tiistai 4. toukokuuta 2021

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia

 

Kirja harmaan kangastuolin istuinosalla
Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia

Espanjankielinen alkuteos Lluvia sobre el asfalto 

Suomentanut Einari Aaltonen

Aviador 2021

143 s.



Oijoi mitä herkkua tuli luettua! Kolumbialaisen Sergio Augusto Sanchezin novellikokoelma on kerrassaan täydellinen lukupaketti. 143 sivua kätkevät sisäänsä suuria, jopa elämänmittaisia tarinoita, joissa ihmiset kokevat suunnattoman suuria tunteita ja joissa tunnemyrsky voi pahimmillaan johtaa julmaan väkivaltaan. Paha saa palkkansa, ja lukija joutuu miettimään missä menee kohtuullisuuden raja. Novelleissa tavataan osittain samoja henkilöitä, minkä vuoksi ne kutoutuvat laajaksi kokonaisuudeksi. 

Lukiessa koin useamman kerran tunteen, että olin jo luullut kohdanneeni suosikkinovellini mutta sitten tuli taas joku josta pidin ainakin yhtä paljon. Yhtä ylitse muiden on mahdoton valita. Jäähyväiset on novelleista lempein, siinä tyttö karkaa kotoa ja matkustaa merelle jättämään isälleen hyvästit. Ristitulessa kertoo pettymysten parisuhteessa, jossa mies murtuu ja jälki on hirvittävää. Ensimmäinen välisoitto on hyytävän pahaenteinen jättäen lukijan mielikuvitukselle paljon tilaa. Hyvitys on novelli kostosta, jossa koston uhriksi joutuva tyynesti tyytyy tilanteeseen. Kolmas välisoitto on suorastaan pelottava. 

Päästyään kylän pohjoispäähän James tarkasteli vielä kerran kojuja moottoritien molemmin puolin, sitten hän sytytti mukaan ottamansa tulitikut. Bensiinivana leimahti tuleen ja liekit etenivät roihuten. Yesenia oli huomannut Jamesin kulkevan ohi tai ainakin erottanut hänen pyöränsä pohjoista kohti puskevan varjon. Seuraavaksi Yesenia näki, kuinka lepattavat lieskat viilettivät yhä kiihtyvää vauhtia päinvastaiseen suuntaan. 

Välillä teki mieli itkeä ihmisten epäonnea, surua ja kurjaa kohtaloa. Monen kova kohtalo johtuu muista ihmisistä, ei heistä itsestään eikä mistään mitä he ovat tehneet. Kuitenkin epäonnen kohteeksi joutuneista tulee herkästi heistäkin julmureita, jotka eivät lopulta piittaa siitä mitä toiselle tai toisille tapahtuu. Samalla tunsin kieroa mielihyvää siitä, että toista väärin kohdellut koki itse huonoa kohtelua.

Vieras väläytti hymyn, joka ei ulottunut harmahtaviin silmiin asti.
- Puhupa sitten, nainen, koska miehesi suusta ei sanoja tule... mutta muista: Jumalaa ei ole.

Kokoelman tunnelma on synkkä ja uhkaava. Samalla se on niin vangitseva, että lukemista on pakko jatkaa. Lyhin novelli on vajaan sivun pituinen, pisin 16 sivua, keskimäärin ne ovat noin kymmensivuisia. Sánchez jättää sanomatta yhtä paljon kuin sanoo, minkä vuoksi novellit ovat valtavan paljon sivumääräänsä suurempia. Väitän, että pidempinä ne olisivat heikompia. Nyt ne antavat tilaa mielikuvitukselle ja tulkinnalle.

- Ei, ei, älä. Tämä on liikaa, hän sanoi ja etsi turhaan armeliaisuutta Juston katseesta. Ja sillä hetkellä Pastor tunnisti Juston. - Minkä verran sinä pyysit minulta? Minkä verran? Sano, minkä verran!

Koin turhiksi professori Marta Orrentian alkusanat, pohdinnan siitä kuka on kirjailija, mikä tekee kirjailijan. Ne eivät antaneet minulle mitään lisää, pikemminkin ne selittävät ihan turhaan, millaisissa maisemissa tulemme novelleja lukiessamme kulkemaan. Suomentajan alkusoitto on kiinnostavampi, etenkin hänen vinkkaamansa musiikki. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! sekä Poetros.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2021". Kirja joka maasta -haaste saa pitkästä aikaa merkinnän, Kolumbian. 


lauantai 1. toukokuuta 2021

Elly Griffiths: Now You See Them

 

Kirjan takana karttapallo
Elly Griffiths: Now You See Them

Querqus 2019       

354 s. 





Muutama vuosi sitten kirjoitin Stephens & Mephisto -sarjan avausosasta The Zig Zag Girl, ja nyt olen edennyt jo sarjan viidenteen osaan. Avausosa sijoittui vuoteen 1950 ja neljäs vuoteen 1953, eli ne olivat ajallisesti tiiviitä. Päähenkilöt poliisi Edgar Stephens ja taikuri Max Mephisto tapasivat usein, eikä maailma ollut ehtinyt välissä muuttua paljoakaan.  Nyt ollaan vuodessa 1964, ja moni asia on toisin.

Max on muuttanut tyttärensä Rubyn kanssa Amerikkaan ja he ovat esillä enemmän televisiossa kuin lavalla. Nyt yli viisikymppinen Max kipuilee lapsuusmuistojensa kanssa, eikä oikein tiedä missä hänen kotinsa on. Edgar on edennyt urallaan komisarioksi ja on kolmen lapsen isä. Miesten tiet kohtaavat yli 10 vuoden tauon jälkeen heidän yhteisen tuttunsa hautajaisissa. Max ei kuitenkaan palaa Amerikkaan, vaan jää Englantiin mahdollisen elokuvaroolin takia. Kun Edgar alkaa  tutkia kadonneen teinitytön tapausta, ei kestä kauaa ennen kuin kadonneita on lisää. Pian tapaus tulee Maxin ja Edgarin lähelle. Tapausta tutkitaan poliisissa mutta myös sen ulkopuolella. Toimittaja Sam sekä entinen poliisi Emma lyövät viisaat päänsä yhteen, ja keksivätkin paljon sellaista mikä poliiseilta jää huomaamatta. Vaan ehtivätkö eri tahot hätiin ennen kuin on liian myöhäistä?

Emma thought of Rhoedean: of the chapel with the naval flags hanging from the rafters, of playing hide-and-seek in the rough ground they called Spiders, of the 'bunny runs' between the houses. For the second time that evening she felt near to tears. It didn't help to hear Mag Connolly described as bright either.
'Did they look in the tunnel?' she asked.
Edgar looked up. 'What tunnel?'
'There's a secret tunnel inside the school leading down to the beach.'
'A secret tunnel?'
'Well, not exactly secret but it's only opened once or twice a year. We used to be made to scrub the steps as a punishment.'
'That sounds positively Dickensian,'
Emma waved this away, annoyed at the teasing note in Edgar's voice. 'Maybe Rhonda got away that way. She could have gone through the tunnel and into Brighton on the undercliff walk. Ed!' Emma grasped his arm, all tears forgotten. 'Let's go there now! You could get the keys from the caretaker. I know the way. We could be there in ten minutes.'
Edgar smiled. 'How could we leave the children? I'll tell Bob to send a couple of PCs in the morning.'
Upstairs, Jonathan started to cry again.

Luin neljännen ja viidennen osan peräkkäin, joten muistin hyvin nelosessa tavatut Samin ja Bobin ja pidin siitä, että he saavat tässä enemmän roolia. 

Tarina on hyvä, mutta koin sen jossain määrin irrallisena sarjan osana. Ehkä suurin syy on se, että neljä ensimmäistä osaa tapahtuvat niin lähekkäin ja liittyvät niin tiukasti sirkukseen, teatterin lavaan ja esiintymiseen liveyleisölle. Nyt taikatemput ja teatterit ovat poissa, tilalle on tullut populaarikulttuuri tv-tähtineen ja kirkuvine faneineen. Toki viides osa sijoittuu vuosikymmentä aiempia myöhemmäksi, mutta koin kuilun liian isoksi. Olisin kaivannut yhtä väliosaa, 60-luvun taitteeseen sijoittuvaksi. Tämän osan Beatles tulee liian yllättäen vastaan. 

Tarinan yhteiskunnallinen osuus on naisen aseman pohdinta. Sam on hyvä toimittaja, mutta kokee pettymyksiä ja alentavaa kohtelua aina, kun hänet mieheksi olettavat saavat tietää hänen olevan nainen. Päätoimittaja näkisi hänet mieluummin kahvinkeittäjänä kuin kirjoittajana. Emma puolestaan on saanut hyvästellä ammattinsa mentyään naimisiin, ja on "tuomittu" jäämään kotiin. Hän ei halua palkata lastenhoitajaa ja jättää lapsia tämän huomaan, mutta silti turhautuu kun häntä ei enää nähdä muuna kuin vaimona ja äitinä. Ihan kuin hänen älynsä olisi lakannut olemasta vain siksi, että hänellä on perhe. Emma ja Sam käyvätkin omaa taistoaan muistuttaakseen taidoistaan ja tuodakseen esiin sen, että he eivät ole pelkkiä koristeita vaan heistä voi olla hyötyö myös esimerkiksi rikosten selvittämisessä. Koin lukijanakin välillä suurta turhautumista siitä, että naisten kykyjä on väheksytty ja suorastaan heitetty hukkaan. Moni asia on edennyt sitten 1960-luvun, mutta yhä vieläkin on luutuneita asenteita tietyissä asioissa. 

Mielenkiinnolla odotan, jatkuuko sarja vielä. Loppu antaisi sille mahdollisuuden mutta toisaalta, kuinka paljon Stephensistä ja Mephistosta saa enää irti? Ovatko he jo ajautuneet liian kauas toisistaan ja yhteisestä historiastaan toisessa maailmansodassa? 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 8, "kirja, jossa maailma on muutoksessa". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 14, "kirja on osa kirjasarjaa" ja 27, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa".


keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

 

Rottien pyhimys -kirja ikkunalaudalla, kirjan edessä puukauha, puulasta ja patalappu
Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kannen kuvat Antti Kanto

Gummerus 2021

405 s




Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon on päätetty teettää koristekuvitus koko kirkon täydeltä. Työtä tekemään on palkattu maalarimestari Andreas Pictor apulaisinaan maalari Martinus ja apupoika Vilppu. Onnettomien käänteiden kautta kirkkoon tarvitaan apua, ja kirkonisäntä Klemetti ehdottaa tiilimestarin tytärtä Pelliinaa, taitavaa piirtäjää. Alkujärkytyksen jälkeen Andreas suostuu, ja Pelliina otetaan mukaan auttamaan ja oppimaan.

Kyläläisiä jännittää, millaiseksi kirkon sisus muodostuu. Maalarit työskentelevät keväästä syksyyn, eikä kuvia näytetä etukäteen kuin tarkastuskäynnille tuleville. Sana kuitenkin kiirii, ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus pelkää. Onko kirkkomaalauksista tulossa katastrofi?

