tiistai 27. heinäkuuta 2021

Håkan Nesser: Den sorgsne busschauffören från Alster

 

Äänikirja punaisella puutuolilla, nojaa selkänojan puupuoliin
Håkan Nesser: Den sorgsne busschauffören från Alster

Albert Bonniers Förlag 2020

Äänikirjan lukija Reine Brynolfsson





Håkan Nesserin kirja on ilmestynyt tänä vuonna suomeksi, jo keväällä ihmettelin suomenkielistä nimeä Koston jumalatar ja nyt ihmettelen sitä vielä enemmän. Kyllähän Nemesis mainitaan muutaman kerran, mutta tämä on kuitenkin ennen muuta tarina alsterilaisesta bussikuskista Albin Rungesta. 

Vuonna 2008 Runge ajoi bussilla kolarin, jossa kuoli lähes 20 ihmistä. Muistiinpanoissaan hän kummastelee, miksi hän jäi eloon. Ajamisesta ei tullut onnettomuuden jälkeen enää mitään, joten hän jättäytyi pois. Vähän myöhemmin hänen vanhempansa kuolivat jättäen varsin huomattavan perinnön. Niinpä Runge saattoi heittää taloushuolet mielestään. 

Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen Runge alkoi saada uhkauskirjeitä ja -soittoja. Kirjeiden allekirjoittaja oli Nemesis, koston jumalatar. Runge kertoi uhkauksista poliisille, mutta nämä eivät päässeet lähettäjän jäljille. Kun Rungelle ilmoitettiin hänen kuolinpäivänsä, poliisi tietenkin alkoi suojella häntä. Elettiin yhä vuotta 2013 kun Runge puolisoineen lähti poliiseilta salaa matkalle, jonka aikana hän katosi jäljettömiin.

Tarinan nykyhetki on vuosi 2018. Gunnar Barbarotti ja kumppaninsa Eva Backman ovat parin kuukauden mittaisella virkavapaalla pohjois-Gotlannissa. Kukapa siellä tuleekaan Barbarottia vastaan punaisella polkupyörällä, ellei Albin Runge! Vai... tuleeko sittenkään? Mies ja polkupyörä pysyvät näkymättömissä, eikä paikallisista oikein ole apua. Kukaan ei tiedä pyöräilevästä miehestä mitään. Mutta koska Barbarotti on äärettömän kärsivällinen ja myös sinnikäs, hän ei luovuta ennen kuin saa kysymyksiinsä sellaisia vastauksia, joihin voi tyytyä.

Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka lukee suosikkini Reine Brynolfsson. Kuuntelin häntä ensimmäistä kertaa Nesserin kirjan De vänsterhäntas förening lukijana, ja silloin jouduin kelaamaan monta kertaa taaksepäin huomattuani, että kuuntelin tarinan sijaan ääntä. Nyttemmin olen kuunnellut muutaman muun hänen lukemansa kirjan, ja pystyn jo seuraamaan tarinaakin. Hänen rauhallinen, tasainen äänensä sopii erinomaisesti Nesserin rauhallisiin, hitaasti eteneviin ja jännitykseltään vähäisiin tarinoihin. 

Tarinaa kerrotaan sekä Barbarottin että Rungen näkökulmasta, mikä on onnistunut ratkaisu. Rungen muistiinpanot valaisevat hahmoa, joka ei esiinny elävänä montaa kertaa. Barbarotti on oma itsensä, paljon pohtiva ja hätäilemätön. Hän ei säntää suin päin minnekään, vaan suunnittelee siirtonsa tarkasti. 

Tarina on hidastempoinen mutta se säilyttää mielenkiintonsa koko ajan. Rungesta ja hänen elämästään paljastuu vähän kerrassaan asioita, jotka täydentävät kokonaiskuvaa. Silti ihan loppuun asti saa jännittää, mitä yllätyksiä vielä tulee vastaan. 

Paloittelua ja verellä seinään kirjoitettuja symboleita kaipaavalle tämä saattaa olla tylsä, mutta minä tykkäsin kovasti. Kaiken teknologian keskellä on todellakin rentouttavaa uppoutua kirjaan, jossa asioita selvitetään ihmisiä tapaamalla ja keskustelemalla. Kirjoittaisipa Nesser vielä paljon lisää!

Suomennos on luettu jo esimerkiksi blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi ja Kirja vieköön! 


perjantai 16. heinäkuuta 2021

Jo Nesbø: Mustasukkainen mies ja muita kertomuksia

 

Jo Nesbø: Mustasukkainen mies ja muita kertomuksia

Norjankielinen alkuteos

Sjalusimannen og andre fortellinger (2021)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Johnny Kniga 2021

301 s.


Jo Nesbø on yksi suosikkikirjailijoitani osin siitä syystä, että hän ei ole pitäytynyt ikuisesti yhdessä sarjassa ja hahmossa vaan on tehnyt myös yksittäisiä kirjoja. Tällä kertaa hän on ehkä hieman yllättäen kirjoittanut novellikokoelman, jonka seitsemän kertomusta käsittelevät keskenään hyvin erilaisia murhia. Harry Hole -sarja etenkin on melko väkivaltainen, tämä sen sijaan on varsin veretöntä ja lähes jännityksetöntä toimintaa. Novelleissa on kuitenkin kaikissa joku erikoinen juttu, jonka lukija saattaa oivaltaa tarinan edetessä tai sitten ei.

Pidin kaikista tarinoista, on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta valita suosikkia. Avausnovelli Lontoo kertoo elämäänsä pettyneestä naisesta, joka on tilannut oman murhansa. Hän ei tiedä koska ja missä se tapahtuu, mutta sen hän tietää että seuraavan kolmen viikon kuluessa kuitenkin. Lentokoneessa matkalla Lontooseen hän avautuu vierustoverilleen, josta saa ymmärtäväisen kuuntelijan. Ennen naisen kuolemaa Lontoo on oleva heidän. Mustasukkainen mies kulkee kiipeilyn maailmassa, päähenkilö kertaa oman elämänsä tragediaa etsiessään ensin yhtä ja sitten kahta kadonnutta miestä. Jonon päähenkilö saa tarpeekseen etuilijoista. Jätteitä seuraa Ivaria krapulapäivänä töissä, kun hän on epävarma siitä mistä on saanut haavan otsaansa. Tunnustus on ehdottoman ovela tarina siitä, kuinka syyllinen paljastaa miten aiheutti toisen henkilön kuoleman. Odd kertoo kirjailijasta, joka saa yhtäkkiä tarpeekseen ja haluaa muuttaa niin elämänsä kuin kirjoitustapansa. Mitä tapahtuu kirjoituskyvylle, kun elämään tulee uusia ihmisiä? Korvakoru kierrättää lukijaa mustasukkaisessa mielessä, epäilyn ja siitä vapautumisen ja uuden epäilyn kierteessä.

Hän pudisti päätään. Mutta käsi piti yhä kiinni köydestä. ”Sinä et selvästikään ole mikään tarinankertoja, Nikos.”
”Pitää paikkansa.”
”Sinulla ei esimerkiksi ole mitään todisteita.”
”Mikä saa sinut uskomaan niin?”
”Jos sinulla olisi todisteita, et olisi tullut tänne yksin, siinä tapauksessa minut olisi pidätetty kauan sitten. Ja satun tietämään, että olet lopettanut työsi poliisin palveluksessa. Nykyään istut Kansalliskirjastossa ja luet kirjoja, eikö totta?”
”Ei”, minä sanoin, ”Istun Gennadius-kirjastossa.”
”Mistä tässä vierailussa siis on kysymys? Onko vanha mies tullut kalastelemaan todisteita jutussa, joka ei anna hänelle rauhaa, koska hän ei enää olekaan aivan varma siitä, että löysi totuuden?”
”On totta, etten saa rauhaa”, minä sanoin. ”Mutta se ei johdu tästä jutusta. Eikä pidä paikkaansa, että olen täällä kalastelemassa todisteita, sillä ne minulla on jo.”
”Valehtelet.” Köyttä pitelevän käden rystyset muuttuivat valkoisiksi.

Novelleja yhdistää kuoleman ja elämän häilyvä raja. Yksi päätös, yksi nopea teko, ja monen ihmisen elämä saattaa muuttua pysyvästi. Avausnovellin naista lukuun ottamatta kukaan ei odota kuolevansa, ja toisinaan kuolema on yllätys sen aiheuttajallekin. Hämmentävää on se, mitä tappajille käy tekojensa jälkeen.

Olen lukenut muutamia nuivia arvioita kirjasta, mutta minä tykkäsin siitä todella paljon. Jännitystä ei juuri ole, mutta tarinoina kaikki ovat hienoja. Pidän siitä, että kaikissa on joku kohta, joku hetki jolloin tarinan maailma vinksahtaa vinoon eikä paluuta enää ole. Muutamassa novellissa arvasin tai tiesin käänteen etukäteen, toisissa en, mutta yhtään ei haitannut oli kummin päin vain. Yllätyksellisyys syntyy myös siitä, että joskus käänne tapahtuu aikaisin, joskus ihan lopussa. Pidän nimenomaan siitä vinksahtaneisuudesta, mikä saa päähenkilöiden toiminnan tuntumaan ihan loogiselta paitsi heille itselleen myös minulle lukijana. Murha on kauhea asia, mutta novelleissaan Nesbø käsittelee niitä niin absurdilla huumorilla, että välillä tekee mieli hihkua ja nauraa.

Kokoelma on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää.


tiistai 13. heinäkuuta 2021

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

 

Kirja puisella terassipöydällä, taustalla iso terassi ja sen takana suuri järvi
Satu Rämö: Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla

Kuvat Björgvin Hilmarsson

WSOY 2021

294 s.






Satu Rämö muutti perheineen Islannin Länsivuonoille Ísafjörðurin kylään. Olen seurannut perheen elämää Instagramin välityksellä, mutta nyt tarjolla on myös kirja. Talo maailman reunalla kertoo tilapäisestä muutosta, jonka myötä perheessä kypsyy päätös vaihtaa asuinpaikkaa pysyvästi. Kuten aiemmissa Islanti-kirjoissaan, myös tässä Rämö kertoo perheen arjesta kommelluksineen. Saamme lukea - jälleen kerran - sään tarjoamista yllätyksistä. Ísafjörðurissa niitä on ehkä vielä enemmän kuin mitä oli Reykjavíkissa. Luonto tarjoaa pahinta ja parasta. Onneksi täälläkin on kylän yhteisöllisyys voimavarana. Kaikki ovat joko etäistä sukua toisilleen tai muuten löytyy yhteisiä tuttuja, joten jää on helppo murtaa. Apua saa aina. Kun saari tarjoaa yllätyksen toisen perään, vuosien kuluessa Rämö on oppinut asennoitumaan tilanteisiin ilman suurta stressiä. Ylitsepääsemättömiä asioita on varsin vähän, mielikuvituksella pääsee pitkälle. 

