torstai 21. lokakuuta 2021

Annette Hess: Tulkki

Kirja keskellä, sen vasemmalla puolella saksa - suomi -sanakirja ja oikealla puolella puolan kielen kielikurssi
Annette Hess: Tulkki
Saksankielinen alkuteos Deutsches Haus (2018)
Suomentanut Pirkko Roinila
WSOY 2020 
361 s. 





On vuosi 1963 Frankfurtissa. Toinen maailmansota on päättynyt jo jonkin aikaa sitten, ja ihmiset ovat jatkaneet elämää. Sota ei kuitenkaan ole unohtunut. On alkamassa oikeudenkäynti sotarikoksiin liittyen, ja Eva Bruhns päätyy oikeuteen puolan kielen tulkiksi. Hän näkee ja kuulee asioita, jotka järkyttävät hänen perusturvallisuuttaan vakavasti. Hän alkaa muistaa asioita lapsuudestaan ja tajuaa olleensa lähempänä kuin uskoikaan. Hän kyseenalaistaa niin itsensä, sisarensa kuin vanhempansa. Evan kihlattu näkee, mitä oikeudenkäynti tälle tekee, ja yrittää estää Evan työskentelyn. Eva ei kuitenkaan anna periksi, asia on hänelle tärkeä, ja mikäli mies ei tätä ymmärrä hän saa lähteä.

Sodan muistot ja kokemukset ovat arpeuttaneet ihmisiä, eikä asioista ole kodeissa puhuttu avoimesti. Niin Eva kuin kihlattu Jürgen joutuvat kohtaamaan palasia vanhempiensa menneisyydestä. Kaikkia asioita ei voi unohtaa vaikka haluaisi, eivätkä menneisyyden haamut lepää rauhassa. Vaikka asioita ei paljastu paljoa, ne vähätkin riittävät repimään Evan hajalle.

Eva tulkkasi kysymyksen. Vastauksen sijasta Anna Masur alkoi kääriä väljän, harmaan jakkupukunsa hihaa ja kiskoi sen jälkeen vaalean puseronhihan ylös. Samalla hän taivutti kyynärvarttaan Evaa kohti, niin että tämä saattoi erottaa numeron ja tulkata sen. Jo siinä vaiheessa, kun lukusarja ilmestyi numero numerolta hihan kätköistä, Evan valtasi suunnattoman voimakas tunne, joka kumpusi vatsan perukoilta: Tuon minä olen nähnyt ennenkin. Minä olen jo kerran kokenut tämän hetken. Taas yksi déjà vu. Mutta tällä kertaa se ei haihtunut. Päinvastoin - se voimistui. Kun Eva alkoi luetella numeroita saksaksi, hän kutistui kuin Liisa, joka puraisi taikasientä siinä lastenkirjassa, jonka hän ja Stefan olivat jättäneet pian kesken, koska kumpikaan ei pitänyt siitä. Evasta tuli pikkutyttö, ja hänen vieressään seisoi valkotakkinen mies, joka kääri hihansa ylös ja näytti hänelle numeroa kyynärvarressaan. Mies puhui pikku Evalle ystävällisesti. Eva istui pyörivässä tuolissa. Ilmassa oli saippuaa ja palaneiden hiusten haju. Valkotakkinen mies luetteli numerot. 24981. Eva näki hänen suunsa, rusehtavat hampaat, pienen parran, huulet, jotka muotoilivat sanoja. Puolaksi. Hän näkin kristallinkirkkaasti ja ilman epäilyksen häivääkään miehen seisovan edessään. Yhtäkkiä hänen vasemman korvansa yläpuolella tuntui sellainen kipu, että hänen teki mieli huutaa, ja samalla hän tiesi: se oli tapahtunut oikeasti. ”Tyttö kulta? Ettekö voi hyvin?” joku kysyi hiljaisella äänellä. Eva palasi todellisuuteen vasta, kun Anna Masur laski kätensä kevyesti hänen kyynärvarrelleen. Eva kohtasi kysyvän katseen, joka oli täynnä surumielistä ystävyyttä. Silloin myös tuomari puuttui puheeseen: ”Haluatteko pitää tauon, neiti Bruhns?” Eva katsoi Davidiin, joka oli noussut puoliksi seisomaan, huolissaan ha kärsimättömänä, ikään kuin olisi odottanut hänen pyörtyvän millä hetkellä tahansa. Mutta Eva ryhdistäytyi ja sanoi mikrofoniin: ”Kiitos. Kaikki kunnossa.” Hän alkoi tulkata Annan todistajanlausuntoa.

Epäröin tarttua kirjaan, ajattelin että jaksanko taas yhtä natsiaikaan liittyvää kirjaa, jaksanko taas käydä läpi Auschwitzin kauheuksien raportointia. Hess on käyttänyt lähteenä oikeita dokumentteja oikeudenkäynnistä, ja käyttänyt joitain suoria sitaatteja. Oikeudenkäynti on kuitenkin sen verran pienessä osassa, että lukeminen ei ole liian raskasta. Lisäksi osa oikeussalin tapahtumista liittyy esimerkiksi henkilöiden kuvaamiseen ja Evan tulkkaustyöhön, jolloin syyttäjän, syytettyjen ja puolustusasianajajien puheenvuorot jäävät maltillisen mittaisiksi. Mielestäni on hyvä, että Hess ei vyörytä lukijan päälle satoja sivuja kauheuksia, vaan painopiste on Evassa, hänen ajatuksissaan ja tunteissaan. Tarina pysyy inhimillisenä, eikä lukemisesta jää paha olo.

Mietin lukiessa, että nyt, 50 vuotta tarinan aikaa myöhemmin, monissa perheissä sota-aikaa käydään yhä läpi. Jatkuvasti ilmestyy uusia kirjoja, joissa kirjoittaja kertoo isovanhempansa, naapurinsa tai jonkun muun tarinan. Sodan kokeneita ei ole enää paljoa hengissä, joten muistojen tallentamisella on kiire. Hessin kirja pohjautuu todellisiin dokumentteihin, mutta on selkeästi fiktiota. Sekä parin vuosikymmenen aikaviive että päähenkilön ammatti tulkkina ovat hyviä ratkaisuja. Evan kosketus sota-aikaan on tapahtunut lapsena, eli se on hänelle alkuun etäinen asia, hiipien kuitenkin yhä lähemmäs. Tarinassa oikeudenkäynti tuo esiin, että syyllisiä on etsitty, syytetty ja tuomittu vielä pitkään aktuaalisten tapahtumien jälkeen. Samalla se laittaa sekä Evan että lukijan pohtimaan, miten uhrit, syytetyt, mutta myös tavalliset rivikansalaiset ovat pystyneet jatkamaan elämää kaiken tapahtuneen jälkeen. Pitääkö jälkipolvien tuntea syyllisyyttä vanhempien ja isovanhempien teoista? Millaista elämä on sen jälkeen, kun on ainoana perheestään jäljellä?

Hess tuo tulkillaan genren fiktiivisiin kirjoihin yhden erilaisen näkökulman, ja onnistuneen sellaisen. 

Tulkki on luettu myös esimerkiksi blogeissa Leena Lumi, Kirjojen kuisketta ja Annelin lukuvinkit.

torstai 14. lokakuuta 2021

Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää

 

Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää

Ranskankielinen alkuteos La vraie vie (2018)

Suomentanut Saara Pääkkönen

WSOY 2021

189 s.



Mietin, oliko meillä koskaan ollut yhtään onnellista hetkeä yhdessä.

Huh, nyt käsiin osui hurja kirja! Takakansiteksti vihjaa, että ikäviä asioita on luvassa, mutta silti sisältö yllätti minut todella. Alusta asti kuviossa on perheväkivaltaa, joka pahenee koko ajan. Perheen isä on fyysisesti isokokoinen ja psyykkisesti hallitseva hahmo, joka usein etsii etsimällä syitä pahoinpidellä vaimoaan. Nimetön päähenkilö on tyttö, joka ajattelee äitiään tahdottomana amebana. Tyttö ihmettelee, miten vanhemmat ovat koskaan päätyneet yhteen. Isä katsoo televisiota ja juo viskiä, äiti hoitaa vuohia. Pikkuveli Gilles on tarinan alussa niin normaali, kuin väkivaltaisen kodin lapsi saattaa olla. Mutta kun hän näkee kauhean onnettomuuden, hän muuttuu ilottomaksi, tunteettomaksi. Vuosien kuluessa Gilles alkaa vaikuttaa yhä häiriintyneemmältä. Tyttö puolestaan keskittyy kouluun, etenkin luonnontieteisiin. Hän haluaa kehittää romuautosta koneen, jolla voi Paluu tulevaisuuteen -elokuvan tyyliin matkustaa ajassa. Hän haluaa palata aikaan ennen onnettomuutta, hän haluaa saada veljensä takaisin ennen kuin tämä katoaa häneltä kokonaan. 

"No mitä?"
Valahdin hervottomaksi. Isä tiiraili minua olohuoneen oviaukosta. Katsoin häneen. Ruumiini muuttui suureksi verilammikoksi, joka ryöppysi putouksena portaita alas. Jäljelle jäi vain kaksi lattialle pudonnutta alastonta silmämunaa, jotka katsoivat isään. Yhtäkkiä käsitin, miltä äidistä täytyi tuntua kun isän raivo yltyi. Yhtäkkiä käsitin, millaista on olla ameba. Olisin tuhat kertaa mieluummin ollut ameba kuin kärsinyt kohtalon, jota isä minulle kaavaili. Suustani ei tullut äännähdystäkään. Eiväthän verilammikot puhu. 

Tämä on kirja, joka vetää aika lailla sanattomaksi. Koska sivuja on vajaat pari sataa, tunnelma kiristyy kiivaaseen tahtiin eikä lukijalla ole yhtään aikaa hengähtää. Toisaalta haluaa lukea nopeasti eteenpäin päästäkseen loppuun, saadakseen selville miten perheen käy. Toisaalta pelottaa lukea, kun ei yhtään osaa kuvitella mitä vielä on tulossa. 

Perheellä ei ole yhteisiä ilon hetkiä, mutta tytöllä sentään jotain. Hän on erittäin hyvä luonnontieteissä, ja opiskelee - isältä salaa tietenkin - professorin luona edistyneenpää fysiikkaa. Se on hänelle helppoa, ja hän uskoo pystyvänsä rakentamaan aikakoneen. Teini-ikään tultuaan hän alkaa kiinnostua naapurin miehestä, ja saa tältä vastakaikua. Hän pääsee oikeastaan päivittäin tilanteisiin, joissa kotiasiat voi unohtaa hetkeksi ja tulevaisuus näyttää mahdolliselta. 

Kansiliepeestä luin, että kirjasta on tekeillä elokuva. Nyt tuntuu siltä, että en halua nähdä sitä. Oikeaa elämää on syvästi järkyttävä tarina, jonka visualisoimista en kaipaa sen enempää kuin mitä lukiessa päässäni näin. 

Vaikka tarina on karu, lukemisesta jäi myös olo että jestas, onpa hyvä kirja! Ajattelin ottaa tämän mukaan lukiolaisten kirjavinkkauksiin, ehkä myös yläkouluun. Yhtä karuja mutta vaikuttavia lukukokemuksia ovat tarjonneet esimerkiksi Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo sekä Sergio Augusto Sánchezin Sade piiskaa asfalttia.

Löysin kirjasta postaukset blogeista Annelin lukuvinkitLukutuulia ja Kirja vieköön


keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä

 

Tuukka Ahopelto: Roiskeita ajan taustapeilissä

Kuvittanut Johanna Ahopelto

Tuukka Ahopelto 2021

104 s.

Kirjailijalta saatu arvostelukappale



Olin juuri lukenut Ankin kirjablogista postauksen Tuukka Ahopellon omakustanteesta Roiskeita ajan taustapeilissä ja ajatellut, että kirja vaikuttaa kiinnostavalta, niin eikös sähköpostissani odottanut viesti kirjailijalta. Sain kirjan jokunen viikko sitten, ja olen sitä lueskellut vähän kerrassaan. Sivuja on vain 104, joten periaatteessa kirjan olisi voinut ahmaista kerralla, jotenkin kuitenkin koin itselleni sopivammaksi lukea muutaman kertomuksen / kuvauksen kerrallaan. 

Ahopelto kirjoittaa havaintoja arkisista asioista ja tilanteista, tunnelma on rauhallinen ja tekstin parissa on helppo viipyä. Muutamat kuvaukset ovat liiankin rauhallisia, olisin kaivannut niihin jotain yllättävää, jotain millä ne erottuisivat joukosta. Kieltä olisi voinut paikoin tiivistää, ehkä jättämällä pois osan sellaisista sanoista kuin tosin, vain, näin ollen, sentään. Toisaalta on tilanteita kuten Mies nro 12, jossa lukija riemastuu että kuinka jonottamisesta voi kirjoittaa näin kiinnostavasti. Jaettu ykkössuosikkini edellä mainitun kanssa on Kaatopaikalla, jossa tavaroiden kierrättäminen menee varsin jännittäväksi. Siihen olisin halunnut toisenlaisen lopun, voi niin toivoin että henkilö olisi tehnyt toisin. No, aina ei saa mitä haluaa ja sen kanssa minun on nyt vaan elettävä :) 

Ahkio vetäjineen liukuu hitaasti ylös tien varteen, ja minä jään katselemaan perään. Tunne on jollain lailla helpottunut, mutta samalla surullinen. Painan ulko-oven kiinni, niin kiinni kuin sen saa menemään, ja lähden laahustamaan autolleni päin. Paluumatka on helpompi, tämän tunnin aikana kun tätä tietä ovat luultavasti tallanneet useammat ihmiset kuin vuosiin. 

(Lumisen torpan maustekaappi)

Sisälle päästyäni ja hyllyjen välissä pyöriessäni katseeni osuu riviin kuvitettuja wc-paperirullia, yhdessä on kuvituksena punaisia sydämiä.

Rullallinen rakkautta. Punaisen sydämet rakkauden symboleina puhtaan valkealla taustalla, odottavat vain tulevansa hierotuksi vasten vaihtuvia persereikiä ja päätyvänsä huuhdottuina kaupungin viemäreihin. Niin oli käydä minullekin, mutta saatoin nyt täpärästi välttää viemärit.

(Rullallinen rakkautta)

Kirja koostuu kahdestakymmenestä kertomuksesta / luvusta / mininovellista / millä ikinä nimellä niitä haluaa kutsua, joissa ollaan yhdessä tilanteessa, mutta joissa kuitenkin käsitellään henkilön elämää tai yhteiskuntaa laajemminkin. Uutta lukua aloittaessa lukija ei koskaan tiedä, missä hän on muutaman sivun päästä. Yksittäiset hetket laajenevat kokoaan isommiksi, herätellen lukijaa pohtimaan asioita. Tunnelma on usein melankolinen mutta ei toivoton.

Niin, taivas on hiljentynyt. Joskus lintuparvien värähtelevää tanssia pääsi ihastelemaan jopa useita kertoja päivässä, mutta hiljalleen taivaiden tanssikerrat ja parvet harvenivat, kunnes lopulta katosivat lähes kokonaan. Ennen tiluksillani pyrähtelivät lentoon kymmenet kirjekyyhkyset, ja niiden kujerrus kantautui kauas. Nyt lakka on autioitunut. Päivän rutiinina kuitenkin kierrän kadonneiden kyyhkysten asuinsijat. Olen määrätietoisesti päättänyt pitää ne kunnossa, siitä huolimatta, että viimeinenkin lintu katosi jo monta aikaa sitten. Kunnostustyöt eivät tietenkään aivan päivittäisiä toimia vaadi, kun eivät linnut täällä ole sotkemassakaan.

(Hiljaisen taivaan tuijottaja)

maanantai 4. lokakuuta 2021

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

 

Kirjan kansikuva liitetty osaksi jäätiköstä otettua valokuvaa
Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Kansi Tuuli Juusela

Otava 2021

314 s.



Ilmastonmuutos on ollut aiheena jonkin verran myös kaunokirjallisuudessa, usein niin että tapahtumia on kuvattu sen jälkeen kun maailmaa on kohdannut kauhea tulva tai kuivuus tai muu katastrofi. Inkeri Markkula lähestyy aihetta hienovaraisesti, kuitenkin niin että teema on vahvasti esillä pitkin matkaa. 

Unni on jäätikkötutkija, joka tekee mittauksia Baffininsaaren Penny-jäätiköllä. Joka vuosi jäätä sulaa enemmän kuin mitä sitä muodostuu, ja Unni haluaa selvittää sulamisnopeuden. Keltaiset kumiankat putoavat jääkaivoihin kulkeakseen sulamisvesien mukana ja kertoakseen myöhemmin Unnille, mitä jäätiköllä on meneillään. Tutkimuksen ohessa Unni pyrkii selvittämään, mitä tapahtui Jonille, jonka kanssa hän vietti edellisvuonna saarella lyhyen aikaa. 

Toisaalla seurataan Jonia ja hänen elämänsä kipupisteitä. Adoptoituna hän on ollut epätietoinen biologisten vanhempiensa kohtalosta. Kun hänelle koittaa mahdollisuus matkustaa vanhempiensa jäljille, hän ei ole varma uskaltaako kohdata totuuden.

Tarinaa seurataan myös muutaman muun henkilön kautta, joilla jokaisella on omat kipeät kokemuksensa. 1960- ja 1970-luvun taite ei ole onnellista aikaa Grönlannin alkuperäiskansalle, ja silloin tapahtuneet asiat kulkevat varjona tarinan nykyhetkeen asti. 

"Tahdon tutkia sellaista mikä katoaa", vastasin.
"Miksi?"
"Koska aikaa on niin vähän. Ja meidän pitää saada talteen kaikki se tieto mitä jäätiköissä on. Ajattele, kaikki se lumi ja vesi joka jäätikön pinnalle sataa, puristuu osaksi jäätikköä, tallentuu sen kerroksiin. Ja jokainen kerros varastoi tietoa siitä minkälainen ilmasto sillä hetkellä oli, minkälaisia hiukkasia ilmakehässä lenteli, minkälaista kasvillisuus oli. Niitä kerroksia tutkimalla me voidaan lukea maailmaa jopa neljäsataa tuhatta vuotta taaksepäin."
"Neljäsataa tuhatta!" Jon hämmästyi.
Tunsin rinnassani ilon läikähdyksen. Olin tehnyt häneen vaikutuksen. 
"Mutta jonakin päivänä sitä ei enää ole", jatkoin. "Penny-jäätikkö ohenee joka kesä, ja vauhti vain kiihtyy. Jonakin päivänä, yhtenä lyhyenä hetkenä se mitä jäätiköstä on jäljellä humahtaa mereen ja satoja tuhansia vuosia historiaa hajoaa molekyyleiksi. Kun sitä miettii, tuntuu kaikki muu kovin merkityksettömältä."

Tarina on hurjan koskettava, siinä ihmiset kohtaavat paljon ja isoja vääryyksiä. On kiusaamista, yksinäisyyttä, juurilta irrottamista sekä niiden etsimistä, alkuperäiskansojen huonoa kohtelua, pakkosopeutumista valtaväestöön... Lisäksi on ympärillä väijyvä ilmastonmuutos. Onneksi mukana on kuitenkin rakkautta ja lämpöä, jotta tarina ei mene liian synkäksi.

Markkula on pohjoisen luonnon tutkija, ja asiantuntemus näkyy. Unnin jäätikkötutkimukset ja luonnon kokemat muutokset on kuvattu tarkasti ja kiinnostavasti. Kieli on kaunista ja elävää, lukiessa pystyin hyvin kuvittelemaan itseni mukaan niin railoon kuin lumen piiskaamalle kylätielle, junamatkalle pohjoiseen kuin jäätikölle maailman reunalle.

Hieno kirja, haikeansurullinen mutta tavattoman kaunis. Tämän lukeminen jättää pysyvän jäljen sydämeen ja mieleen. 

Maa joka ei koskaan sula on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Luetut.net.

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Turun kirjamessut 2021

 


Terveisiä Turusta! Olipa ihanaa päästä kirjamessuille, vaikka harmikseni olinkin siellä vain yhden päivän. 

