikka eivät aina tiedäkään mitä sanoa tai tehdä. He ymmärtävät, että läsnäolo on tärkeää. Taikan huoli perheestään on riipaisevaa, se että hän välittää niin voimakkaasti siitä miltä muista tuntuu. 

Kangas on vasta 16-vuotias kirjailija, mutta ei häviä yhtään aikuisille tekijöille. Pikemminkin päinvastoin; nuorten ja vanhempien puhe ei tunnu yhtään teennäiseltä vaan hyvin luonnolliselta. Hänen omakohtainen  kokemuksensa syövän sairastamisesta on varmasti vaikuttanut siihen, kuinka uskottavilta kaikki Taikan ajatukset ja tuntemukset tuntuvat. 

Aihe ei ole helppo, eikä tarinan lukeminen ole helppoa vaikka omassa lähipiirissä ei olisikaan lapsia joilla on tai on ollut vakava sairaus. Mielestäni tämä on tärkeä kirja, sillä sairastuminen voi osua omalle tai kaverin kohdalle koska vaan. Elämä on arvaamaton, ja tällaisille taistelutarinoille on tarve. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirja kertoo terveydenhuollosta" ja Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on sairastuminen.

torstai 19. tammikuuta 2023

Kristina Ohlsson: Skuggläge

 

Kristina Ohlsson: Skuggläge

Forum 2022

534 s.





Oh, pettymys heti alkuun: August Strindberg ei enää aja keltaisella ruumisautolla! Nyt hän kulkee tylsällä sinisellä pakettiautolla, ja aika paljon myös veneellä. Mutta kulkupelistä viis, hän tulee kuitenkin jälleen vedetyksi mukaan murhatutkimuksiin.

Parinsadan asukkaan Hovenäs kokee järkytyksen, kun hyppytornista löytyy kuollut mies. Hän ei ole paikkakuntalainen, se on heti selvää. Mutta kuollut hän on, eikä se ole tapahtunut luonnollisesti. Onko paikkakunnalla murhaaja? Augustin poliisi-tyttöystävä Maria on tietenkin mukana tutkinnassa, mutta on paljon asioita joita August saa selville ihan vahingossa. Onneksi hän on sellainen tyyppi, joka kertoo kuulemastaan ja näkemästään kotona, vaikka ei saa vastavuoroisesti tietoja. 

Tarina kietoutuu auki vähitellen nostaen esiin asioita jopa vuosikymmenien takaa. Moni ihminen etsii totuutta, joka pala palalta paljastuu. Eikä se ole kaunista katsottavaa. 

Allt detta for genom Augusts huvud innan han svarade. 
- Det är ingen som säger att du är en gammal idiot, sa han. Om du vet något om mannen som hittades död igår måste du berätta det. Men inte för mig, utan för polisen.
- Nix, sa Gunnar. Kom hit så säger jag jag vad jag vet. Jag blev precis klar med min rehabträning i Väjern. Jag vill inte ta färdtjänst hem. Du får hämta mig med båten så ska jag förklara allt. 
- Nej, men det går inte, sa August. Hur ska jag få ner dig och rullstolen i en båt, Gunnar? Sorry, verkligen, jag... 
- August.
- Ja?
- Kom genast.
- Men det kan jag nog. Butiken är öppen och...
- Strindberg, ring in vikarien och kom hit. Jag har trots allt räddat ditt liv en gång.
- Jag vet, sa August. Jag är dig evigt tacksam för det. Men... 
- Det var jäkligt kallt i vattnet den dagen. Jag kunde ha dött i lunginflammation. 
- Jag vet. Och som sagt, jag komer aldrig att glömma vad du gjorde för mig. Men...
- Du var tung, August. Jag hade ont i axlar och armar flera veckor efteråt. 
August log mitt i all bedrövelse. Han hade faktiskt en kund han behövde besöka i Väjern. Och Viggo fanns ju tillgänglig.
- Okej, sa han till sist. Jag kommer. 

En pitänyt tästä ihan yhtä paljoa kuin kahdesta aikaisemmasta osasta, mutta oli tämäkin minulle keskivertoa parempi dekkari. August ja Gunnar ovat ihan supermahtavia hahmoja, ja etenkin Augustin hyväuskoisuus, jopa tietty naiivius on hellyyttävää. Poliisien tukikohta on yhä asuntovaunussa, mikä on edelleen hauska juttu. 