Vilppu oli tikapuista ja omasta kuvastaan niin mielissään että rupesi malliksi pyllisteli lattialla ja heti huomasin kuinka köydenvetäjät piti maalata. Harjoittelin hiilellä etuhuoneen lattialle kun rupesi sujumaan kiipesin tikapuille ja olin varovainen. Katsoin Vilppua etuhuoneen lattialla ja piirsin hiilellä miehen ja sitten toisen. Piirsin ensin vain ääriviivat ja niistä tuli hauskat. Muutaman paikan niin kuin taipuneen selän ja konttaavat jalat ripsutin kanansiivellä puhtaaksi ja piirsin uudelleen. Kun lisäsin värin Vilppu piteli tikapuista kiinni ettei enää tulisi vahinkoa ja luidenrikkoa. Kostutin seinästä oikean kohdan kalkkivedellä ja maalasin punaisella värillä oven päälle kaksi miestä kontillaan paitasillaan pyllyt paljaina köysilenkki kummankin niskan takana. Toinen heistä tarkoitti pahuutta ja toinen hyvyyttä ja siinä välissä on ihminen että kumpaan suuntaan hänet tempaistaan niin että vertauskuva se oli.

Tarina on kiinnostava, se on mahdollinen kuvaus siitä keitä kenties ovat olleet he, jotka ovat maalanneet Pyhän Ristin kirkon koristeet. Se kurkistaa keskiaikaiseen elämään monen eri henkilön näkökulmasta. Lukija saa vilauksen niin linnasta, pappilasta kuin markkinoilta. Se muistuttaa ajasta, jolloin oppipoikajärjestelmä oli voimissaan, ja asioita opittiin jäljentämällä ja itse tekemällä. Samalla se herättää ajattelemaan, kuinka yhä, 500 vuotta myöhemmin, kovin monessa asiassa syntyperä vaikuttaa siihen, mitä mahdollisuuksia ihmisellä on.

Pidän kovasti kirjan herkullisesta henkilögalleriasta. Andreas on suvereeni mestari, joka kuitenkin tiedostaa ikänsä ja sen, että hänellä ei enää ole mahdollisuutta kovin monen kirkon työstämiseen. Martinuksella olisi mahdollisuus yltää vaikka mihin, mutta hän ei malta tarttua siihen. Vilppu alkaa epäillä, noinkohan hänen kutsumuksensa olisikaan maalaushommissa. Pelliina on syrjitty ja hyljeksitty, joka puhkeaa loistoon kun hänelle kerrankin annetaan tilaisuus. Kirkkoherra Petrus on palannut työhön kotipaikkakunnalleen, ja taistelee eroon lapsuuden varjostaan Mulli-Pekkana, etsien aikuisuuden ja ammatin tuomaa uskottavuutta. Kirkkoisäntä Klemetti on viisas häärijä, joka taustalla pitää kokonaisuuden kasassa.

Kannon humoristinen kieli elävöittää tarinan reheväksi, huomasin oikein alkavani odottaa mitä kaikkea vielä tuleekaan vastaan. Tähän tarinaan jos minne sopivat tunkiokukot, sydänhyppimiset ja kryppyperseet! Hauskojen sanojen ja lauseiden sijoittelu on mennyt kohdilleen, ne eivät tunnu yhtään keinotekoisilta tai päälleliimatuilta vaan kuuluvat juuri siihen missä ovat. Ennen muuta huumori ei peitä alleen tarinan synkempiä sävyjä kuten naisen asemaa, ennakkoluuloja tai maallisen ja kirkollisen vallan ristiriitoja.

Rottien pyhimystä on luettu jo varsin paljon, siitä on arviot esimerkiksi blogeissa Nostetaan teksti pöydälle, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka sekä Amman lukuhetki.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 20, ”kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen”. Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 3, ”historiallinen romaani.” 16, ”kirjassa eletään ilman sähköä” ja 33, ”kirjassa opetetaan jokin taito”.


maanantai 5. huhtikuuta 2021

Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa

Ahdistunutta porukkaa -kirja makaa mustalla kangassohvalla
Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa
Ruotsikielinen alkuteos Folk med ångest (2019)
Suomentanut Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2020
377 s.







Mietin, että Fredrik Backmanin nimi tuntuu tutulta ja totta tosiaan, olenhan lukenut häneltä opukset Britt-Marie kävi täällä ja Mies, joka rakasti järjestystä, lisäksi olen nähnyt jälkimmäisestä tehdyn elokuvaversion pääroolissaan aina niin ihana Rolf Lassgård. Vähän silti epäröin tarttua Ahdistunutta porukkaa -teokseen; takakansiteksti on jotenkin niin ympäripyöreä, että en oikein osannut päättää kiinnostaako kirja minua vai ei. Onneksi siihen kuitenkin tartuin, sillä sehän onkin mitä mainioin kertomus. 

Kun pankkiryöstäjä epäonnistuu ryöstöyrityksessään, hänen lyhyt karkumatkansa päättyy panttivankitilanteeseen. Alkutilanne ehkä viittaa tiukkaan jännäriin, vaan toisin käy. Panttivangiksi jääneet asuntonäytön osallistujat ovat alkuun varsin ärsyttäviä, mutta mitä pidemmälle tarina etenee sitä sympaattisempia heistä tulee. Ryöstäjäparka, josta siis tulee panttivankien pitäjä, on itse melkeinpä hämmentyneempi tilanteesta. Kukaan ei pelkää häntä, päinvastoin. Hän ei osaa olla uskottava rikollinen, mutta eivätpä panttivangitkaan käyttäydy panttivankien lailla. Tilanteen ratkeamista odotellessa ryöstäjä ja panttivangit tutustuvat toisiinsa ja jakavat elämänsä ongelmia. Toiset yrittävät auttaa ratkaisemaan ongelmia, jotta kaikkien elämä olisi myöhemmin helpompaa. 

Toisaalla poliisikaksikko Jack ja Jim, poika ja isä, yrittävät saada tilanteen hallintaan. Se ei ole helppoa, sillä Jack kaipaa suoraviivaista toimintaa kun taas Jim lähestyy asioita analyyttisemmin. Rauhallinen Jim keksii keinoja, kun taas Jack turhautuu herkästi. Kun ryöstäjä antautuu ja panttivangit vapautuvat, poliisi huomaa asunnon olevan tyhjä. Minne ryöstäjä on hävinnyt? Jack kokee erittäin suurta turhautumista panttivankien kuulusteluissa, sillä he jaarittelevat niitä näitä, eikä kukaan osaa sanoa ryöstäjästä mitään. Vähitellen kaikki selviää, mutta matkalla riittää yllätyksiä niin henkilöhahmoille kuin lukijalle. 

"Anteeksi! En halua häiritä, mutta..." ryöstäjä rykäisi ja kohotti pistoolia, jotta he kaikki muistaisivat mitä täällä oikein tapahtui. 
Julia risti kätensä mahan päälle ja teki selväksi kaikille: "Minä en lähde minnekään."
Ro päästi pohjattoman syvän huokauksen ja nyökkäsi päättäväisesti: "Enkä minä lähde minnekään ilman häntä."
Se olisi tietenkin ollut hyvin liikuttava hetki, jos Zara ei olisi pilannut sitä tuhahtamalla Rolle: "Ei kukaan kehottanut sinua lähtemään. Ethän sinä ole paksuna."
Ro työnsi kätensä mekon taskuihin pohjaa myöten ja mutisi: "Tämä on yhteinen matka."
Roger oli sillä välin alkanut turhautua, koska kukaan ei tuntunut keskittyvän siihen mikä oli tärkeää, nimittäin siihen että Roger ei ollut saanut tietoa, ja nyt hän osoitti ryöstäjää molemmilla käsillään: "Mitä sinä oikein ajat takaa? Häh? Haluatko tämän asunnon?"
Anna-Lena teki käsillään neliön ilmaan asunnon merkiksi kuin miimikko. Ryöstäjä voihkaisi voipuneena heille molemmille. 
"Miksi minä... ei kai kukaan voi... tarkoitatko että yrittäisin varastaa asunnon?"
Roger oli kuulevinaan miten kohtuuttomalta se kuulosti nyt kun se sanottiin ääneen, mutta koska Roger oli mies joka ei koskaan ollut väärässä, ei edes silloin kuin ilmiselvästi oli väärässä, hän selitti: "Kuule! Tämä on todella remontin tarpeessa!"
Anna-Lena seisoi hänen takanaan pieni kuvitteellinen vasara kädessä ja löi sillä selittävästi ilmaa. 
Ryöstäjän päätä alkoi särkeä, ja hän rykäisi ja yritti pyytää: "Ettekö te voisi vain käydä lattialle makaamaan? Edes hetkeksi? En yrittänyt... siis minun piti ryöstää pankki, ei minun pitänyt... Tämä ei ollut tarkoitus!"
Eri syistä tuli hiljaista, ja sitten kuului vain ryöstäjän nyyhkytystä. Ei koskaan ole miellyttävä yhdistelmä että joku itkee pistooli kourassa, joten kukaan koolla olijoista ei ollut aivan varma miten heidän tulisi käyttäytyä. Ro tönäisi Juliaa ja mutisi: "Katso nyt mitä sait aikaan!" ja Julia mutisi takaisin: "Sinähän tässä..." Roger kääntyi Anna-Lenan puoleen ja kuiskasi: "Tämä on tosiaankin remontin tarpeessa!" ja Anna-Lena vastasi heti: "Niin. eikö olekin! Kyllä se on! Mielestäni olet täysin oikeassa! Mutta eikö täällä haisekin vähän kostealta? Ehkä suorastaan homeelta?"

Tämä on tuhti paketti, jossa vakavat asiat kuorrutetaan paksulla huumorikerroksella. Itsemurha, itsemurhan uhka, äidin kuolema, traumaattiset lapsuusmuistot, avioero, työttömyys, elämän tyhjyys ynnä muu tulee esiin vakavina pilkahduksina, jotka kuitenkaan eivät pääse synkkään tunnelmaan asti. Vakavat keskustelut päättyvät vitsiin tai kommellukseen, joka keventää tilanteen ja vie asioita farssimaiseen suuntaan. Tasapaino on kuitenkin mielestäni hyvä, sillä tarina ei myöskään ole pelkkää yliampuvaa farssia. Meno saattaa ajoittain vaikuttaa päättömältä, mutta sitä se ei ole. Kyse on siitä, että tarinassa on paljon hetkiä, jolloin henkilöhahmo ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, ja tietämättömyydessään saattaa käyttäytyä epäloogisesti, suorastaan hölmösti. Tilannekomiikkaa on paljon, ja tunnustan että kerran nauroin ihan ääneen. 

Alussa en pitänyt kenestäkään, mutta mitä pidemmälle tarina eteni ja mitä tutummiksi hahmot tulivat, sitä enemmän heihin kiinnyin. Lopulta pidin kaikista. Pidän siitä, miten tarinassa käy, koen että jokaisen kohtalo on oikeudenmukainen. Pidän siitä, että tarina herättelee pohtimaan oikeaa ja väärää ja sitä missä menee niiden raja. Se muistuttaa, että epätoivo ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin, joista jotkut päättyvät huonosti ja jotkut hyvin. Lähimmäisenrakkaus on elintärkeä asia, sen soisi jokaisen muistavan.

Ahdistunutta porukkaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Annelin lukuvinkit, Rautalinnun räpiköönnit ja Kirjan vuoksi.



torstai 1. huhtikuuta 2021

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 

Ei kertonut katuvansa -kirja nojaa ruskeaan parvekekoriin, jossa on kuihtuneita kasveja
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY 2020

351 s.




Tässä se nyt on, kirja joka palautti lukemiseen tunteet Lähdin veljen luo -kirjan jälkeen. Muutamaa ehdin kokeilla, mutta paperikirjat eivät liikauttaneet yhtään ja äänikirjat tuntuivat nekin sujahtavan läpi. Ei kertonut katuvansa oli tukoksenpurkaja, se joka sai taas tunteet liikkeelle ja pakotti istumaan kirjan kanssa kunnes viimeinen sivu oli luettu loppuun. 

Toisen maailmansodan loppuvaiheissa joukko eri maalaisia naisia kootaan Norjassa vankileirille. Heistä ei enää ole hyötyä. Naiset pelkäävät tulevansa ammutuiksi, samalla he eivät tiedä olisiko se pahempi kohtalo kuin kotiin palaaminen. Lähes yhdessä yössä Saksa on vaihtunut liittolaisesta viholliseksi, ja saksalaisille työskennelleet naiset muuttuneet häpeäpilkuiksi. 

Kun suomalaisia naisia lähdetään kuljettamaan pois vankileiriltä, kohti Hankoa ja siellä odottavaa leiriä kuulusteluineen, yhden auton kuljettaja jättääkin naiset maastoon. Hän osoittaa suunnan missä Suomi on ja päästää naiset pakenemaan jalkaisin. Kilpisjärvellä naiset jäävät rajavartijan majaan, kunnes joukko hajoaa. Viiden naisen ryhmä päättää, että odottaminen saa riittää, he lähtevät kävelemään kotia kohti. Ensin Rovaniemelle, ja siitä kukin taholleen. Kukaan heistä ei tiedä, kuinka pitkä matka on edessä ja miten he selviävät siitä, hiukset kynittyinä osoittamassa että he olivat saksalaisten "kätyreitä", ilman tietoa mistä he saavat ruokaa ja suojaa. Pitkä matka lähentää heitä, mutta lopussa jokainen on kohtalonsa kanssa yksin.

Irene ei tuntenut häpeää eikä surua, vaan antoi tyynesti toisen nähdä itsensä. Tällainen hän oli. Hän ei jaksanut pelätä, miten mies suhtautuisi heidän kerittyihin päihinsä, sillä sellainen tuntui yhtäkkiä yhdentekevältä. Tuntui että hänelle tapahtui koko ajan niin paljon, niin suuria asioita, ettei hän osannut ajatella niitä. Hänen pitäisi saada olla hetken aikaa rauhassa ja pohtia tapahtuneita, jotta osaisi ottaa niihin kannan. Nyt hän ei painanut päätään tai luimistellut, ei kaivannut sääliä tai surkuttelua, vaan tarkkaili tyynenä miehen ilmeitä. Hän tunsi samanlaista helpotusta kuin lapsena, kun kuulemansa salaisuuden uskalsi viimein kertoa eteenpäin. 

Tässä hän seisoi, tyskertøs, tuntemattoman miehen edessä ja esitteli merkkejä, joita sota häneen oli lyönyt. Pientä tämä oli sotilaiden silpoutuneiden raajojen tai puhjenneiden silmien rinnalla, olematonta verrattuna pohjoisen hiekkamaahan valuneeseen vereen tai tienpenkan soraan peitettyjen sotavankien väsyneisiin ruumiisiin. Mutta hänen kohdallaan sodan jäljet olivat nämä ja ne hän tahtoi näyttää tälle miehelle, jonka keiton hän oli jo syönyt. Hänen mielensä haavoja se ei voisi nähdä, niin kuin ei kukaan huomaa niitä vammoja, joita toiset kantavat sisällään.

Tarina on synkkä ja raju, mutta samalla kaunis. Ihmisten julmuus toisiaan kohtaan tulee jatkuvasti esiin, mutta rinnalla on myös syvästi inhimillisiä kohtaamisia ja ilon hetkiä. Poltettu Lappi pysäyttää, mutta kaiken tuhon keskellä ihmisillä on toivoa; he ovat jo rakentamassa koteja, luomassa uutta sodanjälkeistä arkea. 

Kaikkien henkilöiden lopullisesta kohtalosta emme saa tietää, ja se on mielestäni toimiva ratkaisu. Sivuja olisi äkkiä tullut monta sataa lisää, ja kirjasta kenties raskassoutuinen, jos olisi seurattu niin rajavartijan majalle jääneitä kuin viittä päähenkilöä. Tietyssä kohtaa matkaa joku tai jotkut jäävät matkasta pois, eikä heistä sen koommin kuulla. Tässä tietysti jää lukijalle paljon valtaa tulkita, mitä kenellekin tapahtuu. Toivoisin kaikille onnellista loppua, mutta pahoin pelkään että sellaista en voi kaikille kuvitella. 

Vaikka tarina on tapahtumiltaan varsin synkkä, saa Kinnunen tuotua siihen lämpöä ja toivoa. Ja vaikka henkilöhahmot pohtivat omaa osallisuuttaan sodan kulkuun, missä määrin he ovat syyllisiä siihen mitä tapahtui, he eivät jää vellomaan pohdinnoissaan. Yhdessä on katsottava eteenpäin ja yritettävä rakentaa elämä uudelleen. Lukemisesta jää hyvä olo, tunne että kyllä kaikki järjestyy.

Kirjaa on kommentoitu todella paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet, Tuulevin lukublogi, Kirjabrunssi ja Kirjakaapin kummitus

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 2, "kirjan on kirjoittanut opettaja".

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

 

Lähdin veljen luo -kirja raidallisella räsymatolla
Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Ruotsinkielinen alkuteos Jag for ner till min bror (2018)

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2021

294 s.



Tartuin Karin Smirnoffin menestystä niittäneeseen romaaniin jonkin verran ennakkoluuloisesti. Olin lukenut muutamia arvioita, joissa mainittiin tarinan rankkuudesta ja Smirnoffin tyylistä kirjoittaa erisnimet ilman isoa alkukirjainta ja lauseet ilman muita välimerkkejä kuin lopun pistettä. Pelkäsin, että lukukokemus on vaikea, ehkä jopa liian raskas. Näin ei kuitenkaan ollut. Etenkin alussa koin, että ilmaukset kuten "[R]allatin lämpimikseni everttaubea" ja "[A]loitat huomenna märitljungqvist sanoi" edustavat paitsi tiettyjä henkilöitä myös sitä alaa, mihin he / ne kuuluvat. Että "everttaube" on tietynlaista musiikkia, ja oma "märitljungqvist" löytyy kaikista kotihoidon tiimeistä. 

Jana Kippo ei ole käynyt vuosiin lapsuudenkodissaan, kunnes nyt palaa veljen, Brorin, luo. Paluu nostaa esiin kipeitä muistoja väkivaltaisesta isästä ja heikosta äidistä. Vaikka isä on kuollut ja äiti hoitokodissa, paikka on ankea ja onneton. Samoin on koko Smalångerin pikkukaupunki. Juoruilu ja kyräily ovat voimissaan. 

Jana päätyy suhteeseen lähistöllä asuvan Johnin kanssa, mikä on Brorin ja oikeastaan kaikkien muidenkin mielestä huono asia. Johnin vaimo Maria on kuollut, eikä kukaan oikeastaan tiedä varmaksi oliko kuolema luonnollinen. Ja koska Marialla oli ollut vispilänkauppaa useiden kylän miesten kanssa, periaatteessa kaikilla heillä olisi ollut syy haluta Maria hengiltä. Mariankin varjo häälyy Janan yllä, vielä enemmän sen jälkeen kun hän päätyy töihin kotihoitoon, hoitajaksi Marialta vapautuneeseen toimeen. Kotihoidossa Jana kohtaa lisää ihmisiä menneisyydestään, mutta näiden sairaus tai vanhuudenheikkous saa hänet välittämään heistä. Kiintyminen on ehkä liian voimakas sana, sillä tässä kylässä ei ole tapana näyttää tunteita. 

Se jana on niin mukautuvainen ajattelin. Sanoo harvoin mitä ajattelee. Ei esitä turhia kysymyksiä. Ei vaadi vastauksia. Istuu pallilla keittiössä ja syö rääppeet toisten lautasilta.

Tämä nainen. Minä. Riennän aina paikalle kun joku tarvitsee minua. Tiedän mitä tapahtuu mutta en siltikään tee mitään. Katselen vierestä kuinka veljeni ryyppää itsensä hengiltä.

Minulla ei ole ystäviä. Sillä ainoa todellinen ystäväni haudataan pian. Hylkään aina ne jotka sanovat rakastavansa minua. Olen mustasukkainen ja kateellinen. Harrastan seksiä ilman ehkäisyä koska jos tulisin raskaaksi hankkiutuisin eroon lapsesta. Nautin kostosta. Ammun eläimiä soidinaikaan. Halveksin työtovereitani koska he ovat ylipainoisia ja tylsiä. Toisinaan minun tekee mieli tuhota jotain. Luultavasti kykenisin tappamaan.

Myöhemmin yöllä. Maatessani kustavilaisessa pää johnin käsivarrella sanoin kaiken tämän. Sanoin etten voinut olla hänen kanssaan. Että en rakastanut häntä ja etten ollut ikinä muuta väittänytkään. 

On vaikea kuvailla tunteita, joita lukeminen herätti. Tavallaan olin helpottunut, ettei sivuja ollut enempää, sillä alituinen tunnekylmyys ja väkivalta ahdistavat. Jopa kotihoidossa asiakkaisiin suhtaudutaan hämmentävän kylmästi, edes siellä inhimillisyydelle ei juurikaan ole tilaa. Alkoholinkäyttö aiheuttaa pelkoa ja huolta, sen suhteen mikään ei ole muuttunut vuosikymmeniin. Pelko, viha ja epäluulo ovat melkeinpä ainoat tunteet, joita tarinassa esiintyy. Ilonpilkahduksia ei näy. 

Ankeudesta ja ahdistavuudesta huolimatta tarina on järisyttävä lukukokemus. Tarina kertoo rohkeasti kaiken, mitään kurjuutta peittelemättä. Pidän siitä miten Jana toimii, hänen hälläväliä-asenteensa on kaikkea muuta kuin tyypillistä kirja(llisuude)ssa, jossa nainen palaa lapsuuskotiin ja lapsuudenmuistoihin. Hän ei vanno kostoa, ei etsi anteeksiannon mahdollisuutta, ei pyri selvittämään välejään kenenkään kanssa. Hän vain tulee veljen luo pääsiäisen viettoon, ja ottaa kylmänviileästi vastaan kaiken, mitä siitä seuraa. 

Missään tapauksessa tämä ei ole helppo kirja luettavaksi, ja ainakin minulla vaatii sulattelua. Joitain kirjoja olen vähän alotellut, mutta toistaiseksi mikään ei ole tuntunut sopivalta tähän hetkeen. Mikään lukemani ei oikein tunnu miltään. Mietin, että pitäisinkö pään tyhjennyksen vaikkapa Poirot-elokuvien parissa, ennen kuin lähden jatkamaan lukuyrityksiä. 

Janan tarina saa jatkoa, seuraava suomennos on tulossa ensi vuonna. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 45, "kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan" ja 14, "kirja on osa kirjasarjaa".

Lähdin veljen luo on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen keskellä, Kirjallisuutta ja tutkimusta, LM-Mummin kirjastossa ja Anun ihmeelliset matkat.


keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Maritta Lintunen: Boriksen lapset

 

Boriksen lapset - kirja makaa harmaalla jumppamatolla
Maritta Lintunen: Boriksen lapset

Kansi Mika Wist

WSOY 2021

201 s.




Alina oli nyt ikkuna, jonka lävitse katselimme vuosikymmenten päähän.

Olen postannut aika monesta Maritta Lintusen kirjasta, ja yleensä olen ollut varsin haltioissani. Siksipä odotin innolla Boriksen lapsia, enkä pettynyt tälläkään kertaa. 

Kirjan yhdeksässä novellissa matkustetaan Venäjälle ja entiseen Neuvostoliittoon, toisinaan fyysisesti ja toisinaan psyykkisesti. Henkilöt etsivät juuriaan, sukunsa salaisuuksia, itseään. He haluavat tietää ja ymmärtää. Mutta historia ei paljasta kaikkea, eikä kaikkea voi selittää ymmärrettäväksi. Kohtaamiset ovat jännitteisiä, monesti on ennakkoluuloja ja negatiivisia oletuksia. Mutta tarinoissa koetaan myös yhdistäviä tekijöitä ja aitoa ystävyyttä. 

Kuulen kuinka hän vääntää hiljaisella pulisevan matkaradion kovemmalle. Nainen haluaa täyttää talon musiikilla, haluaa kääriytyä sen turvaan, jottei hänen tarvitsisi puhua minulle, piitata minusta. Ymmärrän penseyden. Koulun historiantunneilla meille opetettiin vain se, mikä oli Neuvostoliiton näkemys toisen maailmansodan tapahtumista. Myöhemmin, kun internet saapui Venäjälle, epäluuloni vahvistuivat. Totuuksia olikin monta, riippuen mistä päin asioita tarkasteli. Ja totuutta saattoi vaivata ja muokata, niin kuin limpputaikinaa. Sen pystyi myös maustamaan eri tavoin, siten että paha maku peittyi ja vastahakoisimmankin epäilijän oli myönnyttävä se nielemään. Muutoin kävi huonosti. Vuosien mittaan aloin ahdistua. Arkisen elämän alla piili toinen todellisuus, jota ei parannut miettiä. Se löyhkäsi mädältä ja kuolemalta.

Pidän novellien monipuolisuudesta, siitä että suomalaisten ja venäläisten suhdetta ja historiaa käsitellään monesta eri näkökulmasta ja eri ikäisten henkilöiden kokemana. Pidin kaikista novelleista, vaikka niistä muutama suosikki nousikin esiin. Kurjet, jossa taloon tuleva venäläinen miniä Irina ja anoppi Aino karsastavat toisiaan, kunnes musiikki ja etenkin edesmennyt Dmitri Hvorostovski luovat heidän välilleen ainutlaatuisen siteen. Boriksen lapset, jossa arkistoharjoittelija uppoutuu viulunsoittoa Viipurissa opiskelleen Sulo Huttusen elämään ja yrittää selvittää, mitä tälle tapahtui. Luupartio, jossa Ojanen lähtee Viipuriin etsimään sodassa kaatuneen veljensä luita, ja jossa luiden löytyminen johtaa yllättävään lopputulokseen. 

Pidän novellien yllätyksellisyydestä, alun perusteella on mahdoton arvata, mihin tarina vie ja miten se päättyy. Pidän melankolisesta pohjavireestä, joka ei kuitenkaan tee lukijaa surulliseksi. Pidän Lintusen kuulaasta kielestä, jossa on tarvittaessa myös rosoa. Pidän runsaista pienistä yksityiskohdista, joiden ansiosta kaikki novellit tulevat lähelle, ottavat lukijan osaksi tapahtumakulkua. Tässä, kuten varmaan aiemmissakin postauksissa, ihastelen sitä kuinka Lintunen saa pieneen fyysiseen tilaan mahdutettua valtavan suuren tarinan, sellaisen joka laajenee kauas sanojensa yli.

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjareppu

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

 

Punainen prinsessa - kirja makaa punaisella karvalankamatolla
Antti Vihinen: Punainen prinsessa

Into 2021

357 s.





Istuin eilen hetkeksi alas töiden jälkeen, ja hups vaan istuin liikkumatta siihen asti, että olin lukenut ensimmäiset 100 sivua Punaista prinsessaa. Tänään oli vapaapäivä, niin luin aamupalalla ja pitkin päivää, kunnes äsken pääsin loppuun. Hyvä kun muistin hengittää välillä, niin on meno huimaa!

Tampereelta löytyy naisen ruumis, kuolema on epäilyttävä. Poliisikaksikko Berglund ja Ruokosalmi varautuvat tavalliseen tutkintaan, mutta toisin käy. Ruokosalmi tunnistaa uhrin, eikä kumpikaan voi käsittää, miksi juuri tämä nainen on murhattu. Vaan ei aikaakaan kun he saavat puhelun Saksasta. Uhri liittyy RAF:iin, Baader-Meinhof-terroristiryhmään. Miten kummassa nainen on päätynyt Tampereelle, ja miksi hänet murhattiin juuri nyt? Suomalaiset vierailevat Saksassa ja saksalaiset Suomessa, langanpäitä sidotaan yhteen ja puuttuvia etsitään vimmalla. 1970-luvun politiikka ja terrorismi eivät olekaan jääneet menneeseen vaan uhkaavat myös nykyhetken maailmaa.

Suomen talvessa ja myöhäissyksyssä oli Alinan mielestä jotakin samaa: absoluuttista pimeyttä, joka verhoutui sumuun ja pilvisiin aamuihin. Aivan kuin kaiken ylle olisi laskeutunut ikiyö, lopullinen väsymys ja ikuisuuden tuomio, johon edes tähtien vähäinen loiste ei tuonut lohtua, pientä valaistunutta hetkeä. Taivaan jähmettyneet tähtisilmät olivat kovin kaukana. Alina ei muutaman Suomessa vietetyn vuoden - ja etenkin muutaman talven - jälkeen enää ihmetellyt sitä, miksi maassa tehtiin niin paljon itsemurhia. Kaikki masentuivat marraskuussa ja heräsivät uudelleen eloon vappuna. Elleivät olleet tehneet itsemurhaa ennen sitä.

Kaukana Euroopassa Andreas ja Gudrun makasivat samassa haudassa Stuttgartin liepeillä. Alina olisi aikoinaan, ennen tuloaan Suomeen, halunnut käydä laskemassa kukkia heidän haudalleen, mutta tiesi, että toive oli mahdoton. Saksan poliisi vartioi hautausmaata vuosia ja tarkkaili kaikkia haudalla kävijöitä. Alinalle oli jäänyt vain peittely, salailu ja pakeneminen. Koko loppuelämän ajaksi. Hänelle kadun äänet eivät koskaan muuttuisi arkipäiväksi, josta voisi nauttia pelkästään kuljeksien vailla määränpäätä. Hän muisti ajatelleensa jo silloin, että jatkossa hän olisi aina menossa, vaeltamassa jonnekin, ja se "jonnekin" olisi hänen alituinen pakomatkansa. Hän ymmärsi olevansa vanki, kärsivänsä elinkautistuomiota. Vapautuminen edellyttäisi hänen kuolemaansa; sen hetken hän alusi valita itse. Aivan kuten Andreaskin oli tehnyt. 

Mitäpä sitä kiertelemään: Punainen prinsessa on kaikilta osin täydellinen trilleri. Juoni on hengästyttävä, siinä on monia huimia käänteitä ja paljon yllätyksiä. Juonta on kuitenkin helppo seurata koko ajan. Pidän siitä, että mukana on lupsakkaa huumoria, kiitos mainioiden henkilöhahmojen. Niin, tässä onkin vaihteeksi sellainen kirja, että tykkäsin kaikista henkilöistä. Kirjassa kaikki palaset ovat toimivia, ja kokonaisuudesta kasvaa todella vakuuttava ja koukuttava.

Helmet-lukuhaasteeseen minun on laitettava tämä kohtaan 15, "kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi". Kotikaupunkini Tampere on vahvasti esillä, ja sujuvasti liikun mukana Rosendahlin rannassa, Sammonkadulla ja Hervannassa. Lenin-museossa en ole käynyt, mutta tuossa se on korttelin päässä. Saksassa ollaan Berliinissä, Hampurissa ja Bremenissä, ja kuinka ollakaan, olen käynyt niissä kaikissa. Sen vaan haluaisin tietää, onko Klebarsch (Liimainen perse) oikeasti olemassa oleva baari, vaiko mielikuvituksen tuotetta. Tavallaan toivoisin sen olevan oikea :D Hämmästyin kun puolisoni tiesi valtosihteeri (Heinz-Rudolf) Brinkmannin, selvitin että oikea Brinkmann eli kirjan hahmoa aiemmin ja oli etunimeltään Rudolf.

Sanoinko jo, että jestas miten hyvä kirja! On myös sarjan avaus, suurella mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavaksi tulee.

Punainen prinsessa on luettu myös blogeissa Kirjoja hyllystäni, Mustaa valkoisella, Kirjojen kuisketta ja Sanapari.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava

 

Kruuna vai klaava -kirja nojaa seinään, etualalla tuikkukynttilöitä ja kirjan vieressä seinään heijastuvia varjoja
Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava

Englanninkielinen alkuteos Heads You Win (2018)

Suomentanut Saana Rusi

Sitruuna 2020

509 s.

Aleksandr elää vuoden 1968 Leningradissa normaalia koulupojan elämää. Matemaattisesti lahjakkaana hän toivoo pääsevänsä opiskelemaan, mutta opiskelupaikka on tiukassa, koska isä ei kuulu puolueeseen. Kun KGB murhaa isän, Aleksandr ja hänen Jelena-äitinsä joutuvat pakenemaan. Jelenan veli on järjestänyt heille pakomahdollisuuden rahtilaivalla. Satamassa heidän on päätettävä, lähtevätkö kohti Southamptonia vai New Yorkia. 

