Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Otava 2008
381 s.

Kun puhutaan kirjojen nimistä, 14 solmua Greenwichiin on ainakin minulle varma kiinnostuksen herättäjä. Mitä tapahtuu Greenwichissä? Miksi sinne mennään? Millainen vauhti on 14 solmua? Myös kansi herättää kysymyksiä. Vettä, miksi? Meri? Myrsky?

Kirjassa lähdetään kiertämään maailmaa. Suomalainen Petr saa vanhalta ystävältään oudohkon viestin. Brittiläinen Graham pyytää häntä mukaan kilpailuun, jossa matkustetaan maapallon ympäri Greenwichin pituuspiiriä eli nollameridiaania pitkin. Petr epäröi tovin mutta päättää lopulta lähteä. Mikään ei sido häntä Suomeen niin vaativasti, etteikö hän voisi irtautua arjesta, tai ei irtautua vaan vaihtaa arjen tilapäisesti toisenlaiseksi. Kaksikon lisäksi matkaan lähtee Grahamin vaimo Isla, myöhemmin seurueeseen liittyy Petrin veli Kari. 1700-luvun keinoin tehtävä matka on pitkä, kiehtova, hermoja koetteleva, puuduttava. Tiukka aikataulu ja kilpailuhenkisyys koettelee niin pari-, veljes- kuin ystävyyssuhteita. 

Moottoria ei sääntöjen vuoksi saanut käyttää edes satamasta lähtiessä. Vuokraaja oli jäänyt laiturille katselemaan. Kun pakittamisesta kieppuvan tuulen mukana ei tuntunut tulevan mitään, hän huusi että venettä oli turha mennä rikkomaan muitten kylkiin, ja hyppäsi laidan kautta kyytiin ja otti ohjauksen Grahamilta ja alkoi käskeä tarkasti milloin ja miten purjetta piti avata ja säätää, ja vaikka kangas aluksi lepatti ja paukkui, lähti vene muitten välistä ja lipui juuri siihen ainoaan avoimeen kohtaan missä sen pystyi kääntämään ja mistä sivutuuli alkoi painaa sitä suoraan ja tasaisesti avomerta kohti. 

Vuokraamon pitäjä ohjasi venesataman sokkeloista sellaiseen kohtaan viimeisen pitkän laiturisillan päähän josta itse vielä pääsi maihin. Siitä heidän oli jatkettava kolmistaan. Matkaa Ranskan rannikolle oli sata mailia, iltapäivä rupesi jo loppumaan ja satoi tihkua josta ei oikein tietänyt tuliko se taivaalta vai roiskuiko merestä.

Graham keskittyi ohjaamiseen. Hän yritti pitää suunnan suunnilleen keinahtelevan kompassin mukaan. Isla hoiti purjeita ja veljeni auttoi mitä auttoi ja ainakin piti päätettä auki roiskeilta suojaisessa kohdassa kajuutan porrasaskelmien päässä. Tiuhaan vaihtuvista paikannustiedoista oli katsottava sen verran ettei kulkukäytävän läntinen tai itäinen reuna alkanut lähestyä.

Tykkään tavattoman paljon Jalosen kielestä ja tyylistä kirjoittaa. Tekstissä on tietty rauhallisuus, vaikka tapahtumissa olisi tiukempiakin hetkiä. Lukijana koen luottamusta siihen, että kaikki menee hyvin, tai jos ei mene hyvin niin lopulta kääntyy hyväksi. Pidän yksityiskohtien runsaudesta, siitä kuinka pienen tuntuisissa tapahtumissa viivähdetään. On luettava rauhallisesti, keskityttävä jokaiseen sanaan. Koen että Jalonen kirjoittaa hyvin visuaalisesti. Pidän tekstin intensiivisyydestä, siitä kuinka se vetää mukaan, tässä tapauksessa matkalle maailman ympäri. Sieltä ei pääse pois kesken, enkä ainakaan minä edes haluaisi lähteä pois. Kaikkea termistöä en ymmärtänyt mutta se ei haitannut. 

Tätä on luettu varsin paljon blogeissa, postauksen ovat tehneet esimerkiksi Nanna ja Jokke.

Ja juhuu, sain sittenkin Helmet-lukuhaasteen valmiiksi, vuotta 2018 jäi jäljelle vielä reilu tunti! Myönnän että olin lukenut tämän jo kesällä, mutta postauksen teko jäi. Onneksi, koska sain hyödynnettyä kirjan tähän :)  14 solmua Greenwichiin päättää haasteen kohtaan 43, "suomalainen kirja joka on käännetty jollekin muulle kielelle". Ainakin saksaksi tämä löytyy. 

Peter Jacobi: Elämäni kirjana

Peter Jacobi: Elämäni kirjana
Saksankielinen alkuteos Mein Leben als Buch (2000)
Kuvitus Amelia Leoncini
Suomentanut Sari Hyvärinen
Like 2001
138 s.

Nyt löytyi helmi, joka osuu myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan 16, "kirjassa luetaan kirjaa". Sattuupa käymään niin hassusti, että divarinpitäjä Dietrich Oger - lempinimeltään Diogenes - herää eräänä aamuna kirjana. Kyllä, kirjana jossa on 138 sivua. Hämmästyttävää kyllä, hän ei säikähdä asiaa, eikä tunnu ihmettelevänkään sen suuremmin. Hänen puolisonsa Gisela panikoi enemmän ja yrittää jos jonkinlaisia keinoja muuttaakseen kirja-Diogeneksen takaisin ihmiseksi. Sepä ei niin vain onnistukaan. Kirjana Diogenes elää hyvin kaksijakoista elämää. Toisaalta on mahtavaa tarkkailla maailmaa ihan uudesta näkökulmasta, toisaalta ärsyttää olla riippuvainen toisista. Aistit toimivat ja hän kykenee kommunikoimaan kirjan sivuille ilmestyvän tekstin kautta, mutta liikkumiseen hän tarvitsee muiden apua. Eikä työnteosta tahdo tulla mitään. Ennen pitkää Diogenes joutuu miettimään, mikä on hänen tulevaisuutensa jos hän ei voi jatkaa antikvariaatin pitäjänä.

Koira on poissa. Virtsalätäkkö, jonka se jätti välittömään läheisyyteeni, levittää ympäristöön läpitunkevaa hajua. Katukiveystä kansieni alla peittää iljettävä törkykerros.

Makaan katuojassa. Mikään ei kuvaa tilaani paremmin kuin tuo pateettinen, loppuun kulunut, lyhyt virke. 

Olen menettänyt sekä ruumiillisen eheyteni että kaiken valtani. Nainen, jota rakastin, paiskasi minut ikkunasta ulos kuin litistetyn jauhokoisan. Olen nyt elämäni aallonpohjassa.

Olen kurkkuani myöten täynnä kirjana oloa. 

Jos olisin ihminen, voisin nousta ylös ja kävellä asuntooni sen sijaan että vain makaan avuttomana ja odotan, että he tulevat ja heittävät minut roskalaatikkoon.

Sitaatti on nimenomaan aallonpohja, oikeastaan ainoa kohta mikä tekee surulliseksi. Muuten kirja on hauskaa luettavaa. Diogeneksen tyyli komennella puolisoaan ja ystäväänsä on huvittavan mahtipontinen. Ihmisenä hän oli pienikokoinen ja pyylevä, kirjana hänen egonsa on kuin viisivuotiaalla lapsella. En ala jos en saa mitä haluan! Huudan ja raivoan! Pidän mykkäkoulua! Ei saa tehdä näin ja noin! 

Tarinassa säilyy jännitys loppuun asti. Ei kerrota, miten Diogenes muuttui kirjaksi, mutta kerrotaan Giselan yrityksistä muuttaa hänet takaisin ihmiseksi. Jossain kohtaa Diogenes haluaa palata ihmismuotoon, mutta ei kertakaikkiaan tiedä miten se tapahtuu. Lukija saa jännittää pitkään, tapahtuuko muodonmuutos takaisin. 

Kuvitus on hauska, sivuilla nähdään niin viinitahroja, Geroldin repimä sivu kuin Giselan jakamien suukkojen huulipunajälkiä. Tulee olo kuin olisi itsekin ainakin puoliksi kirja :D Tässä luetaan paitsi Diogenes-kirjaa myös muita, sillä ihmisenä hän oli himolukija ja mieluusti kertoo siitä.

Tämän on lukenut myös Asko Kaunislehto. 