Vaikka hovenäsiläisiä on vähän, tuntuu etten silti tiedä heistä kuin Augustin, Marian, Gunnarin ja Ray-Rayn. Enkö vain muista muita, vai onko joka kirjassa eri hahmot? Voisin kyllä lukea aiempien osien suomennokset ihan vain tarkistaakseni asian. 

Sarja on kuitenkin hyvä, joten luen heti kun jatkoa seuraa.

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 8, "kirja kertoo pienestä kaupungista". 


lauantai 14. tammikuuta 2023

Åsa Hallengård: Antiikkikurssi eksyneille sydämille

 

Åsa Hallengård: Antiikkikurssi eksyneille sydämille

Ruotsinkielinen alkuteos Antikkurs för vilsna hjärtan

Suomentanut Katariina Kallio

SAGA Egmont 2022

434 s.



Suhtaudun aina hiukan epäluuloisesti viihdekirjoihin, sillä en ole ollenkaan siirappisen menon ystävä. En myöskään jaksa kirjoja, joissa nainen empii komean remppamiehen ja seksikkään kirjanpitäjän välillä, lähes paniikissa kun biologinen kello tikittää. Antiikkikurssi eksyneille sydämille vaikutti kuitenkin lupaavalta, koska takakannessa puhuttiin liki seitsemänkymppisestä henkilöstä, ystävystymisestä ja kostosta. 

Hitusen erakoitunut edustusrouva Kristina joutuu antiikkikurssin vetäjäksi lyhyellä varoitusajalla. Poikansa painostuksesta hän suostuu, onhan kyseessä vain kymmenen kerran kokonaisuus. Vastikään leskeytynyt Per-Olof menee kurssille tyttäriensä pakottamana, koiransa Charlien kanssa. Maria ylipuhuu kurssille miehensä Martinin, hänen mielestään tässä olisi heille kerrankin jotain yhteistä tekemistä, jotain mikä toivottavasti lähentäisi heitä uudestaan. Klara voittaa paikan kurssille taloyhtiön arpajaisista, ja koska voitto on henkilökohtainen, hän ei voi myydä palkintoa vaan joutuu osallistumaan. Koska lastenvahtia ei ole, hän ottaa mukaan pienen tyttärensä Esterin. Ainoa oikeasti kiinnostunut osallistuja on kiireinen kokki Peter. 

Jos lukija on kiinnostunut antiikkiesineistä, hän joutuu pettymään. Kokoontumiskertojen alussa mainitaan lyhyesti, mikä on sen kerran teema. Itse luennoista ei kerrota mitään. Tärkeämpää on se, mitä tapahtuu tauolla ja kokoontumisten välillä. Vaikka kurssikertoja on vain kymmenen, osallistujat huomaavat pian kiintyvänsä toisiina. Jokaisella on omat ongelmansa, mutta niistä kertominen helpottaa. Jokainen saa pian huomata olevansa vähemmän yksin kuin ennen. 

Per-Olof körötteli avolavaisellaan kotia kohti mukava tunne vatsassaan. Hän oli tänä iltana jutellut kolmen uuden ihmisen kanssa. Siitä pitäisi kertoa tyttärille, kun nämä seuraavan kerran tulevat kahville. Se varmaan ilahduttaisi ja toivottavasti myös rauhoittaisi heitä hiukan. Lisäksi hän oli pystynyt puhumaan Eivorista, eikä tuntenut olleensa uskoton tai pettäneensä vaimon muistoa, vaikka oli nauttinut illasta. Asiat olivat niin kuin olivat. Vaimo oli kuollut.

Hänen piti jatkaa omaa elämäänsä jollakin tapaa, eivätkä tyttäret varmaan aivan väärässä olleet sanoessaan, että hänen piti vähän tuulettua. Lapsenlapset olivat kyselleet monta kertaa viime aikoina, milloin hän tulisi katsomaan heidän pelejään. Häntä tarvittiin, sen hän tiesi. Kaikki oli kuitenkin niin vaikeaa ilman Eivoria, eikä vaimoa saanut enää takaisin, vaikka kuinka olisi halunnut. Surukuplasta ei päässyt omin neuvoin ulos. Voi jospa joku puhkaisisi sen rikki!

Tämä oli kyllä nimenomaan feelgood-kirja, ei hömppää. Hahmoissa on tiettyjä kliseitä, mutta he pystyvät myös yllättämään käyttäytymällä edes joskus toisin kuin olettaisi - paitsi Klaran eksä Tobbe, hän on juuri niin kliseinen isorintaisia naisia jahtaava narsisti kuin olla voi. Pidin erityisesti Per-Olofista ja siitä, kuinka hän rakentaa elämänsä leskenä uudelleen. Kun yksi pala asettuu kohdilleen, seuraava löytää paikkansa, ja sitten seuraava. Pidin kyllä myös muista kurssilaisista. 

Tarinassa on lämmintä huumoria, ja mielestäni se kuvaa oivallisesti sitä että ystävyys ei katso ikäeroa. Se näyttää, että uusin ihmisiin tutustuminen kannattaa, ja vaikka olisi tullut petetyksi tai kaltoinkohdelluksi voi silti luottaa toisiin. 

Pinnan alla on monia ikäviä asioita perheväkivallasta taloushuolien kautta masennukseen. Niitä käsitellään turhankin varovasti, vain pintaa raapaisten. Väitän, että tähän sivumäärään olisi mahtunut tarkempikin perehtyminen. Ongelma ehkä on siinä, että yksittäiset luvut ovat todella lyhyitä, joskus vain aukeaman pituisia. Siinä ei kovin syvälle mennä, kun seuraavassa luvussa päähenkilönä on joku toinen. Yleensä seuraava kohtaaminen ei jatka siitä mihin edelliskerralla jäätiin, vaan henkilölle tapahtuukin jo jotain muuta. 

Hallengård on kirjoittanut kirjasarjan, mielenkiintoista nähdä mitä toisessa osassa tapahtuu. Siinä seikkailevat samat henkilöt kuin tässä, paria vuotta myöhemmin. Sarjan kakkososa Antiikkikahvila kolhiintuneille sydämille on jo saatavilla e-kirjana ja e-äänikirjana.

Kirja on luettu myös blogissa Kirjan jos toisenkin.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "kirja kuuluu genreen eli kirjallisuudenlajiin, jota et yleensä lue". Se sopisi myös ainakin kohtaan 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa".

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on "ystävystyminen tai ystävän menettäminen". 

sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Malin Stehn: Kun vuosi vaihtuu

 

Malin Stehn: Kun vuosi vaihtuu

Ruotsinkielinen alkuteos Ett gott nytt år (2021)

Suomentanut Jaana Nikula

Kansi Elina Grandin

Otava 2022

409 s.


Uudenvuodenaatto 2018. Nina ja Fredrik menevät ystäviensä Maxin ja Louisen eli Lollon luo juhliin. Heidän teini-ikäinen tyttärensä järjestää sillä aikaa luvallisesti kotibileet. Seuraavana aamuna Lollo alkaa kaivata tytärtään, ja käy ilmi, että tämä ei yöpynytkään kotibileissä. Missä Jennifer on? 

Päivä seuraa toistaan, eikä Jenniferistä kuulu mitään. Nuoret ovat järkyttyneitä, koska kotibileet ovat päättyneet katoamiseen. Aikuiset ovat järkyttyneitä, kukin eri syistä. Jokainen tunsi vähän erilaisen Jenniferin, ja katoamisen myötä tästä paljastuu ihan uusiakin asioita. Tapaus järisyttää monen perheen perustuksia, kun menneet ja nykyiset salaisuudet astuvat päivänvaloon. 

Jennifer ei olisi kadonnut, jos emme olisi antaneet tyttöjen pitää kotibileitä. Olisi voinut tapahtua jotain muuta, mutta ei juuri tätä. Eikä siinä vielä kylliksi, että bileet pidettiin meillä, kaiken lisäksi tytöt riitelivät. On yhdentekevää, oliko oikein haukkua Jenniferiä, meidän tyttäremme on joka tapauksessa sekaantunut katoamiseen, tai me olemme koko perhe sekaantuneet siihen. 

En ole taikauskoinen, mutta monta kertaa yön aikana tuli mieleen, että ehkä minulla on jotain tekemistä katoamisen kanssa. Aivan kuin se olisi rangaistus siitä, että taannoin sanoin ääneen mitä ajattelin Jenniferistä ja nyt minua koetellaan ja pakotetaan miettimään sanojani. 

Mutta ei se auta vaikka Jennifer on kadonnut, en minä siltikään pidä hänestä. Toivon tietysti, että hän löytyy hyvässä kunnossa. Tai toivon, että hänet on jo löydetty hyväkuntoisena. En minä halua hänelle mitään pahaa. 