Tästä alkaa tarinan juju. Vuoroluvuissa seurataan matkaa, jota Sasha tekee kohti Britanniaa ja Alex kohti Amerikkaa. Lukuparissa tapahtuu samankaltaisia asioita samassa ajassa, eli sekä Sashan että Alexin elämää seurataan todellakin rinnakkain. Elämät ovat monissa asioissa samansuuntaisia, mutta erojakin on. Molemmat pääsevät opiskelemaan, mutta siinä missä Sasha perustaa ravintoloita ja lähtee mukaan politiikkaan Alex haalii torikioskeja ja päätyy pankin vastuuhenkilöksi, toki myös ravintolan omistajaksi. Sashan suurimmat taistelut ovat politiikan kentällä, Alexilla Vietnamin sodassa. Molemmilla on elämässään tärkeimpänä äiti Jelena, ja kumpikin löytää rinnalleen Sen Oikean jonka kanssa perustaa perhe. Lisäksi kumpikin pidätetään ja kummallakin on tiellään merkityksellisiä shakkiotteluita.

Alex luki asemien nimiä vaunun oven yläpuolisesta kartasta: Bowling Green, Borough Hall, Atlantic Avenue, Prospect Park, niitä tuli ja meni, ja Alex katseli joka asemalla sisään ja ulos kulkevia ihmisiä. Kun juna viimein ajoi Brighton Beachin asemalle, Dimitri ohjasi suojattinsa laiturille. Liukuportaat kuljettivat heidät ylös, ja kun he olivat ylhäällä, Dimitri näytti miten poletti syötettiin pyöröoveen. He putkahtivat ulos aurinkoiselle jalkakäytävälle, ja Alex hätkähti nähdessään jalkakäytävän ihmisjoukot, jotka kulkivat aivan ennenkokematonta vauhtia. Kaikilla tuntui olevan kova kiire. Autotie oli samaten ruuhkainen, ja panssarivaunun kokoiset autot tööttäsivät kaikille, jotka uskaltautuivat sekaan. Melu ei tuntunut Dimitriä hätkäyttävän. Seiniin ja oviinkin suditut kirkkaat värit kummastuttivat Alexia. Dimitri kertoi niiden olevan graffiteja. Ei sellaisiakaan ollut Leningradissa näkyvän. Alex kuuli huminaa, katsoi taivaalle ja näki lentokoneen, joka näytti kuin olisi putoamassa maahan. Hän jähmettyi kauhusta niille sijoilleen, kunnes Dimitri purskahti nauramaan.

"Se on lentokone", hän sanoi. "Laskeutuu JFK:lle, joka on vain muutaman mailin päässä." Näkyviin ilmestyi toinenkin kone, joka näytti Alexista jahtaavan ensimmäistä. "Niitä näkyy parin minuutin välein", Dimitri kertoi.

Jelena puolestaan tarkkaili kiinnostuneena matkalla näkyviä kahviloita ja ravintoloita. Hän ei voinu tuskoa, miten moni istui syömässä aamiaista. Miten heillä voi olla siihen varaa? Hän ihmetteli mitä "hampurilaiset" oikein olivat, ja kuka oikein mahtoi olla "Eversti Sanders". Ainoa Jelenan tietämä eversti komensi rannikkorykmenttiä, eikä totisesti pyörittänyt ravintolaa. Ja kokis? Siis koksi? Eikö niitä poltettu lämmityskattilassa, jotta saatiin yöksi lämpöä?

Välillä olin vähän hämmentynyt, että kummanko tarinaa luen. Toisaalta erot ovat selvät, mutta toisaalta kun esimerkiksi ravintolat ovat Jelena's ja Jelena's Pizza Place, niin hämmennys yllättää. Onneksi tarinat sijoittuvat eri mantereille, niin niissä ei ole samoja henkilöitä sekoittamassa lukijan päätä. 

Tarinat ovat mainioita, ja heijastavat mielestäni hyvin ympäristöjään. Maahanasettumisvaikeudet New Yorkissa ja Alexin nousu ryysystä rikkauksiin ovat mitä tyypillisin Amerikka-klisee. Sashan hyväksyntä osaksi yhteiskuntaa, se että testitulosten perusteella koulut lähes kilpailevat hänestä, kuvaa koulutuksen arvostusta. Mukana on tietysti Oxfordin ja Cambridgen kilvoittelu, opiskelijapolitiikka ja Sashan pohdinta, kumpaa perinteistä puoluetta hän maahanmuuttajana haluaisi edustaa. 

Pidän ideasta antaa henkilölle kaksi mahdollista elämänkulkua. Pidän myös siitä, että tietyistä kliseisyyksistä huolimatta tarinoissa on yllätyksiä. Pidin enemmän Alexin elämästä, etenkin siinä vaiheessa kun hän tuli sekaannutetuksi pankki- ja taidemaailmaan. Sashan politiikkaan keskittyvä elämä jäi vähän etäisemmäksi, vaikka kiinnostava on sekin. 

Olen aiemmin lukenut Archerilta varmaan vain Clifton-kronikan ensimmäisen osan sekä taannoin kuuntelemani Matkan maailman katolle. Olen kyllä viihtynyt kaikkien parissa, joten eiköhän Archeria löydy lukulistaltani lisää. Hän on kovin tuottelias kirjailija, ja vaikka paljon on jo suomennettu niin paljon on vielä kääntämättä. Pidän siitä, että kaikki kirjat eivät ole sarjoja vaan on myös itsenäisiä tarinoita. 

Kruuna vai klaava on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta, Luetut kirjat ja Kirjarouvan elämää.


keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Niillas Holmberg: Halla Helle

 

Halla Helle - kirja ikkunalaudalla, taustalla luminen pihamaisema
Niillas Holmberg: Halla Helle

Gummerus 2021 

455 s.





Kulttuurin moniosaaja, ympäristöaktivisti Niillas Holmberg on kirjoittanut esikoisromaaninsa. Halla Helle kertoo Utsjoelle muuttaneesta Samusta, joka on muuttanut pohjoiseen Elle Hallamaan, nimellä Halla Helle tunnetun taiteilijan perässä. Samun ja Ellen välille on kehittynyt rakkaussuhde, joka on kuitenkin melko riekaleinen. Elle on vetäytynyt erakoksi tunturiin eikä hän enää halua sen enempää tehdä taidetta kuin tavata ihmisiä. Samu käy tapaamassa häntä, mutta kokee että he ajautuvat kauemmaksi toisistaan. Taide on yhdistänyt heidät, mutta Ellen ajautuessa pois sen piiristä Samu jää yksin, ymmälleen. Mitä hän voi tehdä? 

Elle alkaa toimittaa Samulle uniaan runomuotoon kirjoitettuna. Unissa toistuvat tietyt asiat, joita Samu pyrkii tulkitsemaan. Onko unissa ratkaisu Ellen erakoitumiseen, vai pystyisikö hän niiden avulla saamaan Ellen takaisin ihmisten ilmoille? Samu kyllä tutustuu myös muihin ihmisiin, mutta hän ei saa yhteyttä moneenkaan. Vaikka hän on opiskellut saamea ja on kiinnostunut kulttuurista ja myyteistä, hän on kuitenkin ulkopuolinen. Hän kuitenkin tuntee kuuluvansa pohjoiseen ja pyrkii löytämään sijansa.

Voisi kuvitella, että vanha harmaantunut metsän karhu, joka on samonnut tuntureita sukset jalassa ennen ensimmäistäkään moottorikelkkaa, tuntisi kunnan valtuustosaliin astuessaan harhautuneensa erittäin kauas mukavuusalueeltaan, mutta herrojen sanelemin mekanismein ja termistöin toimivan huushollin haltuunotto ei näytä olevan Pettelle konsti eikä mikään. Hän ei yritäkään sopeutua, vaan pakottaa valtuustosalin mukautumaan itseensä, puhuu kuten omien parissa puhutaan. Takaseinän kunnanmiehet näyttävät katsovan suoraan häneen, hyväksyvästi. Pette on huoneen vanhimpia - ainoita paikallaolijoita, joka epäilemättä on tuntenut kaikki valtuustosalin seinään ikuistetut kasvot.

”Tiiäkkö sie, kaveri”, hän jatkaa nyt lujasti norjalaista puhutellen, ”että tätä koko huoneellista ei olisi ilman poroa? Poro on elättänyt meitä tuhansia vuosia. Mie olen eläny porojen parissa kaheksankytä vuotta ja nähny miten meiän elinolosuhteita on vuosikymmenten saatossa kavennettu ja kavennettu, millon mistäki syystä. Meistä ei paljoa olla kuule välitetty, eikä meiltä olla mielipiteitä paljon kyselty, kun pelisääntöjä on laitettu uuteen muotoon. Luulekko sie, jos sie meiltä kerran kysyt, että me ollaan vapaaehtosesti valmiita kaventamaan meiän elinolosuhteita entisestään sinun puiston takia?”

Lukemisesta jäi kaksijakoinen olo. Unien tulkinnat Freudeineen ja Jungeineen sekä runsas symboliikan käsittely ovat melko raskasta luettavaa. Itse en ole lainkaan kiinnostunut unien tulkinnasta, joten harpoin niiden kohtien yli vauhdikkaasti. Saamelaissymboliikassa olisi ollut riittävästi itsessään, joten kun mentiin mandaloihin niin loikin sielläkin vauhdilla.

Kalastuskulttuuri, tuulivoimahanke, turismi, saamen kielen asema ja tulevaisuus ynnä muut ovat isoja teemoja, ja koska näitä isoja teemoja on paljon niin lukeminen on siltäkin osin raskasta. Ei raskasta huonolla tavalla, vaan niin että on pysähdyttävä sulattelemaan ja pohtimaan. Minä ainakin jouduin pitämään paljon taukoja, onneksi kirjan rakenne mahdollistaa sen. Toki pysähdyin myös esimerkiksi Tampereella; oi nostalgiaa, minäkin olen käynyt Lukulaarissa ja kiskaissut kännit Näsinpuistossa! 😊

Tarina on vangitseva ja valtavan voimakas. Kieli on todella hienoa, ja vaikka en kaikkia sanoja ymmärtänytkään niin se ei haitannut. Niin luonnon kuin ihmisten kuvaus on todella elävää. Murre ja puhekieli ovat paikallaan siellä missä niitä on, ja ne auttavat osaltaan syventämään eri henkilöhahmojen persoonaa.

Holmbergin valitsema näkökulma on kiinnostava ja toimiva, hän saa hyvin tuotua esiin Samun ulkopuolisen katseen, tarkkailijan joka haluaa ymmärtää, kokee oivalluksia mutta ei saa ihan kaikesta kiinni. Ehkä vangitsevuus tulee juuri tästä yhdistelmästä, toisaalta on läpi kirjan kulkeva syvä saamelaiskulttuurin tuntemus ja kunnioitus, toisaalta on muualta tullut Samu jolle moni asia on uusi ja kiehtova. Mielestäni Holmberg saa hienosti tuotua esiin muualta tulleen kokemukset ja tuntemukset, etenkin sen että välillä Samu tuntee ymmärtävänsä mistä on kyse, vain kyseenalaistaakseen ymmärryksen myöhemmin, tai tajutakseen että on vasta raapaissut pintaa.

Tämä ei ole helppo kirja, mutta sellainen jolle kannattaa antaa aikaansa.

