Joel Haahtela: Talvikappeli

 

Joel Haahtela: Talvikappeli

Otava 2026

207 s. 

Olen pitänyt kovasti Joel Haahtelan kirjoista, uusin on tuttua tyyliä mutta ei kuitenkaan nouse suosikkieni joukkoon. Koen, että tällä kertaa sekä tarina että henkilöhahmot jäävät varsin ohuiksi kaiken pohdiskelun keskellä. 

Vuonna 1348 maalari saapuu kahden apulaisensa kanssa tekemään freskoja pienen kappelin seinälle. Työn tilannut mantovalainen ruhtinas on muualla, ja hänen paikalla oleva vaimonsa on ollut puhumatta kaksi vuotta. Työn edetessä ruhtinatar Margaretha alkaa piipahdella kappelissa, ollen edelleen hiljaa. Eipä maalarikaan juuri puhu. Jonkinlainen yhteys heillä on, vaikka sanoja vaihdetaan vain muutama. 

Kuvien hitaasti piirtyessä seinään maalari käy samalla läpi menneisyyttään ja sen painolasteja.

Painan kämmenen seinää vasten ja kumarrun haistamaan laastia, rappaus on tehty kunnolla. Olen aina rakastanut uuden rakennuksen tuoksua, sillä paljaat seinät tuovat tunteen, että maailma ei ole alkanut. Kaikki on vasta ajatusta tai pelkkää ajatuksen itua. Mitä on, kun ei ole mitään? 

On kuviteltava maalaukset pilvisinä päivinä ja nähtävä vuodenaikojen vaihtelu, otettava huomioon myös yö. Kesän kirkkaudessa maalattu katoaa helposti talven pimeään, ja siksi Herran ilmestymisen päivä on paras hetki aloittaa.

Kuten aina, Haahtelan kieli on tavattoman kaunista ja ajatuksia herättävää. Lyhyet, enintään noin nelisivuiset luvut antavat tilaa pysähtyä miettimään mitä juuri luin. Työn hidas edistyminen, freskojen vähittäinen piirtyminen seinälle, on kiinnostavaa ja jotenkin rauhoittavaa luettavaa.

Mielestäni nyt on kuitenkin liikaa tällaisia "mitä on kun ei ole mitään, Jumala on poissa ja hän on kaikkialla, muuttuvasta tulee muuttumatonta, onko kaiken tarkoitus tulla aina joksikin, hän on yhtä aikaa läsnä ja poissa, voiko jotain ajatella ja olla samaan aikaan ajattelematta, muistaa ja olla muistamatta, kumpi meistä löysi kumman" kysymyksiä ja pohdintoja. En tiedä uuvuinko niiden alle, mutta pieni pettymys tästä jäi päällimmäiseksi mieleen. Sivuja on 207, mutta fontti on isoa ja tekstin asettelu kapeaa, eli toisenlaisella valinnalla sivuja olisi saattanut olla paljon vähemmän. 

Talvikappeli on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjallisia ja Kirjasta kirjaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 35, "kirjassa on lyhyet luvut".

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Otava 2025

237 s. 

Joel Haahtela on jälleen kirjoittanut kokoaan suuremman romaanin, jossa taide ja elämä kietoutuvat yhteen. 

1670-luku. Nimetön vanheneva maalari suostuu ottamaan vielä yhden oppipojan. Tai oikeastaan hän lupaa ystävälleen miettiä asiaa, mutta ystävä hoitaa asiat niin että oppilas saapuu seuraavana aamuna. Jacob on toden totta lahjakas, ja tämän kautta mestari muistelee kuollutta poikaansa. Myös edesmennyt vaimo on vahvasti läsnä muistoissa. 

Mestari maalaa vielä viimeistä tauluaan, mutta ei suostu näyttämään sitä kenellekään. Eikä hän suostu ottamaan uusia tilaustöitä, mutta saa vakuutettua silkkikauppiaan siitä, että Jacob on nuoresta iästään ja vähäisestä kokemuksestaan huolimatta riittävän taitava maalari. Mestari opettaa Jacobille muotokuvan tekemisen hienoudet; sen miten kohteesta tulee monille ihmisille samaistuttava ja miten joku yksityiskohta voi olla ratkaisevan tärkeä. 

