lauantai 26. helmikuuta 2022

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2022

192 s.




Joel Haahtelan kolmas pienoisromaani on - jälleen kerran - sivumääräänsä paljon suurempi romaani. Siinä on suuria teemoja ja ajatuksia, ja kaunis kieli saa lukija viipymään sanojen parissa pitkään. 

Kuten pienoisromaanien trilogian avausosassa Adèlen kysymys, tässäkin päähenkilö on nimetön. Hän matkustaa Jerusalemiin hakeakseen sairastuneen veljensä kotiin. Koska veli ei ihan vielä pääse pois sairaalasta, päähenkilö viettää aikaansa sekä tämän asunnolla että kaupungilla. Asunnosta hän löytää heidän isoisänsä vanhan muistikirjan, jonka oli luullut kadonneen. Isoisä on piirtänyt muistikirjaan muinaisen Jerusalemin temppelin, ja Temppelivuorelle Jaakobin portaat, portaat jotka Raamatun mukaan yhdistävät maan ja taivaan. Ovatko portaat oikeasti olemassa ja onko ne mahdollista löytää? 

Muutaman talvisen päivän mies kulkee Jerusalemissa, muistellen samalla elämäänsä ja etenkin lapsuuttaan. Vähitellen kaupunki vetää hänet syvemmälle pauloihinsa, ja mies alkaa ymmärtää miksi puhutaan niin sanotusta Jerusalem-syndroomasta. Kaupungin historia ja henki voi vetää niin syvälle sisuksiinsa, että sinne on mahdollisuus upota kokonaan.

Isä muutti rakkautensa kajuutaksi. Päivisin hän suunnitteli laivoja, laski kaavoja ja piirsi. Iltaisin hän kapusi kerrostalomme ullakolle ja nikkaroi.

Hieman ennen joulua, ensilumen sataessa, kajuutta oli valmis. Pyöreästä ikkunasta näkyivät Kruununhaan mustat katot ja savupiiput, ikkunanreunaa koristi messinkihela. Ullakkokopperon seinällä roikkui puuplokeja, tuliaisia Lyypekin satamasta. Istuimme veljeni Iljan kanssa laivassa, keskellä kivikorttelia, kahdenkymmenen metrin korkeudessa. Talo pysyi paikallaan, mutta me kaksi ajelehdimme kaukana merellä, tutkimme vanhaa merikorttia ja luimme tuulta. Minä tähystin ja Ilja käänsi ruoria. Liisankadun suunnassa siinteli vaarallinen karikko. 

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, varhain aamulla, ajoin pimeää Tuusulanväylää lentoasemalle ja pysäköin Citroënin terminaalin parkkihalliin. Vaihdoin lentokonetta Budapestissä ja saavuin myöhään iltapäivällä Ben Gurionin lehtokentälle. Oli tammikuu, ja Helsingissä alkanut lumisade pyrytti mantereen halki aina Jerusalemiin saakka. Kun astuin ulos, minusta tuntui kuin olisin palannut samaan paikkaan, josta olin juuri lähtenyt. 

Olen poikkeuksetta tykännyt Haahtelan teoksista, pidän niiden syvästä inhimillisyydestä. Haahtela osaa kertoa suuria tarinoita, joita ei tarvitse täyttää tapahtumavyöryllä. Ihmiset tutustuvat itseensä, ja tutkailevat avoimesti myös ympäristöään. Henkisyys ja hengellisyys on läsnä, mutta luontevana osana päähenkilön tekemään tarkkailua. Lukijalle ei tuputeta mitään, vaan hänet viedään mukana milloin kirkkoon, milloin luostariin, milloin Raamatun tarinoihin ja tapahtumapaikkoihin. 

Tämä, kuten muutkin Haahtelan teokset, ovat sellaisia että ne voi lukea moneen kertaan. Niistä löytää aina jotain uutta ajateltavaa. Kiireetön tunnelma kutsuu mukaan rauhoittumaan ja suorastaan pysähtymään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle". Tässä kyllä toteutuu molemmat. Ihana kansi ja hyvä, persoonallinen nimi. 

Jaakobin portaat on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Katveita


sunnuntai 20. helmikuuta 2022

S. J. Bennett: A Three Dog Problem

 

S. J. Bennett: A Three Dog Problem

Zaffre 2021

390 s.