Halla Helle on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi ja Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 28, "kirja jonka lukemisesta on sinulle hyötyä". Ei välttämättä konkreettista hyötyä, mutta ainakin se laittoi minut ajattelemaan asioita. Se sopisi haasteessa moneen eri kohtaan, ainakin numeroihin 8, "kirja jossa maailma on muutoksessa", 17, "kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi" ja 41, "kirjassa matkustetaan junalla".


lauantai 27. helmikuuta 2021

Patrick Modiano: Dora Bruder


Dora Bruder -kirja nojaa parvekelaatikkoon, jossa on kuihtuneita kasveja
Patrick Modiano: Dora Bruder

Ranskankielinen alkuteos Dora Bruder (1997)

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2020

158 s.


Patrick Modiano, Pariisin miehitysajan muistaja, vähäisellä sivumäärällä niin paljon sanova. Onneksi hänen teoksiaan on saatu suomeksi, ja onneksi hän on kirjoittanut kirjoja joiden sanoma ei vanhene kahdessakymmenessä vuodessa. 

Tarinan kertoja on törmännyt kahdeksan vuotta sitten lehtileikkeeseen, joka oli vuodelta 1941 ja jossa kaivattiin kadonnutta Dora Bruderia. Dora on jäänyt vaivaamaan hänen mieltään ja hän päättää yrittää selvittää, kuka Dora oli ja mitä tälle tapahtui. Kulkiessaan Doran jäljillä hän huomaa heidän tiensä risteävän: hän on ollut joissain samoissa paikoissa, kulkenut joitain samoja teitä kuin Dora tai tämän vanhemmat. Osittain onnekkaasti hän pääsee Doran jäljille, vaikka monia asioita jää myös piiloon. Kuitenkin asiat valkenevat sen verran, että kertoja ja lukija saavat kuvan Dorasta ja siitä, millaista elämä oli juutalaisena nuorena miehitetyssä Pariisissa. 

Luulisi että paikoissa säilyy edes kevyt jälki niissä asuneista ihmisistä. Jälki: aukko tai kohouma. Ernest ja Cécile Bruderista ja Dorasta sanoisin: aukko. Minulle tuli aina poissaolon tai tyhjyyden tunne, kun liikun paikoissa joissa he olivat eläneet.

(...)

En tiedä, oliko Dora Bruderilla ystäviä Marian pyhän sydämen sisäoppilaitoksessa. Vai mahtoiko hän pysytellä erillään muista. Niin kauan kuin en ole haastatellut yhtäkään hänen silloisista koulutovereistaan, voin tehdä pelkkiä oletuksia. Pariisissa tai jossain lähiössä elelee taatusti vielä joku seitsemänkymppinen rouva, joka muistaa entisaikojen luokkatoverinsa tai kaverinsa makuusalista - 15-vuotiaan Dora-nimisen tytön, pituus 1 m 55 cm, soikeat kasvot, harmaanruskeat silmät, harmaa urheilutakki, viininpunainen villapusero, tummansininen hame ja hattu ja ruskeat urheilujalkineet.

(...)

Ajattelen Dora Bruderia. Mietin, että hänen karkumatkansa ei ollut yhtä yksinkertainen kuin se jonka minä tein parikymmentä vuotta myöhemmin, kun maailmasta oli jälleen tullut vaaraton. Joulukuussa 1941 koko Pariisi ulkonaliikkumiskieltoineen, sotilaineen ja poliiseineen oli hänelle vihamielinen ja halusi tuhota hänet. Hänellä oli 16-vuotiaana koko maailma vastassaan ilman että hän tiesi miksi.

(...)

Isä yrittää löytää tyttärensä, ilmoittaa tämän katoamisesta poliisiasemalla, ja illan lehdessä julkaistaan katoamisilmoitus. Mutta isääkin etsitään. Vanhemmat kadottavat lapsensa ja toinen heistä vuorostaan katoaa maaliskuun 19. päivänä, ikään kuin sen vuoden talvi olisi erottanut ihmiset toisistaan, sotkenut ja pyyhkinyt pois heidän reittinsä niin tyystin, että herää epäilys, ovatko he lainkaan olleet olemassa. Eikä apua heru mistään. Ne ihmiset, joiden on määrä etsiä teitä ja löytää teidät, kirjaavat teidän kortistoihinsa vain pyyhkiäkseen teidän sitten paremmin pois - lopullisesti.

Joskus mietin, onko todella tarpeen että monelta kustantamolta ilmestyy joka vuosi monta toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa, niin tietoa kuin kaunoa. Dora Bruderin kaltaiset kirjat painottavat minulle, että kyllä on. Meidän pitää muistaa ihmiset, yksilöt, niin että heitä ei ole vain niputettu osaksi persoonatonta nimilistaa. 

Kirjassa on vähän sivuja, mutta siinä on valtava tunnelataus joka kestää ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Luin sitä noin puolet päivällä, sitten illalla nukkumaan mennessäni luin alusta uudelleen, ja nyt luin sen vielä kertaalleen kun yritin päättää mitkä hienoista kohdista nostaisin sitaateiksi. Tarina on pohdiskeleva, lämmin, koskettava. Se nostaa esiin yhden monista, tytön jolla ei ollut mahdollisuutta elää normaalia nuoruutta, saada elää unelmiaan. Se muistuttaa meitä hirvittävästä ajanjaksosta, jolloin niin kovin monen ainoa niin sanottu rikos oli vain olla olemassa. 

Tämä on tärkeä, intensiivisyydessään vangitseva kirja, jonka soisin mahdollisimman monen lukevan. Taidan hankkia tämän omaan kirjahyllyyni, sillä uskon palaavani tähän vielä monta kertaa.

Dora Bruder on luettu myös blogeissa Kirjasta kirjaan, Mitä luen? ja Taikavuori.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 38, "kirja on käännetty hyvin". Lotta Toivasen suomennosta on ilo lukea, esimerkiksi sanavalinnat ovat monesti muita kuin niitä ilmeisimpiä. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan" ja 17, "kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi".

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet

 

Kirja nojaa betonisiin tuikkukynttilälyhtyihin
Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet

WSOY 2021

367 s.





Neuvosto-Viron historia on itselleni täysin vieras aihe, siksipä halusin tutustua Olev Roosin tarinaan. Lukemisen jälkeen voin vain todeta, että karua on ollut. 

Olev syntyy 1930-luvulla köyhään perheeseen. Isä Urmas on kova juomaan ja heikko tekemään töitä, lisäksi hän on väkivaltaan taipuvainen. Elämä on ollut hänelle pettymys, eikä hän tiedä miten käsitellä asiaa. Äiti Sirle on myös odottanut elämältä enemmän kuin mitä se on hänelle tarjonnut. Pienipalkkainen työ kalatehtaalla päästää Sirlen kodin ulkopuolelle ja auttaa selviytymään taloudellisesti. Vastarintataistelijoiden, metsäveljien, auttaminen tuo elämään vähän toivoa. 

Olevin suuri intohimo on lukeminen, hän lukee kaiken mitä käsiinsä saa. Usein hän herättää hämmennystä sillä, että toistelee lukemaansa ilman että oikeastaan on ymmärtänyt, mistä on kyse. Pienikokoisena ja säikkynä hänet jätetään ulkopuolelle. Jos Olev pääsisi oppikouluun, hänellä voisi olla mahdollisuus edetä hyvään virkaan. Näin ei kuitenkaan käy, vaan hän jää töihin kolhoosiin. Siellä taas tarvittaisiin käden taitoja, joita Olevilla ei ole, joten myös työelämässä hän on naureskelun ja pilkan kohde. Hän ei itse tunnu juuri piittaavan asiasta, eikä välitä vaikka saa kylähullun maineen. 

Vuosikymmeniä myöhemmin Viro itsenäistyy, ja Olevin työ kolhoosilla päättyy. Elämä ei kuitenkaan muutu ainakaan paremmaksi, sillä hänellä ei ole muita työmahdollisuuksia. Kotitalo rapistuu, mutta siellä hänellä on kuitenkin kohtalaisen hyvä olla. Kun Saarenmaalle alkaa tulla suomalaisia ensin turisteina ja sitten kesäasukkaina, Olev pääsee taas työnsyrjään kiinni. Kaikki kuitenkin on hänelle melko yhdentekevää, asiat nyt vain ovat niinkuin ovat. 

"Mutta äiti, nekin ovat tärkeitä aiheita, joista aikanaan koulussa puhuttiin paljon ja lehdissä ja kirjoissa kerrotaan jatkuvasti", yritti Olev.

Äidin kasvot olivat jäykät ja ääni kylmä.

"Muista lapsi, että kaikki mitä opettajasi sanoi tai mitä lehdet kertovat, ei ole totta. Luota sinä Luojaan äläkä Leniniin. Kommunismia eivät ylistä kuin kommunistit itse, ja he ovat valehtelijoita - jokainen. Me emme sosialismia kehuvia näyttelyitä kaipaa."

Linnasta lähdettyään he menivät kerrankin ravintolaan syömään. He tilasivat yksinkertaisen lihapadan ja perunoita. Ruoka oli tyydyttävää, mutta lopulta ruokaa vaikuttavampaa oli saada kokea, millaista oli olla palveltavana ja nähdä ympärillä niin paljon kauneutta. Tila oli sisustettu hienosti, mikä oli erityisesti Sirlen mieleen. Hän päätti jättää palvelijoiden ynseyden omaan arvoonsa, sillä koskaan hänen aikuisiällään ei kukaan tuntematon ollut valmistanut ja kantanut hänen eteensä ruokaa. Kaikesta valmistautumisesta ja parhaimpiinsa pukeutumisesta huolimatta he tunsivat itsensä epävarmoiksi, ulkopuolisiksi, ikään kuin tunkeilijoiksi. Aterian ajan he istuivat hiljaa ja vilkuilivat ympärilleen. 

Olevin tarina on koskettava, suorastaan surullinen. Ei voi olla miettimättä, mikä kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän olisi päässyt oppikouluun. Mutta kommunistisen puolueen valta on ollut niin suuri, että sen sääntöihin sopimattomalla ei ole ollut mahdollisuuksia, ei vaikka henkilö olisikin ollut jossain asiassa hyvin lahjakas. Kommunismiin liittyen on mielenkiintoista lukea kyläläisten jännitteisistä väleistä, siitä kuinka usko puolueeseen kasvaa ja vähenee, kuinka sanomisia pitää varoa, kenelle voi sanoa mitä... Olev joutuu ristiriitaisiin tilanteisiin, koska häneltä puuttuu tilannetaju ja hän ottaa kuulemansa ja lukemansa kirjaimellisesti. Häneltä puuttuu sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän sopeutuisi erilaisiin porukoihin, siksi hän on aina vähän ulkopuolinen. 

Pari asiaa minua jäi mietityttämään. Ensinnäkin kirjan nimi, miksi siinä on kyyneleet? Olev ei itke, ei missään tilanteessa. Ja vaikka tarina on surullinen, ei Olev itse koe elämäänsä erityisen huonoksi. Toinen, mitä jäin pohtimaan, on Urmaksen lähtö. Sirle kertoo Oleville että Urmas vietiin Siperiaan, vaikka niin ei ollutkaan. Mietin, miten Urmas päätyi sinne, missä eli loppuelämänsä, ja miksi hän ei ei enää ottanut yhteyttä Oleviin. 