Lähdimme puolisoni kanssa Turkuun perjantaina töiden jälkeen. Oli vähän pakko tulla illalla ja olla hotellissa yötä, sillä Tampereelta ei tullut julkisia kulkuneuvoja lauantaina riittävän aikaisin, olisimme olleet Turussa vasta puoliltapäivin. Varasin siis yöpymisen hotelli Harrietiin, huone oli halpa ja ilman aamiaista mutta ajattelin että ei sen väliä, kun saavumme Turkuun iltakahdeksalta ja lähdemme aamulla. Saapuessamme hotelliin vastaanotossa ei ollut ketään, ohikulkija sanoi että siinä ei ollut ollut ketään koko päivänä. Luukun edessä oli kasa avaimia, mutta en tiennyt onko joku niistä meille, koska en ollut saanut hotellista viestiä, vain Bookingista varausvahvistuksen. Lähistöllä hengaili henkilö, joka osoittautui henkilökunnan jäseneksi. Näytin hänelle varausvahvistusta, mutta hän ei osannut sanoa tai tehdä muuta kuin soittaa jonnekin, puhuttuaan hetken hän antoi puhelimen minulle ja kerroin kuka olen ja millaisen huoneen olen varannut. Annettuani puhelimen takaisin siitä ilmeisesti loppui akku, sillä henkilö touhusi tovin etsien laturia, ja soitti sitten uudelleen. Sen jälkeen saimme avaimen. Olimme jo menossa huoneeseen kun henkilö vielä huuteli perään ulko-oven ovikoodia, sen kanssa oli myös vähän hakemista (koska hän oli ensimmäistä päivää töissä) joten kokeilimme koodin toimimista niin että toinen pysyi sisällä. Huone oli muuten siisti, mutta naulakossa roikkui pyyhe. En tutkinut oliko se käytetty, oletan niin, koska kaksi muuta pyyhettä oli taiteltu nätisti sängylle. Kylpyhuoneesta löytyi partahöylä, lähes tyhjä shampoopullo ja (eri merkkiä oleva) hoitoainepullo, joiden oletan olleen aiemman vieraan jäljiltä. Kylpyhuoneen kaksiosaisessa lampussa oli valo vain toisella puolella, eikä telkkarin kaukosäädinkään toiminut. Ei siis erityisen mieltäylentävä hotellivierailu, olinkin iloinen että viivymme vain yhden yön. Lähtiessä jätin avaimen luukun eteen, missä yhä oli kasa avaimia, en tiennyt minne se olisi kuulunut jättää sillä missään ei ollut ohjeita. 

Onneksi itse messuilla oli oikein miellyttävää! Saavuimme alueelle vähän ennen yhtätoista. Pääsimme tuskin alkuun kiertelyssä, kun pysähdyimme Nuorisokirjailijoiden osastolle seuraamaan Harri István Mäkeä, joka näytti miten vampyyreja piirretään. Aloituskuva tosin oli omakuva, ei vampyyri. Tämä oli sellainen ohjelmanumero, jota suomea osaamaton puolisoni pystyi myös seuraamaan niin, että välillä käänsin hänelle jotain. Oli hauska huomata, miten jo piirroksen ensimmäinen viiva ohjaa sitä johonkin suuntaan, ja kuinka pienillä eroavaisuuksilla voikin tulla isoja muutoksia lopputulokseen. 

Ensimmäisen pysähdyksen jälkeen kiersimme messualueen läpi, etsin samalla syntymäpäivälahjakirjaa kollegalleni, ja sellaisen löysinkin. Väkeä oli liikkeellä mukavan paljon, mutta kuitenkin sen verran hallitusti että käytävillä pystyi kulkemaan ja pöytien tarjontaa tutkimaan ilman pitkää jonotusta tai muiden tuuppimista. 

Iltapäivän puolella siirryimme toisen kerroksen Jukolaan, jossa oli esikoisdekkaripaneeli. Niina With haastatteli Tommi Laihoa, Saija Kuuselaa ja Mikko Kalajokea. Olen lukenut Kuuselan Katse-kirjan, mutta myös kaksi muuta kiinnostavat. Oli taas kerran kiinnostavaa kuulla siitä, miten kirjat syntyvät ja myös miten ne muokkautuvat matkalla. 


Jatkoimme perään Jukolassa esikoisromaanikeskustelun, jossa Koko Hubara (keskellä) ja Niillas Holmberg kertoivat romaaneistaan. Molemmilta on aiemmin julkaistu kirjoja, mutta ne eivät ole olleet romaaneja. Pidin siitä, että kuten dekkaripaneelissa, myös tässä kirjailijat saivat vastata kysymyksiin rauhassa, kiireettä. Kysymyksiä tosin olisi voinut tiivistää, nyt tuntui että haastattelija puhui tosi pitkästi. 

Seuraava pysähdys oli Agricola-lavalle kuuntelemaan Anni Kytömäkeä. Olen nähnyt hänen esiintyvän aiemminkin, mutta jotenkin koskaan ennen ei ole tullut esille, kuinka iso merkitys musiikilla ja etenkin pianon soitolla on hänen kirjoitusprosessissaan. Muutenkin keskustelu oli kiinnostavaa, etenkin se pointti että 1950-luvulla toive oli 6 lasta jokaiselle naiselle, ja nythän on menty siihen että sinua pidetään itsekkäänä naisena jos et synnytä uusia veronmaksajia. 

Myöhäisen lounaan jälkeen menimme Auditorioon kuuntelemaan elävää musiikkia. Total Cello Ensemble piti puolituntisen konsertin, ohjelmistossa oli niin Sibeliusta kuin leffamusaa ja Myrskyluodon Maijaa. Herkesin vähän kyynelehtimään välillä, oli niin ihana nähdä livemusaa piiiiitkästä aikaa. Ja tosi rentouttavaa pysähtyä kesken messuhälinää, olla välillä silmät kiinni ja huojua musiikin mukana.


Matka jatkui, ja osuimme sattumalta Tieto-lavan kulmille. Halusin jäädä kuuntelemaan Heidi Heralaa. Ammattiesiintyjän tunnistaa, kädet liikkuivat paljon ja muutenkin esiintyminen oli eläväisempää kuin kirjailijoilla. Ihan alusta asti en esitystä kuullut, mutta suurimman osan kuitenkin. Heralalla on Turku-historiaa, vaikka helsinkiläistynyt onkin. Ja iloitsee Everstinna-esityksestä, koska liian usein jo alle nelikymppiset naisnäyttelijät ovat vaarassa jäädä roolien ulkopuolelle. 

Lähdettyämme kohti messubussia huomasin pihalla kirjastoauton, tokihan siellä piti piipahtaa sisällä. Orivedellä oli kirjastoauto, mutta sen kulku lakkasi jo 1990-luvulla. Tampereen uuteen hienoon Kosmokseen en ole vielä tutustunut. Täällä emme olleet kauaa, koska sisälle tuli muutakin väkeä, näinpähän kuitenkin pitkästä aikaa miltä kirjastoautossa näyttää sisältä. 

Hetken aikaa hengailimme vielä rautatieaseman edustalla puistossa, sitten suuntasimme junalla kotiin. Onneksi reissu ei tarjonnut muita yllätyksiä kuin mitä hotellissa kohdattiin... 

Messuilta ostimme puolisoni kanssa molemmat kirjan, niistä toinen luettiin jo kotimatkalla ja sitä on selailtu toiseenkin kertaan. Arvaatte varmaan, kummasta on kyse :D


Sen verran protestoin Pocket-Mattia, että siinä oli sanonta "allit" kalliolle, eikö se kun joku jätetään jälkeen ole nalli kalliolle? Ja perseeseen ammutusta karhusta oli tullut siistitty versio "persuksiin"! Tai ehkä nämä ovat sitä, että eri puolilla Suomea sanotaan eri tavalla. Suurta hupia saatiin kumminkin, sekä kuvituksesta että sanonnoista. 

Kiitokset messuorganisaatiolle medialipusta, tulen taas ensi vuonna :) 




keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus

 

Kirja tuolin käsinojalla, taustalla sinivihreä verho

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus

Ranskankielinen alkuteos L’Énigme de la Chambre 622 (2020)

Suomentanut Kira Poutanen

Tammi 2020

648 s.

 


Joël Dicker on kirjoittanut vetävän ja ovelan romaanin, jossa lukija on pitkään epätietoinen monista asioista ja jossa yllätyksiä riittää loppuun asti. Tapahtumat kulkevat pääasiassa kahdessa tasossa, nykyhetken lisäksi ollaan ajassa 15 vuotta sitten. Silloin on tapahtunut asioita, jotka ovat joko jatkuneet tähän asti tai saaneet alkunsa tuolloin ja kehittyneet vuosien aikana huippuunsa. Loppua kohti vauhti kiihtyy, ja piipahduksia muillekin aikatasoille tapahtuu tuon tuosta.

Yksi päähenkilöistä on Joël-niminen kirjailija, joka saapuu Sveitsiin ja asettuu Plade de Verbier -hotellin huoneeseen 623. Pian hän huomaa, että viereinen huone on numeroltaan 621 B, sen vieressä on 621. Miksei huonetta 622 ole? Samassa hotellissa asuva Scarlett houkuttelee Jöelia mukaansa selvittämään, mistä on kyse. Eikö selvitystyöstä tulisikin hyvä kirja? Kaksikko pistäytyy tarinassa silloin tällöin, muutaman sivun kerrallaan, pohtimassa mitä he ovat saaneet selville, mitä puuttuu ja keneltä voisi saada tietoja.

Toinen päähenkilö on Macaire Ebezner, pankkiiri, joka on varma valinnastaan pankin seuraavaksi toimitusjohtajaksi. Kun hän kuulee, ettei valinta suinkaan ole varma, hän miettii mitä hän voi tehdä. Keneen pitäisi yrittää vaikuttaa ja miten, jotta paikka olisi hänen?

Tarinaa seurataan myös Macairen vaimon Anastasian sekä toisen pankkiirin, Levin näkökulmasta. Mukana on myös pankin johtokuntaa, poliiseja sekä luksushotellin henkilökuntaa ja vieraita. Se mikä alkoi 15 vuotta sitten, on päättyvä nyt - eikä kaikkien kannalta onnellisesti. Moni henkilö juonittelee, mutta ei lainkaan havaitse tulevansa itse vastaavien juonittelujen kohteeksi. Moni selkeän oloinen asia saa uusia käänteitä muuttuen aivan toisenlaisiksi kuin miltä aiemmin näytti. Ihmisten motiivit paljastuvat vähitellen kiepauttaen tarinaan aina uuden suunnan.  

”Miksi viimeinen Suurviikonloppu ja silloin tapahtunut murha kiinnostaa teitä?” vartija kysyi.
”Se on kirjailijan syytä”, Scarlett sanoi ja nyökkäsi minuun päin, ”hän valmistelee aiheesta kirjaa.”
”Sinuahan tämä juttu tuntuu eniten kiinnostavan”, minä huomautin.
”Mutta murhaa ei ole ratkaistu”, vartija muistutti.
”Niin juuri”; Scarlett sanoi. ”Haluamme saada selville, mitä tapahtui.”
”Myönnän, että se kiinnostaa minuakin. Juttu on painanut mieltäni kaikki nämä vuodet. Jään puolen vuoden kuluttua eläkkeelle, ja minusta tuntuu, että jotain on jäänyt tekemättä… Haluaisin kovasti käsittää, miten tähän päädyttiin. Työntekijän ei pitäisi puhua tällaisia. Älä vain laita nimeäni kirjaan, voin joutua vaikeuksiin!”
”Voin käyttää sinusta nimeä Vartija, jos sopii”, minä sanoin ja vedin pienen muistikirjani esiin kirjatakseni kertomuksen ylös.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Pidän siitä että tarina saa monenlaisia käänteitä, jotka tuntuvat samaan aikaan uskomattomilta ja loogisilta. Vaikka tavaraa on paljon, kokonaisuus on hallittu. Lukijana tunsin koko ajan pysyväni kärryillä siitä, keitä henkilöt ovat ja missä paikassa ja ajassa he milloinkin ovat. Pidän yllätyksellisyydestä, siitä kuinka ihmisistä paljastuu loppuun asti vielä uusia puolia. Pidän tarinan oveluudesta, eli siitä kuinka huijarit tulevat itse huijatuiksi, ja kuinka moni asia onkin lopulta eri lailla kuin mitä lukijana olin luullut. Hauska yksityiskohta on se, että vaikka alusta asti selvitetään murhaa, uhrin henkilöllisyys kerrotaan vasta monen sadan sivun jälkeen.

