Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

 

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Ruotsinkielinen alkuteos Tranorna flyger söderut (2024)

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Tammi 2025

326 s. 

Viisi kuukautta, toukokuun puolivälistä lokakuun puoliväliin. Yhdeksänkymppinen Bo asuu kotona koiransa Sixtenin kanssa. Kotihoito käy päivittäin, poika Hans viikottain, pojan tytär Ellinor silloin tällöin. Ystävistä elossa on Ture, jolle Bo soittaa kerran viikossa. 

Viikko viikolta Bo väsyy enemmän, hengästyy helpommin, unohtelee asioita. Hans haluaa viedä Sixtenin Bolta pois, koska tämä ei enää jaksa lenkittää koiraa. Bo vastustaa ehdottomasti, koska ilman koiraa hän tuntisi olevansa täysin yksin. Vielä hän pääsee talon takaiseen metsään, jossa Sixten saa juosta ja leikkiä niin paljon kuin lystää. 

Päivien vieriessä hitaasti eteenpäin Bo muistelee elämäänsä. Vanhemmat, äijä ja muori, etenkin väkivaltainen äijä jättivät häneen syvät jäljet. Bo miettii, miten vaikea isäsuhde on vaikuttanut hänen omaan isyyteensä. Hän muistelee sinua, muistisairasta vaimoaan, joka asuu hoitokodissa. Yli kuusikymmentä yhteistä onnellista vuotta, ja nyt sinä et tunnista häntä etkä poikaasi. Hän harmittelee, että suhde poikaan on muuttunut etäiseksi ja nyt Hans pyrkii vain määräilemään, piittaamatta lainkaan siitä mitä hän itse haluaa. 

Bon muistelun ohella kotihoidon työntekijöiden ja Hansin lyhyet kirjaukset kuvaavat ikääntyneen miehen arkea. 

Sixten on jo metsäniityllä. Se on lempipaikkani maailmassa. Siellä kasvaa kukkia kuin puiden kehystämänä luonnollisena kimppuna.

"Toisitko vähän kukkia tullessasi", sinä joskus pyysit kun otin talutushihnat ja päästin koirat ulos. "Siis jos ajattelit mennä niitylle", lisäsit vaikka tiesit minun melkein aina kävelevän juuri sinne. 

"Kukkalähetys", ilmoitin palattuani ja ojensin ylpeänä suuren kimpun. 

Laskit kukat keittiön työtasolle ja leikkasit huolellisesti varret. Järjestit kimpun suureen vaasiin ja nostit sen keittiön pöydälle. Eniten käytit vaasia joka saatiin häälahjaksi tädiltäsi. 

Pysähdyn niityn reunaan tasaamaan hengitystä. Olen kävellyt tänne lukemattomia kertoja. Kun on pitänyt ajatella, kun olen ollut väsynyt. Kun Hans liittyi kokoomuksen nuorisoliittoon. Kun Ture sairastui ensimmäistä kertaa ja kun sinä lähdit viimeistä kertaa. Silloin olen ottanut koiran mukaan ja istunut hetkeksi. Asiat eivät täällä istumalla ehkä muutu helpommiksi eivätkä ymmärrettävämmiksi mutta kuvittelen aivojen surinan hieman vaimenevan. 

Koskettava, haikea, kaunis, uskottava tarina. Ridzén tavoittaa hienosti vanhan miehen ajatukset, sen miltä tuntuu kun kroppa alkaa pettää ja miltä tuntuu pelätä tulevaa. Suru vaimon tilanteesta on riipaisevaa luettavaa, samoin se miten Bo useinkin havahtuu unistaan tai muistoistaan karuun nykyhetkeen. Ja vaikka Bo pitää Hansia määräilevänä, hän kuitenkin tunnistaa tämän silmistä toisinaan sääliä, toisinaan ymmärrystä, joskus pelkoakin. Hansinkaan ei ole helppo näyttää tunteitaan. 

