Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

 

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

Englanninkielinen alkuteos Vera Wong's Unsolicited Advice for Murderers (2023)

Suomentanut Tanja Falk

Publiva 2025

366 s.

Kuusikymppinen leski Vera Wong pitää San Franciscossa Maailmankuulua teehuonetta, jota todellisuudessa ei tunne juuri kukaan. Vakituisia asiakkaita on vain yksi. Veran elämä kulkee päivästä toiseen samoja rutiineja, kunnes yhtenä aamuna kaikki muuttuu. 

Teehuoneesta löytyy kuollut mies. Rikossarjoja katsellut Vera päättää auttaa poliisia ja piirtää ruumiin ääriviivat lattiaan. Tuleepa hän ottaneeksi löytämänsä muistitikun varmaan talteen. Vera saa huomata, ettei oikea elämä ole lainkaan niinkuin tv-sarjoissa. Paikalle ei tule rikosteknistä tiimiä, eikä häneltä oteta sen enempää sormenjälkiä kuin DNA-näytettä. Sen sijaan teehuoneelle alkaa ilmestyä ihmisiä, joista kukaan ei ole käynyt siellä ennen. He päätyvät Veran listalle murhasta epäiltynä, mutta pian heistä tulee myös hänen ystäviään. Vera on silti päättäväinen; ystäviä tai ei mutta syyllisen on löydyttävä. 

Sana ja Riki ottavat kumpikin yhden kassin. "Mitä näissä on ?" Sana kysyy poimiessaan yhden Tupperware-rasian ja tiiraillessaan muovin läpi sen sisään. Hän näkee jotain ruskeaa, joka uiskentelee sakeassa kastikkeessa. 

"Ruokaa. Siinä rasiassa on naudanlihaa pippurikastikkeessa, oikein mureaa. Marinoin lihan riisiviinissä, niin siitä tuli todella pehmeää, kuin haukkaisi vaahtokarkkia."

"En tiennytkään, että lihan pitäisi muistuttaa koostumukseltaan vaahtokarkkia", Sana sanoo ja sujauttaa rasian kassiin. 

Vera kurtistaa hänelle kulmiaan. "Se on tietenkin vain sanonta. Huomaat myöhemmin, se on täydellisen mureaa. Aa, siinä taas on haudutettua tofua ja sieniä. Lapset rakastavat sitä. Se oli minun Tillyni lempiruokaa."

Pian kumpikin kassi on pakattu täyteen rasioita. 

"No niin, viekää ne alakertaan", Vera sanoo hilpeästi. "Olkaa varovaisia! Kokkasin koko aamun!"

"Kellohan on vasta kymmenen", Riki sanoo. "Et ole voinut kokata tätä kaikkea tänä aamuna."

Vera luo häneen tuiman katseen silmäkulmastaan. "Sitä ehtii kaikenlaista, kun herää tarpeeksi aikaisin." Hän marssii heidän ohitseen ja lähtee kohti alakertaa. 

"Mutta -", Sana heivaa ähkäisten kassin olalleen. "Mihin kaikki tämä ruoka on menossa?"

Veralla on vastaus valmiina. "Tietysti neljännen epäiltyni luo." Juuri silloin alakerran kello kilahtaa. "Ah, sieltä saapuu kolmas epäiltyni. Tulkaa, meillä ei ole koko päivää aikaa!"

Sana oppisi vielä jonain päivänä sanomaan vastaan määräileville aasialaisrouville. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että se päivä ei ole tänään.

Vera on toden totta melkoinen päällepäsmäri ja puheissaan erittäin suora, mutta tekee asiat hyvää tarkoittaen ja olematta ilkeä. Tämän takia hän on sympaattinen ja hauska päähenkilö, eikä ainakaan minulle ollut yhtään ärsyttävä. Aseenaan toinen toistaan herkullisemmat ateriat hän saa uuden ystäväpiirinsä avautumaan ja heistä jokainen alkaa saada uutta otetta elämään. He saavat huomata, että Veralta on mahdoton pitää piilossa kipeimpiäkään salaisuuksia, mutta samalla havaitsevat ettei niiden paljastuminen olekaan niin kamalaa. 

Kaiken syömisen ja yhdessäolon aikana Veralta ei jää mitään näkemättä ja kuulematta. Häntä kuitenkin turhauttaa, kun kukaan epäillyistä ei vaikuta toista todennäköisemmältä syylliseltä. Usko omiin etsivän kykyihin pysyy silti lujana eikä hän ole valmis antamaan periksi. Kiirettä ei ole, joten kuva saa paljastua pieni pala kerrallaan, hitaasti ja pakottamatta. 

Tämä mukava pehmodekkari aloittaa sarjan, englanniksi on jo ilmestynyt toinen osa Vera Wong's Guide to Snooping (on a Dead Man). Jos se suomennetaan, on kiinnostavaa nähdä millä nimellä. Tykkäsin kovasti että uusi ystäväpiiri liittyi hyvin tiiviisti Veran elämään, joten he pysyvät todennäköisesti mukana seuraavissa osissa. Heitä on myös sen verran vähän, jotta heihin ehti kiintyä jo ensimmäisen kirjan aikana. Totisesti toivon ettei kukaan heistä joudu murhatuksi! 

