Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Kansi Päivi Puustinen

Otava 2023

175 s. 

Fyysisesti pienikokoinen kirja, josta ei voi kertoa vain parilla sanalla. Joel Haahtela on jälleen kirjoittanut pienoisromaanin, joka laajenee hyvinkin suureksi. 

Nimettömäksi jäävä mies on varma, että hän kuolee pian. Ennen kuolemaansa hän haluaa tehdä perhoskirjan kuparipainatustekniikalla ja niin, että hän maalaa kirjan kuvat käsin. Työmäärä on iso eikä kirjalla ole mahdollisuutta kaupalliseen menestykseen, mutta silti se on tehtävä. 

Mies matkustaa Englantiin pitkäaikaisen kirjeystävänsä, perhoskerääjä Sergein luokse. Tällä on mittava kokoelma erilaisia perhosia, joista mies valitsee suosikkinsa. Piirtäminen ja maalaaminen on hidasta. Työ etenee vähän kerrallaan, ja sen ohessa mieskaksikko käy ajatuksia herättäviä keskusteluja. 

Kumpuilevat niityt jatkuivat kohti sisämaata, missä ne alkoivat laskostua syviksi laaksoiksi ja poimuiksi. Niin kuin Atlantti olisi jatkunut maanpäällisessä muodossa ja jähmettynyt vuosituhansien kuluessa paikalleen. Aika ajoin tarkistin suunnan puhelimestani. Lokit kirkuivat ja tulin lähemmän rantaa, tunsin meren leväisen tuoksun ja näin aaltojen murtuvan mustia kallioita vasten. 

Illan hämärtyessä saavuin kapean soratien päähän ja näin kauempana puutarhan ympäröimän harmaakivitalon. Pihaa valaisi lyhty, sivurakennuksen edessä kohosi valtava, satoja vuosia vanha tammi. Syreenipensaat reunustivat puutarhaa, ja olin varma, että kesäöinä niiden kätköistä kuului kiitäjien ja kehrääjien taukoamaton surina. Postilaatikossa luki Sergein nimi. Niityllä lainehti yön sumua, ja minusta tuntui että olin saapunut maailman laidalle, sen viimeiselle vartioasemalle. 

Kirja on tuttua Haahtelaa. Kieli on todella kaunista, ja monet lauseet haluaa lukea uudelleen. Päähenkilö on esitetty melkein viitteenomaisesti, hänestä saadaan tietää vain hitusia. Esimerkiksi ulkonäköä ei kuvata ollenkaan, sen sijaan nähdään palasia hänen lapsuudestaan. Kaksi muuta hahmoa, Sergei ja Saara ovat konkreettisempia. 

Tarina on todella mielenkiintoinen. Mukaan valitut perhoset ovat harvinaisia ja jo pelkästään siksi kiinnostavia. Välillä katselin kannen perhosia; pääseekö jompikumpi niistä osaksi perhoskirjaa? Miesten keskustelut menevät välillä hyvinkin syvällisiksi, mutta niitä tasapainottamassa on arkisia tapahtumia molempien menneisyydestä. Konkreettiset asiat juurruttavat lukijan hetkeksi paikalleen.

Koin kuitenkin, ettei tämä ollut ihan yhtä hyvä kuin Haahtelan edelliset pienoisromaanit. Mielestäni perhoskirjan tekeminen jää varsin vähälle, olisin mielelläni lukenut siitä lisää. Lisäksi viittauksia erilaisiin kulttuurin ja uskonnon asioihin on lähes joka sivulla, mikä alkoi minulle tuntua jo hiukan raskaalta. Josef Sudekin valokuvat, Quinta da Regaleiran taikapuutarha, lukuisat kirjailijat ja kirjat, venäläiset emigrantit, monet taiteilijat, Raamattuviittaukset... Tuntui että melkein joka sivulla oli jotain, minkä olisin halunnut googlettaa. Samalla mietin, että kuinka laaja lukukokemus olisikaan, jos olisin lukenut kaikki tarinassa mainitut kirjat ja nähnyt kaikki taulut, kun se jo nyt kasvoi hurjasti sivumääräänsä suuremmaksi. 