Havahdun eteisestä kuuluvaan esikoisen huutoon.
- Pabbiiii!!! Äitiiii!!! Tulkaa äkkiä tänne! En pääse ulos.
Miten niin et pääse ulos?
Otan muutaman askeleen eteistä kohti. Siellä odottaa muheva yllätys. Sisäänpäin aukeava ulko-ovi on kyllä auki, mutta ulos ei näe. Paksu lumiseinä on muurannut oviaukon umpeen. 
(...)
Lunta on tullut yön aikana paljon, mutta ei nyt ihan kolmea metriä kuitenkaan. Tuuli on puhaltanut sen isoksi kasaksi ovemme eteen. Ulko-oven eteen ilmestynyt lumikerros ei ole ylhäältä kamalan paksu. Muutaman minuutin päästä olemme saaneet onnettomilla välineillämme ulko-oven yläosasta työnnettyä lunta sen verran pois, että näemme ulos. Viimeinen metri lumikerrosta on pakkautunut niin tiiviisti, että sen siirtämiseen tarvitaan järeämpiä työkaluja eikä siihen ole nyt aikaa. Puolisoni päättää heittää esikoisen kinoksen yli talosta ulos.
- Pidä piposta kiinni, kolmannella päästän irti, hän sanoo ja kaappaa esikoisen syliinsä.
Yksi, kaksi, kolmeeeeeeee... Ja esikoinen lentää lumivallin yli pehmeään hankeen takapuolelleen.
- Reppu kans, hän hihkaisee. Ja kas vaan, lentää reppu perässä.

Pidän Rämön rehellisestä ja avoimesta tavasta kirjoittaa. Hän uskaltaa kertoa noloista tilanteista ja ongelmista, eikä esittele pelkästään kauniita maisemia ja mitä kaikkea ihanaa perheen kanssa voi tehdä. Sukulaisten kanssa tehdystä vaelluksesta saisi helposti luotua silotellun kuvan, jos kaunistelisi säätilaa ja sitä, kuinka väsyneitä ja turhautuneita kaikki olivat.

Yksi neuvo on sellainen, mitä ajattelin että kannattaa ystävien kanssa reissatessa noudattaa: älä luo liian kireää aikataulua. Islannissa sää voi pilata suunnitelmat, joten jos on tehnyt reissulleen tiukat raamit milloin pitäisi olla missäkin, vaarana on että kohteissa ollaan kaatosateessa pohjoistuulen piiskaamana. Yritän pitää tämän mielessä, kun seuraavan kerran lähdemme ystävieni kanssa jonnekin…

Isoin ongelma postauksen kanssa tuli, kun en meinannut millään keksiä missä kuvaan kirjan. Kansi on niin äärettömän kaunis, että taustaksi ei mitenkään sovi mikä tahansa maisema. Työmatkoilla katselin vaikka mitä kohteita mutta kaikessa oli jotain vikaa. Onneksi lopulta löytyi yksi kelvollinen kohta.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 44, ”kirjassa on reseptejä”. Luin kirjaa pääosin ulkona, mutta koska kesää on vielä jäljellä niin siihen kohtaan löytynee toinen, reseptejä sen sijaan ei ole tullut vastaan paljoakaan. Resepteissä huomasin sellaisen mielenkiintoisen jutun, että Islannissa kalasoppaan ei tule perunaa! Sinänsä loogista, en usko että Islannista löytyy kovinkaan monta perunanviljelijää. Kuumaa voileipäkakkua ajattelin kokeilla joskus tehdä, ohje on riittävän lyhyt että jaksan lukea sen kokonaan ja työvaiheita näyttäisi olevan riittävän vähän että jaksan ryhtyä toimeen.

Tämä on mitä oivallisin kirja sekä helpottamaan että lisäämään matkakuumetta. Jos olisimme ystävieni kanssa päässeet elokuussa Islantiin, olisimme menneet Länsivuonoille. Mutta viime kesältä perutut, uudelleen tilatut lennot peruttiin taas, jo 3 kuukautta ennen lähtöaikaa! Ehkä ensi vuonna sitten... 

Talo maailman reunalla on luettu myös Joukon taideblogissa.

 


keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Christian Rönnbacka: Tulen aika

 

Tulen aika -kirja makaa tummanpunaisella karvalankamatolla
Christian Rönnbacka: Tulen aika 

Kansi: Jussi Jääskeläinen

Bazar 2021 

333 s.




Antti Hautalehto -sarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan, ja meno jatkuu yhtä tuoreena kuin aiemmissa kirjoissa. Mukana on tuttuja hahmoja ja aina yhtä toimivaa huumoria, unohtamatta persoonallisia mutta toimivia juonenkäänteitä. Rönnbacka osaa edelleen välttää ärsyttäviä dekkarikliseitä, ja murhaajajahdin päätös saa paatuneen dekkarilukijan innostumaan. 

Sarja on syytä lukea järjestyksessä, ihan siksikin kun se on hyvä, mutta myös siksi että tässä viitataan vahvasti edellisen kirjan tapahtumiin. Se oli sen verran hurjaa menoa, että nyt Hautalehto on tehnyt irtioton. Vaan mihinkä poliisi ammattitaidostaan ja kohtalostaan pääsee, ei mihinkään. Tuskin Hautalehto on päässyt ihmisten ilmoille kun hänelle on jo uusi tapaus tiedossa. Pääkaupunkiseudulla on sattunut useampi ampumatapaus, jossa rikoksen kohteena on ollut maahanmuuttaja. Poliisin perustama Lähiorauha-ryhmä alkaa tutkia tapauksia, tavoitteena saada väkivallan kierre poikki ennen sen leimahtamista ilmiliekkeihin. Työparikseen Hautalehto saa Ruotsista Henna Björkin, jolla on vankka kokemus niin jengi- kuin maahanmuuttaja-asioissa. Björkillä on tuloonsa myös henkilökohtainen syy, mikä tietenkin sekoittaa kuvioita sopivassa määrin. 

Antti päätti puhelun ja valitsi Salomaan numeron. Kolmannella tuutilla Salomaa vastasi.
- Risto.
- Antti. Pystytkö puhumaan?
- Paperitöitä olin tekemässä. Paikassa missä ministeritkin käyvät yksin.
- Huorissa? Antti kysyi.
- Huusissa. Yksityinen toimenbidee.
- Kiitos kun vastasit kesken pyhän toimituksen.
- Virkamiehen palkka juoksee pöntölläkin. Itse asiassa tein jokin aika sitten laskelman, että jos olen virkaurani aikana jokaisena työpäivänä ollut kymmenen minuuttia pöntöllä, silloin olen tienannut pelkästään huusissa kymppitonnin.
- Sitten en ole lainkaan pahoillani, että keskeytin, Antti hymähti. - Laitan sinulle kohta vielä yhden puhelinnumeron, jolle haet teletiedot. Perustelut tulee myös. Olen täällä keikalla, en pääse printtailemaan enkä skannaamaan. Tehdään niin, että allekirjoitat sen pyynnön minun puolestani. Olet nähnyt sen minun puumerkin. Pistät sitten pakkokeinotuomarille. Pidät tästä turpasi kiinni, kunnes päästään Hennan kanssa takaisin. 

Ehdottoman ilahtunut olen siitä, että vanha tuttavamme Lars on mukana tässäkin kirjassa, ei isossa roolissa mutta kuitenkin. Pidin myös Hennasta, hänen elämästään saadaan riittävästi tuokiokuvia, jotta hänkin alkaa tuntua läheiseltä. Rönnbackalla on taito tiivistää, Tulen aika ei ole pientä pränttiä vaan väljää ja nopealukuista, silti se tuntuu sivumääräänsä paljon suuremmalta ja syvemmältä. Rönnbacka ei jaarittele, vaan osaa kertoa isoja asioita pienessäkin lausemäärässä. Ydin tulee esiin, ja lukija voi halutessaan kuvitella lisää. Ja vaikka monista asioista tulee paljon tietoa, sävy ei ole koskaan opettavainen vaan tieto sulautuu sujuvasti tarinan osaksi. 

Saa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu, uskallan ennustaa että Hautalehto-sarja ei ole vielä tässä. Pidän kirjojen erilaisuudesta, olen saattanut aiemminkin sanoa että ei tunnu siltä kuin lukisi samaa kirjaa joka vuosi uudelleen. Uutta aloittaessa ei koskaan tiedä, mitä sieltä tulee. Ja mikä tärkeintä, vaikka Hautalehdon perheasiat ovat toisinaan ihan perseestä, niin niitä ei vatvota ylenmäärin. Asiat joko ratkeavat tai eivät, siinä se. Ja vaikka välillä työpaikallakin asiat ovat perseestä, Hautalehto puskee eteenpäin kuin höyryjuna eikä jää voivottelemaan.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Tulen ajan kohtaan 12, "kirjassa ollaan metsässä". Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 14, "kirja on osa kirjasarjaa" tai 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

torstai 17. kesäkuuta 2021

Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia

 

Uskomattomia uhrauksia -kirja parvekkeella ulkohyllyssä, taustalla paprikakasveja ruukuissa
Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia

WSOY 2000

259 s.





Eeva Joenpelto. Monelle tuttu nimenä, mutta kirjat ovat ehkä jääneet lukematta. Näin oli minullakin. Olen kyllä kirjastotyössäni seurannut, että Vetää kaikista ovista on erittäin suosittu äänikirja, mutta painetut kirjat käyvät vähemmän lainassa. Nyt oli minunkin aika tarttua Joenpellon kirjaan.

Tänään 17.6.2021 on kulunut 100 vuotta Eeva Joenpellon syntymästä. Kirjablogeissa ja -somessa on haluttu nostaa Joenpeltoa esiin, muistuttaa että meillä on ollut tällainen kertojataituri. Kun valitsin kirjaa luettavakseni, esiin nousi valinnanvaikeus. Mikä tahansa saattaisi osua minun lukuhermooni. Valinta oli lopulta aika pitkälti käytännön sanelema; Tampereen pääkirjastossa oli viisi Joenpeltoa hyllyssä. Sarjaa en halunnut aloittaa keskeltä, joten päädyin lukemaan Uskomattomia uhrauksia.

Eino Nygren on agrologi, joka on urallaan kulkenut pienestä pankista isoon, edelleen sanomalehden taloushoitajaksi ja siitä suureen osuustoiminnalliseen yritykseen tuottajien edustajaksi. Hän on uskonut firmaan niin, että on antanut lainojen vakuudeksi liki koko omaisuutensa. Nyt on kuitenkin tullut 1990-luku ja firmalle alamäki. Samaan aikaan Einon terveys alkaa horjua ja sairaala tulee tutuksi

Einon vävy Harri on saanut samasta osuustoimintayrityksestä potkut. Harri keräilee itseään ja yrittää totutella uuteen arkeen. Kuka hän on ja mikä on hänen merkityksensä ilman työtä? Einon sisar Elsa, topakka kampaamoyrittäjä, koettaa sekä pyörittää yritystään että pysyä kärryillä Einon tilanteesta. Sairaalassa sekä potilas että omaiset saavat kylmää kohtelua, väki vaihtuu jatkuvasti eikä kukaan kerro mitään. Potilas on kuin esine, jota tarkkaillaan, ja omaiset tuntuvat epätoivotuilta.

Mukaan kuvioihin palaa Einon veli Risto, joka on ollut vuosia poissa, pitämättä yhteyttä perheeseen. Ristokaan ei saa tolkkua firman asioista, ja alkaa näyttää vääjäämättömältä että sen tie on lopussa. Eino on huolehtinut siitä, että tyttärensä Heidin ja Harrin asunto on firman ja velkojen ulkopuolella. Mutta onko vaarassa Nikulan talo, Einon talo maaseutuasunnolla, talo josta Heidillä on paljon muistoja ja jonne Harri päätyy yhä useammin?

Hän oli ostanut kyläkaupasta vihkoja lisää ja sitten kaupungista tietenkin. Kun vuosia oli kulunut ja myyjä muuttunut muutaman kerran, tuli kaupan loppuunmyynti. Hän oli ostanut kaikki vihot, mitä siellä oli ja ajatellut, että ne saivat riittää. Vaikka pysyisi hengissäkin, mitään kerrottavaa tuskin enää olisi tai hän oppisi viimeinkin elämään kertomatta niistä.

Kysymys ei kuitenkaan ollut pelkistä muistiinpanoista. Joskus kun kynä pysähtyi, kun tapahtumia oli ollut tavallista vähemmän, kun kättä ei vielä väsyttänyt, hänen ajatuksensa alkoivat harhailla. Mieleen tuli tai oli tulevinaan jotain tärkeää. Kuten sekin ominaisuus tai omituisuus, että hänellä yhä oli vakaa usko, että ihmiset halusivat hyvää toisilleen.

Aina ei näyttänyt siltä, mutta niin vain oli oltava.

Voi kun olisikin niin! Ikävä kyllä jo 20 vuotta vanhassa kirjassa yksittäisellä ihmisellä ei ole arvoa. Kun Eino on poissa kuvioista, firma tyhjennetään säälimättä eikä Einolle suoda ajatustakaan. Sairaalassa etenkin lääkärit ovat niin ylemmyydentuntoisia, että heitä ei sovi lainkaan häiritä typerillä kysymyksillä. Jos potilas ei parane tarpeeksi nopeasti tai jos hän paranee liian nopeasti, hän kuulee kunniansa. Myös perheessä sen jäsenillä tuntuu olevan kovin kylmät välit, yhteyttä pidetään enemmänkin velvollisuudentunnosta kuin halusta. Jotenkin tuntuu siltä, että Heidin ja Harrin välit ovat keskenään jännitteiset, mutta eivätpä he kovin lämpimästi suhtaudu lapsiinsakaan.

Työttömyys, velkaantuminen, omaisuuden menetyksen uhka ja omanarvontunnon menetys esitetään melko viitteenomaisesti. Henkilöt pohtivat asioita itsekseen, mutta eivät koe suuria tunteenpurkauksia toisten nähden. Einon sairastuminen on ainoa asia, joka saa etenkin Elsan ja Heidin toimimaan ponnekkaammin. Harri on eksyksissä itsensä kanssa, eikä saa tarttumapintaa oikein mistään. Elämä soljuu eteenpäin vieden virtaansa sen mitä vie.

Yllätyin siitä, kuinka voimakas lukukokemus oli. Mietin, miksi. Yksi syy on ehkä se, että henkilöhahmoja on vain muutama, jolloin lukija on heidän kanssaan koko ajan. Toinen on varmastikin se, että nyt ollaan ”oikean” kriisin ytimessä, eli ollaan menettämässä elämäntyö ja omaisuus, eikä kriisinä ole kolmekymppisenä sinkkuna oleminen, ero komeasta poikaystävästä tai muu vastaava. Kommunikaatio tapahtuu usein lyhyillä lausahduksilla, ei viinilasin äärellä hysteerisesti nyyhkien. Lapsuus, työ, terveys, elämäkin ovat karkaamassa henkilöhahmojen ulottuvilta, jokainen joutuu käymään läpi menettämisen ja luopumisen prosessia. Kuka saa otteen uudenlaisesta elämästä ja kuka ei?

Kirja on luettu myös blogissa Kuristava kirsikka

perjantai 11. kesäkuuta 2021

Susanna Clarke: Piranesi

Piranesi-kirja patsaan jalustalla, patsaasta näkyy kivinen hameenhelma, sääret ja kultaiset kengät. Taustalla puisto.
Susanna Clarke: Piranesi
Bloomsbury 2020
245 s.






Sain ilmoituksen varauksen saapumisesta, ja sen haettuani mietin, miksi olen varannut Piranesin. Esittelyteksti ei soittanut minkäänlaisia kelloja, joten epäilin että olen nähnyt siitä arvion ja kiinnostunut sillä perusteella. Ja niinhän se taisi olla, nimittäin Kirjaluotsi on postannut tästä. Sieltä olen bongannut paljon kaikkea kiinnostavaa englanniksi, harmi vaan että kaikkea ei löydy Pirkanmaalta paperikirjoina eikä Pikistä tai Helmetistä e-kirjoinakaan. 

Piranesi asuu oudossa Talossa, talossa jossa suuri määrä huoneita muodostaa labyrintin. Joissakin huoneissa on patsaita, toisissa pilviä, joissain voi kalastaa tai kerätä meriheinää, joihinkin nousee vuorovesi. Piranesi elää yksin, tilaa kartoittaen ja havainnoiden. Kaksi kertaa viikossa hänellä on tapaaminen Toisen, the Other, kanssa. He keskustelevat havainnoistaan. Talossa on myös kolmetoista kuollutta, joita Piranesi ei ole koskaan tuntenut mutta joista hän pitää huolta viemällä heille vettä ja liljoja. Kun Taloon alkaa ilmestyä kirjoitettuja viestejä, Piranesi huolestuu. Kuka on henkilö numero 16, the Sixteenth Person, ja mitä hän haluaa? Onko hän tulut Taloon hyvin vai pahoin aikein? Mikä on 16:n suhde Piranesiin ja Toiseen? Piranesi yrittää etsiä vastauksia päiväkirjoistaan, mutta hämmentyy niitä lukiessaan entistä enemmän. Miksi hän ei muista joidenkin asioiden tapahtumista? Salaako Toinen häneltä jotain? 

A Description of the World

ENTRY FOR THE SEVENTH DAY OF THE FIFTH MONTH IN THE YEAR THE ALBATROSS CAME TO THE SOUTH-WESTERN HALLS

I am determined to explore as much of the World as I can in my lifetime. To this end I have travelled as far as the Nine-Hundred-and-Sixtieth Hall to the West, the Eight-Hundred-and-Ninetieth Hall to the North and the Seven-Hundred-and-Sixty-Eight Hall to the South. I have climbed up to the Upper Halls where Clouds move in slow procession and Statues appear suddenly out of the Mists. I have explored the Drowned Halls where the Dark Waters are carpeted with white water lilies. I have seen the Derelict Halls of the East where Ceilings, Floors - sometimes even Walls! - have collapsed and the dimness is split by shafts of grey Light. 

In all these places I have stood in Doorways and looked ahead. I have never seen any indication that the World was coming to an End, but only the regular progression of Halls and Passageways into the far distance. 

Pääsin kirjassa ensimmäisen sivun puoliväliin, kun jo sanoin puolisolle että tulen tykkäämään tästä. Piranesi on ajoittain hyvin hämmentävä, mutta alusta loppuun asti kiehtova tarina. Talo on kerrassaan vangitseva ympäristö, ja se on kuvattu niin eläväisesti että näin sen ihan selvästi silmissäni. Piranesi on mielenkiintoinen hahmo, muistamattomuus on tehnyt sen että hän on ikäänkuin syntynyt tyhjästä ja nyt lapsen lailla havainnoi ja opettelee asioita. Kun Toinen, 16 ja vielä Profeettakin tulevat kuvioihin, hän alkaa kaivata lisää tietoa ja vastauksia yllättäen putkahtaviin kysymyksiin. Koska hän ei tiedä, voiko keneenkään luottaa, hän joutuu turvautumaan vain omiin aisteihinsa, ajatuksiinsa ja päiväkirjoihinsa. Moni asia on hänelle hämmentävä, mutta vähän kerrassaan hän saa pieniä tiedonpalasia. Myös muistoja alkaa tulla. Vähän kerrassaan Piranesi joutuu kohtaamaan sen mahdollisuuden, että maailmassa saattaisi olla muutakin kuin Talo. 

Juonesta ei voi kertoa paljoakaan paljastamatta liikaa, siksi onkin parasta kehottaa kaikkia tutustumaan kirjaan itse. Piranesi on ilmestymässä suomeksi syksyllä, ja siinä näyttäisi olevan sama kansi kuin alkukielisessä. Saa nähdä, tuleeko tästä elokuva, toivoisin että tulisi.

Kiinnostuin myös Clarken aiemmasta romaanista, joka on suomennettu nimellä Jonathan Strange & herra Norrell, se nousee kyllä lukulistallani kärkipaikoille. Saatanpa tutustua myös novellikokoelmaan The ladies of great adieu and other stories.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 17, "kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi". Se sopisi myös ainakin kohtaan 1, "kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa".



lauantai 29. toukokuuta 2021

Pirjo Toivanen: Salsaa & Mojitoa

 

Salsaa & Mojitoa -kirja bussin penkillä, taustalla näkyy bussin ikkunasta vilistävä maisema
Pirjo Toivanen: Salsaa & Mojitoa

Kuvat Reijo Toivanen

Stresa 2021

192 s.

Kirjailijalta saatu arvostelukappale



Totesin Pirjo Toivasen Proseccoa, per favore! -kirjan yhteydessä olevani matkakirjaihminen, ja sitä olen yhä. Siispä luin kiinnostuneena Toivasen pariskunnan kokemuksista Etelä-Amerikan maissa vuosien 2010 ja 2015 välillä. 

Pidän siitä, että kirja ei etene ajassa kronologisesti vaan paikka kerrallaan. Toivaset ovat olleet Argentiinassa, Meksikossa ja Chilessä lokakuussa 2010, mutta kukin kolme maata käsitellään erikseen ja niin, että samassa luvussa ovat kaikki kyseiseen maahan kohdistuneet matkat. On mielenkiintoista lukea, mikä on muuttunut ja mikä pysynyt samana reissujen välissä. Kohteisiin tutustuu tällä rakenteella syvemmin, kuin miten se onnistuisi jos tiettyyn paikkaan palattaisiin vasta sadan sivun jälkeen ja niin, että välissä olisi oltu kuudessa muussa maassa.

Toivasten reissuilla on oltu massaturismikohteissa mutta on kohdattu myös paikallisia ihmisiä tai päästy ystävien mukana sellaisiin paikkoihin, jonne ei muuten olisi menty. Reissuilla sattuu monenlaista, mutta kokeneet maailmanmatkaajat osaavat ottaa asiat rennosti. Kommellukset kuuluvat asiaan. 

Se mitä olisin kaivannut, on tuplamäärä sivuja. On melko paljon juttuja, joista olisin mieluusti lukenut lisää. Esimerkiksi Palacio Barolo Buenos Airesissa on kuvattu kokonaiselle sivulle, mutta herra Barolosta kerrotaan aukeaman toisella sivulla vain yksi asia. Olisin halunnut tietää rakennuksen historiasta ja nykyisestä käyttötarkoituksesta. Tai Havannan Kristus-patsas, kuinka korkea se on ja miksi kuvanveistäjä näki sen vasta 30 vuotta suunnittelun jälkeen? Tekikö hän sen jossain ja näki nykyisellä paikalla 30 vuotta myöhemmin, vai tekikö hän suunnitelman ja veistikö joku muu patsaan?

Aamiaisella saamme Marialta nuhteet, sillä hän on löytänyt huoneestamme kolme juomalasia. Viereisessä pöydässä istuva nainen naurahtaa. Hän kertoo olevansa Kaliforniasta ja olleensa Marian komennossa jo kolme viikkoa. Buenos Airesista on vaikea löytää edullista tangohotellia, nainen toteaa ja jatkaa, että täällä hän on kuin teinityttö äidin siipien alla. Maria raottaa asuinhuoneensa verhoa aina, kun joku tulee portista sisään. Aamulla hän saattaa kysellä, millaisessa seurassa aika kului pikkutunneille. 

(...)

Atacaman autiomaahan laskeuduttuamme voisimme yhtä hyvin olla kuun kamaralla. Auringon laskiessa meitä kuljetetaan ilmastoidussa kulkuneuvossa, joka etenee viivasuoraan kissansilmin valaistua rataa. Aivan kuin eläisimme fantasiaa, jossain tulevaisuudessa, kun kuumatkoista on tullut maassa asuvien matkustavaisten lomakohde. Kaivoskaupungin talot muistuttavat lapsena pahvista leikkaamiani pienoismalleja. Puita tai muita kasveja ei näy. Kaukana häämöttää valokeskittymän merkitsemä kaivos.

(...)

Sen verran astun ulos, että huomaan kuinka hankalaa yli neljän kilometrin korkeudessa on hengittää. Palaan takaisin jeeppiin hiekkatuulelta suojaan. 

Kirjaan on saatu mukaan kiinnostavia kohteita ja niistä kiinnostavaa tietoa. Toivanen nostaa esiin joitain historiallisesti ja kulttuurisesti merkittäviä seikkoja ja sen, miten ne näkyvät alueen arjessa. Saamme tietää niin Kolumbian smaragdeista, siitä miksi Mexico Cityssä monet ydinkeskustan rakennuksista ovat vinossa, Kuuban sikariteollisuudesta, pääsemme Amazonille kalaan ja niin edelleen. Lukiessa tulee olo, että monia kohteita haluaisi mennä katsomaan itse. Reijo Toivasen valokuvat lisäävät matkakuumetta, hän on tavoittanut niin historiaa kuin välähdyksiä usein värikkäästä ja eloisasta arkielämästä. 

Pienen miinuksen annan kannesta, siihen on laitettu niin vettä kuin (ehkä) sumuisia vuoria(?), viidakkoa / tiheää puustoa, etualalle vihreitä kasveja; kokonaisuudesta on vaikea erottaa yksityiskohtia, ja sinivihreäruskea väritys ei helpota katseen kohdistamista. Tekijöiden, kirjan ja kustantamon nimet erottuvat hyvin, mutta maisema jää tavoittamatta, vaikka näköni on hyvä. Heikkonäköisempi ei välttämättä erota maisemasta mitään.

Lukukokemuksena tämä on paitsi mielenkiintoinen myös viihdyttävä. Kuiva opasmaisuus loistaa poissaolollaan, sen sijaan sivut pursuavat katsottavaa ja kohdattavaa. Tietoa on paljon mutta rajatusta määrästä aiheita, joten tietomäärä on hallittavissa ja lukijalle jää moni asia mieleen. Tämä kyllä houkuttaa lukemaan myös muuta Etelä-Amerikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta.  

sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Louise Penny: The Long Way Home

 

Kirja ikkunalaudalla, edessä kasvaa basilikaa ruukussa ja takana paprikantaimia
Louise Penny: The Long Way Home

Sphere 2014

464 s.





Viime aikoina lukemiseni on takkuillut, niin päätin tarttua Louise Pennyn kirjaan. The Long Way Home on jo kymmenes osa Armand Gamache -sarjaa, ja kyllähän näitä lukiessa tuntuu siltä kuin kotiin palaisi. Sarjaa suomennettiin aikoinaan pari ensimmäistä osaa, mutta nyt ne on käännetty uudelleen ja suomennoksia jatkettu pidemmälle sarjaa. Tykkäsin kovasti jo avausosasta Kuolema kiitospäivänä, ja olen sen jälkeen edennyt sarjaa tasaisen hitaalla vauhdilla, lukenut ja kuunnellut englanniksi. 

Pennyn vahvuus on siinä, kuinka hän onnistuu tuomaan Three Pinesin kylän asukkaat lukijaa lähelle. Heistä kerrotaan paljon, tarinoita seurataan heidän näkökulmastaan, he ovat aktiivisesti mukana alusta loppuun. Kylän bistro, männyt, kirjakauppa, kotitalot ovat kaikki avoinna lukijalle. Olen joskus viime vuonna kuunnellut sarjan yhdeksännen osan How the Light Gets In, mutta muistin heti tämän aloitettuani mitä siinä tapahtui ja miten se päättyi. Keskeiset hahmot ovat mukana lähes kaikissa sarjan osissa, mutta se vuorottelee kenen salaisuuksia selvitellään.

Tällä kertaa Gamache saa avunpyynnön Clara Morrowilta. Tämän aviomies Peter on kadonnut. Peter on lähtenyt kylästä, kukaan ei tiedä minne. Hän ei ole pitänyt yhteyttä juuri keneenkään, eikä hänestä ole havaintoja moneen kuukauteen. Gamache ja Bouvier tarttuvat haasteeseen. Onko Peter Morrow kadonnut vapaaehtoisesti vai onko hänelle sattunut jotain? Missä hän on ollut ja miksi? Onko hän sekaantunut johonkin laittomaan toimintaan tai joutunut rikoksen uhriksi? Pienin askelin yhdessä Claran ja Myrna Landersin kanssa he seuraavat Peterin jälkiä Kanadasta Eurooppaan ja takaisin.

The problem wasn't with the words, it was with the wounds. Old wounds. And maybe a sin-sick soul.
'Where's Peter?' she asked. 'What's happened to him?'
'I don't know.'
'But you know him. Is he the sort to just disappear?'
Gamache knew the answer to that, had known since the day before when Clara had brought her problem to him.
'No.'
'So what happened to him?' she pleaded, searching his face. 'What do you think?'
What could he say? What should he say? That Peter Morrow would have come home if he could? That for all his faults, Peter was a man of his word, and if he couldn't for some reason show up in person he'd have called, or emailed, or written a letter.
But nothing had come. Not a word.
'I need to know, Armand.'
He looked away from her, across the forest that went on and on and on forever. He'd come here to heal and, perhaps, to hide. Certainly to rest.

Tämä on ehkä tähän asti sarjan kaikkein vähiten jännittävä, oikeastaan ei trilleri ollenkaan. Rikoksesta on pieni epäily, mutta varmaa tietoa on äärettömän vähän. Kyseessä on enemmän ystävänpalvelus kuin rikostutkinta, vaikka poliisit käyttävätkin välillä ammattiaan hyödyksi. Peterin katoamista selvitetään pääosin tapaamalla ihmisiä joita hänen tiedetään tavanneen, haastattelemalla ihmisiä paikoissa joissa hänen tiedetään käyneen. Lisäksi hänen tekemiään taideteoksia tutkitaan tarkkaan, josko ne antaisivat vihjeitä siitä, mitä hän on kaivannut, mitä hän etsii, minne hän olisi voinut päätyä. Iso osa tutkintaa on ajattelu ja ideoiden pallottelu. 

On välillä virkistävää lukea tällaista, missä tekniikalla ei ole suurta osaa tutkimuksen etenemisessä. Ei tupsutella sormenjälkiä, ei odotella kärsimättöminä dna-vastausta, ei etsitä puhelimen sijaintia, ei kaivella tietokoneen sisältöä, ei tuijoteta valvontakameroiden kuvia. On virkistävää olla maailmassa, jossa ihmisten kohtaamisella on suuri merkitys, jossa ihmisten sanomisilla on suuri merkitys. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 6, "kirja kertoo rakkaudesta". On Claran rakkaus Peteriin, heidän molempien ja monen muun rakkaus taiteeseen, on Armandin ja Reine-Marien keskinäinen rakkaus joka ilmenee pienissä asioissa, on kyläläisten lämmin ja suojeleva suhtautuminen toisiinsa ja Rosa-ankkaan...

Pidän sarjassa siitä, että jokainen kirja on erilainen. Joskus, kuten nyt, kylän asukkaat ovat pääroolissa. Toisinaan he kuitenkin ovat sivuroolissa, ehkä niin että kirjassa tavataan vain yksi tai kaksi henkilöä. Joskus tapahtumat keskittyvät kylään, joskus siellä viivähdetään vain tovi. Ja kuten aiemmin sanoin, eri kirjoissa keskitytään eri hahmoihin. Uutta kirjaa aloittaessa onkin aina kutkuttavan odottava olo, missä nyt ollaan ja kenen kanssa? Mistä hahmoista paljastuu lisää historiaa, keiden kuva täydentyy entisestään? Välissä oli pari osaa, joille en niin paljoa lämmennyt, mutta ne ovat juuri niitä joissa ollaan vähiten Three Pinesissa. Kylä on ainakin minulle niin tärkeä elementti, että haluan päästä sinne aina uudelleen. 

Koska The Long Way Home on julkaistu jo 7 vuotta sitten, oletan että minulla on vielä monta osaa lukematta. Kirjan lopussa onkin maistiainen eli kaksi ensimmäistä lukua kirjasta The Nature of the Beast. Täytyykin laittaa se varaukseen, jos löytyy Pirkanmaan kirjastoista tai niiden tai Helmetin e-kirjapalveluista.

perjantai 21. toukokuuta 2021

Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda

Kirja kukkaruukussa, nojaa ison viherkasvin runkoon, alla vaaleita koristekiviä, vasemmassa reunassa kasvin oksa lehtineen

Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda

Englanninkielinen alkuteos Those Who Are Loved (2019)

Suomentanut Laura Jänisniemi

Bazar 2021

524 s.



Olen viehättynyt Victoria Hislopin kirjoihin, hän kirjoittaa rajuja mutta kauniita tarinoita Kreikan historiasta. Tällä kertaa pääsemme Themisin mukana vihan ja rakkauden sävyttämiin vuosikymmeniin.

Ensimmäinen järisyttävä kokemus sattuu jo Themisin lapsuudessa. Hän on yksin kotona, kun huonokuntoinen talo romahtaa hänen ympäriltään. Onneksi hän on leikkinyt tukevatekoisen ruokapöydän alla, eikä loukkaannu. Nelilapsinen perhe joutuu muuttamaan isoäidin, kyría Koraliksen luo. Perheen äiti masentuu ja suljetaan laitokseen, isä muuttaa Amerikkaan. Isoäiti hoitaa lapsia yhteiskunnan ilmapiirin kiristyessä. Osa lapsista kallistuu kommunistien suuntaan, osa kannattaa natsimiehitystä. Sisarusten välit ovat kireät ja kotona leimahtelee usein.

Ristiriidat niin kotona kuin koko maassa kasvavat. Themis ja hänen veljensä Panos liittyvät vastarintaliikkeeseen puolustaakseen maata miehitykseltä ja kreikkalaisten oikeuksien polkemiselta. Muut sisarukset Margarita ja poliisina työskentelevä Thanasis kannattavat miehitystä, heidän mielestään se on ainoa tie Kreikan vapauteen.

Themis joutuu kokemaan suuria menetyksiä, väkivaltaa sekä tekijänä että kokijana, vankilaelämää ja häpeää. Samalla hän kuitenkin löytää ystäviä, rakastaa ja tulee äidiksi. Kotiinpaluu vankilasaarelta on kivulias, mutta vähitellen arki löytää uomaansa. Alkuperäisestä perheestä on jäljellä vain rippeet, mutta vuosien myötä se kasvaa. Pinnan alla kytevät silti yhä poliittiset jännitteet, eivätkä Themis ja Thanasis ole koskaan yksimielisiä siitä, mikä Kreikalle olisi parasta. Kun 1970-luvulla sotilasjuntta pystyttää diktatuurin, Themis joutuu kohtaamaan taakse jättämänsä 1940-luvun uudelleen.

Hän työnsi oven auki ja hätkähti nähdessään, että ahdasta tilaa valaisivat tuhannen kynttilän liekit. Yksinäinen mustaan kaapuun pukeutunut nainen istui liikkumatta etupenkissä. Themis näki hänen paljaat, laihat säärensä, joiden pullottavat suonet erottuivat pimeässäkin.

Tila ei ollut yhtään suurempi kuin Koralisin perheen olohuone, mutta seinät olivat kauttaaltaan pyhimyksenkuvien peitossa. Themis tutki kasvoja lepattavassa valossa. Uskonnonopettaja oli kerran yrittänyt selittää luokalle, mitä ”charmolýpi” tarkoitti, ja vastassa oli ollut kolmenkymmenen oppilaan ilmeetön tuijotus. Nyt Themis ymmärsi sen täysin. Ilo-tuska. Se oli ikuistettu kauniisti jokaisen häntä katselevan pyhimyksen ilmeeseen. Hän tutki heidän erityistä katsettaan ja tajusi nähneensä sen monta kertaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hän ymmärsi, mitä opettajarukka oli yrittänyt kertoa ikonografiasta: sille oli ominaista katseen suunnaton syvyys, huulten asento, leuan lujuus, pään kulma. Raamatullisesti ilmaistuna ilo-suru oli uhrauksen kautta saavutettua pelastuksen iloa. Rauha ja kuolema, toivo ja epätoivo elivät rinta rinnan, erottamattomina.

Themisin lapsuus oli loppunut punaisen takin häivähdykseen aukiolla. Silloin hän oli luopunut myös uskostaan. Nyt kolmen vuoden kuluttua, kahdeksantoistavuotiaana, hän tunsi yhä surun vihlaisun. Hän suri yhä Fotinin turhaa kuolemaa, mutta nyt hänen mieltään huojensi veljen kotiinpaluu. Hän ymmärsi, että katkeran ja suloisen piti aina elää rinnakkain.

Pidän erityisen paljon Hislopin kyvystä sitoa yksilöt osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Themis elää pitkän elämän, ja hänen aktiivinen roolinsa tuo lukijalle paljon tietoa ajan tapahtumista. Margarita jää sivurooliin, mutta hänen mielipiteensä tulee selkeästi esiin muutamien lausahdusten ja tekojen kautta. Pidän siitä, että poliittisia mielipide-eroja on perheen sisällä, ettei ole pelkästään naapuruston kyräilyä.

Tarinassa on väkivaltaa, mutta Hislop onnistuu senkin kuvaamaan niin, ettei lukijalle tule huono olo. Iso osa väkivallasta on viitteenomaista, nähdään ruhjeet mutta ei lueta siitä, kuinka ne syntyivät, kuullaan huudot mutta ei tiedetä yksityiskohtaisesti, millainen toiminta ne aiheuttaa. Lisäksi tovereiden välinen lämpö lohduttaa. Tiiviitä ystävyyssuhteita ei synny, mutta hetkellinen kumppanuus riittää ja auttaa jaksamaan.

Kokonaisuus on mielestäni valtavan hieno. Vaikka Themis ja Thanasis ovat loppuun asti eri mieltä, he pystyvät silti elämään lähekkäin. Kunnioitusta toista kohtaan ei välttämättä ole, mutta pohjalla on kuitenkin sisarusrakkaus joka sitoo heidät tiukasti yhteen. Lähes kaikki henkilöhahmot kokevat elämässään isoja traagisia asioita, mutta niistä huolimatta he saavat pidettyä itsensä koossa. Moni kuolee, mutta lukijana koin että mikään kuolemista ei ole turha, vaan niillä on tarinaa syventävä merkitys.

Ne, joita emme unohda on luettu myös blogissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista.

Kirja joka maasta - haasteeseen täyttyy Kreikka. Ja Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Todellakin suosittelen tätä kaikille :) 

 


sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Leïla Slimani: Toisten maa

 

Kirja nojaa valkoiseen pöydänjalkaa, alla punainen karvalankamatto
Leïla Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa

Ranskankielinen alkuteos Le pays des autres (2020)

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2021

325 s.



Poden usein lukujumia heinäkuussa, mutta nyt se on ollut päällä jo toukokuussa. Osin syynä on varmasti se, että luin putkeen kovan kolmikon Smirnoff, Kinnunen, Kanto. Olen aloittanut monta monituista kirjaa, mutta missään en ole tahtonut päästä eteenpäin. Väliin tuli loistava Sánchez, mutta sen jälkeen on taas ollut olo että mikään kirja ei vie mukaansa. Kunnes nyt luin Leïla Slimanin upean Toisten maan.

Ranskalainen Mathilde on mennyt naimisiin marokkolaisen Aminen kanssa. He ovat tavanneet toisen maailmansodan aikana Aminen taistellessa Ranskan joukoissa jaMathilden työskennellessä sairaalassa. Kirjan alussa, 1940-luvun puolivälissä, parikymppinen Mathilde ja häntä liki vuosikymmenen vanhempi Amine muuttavat Marokkoon, ensin Aminen perheen luo ja sitten tämän omistamalle syrjäiselle maatilalle. Mathilde on odottanut jotain jännittävämpää, jotain eksoottisempaa kuin mitä hän saa. Hän on tottunut sanomaan mielipiteensä, eikä hänen ole helppo sopeutua kulttuuriin jossa vaimon kuuluu alistua. Amine on kiireinen tilan töissä, eikä ehdi pitää Mathildelle seuraa. Rahaa ei ole ylimääräiseen, vaan elämä on sinnittelyä. Ranskaan Mathilde kuitenkin ylläpitää kulissia, että eläisi unelmaelämää. 

Tarinassa seurataan myös Mathilden ja Aminen tyttären Aichan sekä Aminen sisaren Selman elämää. 1940-luku vaihtuu 1950-luvuksi, mutta tyttöjen ja naisten elämä ei muutu yhtään helpommaksi. Kouluttautuminen on vaikeaa, pukeutuminen säädeltyä, veljet ja isät päättävät ketkä ovat sopivia miehiä tavattaviksi. Aminea kiusataan, koska hän on erinäköinen kuin muut siirtolaiskoulun lapset,  Selman vapaudenkaipuu johtaa hänet ongelmiin. Samaan aikaan Marokon ja Ranskan välit kiristyvät, kun Marokko haluaa itsenäistyä. Ranskalaisten ja Ranskan riveissä sotineiden ei ole helppoa elää itsenäisyyttä ajavassa ympäristössä.

Kauttaaltaan verhottuna Mathilde nousi autosta ja suuntasi kohti anopin taloa. Hän hikoili kangaskerrosten alla ja laski välillä huivia vetääkseen henkeä. Asusta tuli hänelle merkillinen tunne. Hän oli kuin pikkutyttö, joka leikki olevansa joku toinen, ja huijaus tuntui huumaavalta. Hän kulki täysin huomaamattomana, haamuna muiden haamujen joukossa, eikä kukaan olisi voinut arvata, että näiden kaapujen alla oli ulkomaalainen. Hän asteli ohi maapähkinöitä kaupittelevan poikajoukon ja seisahtui pienten kärryjen luo sormeilemaan meheviä, oransseja mispelinhedelmiä. Hän tinki hinnan arabiaksi, ja kauppias, hilpeä laiha luikku, myi hänelle kilon pilkkahintaan. Hän olisi halunnut laskea huivia, näyttää kasvonsa ja suuret vihreät silmänsä ja hihkaista: "Luulit minua ihan muuksi!" Mutta temppu tuntui typerältä, hän luopui siitä ilosta, että olisi naureskellut ohikulkijoiden hyväuskoisuudelle.

Kun Mathilde veti huivin nenälle ja painoi katseensa, hän koki katoavansa, eikä hän oikein tiennyt mitä ajatella. Jos kohta nimettömyys suojasi häntä, huumasikin, se oli kuin syöveri, johon hän tahtomattaan vajosi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi joka askelella menettänyt vähän lisää nimestään ja identiteetistään, kadottanut kasvojen verhoamisella olennaisen osan itsestään. Hänestä tuli varjo, sama tuttu mutta nimetön hahmo, sukupuoleton, iätön. Niinä harvoina kertoina kun hän oli rohjennut puhua Aminelle marokkolaisnaisten asemasta ja Mouilalasta, joka ei koskaan käynyt kodin ulkopuolella, aviomies oli katkaissut keskustelun lyhyeen. "Mitä siinä valitat? Sinä olet eurooppalainen, sinulta ei kielletä mitään. Huolehdi omista asioistasi ja anna äitini olla rauhassa."

En osaa selittää, miksi tämä kosketti minua niin kovasti. Tunnen kuitenkin suurta iloa siitä, että elän maassa jossa saan pukeutua niin kuin haluan ja olen saanut kouluttautua kahteenkin ammattiin. Voin matkustaa vapaasti ja elää juuri sen henkilön kanssa, kenen kanssa haluan jakaa kotini. Väkivalta ei ole keino, jolla vaimoja ja tyttäriä pidetään aisoissa. Ja näin olisi ollut jo 1950-luvulla, jos olisin elänyt silloin. 

Mathilden sopeutuminen uuteen kotiin on kivuliasta, mutta hän on sitkeä. Joissakin asioissa on annettava periksi, mutta joistakin hän pitää kiinni. Muut eivät arvosta hänen taitoaan sairaanhoitajana, mutta itse hän kokee suurta iloa auttaessaan muita. Ehkä siksi olinkin järkyttynyt siitä, miten hän lopulta toimii Selman kanssa. Olisin odottanut häneltä enemmän tukea toisen vapaudenkaipuulle, mutta ehkä hänellä ei ollut keinoja siihen - hän kun luuli vapautuvansa avioliiton kautta mutta huomaakin olevansa enemmän vanki kuin vapaa. Välillä on pitkä aika, jolloin ollaan Aichan ja Selman matkassa, mutta juuri kun aloin miettiä että missä Mathilde on niin seuraavassa luvussa hän palaa kuvioihin. 

Tarina pohjautuu Slimanin isoäidin elämään, ja Toisten maa avaa trilogian. Mielenkiinnolla odotan, mitä on tulossa. Miten Mathildelle ja Selmalle käy, minne perheen tie vie. 

Toisten maa on luettu esimerkiksi blogeissa Donna mobilen kirjat, Lukutuulia ja Kirjaluotsi.

Kirja joka maasta -haasteeseen kuittaan Marokon. 


tiistai 4. toukokuuta 2021

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia

 

Kirja harmaan kangastuolin istuinosalla
Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia

Espanjankielinen alkuteos Lluvia sobre el asfalto 

Suomentanut Einari Aaltonen

Aviador 2021

143 s.