Kerran Jacob arastelee kättään, ja mestari epäilee kotiolojen olevan pielessä. Kun tulipalo tuhoaa köyhien alueen lähes täysin, Jacob ja tämän äiti muuttavat mestarin taloon. He muistuttavat häntä aiemmasta perheestä, mutta hän ei oikein tiedä uskaltaisiko kiintyä uusiin asuinkumppaneihinsa. Rakkaus poismenneitä kohtaan on yhä suuri.

Jacob kuuntelee ja luulen, että hän ymmärtää sanani, vaikka on tietysti toinen asia, näkyykö ymmärtäminen kankaalla. Yritän vielä selventää ajatuksiani sanomalla, että usein luonnos on elävämpi kuin lopullinen teos. Monet maalarit pyrkivät arvokkuuteen ja työstävät samalla elämän pois, jäykistävät lihakset ja latistavat ilmeen. Cuypers näkee itsensä tietyllä tavalla, mutta me opetamme hänet näkemään toisin: katsomaan itseään kasvoista kasvoihin. 

Jumalan kuvaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden. Tavallinen maalari kuvaa ihmisen niin kuin muut hänet näkevät, todellinen mestari taas sellaisena kuin hän on, ilman tämän maailman naamioita. 

Ai että, olipahan taas vangitsevan kaunis tarina! Kaunis, vaikkakin haahtelamaiseen tapaan haikea ja paikoin surullinenkin. Kielenkäyttö on jälleen taiturimaista; lauseet ovat samaan aikaan keveitä ja painavia, ilman turhia koukeroita ne herättävät paljon ajatuksia. Tunnelma on kiireetön, joten lukijan on helppo pysähtyä kirjan ääreen ja edes hetkeksi unohtaa kaikki muu. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 23, "pidät kirjan nimestä". 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Kansi Päivi Puustinen

Otava 2023

175 s. 

Fyysisesti pienikokoinen kirja, josta ei voi kertoa vain parilla sanalla. Joel Haahtela on jälleen kirjoittanut pienoisromaanin, joka laajenee hyvinkin suureksi. 

Nimettömäksi jäävä mies on varma, että hän kuolee pian. Ennen kuolemaansa hän haluaa tehdä perhoskirjan kuparipainatustekniikalla ja niin, että hän maalaa kirjan kuvat käsin. Työmäärä on iso eikä kirjalla ole mahdollisuutta kaupalliseen menestykseen, mutta silti se on tehtävä. 

Mies matkustaa Englantiin pitkäaikaisen kirjeystävänsä, perhoskerääjä Sergein luokse. Tällä on mittava kokoelma erilaisia perhosia, joista mies valitsee suosikkinsa. Piirtäminen ja maalaaminen on hidasta. Työ etenee vähän kerrallaan, ja sen ohessa mieskaksikko käy ajatuksia herättäviä keskusteluja. 

Kumpuilevat niityt jatkuivat kohti sisämaata, missä ne alkoivat laskostua syviksi laaksoiksi ja poimuiksi. Niin kuin Atlantti olisi jatkunut maanpäällisessä muodossa ja jähmettynyt vuosituhansien kuluessa paikalleen. Aika ajoin tarkistin suunnan puhelimestani. Lokit kirkuivat ja tulin lähemmän rantaa, tunsin meren leväisen tuoksun ja näin aaltojen murtuvan mustia kallioita vasten. 

Illan hämärtyessä saavuin kapean soratien päähän ja näin kauempana puutarhan ympäröimän harmaakivitalon. Pihaa valaisi lyhty, sivurakennuksen edessä kohosi valtava, satoja vuosia vanha tammi. Syreenipensaat reunustivat puutarhaa, ja olin varma, että kesäöinä niiden kätköistä kuului kiitäjien ja kehrääjien taukoamaton surina. Postilaatikossa luki Sergein nimi. Niityllä lainehti yön sumua, ja minusta tuntui että olin saapunut maailman laidalle, sen viimeiselle vartioasemalle. 

Kirja on tuttua Haahtelaa. Kieli on todella kaunista, ja monet lauseet haluaa lukea uudelleen. Päähenkilö on esitetty melkein viitteenomaisesti, hänestä saadaan tietää vain hitusia. Esimerkiksi ulkonäköä ei kuvata ollenkaan, sen sijaan nähdään palasia hänen lapsuudestaan. Kaksi muuta hahmoa, Sergei ja Saara ovat konkreettisempia. 

Tarina on todella mielenkiintoinen. Mukaan valitut perhoset ovat harvinaisia ja jo pelkästään siksi kiinnostavia. Välillä katselin kannen perhosia; pääseekö jompikumpi niistä osaksi perhoskirjaa? Miesten keskustelut menevät välillä hyvinkin syvällisiksi, mutta niitä tasapainottamassa on arkisia tapahtumia molempien menneisyydestä. Konkreettiset asiat juurruttavat lukijan hetkeksi paikalleen.

Koin kuitenkin, ettei tämä ollut ihan yhtä hyvä kuin Haahtelan edelliset pienoisromaanit. Mielestäni perhoskirjan tekeminen jää varsin vähälle, olisin mielelläni lukenut siitä lisää. Lisäksi viittauksia erilaisiin kulttuurin ja uskonnon asioihin on lähes joka sivulla, mikä alkoi minulle tuntua jo hiukan raskaalta. Josef Sudekin valokuvat, Quinta da Regaleiran taikapuutarha, lukuisat kirjailijat ja kirjat, venäläiset emigrantit, monet taiteilijat, Raamattuviittaukset... Tuntui että melkein joka sivulla oli jotain, minkä olisin halunnut googlettaa. Samalla mietin, että kuinka laaja lukukokemus olisikaan, jos olisin lukenut kaikki tarinassa mainitut kirjat ja nähnyt kaikki taulut, kun se jo nyt kasvoi hurjasti sivumääräänsä suuremmaksi. 

Kuten Haahtelan kirjat aina, tämäkin kestää monta lukukertaa. Ihan varmasti joka kerralla tulee uusia ajatuksia ja oivalluksia. Kaunis kieli ja rauhallinen tunnelma kehottavat pysähtymään. On helppo unohtaa kiire ja uppoutua pumpulinpehmeään tarinaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun". 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirsin Book Club. 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Otava 2020

176 s. 

Konstantinos on suomalaisen äidin ja kreikkalaisen isän poika. Hän oli 10-vuotias vanhempien erotessa ja isän muuttaessa takaisin Kreikkaan. Siitä saakka Konstantinos on yrittänyt vihata isää ja unohtaa tämän, tuloksetta. Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, hän matkustaa etsimään isäänsä. Matka kuljettaa hänet pienelle saarelle, jossa isä asuu pienessä uskonnollisessa yhteisössä, Getsemanen skiitassa. Saarelle tullessaan poika ei tiedä, miten isä suhtautuu hänen saapumiseensa. Hän ei tiedä, viipyykö saarella tunteja, päivän vai viikon. Lopulta hän päätyy jäämään kuukausiksi. Saarella on paitsi isä myös jotain, joka saa hänet tuntemaan sisäistä rauhaa ja hyväksyntää.  

Isä sanoo, että kahdestaan kaikki sujuu helposti, mutta vanhus on asunut saarella jo viisikymmentä vuotta ja ollut aikoinaan pitkiä aikoja yksin. Mutta silloinkin hän on toimittanut kaikki vuorokauden palvelukset säntillisesti, herännyt joka yö ja kävellyt yksin kirkkoon, sytyttänyt ensimmäiset lampukat ja aloittanut rukouksen.

Ilman vanhusta ketju olisi katkennut, sillä hän saapui saarelle parikymppisenä noviisina, ja silloin vanhuksena toimi viimeisiä aikoja isä Theofanes. Myös isä Theofanes tuli saarelle hyvin nuorena, ja hänen hengellisenä isänään toimi isä Dionysios. Isä Dionysioksen hengellisenä isänä toimi Joakim, ja isä Joakimin hengellisenä isänä Gregorios, joka saapui saarelle vuonna 1830. Gregorioksen hengellinen isä taas oli Kristodoulos, ja isä Kristodouloksen hengellinen isä oli suuresti kunnioitettu Efraim, joka perusti skiitan vuonna 1742. Hän tuli saarelle Mar Saban luostarista Palestiinasta. 

Kuuntelen isää ja mietin pientä saarta meren keskellä, harjanteelle rakennettua kirkkoa ja yksinäistä miestä sen sisällä, aamuyön hiljaisuutta. Olisiko vanhus jatkanut rukoustaan samalla tavalla, vaikka kukaan muu ei olisi koskaan tullut saarelle, elämänsä loppuun saakka?

Tässä kirjassa hengellisyys on läsnä hyvin voimakkaasti, mutta ei päällekäyvästi. Se keskittyy saarelle, joka on kuin oma planeettansa kaukana muusta, vaikka Kreikan mantereelle onkin vain kymmenen kilometriä. Konstantinos solahtaa helposti osaksi saarta ja skiittaa, mutta hänellä ei ole painetta eikä velvollisuutta osallistua kaikkeen. Hän ei alussa osallistu yökolmen palvelukseen tai muista rukoilla jokaisessa vaiheessa kynttilänvalmistusta, mutta se on ihan ookoo niin hänelle kuin skiitan muille jäsenille. 

Vaikka isää ja poikaa erottaa viisitoista vuotta ja pojan kasvaminen lapsesta aikuiseksi, he löytävät yhteyden nopeasti. Saari tuntuu turvalliselta ympäristöltä käydä keskustelua kipeistä asioista. Molemmat uskaltavat tunnustaa tunteitaan ja epävarmuuksiaan, kertoa mitä ovat tehneet ja miksi. 

Lukemisesta jäi itselleni lämmin ja lohdullinen olo. Pojan ollessa Helsingissä Kreikka on kaukana, saarella ollessa Helsinki on kaukana. Helsingissä on äiti, saarella isä. Äiti on hyväksynyt isän katoamisen poikansa elämästä, mutta ei vastustele kun tämä haluaa lähteä etsimään isää. Vanhemmat ovat löytäneet paikkansa, ja kumpikin omalla tavallaan tulee poikaa tämän etsiessä omaa paikkaansa. Kaikki myös tiedostavat sen, että paikka voi olla muuttuva. Ennalta ei voi tietää, mihin elämä vie. Mutta tämän kaltaiset kirjat vahvistavat ajatusta, että asioilla on tapana järjestyä. Etäisyys Helsingistä auttaa poikaa päästämään irti vihan ja katkeruuden tunteista ja haluamaan tutustua siihen isään, mikä tämä on nyt. 

Lukujen ja osien väliin jää tilaa lukijalle hengittää. Tapahtumia ja henkilöitä on vähän, saarella rutiinit tuovat tuttuutta ja turvaa. Keskustelua käydään isoista aiheista, mutta lyhyesti, jättäen tilaa lukijan omille pohdinnoille. Kirja on pieni mutta vahva, ilmava mutta vakaa. 

Hengittämisen taito on luettu esimerkiksi blogeissa Lumiomena, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista ja Mummo matkalla. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan täyteen viimeisen kohdan eli numeron 42, "kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä". Kiitos muille haasteosallistujille, luin teidän valmiita listojanne ja bongasin tämän yhdestä. 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2022

192 s.

Joel Haahtelan kolmas pienoisromaani on - jälleen kerran - sivumääräänsä paljon suurempi romaani. Siinä on suuria teemoja ja ajatuksia, ja kaunis kieli saa lukija viipymään sanojen parissa pitkään. 

Kuten pienoisromaanien trilogian avausosassa Adèlen kysymys, tässäkin päähenkilö on nimetön. Hän matkustaa Jerusalemiin hakeakseen sairastuneen veljensä kotiin. Koska veli ei ihan vielä pääse pois sairaalasta, päähenkilö viettää aikaansa sekä tämän asunnolla että kaupungilla. Asunnosta hän löytää heidän isoisänsä vanhan muistikirjan, jonka oli luullut kadonneen. Isoisä on piirtänyt muistikirjaan muinaisen Jerusalemin temppelin, ja Temppelivuorelle Jaakobin portaat, portaat jotka Raamatun mukaan yhdistävät maan ja taivaan. Ovatko portaat oikeasti olemassa ja onko ne mahdollista löytää? 

Muutaman talvisen päivän mies kulkee Jerusalemissa, muistellen samalla elämäänsä ja etenkin lapsuuttaan. Vähitellen kaupunki vetää hänet syvemmälle pauloihinsa, ja mies alkaa ymmärtää miksi puhutaan niin sanotusta Jerusalem-syndroomasta. Kaupungin historia ja henki voi vetää niin syvälle sisuksiinsa, että sinne on mahdollisuus upota kokonaan.

Isä muutti rakkautensa kajuutaksi. Päivisin hän suunnitteli laivoja, laski kaavoja ja piirsi. Iltaisin hän kapusi kerrostalomme ullakolle ja nikkaroi.

Hieman ennen joulua, ensilumen sataessa, kajuutta oli valmis. Pyöreästä ikkunasta näkyivät Kruununhaan mustat katot ja savupiiput, ikkunanreunaa koristi messinkihela. Ullakkokopperon seinällä roikkui puuplokeja, tuliaisia Lyypekin satamasta. Istuimme veljeni Iljan kanssa laivassa, keskellä kivikorttelia, kahdenkymmenen metrin korkeudessa. Talo pysyi paikallaan, mutta me kaksi ajelehdimme kaukana merellä, tutkimme vanhaa merikorttia ja luimme tuulta. Minä tähystin ja Ilja käänsi ruoria. Liisankadun suunnassa siinteli vaarallinen karikko. 

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, varhain aamulla, ajoin pimeää Tuusulanväylää lentoasemalle ja pysäköin Citroënin terminaalin parkkihalliin. Vaihdoin lentokonetta Budapestissä ja saavuin myöhään iltapäivällä Ben Gurionin lehtokentälle. Oli tammikuu, ja Helsingissä alkanut lumisade pyrytti mantereen halki aina Jerusalemiin saakka. Kun astuin ulos, minusta tuntui kuin olisin palannut samaan paikkaan, josta olin juuri lähtenyt. 

Olen poikkeuksetta tykännyt Haahtelan teoksista, pidän niiden syvästä inhimillisyydestä. Haahtela osaa kertoa suuria tarinoita, joita ei tarvitse täyttää tapahtumavyöryllä. Ihmiset tutustuvat itseensä, ja tutkailevat avoimesti myös ympäristöään. Henkisyys ja hengellisyys on läsnä, mutta luontevana osana päähenkilön tekemään tarkkailua. Lukijalle ei tuputeta mitään, vaan hänet viedään mukana milloin kirkkoon, milloin luostariin, milloin Raamatun tarinoihin ja tapahtumapaikkoihin. 

Tämä, kuten muutkin Haahtelan teokset, ovat sellaisia että ne voi lukea moneen kertaan. Niistä löytää aina jotain uutta ajateltavaa. Kiireetön tunnelma kutsuu mukaan rauhoittumaan ja suorastaan pysähtymään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle". Tässä kyllä toteutuu molemmat. Ihana kansi ja hyvä, persoonallinen nimi. 

Jaakobin portaat on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Katveita. 

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Kansi Päivi Puustinen
Otava 2019
188 s.

Nimettömäksi jäävä mies matkustaa pieneen La Bastide-de-Séroun kylään ja asettuu luostariin. Hän on päättänyt jatkaa kirkkohistorian opintojaan, ja haluaa tutustua Pyhän Adèlen kanonisaatioprosessiin. 900 vuotta sitten Adèle putosi jyrkänteeltä, jäi henkiin, parani aiemmista vammoistaan ja alkoi tehdä ihmetöitä. Miestä kiinnostaa silminnäkijöiden kertomukset sekä onnettomuudesta että ihmeteoista. Mitä eri ihmiset näkivät, mitä otettiin mukaan aikalaisten kuvauksiin tapahtumista, miten tarina on elänyt ja ehkä muuttunut vuosisatojen aikana. 

Hiljainen, kylmä luostari ja sen säntillinen elämä saavat miehen pohtimaan omaa elämäänsä, kipupisteitä. Keskustelut munkki Paulin kanssa eivät tarjoa suoria vastauksia, mahtaako sellaisia ollakaan. Mies palaa jyrkänteelle kerran toisensa jälkeen, mutta vastauksia ei ole sielläkään.

En kaipaa kotiin. En kaipaa elämästäni mitään, vaikka muutama päivä sitten mieleeni ei muuta mahtunutkaan kuin kaiken kaipaaminen. Ajattelen asuntoani Mariankadulla, sen hiljaisia ja tyhjiä huoneita, jotka eivät välitä olenko paikalla vai poissa ja tulenko minä koskaan takaisin. Nuo huoneet ottavat vastaan kenet tahansa, ja minä voisin olla kuka tahansa. Juuri nyt kukaan ei odota minua.

Myöhemmin makaan vuoteessani hiljaa. Ajatukseni karkailevat, vaikka huoneen yksinkertaisuus yrittää pitää kaiken paikallaan: kapea vuode ja kaappi, pöytä ja pesuvati, puinen krusifiksi seinällä, kynttilä. Yhteinen pesutila on käytävän päässä. Maisema jatkuu ikkunasta kauas laaksoon, ja tähän aikaan vuorokaudesta maailma kadottaa mittasuhteensa.

Kynttilä palaa, enkä sytytä muuta valoa. Pidän pimeydestä, joka ympäröi minut, koska se ei ole pelottavaa vaan lohduttavaa pimeyttä. Tunne on uusi, sillä pelko on kulkenut minun mukanani mihin ikinä olen mennyt, se on pitänyt tiukasti kiinni, ohjannut minua kaikessa ja estänyt astumasta elämän syvään ytimeen.

Vaikka kirjan alaotsikko on Pienoisromaani, se kertoo suuren tarinan. Ollaan pienellä alueella niin ajassa kuin paikassa, mutta pienuuden sisään mahtuu suuria asioita. Elämä, elämän mielekkyys, mielekkyyden löytyminen ja katoaminen, ihmisyys. Hetkessä oleminen, ja siitä kurottaminen kauas niin taakse kuin eteen. Ihmissuhteet ja niissä tapahtuvat muutokset, lähestymiset ja etääntymiset.

Haahtelan kieli on kaunista, kuten aina. Adèlen ja miehen tarina on kuitenkin sikäli poikkeava, että se vaatii tavallista enemmän keskittymistä. Kielen visuaalisuus nostaa silmien eteen selkeitä kuvia, joita haluaa jäädä katselemaan. Lisäksi tekstissä on paljon kohtia, joita on makusteltava, annettava ajatusten liitää minne ne haluavatkaan sillä hetkellä mennä.

Kapeista ikkunoista sinertää kuun valoa, paperinohutta ja vaaleaa. Seison kappelissa vieraana. En ymmärrä kaikkia sanoja, mutta niiden poljento rauhoittaa mielen. Ja samalla minusta kuitenkin tuntuu kuin kaikki olisi pelkkää näytelmää, joka paljastuu hetkenä minä hyvänsä; nämä kummalliset miehet kaavuissaan, heidän alati toistuvat mantransa ja ristinmerkkinsä, luostarin hiljainen satumaailma. Jonakin päivänä he heräävät unesta, ihmettelevät itseään, viikkaavat kaapunsa, petaavat sänkynsä, unohtavat Jumalansa ja jättävät luostarin vuorituulten armoille rapistumaan. Vai onko tämä sittenkin enemmän totta ja maailma ulkopuolella enemmän unta?

Tämä ei ole kirja, joka ahmaistaan hetkessä. Ei, tämän parissa viivytään, edetään hitaasti sana kerrallaan. Kenelläkään ei ole kiire, ei Adèlella, ei miehellä, ei lukijalla. Lukiessa tuntui siltä kuin olisin ollut saippuakuplan sisällä. Näkyvillä mutta irti kaikesta muusta, suojassa mutta kuitenkin tietoisena siitä, että kupla voi puhjeta milloin tahansa. 

Adèlen kysymys on luettu myös blogeissa Kirjareppu sekä Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Helmet-lukuhaasteeseen ujutan tämän kohtaan 50, "kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja". 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
301 s.

Joel Haahtelan uutuus on minulle aina kovasti odotettu kirja, eikä Mistä maailmat alkavat tehnyt poikkeusta, missään suhteessa. Odotin suurta tarinaa ja nautittavaa kieltä, niitä myös sain.

Tarina alkaa vuoden 1957 joulukuussa. Visa näkee elokuvan Vincent van Goghista ja tajuaa, että tässä hetkessä on nyt jotain erityislaatuista, tämä hetki muuttaa hänen elämänsä suunnan. Visa haluaa tehdä taidetta, ja pian hän huomaa olevansa siinä varsin lahjakas, Hän raahaa kotiin valtavia pinoja taidekirjoja ja tutkii sekä kopioi mestareiden teoksia, mutta alkaa myös löytää omaa kynänjälkeään. Taidot vievät hänet taidekouluun ja sitä kautta ulkomaille asti. Elämä on aineellisesti köyhää mutta henkisesti rikasta. Kuukausista tulee vuosia, mutta kotimaa ja läheiset ihmiset eivät unohdu. Tulee aika palata kotiin, aika kohdata menneisyys, aika löytää tulevaisuuden suunta niin työhön kuin henkilökohtaiseen elämään.

Joulukuussa vuonna 1957 kello yhdeksän aikaan illalla Kauppatorin laitaa harppoi keskimittainen ja lakkipäinen poika, jonka mielen valtasi päihdyttävä ajatus: minulla on tässä maailmassa aivan erityinen tehtävä.

(...)

Ulsteri tuntui kodilta ja pojan mielessä käväisi ajatus, ettei hän oikeastaan muuta kotia tarvinnut; että pelkkä hyvä ja lämmin takki riitti ihmiselle kodiksi, ja sen myötä hänellä oli kaikki mitä elämässä tarvitsi. Ulsterin voisi asetella pään alle tyynyksi tai vetää peitoksi. Se suojaisi viimalta ja kolhuilta, pysyisi elinikäisenä ystävänä, kiitos äidin jättämän kasvunvaran.

Ulsterin sisällä riehuvaan tunnekuohuun oli syynä myös elokuva, jonka poika oli hetki sitten nähnyt, sillä yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen, ja niin maailma kerrostuu: vedetään pohjaväriä, kaivetaan kynänpätkä taskusta, ja pian kuva alkaa hahmottua, piirtyä esiin pinnastaan. Tarvitaan vain leimahtava sytyke ja vatsaa vääntävää voimaa, jotain sopivasti mieltä ravistavaa. 

Haahtela kirjoittaa - kuten aina - erittäin koskettavaa ja inhimillistä tekstiä. Asiat eivät ole helppoja, mutta hänellä on uskomaton taito kertoa ikävistä ja surullisista puolista lohdullisesti. Elämä voittaa, lopulta, aina, koska siitä löytyy riittävän paljon kaunista ja hyvää. 