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme

J. R. R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme
Englanninkielinen alkuteos Farmer Giles of Ham (1949)
Kuvittanut Pauline Diana Baynes
Suomentanut Panu Pekkanen
WSOY 1978
80 s.

Tolkien on tietysti tunnettu massiivisista opuksistaan, mutta on hänen tuotannossaan myös pienempiä - tai siis ohuempia - kirjoja. Maamiehessä ja lohikäärmeessä on ihan kunnon tarina huolimatta vähäisestä sivumäärästä, jännittävä mutta samalla hauska. 

Suomentajalle kiitos kirjan nimestä, on huomattavasti kiinnostavampi kuin mitä olisi suora suomennos (Maanviljelijä Giles Hamin kylästä). Nyt kirjan nimi kertoo sen olennaisen mitä tapahtuu; maamies kohtaa lohikäärmeen. Ei itsestään selvin taistelupari, ja sattumalla on iso osuus siinä että näin käy. 

Hamin kylään saapuu ensin eksynyt jättiläinen. Hän osuu vahingokseen maanviljelijä Gilesin tilalle. Tilan koira Garm hälyttää isännän, joka ei ole uskoa korviaan mutta lähtee kuitenkin katsomaan mistä on kyse. No, jättiläinen siellä on! Giles onnistuu hätistämään jättiläisen tiehensä. Tapahtumalla on todistajia, ja niinpä Giles saa pelottoman sankarin maineen. Mutta kun kylää lähestyy lohikäärme, Giles ei halua käydä taistoon sitä vastaan. Hän ei ehdi, koska tilalla on niin paljon töitä. Kyläläiset kuitenkin pakottavat hänet lohikäärmejahtiin, ja siitäpä alkaa varsin eriskummallinen tarina kahden olennon tapaamisesta. 

Niinpä eräänä talvipäivänä, noin viikkoa ennen joulua, Chrysophylax levitti siipensä ja lähti lentoon. Se laskeutui hiljaksiin keskiyöllä aivan keskelle sitä keskistä valtakuntaa, jota hallitsi Augustus Bonifacius, rex et basileus. Se ehti tehdä lyhyessä ajassa melko lailla vahinkoa murskaamalla ja polttamalla sekä lampaita, nautoja ja hevosia ahmimalla.

(...)

Viimein Giles tuli mutkaiselle tielle joka ei ollut kärsinyt paljonkaan vahinkoa ja näytti hiljaiselta ja rauhalliselta. Seurailtuaan sitä vajaan virstan verran hän alkoi tuumia eikö hän jo ollut tehnyt velvollisuuttaan ja kaikkea sitä mitä hänen maineensa vaati. Hän päätti että hän oli kulkenut tarpeeksi kauas, ja hän ajatteli juuri takaisin kääntymistä ja päivällistään ja sitä miten hän kertoisi ystävilleen että lohikäärme oli nähnyt hänen tulevan ja muitta mutkitta lentänyt tiehensä, kun hän kääntyi jyrkästä mutkasta.

Siinä oli lohikäärme, makaamassa poikittain murtuneen pensasaidan päällä, ja sen kauhistuttava pää ulottui keskelle tietä. "Apua!" huusi Garm ja otti jalat alleen. Harmaa tamma istahti siihen paikkaan, ja maamies Giles lensi selälleen ojaan. Kun hän pisti päänsä esiin, lohikäärme oli aivan valveilla ja katseli häntä.

Minulla on sellainen mielikuva, että olen lukenut tämän joskus aikaisemminkin, mutta ei haittaa, tämä on niitä kirjoja jotka kestävät monta lukukertaa. Lohikäärme Chrysophylax Dives on samaan aikaan huvittava, sympaattinen ja ärsyttävä. Giles on enimmäkseen vain ärsyttävä, mikä saa lukijan tuntemaan olonsa omituiseksi. Onko laitaa pitää enemmän lohikäärmeestä kuin ihmisestä? 

Tarina on höystetty runsaalla määrällä huumoria, ehkä siksi pidin siitä niin paljon. (Fantasia)kirjallisuus on täynnä eeppisiä taisteluita ihmisten ja lohikäärmeiden välillä, joten on piristävää lukea kohteliasta keskustelua, kaupankäyntiä, toisen jekuttamista ynnä muuta vastaavaa. 

Tämänkin luin Helmet-lukuhaasteeseen, näin täyttyy kohta 29, "kirjassa on lohikäärme".  

Muissa blogeissa tätä on luettu myös, postaus löytyy esimerkiksi Lukijattarelta ja Taikakirjaimista.

Raina Telgemeier: Siskot

Raina Telgemeier: Siskot
Englanninkielinen alkuteos Sisters
Kuvitus Raina Telgemeier
Väritys Branden Lamb
Suomentanut Suvi Clarke
Twinsy 2016
200 s.

On siinä Helmet-lukuhaasteessa onneksi helppojakin kohtia... 12 eli "sarjakuvaromaani" on yksi niistä. Olosuhteiden pakosta olen joutunut tutustumaan sarjakuviin, sillä jo useampana vuonna kasiluokkalaisten opettajat ovat toivoneet sarjisvinkkausta. Yksi suosikeistani on Raina Telgemeier, jolta on suomennettu kaksi omaelämäkerrallista sarjakuvakirjaa. 

Siskot on tavallinen tarina mutta ehkä juuri siitä syystä se toimii. Kaikki joilla on sisaruksia, tunnistavat kirjan tilanteet. Sisarusten välinen viha-rakkaus - suhde, härnääminen, kiusoittelu, draama kun joku saa jotain mitä toinen ei saa, silti pohjalla oleva yhtenäisyyden tunne ja lojaalius. Nyt kun olemme siskoni kanssa nelikymppisiä, näen tätä siskoni lapsissa. 

Kirjan pääjuoni on pitkä ajomatka halki puolen Amerikan. Äiti ajaa, kyydissä ovat Raina ja hänen sisaruksensa Amara ja Will. Perhe matkustaa sukuloimaan äidin sisaren luo, isä tulee perässä lentokoneella. Matkan aikana nähdään nykyhetki mutta myös takaumia. Nähdään kuinka Raina toivoo pikkusiskoa, kuinka hän riemastuu saadessaan sellaisen, kuinka vauva on pettymys, miten siskon saapumista ei voikaan perua. Ja myöhemmin syntyy vielä pikkuveli! Nähdään hurjia tunteenpurkauksia, jossa mennään hetkessä ääripäästä toiseen. Amaralle on pieni maailmanloppu ja Rainalle lottovoitto, kun Raina saa oman huoneen, mutta samantien ilmeet vaihtuvat toisinpäin kun lohdutukseksi Amaralle luvataan lemmikiksi käärme.

Vierailu sukulaisten luona ei olekaan niin mukavaa, kuin Raina on odottanut. Hän ei ole tavannut serkkujaan vuosikausiin, ja onkin käynyt niin että he ovat kasvaneet hänestä ohi. Hän tuntee olevansa liian nuori serkkujen touhuihin, samalla liian vanha hengaillakseen pikkusiskonsa kanssa. Vanhempien väliset riidat uhkaavat pilata lomajälkeisen elämän.

Jotenkin en pääse lasten- ja nuortenkirjoja lukiessa pois ammatillisesta moodista. Kaikki mitä luen, laittaa miettimään mikä toimisi satutunnilla tai vinkkauksessa. Telgemeier on helppo ja turvallinen vinkattava. Kuvitus on selkeä, kuvat ovat riittävän isoja eikä niitä ole tungettu täyteen yksityiskohtia. Värimaailma on silmälle ystävällinen, ei-hyökkäävä. Plussaa on tietysti se, että kuvat on väritetty, ainakin minun on helpompi tutkia värillisiä kuin mustavalkoisia kuvia. Pointsit myös kannesta, tämä houkuttaa ainakin kurkistamaan kirjan sisälle. Tarina on simppeli, helposti luettava ja helposti seurattava kun tekstiä on kohtalaisen vähän eikä siinä ole koukeroisia juonikuvioita. 

Siskot on luettu myös blogeissa Kirjojen keskellä ja Sivupolku.

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Atena 2015
205 s.

Näin tässä taas käy, vuosi on kulumassa loppuun ja luen hirveällä paniikilla viimeisiä Helmet-lukuhaasteen kohtia. Nyt sain täyteen kohdan 16, "kirja kertoo elokuvan tekemisestä". Yllättävän vaikea kohta, sillä halusin lukea tähän jotain muuta kuin näyttelijän tai ohjaajan elämäkerran, halusin fiktiivisen tarinan, halusin sellaisen joka on niin hyvä että voin suositella sitä muille.