Entisenä kotihoidon työntekijänä pidän myös siitä, kuinka työtä on kuvattu. Vaikka en ole alalla ollut yli kymmeneen vuoteen, tunnistan tilanteet kirjausten takana. Ja onneksi Bon kohdalle on osunut pääosin ihania työntekijöitä.

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Annelin lukuvinkit sekä Kirjallisuutta ja tutkimusta. 

Karin Collins: Säilyt sydämessäin

 

Karin Collins: Säilyt sydämessäin 

Ruotsinkielinen alkuteos Snart har sommarn blommat ut (2022)

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi Emmi Kyytsönen

S&S 2023

427 s. 

Hanko, toukokuusta 1939 maaliskuuhun 1940. Kevään kepeys vaihtuu kesään ja sodan uhkaan, edelleen syksyisiin lähtöihin, talven pommituksiin ja uuden kevään tuomaan rauhaan. Rauha tarkoittaa kuitenkin kaiken muuttumista.

Hjalmar on kalastaja, joka elää yksinkertaista mutta kohtalaisen hyvää elämää vaimonsa, poikansa ja pojanpoikansa kanssa. Toinen hänen pojistaan on kuollut, samoin miniä. Elossa oleva poika on vajonnut synkkyyteen. Hjalmar melkeinpä toivoo, että Berndt harrastaisi satunnaista humaltumista ja hukuttaisi surujaan alkoholiin. Sen sijaan tämä kävelee, illasta toiseen.

17-vuotias Aino työskentelee kesäloman ajan kaupassa. Yhtenä päivänä hän törmää Berndtiin ja rakastuu heti. Mutta voiko seitsemän vuoden ikäerosta ja toisen suunnattomasta surusta päästä irti ja luoda uutta? 

Disa luotsaa pensionaattia ja kärsii vaihdevuosista. Levottomuus ja öinen polttelu ajavat hänet pyörän selkään ja mereen uimaan. Samalla hän pelkää, että joku näkee. Kylpylävieraita ei sovi järkyttää yöllisellä kulkemisella, vaan kaiken pitää vaikuttaa täydelliseltä. 

Kuukausien kuluessa kolmen päähenkilön tiet kohtaavat lyhyesti. Heistä kukin katsoo Hankoa omasta näkökulmastaan ja elämänkokemuksestaan, samoin suhtautuminen sotaan vaihtelee. Vajaan vuoden aikana tapahtuu monenlaista kasvamista ja oman polun vahvistumista. 

Jälkeenpäin Hjalmar ei muista, mitä seuraavaksi tapahtui. Hän muistaa katkonaisia, yksittäisiä kirkkaita hetkiä, mutta enimmäkseen kaikki on verhoutunut menetyksen kylmään usvaan. 

Hän tietää lähteneensä. Hän kääntyi kannoillaan tuntematta enää jalkojen väsymystä tai keuhkojen kirvelyä. Oli päästävä pois, kauas. Kun katsoi autiota mustaa maata siinä, missä lapsuudenkodin olisi pitänyt olla, tuntui kuin olisi tarkastellut verta vuotavaa haavaa omassa vatsassaan, eikä hän kestänyt sitä.

Hän käveli. Takaa kuului ääniä, Ada Sjösten huusi häntä nimeltä, Backman mutisi ja musta pystykorva haukkui, mutta Hjalmar ei kuunnellut. Hän vain käveli, pani töppöstä toisen eteen, tuijotti valkeaa maata ja antoi kenkien alla rasahtelevan hangen äänen täyttää mielensä. 

Hän käveli. Tammisaareen, hän ajatteli. Tammisaareen. Ei hän sinne halunnut, mutta sinne hän ensimmäiseksi päätyisi, jos lähtisi Hangosta jalkaisin pois. Ja pois hän juuri tahtoi päästä. Pois kaupungista, jossa hänellä ei enää ollut kotia, pois pommien ja tulipalojen ja hävityksen keskeltä.

Sitten takaa kuului tuttu ääni.

Pidin, tämä oli koskettava tarina joka vei mukanaan heti alusta asti. Päähenkilöt ovat erilaisia mutta kaikki kiinnostavia. Kukin kantaa murheitaan mutta arjesta löytyy myös iloja. Vaikka eletään synkkiä aikoja, toivottomuus pysyy poissa. Halu selviytyä on vahva, kukaan ei nujerru. 

Hanko on itselleni ympäristönä vieras, haluaisin siellä kyllä käydä joskus. En osaa sanoa, miten lukukokemus olisi muuttunut, jos tuntisin sitä edes hieman. Kaupunki ei nouse niin vahvasti esiin että se olisi itsessään yksi päähenkilö, mutta sen tärkeys henkilöhahmoille tulee selväksi. Se on koti, jota ilman ei voi edes kuvitella olevansa. Mutta sota ei kysele, mitä ihmiset haluavat. 

Etulieve kertoo tämän aloittavan "Hankoon sijoittuvan historiallisten romaanien sarjan", onpa mielenkiintoista aikanaan lukea mihin aikaan ne sijoittuvat ja ketkä henkilöistä ovat mukana. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirjassa ollaan maan alla". Eihän siellä koko aikaa olla, mutta pommisuojissa useampaan kertaan. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on rakastuminen.

Säilyt sydämessäin, jonka mielestäni olisi voinut suomentaa jollain toisella nimellä, on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjasähkökäyrä, Amman lukuhetki ja Kirjan jos toisenkin. 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Ruotsinkielinen alkuteos Arvejorden (2022) 

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi Sanna Mander

Tammi 2022

371 s. 

1600-luvulla sotamies Matts saa raivattavakseen pitäjän itäisimmän kolkan. Hän raivaa sen ja rakentaa tuvan. Maa on hyvää, pellon paikka löytyy. Torppa on soisella maalla ja sen pohjoispuolella on puuton neva. Torppa saa nimekseen Nevabacka. Matts elää ensin yksin, mutta alkaa haaveilla pojasta, työnsä jatkajasta. Syrjäisellä kylällä ei tyttöjä ole, mutta suolla hän kohtaa neidon. Kohtaamisesta seuraa sopimus, jonka rikkomisen Matts saa tuntea nahoissaan. Hän on kuitenkin saanut pojan - ja tästä alkaa aina 2000-luvulle saakka jatkuva sukutarina Nevabackasta ja sen asukkaista.  

Vuosikymmenien ja -satojen aikana suo tarjoaa sekä tuhoa että turvaa, riippuen siitä miten ihmiset suota kohtelevat. Nevabacka on monelle koti, mutta moni kaipaa sieltä myös pois. Lähteminen on toisinaan helppoa, joskus vaikeaa tai suorastaan mahdotonta. Lähteneet eivät aina haluaisi palata, mutta tuntuu että Nevabacka ei päästä luotaan. Kun sinne palaa, sinne jää. 

Hän piirsi kartan metsäpalosta, joka riehui kerran heinäkuussa, kun ei ollut satanut yli seitsemään viikkoon, ja joka tuhosi koko Dahlsgårdenin maatilan ynnä seitsemän riihtä ja latoa. Hän piirsi, mistä maa alkoi pian viheriöidä tulipalon jälkeen ja mistä saattoi seuraavana vuonna poimia siiroa makeita vattuja palaneiden puiden keskeltä. 

Yhtenä talvena hän piirsi kartan, johon merkitsi jokaisen kaatamansa puun ja mitä reittiä hän ja Pilkku olivat vetäneet tukit kotiin ja missä hän oli sahannut ja hakannut ne polttopuiksi. Hyvänä päivänä hän ehti hakata neljä mottia halkoja. Hän piirsi, mitkä puut oli ajanut sahalle. Jokaisen kannon kohdalle hän merkitsi pienen ristin. Siitä tuli surullinen kartta. Hän ei pitänyt kartasta ja piilotti sen pinkan alimmaiseksi. 

Suurimpia haasteita olivat tuulten tiet. Hän tiesi, miten heinäpellolla saattoi puhaltaa vilvoittava itätuuli, mutta seuraavalla kerralla tuuli puhalsikin etelästä. Talvella tuuli yleensä idästä, mutta ei kuitenkaan aina. Kesän etelätuuli tuntui selvimmin purolla, mutta joskus tuuli puhalsi navakimmin Honkijärvellä. Koukkuluomalla tuuli aina. Niin sanoi jopa Drycksjön Minna. Ant piirsi karttaan kadut, joita myrsky yhtenä talvena teki metsään Tummanlammen itäpuolelle.

Tykkäsin tästä ihan superpaljon. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän kohtalonsa liikuttaa lukijaa. Elämä on usein kovaa, sillä olosuhteet ovat ajoittain hyvinkin ankarat. Hahmot tuntuvat läheisiltä, varmasti siksi koska yhdessä luvussa on yleensä varsin vähäinen määrä henkilöitä niin etenkin päähenkilöön ehtii tutustua kunnolla. Lisäksi seuraava luku kertoo aina, mitä sukua sen päähenkilö on edellisen luvun päähenkilölle. Jatkuvuus tuo mukavan olon; vaikka hahmolle olisi käynyt huonosti, häntä ei ole unohdettu vaan suku muistaa. 

Pidän myös siitä, että luvuissa käytetään erilaisia kerrontatekniikoita. Pääosin on "peruskerrontaa", mutta mukana on myös esimerkiksi kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Yksi huikeimmista kokemuksista on luku Leipää ja kiviä, jossa leipäosiossa tapahtuu iloisia asioita ja kiviosuudessa surullisia. 

Kirja on tasaisen vahva, mielestäni 18 luvussa ei ole yhtään heikkoa lenkkiä vaan jokainen on erinomainen. Luvun alussa ei koskaan tiedä, mihin tapahtumat vievät tai millaiseksi suon rooli muodostuu. Koskaan ei tiedä etukäteen, mihin ajankohtaan ja keneen henkilöön seuraava luku keskittyy, mutta ne selviävät nopeasti. Tuntuu, että suo ja Nevabackan torppa muuttuvat vuosisatojen aikana vain vähän jos ollenkaan. Ajankulun huomaa suunnilleen vain siinä, kun havaitsee että "jaha, nyt taloon on tullut transistoriradio". 

Jos on pakko valita suosikkeja, sellaisiksi nousevat 1700-luvulle sijoittuva Kappalainen, 1800-luvun jo mainittu Leipää ja kiviä sekä 1900-luvun Karttoja. Mutta kuten sanottu, kokonaisuus on äärettömän hieno; koskettava ja vaikuttava. Tämä muistuttaa Karin Erlandssonin Kotia, josta myös pidin erittäin paljon. 

Suomaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Siniset helmet ja Kulttuuri kukoistaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs". 

Liza Marklund: Rautaveri

Liza Marklund: Rautaveri
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Järnblod (2015)
Käsikirjoituksesta suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava 2015
333 s.

Tunnustan suhtautuvani ristiriitaisin tuntein Liza Marklundin dekkareihin, tunnustan samalla että en ole lukenut häneltä muuta kuin dekkareita. Uutispommi oli ensimmäinen kosketus Annika Bengtzoniin, tykkäsin kirjasta aivan älyttömän paljon. Sen jälkeen olen lukenut kaikki sarjan osat, mutta etenkin viimeisimmissä olen jopa miettinyt jättäväni lukemisen kesken. On tuntunut siltä, että rikostarina on jäänyt taustalle kun on vatvottu Annikan yksityiselämää monelta kantilta. 

Nyt on sitten ilmestynyt sarjan viimeinen osa, Rautaveri, joka tietenkin piti lukea. En odottanut kirjalta suuria, joten yllätyin iloisesti. Mielestäni se on yksi koko sarjan parhaista. 