Kirjoitin S. J. Bennettin Windsorin solmun luettuani, että tuskin maltan odottaa suomennosta. Näin oli, ja aloin jonottaa sarjan kakkososaa heti kun huomasin sen saapuneen kirjastokimppaamme. Kolmas osa on tulossa englanniksi tämän vuoden marraskuussa, jee! Tässä kakkososassa viitataan lyhyesti edelliseen kirjaan, mutta missään tapauksessa näitä ei tarvitse lukea järjestyksessä. 

Sarjan avausosassa oltiin Windsorin linnassa, nyt Buckinghamin palatsissa (ja kolmosessa Sandringham Housessa). Heti alkuun palatsista löytyy linnan työntekijän ruumis. Sitten kuitenkin hypätään ajassa kolme kuukautta taaksepäin, ja vasta aika paljon myöhemmin palataan alkutilanteeseen. Muutenkin ruumis jää sivuosaan, sillä kuolema ajatellaan pitkään onnettomuudeksi. Paitsi tietysti kuningatar epäilee rikosta, mutta ei voi tehdä asialle mitään ennen kuin löytää todisteita. 

Kuningattaren sihteeri Rozie saa tehtäväkseen selvittää kadonneen maalauksen tapausta. Tai oikeastaan maalaus ei ole kadonnut, se on väärässä paikassa. Kuningatar haluaa tietää, miten on mahdollista että maalaus on hävinnyt hänen makuuhuoneensa seinältä ilmestyäkseen nyt muualle. Pian kuviossa on mukana oikeasti kadonneita ja myös väärennettyjä maalauksia. Vähä vähältä alkaa vaikuttaa siltä, että kuolemantapaus on sittenkin rikos, ja että sillä on jotain tekemistä tauluhässäkän kanssa. Lisäksi mukana on ilkeitä nimettömiä kirjeitä häiritsemässä ihmisten mielenrauhaa. 

David Strong, for his part, was not particularly looking forward to report to Her Majesty. He found her faintly terrifying, for reasons he couldn't quite pinpoint. She was hardly known for her towering intellect, but he had found, on his first case working for her at Windsor, that she was a hell of a lot sharper than she looked. Mistakes were picked up on. Dry comments were made. Eyes were rolled. He didn't want the Queen of England rolling her eyes at him tomorrow afternoon. Seriously not. 

Which was why, at half past eleven at night, he was still up with his sergeant, in their makeshift office at the Palace, going over what they knew - which wasn't as much as he'd have liked. It had taken time to set up and get to grips with the environment. Far from a bank of computers in the Ballroom, he and Detective Sergeant Highgate had a padlocked cubbyhole in the South Wing on the floor above the Master's office for conducting interviews, two secure office laptops, some notepads and a couple of wonky chairs that had seen better days. The air vice-marshal didn't want them to get too comfortable, he assumed. No problem. Strong always worked better when he was uncomfortable.   

Tarinassa on taas paljon mielenkiintoista linna-asiaa, esimerkiksi tunneleista mietin heti että ovatko ne oikeasti olemassa. Samoin pohdin valtavaa taide-esineistön määrää ja sitä, miten voi olla varma että kaikki on aitoa. 

Kuningatar ja prinssi Philip ovat jälleen kovin sympaattisia, ja heidän keskinäinen sanailunsa ja huumorinsa on lämpimän lempeää. Huumoria riittää muutenkin, yksi suosikkikohtauksistani on sellainen missä kuningatar kiipeää sisään vanhaan kaappiin ja päätyy salakuuntelemaan keskustelua. Ikä tulee aina esiin; ei kaapistakaan kovin helposti tulla pois ilman että 90-vuotiaat polvet valittavat. 

Tapahtumien taustalla seurataan ohimennen myös Yhdysvaltain presidentinvaaleja, jotka Trump voitti, Harrya ja hänen uutta tyttöystäväänsä, Theresa Mayn pääministeriaikaa... 

Tarina on mielestäni hieman epätasapainoinen. Ensimmäinen kuolemantapaus jää todella pahasti sivuosaan, välillä melkein unohtuu että sellainenkin oli. Vielä siinäkin vaiheessa, kun poliisi saapuu paikalle, tämä yksittäinen etsivä laitetaan tutkimaan nimettömiä kirjeitä. Taulut ja taide saavat hurjan paljon enemmän tilaa verrattuna työntekijän kuolemaan ja sen selvittämiseen. Vielä kun nimettömät kirjeet tulevat mukaan, alkaa olla sellainen olo että nyt on liikaa tavaraa. Sitten kun asiat selviävät todella hitaaseen tahtiin, tulee lopussa kiire niputtaa kaikki yhteen. 