Sari Pöyliö on kirjailijana tuttu vain nimeltä, joten Ihmisen veri on ensikosketukseni hänen tuotantoonsa. Eikä huono startti ollenkaan! Heti tähän alkuun tosin marmatan: en pitänyt siitä kuinka paljon päähenkilö Kulo (lääkäri) viljelee lääketieteellisiä termejä. Lähihoitajan koulutuksella ei kyennyt ymmärtämään läheskään kaikkia, ja koska en jaksanut alkaa googletella niin jotain saattoi jäädä tarinasta saamatta. Alussa huomioni kiinnittyi myös siihen, että muutaman ensimmäisen sivun aikana käytettiin useamman kerran sanoja valtamerellinen ja jysähtely. Myöhemmin en enää kiinnittänyt toisteisuuteen huomiota, ehkä sitä ei ollut tai sitten tarina vei niin etten ärsyyntynyt siitä.

Pääparina ovat 83-vuotias Kulo sekä hänen naapurinsa viisikymppinen Ansa. Eräänä aamuna Ansa tuo Kulolle näytille sanomalehden, jossa on tämän kuolinilmoitus. Virheellinen tieto on oikaistava, tietysti. Toimittaja kiinnostuu asiasta ja Kulosta halutaan tehdä haastattelu. Tärkeä osa on elokuva nimeltä Ihmisen veri, Kulon ohjaama mestariteos joka varastettiin tai katosi ennen ensi-iltaa. Kuka kriitikko näki elokuvan ennen sen katoamista, kuka vei elokuvan ainoan kopion, miksi ja minne se katosi? Ansa ja Kulo saavat seuraansa herra Erland Kumlanderin, joka auttaa heitä tapaamaan elokuvanteossa mukana olleita, yhä elossa olevia henkilöitä. Mysteeri ei kuitenkaan ota selvitäkseen. 

Kirjassa seurataan Kulon elämän kahtiajakoisuutta. Hän halusi tulla vain ja ainoastaan elokuvaohjaajaksi, koska koki että elokuva on se keino jolla hän saa sanottua sen mitä haluaa sanoa. Äidin painostuksesta hän kuitenkin opiskeli lääkäriksi. Työ ei jaksa kiinnostaa; pinnan alla piilee aina himo kuvaamiseen. Mutta miksi Kulo ei koskaan tehnyt elokuvia, miksi kaikki alkoi Ihmisen verestä ja myös päättyi siihen?

Hän ei kohdannut kuvauksissa muita ongelmia kuin Armo Aarettilan akkamaisen nalkutuksen ja Teljon toistuvat katoamiset lähiseudun ravintoloihin. Valentin Vaalan oppien mukaisesti hän laati kuvat päässään ennen kuin käynnistytti kameran. Hänen skenarionsa oli enemmän kuin sanoja paperilla; hän ei kuvittanut kertomusta, vaan kuvasi elokuvaa. 

Mutta leikkauspöydän ääressä hän joutui vastakkain ensimmäisten ongelmien kanssa. 

Kuka olisi tullut etukäteen ajatelleeksi, miten paljon kuvia sisältää kolmekymmentätuhatta metriä filmiä? Veivatessaan Lytax-pöydän suurennuslasin takana vellovaa hallitsematonta kuvakavalkadia Kulon mielessä alkoi lisäksi orastaa ajatus, että ohjaajan yksilöllisen tyylin kuvallisen implementaation taustalla vaikutti joukko näkemyksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä elokuvan tarinan tai muodon kanssa.

Mutta hän ei tiennyt, mitä ne voisivat olla. 

Seuraavaksi hänen mielessään alkoi versoa epäilys, että elokuva saattoi joissain tapauksissa olla ohjaajalle enemmän sanoman välinen kuin varsinainen päämäärä. 

Hän mietti omaa ohjausfilosofiaansa.

Elokuva oli hänen päämääränsä.

Lisäksi hänen päämäärähakuinen ohjaustyylinsä oli niin salamyhkäinen, ettei hän työkopion ruutusarjoja katsellessaan ymmärtänyt, mihin oli pyrkinyt. Hän selasi väljälinjaista luonnostaan, joka kätki enemmän kuin kertoi. Hän kaipasi skenariota, jota ei ollut. Hän hapuili tyhjyydestä päiväkirjaa, johon olisi kuvausten aikana kirjannut ohikiitäviä, mutta painavia mietteitään. 

Pidin siitä, mihin suuntaan tapahtumat kehittyvät. Kuinka alku vaikuttaa tavalliselta, mutta vähitellen mukaan tulee asioita, jotka vievät tarinaa oudompaan suuntaan. Lukija saa yllättyä, että näinkö tässä kävikin, samalla hän joutuu kelaamaan mielessään takaisinpäin että hetkinen, mites tähän oikein päädyttiin. Tavallaan Kulon elämäntarina on traaginen, on menetettyjä unelmia ja pettymyksiä sekä ammatillisesti että ihmissuhteissa. Kuitenkin nykyhetkessä hänen elämänsä on varsin viihdyttävää, ja vielä enemmän siihen tulee huumoria Ansan astuttua kuvioihin. 

Kirja on luettu useammassakin blogissa, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Sirri, Annika ja Suketus. 

Tom Rachman: Keskeneräiset

Tom Rachman: Keskeneräiset
Englanninkielinen alkuteos The Imperfectionists (2010)
Suomentanut Matti Apunen
Paasilinna 2011
251 s.

Helmet-lukuhaasteen kohta 10, "ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja" toteutui odotetusti jouluna :) Uskallan jo luottaa siihen, että vähintään yhdestä paketista paljastuu kirja. Tällä kertaa Tom Rachmanin tarinakokoelma.

Pidän tällaisesta, missä kertomuksissa on osittain samat henkilöt ja sama toimintaympäristö, mutta missä kuitenkin tarinoiden sisältö on vaihteleva. Yhdessätoista tarinassa kehyksenä on Roomassa toimitettava englanninkielinen sanomalehti. Yhdeksän sijoittuu Roomaan, kaksi ulkomaankirjeenvaihtajien ja -avustajien myötä Pariisiin ja Kairoon. Jokaisen tarinan päähenkilö liittyy kiinteästi lehteen, vaikkakin hyvin eri tavalla. Kohtaamme niin toimittajia kuin palkkahallinnon henkilön, lehden lukijan ja kustantajan. Jokaisen tarinan lopussa on muutaman sivun mittainen "extra", kursiivilla kirjoitettu lisä lehden historiaa sen syntymästä nykyhetkeen.

Kokoelman sävy on mollivoittoinen. Lehti kitkuttaa niukin naukin hengissä, ilmapiiri toimituksessa on huono, ihmisten välinen kommunikaatio ei toimi. Yhteistä päämäärää ei ole, vaan jokainen haluaa olla parempi kuin muut. Lehtitalon ulkopuolella on myös elämää, mutta jostain syystä jokaisella on vaikeuksia. Yksi on joutunut irtisanomaan ihmisiä, parilla on avio-ongelmia, yksi on jämähtänyt 1990-luvulle, yksi menettää lapsensa... Moni pitää yksityiselämän täysin irti työkuvioista, joten muut eivät tiedä miten toisilla menee. Joissain tapauksissa yksityiset asiat tunkeutuvat työmaalle, mutta ne sivuutetaan ja painetaan unohduksiin pian. 

"Ahah", Menzies vastaa varovasti. "Mutta anteeksi, mikä siinä on uutinen?"

"Ei se ole uutinen. Se on pelkkä reportaasi."

"Eikö ole mitään muuta?"

Lloyd rapistelee taas lehtiötään. "Miten olisi talouteen juttu viinistä: roseeviinien myynti ohittaa valkoiset ensimmäistä kertaa Ranskassa."

"Onko näin?"

"Taitaa olla. Täytyy kyllä tarkistaa vielä."

"Ei mitään ajankohtaisempaa?"

"Eikö peltosirkut kelpaa?"

"Ei taida nyt olla tilaa. Tiukka lehti, uutisille ei ole kuin neljä sivua."

Kaikki muut julkaisut, joihin Lloyd oli kirjoittanut, olivat katkaisseet avustajasuhteen. Nyt hän epäili, että lehti - hänen viimeinen oljenkortensa, viimeinen toimeksiantajansa - aikoi laittaa hänet pihalle. 