Oijoi mitä herkkua tuli luettua! Kolumbialaisen Sergio Augusto Sanchezin novellikokoelma on kerrassaan täydellinen lukupaketti. 143 sivua kätkevät sisäänsä suuria, jopa elämänmittaisia tarinoita, joissa ihmiset kokevat suunnattoman suuria tunteita ja joissa tunnemyrsky voi pahimmillaan johtaa julmaan väkivaltaan. Paha saa palkkansa, ja lukija joutuu miettimään missä menee kohtuullisuuden raja. Novelleissa tavataan osittain samoja henkilöitä, minkä vuoksi ne kutoutuvat laajaksi kokonaisuudeksi. 

Lukiessa koin useamman kerran tunteen, että olin jo luullut kohdanneeni suosikkinovellini mutta sitten tuli taas joku josta pidin ainakin yhtä paljon. Yhtä ylitse muiden on mahdoton valita. Jäähyväiset on novelleista lempein, siinä tyttö karkaa kotoa ja matkustaa merelle jättämään isälleen hyvästit. Ristitulessa kertoo pettymysten parisuhteessa, jossa mies murtuu ja jälki on hirvittävää. Ensimmäinen välisoitto on hyytävän pahaenteinen jättäen lukijan mielikuvitukselle paljon tilaa. Hyvitys on novelli kostosta, jossa koston uhriksi joutuva tyynesti tyytyy tilanteeseen. Kolmas välisoitto on suorastaan pelottava. 

Päästyään kylän pohjoispäähän James tarkasteli vielä kerran kojuja moottoritien molemmin puolin, sitten hän sytytti mukaan ottamansa tulitikut. Bensiinivana leimahti tuleen ja liekit etenivät roihuten. Yesenia oli huomannut Jamesin kulkevan ohi tai ainakin erottanut hänen pyöränsä pohjoista kohti puskevan varjon. Seuraavaksi Yesenia näki, kuinka lepattavat lieskat viilettivät yhä kiihtyvää vauhtia päinvastaiseen suuntaan. 

Välillä teki mieli itkeä ihmisten epäonnea, surua ja kurjaa kohtaloa. Monen kova kohtalo johtuu muista ihmisistä, ei heistä itsestään eikä mistään mitä he ovat tehneet. Kuitenkin epäonnen kohteeksi joutuneista tulee herkästi heistäkin julmureita, jotka eivät lopulta piittaa siitä mitä toiselle tai toisille tapahtuu. Samalla tunsin kieroa mielihyvää siitä, että toista väärin kohdellut koki itse huonoa kohtelua.

Vieras väläytti hymyn, joka ei ulottunut harmahtaviin silmiin asti.
- Puhupa sitten, nainen, koska miehesi suusta ei sanoja tule... mutta muista: Jumalaa ei ole.

Kokoelman tunnelma on synkkä ja uhkaava. Samalla se on niin vangitseva, että lukemista on pakko jatkaa. Lyhin novelli on vajaan sivun pituinen, pisin 16 sivua, keskimäärin ne ovat noin kymmensivuisia. Sánchez jättää sanomatta yhtä paljon kuin sanoo, minkä vuoksi novellit ovat valtavan paljon sivumääräänsä suurempia. Väitän, että pidempinä ne olisivat heikompia. Nyt ne antavat tilaa mielikuvitukselle ja tulkinnalle.

- Ei, ei, älä. Tämä on liikaa, hän sanoi ja etsi turhaan armeliaisuutta Juston katseesta. Ja sillä hetkellä Pastor tunnisti Juston. - Minkä verran sinä pyysit minulta? Minkä verran? Sano, minkä verran!

Koin turhiksi professori Marta Orrentian alkusanat, pohdinnan siitä kuka on kirjailija, mikä tekee kirjailijan. Ne eivät antaneet minulle mitään lisää, pikemminkin ne selittävät ihan turhaan, millaisissa maisemissa tulemme novelleja lukiessamme kulkemaan. Suomentajan alkusoitto on kiinnostavampi, etenkin hänen vinkkaamansa musiikki. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! sekä Poetros.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2021". Kirja joka maasta -haaste saa pitkästä aikaa merkinnän, Kolumbian. 


lauantai 1. toukokuuta 2021

Elly Griffiths: Now You See Them

 

Kirjan takana karttapallo
Elly Griffiths: Now You See Them

Querqus 2019       

354 s. 





Muutama vuosi sitten kirjoitin Stephens & Mephisto -sarjan avausosasta The Zig Zag Girl, ja nyt olen edennyt jo sarjan viidenteen osaan. Avausosa sijoittui vuoteen 1950 ja neljäs vuoteen 1953, eli ne olivat ajallisesti tiiviitä. Päähenkilöt poliisi Edgar Stephens ja taikuri Max Mephisto tapasivat usein, eikä maailma ollut ehtinyt välissä muuttua paljoakaan.  Nyt ollaan vuodessa 1964, ja moni asia on toisin.

Max on muuttanut tyttärensä Rubyn kanssa Amerikkaan ja he ovat esillä enemmän televisiossa kuin lavalla. Nyt yli viisikymppinen Max kipuilee lapsuusmuistojensa kanssa, eikä oikein tiedä missä hänen kotinsa on. Edgar on edennyt urallaan komisarioksi ja on kolmen lapsen isä. Miesten tiet kohtaavat yli 10 vuoden tauon jälkeen heidän yhteisen tuttunsa hautajaisissa. Max ei kuitenkaan palaa Amerikkaan, vaan jää Englantiin mahdollisen elokuvaroolin takia. Kun Edgar alkaa  tutkia kadonneen teinitytön tapausta, ei kestä kauaa ennen kuin kadonneita on lisää. Pian tapaus tulee Maxin ja Edgarin lähelle. Tapausta tutkitaan poliisissa mutta myös sen ulkopuolella. Toimittaja Sam sekä entinen poliisi Emma lyövät viisaat päänsä yhteen, ja keksivätkin paljon sellaista mikä poliiseilta jää huomaamatta. Vaan ehtivätkö eri tahot hätiin ennen kuin on liian myöhäistä?

Emma thought of Rhoedean: of the chapel with the naval flags hanging from the rafters, of playing hide-and-seek in the rough ground they called Spiders, of the 'bunny runs' between the houses. For the second time that evening she felt near to tears. It didn't help to hear Mag Connolly described as bright either.
'Did they look in the tunnel?' she asked.
Edgar looked up. 'What tunnel?'
'There's a secret tunnel inside the school leading down to the beach.'
'A secret tunnel?'
'Well, not exactly secret but it's only opened once or twice a year. We used to be made to scrub the steps as a punishment.'
'That sounds positively Dickensian,'
Emma waved this away, annoyed at the teasing note in Edgar's voice. 'Maybe Rhonda got away that way. She could have gone through the tunnel and into Brighton on the undercliff walk. Ed!' Emma grasped his arm, all tears forgotten. 'Let's go there now! You could get the keys from the caretaker. I know the way. We could be there in ten minutes.'
Edgar smiled. 'How could we leave the children? I'll tell Bob to send a couple of PCs in the morning.'
Upstairs, Jonathan started to cry again.

Luin neljännen ja viidennen osan peräkkäin, joten muistin hyvin nelosessa tavatut Samin ja Bobin ja pidin siitä, että he saavat tässä enemmän roolia. 

Tarina on hyvä, mutta koin sen jossain määrin irrallisena sarjan osana. Ehkä suurin syy on se, että neljä ensimmäistä osaa tapahtuvat niin lähekkäin ja liittyvät niin tiukasti sirkukseen, teatterin lavaan ja esiintymiseen liveyleisölle. Nyt taikatemput ja teatterit ovat poissa, tilalle on tullut populaarikulttuuri tv-tähtineen ja kirkuvine faneineen. Toki viides osa sijoittuu vuosikymmentä aiempia myöhemmäksi, mutta koin kuilun liian isoksi. Olisin kaivannut yhtä väliosaa, 60-luvun taitteeseen sijoittuvaksi. Tämän osan Beatles tulee liian yllättäen vastaan. 

Tarinan yhteiskunnallinen osuus on naisen aseman pohdinta. Sam on hyvä toimittaja, mutta kokee pettymyksiä ja alentavaa kohtelua aina, kun hänet mieheksi olettavat saavat tietää hänen olevan nainen. Päätoimittaja näkisi hänet mieluummin kahvinkeittäjänä kuin kirjoittajana. Emma puolestaan on saanut hyvästellä ammattinsa mentyään naimisiin, ja on "tuomittu" jäämään kotiin. Hän ei halua palkata lastenhoitajaa ja jättää lapsia tämän huomaan, mutta silti turhautuu kun häntä ei enää nähdä muuna kuin vaimona ja äitinä. Ihan kuin hänen älynsä olisi lakannut olemasta vain siksi, että hänellä on perhe. Emma ja Sam käyvätkin omaa taistoaan muistuttaakseen taidoistaan ja tuodakseen esiin sen, että he eivät ole pelkkiä koristeita vaan heistä voi olla hyötyö myös esimerkiksi rikosten selvittämisessä. Koin lukijanakin välillä suurta turhautumista siitä, että naisten kykyjä on väheksytty ja suorastaan heitetty hukkaan. Moni asia on edennyt sitten 1960-luvun, mutta yhä vieläkin on luutuneita asenteita tietyissä asioissa. 

Mielenkiinnolla odotan, jatkuuko sarja vielä. Loppu antaisi sille mahdollisuuden mutta toisaalta, kuinka paljon Stephensistä ja Mephistosta saa enää irti? Ovatko he jo ajautuneet liian kauas toisistaan ja yhteisestä historiastaan toisessa maailmansodassa? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 8, "kirja, jossa maailma on muutoksessa". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 14, "kirja on osa kirjasarjaa" ja 27, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa".


keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

 

Rottien pyhimys -kirja ikkunalaudalla, kirjan edessä puukauha, puulasta ja patalappu
Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kannen kuvat Antti Kanto

Gummerus 2021

405 s




Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon on päätetty teettää koristekuvitus koko kirkon täydeltä. Työtä tekemään on palkattu maalarimestari Andreas Pictor apulaisinaan maalari Martinus ja apupoika Vilppu. Onnettomien käänteiden kautta kirkkoon tarvitaan apua, ja kirkonisäntä Klemetti ehdottaa tiilimestarin tytärtä Pelliinaa, taitavaa piirtäjää. Alkujärkytyksen jälkeen Andreas suostuu, ja Pelliina otetaan mukaan auttamaan ja oppimaan.

Kyläläisiä jännittää, millaiseksi kirkon sisus muodostuu. Maalarit työskentelevät keväästä syksyyn, eikä kuvia näytetä etukäteen kuin tarkastuskäynnille tuleville. Sana kuitenkin kiirii, ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus pelkää. Onko kirkkomaalauksista tulossa katastrofi?