Pääosin kuitenkin tykkäsin tästä, iso kiitos menee varmastikin ihastuttaville päähenkilöhahmoille. Kuningatar ohjailee tutkimuksia todella taitavasti, niin että vaikka hän antaa ohjeita siitä mitä tehdään, vain Rozie tietää mikä hänen roolinsa selvitystyössä on. Ja koska kuningatar haluaa pysyä salassa, hän antaa toisten ottaa kunnian asioista, jotka hän on jo itse selvittänyt ja sen jälkeen ohjannut toisten tutkimuksia oikeaan suuntaan. Myös Sir Simon on yksi suosikkihahmoistani. 

Mietin pitkään mistä kirjan nimi tulee, enkä keksinyt sitä. Onneksi Bennett selittää kirjan lopussa, että on sekä fysiikan kolmen kappaleen probleema että Sherlock Holmesin kolmen piipun ongelma. Ja koska kuningattarella on koiransa, on loogista että hän vie koirat - suurimman osan kirjaa niitä on kolme - linnan puutarhaan kävelylle samalla kun pohtii rikostapauksia. 

Ehdottomasti siis odotan kolmatta osaa, ja luen senkin heti kun se kirjastoon saapuu! 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen tulee nyt kohta "kirjassa ollaan kartanossa tai linnassa", ja Helmet-lukuhaasteeseen numero 8, "kirjassa löydetään jotain kadonnutta tai sellaiseksi luultua". 

torstai 17. helmikuuta 2022

Anu Patrakka: Katumuksen kallio

 

Anu Patrakka: Katumuksen kallio

Kansi: Perttu Lämsä

Into 2022

289 s.




Anu Patrakan Rui Santos -sarja on edennyt jo kuudenteen osaan. Tapahtumat sijoittuvat jälleen Portoon, mutta tällä kertaa liikutaan kirkon piirissä. Tapahtumat lähtevät liikkeelle rakastetun papin Nicolaun kuoltua. Oliko kyseessä onnettomuus, itsemurha vai rikos? Pian poliisi saa selville, että Nicolau ei ehkä ollutkaan niin nuhteeton, kuin papin olettaisi olevan. Kun tapahtuu murhayritys, ja vähän sen jälkeen löytyy seuraava ruumis, poliisi on visaisen tehtävän edessä. Kuinka saada selville tapahtumien kulku, kun yhdellä sun toisella kirkkoon ja pappilaan liittyvällä henkilöllä on salaisuuksia, joita he eivät suinkaan aio paljastaa poliisille? Ja miksi kirkkoherra on niin tavattoman innokas kuittaamaan kaikki tapaukset onnettomuuksiksi?

Kirkkoherra odotti kärsivällisesti, kun jokainen vuorollaan kävi jättämässä viimeisen tervehdyksen. Arkun kansi nostettiin paikoilleen ja ruuvattiin kiinni, suntio laittoi siihen vielä lukon, jonka avaimen ojensi vainajan vanhimmalle pojalle. Kantajat asettautuivat paikoilleen ja tarttuivat kahvoihin, nostivat arkkua. Kirkkoherra vilkaisi hautakuoppaa, jonka päälle oli laitettu poikittain pari lankkua.
- Hetkinen, hän sanoi ja meni katsomaan tarkemmin. - Nauhat puuttuvat. Miksei niitä ole laitettu paikoilleen? 
Hän kurkisti kuoppaan siltä varalta, että arkun hautaan laskemista varten tarvittavat pitkät nauhat olisivat luiskahtaneet sinne. 
Nauhojen sijaan kuopan syvyyksissä näkyi epämääräinen mytty. Afonso Certo siristi silmiään nähdäkseen paremmin montun pimeyteen, ja erotti sitten jalat ja kädet ja pään.
Haudan pohjalla lojui ruumis. 

Olen fanittanut sarjaa alusta asti, ja teen sitä yhä. Mielestäni sarja on ollut tasaisen vahva, eikä siinä ole yhtään muita heikompaa osaa välissä. Portugali on itselleni vieras ja siksi kovin kiinnostava tapahtumapaikka. Tässä kirjassa ollaan varsin vähän Rui Santosin kotona, mutta se on vain hyvä että kotiasiat eivät aina hallitse ajatuksia. Etenkin kun tapahtumat sijoittuvat pitkälti pieneen seurakuntaan, jossa pienuudestaan huolimatta riittää ihmissuhdesotkuja ja salaisuuksia. 

Pidän sarjan ihmiskuvauksesta. Henkilöhahmot ovat yksilöitä iloineen ja suruineen, ja kaikki tuntuvat yhtä tärkeiltä. Esimerkiksi tässä kirjassa seurakunnan papit eivät ole yhtenäinen joukko, vaan heistä nostetaan esiin heidän ominaisuuksiaan ja historiaansa. Kaikista hahmoista opitaan enemmän kuin pintaraapaisu, minkä vuoksi Patrakan tarinat ovat hyvin inhimillisiä ja lähelle tulevia. 

Kirja joka maasta -haasteeseeni kuittaan Portugalin, Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan rikospaikalla, ja Helmet-lukuhaaste saa kohdan 32, "kirjassa rikotaan yhteisön normeja". 

keskiviikko 16. helmikuuta 2022

J. Sakari Salonen: Viisi maailmanloppua. Maapallon historia ja ihmiskunnan tulevaisuus

Kirja pöydällä, sen ympärillä harmaa-valkoiset pallovalot
J. Sakari Salonen: Viisi maailmanloppua. Maapallon historia ja ihmiskunnan tulevaisuus

Gaudeamus 2021

285 s. 





Maapallon historiassa on sattunut monenlaista, tutuin lienee dinosaurukset hävittänyt asteroidin törmäys. Tai, kuten J. Sakari Salonen muistuttaa, itse törmäys ei pyyhkinyt dinoja maan kamaralta hetkessä vaan yhdessä liitännäisvaikutusten kanssa ja pidemmän ajan kuluessa. 

Nimensä mukaisesti Viisi maailmanloppua esittelee viisi suurta tekijää, jotka ovat aiheuttaneet massiivista lajien tuhoutumista. Ne ovat keskenään hyvinkin erilaisia ja myös niiden vaikutus on ja on ollut erilainen. Kirjassa pohditaan myös tulevia uhkakuvia. 

Punaisena lankana maailmanlopuissa tuntuisi olevan ilmaston muuttuminen. Syitä sille on ollut satojen miljoonien vuosien aikana monia. Asteroidin tai komeetan törmäys Maan pintaan on aiheuttanut  nopeampia muutoksia kuin miljoonia vuosia jatkunut tulivuorenpurkaus. Jääkausi on kaventanut elintilaa, mutta se ei ole tapahtunut äkkinäisesti. Ydinaseista ja tekoälystä ei ehkä vielä tiedetä, kuinka pahaa jälkeä ne voisivat saada aikaan. Kosmisesta säteilystä tiedetään, että se voi saada esimerkiksi sähköjärjestelmät pimeiksi, mutta pahin lienee sen suhteen vielä kokematta. 

Globaalin ilmastovaikutuksen lisäksi supertulivuori kerrostaisi suuria määriä tuhkaa jopa kokonaisen mantereen alueella. Tuhkakerrosten mittakaavaa voidaan arvioida hyvin kartoitetun, 73 000 vuotta sitten tapahtuneen Toban superpurkauksen perusteella. Toba peitti yli prosentin maapallon pinta-alasta vähintään kymmenen senttimetrin tuhkakerroksen alle. Intian niemimaalle, jota erottaa Tobasta 2000 kilometriä leveä Bengalinlahti, tuhkaa kertyi noin 15 senttimetriä. Jos vastaava purkaus tapahtuisi nykyään, sillä olisi vakavia ja laaja-alaisia vaikutuksia maanviljelykseen, joka olisi jo ilmaston viilenemisen rasittama: jo yhden sentin tuhkakerros voi vaurioittaa ratkaisevasti kasvamassa olevia satoja. Jos uusi superpurkaus tapahtuisi nimenomaan Toballa, tai jossain muualla Tyynenmeren tulikehän länsireunalla, vaikutukset uhkaisivat miljardeja ihmisiä tiheästi asutussa Aasiassa. Niillä alueilla, joilla tuhkan syvyys olisi useita senttimetrejä - mahdollisesti satojen kilometrien päässä tulivuoresta - tuhka alkaisi romahduttaa rakennusten kattoja. Lisäksi tuhka vaurioittaisi niin sähkön tuotantoa, kun tuhkan kerrostuminen tukkisi vesi- ja ydinvoimaloiden vedenkulun, kuin sen jakeluakin, kun verkosto kärsisi tuhkan aiheuttamasta staattisesta sähköstä, ja pahimmillaan sähköpylväät romahtaisivat tuhkan painon alla. 

(...)