"Tiedät varmaan, että meillä on vähän tiukkaa rahan kanssa. Freelancereilta ostetaan pelkästään sellaisia juttuja, jotka vetää ihan jalat alta. Eikä tämä ole epäluottamuslause sinulle. Tarkoitan vaan, että Kathleen haluaa pelkästään kovia juttuja. Terrorismia, Iranin ydinohjelmaa, Venäjän uutta nousua - kaikkea sellaista. Kaikki muu tulee periaatteessa tietotoimistoilta. Johtuu rahasta, ei mitään henkilökohtaista."

Lloyd sulkee puhelimen ja palaa ikkunaan, tuijottaa kuudennen kaupunginosan kerrostaloja, valkoisia seiniä joita sateen roiskeet ja vuotavat rännit ovat lianneet, kuoriutuvaa maalia, tiukasti suljettuja ikkunaluukkuja, pihoja joissa rykelmä asukkaiden pyöriä on painautunut toisiinsa, ohjaustangot ja polkimet sotkeutuneena, yläpuolella sinkkikattoja, hatutettuja savupiippuja jotka juovittavat valkoista savua valkoiselle taivaalle. 

("Bushin Gallup-suosio uusiin pohjalukemiin". Pariisin-kirjeenvaihtaja Lloyd Burko)

Tässäkin on kirja, josta jäi kaksijakoiset fiilikset. Alussa olin kovin ihastunut, mutta jossain kohtaa alkoi vähän ärsyttää, heräsi ajatus että miksi kaikkien elämän pitää olla niin synkkää. Nekin, jotka eivät itse koe asioita niin, herättävät lähinnä sääliä ja halua ravistella heidät hereille. Jos jollakulla sattuukin tulemaan ammatillisia onnistumisia, ne jäävät armotta yksityiselämän surujen alle. Jotenkin henkilöhahmot jäävät irrallisiksi ja etäisiksi, siitä huolimatta että moni esiintyy useammassa kuin yhdessä tarinassa.

Samalla kuitenkin tuntui siltä, että on vaan pakko lukea eteenpäin, pakko tavata uusia ihmisiä. Jotain tarinoiden absurdeissa piirteissä on sellaista, että lukemista ei voinut lopettaa. Lisäksi tarinoissa on yllätyksellisiä käänteitä; monesti on yksi lause joka muuttaa tarinakulun kokonaan. Sitä alkaa jo odottaa, että mitä tässä tapahtuu ja missä kohtaa, keskellä vai lopussa. 

Kirja on luettu ainakin blogeissa Vielä palaa lukulamppu, Café pour les idiots ja dit un dat sitä sun tätä.

Natasa Dragnic: Kanssasi aina

Natasa Dragnic: Kanssasi aina
Saksankielinen alkuteos Jeden Tag, jede Stunde (2011)
Suomentanut Tiina Hakala
Otava 2012
285 s.

Omasta hyllystä löysin tämmöisen opuksen, tiesin kyllä sen olemassaolosta mutta sitä en tiedä, miksi se on lojunut siellä vuosikausia lukematta. Ehkä aina on ollut jotain kiireisempää tai jotain kiinnostavampaa. 

Rakkaustarinoita on maailma täynnä, toiset enemmän ja toiset vähemmän siirappisia. Kanssasi aina on sekä että, sekä niin siirappista että melkein tulee hampaisiin reikiä ihan vaan lukemalla, toisaalta tarinassa on myös niitä sarvia ja hampaita. 

Kroatialaiset Dora ja Luka tapaavat ensi kertaa päiväkodissa. Dora on kahden vanha, Luka viisi. Ensikohtaaminen on dramaattinen: Luka pyörtyy ja Dora säntää auttamaan. Siitä alkaa vuosikymmeniä kestävä side, joka on kuin kuminauha. Dora muuttaa perheensä kanssa Ranskaan, ja vähitellen Kroatia unohtuu. Ei ihan kokonaan; jossain on muisto ihanista lapsuuspäivistä - ja Lukasta. Menestyksen kynnykselle päässeenä näyttelijänä Dora kuitenkin keskittyy nykyhetkeen. Kunnes taiteilija Luka saapuu Pariisiin pitämään näyttelyä. Tiet kohtaavat - Luka pyörtyy ja Dora säntää auttamaan. Yhteys on taas luotu, rakkaus leimahtaa ja loimuaa. Hetken he ovat kaksin maailmassa, mutta maailma ei anna armoa. Luka palaa Kroatiaan ja yhteinen aika haalistuu. Kunnes Dora pölähtää kroatialaiseen hotelliin ja tapaa vastaanottovirkailijan - Luka on pyörtymäisillään ja Dora säntää auttamaan. Ja niin edelleen. 

Luka makaa sileällä kalliolla ja roikottaa jalkojaan vedessä. Hän odottaa Doraa. Hänen tekisi mieli jäätelöä. Mansikkaa ja sitruunaa tietenkin, ei suklaata. Hän hymyilee. Ei missään tapauksessa. Aurinko lämmittää vain hänen oikeaa poskeaan.

Ei enää juoksentelua paljasjaloin. Ei tarjottuja jäätelöitä. Ei tuttuja kasvoja. Ei pyöreitä tikkareita. Dora tietää, että kuva on tuhriutunut. On liian myöhäistä. Mitään ei voi enää pelastaa eikä ketään. Ja jos hän kuolisi nyt, se ei haittaisi.

Luka makaa sileällä kalliolla ja roikottaa jalkojaan vedessä. Hän odottaa Doraa. Päätä särkee hieman. Olo ei ole mukava. Hän ei halua. Olla olevinaan. Olla kuin ei pelkäisi.

Ei enää rantaleikkejä. Ei kakulla palkittuja käyntejä Marija-tädin, sen tosi hyvän leipurin luokse. Joka leipoi heille, vain heille, suklaakakun joka oli melkein musta ja jossa oli paljon suklaakreemiä ja suklaakuorrutetta. Ei satamaa. Ei laivoja. Kuvasta ei erota enää mitään. Tuhottu. Tyystin. Kaikki.

Luka makaa sileällä kalliolla. Kuin ei mitään olisikaan. Ei yhtikäs mitään. Koskaan enää.

Tässä on vaihteeksi kirja, josta en osaa sanoa tykkäsinkö vai en. Tykkäsin toisteisuudesta, joka  ylläolevassa sitaatissa tulee esiin. Muualla toistoa on harvemmin, niin että tarinan ajassa saattaa kulua vuosia ennen kuin tapahtuma tai ajatus toistuu sanasta sanaan samana kuin aiemmin, toistuakseen uudelleen vielä myöhemmin. Jostain syystä pidän sellaisesta, nimenomaan niin että samaa on vähän pidempi pätkä eikä yksittäinen lause. Toisteisuus tuo tunnun siitä, että tarina on kahdeksikko, tai kenties jono kahdeksikkoja, ketju. Doran ja Lukan tiet kohtaavat, erkaantuvat, kaartuvat toisiaan kohti, kohtaavat hetkeksi, alkavat erkaantua, ovat kaukana toisistaan, kääntyvät toisiaan kohti, kohtaavat, lähtevät erkanemaan... 

Samalla tarina on kuitenkin ärsyttävä. Lapsina Luka ja Dora ovat okei, mutta aikuisina omituisia. Jotenkin tuntuu siltä, kuin he eivät olisi koskaan kasvaneet aikuisiksi. Yhteinen aika on seksiä ja ihme hihkumista, liidellään pää pilvissä. Tiedetään että pitäisi puhua vakavista asioista mutta niin ei tehdä. Sitten yhtäkkiä häippästään, hyvästejä jättämättä, ollaan tahoillaan ja riudutaan sydänsuruissa. 

Tällä hetkellä päällimmäinen fiilis on, että ärsyttävyys ja kulmikkuus ovat hallitsevampia kuin kauneus ja pehmeys. Saa nähdä, muuttuuko tuntemus kun aika kuluu ja etäännyn lukukokemuksesta.

Helmet-lukuhaasteeseen sain tästä kohdan 39, "maahanmuuttajan kirjoittama kirja". Dragnic on kasvanut Kroatiassa mutta muuttanut sieltä Saksaan.

Tätä on luettu blogeissa paljon, arvion ovat kirjoittaneet muun muassa Hanna, Anneli, Aletheia ja Tuulia. 