Jos jotain olisi saanut olla vähemmän, niin prameita ulkoisia puitteita ja Anastasian äidin kohkaamista tyttärien saattamisesta rikkaiden miesten vaimoiksi. Jossain kohtaa vähän puuduttaa, kun on täydellisesti istuvia vaatteita täydellisillä vartaloilla, taloudenhoitajia ja kokkeja ja autonkuljettajia, kaviaariaamiaisia ja samppanjajuhlia, kymmentä kieltä sujuvasti puhuva henkilö…

Muuten Huoneen 622 arvoitus on paketti minun makuuni. Se on viihdyttävä, yllättävä, hauskakin. Henkilöhahmot ovat samaan aikaan ihania ja ärsyttäviä, kuitenkin ärsytys on sen verran pientä että heille toivoo hyvää. On erityisen hauskaa lukea hahmojen päämäärätietoisesta etenemisestä kohti tavoitetta ja siitä, kuinka näppärästi he ohittavat tai raivaavat pois tielle osuvia esteitä. Jotka eivät siis aina olekaan esteitä, vaikka näyttävät siltä.

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tässä kaupungissa tuulee aina, Luetut.net ja Kirjaimia.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, ”kirjan nimessä on numero”. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 6, ”kirja kertoo rakkaudesta” tai 37, ”kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa”.

Kirja joka maasta -projektini saa Sveitsin.

sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa

 

Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa

Ruotsinkielinen alkuteos Som en fjäder i vinden (2021)

Käsikirjoituksesta suomentanut Tuula Kojo

Otava 2021

316 s.



Viola ja Lilly ovat naapurit ja parhaat ystävät. Jo lapsuudessa 1940-luvulla heillä on hyvin erilaiset elämäntilanteet, mutta se ei ole ystävyyden este. Viola on ainoa lapsi, kun taas Lillyllä sisaruksia riittää. Violan kotona syödään lihaa ja leivotaan pullaa, Lillyn kotona puutetta on lähes kaikesta. Lillyllä on vastuuta pikkusisarusten vahtimisessa ja muissa kotitöissä, kun taas Viola voi vapaammin mennä ja tulla. Tytöt ovat kuitenkin yhdessä kaiken mahdollisen ajan. Nuoruusvuosina väleihin tulee pieniä säröjä, mutta silti he ovat aina toistensa tukena. Kunnes Lilly yhtäkkiä lähtee, eikä Viola kuule hänestä vuosikymmeniin. Eräänä elokuisena päivänä puhelin kuitenkin soi, ja puhelinsoitosta alkaa matka ystävysten elämäntarinoiden viimeisiinkin salaisuuksiin.

Hän tönäisee syrjään laatikon, jossa lehtileikkeet ovat. Siitä on jo kauan kun hän viimeksi pani siihen jotain uutta. Hän vain lakkasi etsimästä ja lukemasta, Lillyn tekemiset eivät enää kiinnostaneet häntä. Eivätkä ehkä lehdistöäkään. Jos nykyisin jossain ilmestyykin jokunen kuva, se liittyy vain ilkeään juoruun. Kuvissa Lillyllä on usein aurinkolasit silmillä. Hän on arka eikä ilmeisesti uskalla enää kohdata maailman katsetta.

Ennen vanhaan Lillyn kauniit ruskeat silmät säihkyivät aina. Ne uhkuivat metkuja ja elämäniloa. Niitä Viola ei ole nähnyt vuosiin. Hän miettii, miltä ne mahtavat nykyisin näyttää. Onko silmäkulmissa ryppyjä, kuten hänellä itsellään? Roikkuvatko silmäluomet vai onko Lilly käynyt leikkauttamassa ne, kuten niin moni on tehnyt?

Ei varmaan, niin turhamainen Lilly ei koskaan ollut. Viola ei ainakaan muista sellaista. Mutta ehkä Lillystä tuli turhamainen, elämä muuttaa ihmisiä. Pahasta voi tulla hyvä, iloisesta surullinen, kauniista ruma. Ihminen pysyy harvoin entisellään.

Nykyhetki on 12.8.2019, menneisyys on aina myös 12.8. mutta vuosiluku vaihtuu. Tuo elokuun päivä on Lillyn äidin kuolinpäivä, se on kuolemapäivä mutta myös Lillyn nuorimman veljen Sturen syntymäpäivä. Mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä enemmän päivä on ilon päivä, vaikka äiti aina onkin muistoissa. 

Kun Lillyn ja Violan tiet ovat eronneet, heidän elämänsä jatkavat hyvin erilaisina. Lilly on menestyvä laulaja, mutta kovin kylmä ja yksinäinen. Viola on lämmin perheenäiti. Lilly alkaa jo unohtaa elokuun kahdennentoista, eikä sillä ole Violallekaan enää suurta merkitystä.

Tapahtumia seurataan enimmäkseen Violan näkökulmasta, mutta välillä myös Lillyn, onneksi. Saadaan lukea 1940- ja 50-lukujen lapsuudesta ja nuoruudesta, 1960-luvun aikuisuudesta, 2010-luvun vanhuudesta. Yhteiskunnalliset olot, ilmapiiri ja muutokset kulkevat kuin huomaamatta osana tyttöjen, naisten tarinaa. Kaikkiin tilanteisiin ei ole helppo sopeutua, ja uhrauksia on vaadittu niin monelta ihmiseltä. Vastoinkäymisistä huolimatta elämä ei ole ollut pelkästään kurjaa, vaan iloa on riittänyt. Myöhempiä vuosikymmeniä kuorruttaa yksinäisyys ja kaipaus, kuitenkin niin että tarinan lämpö säilyy.

Tapahtumien kulku on varsin ennalta-arvattava, samoin kuin eräs suuri salaisuus. Kerronta on kuitenkin vetävää ja eloisaa, joten minua ei ennalta-arvattavuus haitannut. Mielestäni tuo on erittäin hyvä ratkaisu, että tarina etenee tiettynä päivänä eri vuosina. Maltilliseen sivumäärään on saatu mahdutettua sekä Violan että Lillyn elämänkaari ilman että lukija hautautuisi tapahtumavyöryn alle. Lundberg näyttää, että monista tärkeistä ja isoista asioista on mahdollista kertoa tiiviisti tai viitteenomaisesti, silti niin että kaikki olennainen on mukana.

Kuin höyhen tuulessa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kaksi sivullista, LM-Mummin kirjastossa ja Kirjamuuri.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "kirjassa liikutaan ajassa". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 11, "kirja kertoo köyhyydestä" ja 21, "kirja liittyy johonkin vuodenaikaan".

maanantai 20. syyskuuta 2021

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

 

Kirja puun oksanhaarassa, taustalla lisää puita
Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

WSOY 2021

71 s.





Luin runokokoelman muutama päivä sitten, ja olen sen jälkeen yrittänyt jäsentää lukemaani. En tunne kuitenkaan päässeeni siinä erityisen pitkälle. Yhä vaan hihittelen lempikohdilleni, muistelen yllättäviä yhteyksiä, koen selittämätöntä riemua. 

Erämajan runoissa liikutaan metsässä, kohdataan eläimiä ja kasveja, erityisesti mustikoita. Kieli on leikkisää, kuitenkin sellaista että se pitää sisällön kasassa eikä sorru omaan näppäryyteensä. Se ei jätä lukijalle hölmistynyttä oloa vaan riemastumista siitä, että miksei kukaan ole keksinyt tällaista aiemmin. Se on elävää, saaden ainakin minut tuntemaan kuin olisin ihan oikeasti metsässä, kulkisin kosteilla alueilla saappaat jalassa, noukkisin mustikan sieltä täältä, kuuntelisin ja haistelisin. 

Tässä yksi kokonainen runo sekä muutamia pätkiä, kohtia joihin ihastuin erityisen paljon: 

Ja päivä nytkähti eteenpäin kuin bussi, se lähti pysäkiltä kohti seuraavaa.
Ihmiset heilahtivat vähän.

(...)
Kykin vielä tovin mitä se on mannerten mittakaavassa ei mitään.
Hyristen häärin lähteiden äärellä onko tämä yksityisalue.
Mies vaihtaa mäntyä asettelee jalkansa harkiten vaijerirataa.
Ei ole ranneketta minulla tavallaan eksyin tähän.
(...)

(...)
Elämä kantaa? Ei kannata kokeilla
siivetönnä lentää, miten tämän nyt selittäisi ja kenelle,
muurahaisella on kovin pienet korvat.

(...)
Ja jos minä seilaisin maailman meret, mutta en mustikoista tietäisi,
turhia olisivat tuulet ja purjeet, reelingit, mainingit ja merimieslaulut,
turhia sataman valot ja rommi, rantakapakoiden keinuvat hymyt.
(...)

Haluaisin saada kahvisi läikkymään, ilmestyn keittiöön höyhenten peitossa:
tiedä, olen telkkä. Älä pelkää, mutta läikytä vähän,
elämäsi siivekäs saapuu. 

Tämä on kokoelma joka ainakin minun kohdallani vaatii useamman lukukerran, enkä tiedä osaanko siltikään koskaan pukea sanoiksi tuntemuksiani. Olen ällistynyt, häikäistynyt, kertakaikkisen iloinen. Vaikka kieli on leikkisää, runot eivät ole sanoilla leikittelyä vaan mukana on vakavia asioita elämän eri puolilta, on yksinäisyyttä, pelkoa, kuolemaa, sopeutumattomuutta, vapauden kaipuuta. 

Olen nyt täällä metsässä on elämän ja tunteiden kirjo lämpimään metsänpeittoon kiedottuna. Se kutsuu lukijan mukaan fyysiseen ja psyykkiseen metsään, mielen- ja kielenmaisemaan. Ota kuppi mustikkateetä ja lähde mukaan!

Kokoelma on luettu myös blogissa Tuijata, Kulttuuripohdintoja.





sunnuntai 12. syyskuuta 2021

S. J. Bennett: Windsorin solmu

 

Kirja lattialla, sitä ympäröi punainen käsilaukku jalokivien näköisine hihnoineen
S. J. Bennett: Windsorin solmu

Englanninkielinen alkuteos The Windsor Knot (2020)

Suomentanut Kaisa Haatanen

WSOY 2021

349 s.



Olkoon niin. Ei tässä voinut 'alkaa ragee', kuten Harry oli kertonut hänelle nykyään sanottavan.

Englannin kuningatar Elisabet II on sekä harmissaan että utelias. Illanvietto Windsorin linnassa on päättynyt yhden vieraan kuolemaan. Kuinka kummassa näin on päässyt tapahtumaan? Turvallisuuspalvelu tutkii asiaa, mutta kuningatar tekee tahollaan omia selvityksiään. Julkisesti hän ei voi osallistua, tietenkään, mutta hän voi hienovaraisesti tuuppia asioita haluamaansa suuntaan. Oikeana kätenä hänellä on apulaisyksityissihteerinsä Rozie, joka voi liikkua vapaasti linnan ulkopuolella ja käyttää aikaa tiettyjen ihmisten etsimiseen ja tapaamiseen. Myös eläköityneestä poliisipäälliköstä on apua. 

Eikä Charles. Hän oli palannut jo illalla Highgroveen Camillan kanssa. (Kuningatar pyrki olemaan objektiivinen ja harkitsemaan kaikkia mahdollisuuksia, ja Charles oli kuitenkin järjestänyt koko illallisen.) Samoin Etonin provosti oli palannut koulurakennuksessa olevaan kotiinsa vajaan kilometrin päähän. Mutta Brodskyn seikkailu arkkitehtinaisen kanssa oli osoittanut, että vaati vain hiukan kekseliäisyyttä, jotta pystyi liikkumaan esteettä henkilökunnan ja vieraiden huoneistojen välillä. Tässä vaiheessa epäiltyjen listasta tuli melko koominen, koska sillä oli yhä Sir David Attenborough ja Canterburyn arkkipiispa. Ei - kerta kaikkiaan, ei. Jos ei näihin miehiin voinut luottaa, voisi saman tien luovuttaa tykkänään. 

Kirja aloittaa uuden sarjan Hänen majesteettinsa tutkimuksia, ja minä ainakin toivon sarjan saavan oikein monta osaa. Tämä avausosa on hauskaa ja viihdyttävää luettavaa. Kuningatar on samaan aikaan sekä arvovaltainen, vähän pelottavakin majesteetti että huumorintajuinen isoäiti. Hän hoitaa velvollisuudet ja tapaamiset tunnontarkasti, mutta mielessään on usein varsin vallaton. Hän pitää langat tiukasti käsissään, mutta tekee sen niin ovelasti että monikaan ei tajua sitä. 

Jännitystä ei juuri ole, mutta kiinnostavuutta sitäkin enemmän. Kuningattaren mukana päästään palatsin yksityisiin osiin, saadaan pilkahduksia perheestä, nähdään silmäys päivittäisistä rutiineista, tutustutaan Obaman pariskunnan vierailun valmisteluihin ja niin edelleen. Kuningatar on äärettömän sympaattinen hahmo, joka tuntuu ainoana kiinnittävän huomiota siihen, että uhri oli ihan oikea ihminen. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Windsorin solmun kohtaan 46, "kirjassa syödään herkkuja". Toffeeta, pikkuleipiä, skonsseja, tortillasipsejä... Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 20, "kirjassa on ammatti jota ei enää ole tai joka on harvinainen" ja 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi

Jatkoa odotellessa! Epäilen vahvasti, että en jaksa odottaa toisen osan suomennosta vaan luen sen englanniksi heti kun se ilmestyy kirjastoon tai kirjakauppaan. Ymmärtääkseni se on tulossa aika pian, tämän syksyn aikana. 

tiistai 31. elokuuta 2021

Jeffrey Archer: Totta vai tarua

 

Kirja ikkunalaudalla, taustalla puita, kerrostaloja ja kaukana Näsinneula
Jeffrey Archer: Totta vai tarua

Englanninkielinen alkuteos Tell Tale (2018)

Suomentanut Hanni Salovaara 

Kansi Susanna Appel

Sitruuna 2021

319 s.


Jeffrey Archer on kirjoittanut novellikokoelman, joka yllättää kerta toisensa jälkeen. Lukija ehkä luulee päässeensä jyvälle jonkinlaisesta kaavasta, mutta saa pian huomata olleensa väärässä. Monissa novelleissa teemana on jos jonkinlainen kieroilu ja juonittelu, mutta ei kaikissa. Jotkut novellit muistuttavat toisiaan, kunnes loppu onkin ihan erilainen kuin aiemmin luetussa. Lukijan moraalikäsitystä koetellaan, kun aina ei ole selvää onko novellin päähenkilö pahanteossa vai ei, ja onko oikein jos paha ei saa palkkaansa. Useimpien novellien loppu on sellainen, että tarinan perusteella sitä ei ole osannut arvata. Joskus loppu naurattaa, joskus liikuttaa, joskus tekee mieli taputtaa. 

Kun lounas oli jo lopuillaan, Dennis sanoi: "Helkkarin hyvää makkaraa ja muusia, kulta." Joyce näytti epäluuloiselta, koska siltä puolen pöytää kuuli harvoin ylistystä. Joyce saattoi vain arvailla, mitä taka-ajatuksia miehellä oli mielessään. Hänen ei tarvinnut odottaa kauaa. "Ajattelin, että haluaisit tänä vuonna ehkä hieman vaihtelua Skeggien sijaan", Dennis ehdotti.
"Mitä sinulla on mielessäsi, Dennis? Kaksi viikkoa Venetsiassako? Vai huviajelu Rivieralla? Ehkäpä risteily Niilillä ennen kuin menemme Kairoon katsomaan Tutankhamonin aarteita?"
Dennis antoi ivallisten sanojen mennä ohi korviensa ja työnsi pöydän yli lehtensä, jossa oli kuva Costa del Solilla sijaitsevasta huvilasta. Ennen kuin Joyce ehti sanoa mielipiteensä, Dennis lisäsi: "Äläkä unohda, että jopa junamatka Heathrowin lentokentälle on ilmainen. Apulaisasemapäällikön luontaisetuja", hän muistutti vaimolleen. 
Joyce ajatteli, että matka oli itse asiassa yksi hänen miehensä parhaista ideoista. Vahinko vain, että hän joutuisi viettämään nuo kaksi viikkoa Dennisin seurassa. Siitä huolimatta Joyce suostui siihen, että Dennis perehtyisi asiaan tarkemmin.

Tykkäsin kaikista novelleista, mutta muutama nousi kuitenkin ylitse muiden. Pysäköintialueen hoitaja eli Joe ja Molly bisneksineen saa nauramaan sille, kuinka tavallinen kansalainen voi höynäyttää virkamiehiä ja myös kaikkia muita kansalaisia. Damaskon tie, jossa koululuokan vierailu keskitysleiriin muuttaa erityisesti yhden oppilaan elämän kulun. Kaikkien aikojen loma, jossa Dennisin ja Joycen lomat alkavat noudattaa tiettyä kaavaa. Archer on kirjoittanut novelliin kolme loppua, joista oma suosikkini on C. Tupla tai kuitti, jossa kasinon johtaja päättää ratkaista ongelman kolmospöydässä. Kuka murhasi pormestarin? tarjoaa tapausta tutkivalle etsivälle päätä pyörryttävän ongelman, kun epäiltyjä alkaa ilmestyä enemmän kuin sieniä sateella. 

Valtaosa novelleista on jollain tapaa hauskoja, mutta mukana on myös muutama vakavampi tapaus. Mielestäni se tuo tasapainoa kokonaisuuteen. Hauskuus ei ole huutonaurua herättävää vaan tulee ihmisten toiminnasta, siitä miten pöljästi he välillä käyttäytyvät mutta toisaalta myös siitä, miten he saavuttavat menestystä mitä ovelimmilla tavoilla. Kaikkinensa siis oikein mukavaa luettavaa, jonka parissa minä ainakin viihdyin oikein hyvin. 

Kokoelma on luettu myös Kirjarouvan elämää -blogissa. 



torstai 26. elokuuta 2021

Taina Latvala: Torinon enkeli

 

Kirja valkoisella seinähyllyllä, kahden valkoisen kynttilän välissä, taustalla harmaanruskea seinä
Taina Latvala: Torinon enkeli

Kansi Emma Virtasalo

Otava 2021

330 s.

Arvostelukappale



Taina Latvalan uutuuskirjassa on yksi kauneimmista kansista ikinä! Takakansi tiivistää sisällön: "Tarina mystisestä Torinosta, avoimista kysymyksistä ja valintojen vaikeudesta."

Nimettömäksi jäävä kirjailija matkustaa jouluksi Torinoon kirjailijaresidenssiin. Takana on tuore, kipeä ero puolisosta, eikä kirjailijalla nyt ole mitään paikkaa, missä viettää joulua. Torinon residenssi on vapaana, joten hän lähtee sinne sekä tekemään töitä että käymään eroa läpi. Residenssi ei kuitenkaan ole sellainen, kuin hän odotti. Siellä on yksi huone, josta hänelle tulee outoja tuntemuksia. Puhelin ei lataudu, ja toisinaan kuuluu kummallisia ääniä. Vieraskirjassa residenssin aiemmat asukkaat ovat kirjoittaneet siellä tapahtuneista oudoista, lähes yliluonnollisista asioista. 

Kaupungilla kävellessään kirjailija löytää viisivuotiaan tytön, joka takertuu häneen. Tyttökin on hieman omituinen, toisaalta ikäistään vanhemman oloinen, toisaalta aggressiivinen, toisaalta huolenpitoa kaipaava. Kirjailija ottaa tytön mukaan residenssiin, ja yrittää myöhemmin viedä tämän poliisiasemalle siinä onnistumatta. Niinpä hän piilottelee tyttöä talon muilta asukkailta, mutta liikkuu kaupungilla avoimesti tämän kanssa. Asiat ovat kuitenkin mutkikkaita, ja tunnelma tihenee sitä mukaa kuin arvoitus tytön ympärillä kasvaa kohti ratkaisuaan. 

Annoin tytön nukkua puoli tuntia, ennen kuin aloin pukea takkia hänen ylleen. Huomasin, että hän haisi jotenkin omituiselta. Hän ei löyhkännyt samalta kuin raitiovaunuissa nukkuvat juopot, jotka eivät olleen peseytyneet viikkokausiin, mutta hänen hiuksissaan oli samanlainen koiranhaju kuin pipossa, jota ei ollut pesty kahteen talveen. Olisi pitänyt viedä hänet kylpyyn, ajattelin, olisi pitänyt hieroa hänen hiuksiinsa avokadoshampoota ja sekoittaa veteen hunajantuoksuista suihkugeeliä.