Kirja on luettu myös Kirsin kirjanurkassa. 

Laura Friman & Mikko Mattlar: Kultaturbo: Suosikki-lehden tarina

 

Laura Friman & Mikko Mattlar: Kultaturbo: Suosikki-lehden tarina

Johnny Kniga 2024

267 s. 

Olen kärsinyt vakavahkosta lukujumista; kirjoja on kesken hyvinkin viisi - kuusi mutta missään en pääse eteenpäin kuin muutaman sivun kerrallaan. Vaan Suosikki-lehden historiikki olikin sellainen, joka tuli luettua parissa päivässä, toivottavasti hyvä lukutahti jatkuu muiden kirjojen kanssa.

Meille tuli Suosikki, se oli tilattu seitsemän vuotta minua vanhemmalle siskolleni. Tilaus päättyi hänen muutettuaan pois kotoa 1990-luvun alussa. Olen siis tuttu etenkin kasarin loppupuoliskon ja ysärin alun Suosikkien kanssa. Niitä luinkin moneen kertaan, ja paras juttu olivat listat; monta sivua parhaiksi äänestettyjä bändejä, laulajia, albumeita, biisejä jne. Alleviivasin listoista ne biisit ja esiintyjät, jotka olivat mielestäni hyviä. Ja oi mikä harmi, että taskupokkareissa oli niin harvoin minun suosikkejani!

Friman ja Mattlar kertovat lehden historian kronologisesti alusta loppuun. Ääneen pääsevät monet lehdessä vakituisesti tai avustajina työskennelleet. Viiden vuosikymmenen aikana Suosikki tavoitti valtavan määrän nuoria. Alamäki alkoi Jyrki Hämäläisen päätoimittajuuden loppuaikoina. Hämäläinen oli jämähtänyt Elvikseen, eikä lehti kyennyt pitämään linjaansa pirstaloituvassa maailmassa, jossa netti nousi yhä tärkeämmäksi. Lisäksi uudistusyritykset ja kilpailu tytöille suunnattujen lehtien kanssa tekivät sen, että Suosikki menetti uskollisia lukijoita saamatta uusia tilalle. Jotenkin harmillinen loppu usean sukupolven rakastamalle nuortenlehdelle. 

Lukijoiden sitouttaminen kuului alusta lähtien Suosikin konseptiin. Kysymys-vastaus-palsta, kirjeenvaihtoilmoitukset ja lukijakilpailut alkoivat lehdissä jo ensimmäisinä vuosina. 

(...)

Kaisaniemenkadun KOP-pankin 20-vuotias virkailija Anneli Laine sai nimensä, kuvansa ja kotiosoitteensa Suosikkiin kesällä 1965, koska hän voitti lehden lukijakilpailussa Austin Mini -auton. Voitto heltisi sille, joka jaksoi kirjoittaa automerkin ja -mallin nimen paperille useimmin. Laine raapusti Austin Mini -tekstin 308 385 kertaa ja sai auton itselleen. Toiseksi tullut kilpailija kirjoitti Austin Minin paperille 291 480 kertaa, mutta jäi ilman palkintoa, sillä jaossa oli vain yksi Mini. Kolmanneksi tullut kirjoitti sanat 273 000 kertaa.

Anneli Laine teki voittajasuorituksensa kirjoittamalla Austin Miniä arkisin kymmenen tuntia ja pyhäpäivisin kuusitoista. Suosikin työntekijöiden urakka ei ollut juuri helpompi, sillä heidän piti laskea Austin Mini -sanojen määrä 2 325 vastauksesta. Niihin oli kirjoitettu Austin Mini yhteensä yli 106 miljoonaa kertaa, ja vastauspapereiden paino ylitti kahden tonnin rajan. Syystä tai toisesta kilpailua ei järjestetty enää uudelleen. 

Mielenkiintoinen kirja, jossa kerrotaan poikkeuksellisen lehden poikkeuksellisesta toimitustavasta. On hämmentävää, miten systemaattisesti lehdessä julkaistiin joko täysin keksittyjä tai ulkomaisista lehdistä käännettyjä mutta omina esitettyjä juttuja. Tiesin lehden henkilöityneen Jyrki Hämäläiseen johtuen tämän yli 30-vuotisesta päätoimittajuudesta, mutta en tiennyt kuinka pitkälle hän määritti sen mitkä artistit ja bändit pääsevät lehteen ja mitkä eivät.