Annikan elämä on aivan yhtä stressaavaa kuin ennenkin. Toimittajan työ, uusioperhe lapsineen, huono suhde äitiin, kadonnut sisar, Kvällspressenin paperiversion lopettaminen... Huh! Kaiken härdellin keskellä Annika keskittyy murhaoikeudenkäyntiin. Syyttäjä ja poliisi ovat varmoja siitä, että syytetty on syyllinen. Todisteketju on kuitenkin hivenen epävarma, mikä riittää puolustusasianajajalle. Yhdessä poliisi Nina Hoffmanin kanssa Annika paneutuu tapauksen taustoihin ja samalla yrittää etsiä siskoaan. Tietenkin hän joutuu jälleen kerran hengenvaaraan jahdatessaan totuutta.

Annika sipaisi tukan pois otsaltaan, elämä oli joskus niin absurdia. Se, että hän oli juuri tässä juuri nyt, oli osaksi hänen omaa syytään tai ansiotaan, riippui siitä miten asiaa katsoi. Hän oli työskennellyt kolme vuotta Kvällspressenin Washingtonin-kirjeenvaihtajana, ja edellissyksynä, heti pääkallonpaikalle palattuaan, hän oli koonnut listan naisista, jotka oli edellisen puolen vuoden aikana murhattu Tukholmassa tai sen lähiöissä. Naisia oli viisi, kaikki murhat olivat tapahtuneet uhrin kodin tai työpaikan välittömässä läheisyydessä, ja kaikissa oli käytetty aseena jonkinlaista veistä. Kaikissa tapauksissa tekijäksi oli epäilty naisen silloista tai entistä kumppania, minkä seurauksena surmia oli ympäröinyt lähestulkoon hiiskumaton mediahiljaisuus (tiedotusvälineissä vaimojen murhia ei laskettu kunnollisiksi murhiksi vaan vain likaisiksi perhetragedioiksi ja siksi ne päätyivät samaan uutispimentoon kuin huumesurmat tai Afrikan kansanmurhat). Patrik oli tietenkin väittänyt, ettei listalla ollut mitään uutisarvoa, kunnes Annika oli höläyttänyt sanat, joita oli katunut monta kertaa jälkeenpäin: "Mutta ajattele, jos täällä riehuu sarjamurhaaja eikä kukaan ole älynnyt epäillä sitä."

Ja nyt, viisi murhatuomiota myöhemmin, hän seisoi tässä ja mietti, kenet oikeastaan tapaisi: säälittävän vaimonhakkaajan, häikäilemättömän sarjamurhaajan vai oikeusmurhan uhrin?

Vaikka lukiessa tiesi sarjan päättyvän tähän, ei silti tuntunut siltä että olisi jätetty jäähyväisiä. Hyvä niin. Asioita jää auki ja toisia solmitaan yhteen, ihan kuin missä tahansa yksittäisessä kirjassa tai minkä tahansa sarjan osassa. 

Tykkäsin tarinasta, mielestäni juoni on vetävämpi kuin muutamassa edellisessä osassa. Vaikka lukija saa tietää asioita ennen Annikaa, jännite ja jännitys säilyvät loppuun asti. Pidin Ninan hahmosta, mutta olisin halunnut Annikan toimittajakollegoita enemmän mukaan, etenkin Beritiä kenen kanssa hän on viettänyt aikaa pitkin sarjaa. Nyt jäi olo, että toimituksesta mukana ovat vain Annika ja Anders. Sen sijaan Thomas alkaa olla liiankin kamala. En käsitä ollenkaan, miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Harmillista, koska sarjan alussa pidin hänestä ja olisin kovasti toivonut hänen ja Annikan avioliiton olevan onnellinen. 

Mielestäni Marklund on tehnyt oikean ratkaisun laittaessaan Annikan tarinalle pisteen. On hyvä lopettaa tyylikkäästi, siinä vaiheessa kun viimeisimmässä kirjassa on vielä uutta annettavaa eivätkä kirjat ole vanhan toistoa tai aina saman kaavan uudelleen pyörittämistä.