Juuri kun olin laittamassa kenkiä hänen jalkaansa, ovikello soi. Ensin luulin, että joku pimpotti naapurin kelloa. Sitten ehdin ajatella, että ehkä taksikuski oli ymmärtänyt väärin ja tullut hakemaan meitä ovelta asti.

Kello soi uudestaan, vaativammin. Mielessäni kävi myös, että Twin Peaksin Bob oli vihdoin tullut tappamaan minut omin käsin. Lapsuuteni suurin painajainen (heti isäni alkoholismin jälkeen) oli  murtautunut ulos David Lynchin aivoista ja tullut etsimään minua.

Olisin ehkä kaivannut vielä lisää Torinoa tarinaan, kaupungin fyysistä kuvailua. Nyt sitä on, mutta usein se tapahtuu niin että kirjailija ja tyttö ovat liikkeellä, jolloin huomio on heissä eikä kaupungissa. Eli kaupunki on ehkä vähän liikaa taustalla, vaikka se kuitenkin on keskeinen tekijä tarinassa.

Koin myös, että tarinassa oli hiven liikaa päähenkilön pohdintaa siitä, olisiko hän valmis äidiksi, ja siihen liittyen lapsenhankintakeskustelua ex-puolison kanssa. Olisikohan kyse siitä, että itse olen nelikymppinen ja pohdin samoja asioita, unohtamatta että ympäriltä kysellään lapsista aika usein? Subaru-mies oli minulle ärsyttävä hahmo, enkä pitänyt siitä että päähenkilö roikkui tämän kanssa epämääräisessä suhteessa, jota hän kutsuu ystävyydeksi mutta joka on mielestäni jotain ihan muuta. Tässäkin pohjana lienee se, että lähipiirissäni on kokemuksia vastaavista suhteista, joissa roikutaan vaikka niistä tulee vain paha mieli ja ehkä myös hyväksikäytetty olo. Että nyt osui kohdalle kirja, jossa minun elämääni liittyviä kysymyksiä ja ikäviä asioita on kirjoitettu auki, jossa minun on kohdattava toisen ihmisen tapa käsitellä niitä niin tutunoloisia kysymyksiä.

Tykkäsin tarinan psykologisesta puolesta, siitä miten residenssi muuttuu tavallisesta asunnosta oudoksi, ajoittain jopa vähän pelottavaksi. Pidin siitä, miten päähenkilö etsii vastauksia kysymyksiinsä avaamalla Raamatun satunnaisista kohdista, miten hän ei kommentoi löytämiään vastauksia mitenkään jolloin tulkintavastuu on täysin lukijalla. Pidin Lorenzo Moravian fiktiivisestä Hyvän ja pahan voiman kaupunki -teoksesta, jossa hän vihjailee residenssiin liittyvästä traagisesta tarinasta ennen kuin lopulta kertoo sen, pätkittäin tietenkin. Pidin siitä, että välillä päähenkilölle tulee aivan absurdeja ajatuskulkuja, jotka kuitenkin hänelle ovat aivan loogisia. 

Tarinassa on vetovoimaa, minusta ainakin tuntui kuin olisin ollut fyysisesti paikalla residenssissä. Se on kuvattu kirjassa niin elävästi, että tuntuu siltä että jos minut nyt heitettäisiin sinne ovelle, osaisin liikkua siellä vaivattomasti. En muista aiemmin kokeneeni vastaavaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Torinon enkelin kohtaan 43, "kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata. Kulttuuripihdintoja

perjantai 20. elokuuta 2021

Robert Macfarlane: Underland: A Deep Time Journey

 

Kirja kivikaiteella, alapuolella multamaata ja vihreitä pensaanlehtiä
Robert Macfarlane: Underland: A Deep Time Journey

Penguin Books 2020

488 s.





Bongasin Robert Macfarlanen kirjan kirjaston tietokirjauutuuksista. Esittelyteksti on lyhyt mutta ainakin minuun se tehosi voimalla: "Underland is an epic exploration of the Earth's underworlds as they exist in myth, literature, memory and the land itself. At once ancient and urgent, this is a book that will change the way you see the world."

Macfarlane ei kerro, miten on tutustunut ihmisiin, jotka ottavat hänet mukaan tutkimusmatkoille ja seikkailuihin eri puolille Eurooppaa. Hän pääsee tutustumaan paikkoihin, jotka tekevät vaikutuksen paitsi häneen itseensä myös lukijaan. Eikä aina pelkästään hyvällä tavalla. 

Lukija pääsee mukaan tunkeutumaan ahtaisiin luoliin, sukeltamaan pinnan alle, Pariisin katakombeihin, Grönlannin jäätikölle - ja Olkiluotoon ydinvoimajätteen loppusijoituspaikkaan. Macfarlane kertoo maanpinnan alapuolisista paikoista monesta eri näkökulmasta; on historiaa, paikan vaatimia ihmishenkiä, tarinoita ja uskomuksia, kuinka helppoa tai vaikeaa minnekin on päästä. Monet jutut ovat varsin hurjia. Itse hämmästelin eniten luolaan haudattua nuorukaista, juhlia katakombissa metrojunien jylistessä yläpuolella, sitä mitä jäätiköiden sulaminen tuo esiin (minkä oli kuviteltu pysyvän piilossa ikuisesti) ja Olkiluodon osalta Macfarlanen ajatuksia Kalevalasta ja ydinjätteestä. 

Ice has a memory. It remembers in detail and it remembers for a million years or more. 

Ice remembers forest fires and rising seas. Ice remembers the chemical composition of the air around the start of the last Ice Age, 110,000 years ago. It remembers how many days of sunshine fell upon it in a summer 50,000 years ago. It remembers the temperature in the clouds at a moment of snowfall early in the Holocene. It remembers the explosions of Tambora in 1815, Laki in 1783, Mount St Helens in 1482 and Kuwae in 1453. It remembers the smelting boom of the Romans, and it remembers the lethal quantities of lead that were present in petrol in the decades after the Second World War. It remembers and it tells - tells us that we live on a fickle planet, capable of swift shifts and rapid reversals.

Ice has a memory and the colour of this memory is blue.

Oikeastaan kaikki paikat, joissa Macfarlane tässä kirjassa vierailee, ovat omalla tavallaan kauniita mutta myös vaarallisia. Jäätikkökaivoon laskeutuminen on turvallista, kunhan on oikeat välineet eikä mene liian syvälle; sen sijaan se on vaarallinen jos sitä ei huomaa ajoissa ja sinne putoaa. Katakombeissa ja muissa luolaverkoistoissa on oma viehätyksestä, mutta niihin on syytä mennä oppaan kanssa, mikäli haluaa välttää eksymisen labyrinteissä. Meren rannoilla ja vuonoissa on hienoja paikkoja (ja Lofooteilla luolamaalauksia), mutta usein ne ovat vaikeakulkuisessa maastossa ja lisäksi on huomioitava nousuvesi, joka voi siirtää vesirajaa kymmeniä metrejä nopeastikin. 

Kun aloitin lukemista, en oikein tiennyt mitä voisin odottaa, muuta kuin että pääsen kurkistamaan hyvin erilaisiin paikkoihin. Macfarlane vierailee yhdeksässä eri kohteessa, toisissa pikaisesti, toisissa viikkoja viipyen. En ymmärtänyt läheskään kaikkia yksittäisiä sanoja, mutta se ei lukemista haitannut, kokonaisuus oli kuitenkin ainakin minulle ymmärrettävä. 

Tässä on kirja, jonka toivoisin ilmestyvän myös suomeksi. Underland sisältää paljon sekä mielenkiintoista että tärkeää asiaa maailman ja ihmiskunnan synnystä, kuluneista vuosimiljoonista, nykyhetkestä ja tulevaisuuden uhkakuvista. 

'Cod was here long before the oil was found, and they will be here - if we let them - long after the oil is gone. Cod fed the Vikings on their journeys, and they feed us now. When man has become so crazy that he is willing to offer his food in order to get more rich, more oil, then the craziness is complete and we have no hope any longer.'

Helmet-lukuhaasteeseen laitan kirjan kohtaan 34, "kirjassa tarkkaillaan luontoa". Moni Macfarlanen vierailema paikka vaatii oikeat sääolosuhteet, jotta sinne on ylipäänsä mahdollista mennä. Lisäksi on osattava havaita ja tulkita esimerkiksi meren ja jään ääntä, jotta ei jää aaltojen tai valtavien irtoavien jääpalasten alle. 

tiistai 17. elokuuta 2021

Sofie Sarenbrant: Skyddsängeln

 

Kirja nojaa seinään, kirjan päällä enkelikoriste
Sofie Sarenbrant: Skyddsängeln

Bookmark 2021

397 s.





Sofie Sarenbrantin Emma Sköld -sarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan. Olen aiemmin kirjoittanut kakkososasta Andra andningen, joka hassua kyllä on vasta tulossa suomeksi. Jostain kumman syystä suomennokset aloitettiin kolmannesta osasta, en nyt muista olisiko Sarenbrant saanut Lasiavain-palkinnon ja siksi olisi haluttu kääntää ensimmäisenä silloin tuorein kirja. Joka tapauksessa, suomennoksia on ilmestynyt muutama, nyt sitten väliin tulee Emman tarinaa hämmentämään ykkös- ja kakkososat, ja sitten oletettavasti hypätään taas edemmäs tarinaa. 

Olen lukenut sarjan kaikki osat, ja mielestäni niiden taso on vaihdellut jonkin verran. Tätä aloittaessani tajusin heti, että en muista yhtään mitä edellisessä kirjassa on tapahtunut. Onneksi sen keskeisiin tapahtumiin viitattiin muutaman kerran, niin pääsin taas kartalle. 

Tällä kertaa Emmalla ja muilla poliiseilla on tavallista tiukempi paikka, he etsivät kadonnutta työkaveriaan. Tämä on hävinnyt jäljettömiin jo seitsemän kuukautta aiemmin. Aika moni on valmis uskomaan, että kollega ei löydy elävänä. Kun poliisi tavoittaa henkilön, joka näki kadonneen viimeisenä elossa, tutkinta pyörähtää taas isommalle vaihteelle. Pian kadonneita on enemmänkin, ja kun ensimmäinen ruumis löytyy, palapeli hajoaa yhä laajemmalle. Mikä osa hylätyllä mielisairaalalla ja sitä vahtivalla vanhuksella on tapahtumissa? Kuka on salaperäinen Åsa, miksi kukaan ei tiedä hänestä kuin etunimen? Miksi Emman psykologi Nora kohtaa toinen toistaan kummallisempia asiakkaita? Ja kuinka moni tapahtumiin liittyvä on kadonnut ilman että heidän on huomattu kadonneen?

Vilka dårar har frivilligt tagit sig in och slagit sönder inredningen? Sängar ligger huller om buller och det droppar från taket. Blicken faller på en död råtta som ligger rakt över gången. Nyllet kliver äcklat över den. Hela tiden lyssnar han efter ljud och är beredd att försvara sig. De tar sig igenom hela källaren och han märker på Emmas allt mörkare röst att hon är djupt besviken.
"Tomt", säger hon när de har genomsökt den sista delen, och äntligen rör sig tillbaka mot trappan. Mot ljuset. 
Nyllet pustar ut när de kommer upp till markplan igen. Tackar högre makter att de överlevde. Han försöker lägga band för ilskan som kryper sig på. Emma borde inte utsätta dem för det här. Agera dumdristigt och ta oförankrade beslut. Han minns en gång när han tvingades klättra uppför en klippväg som barn. Det var kravet för att få vara med det coola gänget. Prövningen. Ungefär samma procedur för att bli accepterad av Emma.
"Jag tänker göra en sista sak innan vi åker", säger hon och pekar mot övervåningen.
Sedan går hon iväg och han följer efter som en tragisk skugga. Hon stannar utanför själva brottsplatsen.

Minua on aiemminkin ärsyttänyt niin Emma Sköld -sarjassa kuin monissa muissakin kirjoissa päähenkilön impulsiivisuus ja myös yleensä poliisin huolimattomuus, tyyliin että mennään isolla joukolla hakemaan epäiltyä mutta kukaan ei hoksaa vahtia takaovea, tai että päähenkilö lähtee yksin jahtiin ja yleensä vielä esimiehensä nimenomaista käskyä vastaan. Eli tiettyjä dekkarikliseitä tässäkin kirjassa vilisee, myös muita kuin nuo pari esimerkkiä. 

Jostain syystä Emma on sellainen hahmo, että en vaan kiinny häneen. Tässä(kin) hän vaikuttaa kovin itsekkäältä, suunnilleen unohtaen että hänellä on pieniä lapsia. Sen sijaan pidän paljon esimerkiksi Emman kollegasta Nylletistä ja siskosta Josefinista. He ovat välittäviä, inhimillisiä, lämpimiä hahmoja. Tässä kirjassa esiintyvä Arne on myös huipputyyppi, ihana vanha peloton jääräpää, joka muun muassa karkaa sairaalasta etsiäkseen kadonnutta koiraansa. 

Iso ansio tulee tarinan yhteiskunnallisesta puolesta. Luemme Sankta Gertrudin mielisairaalan historiasta ja siitä, mitä tapahtuu potilaille kun sairaala suljetaan. Luemme mahdollisesti kerran kauniista mutta nyttemmin unohdetusta ja hylätystä paikasta, jota ei muista kuin muutama ihminen ja josta välittää vielä harvempi. Luemme kadonneista ihmisistä ja siitä, miten tietyt ihmiset voivat olla näkymättömissä pitkäänkin ilman että heitä osataan alkaa etsiä, kuinka naapurit keksivät loogisia selityksiä sille, miksei jotakuta enää näy, tai kuinka jollakulla ei kerta kaikkiaan ole ketään, joka häntä kaipaisi.

Vaikka en Emmalle erityisesti lämpiäkään, aion silti lukea sarjaa jatkossakin. Siinä on riittävästi muita hahmoja ja teemoja, jotka pitävät mielenkiintoa yllä kirjasta toiseen.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". Työ tulee esiin niin Emmassa ja Nylletissä poliiseina, Norassa psykologina kuin mielisairaalan Martinissa. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 9, "kirjailija etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella", 14, "kirja on osa kirjasarjaa" tai 45, "kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija". 


lauantai 14. elokuuta 2021

Teatterissa: Huoneiden kirja Turun Kivipainossa

 

Banderolli opastaa Huoneiden kirjan lipunmyyntiin

Tämän vuoden ensimmäinen teatteriretki oli jotain aivan muuta kuin perinteistä teatteria. Saila Susiluodon proosarunokirjaan perustuva elämyksellinen esitys on rakennettu täyttämään kokonainen talo ja vähän ylikin. 

Keltainen talo, johon esitys oli rakennettu

Meitä oli parikymmentä henkilöä lähdössä liikkeelle torstaina 12.8. klo 17.30. Aluksi saimme ohjeistuksen, miten homma käytännössä toimii. Ohjeita on myös kirjallisena. Erityistä kutkutusta herätti se, että lähtökohtaisesti kaikkea saa koskea, paitsi ei tietenkään esiintyjiä.


Alku on poikkeuksellinen ja siksi myös ikimuistoinen. Istuimme riviin, ja jokaisella oli edessään taulukko. Taulukon alta paljastui ihminen, joka alkoi lukea Susiluodon kirjan ensimmäistä sivua. Puheensorina täytti tilan. Jokainen osallistuja pääsi heittämään kolikkoa, ja kuuden heiton sarja kertoi mikä huone on juuri tämän henkilön huone, mikä huone vastaa tämän mielessään esittämään kysymykseen. Mukaan tuli huoneen numerolla merkitty sinetöity kirje. Kolikonheiton jälkeen taulukko kertoi, mikä neljästä sisäänkäynnistä odotti minua. Sinisen sisäänkäynnin ovelta sain mukaani pikkupussukan, jonne laitettiin kirje, kolikko ja kartta. Sitten seikkailu jatkui. 

Katosta riippuva puuvene

Ensimmäisenä kohtasin katosta riippuvan veneen. Tämä oli heti niin vaikuttava näky, että tuijottelin sitä hyvän aikaa ja tulin myöhemmin katsomaan uudelleen. 

Ei haittaa vaikka ei olisi lukenut Huoneiden kirjaa, runot ovat esillä niihin liittyvien teosten / esiintyjien / tilojen luona. Olen lukenut kirjan vuosia sitten, oletettavasti melko pian sen ilmestymisen (2003) jälkeen. Nyt sain sen viime tingasta kirjastovarauksena, ja luin uudelleen bussimatkalla Turkuun. Runot herättivät kyllä suuren mielenkiinnon, että kuinka ne on mahdettu toteuttaa. Olikin sekä jännittävää että mielenkiintoista kulkea ympäriinsä, availla ovia, vetää verhoja sivuun, astua vaatekaappiin ja sulkea ovi perässään. Vetää narusta ja katsoa mitä seuraa, painaa nappia ja vaihtaa diasarjan kuvia, sytyttää ja sammuttaa valoja, imuroida, laittaa kuulokkeet päähän ja kuunnella mitä sieltä tulee. 

Onneksi tilassa on vihreäpukuisia hovimestareita, muutaman kerran kysyin että onko tuolla vielä jotain, saako tuonne mennä ynnä muuta. Mutta homma toimi myös toisinpäin, sain hovimestareilta kehotuksen mennä lähemmäs, astua sisään, istua veneeseen (ei tuohon mikä on yllä olevassa kuvassa)...

Koristeellinen kullansävyinen huone

Talossa on neljä kerrosta, joten katsottavaa riittää. Joillekin runoille on oma huone, komero, rappukäytävän osa ja niin edelleen, jotkut ovat yhdessä isommassa tilassa. Kannattaa myös katsoa ikkunasta ulos. 

Huone, jossa erilaisia esineitä kiinnitetty seinille, lattiaan liimattu kädet

Olin saanut kutsun omaisten päivän esitykseen, kiitos siitä! Meille kerrottiin, että esitys on vielä harjoitus, joten en tiedä menikö kaikki niin kuin piti. Kun kuljin rappukäytävässä, ensimmäisellä kerralla kaiteilla oli esiintyjiä ja toisella ei. Kadulla oli tanssija, myöhemmin ei, mutta kun lähdin pois niin hän oli siellä taas. Yhdessä huoneessa oli esiintyjiä, mutta kun menin sinne toisen kerran, he olivat poissa. Jotenkin minulle tuli kuitenkin olo, että näin sen kuuluu olla. Että esitys on liikkuva, muuttuva, aina erilainen. Et voi tietää ennalta mitä kohtaat, etkä voi luottaa siihen että kohtaamasi pysyy muuttumattomana. 

Nukketeatterinukkeja istumassa ja keinumassa

Esitys sai ensi-iltansa eilen, ja se on nähtävissä 29.8. saakka. Kannattaa mennä kokemaan, jos suinkin mahdollista! Minä olin innoissani, ja olen sitä yhä. En ole ikinä ennen kokenut vastaavaa. Oli jännittävää ja kivaa kurkkia, mitä minkäkin oven ja verhon takaa paljastuu. Ja välillä huomasin takaisin tullessa tai mennessäni katsomaan jotain uudestaan, että olinkin kulkenut jonkun huoneen ohi. Jälkikäteen harmittelin, että en ollut merkannut karttaan, missä huoneissa olen jo käynyt. Luulen nähneeni kaiken, mutta en ole täysin varma. 

Esitysaika on aina klo 17.30., mutta käsittääkseni lippuja myydään eri aikoihin. Esimerkiksi torstaina seuraava ryhmä lähti liikkeelle 17.45, ja kun poistuin klo 19 maissa niin ovella odotin että yksi rypäs pääsee kolikonheitosta eteenpäin. Lisäksi ohjeena on, että jokainen kulkee yksin, joten turvavälien pitäminen on helppoa. Joihinkin tiloihin saa mennä vain 1 tai 5 kerrallaan, joten lyhyeen jonottamiseen saa varautua. Tai jos ei halua jonottaa, käy välissä katsomassa muuta ja palaa sitten takaisin. 

Huoneiden kirja on satapäisen tekijäjoukon yhteisponnistus, ja kertakaikkisen hieno sellainen. Paljon on katsottavaa, mutta silti tuntuu että kokonaisuus on hallittu. Ainakaan minulle ei tullut sellainen olo, että jotain olisi liikaa, että vähempi olisi riittänyt. Pidin siitä, että isot ja pienet tilat vuorottelevat, että jossain on liikettä ja jossain staattista, jossain paljon ja jossain vähän katsottavaa. Lähes kaikkea ympäröi hiljaisuus. Välillä jostain kuuluu jotain ääntä, mutta pääosin sekä tila että yleisö ovat hiljaa. 

Teosta ovat olleet toteuttamassa nykytanssiryhmä Aurinkobaletti, Aura of Puppets, TEHDAS Teatteri, Turun Taiteilijaseura ja Läntinen tanssin aluekeskus. Täältä löytyy tarkempi huonekohtainen info, ketkä ovat olleet tekemässä mitäkin. Taiteellinen johto on Alma Rajalan käsissä. 

Jos olet menossa kokemaan elämyksen, huomioithan että esitys on suunnattu yli 15-vuotiaille. 








lauantai 7. elokuuta 2021

Kesäloma! Eli suunnitelmat neljäksi seuraavaksi viikoksi

 

Näkymä Ratinan sillalta Pyhäjärven yli Hatanpäälle

Nyt se vihdoin alkoi, kesäloma! Aika hauskaa, kun lööpit ja nettiuutiset pursuavat vinkkejä siitä, miten koronarajoitukset ovat muuttuneet "lomasi" aikana ja miten "pääset" takaisin arkeen kiinni. Olisiko median vihdoin aika nostaa esiin se, että lomakausi on toukokuusta syyskuuhun, ja että kaikki eivät suinkaan voi lomailla heinäkuussa. Jos siis lomaa on ollenkaan. 

Oma lomani osui tähän kohtaan ennalta suunniteltujen menojen mukaan. Olisin voinut pitää osan lomasta aiemmin, mutta edellisen kesäloman jälkeen on ollut sen verran pyörremyrskyä koronaohjeistusten ja -rajoitusten kanssa, että halusin olla lomalla neljä viikkoa putkeen. 

Lomamenot alkavat huomenna, jolloin junailen vanhempieni kanssa Helsinkiin. Tapaamme siskoni, ja menemme Ateneumiin Repin-näyttelyyn. Ostin liput keväällä, vanhempien liput ovat yhdistetty äitienpäivä- ja isän syntymäpäivälahja. Onneksi ostin ennakkoon, sillä nyt lippuja myydään vain ovelta ja niitä voi joutua jonottamaan. Ennen näyttelyä käymme jossain syömässä ja sen jälkeen kahvilla, sitten junailemme takaisin Pirkanmaalle. 

Osa Repin-taidenäyttelyn lipusta

Ensimmäiselle lomaviikolle on kaksi menoa, joita molempia odotan todella paljon. Toivon, että koronatilanne on sellainen, että molemmat toteutuvat. 

Tiistaina tamperelaisten kirjabloggareiden on tarkoitus kokoontua Finlaysonin palatsin terassilla. Olen kerran ollut talvella sisätiloissa syömässä, mutta terassilla en ole käynyt koskaan. Lisäksi edellisestä tamperelaisten kokoontumisesta on jo aika monta vuotta. Tulee olemaan ihanaa tavata tuttuja pitkästä pitkästä aikaa. 

Torstai-illalle luvassa on elämys, josta en oikein osaa ennalta sanoa mitä odotan. Muuta kuin että nähtävää, koettavaa, ajateltavaa ja tunnettavaa on varmasti enemmän kuin mitä osaan kuvitellakaan. Turussa Aurinkobaletti on tehnyt Saila Susiluodon Huoneiden kirja -teokseen perustuvan esityksen Huoneiden kirja. Siinä on koko rakennuksen täydeltä tanssia, nukketeatteria, runoutta ja visuaalisia taiteita. Sisäänmenoaikani on klo 17.30, ja tilassa saa viettää aikaa niin kauan kuin haluaa, kunhan lähtee klo 22 mennessä. Sain kutsun omaisten iltaan, lämmin kiitos siitä! Olen aika tohkeissani, sekä siksi että edellisestä teatterikäynnistä - jos tätä sellaiseksi voi sanoa -  on jo kauan, mutta myös siksi että luvassa on ei-perinteistä, osallistavaa toimintaa. Katsojat ovatkin kokijoita, jotka eivät istu paikallaan katsomassa näyttämölle vaan kulkevat huoneesta toiseen. Ei kuljeta ryhmässä vaan yksin. Luulen että siitä tulee iso osa jännitystä, kun ei yhtään osaa kuvitella mitä missäkin huoneessa on. Uskon hämmästyväni monta kertaa. Unohdin lainata Huoneiden kirjan kirjastosta, onneksi ehdin vielä alkuviikolla. Tiedän sen lukeneeni aiemmin, mutta vaikka kirjahyllyssäni on Susiluodon teoksia niin tätä ei. Sivuhuomautuksena vielä, että siskoni on aikoinaan tehnyt suomen kielen gradunsa Huoneiden kirjasta. Olin sen jo unohtanut, mutta tuli puheeksi kun kerroin tulevasta Turun-reissustani. 

Huoneiden kirjan traileri:


Toiselle lomaviikolle ei vielä ole menoja, joten suunnitelma on nukkua ja kirjoittaa. En vielä tiedä olenko kotona vai menenkö muutamaksi päiväksi vanhempieni mökille. Puolisollani ei ole lomaa samaan aikaan, mutta hän meinasi hylätä etätyöt minun lomani ajaksi ja mennä toimistolle töihin. Se olisi kiva, koska on aika raskasta olla kotona kun aina pitää tarkistaa, onko Teams-puhelu käynnissä vai voiko keittää teetä tai tehdä kotitreeniä yms. 

Toisen viikon lopulla, joko perjantaina iltapäivästä tai lauantaina aamusta lähdemme kahden ystäväni kanssa pohjoisen reissulle. Tarkoitus on viettää viikko kävellen ja pyöräillen, pääosin teltassa yöpyen. Joko mennessä tai tullessa yövymme Hailuodossa, sitten olemme pari päivää Kuusamossa, pari päivää Inarin seudulla ja pari päivää Ylläs - Pallaksen suunnalla. En tiedä, paljonko leikattu jalkani kestää kävelyä, joten olen varautunut vuokraamaan polkupyörän. Ja tietysti mukana on kirjoja, joten viihdyn yksikseni jos en pysty tekemään kaikkea samaa liikuntaa, mitä ystäväni. 

Lomani viimeinen viikko kuluu talkootöissä Lentopallon EM-kisoissa Tampereella. Kisatapahtumat alkavat keskiviikkona 1.9., mutta olen ilmoittanut olevani käytettävissä heti Lapin-reissun jälkeen alkaen sunnuntaina 29.8. Olen menossa akkreditointiin eli vastaanottamaan kisakävijöitä, niin urheilijoita kuin toimittajia ja kutsuvieraitakin. Olen aiemmin ollut vastaavassa hommassa Lahden MM-hiihdoissa 2017. Ihan koko kisoja en pysty talkoilemaan, koska palaan töihin 6.9. ja kisat jatkuvat 8.9. saakka. 

tiistai 27. heinäkuuta 2021

Håkan Nesser: Den sorgsne busschauffören från Alster

 

Äänikirja punaisella puutuolilla, nojaa selkänojan puupuoliin
Håkan Nesser: Den sorgsne busschauffören från Alster

Albert Bonniers Förlag 2020

Äänikirjan lukija Reine Brynolfsson





Håkan Nesserin kirja on ilmestynyt tänä vuonna suomeksi, jo keväällä ihmettelin suomenkielistä nimeä Koston jumalatar ja nyt ihmettelen sitä vielä enemmän. Kyllähän Nemesis mainitaan muutaman kerran, mutta tämä on kuitenkin ennen muuta tarina alsterilaisesta bussikuskista Albin Rungesta. 

Vuonna 2008 Runge ajoi bussilla kolarin, jossa kuoli lähes 20 ihmistä. Muistiinpanoissaan hän kummastelee, miksi hän jäi eloon. Ajamisesta ei tullut onnettomuuden jälkeen enää mitään, joten hän jättäytyi pois. Vähän myöhemmin hänen vanhempansa kuolivat jättäen varsin huomattavan perinnön. Niinpä Runge saattoi heittää taloushuolet mielestään. 

Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen Runge alkoi saada uhkauskirjeitä ja -soittoja. Kirjeiden allekirjoittaja oli Nemesis, koston jumalatar. Runge kertoi uhkauksista poliisille, mutta nämä eivät päässeet lähettäjän jäljille. Kun Rungelle ilmoitettiin hänen kuolinpäivänsä, poliisi tietenkin alkoi suojella häntä. Elettiin yhä vuotta 2013 kun Runge puolisoineen lähti poliiseilta salaa matkalle, jonka aikana hän katosi jäljettömiin.

Tarinan nykyhetki on vuosi 2018. Gunnar Barbarotti ja kumppaninsa Eva Backman ovat parin kuukauden mittaisella virkavapaalla pohjois-Gotlannissa. Kukapa siellä tuleekaan Barbarottia vastaan punaisella polkupyörällä, ellei Albin Runge! Vai... tuleeko sittenkään? Mies ja polkupyörä pysyvät näkymättömissä, eikä paikallisista oikein ole apua. Kukaan ei tiedä pyöräilevästä miehestä mitään. Mutta koska Barbarotti on äärettömän kärsivällinen ja myös sinnikäs, hän ei luovuta ennen kuin saa kysymyksiinsä sellaisia vastauksia, joihin voi tyytyä.

Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka lukee suosikkini Reine Brynolfsson. Kuuntelin häntä ensimmäistä kertaa Nesserin kirjan De vänsterhäntas förening lukijana, ja silloin jouduin kelaamaan monta kertaa taaksepäin huomattuani, että kuuntelin tarinan sijaan ääntä. Nyttemmin olen kuunnellut muutaman muun hänen lukemansa kirjan, ja pystyn jo seuraamaan tarinaakin. Hänen rauhallinen, tasainen äänensä sopii erinomaisesti Nesserin rauhallisiin, hitaasti eteneviin ja jännitykseltään vähäisiin tarinoihin. 

Tarinaa kerrotaan sekä Barbarottin että Rungen näkökulmasta, mikä on onnistunut ratkaisu. Rungen muistiinpanot valaisevat hahmoa, joka ei esiinny elävänä montaa kertaa. Barbarotti on oma itsensä, paljon pohtiva ja hätäilemätön. Hän ei säntää suin päin minnekään, vaan suunnittelee siirtonsa tarkasti. 

Tarina on hidastempoinen mutta se säilyttää mielenkiintonsa koko ajan. Rungesta ja hänen elämästään paljastuu vähän kerrassaan asioita, jotka täydentävät kokonaiskuvaa. Silti ihan loppuun asti saa jännittää, mitä yllätyksiä vielä tulee vastaan. 

Paloittelua ja verellä seinään kirjoitettuja symboleita kaipaavalle tämä saattaa olla tylsä, mutta minä tykkäsin kovasti. Kaiken teknologian keskellä on todellakin rentouttavaa uppoutua kirjaan, jossa asioita selvitetään ihmisiä tapaamalla ja keskustelemalla. Kirjoittaisipa Nesser vielä paljon lisää!

Suomennos on luettu jo esimerkiksi blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi ja Kirja vieköön!