Miranda July: Uimakoulu

Miranda July: Uimakoulu
Englanninkielinen alkuteos No one belongs here more than you (2007)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Siltala 2017
218 s.

Sanottakoon heti alkuun, että Uimakoulun tärkein anti minulle oli se, että sain Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 9, "kirjan kansi on yksivärinen". (Kuva ei ole paras mahdollinen, mutta kannessa on tummenpaa ja vaaleampaa keltaista.) Muuten olin jokseenkin pettynyt. Takakansiteksti antoi odottaa rajumpaa ja kummallisempaa kuin mitä koin. 

Niminovelli Uimakoulu on ainoa, johon ihastuin. Päähenkilö asuu pienessä kylässä, naapureinaan kolme noin 80-vuotiasta. Tuleepa puheeksi, että kolmikko ei osaa uida, kun taas päähenkilö on ollut koulunsa uintijoukkueessa. Niinpä hän alkaa opettaa toisia uimaan. Sillä ei ole väliä, että kylässä ei ole sen paremmin järveä kuin uima-allastakaan. Tokihan uimaan voi opetella asunnon lattialla! Uimaharjoitusten kuvaus on sitä absurdia, vinksahtanutta maailmaa josta pidän, sitä jossa vinksahtanut asia on kaikkien osallisten mielestä täysin normaalia. 

Sen sijaan muut novellit jäävät etäisiksi. Se, mikä niissä on vinksallaan, on liian tavallista osuakseen minun tykkäämishermooni. Moni asia on liian lähellä todellisuutta tehdäkseen novellien maailmasta absurdin. Muutama on jopa sellainen, että en keksinyt mikä siinä on outoa. 

Ihmissuhteita ja ihmissuhteettomuksia puidaan eri tavoin. Henkilähahmot kaipaavat läheisyyttä mutta eivät sitten oikein osaakaan olla toista lähellä. Ihmiset ovat ressukoita, usein täysin jumissa elämänsä kanssa. En tiedä koinko tunnelman yleisesti niin masentavaksi, että osin siksi en innostunut novelleista.

Ei olisi kovin vaikeaa vastata soittopyyntöihin ja olla aidommin vaatimaton, mutta näiden ystävien osalta se on myöhäistä. Eivät he kuitenkaan huomaisi, etten enää ole ikävystyttävä. Tarvitsen uusia koskemattomia ihmisiä, jotka liittävät minut ajatuksissaan kaikkeen hauskaan. Siinä on ongelma numero kaksi: en ole koskaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Tämä ongelma kulkee käsi kädessä ensimmäisen ongelmani kanssa: siis hätäilyn. Tai ehkä nämä ongelmat eivät varsinaisesti kulje käsi kädessä vaan ovat saman olennon kaksi eri kättä. Ehkä ne ovat minun käteni, ja minä olen se olento.

Kokoelma on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him, Ihminen välissä, Kohtaamisia ja Kosminen K. Vastaanotto vaihtelee äärilaidasta toiseen. Pääosin tästä on tykätty paljon, mutta en ole ihan yksin ajatuksessa että tämä ei ole minun kirjani. 

Thomas Harris: Punainen lohikäärme

Thomas Harris: Punainen lohikäärme
Englanninkielinen alkuteos Red Dragon (1981)
Suomentanut Risto S. Valassaari
Weilin & Göös 1984
377 s.

Olen melkein saanut harmaita hiuksia etsiessäni kirjaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan 5, "kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit". 1980-luku ei sinänsä ole ongelma, hankaluus on ollut löytää kiinnostava kirja. En halua kirjoittaa kirjasta, jota en olisi lukenut ollenkaan tai ainakaan loppuun asti ilman lukuhaastetta, En halua kirjoittaa kirjasta, josta en tykännyt yhtään. Mutta sitten, oi sitä onnen päivää kun silmiini osui Thomas Harrisin Punainen lohikäärme! Lukiessa mietin, että tuntuupa tarina tutulta. En silti tiedä, olenko lukenut tämän aiemmin vai perustuvatko muistikuvani kirjasta tehtyyn elokuvaan. 

Harrisin tunnetuin teos on epäilemättä Hannibal. Mikäs sen hauskempaa kuin huomata, että Hannibal the Cannibal on varsin keskeisessä osassa tätäkin kirjaa. Visusti lukkojen takana mutta kuin nukkemestarina ohjaamassa toimintaa. 

Hannibal Lecterin vanginnut Will Graham on luopunut agentin työstä ja vaihtanut veneenkorjaajaksi. Elämä sujuu tasaiseen tahtiin, kunnes eräänä päivänä hän saa ei-toivotun vieraan. FBI:n Jack Crawford kaipaa Grahamin apua. Kaksi perhettä on murhattu, ja on syytä epäillä että kolmas perhe kokee kohtalonsa pian. Graham ei haluaisi tulla vedetyksi mukaan, mutta ei lopulta voi kieltäytyä. Hammaskeijuksi kutsuttu tappaja on vaarallinen, eikä ole syytä olettaa hänen lopettavan. Mutta miten ottaa kiinni tappaja, joka kutsuu itseään Punaiseksi lohikäärmeeksi, joka on yhteydessä Lecteriin, jonka on pakko tappaa lisää? 

Yksi esine, yöpöytä jonka pinnassa oli yhä rippeitä sormenjälkijauheesta, kiinnitti Grahamin huomiota. Keskellä pöytää oli vihreä steariinimöykky. 

Jo toista kertaa hän pohti pitikö tappaja kynttilänvalosta.

Birminghamin poliisi oli toiminut kiitettävän ripeästi. 

Suttuinen nenänpään jälki oli ainoa mitä Birminghamin laboratorio ja Washingtonissa työskentelevä Jimmy Price olivat saaneet irti puusta löytyneestä virvoitusjuomatölkistä. 

FBI:n laboratorion Ase- ja työkaluosasto antoi raporttinsa katkaistusta oksasta. Sen leikanneet terät olivat paksut ja matalapuristeiset: se oli katkaistu pulttisaksilla.

Dokumenttiosasto oli siirtänyt kuoreen kaiverretun merkin käsittelyn Langleyssä sijaitsevalle Aasian-osastolle.

Graham istui pakkauslaatikon päällä varastossa ja luki pitkän raportin. Aasian-osasto ilmoitti että merkki oli kiinalainen sanamerkki joka tarkoitti "Osuit" tai "Osuit naulan kantaan" - ilmaus jota toisinaan käytetään pelatessa. Sitä pidetään "positiivisena" tai "onnekkaana" merkkinä myös eräässä Mah-Jong -pelin nappulassa, sanoivat Aasian tutkijat. Se merkitsi Punaista lohikäärmettä.

Tätä oli aika hauska lukea. Graham on kuin myöhemmät profiloijat; hän kulkee murhattujen asunnoissa, tutkailee tavaroita, aistii menneitä, pyrkii tutustumaan ihmisiin heidän omassa ympäristössään. Rikostutkimus ennen kännykkäaikaa tuntuu kauhistuttavan vanhanaikaiselta, vaikkei 1980-luvusta ole herranjestas kuin muutama vuosikymmen! :) Välillä olin hiukan sekaisin siitä, missä milloinkin mennään, siihen malliin ahkerasti porukka lennähteli sinne tänne. Mutta eipä tuo suuremmin haitannut.

Erityisesti pidin siitä, että tarina etenee myös tappajan näkökulmasta. Hänen nimensä kerrotaan jo takakannessa, pian myös tarinassa. Lukija tietää hänen henkilöllisyytensä ja historiansa paljon ennen tutkijoita. Jännitys tuleekin siitä, kuka ehtii ensin; Punainen lohikäärme murhaamaan vai poliisi saamaan hänet kiinni. Yllätysmomenttina mukaan tulee nainen, joka vaikuttaa tapahtumiin paljon, suorastaan muuttaa tarinan suunnan. 

Joskus vanhempia jännäreitä lukiessa naurattaa, koska tarina on vanhahtava eikä lainkaan jännittävä. Tässä niin ei käy. Toki tekniikka on mitä on, mutta jännitystä kyllä riittää. Ei pelkästään Punaisen lohikäärmeen tekojen kautta, vaan myös Lecterin. Hän on pelottava hahmo, ihan vaan paikallaan ollessaankin. On vain mielikuvitus rajana siinä, mitä kaikkea hän pystyy saamaan aikaan vaikka onkin suljettuna pieneen huoneeseen. 

Helena Ruuska: Hugo Simberg: pirut ja enkelit

Helena Ruuska: Hugo Simberg: pirut ja enkelit
WSOY 2018
432 s.

Hugo Simberg. Kaikille tuttu nimi. Haavoittunut enkeli, Tampereen Tuomiokirkon freskot, Kuoleman puutarha. Ehkä myös Talonpoika ja kuolema sekä muutamat muut piru- ja kuolema-aiheiset maalaukset. Syfilis. 

Mutta kuka oikeasti tuntee Hugo Simbergin? Kuinka moni on tiennyt, että hänellä on kaksoisveli ja että hän on matkustanut Lusitania-laivalla Amerikkaan? Tunnustan, minä en tiennyt, en vaikka olenkin lukenut aiemmin ilmestyneitä Simberg-kirjoja. Moni on keskittynyt Simbergiin aikuisena, opintoihin ja työhön taiteilijana. Lapsuus ja siviilielämä on jäänyt usein taustalle, johdannoksi ja viitteiksi.

Helena Ruuska on tehnyt ison työn koostaessaan uuden elämäkerran. Tässä on Simbergin koko elämäkaari, mukana myös perhe. On valokuvia kesänvietosta ja kirjeitä, niin Simbergin itsensä kirjoittamia kuin hänelle kirjoitettuja. Kuvien ja kirjeiden kautta nähdään koko perheen elämää, mutta ennen kaikkea Hugon eri puolet. Häntä ehkä ajatellaan vakavana tyyppinä, huomioiden maalausten aiheet, mutta itse asiassa hän on ollut varsin kujeileva. Vaikka taustalla vaani vakava sairaus, ja vaikka kesti kauan ennen kuin hän alkoi saada arvostusta taiteilijana, hän ei lannistunut. Elämällä oli niin paljon annettavaa hänelle; perheen tuki taiteilijuudelle, kesien vietto yhdessä, matkustelu, lopulta vaimo ja lapsia.

Kirsti Gallen-Kallela muistaa kuulleensa, miten poliisi tuli eräänä aamuna kello seitsemän hakemaan Simbergiä poliisiasemalle maskeradihulluttelun takia. Edellisenä päivänä Hugo oli mustannut kasvonsa, kääntänyt vaatteensa nurin ja vetänyt housut polviin. Hän oli lainannut Mary Gallénin käsineitä ja kenkiä. Selkäänsä hän oli taiteillut kyttyrän ja musta pörröinen matkahuopa sai toimia manttelina. Kasvoilleen hän oli asettanut valkoisen naamion ja käsissään hänellä oli purkki "bianchettaa", liitua ja vettä.

(...)

Hugon epäonni jatkui, kun Thesleffit olivat maaliskuussa lähdössä aamujunalla Firenzestä Roomaan. Thyraan edelleen umpirakastunut Hugo heräsi kello kuusi ehtiäkseen ostamaan kukkia ja mennäkseen asemalle saattamaan naisia. Kukkia ei kuitenkaan löytynyt helposti aamu-unisesta kaupungista. Hugo myöhästyi vain muutamia sekunteja ja juna oli jo liikkeessä, kun hän puuskutti asemalle. Niinpä onnettoman rakastunut nuorimies sai heiluttaa kukkapuskaansa loittonevalle perävaunulle. Harmissaan hän säntäsi saman tien postiin ja lähetti osan kukista herrasväki Thesleffille ja loput Thyralle appelsiinin kera. 

On kiinnostavaa lukea näin perusteellista elämäkertaa. Esimerkiksi Tampereen Tuomiokirkon freskoista syntynyt kohu on ollut tuttua jo ennestään, mutta ei näin yksityskohtaisesti. Että kuinka ihmiset yrittivät tunkea kirkkoon katsomaan keskeneräistä työtä. Tai kuinka Simberg oli innokas valokuvaaja, ja valokuvat antoivat hänelle mahdollisuuden työstää teoksia ilman että mallin tarvitsi olla paikalla tuntikausia. Tai millaiset olivat hänen välinsä aikakauden muihin taiteilijoihin, etenkin muihin kuin Akseli Gallen-Kallelaan. 

Joitain yksittäisiä asioita jäin vähän kummastelemaan. Esimerkiksi tätä: "Kuva petoeläimellä ratsastavasta valkopukuisesta naisesta on seksuaalisesti latautunut ja suorastaan huutaa freudilaista tulkintaa. Sellaista Simbergin perheen naisväki tuskin kuitenkaan vuonna 1895 työstä löysi, sillä Sigmund Freudin Die Traumdeutung (Unien tulkinta) ilmestyi vasta noin viisi vuotta myöhemmin." Öö, mitä? Miksi yhdistää freudilainen tulkinta ja naispuoliset Simbergit, kun sellaista yhteyttä ei ole vuonna 1895, tuskin sen jälkeenkään? Toinen juttu on se, että useammassa kohdassa pohditaan, mikä mahtoi olla Simbergin sairauden lopullinen diagnoosi. Mitä väliä? Eikö riitä se, että sairaus aiheutti sairaalajaksoja, todennäköisesti toi taiteeseen kuolemakuvia ja lyhensi taiteilijan elämää. Onko sillä merkitystä, oliko sairauden nimi syfilis, tai hermosairaus, tai maanis-depressiivisyys, tai mikä ikinä se olikaan? 

Yllä mainitut ovat yksittäisiä pieniä seikkoja, ja on täysin mahdollista että ne eivät häiritse ketään muuta kuin minua. Ennen muuta ne ovat pieni osa muuten oivallista opusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee tietenkin kohtaan 20, "taiteilijaelämäkerta". 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirjasta kirjaan. 

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät

Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät
Englanninkielinen alkuteos A Pocket Full of Rye (1953)
Suomentanut Eila Pennanen
4. painos WSOY 1982
264 s.

Olen lukenut monia Agatha Christien kirjoja, joitakin teininä, osan aikuisiällä. Jotkut kerran, toiset useamman, jotkut kirjana ja osan äänikirjoina. Salaperäiset rukiinjyvät on kirja, josta en osaa sanoa olenko sen joskus lukenut. Tarina on tavallaan tuttu, mutta toisaalta, Christien kirjat ovat samankaltaisia keskenään. Tv-sarjaa olen katsonut, en kaikkia jaksoja mutta monia. Ehkä tämä on tullut vastaan siellä? Oli miten oli, nyt se ainakin on luettu ja hyväksi todettu.

Rikas liikemies Rex Fortescue menehtyy yllättäen. Kuolinsyyntutkimuksen tulos on yksiselitteinen: mies on murhattu. Tarkastaja Neele haastattelee Fortescuen toimiston väkeä sekä perheenjäseniä. Hän huomaa, että juuri kukaan ei sure kuollutta, päinvastoin. Kuolemasta ei suoranaisesti iloita, mutta se on hyödyttänyt monia ihmisiä. Kun sattuu toinen epäilyttävä kuolemantapaus, juttu mutkistuu. Kolmas ruumis saa tarkastajan ymmälleen. Kenellä on ollut syytä murhata nämä kolme henkilöä?

Eräänä päivänä oven taakse ilmestyy neiti Jane Marple. Hän on tuntenut yhden vainajista läheisesti, ja tarjoaa apuaan jutun selvittämisessä. Neidin maine on kiirinyt myös tarkastaja Neelen korviin, joten apu on tervetullut. Ensin kylläkin näyttää siltä, että juttu mutkistuu entisestään. Neiti Marple lausuu vanhan lastenlorun, ja tarkastaja saa ällistyksekseen huomata murhien noudattavan lorun tapahtumakulkua. Mutta miksi? 

Tarkastaja Neele sanoi hitaasti: - Minusta ei - 

Neiti Marple jatkoi vikkelästi:

- Arvelen, että te olette suunnilleen kolmenkymmenen viiden tai kuuden ikäinen, vai kuinka, tarkastaja Neele? Luulen, että juuri siihen aikaan, kun te olitte pieni poika, alettiin vastustaa lastenloruja. Mutta jos on Hanhiemon kasvattama - niin, tarkoitan, että asia on todella hyvin tärkeä, eikö niin? Sitä minä erityisesti ihmettelin, että - neiti Marple pysähtyi ja näytti sitten kokoavan rohkeutensa ja jatkoi urheasti: - Tietystikin minun taholtani on hyvin julkeata väittää tällaista teille, kyllä minä sen tiedän. 

- Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä vain haluatte, neiti Marple. 

- No, te olette hyvin kiltti. Minä sanon. Vaikka teen sen hyvin arastellen, kuten mainitsin, koska tiedän olevani vanha ja varsin sekapäinen, ja luulen, ettei ajatuksellani ole mitään arvoa. Mutta aioin kysyä vain sitä, että oletteko jo syventynyt rastaitten ongelmaan?

Neiti Marple on ihastuttava hahmo niin kirjoissa kuin tv-sarjassa. Tässä hän on jotenkin ehkä vielä enemmän hupaisa hahmo, astuessaan näyttämölle ja vetäessään maton poliisien jalkojen alta. Tuntuu, että jo talon oveen koputtaessaan hän tietää, mitä on tapahtunut ja miksi, ja myös kuka on syyllinen. Tavallaan hän tekee poliisit hieman naurunalaisiksi osoittaessaan näille tapahtumien kulkua ja syöttäessään heille ideoita siitä, mihin pitäisi keskittyä seuraavaksi. Etsiväntaidoiltaan hän tuntuu olevan ylivertainen, mutta vetäytyy vaatimattomana syrjään ja antaa kunnian poliiseille. Eihän hän juttua ratkaissut, antoipa vain muutamia ideanpoikasia. 

Christien kirjat ovat tavattoman turvallista luettavaa. Murhaaja ei koskaan ole satunnainen ohikulkija, ei mielenvikainen joka jahtaa tietyntyyppisiä ihmisiä uhreikseen. Tapaukset ovat siinä mielessä selviä jo alusta asti, että epäiltyjä on rajallinen joukko. Poliisin ja kulloisenkin etsivän on vain keksittävä, kuka heistä sen teki. Rikostutkimus perustuu haastatteluihin, ihmisten tarkkailuun. Toki tehdään ruumiinavauksia ja otetaan sormenjälkiä, mutta ne ovat sivuseikka. Ytimessä ovat aina ihmisten keskinäiset suhteet, unelmat ja pettymykset, rakkaus ja viha, raha tai sen puute. Kun on lukenut yhden Christien kirjan, tietää mitä odottaa muilta. Jokaisessa on kuitenkin se oma juttunsa, jokin erikoinen tai yllättävä seikka, joka erottaa kirjat toisistaan. Tässä se on lastenloru. Täytyykin tarkistaa kirjastossa, löytäisinkö lorua Hanhiemo-kirjoista. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta 36, "runo on kirjassa tärkeässä roolissa". Hauskaa saada se tällä tavoin eikä esimerkiksi runokokoelmaa lukemalla :) 

Kate Quinn: Koodinimi Alice

Kate Quinn: Koodinimi Alice
Englanninkielinen alkuteos The Alice Network (2017)
Suomentanut Päivi Paju
HarperCollins 2018
574 s.

On kovin vaikea pukea sanoiksi, mitä ajattelen Koodinimi Alicesta. Se on niin moniulotteinen, samaan aikaan ennalta-arvattava ja yllätyksellinen, tunneskaala niin henkilöhahmoilla kuin lukijalla vaihtelee pelosta raivostumisen kautta turhautumiseen ja iloon. Kirjan voisi helposti kuitata hihkumalla oo miten hyvä, mutta sellainen ei tekisi oikeutta sille. 

Vuonna 1947 Charlie St. Clair matkustaa äitinsä kanssa kohti Sveitsiä. Hänellä on Pikku Ongelma, joka halutaan hoitaa pois ja samalla saada Charlien elämä takaisin raiteilleen. Hän on menettänyt elämänhallintansa sodan takia, sodan jossa hänen serkkunsa Rose katosi. Kaikki muut olettavat Rosen kuolleen, mutta Charlie haluaisi saada asiasta varmuuden. Kun laiva pysähtyy Southamptoniin, syntyy lopullinen päätös: Charlie karkaa äitinsä luota mukanaan paperilappunen, jossa on yksi nimi ja osoite. Osoitteesta löytyy vanha ja vihainen Eve Gardiner, jolla ei ole minkäänlaista halua auttaa Charlieta. Even mieli muuttuu hänen kuultuaan tuttuja nimiä. Myös hän haluaa vastauksia tiettyihin kysymyksiin, kysymyksiin jotka ovat vaivanneet häntä yli 30 vuotta. Charlie, Eve ja Even autonkuljettaja-apumies Finn lähtevät matkaan. Heillä on omat haamunsa ja salaisuutensa, mutta yhteinen päämäärä saa heidät hitsautumaan yhteen. 

Ensimmäisen maailmansodan aikaan vuonna 1915 Eve on liitettynä vakoojaverkostoon. "Alice" vie hänet Ranskaan, jossa Eve alias Marguerite työskentelee saksalaisten suosimassa ravintolassa. Ikäistään nuoremmalta näyttävä Eve on tarjoilijana huomaamaton, joten hän saa kerättyä arvokasta tietoa. Elämä vakoojana on valtavan stressaavaa, ja suoranaista tasapainoilua veitsen terällä. Kun vielä ravintolan omistaja René Bordelon kiinnostuu kauniista tarjoilijattaresta, Eve joutuu punnitsemaan kuinka pitkälle on valmis menemään maansa puolesta. 

"Minä luulin, että sinun piti mennä Belgiaan." Eve lukitsi oven. "Saattamaan maahan pudonnutta lentäjää."

"Niin piti." Lili istui lattialla peränurkassa polvet rintaa vasten nostettuina, rukousnauhan kuluneet norsunluiset helmet puristuneina tiukasti nyrkissä olevien sormien väliin. "Lentäjä räjähti astuessaan miinaan. Minä vein viestit Brysseliin ja tulin suoraan takaisin."

Huoneessa oli jäätävän kylmä, ja Lili vapisi valkoisessa paitapuserossaan ja harmaassa hameessaan. Eve veti peiton sängystä ja pudotti sen Lilin harteille. "Sinulla on verta helmassasi."

"Se on sen lentäjän verta." Lilin katse oli lasittunut, aivan kuin hän olisi ottanut laudanumia. "Tai ehkä hänen edellään kävelleen naisen tai tämän aviomiehen... Se tappoi kaikki kolme."

Eve istui alas ja veti vaalean pään olkapäätään vasten. Vaikutti siltä, että oli pahempiakin iltoja kuin ilta täynnä kylmiä instrumentteja ja pistävää kipua vatsassa ja laudanumin aiheuttamia valvepainajaisia. 

"Rajan valonheittimet valaisevat kaiken kuin päivä." Lilin peukalo siveli rukousnauhan helmiä. "Kun pääsee rajan yli ja ampujien ohi, tulee metsäinen alue. Saksalaiset miinoittavat sen. Lentäjäni ei pysynyt takanani - hän juoksi edessämme kävelevän pariskunnan luokse. Hän taisi pitää naista sievänä... Kaikkien kolmen täytyi osua maamiinaan, koska he vain räjähtivät palasiksi alle nekjän metrin päässä minusta."

Eve sulki silmänsä. Hän pystyi kuvittelemaan räjähdyksen mielessään, kovan valon.

"Ja sitten minä hain uudet passini Antoinelta." Lilin ääni oli tasainen mutta hänen kapeat hartiansa kohoilivat Even käsivarren alla. "Hän kertoi, että..."

Pidin erityisen paljon vuoden 1915 osuuksista. Quinn kuvaa taitavasti ja koskettavasti nuorten naisten roolia sodankäynnissä. Sitä, millainen henkinen paine on päällä koko ajan, miten ei saa romahtaa vaan roolia täytyy ylläpitää koko ajan, miten täytyy tehdä isojakin päätöksiä sekunnin murto-osassa. Millaista on, kun lähipiiri koostuu kahdesta muusta vakoojasta, joista ei tiedä juuri muuta kuin heidän uuden / uudet henkilöllisyytensä. Millaista on kiinnijäämisen pelko, entä kun joku verkostosta jää kiinni. Millaista on kun joutuu miettimään, palaako kotiin ja entiseen elämään vai jatkaako suurista riskeistä huolimatta. Tämä osuus on koko ajan jännittävää, hermostuttavaa, pahaenteistä. 

Vuoden 1947 osioista olisi voinut vähän tiivistää, jotta tarina olisi jatkanut tasaista kulkuaan. Nyt on vähän turhan monta pysähdystä, jossa Charlie kertaa vanhempiensa reaktioita Pikku Ongelmaan, samoin turhan monta kertaa hän on Finnin kanssa kaksin pimeässä Even nukkuessa kännissä. Liikaa toistoa, ja turhia pysähdyksiä. Draamaa ja romantiikkaa olisi ollut tarpeeksi vähän vähemmälläkin. Mielenkiintoisinta on Even vähittäinen avautuminen, kuinka hän paljastaa menneisyytensä pieni pala kerrallaan. 