Teoriassa gammapurkaukselta voisi yrittää suojautua esimerkiksi piiloutumalla rakennuksiin tai maan tai veden alle. Käytännössä tätä olis vaikea toteuttaa, koska valon nopeudella aurinkokuntaan iskeytyvä purkaus alkaisi nopeasti ja ilman ennakkovaroitusta. On kuitenkin mahdollista, että pahimmat vaikutukset rajoittuisivat sille Maan pallonpuoliskolle, joka sattuu olemaan kohdistuneena gammapurkauksen suuntaan sillä hetkellä, kun säteilypulssi iskeytyy maapallolle. Jos maapallolle jäisi ihmisiä eloon, heillä olisi edessään pitkä sinnittely. Tutkijat ovat laskeneet, että gammapurkauksen vaurioittama otsonikerros palautuisi ennalleen noin kymmenessä vuodessa. 

Kirja on todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. En kyllästy lukemaan siitä, miten planettamme on muodostunut ja kuinka se ja sen asukkaat ovat muovautuneet ja muuttunet vuosimiljoonien aikana. Asteroideista ja tulivuorista olin tietoinen jo ennestään, mutta etenkin kosminen säteily oli ihan uutta. 

Pidän siitä, että kirjassa on toiveikas sävy. Vaikka pahimmat skenaariot toisivat aika lailla täystuhon, ne ovat kuitenkin erittäin epätodennäköisiä tapahtuvaksi. Asteroidin törmäys saattaa kuulostaa pelottavalta, mutta fakta on se, että Maahan törmää erilaisia kappaleita varsin usein. Lisäksi erilaisista joukkotuhon aiheuttajista tiedetään jo paljon, ja monia varten on olemassa varoitusjärjestelmiä. Tärkeää on, että Salonen muistuttaa useamman kerran, että maailmankaikkeuden mittakaavan silmänräpäys on ihmisen ajassa tuhansia tai enemmänkin vuosia. Että jos nyt lukijaa alkaisi kauhistuttaa mitä voi tapahtua, on kuitenkin epätodennäköistä että täysi katastrofi sattuisi hänen elinaikanaan. 

Kirja on myös selkeä, ei tarvitse olla alan ammattilainen tai edes harrastaja ymmärtääkseen, mistä on puhe. Tieteelliset käsitteen on selitetty selkeästi, eikä minulle ainakaan tullut kertaakaan sellainen olo, että olisin pudonnut kärryiltä. 

Jos ihmiskunta seuraavien vuosituhansien aikana levittäytyy avaruuteen, meistä tulee sietokykyisiä myös tähtitieteellisen mittakaavan katastrofeja kohtaan. 

Lämmin suositus kaikille, keitä planeettamme historia ja tulevaisuudenkuvat kiinnostavat! 

Viisi maailmanloppua on luettu myös blogissa Kirjavinkit.


lauantai 12. helmikuuta 2022

Päivi Alasalmi: Sudenraudat

 

Kirja vanhan, kuluneen ruskean kaapin hyllyllä
Päivi Alasalmi: Sudenraudat

Kansi: Timo Numminen

Gummerus 2021

408 s. 




Keväästä 1880 talveen 1882 Mynämäellä ja muuallakin Varsinais-Suomessa jahdataan susia. Ne ovat vieneet alueelta lapsia, joista jää jäljelle joskus vain pääkallo tai raaja, joskus vaatteita. Sudet ovat kuitenkin ovelia ja karttavat ansoja, onnistuvatpa välttämään laukauksetkin. Rautoihin jää vain käpälä. 

Lehtimies Eetri ottaa sydämenasiakseen tiedottaa kansalaisia vaarasta. Miten voi olla mahdollista, että lapset päästetään yksin ja suojattomina ulos? Hän ymmärtää kuitenkin, että köyhällä kansalla ei ole koiraveron takia varaa pitää vahtikoiria, ja toisaalta, heiltä on myös kielletty tuliaseet. 

Taiteilijaksi haluava Henny kokee sudet ristiriitaisesti. Hän pitää susia osana luontoa, ja tuntee että ihmiset ovat toimillaan kaventaneet näiden reviiriä. Samalla hän ymmärtää, että ihmislapsia vievät sudet eivät saa jäädä henkiin. 

Torppari Aapeli ja haudankaivaja Matti ovat tahoillaan susien jäljillä. Heillä olisi käyttöä kaatamisesta saatavalle palkkiolle. Tärkeintä kuitenkin on, että susi tai sudet saadaan hengiltä ennen kuin omat lapset kokevat kauhean kohtalon.

Tilda rupesi itkemään nähdessään isänsä.
-Anna anteeksi, isä! En muistanut varoa sutta.
Matti kietoi kätensä tyttönsä ympärille. Vaikka Tilda oli Emmaa vanhempi, hänkin oli vielä pieni. Tilda alkoi itkeä isän sylissä entistä kuuluvammin, mutta itkussa kaikui jo äänekäs, helpottunut sointi.
- Sinun täytyy muistaa. Tällaista ei saa tapahtua enää koskaan, Matti sanoi tyttärelleen. Hän katsoi Tildaa silmiin, ja nyyhkyttäen tyttö lupasi totella. Sitten hän rutisti tytön syliinsä, nosti seipään tanaan ja kiirehti tupaa kohti. 
Äskeinen, ohikiitävä hetki olisi riittänyt. Jos susi olisi päättänyt siepata Tildan, se ei olisi tarvinnut enempää aikaa. Otuksen selkä oli yltänyt puuliiterin ovenkahvaan asti, ja se oli liikkunut nopeasti, varjoihin sulautuen. Matti ymmärsi sokaisevan selvästi, ettei suden uhreiksi jääneillä lapsilla ollut koskaan minkäänlaista mahdollisuutta puolustautua. 

Tarina ei ole kaunis, mutta se on tavattoman voimakas ja vangitseva. Lasten kohtalo on julma, eikä Alasalmi kaunistele siitä kertoessaan. Eloonjääneiden vammat ja kuolleiden ruumiit, mitä ikinä niistä onkin jäljellä, ovat kertakaikkisen kammottavia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tällaista kuvausta ei ole liikaa. Jännitystä riittää, kun sudet kerta toisensa jälkeen harhauttavat takaa-ajajat. Apuun saadaan todelliset ammattilaiset, jotka eivät aio luovuttaa ennen kuin saalis on napattu. 

Alasalmi kirjoittaa niin, että lukijan on helppo elää mukana niin vauraiden turkulaisten kuin köyhien maalaisten elämässä. Samalla nousee esiin suuri ristiriita ihmisryhmien välillä. Rikkailla riittää tanssiaisia ja monen ruokalajin illallisia, köyhät eivät tiedä onko heillä mitään syötävää parin päivän päästä. Rikkaat ihmettelevät prameissa asuissaan, mikseivät köyhät suojele lapsiaan, kun taas köyhillä ei ole kättä pidempänä juuri puukalikoita kummempia aseita. Onneksi rikkaat ymmärtävät, että heidän on puututtava asiaan ja tarjottava apua. Lapsen henki on arvokas, oli kyseessä kuka lapsi tahansa. 

Todella, väkevä, vaikuttava, koskettava kirja. 

Sudenraudat on luettu myös esimerkiksi blogeissa LM-Mummin kirjastossa, Kirjasähkökäyrä ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota". Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 14, "kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta" tai 19, "kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa".

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Clare Pooley: Totuushaaste

 

Kirja vaaleanpunaisen samettisen kankaan päällö
Clare Pooley: Totuushaaste

Englanninkielinen alkuteos The Authenticity Project (2020)

Suomentanut Ulla Selkälä

Kansi: Riikka Turkulainen

WSOY 2021

448 s.


Tunnustan heti alkuun, että en erityisemmin pidä viihdekirjallisuudesta. Useimmiten se on liian siirappista tai yliampuvaa. Poikkeuksia onneksi on!

Monica on toteuttanut haaveensa ja perustanut kahvilan. Eräänä päivänä kahvilan asiakas, vanhempi herrasmies, jättää kahvilaan vihkon. Monica kurkistaa kansien väliin ja törmää Totuushaasteeseen. 79-vuotias Julian, unohduksiin painunut taiteilija on kirjoittanut yksinäisyydestään. Monica päättää tehdä asialle jotain ja keksii hyvän suunnitelman. Samalla hän päättää kirjoittaa oman kipukohtansa, ja sen tehtyään hän jättää vihkon seuraavalle löytäjälle. Vihko kiertää ihmiseltä toiselle, viipyen jonkun luona pidempään ja toisen luona lyhyemmän aikaa. Lopulta se saattaa ihmisiä yhteen, vähän kerrassaan, kunnes koossa on ystäväjoukko. 

Henkilöhahmoihin tutustutaan sekä yksin että yhdessä. Julianista luemme vain tekstin, kaikkien muiden kanssa kohtaamme heidän reaktionsa, kun vihko sattuu heidän tielleen. Moni paljastaa salaisuudet ja ongelmat ensin vain ajatuksissaan, mutta pikkuhiljaa ystävyyden syventyessä myös toisille. Saamme huomata, että asioilla on tapana järjestyä, vaikka toivottomilta näyttäviä hetkiä on yhä.