Kansi on ihanan räväkkä, samaa visuaalista ilotulitusta olisin kaivannut sivuille ja kuvaliitteeseen. Johtuuko lie tekijänoikeussyistä, että yhtään lehden kantta tai juttua ei ole mukana? Kuvaliite on suurelta osin mustavalkoinen, ja valtaosin ajalta ennen 1990-lukua. 2000-luvulta on vain päätoimittaja Katja Ståhlin kuva, ei mitään muuta. Mutta jo se olisi riehaannuttanut, jos lukujen otsikoissa olisi ollut suosikkimainen fontti tai edes tähdet i-kirjainten pisteinä. 

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

 

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Uusnorjankielinen alkuteos Den dagen Nils Vik døde

Suomentanut Sanna Manninen

WSOY 2025

197 s.

Nils on ajatellut näin: Niin kauan kuin sää on vaatteisiin sopiva, minä pysyn hengissä.

Kuten niin monesti ennenkin, myös tänään Nils Vik astuu kyytiveneeseensä ja ajaa vuonolle. Vuosikymmenten ajan hän kuljetti ihmisiä paikasta toiseen, mutta tänään kaikki on toisin. Tänään on Nilsin elämän viimeinen päivä, ja tänään veneessä kulkee vain kuolleita. 

Vene taittaa matkaa satamasta toiseen; kyytiin astuu Nilsille tavalla tai toisella, hyvässä tai pahassa tärkeitä ihmisiä ja yksi koira. Tuntien kuluessa Nils muistelee kuljetuksia, jotka syystä tai toisesta ovat olleet unohtumattomia. Veneessä hän on nähnyt ja kokenut iloja ja suruja. Vähän väliä mieleen putkahtaa edesmennyt vaimo Marta. Nils avusti jo nuorena isäänsä veneenkuljettajana eikä koskaan halunnut tehdä muuta. Onnekseen hän löysi rinnalleen Martan, joka ei hänkään kaivannut muualle. Tyttäret lähtivät maailmalle, mutta niin sen kuului mennä. 

Tuntien kuluessa Nils käy läpi elämänsä ja venekyytiensä kohokohtia ja kipupisteitä. Eniten hän juttelee Luna-koiralle, joka jo nuorena kuoli rekan alle. Illan pimennyttyä asiat on käsitelty ja Nils on valmis.

Sade tulee kuuroina tai jatkuvana virtana joka ei tunnu päättyvän koskaan. Iltaa kohti sade saattaa silti hiljetä, sanat saattavat hiljetä, moottorit hiljenevät, veneet hiljenevät ja vuonolle laskeutuu yö, vedenpinta liikuttelee taloista loistavia valoja, ja pitää vain löytää oikea ulkovalo, suunnata kohti yhtä tiettyä valoa, nousta hiljaiselle talolle, kävellä paljain jaloin lattian poikki, hiipiä huoneiden läpi ja mennä vuoteeseen. Silloin tällöin luonto esittelee suurenmoisimpia puoliaan ja tuulee niin ettei yksikään talo tai vene kestä sitä, edes maisema ei tiedä eikä tunne sellaista tuulta, tuuli viuhuu pitkin vuonoa, se saa veneet keikahtamaan, talot natisemaan liitoksissaan, seinät lentämään pitkin rinteitä, katot nousemaan ilmaan kuin kaljun yli kammatut hiukset. Myös minun sisälläni sää vaihtelee, hän on kirjoittanut johonkin lokikirjaan. Minä olen kuin vuono, minä pullistun, minä rauhoitun, pullistun, rauhoitun. Kyllä, moottorimies on pysyvä muuttuja, uskottava ja täysin luotettava, hän saapuu ajallaan, hän lähtee vuonolle, hän palaa vuonolta, aivan kuten aallot jotka murtuvat ja vetäytyvät, kuten vesi joka hyväksyy ja sulkee sisäänsä kaiken. Mutta aina eteenpäin, eteenpäin, samalla tavalla kuin viisarit hänen rannekellossaan, kun kerran on liikkeelle lähtenyt, ei ole muuta suuntaa. Pian hän sammuttaa moottorin ja menettää kaiken vauhdin. 

Onpa tässä kaunis ja haikea tarina! Äkkiseltään saattaisi ajatella, että kyytiveneen kuljettajan elämä on yksitoikkoista, mutta ainakaan Nilsin tapauksessa niin ei ollut. Vaimo toi väriä elämään, ja venekyytien aikana tapahtui kaikenlaista, synnytyksistä alkaen. Joskus lumivyöry tukki tiet, eikä muuta reittiä ollut kuin vesitie. Kyytiläiset kuvataan nopein piirroin, mutta jo muutamilla lauseilla saadaan kuva siitä, millaista elämä vuonojen rannoilla oli. Nils tunsi monien salaisuudet, mutta osasi irtautua niistä eikä antanut niiden muodostua taakaksi itselleen. 

Kieli on tavattoman kaunista, olisi ollut monta kohtaa jotka olisin halunnut nostaa sitaatiksi. Kirjan viimeinen kappale on yksi hienoimmista lopetuksista koskaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon". Sanna Manninen on tänä vuonna palkittu Kaarlen palkinnolla.