Alussa olin vähän skeptinen, tuntui että aikuisten uudenvuodenjuhlat kestävät kestämistään eikä itse asiaan eli katoamiseen päästä ollenkaan. Hiukan oli myös viihdekirjamainen olo, että tässä nyt mukamas ystävät juhlivat keskenään, vaikka ovatkin toisilleen kateellisia milloin ulkonäöstä, milloin rahoista tai autoista, että sirkutetaan keskenään niin ystävinä vaikka mielessä haukutaan toinen. Mutta sitten kun juhlista päästään niin tarina on hyvinkin kiinnostava.

Mielestäni on hyvä ratkaisu, että tapahtumia seurataan usean henkilön näkökulmasta. Lollon huoli ja pelko on kouriintuntuvaa, lukijaakin ottaa sydänalasta. Kaiken keskellä Lollo pystyy toimimaan loogisesti ja etsimään johtolankoja. Fredrik on aivan lamaantunut, matematiikan opettajana hän on ollut Jenniferin kanssa viime aikoina tekemisissä enemmän kuin muu perheensä. Nina on vähän etäämpänä, hän pystyy tarkkailemaan kaikkea. Hän on myös ainoa, joka jatkaa arkea suurinpiirtein ennallaan. 

Tarina on hyvä, mutta henkilöhahmoista etenkin aikuiset ovat välillä suorastaan sietämättömiä. Nina etenkin, kun hän vatvoo suhdettaan Fredrikiin turhankin paljon. Alkaa taas tulla viihdekirjat mieleen. Toisaalta hän saa tuhat pistettä siitä, miten hän käsittelee bileissä olleiden nuorten syyllisyyden tunteita. Fredrik on kaikessa lamaannuksessaan ja flegmaattisuudessaan varsin rasittava paitsi Ninan myös lukijan mielestä. Nuoret olisivat saaneet olla esillä enemmänkin. 

Dekkarina tätä ei kannata lukea, poliisit ovat lähinnä pakollinen paha esittämässä pari kysymystä siellä sun täällä. Jännitystä ei ole lainkaan. Sen sijaan tämä on erinomainen kuvaus siitä, miten ihmiset reagoivat tragediaan ja miten he käsittelevät niin kuviteltua kuin todellista syyllisyyttä. Jennifer näkyy ja kuuluu vain vähän, mutta silti hän onnistuu pysymään keskipisteenä, kuin magneettina joka vetää muut vaikutuspiiriinsä vaikka onkin poissa. 

Plussaa siitä, että kirja on itsenäinen teos eikä osa sarjaa. Kirjastolaisena tiedän, että moni haluaa lukea myös yksittäisiä tarinoita, eikä sarjoja joista jotkut jatkuvat ihan liian pitkään tai ainakin osia ilmestyy ihan liian tiheästi. 

On aina kiinnostavaa, kun kirjailija tekee uuden aluevaltauksen. Malin Stehn on kirjoittanut liudan lasten- ja nuortenkirjoja, jotka ovat Suomessakin suosittuja (esimerkiksi Starlight-sarja). Muistan jo monen vuoden takaa, kun yksi koululainen halusi tehdä hänestä kirjailijaesitelmän, mutta harmillisesti hänestä ei ollut artikkelia Ulkomaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita -kirjasarjassa. Ehkä netti auttoi jo silloin :)

Huomasin että kirjastoon on tilattu Stehnin teos Lycka till, se näyttää myös olevan jännitysromaani ja esittelytekstin perusteella samantyyppinen kuin tämä, on suuri päivä jolloin salaisuudet ja ihmisten todelliset persoonallisuudet alkavat paljastua. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 28, "kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä". Tapahtumat sijoittuvat talveen, uudenvuoden ja loppiaisen väliin. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa muutos on vuoden vaihtuminen.

Kirja on luettu myös blogissa Lukutuulia

keskiviikko 4. tammikuuta 2023

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Ruotsinkielinen alkuteos Arvejorden (2022) 

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi Sanna Mander

Tammi 2022

371 s. 


1600-luvulla sotamies Matts saa raivattavakseen pitäjän itäisimmän kolkan. Hän raivaa sen ja rakentaa tuvan. Maa on hyvää, pellon paikka löytyy. Torppa on soisella maalla ja sen pohjoispuolella on puuton neva. Torppa saa nimekseen Nevabacka. Matts elää ensin yksin, mutta alkaa haaveilla pojasta, työnsä jatkajasta. Syrjäisellä kylällä ei tyttöjä ole, mutta suolla hän kohtaa neidon. Kohtaamisesta seuraa sopimus, jonka rikkomisen Matts saa tuntea nahoissaan. Hän on kuitenkin saanut pojan - ja tästä alkaa aina 2000-luvulle saakka jatkuva sukutarina Nevabackasta ja sen asukkaista.  

Vuosikymmenien ja -satojen aikana suo tarjoaa sekä tuhoa että turvaa, riippuen siitä miten ihmiset suota kohtelevat. Nevabacka on monelle koti, mutta moni kaipaa sieltä myös pois. Lähteminen on toisinaan helppoa, joskus vaikeaa tai suorastaan mahdotonta. Lähteneet eivät aina haluaisi palata, mutta tuntuu että Nevabacka ei päästä luotaan. Kun sinne palaa, sinne jää. 

Hän piirsi kartan metsäpalosta, joka riehui kerran heinäkuussa, kun ei ollut satanut yli seitsemään viikkoon, ja joka tuhosi koko Dahlsgårdenin maatilan ynnä seitsemän riihtä ja latoa. Hän piirsi, mistä maa alkoi pian viheriöidä tulipalon jälkeen ja mistä saattoi seuraavana vuonna poimia siiroa makeita vattuja palaneiden puiden keskeltä. 

Yhtenä talvena hän piirsi kartan, johon merkitsi jokaisen kaatamansa puun ja mitä reittiä hän ja Pilkku olivat vetäneet tukit kotiin ja missä hän oli sahannut ja hakannut ne polttopuiksi. Hyvänä päivänä hän ehti hakata neljä mottia halkoja. Hän piirsi, mitkä puut oli ajanut sahalle. Jokaisen kannon kohdalle hän merkitsi pienen ristin. Siitä tuli surullinen kartta. Hän ei pitänyt kartasta ja piilotti sen pinkan alimmaiseksi. 

Suurimpia haasteita olivat tuulten tiet. Hän tiesi, miten heinäpellolla saattoi puhaltaa vilvoittava itätuuli, mutta seuraavalla kerralla tuuli puhalsikin etelästä. Talvella tuuli yleensä idästä, mutta ei kuitenkaan aina. Kesän etelätuuli tuntui selvimmin purolla, mutta joskus tuuli puhalsi navakimmin Honkijärvellä. Koukkuluomalla tuuli aina. Niin sanoi jopa Drycksjön Minna. Ant piirsi karttaan kadut, joita myrsky yhtenä talvena teki metsään Tummanlammen itäpuolelle.

Tykkäsin tästä ihan superpaljon. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän kohtalonsa liikuttaa lukijaa. Elämä on usein kovaa, sillä olosuhteet ovat ajoittain hyvinkin ankarat. Hahmot tuntuvat läheisiltä, varmasti siksi koska yhdessä luvussa on yleensä varsin vähäinen määrä henkilöitä niin etenkin päähenkilöön ehtii tutustua kunnolla. Lisäksi seuraava luku kertoo aina, mitä sukua sen päähenkilö on edellisen luvun päähenkilölle. Jatkuvuus tuo mukavan olon; vaikka hahmolle olisi käynyt huonosti, häntä ei ole unohdettu vaan suku muistaa. 

Pidän myös siitä, että luvuissa käytetään erilaisia kerrontatekniikoita. Pääosin on "peruskerrontaa", mutta mukana on myös esimerkiksi kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Yksi huikeimmista kokemuksista on luku Leipää ja kiviä, jossa leipäosiossa tapahtuu iloisia asioita ja kiviosuudessa surullisia. 

Kirja on tasaisen vahva, mielestäni 18 luvussa ei ole yhtään heikkoa lenkkiä vaan jokainen on erinomainen. Luvun alussa ei koskaan tiedä, mihin tapahtumat vievät tai millaiseksi suon rooli muodostuu. Koskaan ei tiedä etukäteen, mihin ajankohtaan ja keneen henkilöön seuraava luku keskittyy, mutta ne selviävät nopeasti. Tuntuu, että suo ja Nevabackan torppa muuttuvat vuosisatojen aikana vain vähän jos ollenkaan. Ajankulun huomaa suunnilleen vain siinä, kun havaitsee että "jaha, nyt taloon on tullut transistoriradio". 