Monica ei ollut kertonut etukäteen tulostaan. Julian epäili Monican yllättäneen hänet tahallaan, jottei hän voisi panna tälle vastaan. Monica seisoi hänen ovellaan roikottaen ämpäriä, jossa oli räikeänvärisiä siivoustuotteita, kirkkaankeltaiset kumihanskat käsissään. Oliko hän pitänyt noita hirvityksiä ihmisten ilmoilla? Ei kai sentään.
"Kahvilassa on tänään hiljaista", Monica sanoi, "joten ajattelin tulla tekemään sinulle kevätpesaisun." Julianin oli täytynyt näyttää juuri niin pelästyneeltä kuin miltä hänestä tuntuikin, koska Monica lisäsi nopeasti: "Tai en sinulle. Kodillesi. Äläkä ole yhtään huolissasi - se ei ole oikeastaan työtä. Siivoaminen on valehtelematta ollut aina lempipuuhiani. Ja tämä paikka on niin uskomaton..." Seurasi muutaman sekunnin tauko, kunnes Monica veti sanaisesta arkustaan kuin kanin hatusta: "Haaste! Tämä, ystävä hyvä, on siivousprojektien Rolls-Royce."
"Se on todella kiltisti ajateltu, tyttökulta", Julian sanoi Monican pyyhältäessä hänen ohitseen eteiseen, "mutta näkisit ihan turhaa vaivaa. Pidän tästä juuri tällaisena. Ihan oikeasti. Kaiken lisäksi täällä tuoksuu Marylta. Jos käyt kotini kimppuun noilla... kammotuksilla, peset hänet pois." Nyt Monica ei varmasti voisi väittää vastaan, eihän? 
Monica pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä.
"Julian, ei millään pahalla mutta" - Julianin teki mieli työntää sormet korviinsa. Kaikki käyttivät aina tuota ilmausta juuri ennen kuin sanoivat jotain nimenomaan pahalla - "tarkoitatko tosiaan, että Mary haisi homeelta, pölyltä ja joltain tuntemattomalta, jonka on täytynyt kuolla keittiösi tiskialtaan alle?"

Tykkäsin tästä yllättävän paljon, en ollut ollenkaan varautunut moiseen. Takakansiteksti oli niin houkutteleva, että sen perusteella annoin kirjalle mahdollisuuden, ja sehän oli menoa heti ensiriveiltä. Pidin kaikista henkilöhahmoista, osa heistä on varsin erikoisia mutta ei liioiteltuja. Tarinassa on niin romantiikkaa kuin traagisia käänteitä, mutta kumpaakaan ei liikaa. Lisäksi on paljon osuvaa tilannekomiikkaa. Unohtamatta monille tuttuja tunteita ja seikkoja, kuten somemaailman ja todellisuuden välistä kuilua, itselle vaikean asian kertomista, ennakkoluuloja ja niiden voittamista.

Pidin siitä, miten kulloinenkin uusi hahmo tulee mukaan. Useimmiten joku pohtii elämäänsä, löytää vihkon, ehtii tutustua siihen vasta myöhemmin ja kirjoitukset luettuaan keksii keinon päästä tapaamaan ainakin jotakuta kirjoittajista. Prosessi on sen verran pitkä, että välissä ehditään palaamaan aiemmin esiteltyjen hahmojen luo ja jatkamaan heidän elämäntarinoitaan. 

Tämä jos mikä on hyvänmielen kirja! Tällaisesta tykkään, missä on huumoria ja lempeyttä, ilman sellaista siirappisuutta että hampaat reikiintyvät. 

Totuushaaste on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjoja napit korvissa ja Sirjan tarinat

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 3, "kirja jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana". Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 7, "kirja kertoo ystävyydestä", 19, "kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa" ja 22, "kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä".

keskiviikko 2. helmikuuta 2022

Maisku Myllymäki: Holly

Kirja sohvalla, kirjan alla ja taustalla vihreää kangasta kahdessa eri sävyssä
Maisku Myllymäki: Holly

Kansi: Anna Makkonen

WSOY 2021

255 s.

Luontolehden toimittaja Eva matkustaa saarelle tapaamaan Hollya, maineikasta näyttelijätärtä, joka on bongannut erittäin harvinaisen linnun. Eva ei odota matkalta mitään, hän ei tunne Hollya eikä ole lainkaan varma, että tämä on oikeasti havainnut vihermehiläissyöjän. Hän kuitenkin elättelee pientä toivoa, että josko lintu kuitenkin olisi ollut ja tulisi uudelleen saarelle. Painetta hän saa niskaansa lehden päätoimittajalta, omalta äidiltään, joka haluaa lintuhavainnon lisäksi meheviä juoruja Hollysta.

