Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Kansi Päivi Puustinen
Otava 2019
188 s.

Nimettömäksi jäävä mies matkustaa pieneen La Bastide-de-Séroun kylään ja asettuu luostariin. Hän on päättänyt jatkaa kirkkohistorian opintojaan, ja haluaa tutustua Pyhän Adèlen kanonisaatioprosessiin. 900 vuotta sitten Adèle putosi jyrkänteeltä, jäi henkiin, parani aiemmista vammoistaan ja alkoi tehdä ihmetöitä. Miestä kiinnostaa silminnäkijöiden kertomukset sekä onnettomuudesta että ihmeteoista. Mitä eri ihmiset näkivät, mitä otettiin mukaan aikalaisten kuvauksiin tapahtumista, miten tarina on elänyt ja ehkä muuttunut vuosisatojen aikana. 

Hiljainen, kylmä luostari ja sen säntillinen elämä saavat miehen pohtimaan omaa elämäänsä, kipupisteitä. Keskustelut munkki Paulin kanssa eivät tarjoa suoria vastauksia, mahtaako sellaisia ollakaan. Mies palaa jyrkänteelle kerran toisensa jälkeen, mutta vastauksia ei ole sielläkään.

En kaipaa kotiin. En kaipaa elämästäni mitään, vaikka muutama päivä sitten mieleeni ei muuta mahtunutkaan kuin kaiken kaipaaminen. Ajattelen asuntoani Mariankadulla, sen hiljaisia ja tyhjiä huoneita, jotka eivät välitä olenko paikalla vai poissa ja tulenko minä koskaan takaisin. Nuo huoneet ottavat vastaan kenet tahansa, ja minä voisin olla kuka tahansa. Juuri nyt kukaan ei odota minua.

Myöhemmin makaan vuoteessani hiljaa. Ajatukseni karkailevat, vaikka huoneen yksinkertaisuus yrittää pitää kaiken paikallaan: kapea vuode ja kaappi, pöytä ja pesuvati, puinen krusifiksi seinällä, kynttilä. Yhteinen pesutila on käytävän päässä. Maisema jatkuu ikkunasta kauas laaksoon, ja tähän aikaan vuorokaudesta maailma kadottaa mittasuhteensa.

Kynttilä palaa, enkä sytytä muuta valoa. Pidän pimeydestä, joka ympäröi minut, koska se ei ole pelottavaa vaan lohduttavaa pimeyttä. Tunne on uusi, sillä pelko on kulkenut minun mukanani mihin ikinä olen mennyt, se on pitänyt tiukasti kiinni, ohjannut minua kaikessa ja estänyt astumasta elämän syvään ytimeen.

Vaikka kirjan alaotsikko on Pienoisromaani, se kertoo suuren tarinan. Ollaan pienellä alueella niin ajassa kuin paikassa, mutta pienuuden sisään mahtuu suuria asioita. Elämä, elämän mielekkyys, mielekkyyden löytyminen ja katoaminen, ihmisyys. Hetkessä oleminen, ja siitä kurottaminen kauas niin taakse kuin eteen. Ihmissuhteet ja niissä tapahtuvat muutokset, lähestymiset ja etääntymiset.

Haahtelan kieli on kaunista, kuten aina. Adèlen ja miehen tarina on kuitenkin sikäli poikkeava, että se vaatii tavallista enemmän keskittymistä. Kielen visuaalisuus nostaa silmien eteen selkeitä kuvia, joita haluaa jäädä katselemaan. Lisäksi tekstissä on paljon kohtia, joita on makusteltava, annettava ajatusten liitää minne ne haluavatkaan sillä hetkellä mennä.

Kapeista ikkunoista sinertää kuun valoa, paperinohutta ja vaaleaa. Seison kappelissa vieraana. En ymmärrä kaikkia sanoja, mutta niiden poljento rauhoittaa mielen. Ja samalla minusta kuitenkin tuntuu kuin kaikki olisi pelkkää näytelmää, joka paljastuu hetkenä minä hyvänsä; nämä kummalliset miehet kaavuissaan, heidän alati toistuvat mantransa ja ristinmerkkinsä, luostarin hiljainen satumaailma. Jonakin päivänä he heräävät unesta, ihmettelevät itseään, viikkaavat kaapunsa, petaavat sänkynsä, unohtavat Jumalansa ja jättävät luostarin vuorituulten armoille rapistumaan. Vai onko tämä sittenkin enemmän totta ja maailma ulkopuolella enemmän unta?

Tämä ei ole kirja, joka ahmaistaan hetkessä. Ei, tämän parissa viivytään, edetään hitaasti sana kerrallaan. Kenelläkään ei ole kiire, ei Adèlella, ei miehellä, ei lukijalla. Lukiessa tuntui siltä kuin olisin ollut saippuakuplan sisällä. Näkyvillä mutta irti kaikesta muusta, suojassa mutta kuitenkin tietoisena siitä, että kupla voi puhjeta milloin tahansa. 

Adèlen kysymys on luettu myös blogeissa Kirjareppu sekä Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Helmet-lukuhaasteeseen ujutan tämän kohtaan 50, "kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja".