Kirjabloggaajien klassikkohaaste 22: Volter Kilpi: Alastalon salissa

 

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Otava 1965

421 + 405 s. 

Olen jo pitkään halunnut lukea Alastalon salin, mutta pelkäsin kirjaa. Kuten varmasti moni muu, olin kuullut sen olevan vaikea. Kun Instagramissa kysyttiin halukkaita kimppalukuun, lähdin mukaan. Meitä oli viitisentoista kirjasomettajaa lukemassa kirjaa kahdeksan viikon ajan. Jokaiselle viikolle oli suunniteltu tietty pätkä luettavaksi, ja luetusta keskusteltiin sunnuntaisin. Tämä oli erittäin toimiva tapa! Keskimäärin satakunta sivua viikossa ei tunnu etukäteen ollenkaan niin pahalta kuin 800 sivua. Lisäksi meidän kirjastomme varastosta löytyi kahteen niteeseen jaettu kappale, mikä sekin sai urakan tuntumaan pienemmältä. 

Miesjoukko kokoontuu Alastalon saliin keskustelemaan parkkilaivan hankkimisesta. Alastalon isäntä Herman Mattson sellaisen haluaa, ja nyt puidaan ketkä lähtevät hankintaan mukaan ja minkälaisilla osuuksissa. Miesten joukossa on vahva keskinäinen hierarkia, joten on tarkkaa kuka istuu millekin istuimelle ja millaisen piipun valitsee. Pukkilan isäntä Petter Pihlman saa eniten näkökulmaa tarkkaillessaan tilannetta ja puhistessaan jos jonkinlaista sekä mielessään että välillä myös ääneen. Hän on kovasti kateellinen ja katkera vaikka kaikin keinoin yrittää toisille muuta esittää. 

Kipakoita sanoja vilisee, mutta varsinaista riitaa ei tule. Tuntuu siltä että miehet tuntevat toistensa olemukset ja tavat niin hyvin, etteivät päästä asioita liian pitkälle. 

"Voi kymmenen karjusian harjasjouhta, kuinka minä kutittaisin sinua nenämööpelisi alle, kun minulla olisi parkki pykättynä ja kolme toppia pystyssä!"

(...)

"Enkös kirkkomäelläkin juuri kuiskutellut sunnuntaina Eenokin korvaan, Karjamaan Eenokin, saman Eenokin karvaiseen korvaan, jonka liikkumatonta lankkuleukaa minun parhaillaan pitää katsella? Leukapieltä kyllä on purasemaan vaikka rautanaulasta kannan, mutta ymmärryksen silmä, missäs se on, että saisi pujottaa päähän järjen lankaa!"

Luettuani kirjan olin kertakaikkisen äimistynyt. Miten voikaan olla muutaman tunnin mittainen, satoihin sivuihin venytetty tarina niin hauskaa luettavaa? Kilpi on keksinyt hämmästyttävän määrän ennestään tuntemattomia sanoja, joista kuitenkin asiayhteydestä ymmärtää mistä on kyse ja jotka tuntuvat täysin oikeilta ja luontevilta. 

Miesjoukko on mukavan persoonallinen porukka, joista jokainen on omanlaisensa mutta joista moni myös välillä yllättää toiset käyttäytymällä totutusta poikkeavasti. Naisroolit jäävät Alastalon emännän Eevastiinan ja tyttären Siviän vastuulle, ja heitä näkyy vain kahvipöydän ääressä ohimennen. Toisaalta, Kilven kerrontatyylillä ohimennen tarkoittaa helposti muutamaa kymmentä sivua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirjan nimessä on jokin talon osa". 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Jokken kirjanurkka ja  Tekstiluola. 

Tällä postauksella osallistun ensimmäistä kertaa Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jota tällä kierroksella vetää Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

Ernest Hemingway; Vanhus ja meri

 

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Englanninkielinen alkuteos The Old Man and The Sea (1952)

Suomentanut Tauno Tainio

24. painos Tammi 2009

133 s. 

Olen joitain vuosia sitten kuunnellut Vanhuksen ja meren äänikirjana, muistan että se teki suuren vaikutuksen. Siispä kun Helmet-lukuhaasteeni kaipasi kohtaan 3 Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanutta kirjaa, päätin palata tarinan pariin. 

Vaikka sivuja on vähän ja tapahtuma-aika muutama päivä, on tarina voimakas ja tunteita herättävä. Vanha mies on ollut kalastamassa 84 päivää ilman saalista, mutta koska 85 on hänen onnenlukunsa niin hän on varma että huomenna saalista tulee. Aamuvarhaisella ennen auringon nousua vanhus suuntaa ulapalle, kauemmas kuin koskaan ennen. 

Ei mene kauaa, ennen kuin syöttiin tarttuu kala. Ja se onkin sellainen kala, että sitä ei tuosta vaan vedetä kannelle. Ei, sen kanssa vanhus käy väsytystaistelua. Uupuneena ja kädet verillä hän kiskoo siimaa, kunnes lopulta kala väsyy ja hän saa sen hengiltä. Mutta rantaan on pitkä matka, ja hait kiinnostuvat jättiläiskalan raadosta. 

Vanhus oli laiha, kuin luuta ja nahkaa, ja hänellä oli niskassa syvät rypyt. Hänen poskillaan oli ruskeat läiskät lievästä ihottumasta, jonka aurinko tropiikin vesistä kilottaessaan synnyttää. Läiskät ulottuivat hänen kasvojensa alaosaan saakka, ja hänen käsissään oli syviä arpijuomuja, joita painavien kalojen käsitteleminen ohuilla siimoilla oli niihin syönyt. Mutta yksikään arvista ei ollut veres. Ne olivat yhtä vanhoja kuin maanpinnan uurteet kalattomassa erämaassa.

(...)

Se oli valinnut jäämisen syviin, tummiin vesiin, kauas kaikkien ansojen ja satimien ja petosten ulottuvilta. Minä olin taas valinnut tulon tänne löytääkseni sen kaukana ihmisistä. Kaukana kaiken maailman väestä. Nyt me olemme toisiimme liitetyt ja olemme olleet puolesta päivästä saakka. Eikä ole ketään auttamassa kumpaakaan. 

En osaa sanoa, mikä tässä kiehtoo lukijasukupolvesta toiseen. Yksi tekijä on ehkä se, kuinka vanhus kunnioittaa kalaa. Hän aikoo saada sen saaliikseen, sillä se on hänen venettään isompi ja hän voi elää lihasta saamillaan rahoilla talven yli. Silti hän mielessään pahoittelee kalalle, että näin on käytävä. Samalla hän on valmis siihen, että kala onkin heistä kahdesta voimakkaampi ja nujertaa hänet. 

Tapahtumien kuvaus on tosi fyysistä ja eläväistä. Soutaminen on kevyttä kun virta on myötäinen, taistelun jälkeen suu on niin kuiva ettei pysty puhumaan, kävely kotiin rannasta on niin raskas että vanhus ensin kaatuu ja sitten joutuu istumaan levähtämään monta kertaa. Yksityiskohtien runsaus tuo tarinan lähelle, kaappaa lukijan mukaan veneeseen. Samalla se antaa rauhoittua; tässä nyt ollaan veneessä ja odotetaan, kumpi luovuttaa ensin. Ei hälyä ympärillä, ei kiirettä, vanhuksella ohimeneviä ajatuksia - kuten pesäpallotuloksia - joista hän toteaa että niiden aika ei ole nyt, nyt keskitytään kalaan.

Kirjaa on luettu varsin paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Jokken kirjanurkka, Mitä luimme kerran ja Ankin kirjablogi.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 21

 

On Kirjabloggaajien joulukalenterissa toisen luukkuni aika, ja enää kolme yötä jouluun! Eilinen luukku avautui Tarukirjassa, ja huomenna vuoron saa Kirjarouvan elämää -blogi. Lista kaikista mukana olijoista löytyy Yöpöydän kirjat -blogista, jonka kirjoittaja Niina on tehnyt luukkujen kuvat sekä logon. 

Tämän päiväinen luukku vie meidät klassikon pariin. 

Astrid Lindgren: Marikin joululoma

Ruotsinkielinen alkuteos Jullov är ett bra påhitt, sa Madicken (1960)

Kuvitus Ilon Wikland

Suomentanut Laila Järvinen

WSOY 1994

59 s.

Astrid Lindgren ei esittelyjä kaipaa, ja myös Marikki lienee monelle tuttu. Marikin joululoma on leppoisa ja lämminhenkinen tarina ekaluokkalaisen Marikin ja hänen siskonsa Liisan elämästä. Joululoma ja joulun odotus ovat alkaneet. Eräänä aamuna joki on jäässä, joten Marikki ja Liisa lähtevät luistelemaan. Lyhyeksi aiotusta ulkoilusta tuleekin koko päivän kestävä retki, jossa ilo vaihtuu epätoivoon ja epätoivo riemuun. 

Iltaisin he kirjoittavat pitkiä toivomuslistoja tontuille. 

"Robinson Grusoe, paljon paperinukkeja, tinasotilaita, sukset, vaaleanpunainen, tukassa pidettävä ruusu", sanotaan eräässä Marikin listassa. Hän lukee sitä Liisalle. 

"Sinä olet ihan hassu, Marikki", sanoo Liisa. "Tahdotko todella saada ruusun?"

"En tietenkään", sanoo Marikki. "Kirjoitin sen vain siksi, että se kuulostaa niin kauniilta."

He miettivät kovasti, mitä antaisivat äidille ja isälle joululahjaksi. Marikki kysyy äidiltä heidän keittäessään nekkuja: "Äiti, mitä sinä toivot kaikkein, kaikkein eniten?"

"Kahta oikein kilttiä ja herttaista tyttöä", sanoo äiti.

Silloin Marikin silmät alkavat kiiltää ja hänen äänensä värisee hiukan. 

"Mitä sinä sitten tekisit Liisalla ja minulla?"

Mutta äiti silittää hänen tukkaansa ja selittää, ettei hän halua keitään muita tyttöjä; hän toivoo vain, että Marikki ja Liisa olisivat jatkuvasti yhtä kilttejä ja herttaisia kuin tähänkin asti. 

Mutta Liisan mielestä ei olisi ollenkaan hullumpaa, jos taloon tulisi pari uutta tyttöä.

Tämä on kyllä jotenkin niin ihana kirja, lämminhenkinen ja hauskakin. Tarina on 60 vuotta vanha mutta paljon siinä on nykyhetkessäkin tunnistettavia asioita. Tärkeää on yhdessä oleminen ja yhdessä tekeminen. Huumori on osuvaa ja naurattaa nykyäänkin. 

Alkuaan Marikin joululoma on osa vuonna 1962 ilmestynyttä Marikki-teosta, mutta toimii kerrassaan hyvin omana yksittäisenä kirjanaan. Minun ainakin tekee mieli lukea muitakin Lindgrenin kirjoja, niin Marikkia kuin Saariston lapsia, nyt heti paikalla. 

Hyödynnän kalenteriluukkua Helmet-lukuhaasteeseen, johon saan kohdan 7, "kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta".

Tove Jansson: Kesäkirja

 

Tove Jansson: Kesäkirja

Ruotsinkielinen alkuteos Sommarboken (1972)

Suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY 2008

143 s.

Talven pimeydessä, juuri kun vähäisetkin lumet ovat sulaneet pois, tartuin Kesäkirjaan. Olen lukenut Tove Janssonia aika paljon, jotain useampaankin kertaan, mutta tätä en ollut lukenut ennen. Kovasti heräsi kaipuu valoisaan aikaan, merta haistelemaan. 

Tarina kertoo Sophiasta ja hänen isoäidistään, jotka yhdessä Sophian isän kanssa viettävät kesää saaressa. Kesä on pitkä, mutta saarella riittää tekemistä. Aina voi kulkea ulkona tai käydä uimassa tai kertoa tarinoita. Sophia kokee paljon uusia asioita, sekä yksin että isoäidin kanssa. Vaikka isoäiti on usein väsynyt ja nukkuu paljon, hänestä on silti seuraksi ja juttukaveriksi. 

Lapsi hyvä, isoäiti sanoi kärsimättömästi, joka ainoan ihmisen täytyy saada tehdä virheensä omin päin. 

Hän oli hyvin väsynyt ja tahtoi kotiin, vieraissakäynti oli tehnyt hänet epämääräisellä tavalla surulliseksi. Malanderilla oli idea ja hän koetti sitä ideaansa ymmärtää, mutta siihen menisi aikaa. Joskus pääsee asioista perille vasta kun on liian myöhäistä eikä sitten jaksa enää aloittaa alusta, tai sitten sitä unohtaa matkan varrella eikä edes tiedä siitä. Isoäiti huopasi kotiin päin ja katseli suurta taloa, joka rikkoi horisontin, ja hänestä se muistutti merimerkkiä. Jos siristi silmiään ja ajatteli jotakin muuta, niin se melkein voisi olla merimerkki, asiallinen ilmoitus, että tällä kohtaa muutetaan kurssia.

Joka kerran kun tuli myrsky, he muistivat Malanderin ja alkoivat keksiä eri tapoja millä pelastaa hänen veneensä. Hän ei koskaan käynyt vastavierailulla, siksi hänen talostaan tuli alatikiehtova maamerkki, joka kutsui tutkiskeluun ja mietteisiin. 

Eniten yllätyin siitä, kuinka riitaisaa yhteiselo on. Sophian ikää ei kerrota, mutta hän tuntuu olevan kovasti äkkipikainen ja haluaa määrätä tekemisen säännöt. Hyvin herkästi hän raivostuu tai purskahtaa itkuun, ja melkein jokaisessa luvussa hän huutaa isoäidille. Ehkä yhtä yllättäen isoäiti usein vänkää vastaan, mikä kiukuttaa Sophiaa vielä enemmän. Tästä tulee melkoinen kontrasti hitaaseen elämänmenoon, jossa päivät seuraavat toisiaan, useimmiten ilman tietoa siitä, mikä viikonpäivä tai edes kuukausi milloinkin on. 

Kirjassa on paljon hienoja kohtauksia, teksti on elävää ja tapahtumat näkee selvästi mielessään. Arjessa on mukana kujeellisuutta, pieniä lauseita joista lukija tulee hyvälle mielelle. Tästä tietysti kiitos lankeaa myös suomentajalle. 

Tällaiseen joulunajan stressiin Kesäkirja oli oiva pysäkki, se vei pariksi päiväksi mukanaan aivan toisenlaisiin maisemiin ja tunnelmiin. Oli mukavaa olla soutuveneessä, yöpyä teltassa, kummastella Erikssonia. Samalla se herätti kaipuun omiin isovanhempiin, jotka ovat kaikki olleet poissa jo useamman vuoden. Siskoni lapset alkavat olla aikuisia, ja mietin myös että millainen isotäti mahdan olla heidän lapsilleen, jos sellaisia joskus syntyy. Toivoisin olevani yhtä viisaan oloinen, elämään uteliaasti ja hätäilemättä suhtautuva kuin Kesäkirjan isoäiti. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirjassa leikitään". 

He lähtivät huopaamaan kotiin päin, huopaaminen on rauhallista ja mukavaa puuhaa eikä rasita vatsaa. 

Blogeissa Kesäkirja on ollut esillä tasaisesti vuosien ajan, siitä ovat postanneet esimerkiksi Luettua elämää, Kirjan pauloissa ja Oksan hyllyltä. 

Lastenkirjalauantai: Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (selkokirja)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee
Suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi
Oppian 2019
182 s.

Kenneth Grahamen ihana klassikko Kaislikossa suhisee on saanut selkomukautuksen. Hyvä niin! Yläkouluvinkkaajana tiedän, että klassikoiden selkoversiot ovat kysyttyjä, joten sitä parempi mitä enemmän niitä on tarjolla. Vaikka sivumäärä - 182 - saattaa vaikuttaa suurelta ja ehkä hieman pelottavaltakin, on tarina niin vauhdikas että sivuja kääntää melkein huomaamattaan.

Tarina alkaa, kun Maamyyrä lähtee ulos ja päätyy joen rantaan. Pian hän tapaa Vesirotan, ja seikkailu alkaa. Soutuvene on Maamyyrälle uusi tuttavuus, siksipä joessa retkeily on jännittävää. Hurjaa puolestaan seuraa siinä vaiheessa, kun uusista asioista innostuva Rupikonna hommaa auton. Tapahtuu kaikenlaista aina vankilareissusta ja vallatun talon vapauttamisesta lähtien.

Maamyyrä hyppäsi ylös

ja tarttui äkkiä airoihin.

Vesirotta kaatui veneen pohjalle.

”Mitä sinä teet! Vene kaatuu!”

Vesirotta huusi.

Mutta Maamyyrä heilutti airoja

voimalla ja kaivoi niillä vettä.

Airot eivät osuneet veteen.

Maamyyrän jalat lensivät ilmaan

ja hän kaatui Vesirotan päälle.

Pelästynyt Maamyyrä tarttui

veneen reunaan - ja molskis!

Vene kaatui.

Maamyyrä räpiköi joessa.

Vesi oli hyvin kylmää.

Se sattui Maamyyrän korviin,

kun hän upposi veden alle.

Hän kamppaili ja sai päänsä pinnalle.

Mutta sen jälkeen hän alkoi

taas upota.

Sitten joku tarttui

Maamyyrää niskasta.

Se oli Vesirotta.

Vesirotta nauroi.

Vesirotta sai kiinni kelluvasta airosta

ja laittoi sen Maamyyrän kainaloon.

Vesirotta teki samoin toiselle airolle.

Sitten Vesimyyrä hinasi

Maamyyrän rantaan.

Mielestäni tarinaan on onnistuttu kätkemään monia opettavaisia juttuja niin, etteivät ne osoittele ”hei, katso, noin käy jos tekee tuollaista”. On yli-innokkuutta, vieraan pelkoa ja epäluuloa, piittaamattomuutta, epärehellisyyttä. Ne kuitenkin limittyvät arkisiin hetkiin, usein yhdessä uteliaisuuden ja malttamattomuuden kanssa.

Rupikonna on mielenkiintoinen hahmo. Hän on samaan aikaan pääsemässä irti itsekkyydestään ja välinpitämättömyydestään mutta ei sitten kuitenkaan pääse vaan ajautuu tekemään lisää tyhmyyksiä. Hän tunnistaa ystäviensä huolen mutta kohtaa todella monta ongelmaa ennen kuin uskoo näiden järkipuhetta. Onneksi muut eivät hylkää häntä vaan ovat valmiina taistelemaan Rupikonnan elämänlaadun puolesta.

Kaiken yllä leijuu ystävyys, aito halu auttaa toista. Yhteistyö on keino selvitä mistä vaan. Ei haittaa vaikka ystävykset ovat keskenään todella erilaisia, jokaisella on omat vahvuutensa joten kokonaisuudesta tulee monipuolinen.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Philosopher's Stone (1997)
Suomentanut Jaana Kapari
Tammi 2014
335 s.

Tiedättekös mitä ajattelin aloittaa välipäivinä, kun joulu alkaa olla ohi mutta on vielä muutama päivä vapaata töistä? Kuvan vihje on aika selvä, aion lukea ensimmäisen Harry Potterin saksaksi :) En aio kahlata sitä läpi sanakirjan kanssa, vaan suomennoksen. Olen aiemmin lukenut yhden kirjan saksaksi (Wladimir Kaminerin lyhyitä kertomuksia elämästään Saksassa), siinä tarvitsin sanakirjaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Järkeilin, että kielen opiskelua on järkevää kokeilla myös näin, että lukee tuttua tarinaa tukenaan tarinan suomennos. Aikoinaan luin neljä ensimmäistä Potteria suomeksi, mutta en jaksanut odottaa loppujen kanssa vaan luin ne englanniksi. Äskettäin kuuntelin tätä ykkösosaa äänikirjana töissä, kun tarkistin levyjen toimivuutta.

Tiedättekös mitä kuulin yhdeltä opettajalta tässä taannoin syksyllä? Hän oli puhunut Harry Potterista, ja oppilaat olivat ihmetelleet että kuka se on. Todella hämmentävää! Huomioiden, että tämä ykkösosa on ilmestynyt 20 vuotta sitten, joten sen on ehtinyt lukea kaksikin sukupolvea. Ja ajatellen, että sekä kirjat, äänikirjat että elokuvat ovat koko ajan lainassa kirjastosta, olen kummastunut että jostain löytyy nuoria, jotka eivät tiedä kenestä on kyse. 

En aio tähän tehdä juonireferaattia, oletan että postauksen lukijat tuntevan tarinan orpopojasta, joka tuodaan vastentahtoisten sukulaisten hoiviin vauvana, ja vuosia myöhemmin hän aloittaa taipaleensa Tylypahkan velhokoulussa. Rowling on ollut uranuurtaja siinä, että sarjan jokainen osa käsittelee yhtä lukuvuotta koulussa. Eli ison tarinan sisällä on monta pienempää, niin että jokainen kirja päättää yhden tarinan. Seuraava osa ei ala, eikä sen tarvi alkaa siitä samasta hetkestä, mihin edellinen loppuu. 

Hän ei muistanut viittaihmisiä ollenkaan ennen kuin näki taas ryhmän sellaisia pullapuodin vieressä. Hän mulkoili heitä vihaisesti kulkiessaan ohi. Hän ei tiennyt miksi, mutta jostain syystä he tekivät hänet levottomaksi. Tämäkin porukka supatti kiihtyneesti eikä herra Dursley nähnyt ainuttakaan rahankeräysastiaa. Kun herra Dursley julki takaisin heidän ohitseen iho paperipussiin kääritty donitsi kädessään, hän erotti muutaman sanan heidän supatuksestaan.

"Potterit, niin juuri, niin minä kuulin -"

"- aivan, heidän poikansa, Harry -"

Herra Dursley pysähtyi kuin naulittuna. Häneen hulmahti pelko. Hän kääntyi katsomaan kuiskuttajia ikään kuin olisi halunnut sanoa heille jotain, mutta päätti että oli viisaibta vaieta. 

Hän ryntäsi kadun yli, riensi työhuoneeseensa, äyskähti sihteerilleen, ettei häntä saisi häiritä, tarttui puhelimeensa ja ehti melkein valita kotinumeronsa, kunnes muuttikin mielensä. Hän pani kuulokkeen takaisin paikoilleen ja siveli viiksiään ja mietti... ei, nyt hän oli typerä. Ei Potter niin erikoinen nimi ollut. Oli varmasti paljon Potter-nimisiä ihmisiä, joilla oli Harry-niminen poika. Ja kun asiaa oikein ajatteli, niin eihän ollut varma, että hänen vaimonsa sisarenpojan nimi edes oli Harry. Hän ei ollut nähnyt poikaa koskaan. Nimi saattoi olla Harvey. Tai Harold. Ei ollut mitään syytä huolestuttaa vaimoa, joka hermostui aina kun hänen sisarensa vain mainittiinkin. Herra Dursley ei voinut moittia rouvaansa - jos hänellä olisi itsellään ollut sellainen sisar... mutta silti, niin paljon väkeä viitat päällä...

Voi herra Dursley, tietäisitpä vaan kuinka moneen kertaan tulet hermostumaan!

Harry Potterin kanssa on vähän sama kuin Muumien, kun on nähnyt elokuvaversion niin hahmot ovat alkaneet elää elokuvahahmojen näköisinä. En osaa päättää, onko se ok vai ärsyttävää. Toisaalta tarinan näkee päässään selvemmin, toisaalta omalle kuvittelulle ei ole tilaa. Ja huomio kiinnittyy ristiriitoihin, esimerkiksi professori McGarmiwa on kirjassa "pitkä mustahiuksinen noita, jolla oli smaragdinvihreä kaapu". Jos muistatte elokuvaversion hänestä, hän ei ole sen paremmin mustahiuksinen kuin vihreäkaapuinenkaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen haluan tämän mukaan, sopii kohtaan 38, "jossain päin maailmaa kielletty kirja". En löytänyt hirveästi lähteitä vahvistamaan tätä, esimerkiksi Wikipedia ja Potter-aiheinen sivusto kertoivat siitä mutta kummassakaan ei mainittu, mistä tieto on peräisin ja missä maissa kirja olisi kielletty. Löysin kuitenkin uutisen, jonka mukaan Potter-sarja on kielletty amerikkalaisissa kouluissa.

Tove Jansson: Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu
Ruotsinkielinen alkuteos Trollkarlens hatt (1958)
Suomentanut Laila Järvinen
WSOY 2009

Muumi-kirjat. Tulkoon vaikka mitä elokuvia ja tv-sarjoja, niin kirjoihin on aina palattava uudelleen. Tuntuu että niistä löytyy aina jotain uutta, jotain mikä on mennyt edellisellä lukukerralla ohi. Niistä löytyy aina oivalluksia, jotka pysäyttävät hetkeksi, hienoja lausahduksia jotka on luettava pariin kolmeen kertaan ennen kun voi jatkaa eteenpäin. Hahmoista löytyy joku puoli tai tapa, jonka on jo unohtanut. 

Kaikki edellä mainittu pätee myös Taikurin hattuun. Tarina on minulle tuttu, mutta yksityiskohdat ovat jo ehtineet unohtua tai jäädä sata kertaa esitetyn ja nähdyn tv-sarjan varjoon. Osa asioista palasi mieleen lukiessa, kuten Hemulin siirtyminen kasvien kerääjäksi, osa tuntui ihan uusilta, kuten Muumimamman ottamat päiväunet. Olin myös unohtanut, että vaikka hattu löytyy heti alussa, välissä on monenmoisia seikkailuja ennen kun Taikuri itse saapuu aivan kirjan lopussa. 

- Luolaan! hihkaisivat Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen yhteen ääneen.

- Niin, riippumaton nuora katkesi, selitti Muumipappa. Ja silloin Piisamirotta sanoi, että hän ei voinut enää ajatella ja että hän halusi luopua kaikesta. Te olitte panneet hiusharjoja hänen vuoteeseensa - ja niin poispäin. Ja niin hän muutti luolaan.

Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen kalpenivat ja vilkaisivat toisiinsa katseessaan kauheata yhteisymmärrystä. Hattu! He ajattelivat.

- No, ei kai se ole kovin vaarallista, sanoi Muumimamma. Me teemme retken merenrantaan ja viemme samalla Piisamirotan ruoan.

- Merenranta on tavallinen, Nipsu kitisi. Emmekö voi mennä jonnekin muualle!

- Hiljaa, lapset, sanoi Muumipappa lujasti. Äiti tahtoo uida. Nyt me lähdemme.

Muumipeikon äiti ryntäsi pakkaamaan.

Hän keräsi huovat, kasarit, tuohta, kahvipannut, valtavasti ruokaa, aurinkoöljyä, tulitikut ja kaikki mistä, miltä ja millä syödään, hän pakkasi sateensuojan, lämpimiä vaatteita, vatsapulveria, vispilät, tyynyt, hyttysverkon, uimahousut, pöytäliinan sekä käsilaukkunsa. Hän touhusi edestakaisin ja mietti, mitä hän oli unohtanut, ja lopulta hän sanoi: - Nyt olen valmis! Voi miten ihanaa on levätä meren äärellä!

Muumipeikon isä pakkasi piippunsa ja ongenvapansa.

Voi Mamma parka, ei siitä kyllä mitään lepohetkeä tule, päinvastoin. Itselleni tuli kyllä mieliteko lähteä retkelle. Mistä tulikin mieleeni, että yhtenä vuotena pidimme ystävien kanssa joulupiknikin, levitimme huovan olohuoneen lattialle ja kasasimme piknik-eväät siihen. Hyvin toimi! :) Juomana oli tosin glögiä, ei vaapukkamehua. Eli retkeily ei suinkaan ole riippuvainen vuodenajasta tai ulkona vallitsevasta säätilasta, muumeilua voi harrastaa missä ja koska tahansa, se on vain asennekysymys. 

Janssonilla on taito saada pieneen sivumäärään paljon tapahtumia. Yksittäinen seikkailu tuntuu paljon pidemmältä, kuin mitä siihen on käytetty sivuja. Tässäkin on vaikka mitä, Muumipeikon muutos, munankuorista muotoutuneet pilvet, hattivatit, Tiuhti ja Viuhti, Muumitalon täyttävät kasvit... Ja jotenkin tarina on kirjoitettu niin, että lukijan on helppo sukeltaa mukaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 32, "kirjan nimessä on ammatti". 

Muumien myötä laskeudumme jouluun, ihanaa ja rentouttavaa joulunaikaa kaikille!

Lukuhaasteen sivuraide 11. Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (äänikirja)

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Englanninkielinen alkuteos Murder on the Orient Express (1934)

Suomentaja Leena Karro

Äänikijan lukija Lars Svedberg

WSOY 2009

On teoksia, joihin on palattava uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Itselleni yksi sellainen on Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus. En tiedä, milloin luin kirjan ensimmäisen kerran, mutta aikuisiällä olen tarttunut siihen useita kertoja. Myös äskettäin, sillä kirja on vakiokamaa kasiluokkalaisille pitämissäni genrevinkkauksissa sekä Lukemalla maailman ympäri - vinkkauksissa. Äänikirjan olen kuunnellut kahteen kertaan, joululomalla tulee kolmas kerta. Ajattelin lainata myös kirjastosta löytyvän vanhimman elokuvaversion, päärooleissa mm. Albert Finney, Lauren Bacall ja Sean Connery. Tuoreimmasta olen nähnyt sekä Kenneth Branaghin tähdittämän uusimman version että David Suchetin tv-elokuvan. Tästä kavalkadista saadaankin Helmet-lukuhaasteeseen kohta 33, ”olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan”.

Mietin, miksi tämä on minulle Se Kirja, se joka on kärkisijoilla klassikkosuosikeissa, ykkösenä Christien kirjoista, ja kivijalkana kirjavinkkauksissa. Kuten aiemmin olen todennut, tykkään suljetun huoneen (tai tässä tapauksessa junan) mysteereistä, mutta se yksin ei riitä. Tarvitaan muita selityksiä. Yksi on juonen kertakaikkinen nerokkuus. Se, keitä matkustajat ovat sekä miksi ja miten he ovat päätyneet juuri tuohon junaan, on todellinen mielikuvituksen taidonnäyte vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Loppu ei ole dekkareiden peruskauraa, vaan se laittaa lukijan miettimään mikä on oikein ja mikä väärin ja mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, oli kummalla puolella tahansa.

Oijoi, tuskin maltan odottaa jouluvapaata, sitten istun jonkun päivän ja kuuntelen Lars Svedbergiä. Ensimmäisellä kerralla olin kauheassa flunssassa ja nukahdin aina kesken, siispä jo ykköslevy piti soittaa monta kertaa että sen kuuli kokonaan. Jospa nyt pysyisi taudit loitolla niin jaksaa keskittyä J

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät
Englanninkielinen alkuteos A Pocket Full of Rye (1953)
Suomentanut Eila Pennanen
4. painos WSOY 1982
264 s.

Olen lukenut monia Agatha Christien kirjoja, joitakin teininä, osan aikuisiällä. Jotkut kerran, toiset useamman, jotkut kirjana ja osan äänikirjoina. Salaperäiset rukiinjyvät on kirja, josta en osaa sanoa olenko sen joskus lukenut. Tarina on tavallaan tuttu, mutta toisaalta, Christien kirjat ovat samankaltaisia keskenään. Tv-sarjaa olen katsonut, en kaikkia jaksoja mutta monia. Ehkä tämä on tullut vastaan siellä? Oli miten oli, nyt se ainakin on luettu ja hyväksi todettu.

Rikas liikemies Rex Fortescue menehtyy yllättäen. Kuolinsyyntutkimuksen tulos on yksiselitteinen: mies on murhattu. Tarkastaja Neele haastattelee Fortescuen toimiston väkeä sekä perheenjäseniä. Hän huomaa, että juuri kukaan ei sure kuollutta, päinvastoin. Kuolemasta ei suoranaisesti iloita, mutta se on hyödyttänyt monia ihmisiä. Kun sattuu toinen epäilyttävä kuolemantapaus, juttu mutkistuu. Kolmas ruumis saa tarkastajan ymmälleen. Kenellä on ollut syytä murhata nämä kolme henkilöä?

Eräänä päivänä oven taakse ilmestyy neiti Jane Marple. Hän on tuntenut yhden vainajista läheisesti, ja tarjoaa apuaan jutun selvittämisessä. Neidin maine on kiirinyt myös tarkastaja Neelen korviin, joten apu on tervetullut. Ensin kylläkin näyttää siltä, että juttu mutkistuu entisestään. Neiti Marple lausuu vanhan lastenlorun, ja tarkastaja saa ällistyksekseen huomata murhien noudattavan lorun tapahtumakulkua. Mutta miksi? 

Tarkastaja Neele sanoi hitaasti: - Minusta ei - 

Neiti Marple jatkoi vikkelästi:

- Arvelen, että te olette suunnilleen kolmenkymmenen viiden tai kuuden ikäinen, vai kuinka, tarkastaja Neele? Luulen, että juuri siihen aikaan, kun te olitte pieni poika, alettiin vastustaa lastenloruja. Mutta jos on Hanhiemon kasvattama - niin, tarkoitan, että asia on todella hyvin tärkeä, eikö niin? Sitä minä erityisesti ihmettelin, että - neiti Marple pysähtyi ja näytti sitten kokoavan rohkeutensa ja jatkoi urheasti: - Tietystikin minun taholtani on hyvin julkeata väittää tällaista teille, kyllä minä sen tiedän. 

- Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä vain haluatte, neiti Marple. 

- No, te olette hyvin kiltti. Minä sanon. Vaikka teen sen hyvin arastellen, kuten mainitsin, koska tiedän olevani vanha ja varsin sekapäinen, ja luulen, ettei ajatuksellani ole mitään arvoa. Mutta aioin kysyä vain sitä, että oletteko jo syventynyt rastaitten ongelmaan?

Neiti Marple on ihastuttava hahmo niin kirjoissa kuin tv-sarjassa. Tässä hän on jotenkin ehkä vielä enemmän hupaisa hahmo, astuessaan näyttämölle ja vetäessään maton poliisien jalkojen alta. Tuntuu, että jo talon oveen koputtaessaan hän tietää, mitä on tapahtunut ja miksi, ja myös kuka on syyllinen. Tavallaan hän tekee poliisit hieman naurunalaisiksi osoittaessaan näille tapahtumien kulkua ja syöttäessään heille ideoita siitä, mihin pitäisi keskittyä seuraavaksi. Etsiväntaidoiltaan hän tuntuu olevan ylivertainen, mutta vetäytyy vaatimattomana syrjään ja antaa kunnian poliiseille. Eihän hän juttua ratkaissut, antoipa vain muutamia ideanpoikasia. 

Christien kirjat ovat tavattoman turvallista luettavaa. Murhaaja ei koskaan ole satunnainen ohikulkija, ei mielenvikainen joka jahtaa tietyntyyppisiä ihmisiä uhreikseen. Tapaukset ovat siinä mielessä selviä jo alusta asti, että epäiltyjä on rajallinen joukko. Poliisin ja kulloisenkin etsivän on vain keksittävä, kuka heistä sen teki. Rikostutkimus perustuu haastatteluihin, ihmisten tarkkailuun. Toki tehdään ruumiinavauksia ja otetaan sormenjälkiä, mutta ne ovat sivuseikka. Ytimessä ovat aina ihmisten keskinäiset suhteet, unelmat ja pettymykset, rakkaus ja viha, raha tai sen puute. Kun on lukenut yhden Christien kirjan, tietää mitä odottaa muilta. Jokaisessa on kuitenkin se oma juttunsa, jokin erikoinen tai yllättävä seikka, joka erottaa kirjat toisistaan. Tässä se on lastenloru. Täytyykin tarkistaa kirjastossa, löytäisinkö lorua Hanhiemo-kirjoista. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta 36, "runo on kirjassa tärkeässä roolissa". Hauskaa saada se tällä tavoin eikä esimerkiksi runokokoelmaa lukemalla :) 

Aarno Karimo: Kumpujen yöstä

Aarno Karimo: Kumpujen yöstä: suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan. 1, Kivikaudesta keskiajan loppuun
WSOY 1953 / Alunperin ilmestynyt v. 1929
332 s.

Kirjojen Suomi - projektissa sain vuoden 1929 ja Aarno Karimon tietokirjan Kumpujen yöstä. Aluksi olin vähän kauhuissani; voi ei, tietokirja, ja vieläpä moniosainen! En itseasiassa ole varma, olisiko tässä hyväksytty pelkkä ykkösosan lukeminen, mutta koska se oli niin mahtavaa tekstiä niin luin loputkin. Sen verran annoin periksi, että luin työpaikaltani löytyneen sarjan, joka on "tekijän suostumuksella kolmiosaiseksi lyhennetty laitos vuosina 1929-1932 ilmestyneestä neliosaisesta teoksesta. 

Ykkösosa Kumpujen yöstä: suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan. 1, Kivikaudesta keskiajan loppuun herätti innostukseni jo heti alussa. Ensinnäkin, Karimo on tehnyt kuvituksen paljolti itse; kuvat ovat hänen maalauksiaan. Lisänä on muutamia valokuvia museoesineistä. Mikä hauskinta, maalauskuvat on liimattu kirjaan!

Kuvien lisäksi teksti täräyttää jo alkusivuilla. Karimo myöntää, että on vaikeaa saada tietoa maamme varhaisvaiheista. Myöhempääkin aikaa kuvatessa luvut ovat lyhyitä ja rakenne sellainen, että alussa on lyhyt faktajohdanto ja sen jälkeen muutama sivu tarinaa. Onko se sitten faktiota, todelliseen historiaan perustuvaa fiktiota? Karimo luo henkilöitä, joiden elämää seuraa. Toisia tavataan vain yhden kerran, jotkut esiintyvät parissakin luvussa.

Teos ei mitenkään pyri olemaan kansamme historia eikä tieteellinen esitys, vaikka se, mikäli mahdollista, rakentuukin monessa suhteessa tiedemiestemme tutkimusten tuloksille. Mahdollisuuksien mukaan aikajärjestyksessä toisiaan seuraavina tuokiokuvina ja asioihin syventyessä ilmaantuneina näkyinä koetetaan tässä teoksessa havainnollistaa entisten aikojen elämänilmiöitä, tekoja ja kohtaloiden käänteitä.

(...)

Mikäli jostakin asiasta tai tapahtumasta on ollut käytettävissä ylen vaillinaisia tietoja tai ne puuttuvat melkein kokonaan, on mielikuvitus saanut korvata puutteen pyrkimällä kuitenkin mahdollisimman lähelle oletettavaa todennäköisyyttä. 

(...)

Eröiden arvovaltaiseten tiedemiesten kehoituksesta laadin kuvien ohella ja niitä varten aineistton perehtyessäni myöskin tekstin, joka sai novellin tapaisen muodon.

Että ota siitä sitten selvää, kuinka paljon on totta ja kuinka paljon keksittyä! Minulle kyllä jäi olo, että Karimolla on vankka asiantuntemus ja että kuvitteellisissa tapahtumissa on vahva todellisuuspohja. 

Tämä reilu 300-sivuinen ykkösosa on varsin nopealukuinen. Teksti on kiinnostavaa ja etenee sujuvasti, lisäksi koko sivun kuvia on todella paljon. Monin paikoin Karimo kirjoittaa mahtipontisesti kalevalaishenisellä poljennolla, mikä on hauska mutta myös toimiva ratkaisu.

Uhria tuotiin Ukolle. Äijönvaaran pyhässä puistikossa, kaikkivallan vainiolla, seisoivat valkoisissa juhlatamineissaan vakaiset miehet. 
Juhlava oli jumalan tupa. Lakena kaartui laaja taivas. lattiana levisi kallion kamara, seininä oli honkien humina, räppänänä pilven lovi.
Julhänä seisoi uhrikuusi, luojan puuksi lyylitelty. Kirkkaana pursui lähteensilmä, savusivat uhritulet, ja paikallaan oli suuri paasi, veren loviinsa kokooja.

Pidän myös siitä, että joitakin käskyjä ja kirjeitä on otettu mukaan kokonaisuudessaan. Tässä alku yhdestä, jossa taataan Karjalan naisille rauha häirinnästä. Tämän voisi saattaa voimaan uudelleen, koskien kaikkia naisia!

Sama tyyli jatkuu sarjan muissa osissa, erotuksena se että novellimaiset tarinat pitenevät muissa osissa. Toisessa tutustutaan aikaan Agricolasta ison vihan loppuun ja kolmannessa Uudenkaupungin rauhasta itsenäisyyteen. En yhtään ihmettele, että Karimon teossarja on saanut klassikkoaseman. Enkä hämmästele sitäkään, että tätä on käytetty opetuksessa pitkään. Hauska sattuma, kun puhuin töissä kirjoittavani tästä, työkaverini sanoi että hänelläpä on koko sarja omassa hyllyssään :)

Helmet-lukuhaasteeseen tämä osuu kohtaan "suomalainen klassikkokirja".

Teatterissa: Kansallisteatterin Saiturin joulu

Kuva: Tuomo Manninen

Pari vuotta sitten luin joulukuussa vain joulukirjoja, yksi niistä oli Charles Dickensin klassikko Saiturin joulu: joululaulu, josta oli äskettäin ilmestynyt uusi Tero Valkosen suomennos. Arvion löydät täältä. Tykkäsin kirjasta todella paljon, se kosketti moninaisella tunnekirjollaan. 

Muutama vuosi sitten Saiturin joulua esitettiin Tampereella, pääosassa muistaakseni Ilkka Heiskanen, mutta sitä en käynyt katsomassa. Nyt otin vahingon takaisin, kun Kurt Nuotion ohjaama, Vesa Vierikon tähdittämä esitys valloittaa Kansallisteatterissa. 

Pakko tunnustaa, en ollut koskaan aiemmin käynyt Kansallisteatterissa. Monta kertaa olen kulkenut ohi ja miettinyt, että pitäisi käydä, sekä siellä että muissa teattereissa ja kulttuurilaitoksissa. Olin siis innoissani jo pelkästä rakennuksesta :) 

Esitys oli juuri niin vaikuttava kuin etukäteen ajattelin. Tarina oli tuttu, ja sen visuaalinen toteutus oli erittäin onnistunut. Erityiskiitos menee lavastaja Kati Lukalle; ihastelin moneen otteeseen upeita kulisseja ja sitä, kuinka sulavasti ne liikkuivat ja kääntyivät. Luin täältä, että lavasteita liikuttamassa oli yhdeksän miestä! He pelasivat hyvin yhteen ja näyttämö oli elävä. Valosuunnittelija Ville Toikka oli luonut valaistuksen, joka pehmensi ja lämmitti kovin surullista ja kylmää tarinaa.

Kuva: Tuomo Manninen

Näyttelijöistä on tietenkin nostettava esiin Vesa Vierikko. Olen jo aiemmin pitänyt häntä ilmiömäisenä ja sitä hän todella on. On huikeaa seurata, kuinka pienillä eleillä ja vähäisillä äänenpainon muutoksilla hän siirtää sekunnissa tunnelman ihan toisenlaiseksi. Hänen ilmeikkyytensä on ainutlaatuista. 

Pidin myös muita näyttelijäsuorituksia onnistuneina. Tuntui siltä, että kaikki nauttivat olostaan lavalla. Ehkä vaistomaisesti jännitin lasten suorituksia mutta ihan turhaan, he olivat rentoja ja vapautuneita. 

Kokonaisuutena Kansallisteatterin Saiturin joulu oli mahtava kokemus. Siitä jäi lämmin olo sisälle. Niin murheellinen kuin tarinakulku onkin suurimman osan aikaa, jäi sellainen olo että nyt on joulu, lumettomuudesta huolimatta. Alkoi tehdä mieli kuunnella joululauluja ja paketoida lahjoja läheisille.