Vilppu oli tikapuista ja omasta kuvastaan niin mielissään että rupesi malliksi pyllisteli lattialla ja heti huomasin kuinka köydenvetäjät piti maalata. Harjoittelin hiilellä etuhuoneen lattialle kun rupesi sujumaan kiipesin tikapuille ja olin varovainen. Katsoin Vilppua etuhuoneen lattialla ja piirsin hiilellä miehen ja sitten toisen. Piirsin ensin vain ääriviivat ja niistä tuli hauskat. Muutaman paikan niin kuin taipuneen selän ja konttaavat jalat ripsutin kanansiivellä puhtaaksi ja piirsin uudelleen. Kun lisäsin värin Vilppu piteli tikapuista kiinni ettei enää tulisi vahinkoa ja luidenrikkoa. Kostutin seinästä oikean kohdan kalkkivedellä ja maalasin punaisella värillä oven päälle kaksi miestä kontillaan paitasillaan pyllyt paljaina köysilenkki kummankin niskan takana. Toinen heistä tarkoitti pahuutta ja toinen hyvyyttä ja siinä välissä on ihminen että kumpaan suuntaan hänet tempaistaan niin että vertauskuva se oli.

Tarina on kiinnostava, se on mahdollinen kuvaus siitä keitä kenties ovat olleet he, jotka ovat maalanneet Pyhän Ristin kirkon koristeet. Se kurkistaa keskiaikaiseen elämään monen eri henkilön näkökulmasta. Lukija saa vilauksen niin linnasta, pappilasta kuin markkinoilta. Se muistuttaa ajasta, jolloin oppipoikajärjestelmä oli voimissaan, ja asioita opittiin jäljentämällä ja itse tekemällä. Samalla se herättää ajattelemaan, kuinka yhä, 500 vuotta myöhemmin, kovin monessa asiassa syntyperä vaikuttaa siihen, mitä mahdollisuuksia ihmisellä on.

Pidän kovasti kirjan herkullisesta henkilögalleriasta. Andreas on suvereeni mestari, joka kuitenkin tiedostaa ikänsä ja sen, että hänellä ei enää ole mahdollisuutta kovin monen kirkon työstämiseen. Martinuksella olisi mahdollisuus yltää vaikka mihin, mutta hän ei malta tarttua siihen. Vilppu alkaa epäillä, noinkohan hänen kutsumuksensa olisikaan maalaushommissa. Pelliina on syrjitty ja hyljeksitty, joka puhkeaa loistoon kun hänelle kerrankin annetaan tilaisuus. Kirkkoherra Petrus on palannut työhön kotipaikkakunnalleen, ja taistelee eroon lapsuuden varjostaan Mulli-Pekkana, etsien aikuisuuden ja ammatin tuomaa uskottavuutta. Kirkkoisäntä Klemetti on viisas häärijä, joka taustalla pitää kokonaisuuden kasassa.

Kannon humoristinen kieli elävöittää tarinan reheväksi, huomasin oikein alkavani odottaa mitä kaikkea vielä tuleekaan vastaan. Tähän tarinaan jos minne sopivat tunkiokukot, sydänhyppimiset ja kryppyperseet! Hauskojen sanojen ja lauseiden sijoittelu on mennyt kohdilleen, ne eivät tunnu yhtään keinotekoisilta tai päälleliimatuilta vaan kuuluvat juuri siihen missä ovat. Ennen muuta huumori ei peitä alleen tarinan synkempiä sävyjä kuten naisen asemaa, ennakkoluuloja tai maallisen ja kirkollisen vallan ristiriitoja.

Rottien pyhimystä on luettu jo varsin paljon, siitä on arviot esimerkiksi blogeissa Nostetaan teksti pöydälle, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka sekä Amman lukuhetki.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 20, ”kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen”. Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 3, ”historiallinen romaani.” 16, ”kirjassa eletään ilman sähköä” ja 33, ”kirjassa opetetaan jokin taito”.


maanantai 5. huhtikuuta 2021

Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa

Ahdistunutta porukkaa -kirja makaa mustalla kangassohvalla
Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa
Ruotsikielinen alkuteos Folk med ångest (2019)
Suomentanut Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2020
377 s.







Mietin, että Fredrik Backmanin nimi tuntuu tutulta ja totta tosiaan, olenhan lukenut häneltä opukset Britt-Marie kävi täällä ja Mies, joka rakasti järjestystä, lisäksi olen nähnyt jälkimmäisestä tehdyn elokuvaversion pääroolissaan aina niin ihana Rolf Lassgård. Vähän silti epäröin tarttua Ahdistunutta porukkaa -teokseen; takakansiteksti on jotenkin niin ympäripyöreä, että en oikein osannut päättää kiinnostaako kirja minua vai ei. Onneksi siihen kuitenkin tartuin, sillä sehän onkin mitä mainioin kertomus. 

Kun pankkiryöstäjä epäonnistuu ryöstöyrityksessään, hänen lyhyt karkumatkansa päättyy panttivankitilanteeseen. Alkutilanne ehkä viittaa tiukkaan jännäriin, vaan toisin käy. Panttivangiksi jääneet asuntonäytön osallistujat ovat alkuun varsin ärsyttäviä, mutta mitä pidemmälle tarina etenee sitä sympaattisempia heistä tulee. Ryöstäjäparka, josta siis tulee panttivankien pitäjä, on itse melkeinpä hämmentyneempi tilanteesta. Kukaan ei pelkää häntä, päinvastoin. Hän ei osaa olla uskottava rikollinen, mutta eivätpä panttivangitkaan käyttäydy panttivankien lailla. Tilanteen ratkeamista odotellessa ryöstäjä ja panttivangit tutustuvat toisiinsa ja jakavat elämänsä ongelmia. Toiset yrittävät auttaa ratkaisemaan ongelmia, jotta kaikkien elämä olisi myöhemmin helpompaa. 

Toisaalla poliisikaksikko Jack ja Jim, poika ja isä, yrittävät saada tilanteen hallintaan. Se ei ole helppoa, sillä Jack kaipaa suoraviivaista toimintaa kun taas Jim lähestyy asioita analyyttisemmin. Rauhallinen Jim keksii keinoja, kun taas Jack turhautuu herkästi. Kun ryöstäjä antautuu ja panttivangit vapautuvat, poliisi huomaa asunnon olevan tyhjä. Minne ryöstäjä on hävinnyt? Jack kokee erittäin suurta turhautumista panttivankien kuulusteluissa, sillä he jaarittelevat niitä näitä, eikä kukaan osaa sanoa ryöstäjästä mitään. Vähitellen kaikki selviää, mutta matkalla riittää yllätyksiä niin henkilöhahmoille kuin lukijalle. 

"Anteeksi! En halua häiritä, mutta..." ryöstäjä rykäisi ja kohotti pistoolia, jotta he kaikki muistaisivat mitä täällä oikein tapahtui. 
Julia risti kätensä mahan päälle ja teki selväksi kaikille: "Minä en lähde minnekään."
Ro päästi pohjattoman syvän huokauksen ja nyökkäsi päättäväisesti: "Enkä minä lähde minnekään ilman häntä."
Se olisi tietenkin ollut hyvin liikuttava hetki, jos Zara ei olisi pilannut sitä tuhahtamalla Rolle: "Ei kukaan kehottanut sinua lähtemään. Ethän sinä ole paksuna."
Ro työnsi kätensä mekon taskuihin pohjaa myöten ja mutisi: "Tämä on yhteinen matka."
Roger oli sillä välin alkanut turhautua, koska kukaan ei tuntunut keskittyvän siihen mikä oli tärkeää, nimittäin siihen että Roger ei ollut saanut tietoa, ja nyt hän osoitti ryöstäjää molemmilla käsillään: "Mitä sinä oikein ajat takaa? Häh? Haluatko tämän asunnon?"
Anna-Lena teki käsillään neliön ilmaan asunnon merkiksi kuin miimikko. Ryöstäjä voihkaisi voipuneena heille molemmille. 
"Miksi minä... ei kai kukaan voi... tarkoitatko että yrittäisin varastaa asunnon?"
Roger oli kuulevinaan miten kohtuuttomalta se kuulosti nyt kun se sanottiin ääneen, mutta koska Roger oli mies joka ei koskaan ollut väärässä, ei edes silloin kuin ilmiselvästi oli väärässä, hän selitti: "Kuule! Tämä on todella remontin tarpeessa!"
Anna-Lena seisoi hänen takanaan pieni kuvitteellinen vasara kädessä ja löi sillä selittävästi ilmaa. 
Ryöstäjän päätä alkoi särkeä, ja hän rykäisi ja yritti pyytää: "Ettekö te voisi vain käydä lattialle makaamaan? Edes hetkeksi? En yrittänyt... siis minun piti ryöstää pankki, ei minun pitänyt... Tämä ei ollut tarkoitus!"
Eri syistä tuli hiljaista, ja sitten kuului vain ryöstäjän nyyhkytystä. Ei koskaan ole miellyttävä yhdistelmä että joku itkee pistooli kourassa, joten kukaan koolla olijoista ei ollut aivan varma miten heidän tulisi käyttäytyä. Ro tönäisi Juliaa ja mutisi: "Katso nyt mitä sait aikaan!" ja Julia mutisi takaisin: "Sinähän tässä..." Roger kääntyi Anna-Lenan puoleen ja kuiskasi: "Tämä on tosiaankin remontin tarpeessa!" ja Anna-Lena vastasi heti: "Niin. eikö olekin! Kyllä se on! Mielestäni olet täysin oikeassa! Mutta eikö täällä haisekin vähän kostealta? Ehkä suorastaan homeelta?"

Tämä on tuhti paketti, jossa vakavat asiat kuorrutetaan paksulla huumorikerroksella. Itsemurha, itsemurhan uhka, äidin kuolema, traumaattiset lapsuusmuistot, avioero, työttömyys, elämän tyhjyys ynnä muu tulee esiin vakavina pilkahduksina, jotka kuitenkaan eivät pääse synkkään tunnelmaan asti. Vakavat keskustelut päättyvät vitsiin tai kommellukseen, joka keventää tilanteen ja vie asioita farssimaiseen suuntaan. Tasapaino on kuitenkin mielestäni hyvä, sillä tarina ei myöskään ole pelkkää yliampuvaa farssia. Meno saattaa ajoittain vaikuttaa päättömältä, mutta sitä se ei ole. Kyse on siitä, että tarinassa on paljon hetkiä, jolloin henkilöhahmo ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, ja tietämättömyydessään saattaa käyttäytyä epäloogisesti, suorastaan hölmösti. Tilannekomiikkaa on paljon, ja tunnustan että kerran nauroin ihan ääneen. 

Alussa en pitänyt kenestäkään, mutta mitä pidemmälle tarina eteni ja mitä tutummiksi hahmot tulivat, sitä enemmän heihin kiinnyin. Lopulta pidin kaikista. Pidän siitä, miten tarinassa käy, koen että jokaisen kohtalo on oikeudenmukainen. Pidän siitä, että tarina herättelee pohtimaan oikeaa ja väärää ja sitä missä menee niiden raja. Se muistuttaa, että epätoivo ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin, joista jotkut päättyvät huonosti ja jotkut hyvin. Lähimmäisenrakkaus on elintärkeä asia, sen soisi jokaisen muistavan.

Ahdistunutta porukkaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Annelin lukuvinkit, Rautalinnun räpiköönnit ja Kirjan vuoksi.



torstai 1. huhtikuuta 2021

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 

Ei kertonut katuvansa -kirja nojaa ruskeaan parvekekoriin, jossa on kuihtuneita kasveja
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY 2020

351 s.