Kyllä se kuulkaa on niin, että Haahtelan kirjat ovat kuin lämmin viltti, jonka alla on hyvä ja turvallinen olla, sanojen pehmeässä sylissä. Tämä on jälleen kerran kirja, joka kestää ja oikeastaan myös vaatii useampia lukukertoja. Olen varma, että joka kerta siitä saa jotain uutta. 

Mistä maailmat alkavat menee Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "vuoden 2017 uutuuskirja". Kirjaa on luettu blogeissa paljon, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Raija Hakala, Ulla, Mervi, Maria ja Tea. 

Kirjailijan kanssa - lukupiiri: Joel Haahtela

Melkein missasin yhden suosikkikirjailijani, Joel Haahtelan. Olin ilmoittautunut Kirjailijan kanssa - lukupiiriin, mutta muistin päivämäärän väärin. Onneksi huomasin facebookista tiistaina, että tapahtuma olikin jo sinä iltana, niinpä ehdin mukaan. 

Kallion kirjaston Dekkarikirjastoon kokoontui viitisentoista henkeä. Paikka oli ihastuttava ja tunnelmallinen. Kirjahyllyjen ympäröimänä, lämpimässä valaistuksessa vietettiin lämminhenkinen puolitoistatuntinen. Aluksi Haahtela kätteli kaikki paikallaolijat, yllättävä mutta kiva ele :) Sitten lukupiirin puuhanainen Meri Savonen haastatteli Haahtelaa, mutta yleisökin väliin kommentoi tai kysyi jotain. Vaikka Tähtikirkas, lumivalkea - kirjan ilmestymisestä on jo jonkun aikaa - ja uusi tarina on jo kirjoitteilla, totaalisen kirjoitusblokin jälkeen - Haahtela palasi muistelemaan kirjan kirjoitusprosessia, vastaanottoa ynnä muuta. Kirja on aiempaa tuotantoa laajempi, ja se oli vaatinut enemmän taustatyötä. Kirjailija arvioi, että puolet ajasta meni taustatyöhän ja toinen puoli tekstin kirjoittamiseen ja uudelleenkirjoittamiseen. 

Joku kysyi Haahtelan suhteesta henkilöhahmoihinsa. Kirjoitusprosessin aikana hahmot ovat ymmärrettävästi lähellä ja läheisiä, mutta sitten suhde väljähtyy. Haahtelan mukaan neljä kirjoituskertaa aiheuttavat sen, että hahmoista tulee liian tuttuja. Etenkin, kun uudelleenkirjottamisen vaiheessa he eivät enää kehity eivätkä uudistu. Kun kirja on valmis, heistä on helppo päästää irti. 

Toinen kysyi, ajatteleeko Haahtela lukijaa kirjoittaessaan, pyrkiikö hän saamaan tarinaan lukijoita miellyttävän lopun. Vastaus oli kielteinen, onneksi. Mielestäni kirjailija on välittäjä tarinan ja lukijan välillä. Tarina haluaa tulla kerrotuksi, ja kirjailijan tehtävä on kirjoittaa se. Hänen on kirjoitettava tarina sellaisena kuin se haluaa tulla kerrotuksi, hän ei voi tehdä sille väkivaltaa, ei saa pakottaa sitä tiettyyn suuntaan. 

Kaikkinensa ilta oli hieno ja mieleenpainuva kokemus. Tila oli täydellinen, pienuudesta huolimatta se ei ollut ahdas eikä ahdistava vaan päinvastoin oivallinen luomaan sopivaa tunnelmaa. Kyseessä oli todellakin lukupiiri, vuorovaikutus, ei haastattelu jossa kaksi ihmistä puhuu muiden kuunnellessa  passiivisina.

Lopuksi oli tietenkin pakko pyytää signeeraus kirjaan :) Oli ilo kuulla että uutta tekstiä syntyy, sitä ei vielä kerrottu milloin seuraava kirja tulee mutta odotan sitä kovasti. Samoin odotan seuraavaa lukupiiritapaamista; silloin iltaa istutaan Juha Itkosen kanssa :)