Jos on pakko valita suosikkeja, sellaisiksi nousevat 1700-luvulle sijoittuva Kappalainen, 1800-luvun jo mainittu Leipää ja kiviä sekä 1900-luvun Karttoja. Mutta kuten sanottu, kokonaisuus on äärettömän hieno; koskettava ja vaikuttava. Tämä muistuttaa Karin Erlandssonin Kotia, josta myös pidin erittäin paljon. 

Suomaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tuijata. KulttuuripohdintojaSiniset helmet ja Kulttuuri kukoistaa

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs". 

sunnuntai 1. tammikuuta 2023

Jojo Moyes: Morsianten laiva

 

Jojo Moyes: Morsianten laiva

Englanninkielinen alkuteos The Ship of Brides (2005)

Suomentanut Heli Naski

Gummerus 2022

496 s.



Jojo Moyes on tunnetumpi viihdekirjoistaan, mutta hyvin hän taitaa myös historiallisen romaanin. Tarinan taustalla on hänen oman isoäitinsä aikoinaan tekemä laivamatka. 

Vuonna 1946 kuusisataa australialaista sotamorsianta astuu lentotukialus HMS Victorialle tehdäkseen kuuden viikon matkan puolisoidensa luo Englantiin. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta sitä se ei ole. Olosuhteet laivalla ovat kovin toisenlaiset kuin kotona, eikä elämä pienessä hytissä tuntemattomien kanssa ole mutkatonta. Laivalla on myös satoja merijalkaväen miehiä, joista osa suhtautuu naisiin hyvinkin alentuvasti. Jotkut myös saavat niin sanottuja ei toivottuja -kirjeitä; aviomiehet ovat tulleet katumapäälle ja ilmoittavat ettei nainen olekaan tervetullut uuteen kotimaahansa. 

Tapahtumia seurataan muutaman keskeisen naishahmon, laivan kapteenin sekä yhden sotilaan kokemana. Margaret on raskaana ja mitä isommaksi vatsa kasvaa, sitä enemmän hän pelkää aviomiehensä kohtaamista. Entä jos tämä ei haluakaan häntä enää? Frances on pidättyväinen sairaanhoitaja, jonka menneisyys tulee laivalle uhkaamaan hänen uutta elämäänsä. Kilpailuhenkinen Avice menettää koppavuutensa saadessaan odottamattomia uutisia, mutta ei silti halua hyttitovereistaan ystäviä. Nicol vahtii öisin naisten hyttiä ja yrittää suojella heitä joidenkin miesten karkealta käytökseltä. Kapteeni Highfield on viimeistä matkaa kapteenina, ja yrittää sekä pitää pitkään palvelleen laivan kasassa että jonkinlaisen järjestyksen. 

Myönnettäköön, ettei miesten käytös ollut muuttunut silmiinpistävästi, mutta kapteeni tiesi sen olevan vain ajan kysymys. Tälläkin hetkellä naiset olivat taatusti pääpuheenaiheena matruusien ja konemiesten messissä, upseerien messissä ja jopa merijalkaväen sotilaiden messissä. Kapteeni haistoi hienoisen levottomuuden, aivan kuin koira haistaa lähestyvän myrskyn. 

Tai ehkä tunne johtui siitä, että rauhattomuus oli kuplinut pinnan alla jo ennestään, aina Hartin kuolemasta lähtien. Miehistö oli menettänyt hilpeän määrätietoisuutensa, joka oli leimannut sen yhdeksän kuukauden rupeamaa Tyynellämerellä. Miehet - ne, jotka olivat selviytyneet hengissä - olivat muuttuneet sulkeutuneiksi ja hanakammiksi haastamaan riitaa ja niskoittelemaan. He kerääntyivät usein nurisemaan keskenään, ja hän mietti, missä määrin he mahtoivat syyttää häntä. 

Highfield lopetti puheensa ja karkotti ikävät ajatuksensa väkisin, kuten niin usein. Naiset eivät sopineet tänne. He olivat pukeutuneet liian värikkäästi, heidän hiuksensa olivat liian pitkät ja heidän huivinsa liehuivat miten sattui. Hänen laivansa oli ollut harmaa-valko-musta järjestyksen tyyssija. Jo pelkästään nuo riemunkirjavat värit horjuttivat tasapainoa. Aivan kuin joku olisi päästänyt vapaaksi parven eksoottisia lintuja, jotka nyt räpyttelivät arvaamattomasti hänen ympärillään ja aiheuttivat sekasortoa. Joillakin naisista oli korkokengät. Voi hyvä tavaton sentään. 

Tykkäsin, tarina on mielenkiintoinen. Vaikka paljon olen lukenut toiseen maailmansotaan liittyen, en tiennyt että avioliiton vuoksi on matkustettu toiselle puolelle maailmaa. Tarinan naisilla on hyvin erilaisia syitä siihen, miksi he ovat avioituneet lähes tuntemattoman miehen kanssa ja päättäneet muuttaa tämän kotimaahan. 

Lukiessa koin suurta turhautumista siitä, että mitä ikinä laivalla sattui, se oli naisten syy. Jos sotilas oli kännissä ja kävi naiseen käsiksi, se oli naisen syy, mitäs ei pysynyt hytissään. Jos sotilas ahdisteli naista selvinpäin, naisen syy, mitäs oli pukeutunut niin kuin oli. Naiset eivät suinkaan olleet pyytäneet päästä tälle laivalle, moni olisi mieluusti matkustanut tavallisella matkustajalaivalla, jos ne olisivat yhä liikennöineet. Tässä tarinassa naiset päätyvät lentotukialukselle, koska muita laivavaihtoehtoja ei ole. 

Pidän siitä, että keskeisiä hahmoja on vähän. He tulevat tutuiksi ja läheisiksi, ja lukijalle annetaan tietoa myös heidän menneisyydestään. Vaikka heitä on vain muutama, heidän kokemuksensa antavat hyvän kuvan pitkän merimatkan eri puolista. 

Morsianten laiva on luettu myös blogeissa Kirjavinkit, Anun ihmeelliset matkat, Paljon melua kirjoista ja Kirjakehrääjä.

Helmet-lukuhaasteen avaan kohdalla 20, "kirja kertoo naisesta, joka on matkalla". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 12, "kirjan nimi liittyy veteen" ja 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs". 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen teemana on muutos, siihen saan kohdan "maastamuutto".

Helmet-lukuhaaste 2023

 


No niin, olen taas suurin toivein valmiina uuteen Helmet-lukuhaasteeseen! Vuosi sitten kuvittelin, että saan haasteen valmiiksi hyvissä ajoin, kun heti julkaisupäivänä oli mielessä 5-6 kirjaa jotka sopivat haastekohtiin. Vaan kuinkas kävikään... Taas jäi joulukuulle yli 10 kohtaa täytettäväksi, ja jouduin etsimään ohuita kirjoja jotta ehdin lukea ja postata kaikki. Ja siis haasteenhan on tarkoitus olla leppoisa ja paineeton :D No, tammikuu koitti ja olen jälleen unohtanut joulukuisen tuskailun. 

Myös tällä kertaa olen toiveikas, että haaste valmistuu ajoissa eikä joulukuulle jää sumaa. Kun haaste julkaistiin muutama päivä sitten, huomasin että nyt on peräti 14 kohtaa täyttymässä blogini luonnoksissa olevista teksteistä, tämänhetkisistä kirjastolainoista ja -varauksista sekä niistä oman hyllyn kirjoista, jotka tulivat mieleeni heti vaikka en ollut silloin kotona kirjahyllyni luona. Kirja on valmiina kohtiin 
3, kirjan nimessä on kasvi,
4, kirja jonka aioit lukea viime vuonna, 
6, kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate, 
8, kirja kertoo pienestä kaupungista, 
10, kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi, 
12, kirjan nimi liittyy veteen,
13, kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs, 
15, kirjan nimessä on ja-sana, 
17, kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja, 
20, kirja kertoo naisesta, joka on matkalla, 
30, kirja on ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnon saajaksi, 
34, kirja kertoo Ukrainasta, 
42, kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa, 
44, kirja kuuluu genreen eli kirjallisuudenlajiin, jota et yleensä lue

Eli alku lähtee vauhdilla liikkeelle, toivottavasti tahti säilyy. Eikä käy niin kuin yleensä, että huomaan lukevani kirjoja joita ei mitenkään saa sovitettua mihinkään haastekohtaan. Tai että luenkin monta kirjaa matkalla olevista naisista, mutta missään lukemassani kirjassa ei ole karttaa (haastekohta 1). 

Lukuiloa jokaiselle, osallistuittepa lukuhaasteisiin tai ette :)