Tässä se nyt on, kirja joka palautti lukemiseen tunteet Lähdin veljen luo -kirjan jälkeen. Muutamaa ehdin kokeilla, mutta paperikirjat eivät liikauttaneet yhtään ja äänikirjat tuntuivat nekin sujahtavan läpi. Ei kertonut katuvansa oli tukoksenpurkaja, se joka sai taas tunteet liikkeelle ja pakotti istumaan kirjan kanssa kunnes viimeinen sivu oli luettu loppuun. 

Toisen maailmansodan loppuvaiheissa joukko eri maalaisia naisia kootaan Norjassa vankileirille. Heistä ei enää ole hyötyä. Naiset pelkäävät tulevansa ammutuiksi, samalla he eivät tiedä olisiko se pahempi kohtalo kuin kotiin palaaminen. Lähes yhdessä yössä Saksa on vaihtunut liittolaisesta viholliseksi, ja saksalaisille työskennelleet naiset muuttuneet häpeäpilkuiksi. 

Kun suomalaisia naisia lähdetään kuljettamaan pois vankileiriltä, kohti Hankoa ja siellä odottavaa leiriä kuulusteluineen, yhden auton kuljettaja jättääkin naiset maastoon. Hän osoittaa suunnan missä Suomi on ja päästää naiset pakenemaan jalkaisin. Kilpisjärvellä naiset jäävät rajavartijan majaan, kunnes joukko hajoaa. Viiden naisen ryhmä päättää, että odottaminen saa riittää, he lähtevät kävelemään kotia kohti. Ensin Rovaniemelle, ja siitä kukin taholleen. Kukaan heistä ei tiedä, kuinka pitkä matka on edessä ja miten he selviävät siitä, hiukset kynittyinä osoittamassa että he olivat saksalaisten "kätyreitä", ilman tietoa mistä he saavat ruokaa ja suojaa. Pitkä matka lähentää heitä, mutta lopussa jokainen on kohtalonsa kanssa yksin.

Irene ei tuntenut häpeää eikä surua, vaan antoi tyynesti toisen nähdä itsensä. Tällainen hän oli. Hän ei jaksanut pelätä, miten mies suhtautuisi heidän kerittyihin päihinsä, sillä sellainen tuntui yhtäkkiä yhdentekevältä. Tuntui että hänelle tapahtui koko ajan niin paljon, niin suuria asioita, ettei hän osannut ajatella niitä. Hänen pitäisi saada olla hetken aikaa rauhassa ja pohtia tapahtuneita, jotta osaisi ottaa niihin kannan. Nyt hän ei painanut päätään tai luimistellut, ei kaivannut sääliä tai surkuttelua, vaan tarkkaili tyynenä miehen ilmeitä. Hän tunsi samanlaista helpotusta kuin lapsena, kun kuulemansa salaisuuden uskalsi viimein kertoa eteenpäin. 

Tässä hän seisoi, tyskertøs, tuntemattoman miehen edessä ja esitteli merkkejä, joita sota häneen oli lyönyt. Pientä tämä oli sotilaiden silpoutuneiden raajojen tai puhjenneiden silmien rinnalla, olematonta verrattuna pohjoisen hiekkamaahan valuneeseen vereen tai tienpenkan soraan peitettyjen sotavankien väsyneisiin ruumiisiin. Mutta hänen kohdallaan sodan jäljet olivat nämä ja ne hän tahtoi näyttää tälle miehelle, jonka keiton hän oli jo syönyt. Hänen mielensä haavoja se ei voisi nähdä, niin kuin ei kukaan huomaa niitä vammoja, joita toiset kantavat sisällään.

Tarina on synkkä ja raju, mutta samalla kaunis. Ihmisten julmuus toisiaan kohtaan tulee jatkuvasti esiin, mutta rinnalla on myös syvästi inhimillisiä kohtaamisia ja ilon hetkiä. Poltettu Lappi pysäyttää, mutta kaiken tuhon keskellä ihmisillä on toivoa; he ovat jo rakentamassa koteja, luomassa uutta sodanjälkeistä arkea. 

Kaikkien henkilöiden lopullisesta kohtalosta emme saa tietää, ja se on mielestäni toimiva ratkaisu. Sivuja olisi äkkiä tullut monta sataa lisää, ja kirjasta kenties raskassoutuinen, jos olisi seurattu niin rajavartijan majalle jääneitä kuin viittä päähenkilöä. Tietyssä kohtaa matkaa joku tai jotkut jäävät matkasta pois, eikä heistä sen koommin kuulla. Tässä tietysti jää lukijalle paljon valtaa tulkita, mitä kenellekin tapahtuu. Toivoisin kaikille onnellista loppua, mutta pahoin pelkään että sellaista en voi kaikille kuvitella. 

Vaikka tarina on tapahtumiltaan varsin synkkä, saa Kinnunen tuotua siihen lämpöä ja toivoa. Ja vaikka henkilöhahmot pohtivat omaa osallisuuttaan sodan kulkuun, missä määrin he ovat syyllisiä siihen mitä tapahtui, he eivät jää vellomaan pohdinnoissaan. Yhdessä on katsottava eteenpäin ja yritettävä rakentaa elämä uudelleen. Lukemisesta jää hyvä olo, tunne että kyllä kaikki järjestyy.

Kirjaa on kommentoitu todella paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet, Tuulevin lukublogi, Kirjabrunssi ja Kirjakaapin kummitus

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 2, "kirjan on kirjoittanut opettaja".

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

 

Lähdin veljen luo -kirja raidallisella räsymatolla
Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Ruotsinkielinen alkuteos Jag for ner till min bror (2018)

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2021

294 s.



Tartuin Karin Smirnoffin menestystä niittäneeseen romaaniin jonkin verran ennakkoluuloisesti. Olin lukenut muutamia arvioita, joissa mainittiin tarinan rankkuudesta ja Smirnoffin tyylistä kirjoittaa erisnimet ilman isoa alkukirjainta ja lauseet ilman muita välimerkkejä kuin lopun pistettä. Pelkäsin, että lukukokemus on vaikea, ehkä jopa liian raskas. Näin ei kuitenkaan ollut. Etenkin alussa koin, että ilmaukset kuten "[R]allatin lämpimikseni everttaubea" ja "[A]loitat huomenna märitljungqvist sanoi" edustavat paitsi tiettyjä henkilöitä myös sitä alaa, mihin he / ne kuuluvat. Että "everttaube" on tietynlaista musiikkia, ja oma "märitljungqvist" löytyy kaikista kotihoidon tiimeistä. 

Jana Kippo ei ole käynyt vuosiin lapsuudenkodissaan, kunnes nyt palaa veljen, Brorin, luo. Paluu nostaa esiin kipeitä muistoja väkivaltaisesta isästä ja heikosta äidistä. Vaikka isä on kuollut ja äiti hoitokodissa, paikka on ankea ja onneton. Samoin on koko Smalångerin pikkukaupunki. Juoruilu ja kyräily ovat voimissaan. 

Jana päätyy suhteeseen lähistöllä asuvan Johnin kanssa, mikä on Brorin ja oikeastaan kaikkien muidenkin mielestä huono asia. Johnin vaimo Maria on kuollut, eikä kukaan oikeastaan tiedä varmaksi oliko kuolema luonnollinen. Ja koska Marialla oli ollut vispilänkauppaa useiden kylän miesten kanssa, periaatteessa kaikilla heillä olisi ollut syy haluta Maria hengiltä. Mariankin varjo häälyy Janan yllä, vielä enemmän sen jälkeen kun hän päätyy töihin kotihoitoon, hoitajaksi Marialta vapautuneeseen toimeen. Kotihoidossa Jana kohtaa lisää ihmisiä menneisyydestään, mutta näiden sairaus tai vanhuudenheikkous saa hänet välittämään heistä. Kiintyminen on ehkä liian voimakas sana, sillä tässä kylässä ei ole tapana näyttää tunteita. 

Se jana on niin mukautuvainen ajattelin. Sanoo harvoin mitä ajattelee. Ei esitä turhia kysymyksiä. Ei vaadi vastauksia. Istuu pallilla keittiössä ja syö rääppeet toisten lautasilta.

Tämä nainen. Minä. Riennän aina paikalle kun joku tarvitsee minua. Tiedän mitä tapahtuu mutta en siltikään tee mitään. Katselen vierestä kuinka veljeni ryyppää itsensä hengiltä.

Minulla ei ole ystäviä. Sillä ainoa todellinen ystäväni haudataan pian. Hylkään aina ne jotka sanovat rakastavansa minua. Olen mustasukkainen ja kateellinen. Harrastan seksiä ilman ehkäisyä koska jos tulisin raskaaksi hankkiutuisin eroon lapsesta. Nautin kostosta. Ammun eläimiä soidinaikaan. Halveksin työtovereitani koska he ovat ylipainoisia ja tylsiä. Toisinaan minun tekee mieli tuhota jotain. Luultavasti kykenisin tappamaan.

Myöhemmin yöllä. Maatessani kustavilaisessa pää johnin käsivarrella sanoin kaiken tämän. Sanoin etten voinut olla hänen kanssaan. Että en rakastanut häntä ja etten ollut ikinä muuta väittänytkään. 

On vaikea kuvailla tunteita, joita lukeminen herätti. Tavallaan olin helpottunut, ettei sivuja ollut enempää, sillä alituinen tunnekylmyys ja väkivalta ahdistavat. Jopa kotihoidossa asiakkaisiin suhtaudutaan hämmentävän kylmästi, edes siellä inhimillisyydelle ei juurikaan ole tilaa. Alkoholinkäyttö aiheuttaa pelkoa ja huolta, sen suhteen mikään ei ole muuttunut vuosikymmeniin. Pelko, viha ja epäluulo ovat melkeinpä ainoat tunteet, joita tarinassa esiintyy. Ilonpilkahduksia ei näy. 

Ankeudesta ja ahdistavuudesta huolimatta tarina on järisyttävä lukukokemus. Tarina kertoo rohkeasti kaiken, mitään kurjuutta peittelemättä. Pidän siitä miten Jana toimii, hänen hälläväliä-asenteensa on kaikkea muuta kuin tyypillistä kirja(llisuude)ssa, jossa nainen palaa lapsuuskotiin ja lapsuudenmuistoihin. Hän ei vanno kostoa, ei etsi anteeksiannon mahdollisuutta, ei pyri selvittämään välejään kenenkään kanssa. Hän vain tulee veljen luo pääsiäisen viettoon, ja ottaa kylmänviileästi vastaan kaiken, mitä siitä seuraa. 

Missään tapauksessa tämä ei ole helppo kirja luettavaksi, ja ainakin minulla vaatii sulattelua. Joitain kirjoja olen vähän alotellut, mutta toistaiseksi mikään ei ole tuntunut sopivalta tähän hetkeen. Mikään lukemani ei oikein tunnu miltään. Mietin, että pitäisinkö pään tyhjennyksen vaikkapa Poirot-elokuvien parissa, ennen kuin lähden jatkamaan lukuyrityksiä. 

Janan tarina saa jatkoa, seuraava suomennos on tulossa ensi vuonna. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 45, "kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan" ja 14, "kirja on osa kirjasarjaa".

Lähdin veljen luo on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen keskellä, Kirjallisuutta ja tutkimusta, LM-Mummin kirjastossa ja Anun ihmeelliset matkat.