Lukemisesta jäi minulle harmaa olo. Elämä on synkkää, ilonhetkiä on vähän. Onneksi mukana on joitain todella voimallisia kohtauksia, esimerkiksi Olev ja Katia merenrannalla, Liisi johdattamassa kyläläiset äänestämään ja Olevin ja Sirlen pakoyritys, jotka tuovat tarinaan väriä. Minkäänlaista toiveikkuutta en kuitenkaan tunne, pikemminkin syvää toivottomuutta.

Olev Roosin kyyneleet on luettu myös Kirsin konttuurissa

Helmet-lukuhaasteeseen laitan sen kohtaan 11, "kirja kertoo köyhyydestä". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 8, "kirja jossa maailma on muutoksessa", 12, "kirjassa ollaan metsässä" ja 22, "kirjassa ajetaan polkupyörällä".

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Rökridå

 

Rökridå-kirja ikkunalaudalla, taustalla kerrostaloja
Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Rökridå

Norjankielinen alkuteos Røykteppe (2020)

Ruotsiksi kääntänyt Marianne Mattsson

Wahlström & Widstrand 2020

328 s.



Kovan luokan dekkarimenestyjät rn Lier Horst ja Thomas Enger yhdistivät taannoin voimansa, ja alkoivat kirjoittaa Blix & Ramm -sarjaa. Avausosa Nullpunkt, jonka luin ruotsinnoksena Nollpunkt, esitteli poliisi Alexander Blixin ja "bloggaaja" Emma Rammin. Heittomerkit siksi, että mielestäni bloggaaja on täysin väärä termi henkilölle, joka on toimittajana verkkolehdessä nimeltä news.no. Jos omaa blogiani mietin, niin minulla ei ole pomoa, enkä esimerkiksi mene vankilaan haastattelemaan murhaajaa juttuani varten...

Sarjan toinen osa toimii mainiosti myös itsenäisesti luettuna; edelliseen kirjaan viitataan muutamalla lauseella, mutta ei kerrota juonesta juurikaan. Esimerkiksi syyllisen nimeä ei mainita. Ja vaikka Rammilla on tässä poikaystävä, niin minä ainakaan en edes muista, oliko Kasper mukana jo aiemmin. 

On uudenvuodenaatto, ja ihmisjoukko on kerääntynyt puoliltaöin Rådhuskajenille. Myös Emma Ramm on siellä. Mutta samalla kun sekunnit kuluvat kohti keskiyötä ja ilotulitus alkaa, räjähtää pommi. Kuolonuhreja tulee, ja loukkaantuneita on paljon. Alexander Blix ja parinsa Sofia Kovic ovat paikalla nopeasti. Kun Blix pelastaa vedestä loukkaantuneen naisen, jonka todetaan olevan 10 vuotta sitten kidnapatun tytön äiti, tutkinta saa lisäjuonteen. Suuri osa poliisivoimista keskittyy tutkimaan pommia terroritekona, mutta Blix ja Kovic palaavat tutkimaan kadonneen Patrician tapausta. Tehtiinkö aikoinaan kaikki mahdollinen, ja onko mahdollista että tyttö on yhä elossa? 

Myös Emma kiinnostuu tapauksesta, olihan hän paikalla räjähdyksen sattuessa, ja tytön ja äidin tarina tuntuu hänestä hyvältä juttuaiheelta. Koska hän ja Alexander ovat tuttuja jo ennestään, heillä ei ole tyypillinen toimittajan ja poliisin välinen suhde. Molemmat kertovat toisille jotain löydöksiään, eivätkä he painosta toisiaan. Lukiessa on välillä hauska tunne, kun he saavat vuorotellen selville samoja asioita, käyvät samoissa paikoissa ja tapaavat samoja ihmisiä, toisinaan toinen ehtii ensin, seuraavalla kerralla toinen. 

Klockan hade blivit 23.55 när en person i militärgrön jacka med huvan långt nerdragen över huvudet kom gående mot kajkanten. Blix pekade på henne utan att säga något. Kovic stoppade snappuppspelningen och lät filmen rulla normalt.
"Visst är det där en kvinna?" frågade Blix.
"Tror det", sa hon.
Personen verkade sakta in. Sedan stannade hon kanske en meter från en av soptunnorna längs kajen, men inte den som hade detonerat.
"Vad sysslar hon med?" frågade Kovic.
Blix var inte säker. Kvinnan hade gått ett varv runt soptunnan innan hon gick fram till den, men utan att kasta något. I stället gick hon bara vidare. 
"Konstigt", kommenterade Blix tyst. Sedan tappade de bort kvinnan i folkhavet. 
"Ta fram nästa film", sa Blix och noterade klockslaget. "Jag vill titta på det ur en annan vinkel."
På nästa film var kameran riktad mer direkt mot soptunnan som sprängdes. Kovic spolade fram till 23.58. Återingen kunde de se hur kvinnan gick ett varv runt soptunnan, kanske en meter ifrån, som om hon inspekterade den från utsidan. 

Tämä oli todella koukuttavaa luettavaa, istuin sohvalla kuin siihen juurtuneena enkä olisi malttanut jättää kesken hetkeksikään. Pidän siitä, että vaikka päähenkilöillä on historiansa ja traumansa niin ne tulevat esiin lyhyesti osana tarinaa, eivätkä hallitse liikaa. Pidän siitä, kuinka normaaleja Alexander ja Emma ovat, heillä ei ole päihdeongelmia, ei peli- tai muutakaan riippuvuutta, ja elämänhallinta on hyvä. He ovat miellyttäviä, eivät ärsyttäviä. Toki Emma sortuu välillä siihen, että lähtee tutkimaan jotain päähänpistoaan kertomatta kenellekään minne on menossa, mutta pääosin hän pitää Alexanderin kartalla liikkeistään. 

Toivon totisesti, että Horst ja Enger pitävät näppäimistöt sauhuamassa ja kirjoittavat sarjaan monta osaa lisää, samoin toivon yhtä hartaasti että tämäkin sarja käännettäisiin suomeksi. Jos saa sanoa suoraan, niin aika paljon ilmestyy käännöksinä melko yhdentekeviä (usein psykologisia) jännäreitä, joissa ei jännitystä löydy vaikka kuinka etsisi. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 14, "kirja on osa kirjasarjaa". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 21, "kirja liittyy johonkin vuodenaikaan" ja 25, "kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa".

lauantai 20. helmikuuta 2021

Jeffrey Archer: Matka maailman katolle

 

Kuva e-äänikirjasta Matka maailman katolle
Jeffrey Archer: Matka maailman katolle

Suomentanut Virpi Kuusela

Lukija Panu Vauhkonen

Saga Egmont 2020




George Mallory (1886-1924) oli englantilainen vuorikiipeilijä, joka oli mukana ensimmäisissä brittiyrityksissä valloittaa Mount Everest. Jeffrey Archerin romaani pohjautuu siis todelliseen henkilöön ja tositapahtumiin, mutta on kuitenkin fiktiota. 

Mallory tuntui olevan jo lapsena hurjapää, joka ei pelännyt oikeastaan mitään. Hän oli lisäksi melkoinen huithapeli, jolla aina oli jotain hukassa tai unohtunut, tai jolle nyt vaan sattui käymään niin että aina jotain meni pieleen. Hän oli kuitenkin myös neuvokas ja sai asiat järjestymään parhain päin.

Asiaansopivasti Mallory sai opiskelupaikan Cambridgesta kiipeilytaitojensa ansiosta; hän myöhästyi haastattelusta, ja koska ei päässyt ovesta sisään niin kiipesi muurin yli. Ja pyynnöstä takaisin toiselle puolelle. Tämä oli niin vaikuttava suoritus, että opiskelupaikka irtosi sillä. Ehtipä hän kiivetä myös torneihin niin Pariisissa kuin Venetsiassa, aiheuttaen kohun etenkin jälkimmäisessä.

Mallory avioitui Ruthin kanssa, ja sai kolme lasta. Lasten syntymät osuivat ensimmäisen maailmansodan vuosiin ja vähän sen jälkeen. Sota-aikana Mallory koki huonoa omaatuntoa; opettajana hänet oli vapautettu armeijasta, ja hänestä tuntui kauhealta kun ystävä toisensa jälkeen lähti taisteluun, ja moni jäi palaamatta. Lopulta hän värväytyi lähes väkisin. Sodan jälkeen työt jatkuivat, mutta kiipeily pysyi kuvioissa. Koska Mallory oli testeissä osoittautunut parhaaksi kiipeilijäksi, hänet haluttiin mukaan retkikuntaan, joka tavoitteli Mount Everestin valloitusta. Ensimmäiset kaksi yritystä epäonnistuivat, ja Mallory oli sitä mieltä että tämä oli tässä. Kolmen pienen lapsen isänä, omistautuneena aviomiehenä ja työhönsä tyytyväisenä opettajana hän koki, että maailman korkein vuori oli nyt nähty eikä hänestä olisi sen huipulle kiipeäjäksi. Ruth oli aluksi tyytyväinen päätökseen, mutta ymmärsi sitten, että kiipeilijän luonto ei lähde pois toivomalla. Viimeinen niitti oli keskustelu tuttavan kanssa. Tämä oli menettänyt miehensä kiipeilyonnettomuudessa, mutta sanoi että jos saisi palata menneeseen, hän yhä uudelleen kannustaisi miestään lähtemään. Ruth olikin siis mukana ihmisjoukossa, joka pyrki vakuuttamaan Malloryn vielä yhden retken välttämättömyydestä. 

Lopulta Mallory suostui, mutta päätös koitui hänen kohtalokseen. Mount Everest oli aiemmin osoittanut oikullisuutensa sään nopean muuttumisen ja yllättävien lumivyöryjen kautta, mutta tällä kertaa Mallory ja hänen loppumetrien kiipeilykumppaninsa Andrew Irvine uskoivat pääsevänsä perille. Jokin meni kuitenkin pieleen, ja miehet katosivat vuorelle. Malloryn ruumis löytyi vasta 1990-luvulla, Irvineä ei ole löydetty vieläkään. Tarinan lopussa Archer kertoo Malloryn lapsista ja lapsenlapsista, missä he elävät ja mitä ovat tehneet. Ja kuinka sattuukaan, yksi hänen lapsenlapsistaan on selviytynyt Everestin huipulle. 

En tiennyt ennalta Mallorysta mitään, mutta kun kuuntelun jälkeen katsoin Wikipediaa niin totesin että Archer on kuvannut hänen elämänsä hyvin kattavasti. Pidän siitä, kuinka hyvin tarina on tasapainossa, se ei ole pelkkää kiipeilyä vaan siinä on koko elinkaari. Opiskeluaika sekä Ruthin kosiskelu saavat tilaa. Pidän myös siitä, että tarina etenee välillä myös Ruthin näkökulmasta sekä hänen saamiensa kirjeiden välityksellä. 