Kahden naisen yhteiseloa saarella kestää vain viikon, mutta sinä aikana ennättää tapahtua paljon. Jo alku menee vähän vinksalleen, kun Holly huomaa saaneensa vieraakseen naisen. Hän kylläkin tointuu äkkiä ja ottaa Evan vastaan sydämellisesti. Jo heti alussa Holly osoittautuu äänekkääksi ja usein ärsyttäväksi ihmiseksi, joka tekee mieluummin lähes mitä tahansa muuta kuin etsii Evan kanssa vihermehiläissyöjää. Hän myös kutsuu saarelle Robertin, jonka läsnäolo saa Evan tuntemaan olonsa kiusaantuneeksi. Päivät täyttyvät uimisesta, saarella kiertelystä, viinin juomisesta - lehtijuttu jää yhä kauemmas taustalle. Puhutaan elämästä, sanoitetaan suuria asioita. Silti jokin on pielessä, ja Eva alkaa tuntea yhä negatiivisempia tunteita Hollya kohtaan. Tunnelma alkaa tulla sitä painostavammaksi, mitä pidemmälle viikko etenee.

Jokin vilahtaa Evan silmien editse, kun hän kävelee kallioista mäkeä alas kohti rantaa ja laituria. Ehkä sudenkorento? Eva on hieman poissa itsestään, hän tuntee olevansa tyhjä taulu tai hylätty taajama, jokin unohdettu ontto pinta joka vain odottaa, että asioita alkaisi tarttua siihen.

Päästyään mäen alas Eva pysähtyy ja jättää turvallisen välin siihen mistä meri alkaa. Hänen jalkojensa alla on hiekkaa ja pyöreitä aaltojen hiomia kiviä mutta myös terävämpiä murikoita, aivan kuin joku olisi tuonut saareen kärryllisen karkeaa soraa. Siellä täällä maan läpi puskee heinää ja kullankeltaista kortta. Eva katsoo merelle, yrittää nähdä rajan, missä meri päättyy ja taivas alkaa, mutta rajaa ei ole. Tuo loputtomuus antaa Evalle yllättävää puhtia. Hän vetää neuleensa helmaa alaspäin, silittää hihoja.

Ehkä hän näkee tänään vihermehiläissyöjän?

Vihermehiläissyöjä on lämmöstä nauttiva laji, ja näin pohjoiseen se on harhautunut vain muutamia kertoja, loppukesän havaintoja on hyvin vähän. Jos vihermehiläissyöjä todella on täällä, se on iso uutinen, ja jos tieto leviää, saari on kohta täynnä kiikaroivia uteliaita ihmisiä. Eva miettii, onko Holly tullut ajatelleeksi sitä. Ehkä onkin, ehkä Holly nauttii siitä, että hänen reviirilleen tunkeudutaan. Evaa puistattaa. Hän lähtee kävelemään vasemmalla puolella kohoavia keltaisia kallioita kohti. Hänellä on hieman epämukava olo, hän tuntee itsensä käeksi tai lehmäturpiaaliksi, joka änkeää toisen omistamaan pesään.

Olen meri-ihminen, joten pääsääntöisesti pidän meren äärelle ja erityisesti saarelle sijoittuvista kirjoista, niin pidin tästäkin. Myllymäki kuvaa sekä saarta, merta että ihmisiä tarkasti, tulee olo kuin olisi itse tiiviisti mukana tapahtumissa, näkemässä omin silmin. Kuvaus on yksityiskohtaista, ja ainakin minun oli helppo kuvitella hahmot ja tapahtumapaikat. Melkein tunsin tuulen ihollani ja haistoin suolan. 

Kieli on kaunista, ja siinä on paljon ajatuksia herättäviä lauseita. Monesti palasin takasin lukemaan pätkiä uudelleen, esimerkiksi miettimään millainen ihminen voisi olla hylätty taajama. Holly on varmasti sellainen kirja, josta toisella lukukerralla löytäisi vielä lisää, huomaisi jotain mitä on aiemmin ohittanut pikaisesti tai mitä ei havainnut ollenkaan. 

Hollya on luettu paljon, siitä on postaus esimerkiksi blogeissa Kirjaluotsi, Kirjahavahduksia ja Amman kirjablogi