Kuten Haahtelan kirjat aina, tämäkin kestää monta lukukertaa. Ihan varmasti joka kerralla tulee uusia ajatuksia ja oivalluksia. Kaunis kieli ja rauhallinen tunnelma kehottavat pysähtymään. On helppo unohtaa kiire ja uppoutua pumpulinpehmeään tarinaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun". 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirsin Book Club. 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2022

192 s.

Joel Haahtelan kolmas pienoisromaani on - jälleen kerran - sivumääräänsä paljon suurempi romaani. Siinä on suuria teemoja ja ajatuksia, ja kaunis kieli saa lukija viipymään sanojen parissa pitkään. 

Kuten pienoisromaanien trilogian avausosassa Adèlen kysymys, tässäkin päähenkilö on nimetön. Hän matkustaa Jerusalemiin hakeakseen sairastuneen veljensä kotiin. Koska veli ei ihan vielä pääse pois sairaalasta, päähenkilö viettää aikaansa sekä tämän asunnolla että kaupungilla. Asunnosta hän löytää heidän isoisänsä vanhan muistikirjan, jonka oli luullut kadonneen. Isoisä on piirtänyt muistikirjaan muinaisen Jerusalemin temppelin, ja Temppelivuorelle Jaakobin portaat, portaat jotka Raamatun mukaan yhdistävät maan ja taivaan. Ovatko portaat oikeasti olemassa ja onko ne mahdollista löytää? 

Muutaman talvisen päivän mies kulkee Jerusalemissa, muistellen samalla elämäänsä ja etenkin lapsuuttaan. Vähitellen kaupunki vetää hänet syvemmälle pauloihinsa, ja mies alkaa ymmärtää miksi puhutaan niin sanotusta Jerusalem-syndroomasta. Kaupungin historia ja henki voi vetää niin syvälle sisuksiinsa, että sinne on mahdollisuus upota kokonaan.

Isä muutti rakkautensa kajuutaksi. Päivisin hän suunnitteli laivoja, laski kaavoja ja piirsi. Iltaisin hän kapusi kerrostalomme ullakolle ja nikkaroi.

Hieman ennen joulua, ensilumen sataessa, kajuutta oli valmis. Pyöreästä ikkunasta näkyivät Kruununhaan mustat katot ja savupiiput, ikkunanreunaa koristi messinkihela. Ullakkokopperon seinällä roikkui puuplokeja, tuliaisia Lyypekin satamasta. Istuimme veljeni Iljan kanssa laivassa, keskellä kivikorttelia, kahdenkymmenen metrin korkeudessa. Talo pysyi paikallaan, mutta me kaksi ajelehdimme kaukana merellä, tutkimme vanhaa merikorttia ja luimme tuulta. Minä tähystin ja Ilja käänsi ruoria. Liisankadun suunnassa siinteli vaarallinen karikko. 

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, varhain aamulla, ajoin pimeää Tuusulanväylää lentoasemalle ja pysäköin Citroënin terminaalin parkkihalliin. Vaihdoin lentokonetta Budapestissä ja saavuin myöhään iltapäivällä Ben Gurionin lehtokentälle. Oli tammikuu, ja Helsingissä alkanut lumisade pyrytti mantereen halki aina Jerusalemiin saakka. Kun astuin ulos, minusta tuntui kuin olisin palannut samaan paikkaan, josta olin juuri lähtenyt. 

Olen poikkeuksetta tykännyt Haahtelan teoksista, pidän niiden syvästä inhimillisyydestä. Haahtela osaa kertoa suuria tarinoita, joita ei tarvitse täyttää tapahtumavyöryllä. Ihmiset tutustuvat itseensä, ja tutkailevat avoimesti myös ympäristöään. Henkisyys ja hengellisyys on läsnä, mutta luontevana osana päähenkilön tekemään tarkkailua. Lukijalle ei tuputeta mitään, vaan hänet viedään mukana milloin kirkkoon, milloin luostariin, milloin Raamatun tarinoihin ja tapahtumapaikkoihin. 

Tämä, kuten muutkin Haahtelan teokset, ovat sellaisia että ne voi lukea moneen kertaan. Niistä löytää aina jotain uutta ajateltavaa. Kiireetön tunnelma kutsuu mukaan rauhoittumaan ja suorastaan pysähtymään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle". Tässä kyllä toteutuu molemmat. Ihana kansi ja hyvä, persoonallinen nimi. 

Jaakobin portaat on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Katveita.