Vuorikiipeilykohtaukset sekä niihin liittyvät asiat ovat kaikkinensa vaikuttavia. Fyysiset testit, kokoukset joissa pohditaan retkille osallistujia, paleltumat sekä itse kiipeilytapahtuma eli eteneminen metri metriltä saavat lukijan tuntemaan, kuin olisi itse mukana. Satuin kuuntelemaan kirjaa juuri kun Suomessa oli talven ehkä pisin pakkasjakso, ja vaikka hirmupakkasia ei ollutkaan niin ehkä oli vielä helpompi eläytyä retkikuntien tunnelmiin kuin mitä olisi ollut kesähelteellä. 

Oikein viihdyttävä kuuntelukokemus siis! Harmi vain että Mallory oli todellinen henkilö ja kuoli, olisi ollut kiva saada hänet kotiin ensimmäisenä Everestin huipulle kiivenneenä brittinä. Sitä muuten ilmeisesti yhä arvuutellaan, että pääsikö hän huipulle asti eli menehtyikö hän meno- vai paluumatkalla. 

lauantai 13. helmikuuta 2021

Blogistanian kirjapalkinnot 2020

 


On taas se aika vuodesta, kun kirjasomessa äänestetään edellisvuoden parhaista kirjoista. Osallistun tänä vuonna kaikkiin neljään kategoriaan, ja perinteisesti ehdokkaista on useammassakin sarjassa runsaudenpulaa. Helpompaa olisi, jos saisi nimetä edes viisi... No, aikani kun pyörittelin nimiä ja luin arvioitani niin päädyin tällaiseen listaan:

Blogistanian Finlandia:

3 pistettä: Marisha Rasi-Koskinen: REC
2 pistettä: Heikki Kännö: Runoilija
1 piste: Jari Järvelä: Klik

Blogistanian Globalia:

3 pistettä: Robert Seethaler: Kokonainen elämä
2 pistettä: Delia Owens: Suon villi laulu
1 piste: Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Blogistanian Kuopus:

3 pistettä: Anja Portin: Radio Popov
2 pistettä: Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaaja
1 piste: Miikka Pörsti: Gorilla

Blogistanian Tieto:

3 pistettä: Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
2 pistettä: Hallie Rubenhold: Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

torstai 11. helmikuuta 2021

Jo Spain: Dirty Little Secrets

Dirty Little Secrets -kirja roskakorissa
Jo Spain: Dirty Little Secrets
Quercus 2020
405 s.









Haa, taas osuin tavallaan suljetun huoneen mysteerin kimppuun! Tällä kertaa olemme pienellä Withered Valessa, rikkaiden ihmisten aidatulla asuinalueella jossa on vain kahdeksan taloa. Kun naapuruston pitkäaikaisin asukas Olive Collins löytyy kuolleena, ja käy ilmi että hän on ollut kuolleena kuukausia, poliisi alkaa tutkia asiaa. Oliven naapurit alkavat tuntea epämiellyttävää kutinaa, sillä heistä jokaisella on ollut syynsä haluta Oliven kuolemaa. Kuka oli tuo pinnalta ystävällinen mutta sisältä sysimusta nainen, ja kenet hän on saanut niin tolaltaan että ainoa vaihtoehto on ollut hävittää hänet kuvioista.

’I haven’t been entirely honest with you.’
‘Okay.’
‘About Olive Collins.’
Emma nodded. They’d guessed that already.
‘Are you going to sit with us, Holly?’ Frank asked.
Holly looked belligerent. Her mother cast her a beseeching look.
‘Fine,’ she said, an pulled out the fourth chair at the kitchen island.
‘So,’ Emma said. ‘What happened with Olive?’
Alison took a deep breath.
‘Look, I’m not sure you could classify it as blackmail. And I genuinely don’t think Olive had a clue how others saw her. She was quick to jump to conclusions about everybody else but was very lacking in self-awareness. But - well - Olive was pushing it at the shop. She kept calling in. After the first time, she’d pick up the smallest or cheapest item and then start talking about how this dress or that top would go lovely with it but she couldn’t afford it. She was absolutely brazen. She never said anything overt. It was never a quid pro quo. But I definitely felt I had to keep giving her stuff or she’d… she’d tell people our secret.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen asukkaiden ja poliisien näkökulmasta, mikä toimii oivallisesti. Etenkin kun yleensä saadaan tietää, miksi jollain asukkaalla oli sukset ristissä Oliven kanssa, ja seuraavassa luvussa Olive kertoo oman versionsa. Lukija on koko ajan askeleen edellä poliisia, joka saa kyllä asiat tietoonsa mutta hitaammin.

Täytyy tunnustaa, että mitä pidemmälle tarina eteni, sitä useammin olin naapureiden kanssa samaa mieltä siitä, että Olive sai mitä ansaitsi. Herttaisen pinnan alla on moralisoiva mutta moraaliton ihminen, jolla ei tunnu olevan toiminnalleen mitään muuta syytä kuin aiheuttaa kärsimystä heille, joiden toimintatavoista hän ei pidä. Ihanan puistattava hahmo!

Alkuun olin vähän skeptinen sen suhteen, että käykö tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi se, että kaikilla on jotain Olivea vastaan. Ei käy, sillä yllätyksiä riittää. Usein käy niin, että joku on nähnyt ikkunasta jotain tai kuullut keskustelun tai lapsi ilmoittaa havainneensa jotain, ja moni naapurustosta tuntuu jääneensä kiinni housut kintuissa ja sitten onkin kerrottava poliisille vähän lisää, ei ehkä kuitenkaan vieläkään ihan koko totuutta. On pikemminkin hauskaa kuin tylsää, että epäiltyjä, motiiveja ja tilaisuuksia on niin paljon. Lisäksi tarina etenee koko ajan, tietoa tulee jatkuvasti lisää. Loppuratkaisu onnistuu yllättämään, mikä on tietenkin kirsikka ja suklaalastut kakun päälle. 


perjantai 5. helmikuuta 2021

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

 

Kansikuva kirjasta Ennen kuin olimme sinun

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Englanninkielinen alkuteos Before We Were Yours (2017)

Suomentanut Hilla Hautajoki

Sitruuna 2020

473 s.



Ruoka ei enää tuoksu hyvältä vaikka minun onkin nälkä. Minä en halua syödä näiden ihmisten aamupalaa enkä nauraa heidän vitseilleen enkä kutsua heitä isäksi ja äidiksi. Minulla on myös oikea isä ja äiti ja minä haluan mennä heidän luokseen kotiin.

Lisa Wingate on kirjoittanut koskettavan, tositapahtumiin perustuvan tarinan orpolasten kohtalosta Georgia Tannin johtaman adoptiojärjestön uhreina. 1930-luvulta aina vuoteen 1950 saakka Tann apureineen vei köyhiä lapsia vanhemmiltaan, joskus vastoin vanhempien tahtoa, ja myi heidät rikkaiden perheiden adoptoitaviksi. Vanhemmat allekirjoittivat luovutuspaperit usein tietämättä mitä ne olivat, joskus niin että äidit olivat synnytyksen jälkeen rauhoittavien lääkkeiden vaikutuksen alaisia.

Tarinassa seuraamme kuvitteellisen Fossin perheen viiden sisaruksen elämää vuonna 1939. Kun isä on viemässä synnyttävää äitiä sairaalaan, poliisi tulee hakemaan lapset jokilaivalta. Lapset päätyvät orpokotiin, jossa on todella karut oltavat. Ruoka on yksipuolista ja sitä on vähän, huonosta käytöksestä rangaistaan joskus muitakin kuin tekijää, lapsia sidotaan ja suljetaan komeroon… Tarkastuskäynneillä ja kirjastoauton vieraillessa lasten on käyttäydyttävä moitteettomasti, muuten heille käy huonosti. Fossin sisarussarjan vanhin on 12-vuotias Rill, ja hän haluaisi kertoa totuuden mutta ei voi, hän ei voi saattaa pikkusisaruksiaan vaaraan. Aina välillä joku orpokodin lapsista adoptoidaan, ja niin myös Fossin sisarusten tiet eroavat.

Nykyhetkessä asianajaja Avery kiertää senaattori-isänsä mukana erilaisissa tilaisuuksissa. Vanhainkodissa asukkaan 100-vuotisjuhlissa hän törmää May-vanhukseen, joka kutsuu häntä Ferniksi. Myöhemmin hän palaa vanhainkotiin ja näkee Mayn huoneessa valokuvan, jossa yksi henkilöistä vaikuttaisi olevan Averyn isoäiti. Hän alkaa kiinnostua asiasta. Kuka May on, ja mitä kautta tämä tuntee hänen isoäitinsä? Onko Averyn suvulla jotain tekemistä Tennesseen orpokodin kanssa, tuon jonka nyttemmin on todettu olleen pikemminkin vankila kuin koti orvoille?


”Minä aloin jo olla huolissani”, hän sanoo.
”Ai että tulenko vai en?”
”Että oliko se puhelu vain pahaa unta.” Hänen suupielensä nykivät, joten teidän että hän vitsailee.
Siitä huolimatta punastun vähän. Tämä on rasittavaa.
”Olen pahoillani. Minun vain… pitää saada tietää. Mitä tekemistä sinun isoisälläsi oli minun mummini kanssa?”
”Pääasiassa hän työskenteli mummillesi.”
”Millaisesta työstä nyt puhutaan?”
Hän vilkuilee ohitseni pieneen sivupihalla puiden lomassa olevaan mökkiin. Huomaan että hän kamppailee sen kanssa, pettääkö hän isoisälleen antamansa lupauksen vai ei. ”Minun isoisäni oli etsijä.”
”Mitä hän etsi?”
”Ihmisiä.”

Alkuun vähän pelkäsin tarttua tarinaan, pelkäsin kuinka ruma se on, kuinka pahasti kaltoin lapsia kohdellaan. Nopeasti kuitenkin huomasin, että Rillin ja Averyn osuudet vuorottelevat, niin että kevyempi nykyhetki katkaisee raskaan menneisyyden. Lisäksi Rill on koko ajan luottavainen sen suhteen, että hän löytää keinon, jolla he pääsevät takaisin kotiin. Hän sopeutuu olosuhteisiin ja tekee kaikkensa, jotta hänen sisaruksensa ja myös pieni Stevie selviävät uudesta karusta arjesta.

Tarina menee ihon alle ja saa pohtimaan, miten tuollaista on voinut tapahtua, ja miten se on voinut jatkua vuosikymmeniä. Loppusanoissa kerrotaan, että vielä silloinkin, kun tehtiin uusi orpokoteja koskeva laki, sen ulkopuolelle jäivät Georgia Tannin johtamat laitokset. Että miten kukaan ei huomannut tai välittänyt?!

Siitä en erityisemmin piitannut, että tähän(kin) on pitänyt tunkea romanssi mukaan. Averyn selvitystyön vastapainoksi olisi riittänyt kohtaamiset Judy-mummin kanssa sekä isän kanssa tehty vaalityö. Jos jotain olisin kaivannut, niin Georgia Tannin näkökulmaa, miksi hän kenties toimi niin kuin toimi. Muuten tämä on kyllä aika lailla täydellinen lukupaketti, ja sellainen joka jää pitkäksi aikaa mieleen.

Ennen kuin olimme sinun on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta ja Luetut kirjat.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 4, ”joku kertoo kirjassa omista muistoistaan”.