Lopussa on kirjailijalta loppusanat, joissa hän kertoo tarinasta tarkemmin. Osa hahmoista perustuu todellisiin henkilöihin, samoin osa tapahtumista on todellisia. Se, mistä tässä en pidä, on pari kohtaa joissa kirjailija sanoo "kopioin kertomuksen hänen paostaan melkein sanasta sanaan (...)", "hänen kokemuksensa keskitysleirin vapauttamisesta Belsenissä on kopioitu suoraan (...)". Öö, olet kaunokirjailija, olisitko voinut kertoa nämäkin kohdat omin sanoin? Muuten loppukaneetti on tarpeellinen ja kiinnostava. Siinä on tietoa naisvakoojaverkoston synnystä ja toiminnasta, se nostaa esiin ja antaa arvostusta naisten tekemisille. Se muistuttaa, että naisilla oli sodassa myös muunlaisia rooleja kuin sairaanhoitajien ja sihteereiden. 

Koodinimi Alicen on lukenut myös Leena Lumi. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan lopultakin kohdan 30, "kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan". Tämä on ollut yllättävän hankala kohta. Joo, aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta tuntuu että ne mielenkiintoisimmat olen lukenut jo aiemmin, enkä halua ruksia kohtia vanhoilla postauksilla. Monet niistä, jotka olivat vielä lukematta, ovat kuvauksia rintamalta. Paria yritin mutta en jaksanut lukea loppuun. Kirjan täydeltä yksityiskohtaista kuvausta taisteluista ei vaan ole mun juttu. 

Kai Aareleid: Korttitalo

Kai Aareleid: Korttitalo
Vironkielinen alkuteos Linnade põletamine (2016)
Suomentanut Outi Hytönen
Kansi Inari Savola
Schildts & Söderströms 2018
333 s.

Kai Aarereidin Korttitalo oli kirja, josta en etukäteen osannut odottaa mitään. Olin kuullut kehuja, muun muassa yksi kirjastomme asiakas sanoi että hän luki sen illassa. Aavistelin, että kyseessä voi olla hyvä kirja, mutta sisällöstä en tiennyt ennalta mitään. Jos olin lukenut takakansitekstin, olin sen jo unohtanut. 

Kirjassa seurataan tarttolaisen Tiinan kasvutarinaa. Elämä sodanaikaisessa ja sen jälkeisessä Virossa ei ollut yksinkertaista. Tiinan äiti Liisi oli jäänyt leskeksi parikymppisenä, ja sodan päättyessä Liisi avioitui itseään parikymmentä vuotta vanhemman Peeterin kanssa. Alku oli ihanaa ja rakkaudentäyteistä, niinhän se melkein aina on. Pian syntyy Tiina, tyttö joka tuntuu olevan vähän irti muista ihmisistä ja maailmasta. Tiina kertoo lapsen silmin kodista, koulusta, elämästä; ympärillä on ihmisiä mutta he ovat valtaosin aikuisia. Koulussa hänellä ei ole läheisiä ystäviä ennen kuin hän ystävystyy Vovan kanssa. Mutta tuohon aikaan virolaisen ja venäläisen ystävyyttä ei katsottu hyvällä. Kun Vova muuttaa pois, yhteys katkeaa. Vähitellen Liisin ja Peeterin liittoon tulee ensin tummia sävyjä, sitten säröjä jotka laajenevat kuiluksi. Liisi on nuori, hän haluaa elää ja liikkua. Peeter pysyy paikallaan ja ajautuu yhä syvemmälle uhkapelin syöveriin. Avioero on väistämätön, mutta myöhemmin hauras tasapaino palaa. 

Pienenä päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei eläessään antanut koskettaa, on se mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon.

Luettelo ihmisen elämän esineistä on lopulta aika helppo koota. Merkitysten kanssa on hankalampaa. Mitä tarkoittaa suurennuslasi vasemmassa ylälaatikossa? Mistä on peräisin se sentin paksuinen lasinsirpale, johon on kumilla kiinnitetty Leningradin raitiovaunulippu, jonka takapuolella on nimikirjaimet(?) A. K.? Kenen kanssa on syöty suklaakonvehteja tuosta vanhasta rasiasta, jossa on valokuvia kahdesta kameralle poseeraavasta sotilaspukuisesta pojasta, ilmeet totisina ja uhmakkaina? Kuka tuo toinen poika on?

Tänään isä mahtuu yhteen ainoaan arkistolaatikkoon, jonka sinä löysit ja joka on nyt mukanani.

Tarina on totta tosiaan vangitseva, siitä on vaikea päästää irti yöunien ja työpäivän ajaksi. Tiinan lapsen katse on paljastava, hän ei kaikkea ehkä ymmärrä mutta kertoo mitä näkee. Hän katsoo ja kuvaa muita myös silloin, kun he ovat haavoittuvaisia ja pelokkaita. Tavallaan Tiina on iätön ja ajaton hahmo, vaikka hän vanhenee niin kerronnan tyyli ei muutu. Välillä olin surullinen Tiinan puolesta, siitä että hän on niin paljon ilman ikäistensä seuraa, hoitajansa kanssa. Mielikuvitukselle ei ole kauheasti sijaa ennen kuin vasta Vovan kanssa, ja sitten sekin päättyy. Tiina näkee enemmän kuin vanhemmat tajuavat hänen näkevän; Tiinan harteille kasautuvat vanhempien salaisuudet, sinne ei enää  mahdu omia lapsen salaisuuksia. Perhe-elämän muutosten rinnalla kulkevat yhteiskunnalliset muutokset, jotka nekin Tiina joutuu kohtaamaan ehkä liian varhain, liian suoraan, liian pelottavina. Kaikesta huolimatta Tiinasta kasvaa aikuinen, joka ei ole katkeroitunut.

Tarinan hienous on siinä, että se onnistuu tulemaan todella lähelle lukijaa. Minun Viro-kokemukseni ovat Tallinan joulutorilta ja Ed Sheeranin konsertista 2010-luvulta, silti tunsin olevani mukana Tartossa. Yhteiskunnan olot sitovat tarinan tiettyyn aikaan ja paikkaan, mutta perheen yksityiset asiat, niin iloiset kuin surulliset, ovat tavallisia, sellaisia jotka voisivat sattua kenelle tahansa, koska tahansa. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan (lopultakin!) kohdan 8, "balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja".

Kirja joka maasta -haasteessani haluan tällä kuitata Viron luetuksi. 

Korttitalo on luettu myös blogeissa Kirja vieköön!, Kymmenen puikkoa langalla, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjarouvan elämää.   

Andy Lee: Älä avaa tätä kirjaa

Andy Lee: Älä avaa tätä kirjaa
Englanninkielinen alkuteos Do Not Open This Book
Kuvitus Heath McKenzie
Suomentanut Elina Vuori
Tactic 2016
31 s.

Lisää mahtavia kuvakirjoja! Jos tai kun kirjan nimi on Älä avaa tätä kirjaa, on päivänselvää että se on avattava ja selvitettävä, miksi niin ei saisi tehdä. Hyvin pian käy selväksi, että nimettömäksi jäävä hahmo tekee kaikkensa saadakseen lukijan lopettamaan sivujen kääntämisen. Hän raivoaa, taivuttelee, pitää mykkäkoulua, varoittaa... Mutta ei auta! Lukijan, aikuisenkin sellaisen, on pakko jatkaa viimeiselle aukeamalle asti, sekä nähdäkseen miten hahmo yrittää estää lukemisen jatkamista että selvittääkseen mitä lopulta tapahtuu.

Yritin miettiä, miksi tykkäsin kirjasta ihan hirmuisen paljon. Eihän siinä tapahdu mitään! Paitsi siellä viimeisellä aukeamalla. Ehkä juju piileekin siinä. Hahmo on piirretty hauskan näköiseksi ja hän käyttäytyy hassusti. Seurattavaa on tarpeeksi, vaikka varsinaista juonta ei ole. Taas on fiilis, että voi hitsi pääsisinpä pian lukemaan lapsille töissä.

Myös muut bloggaajat ovat pitäneet tästä "peikohkosta" (Kirjojen keskellä), "pitkäjalkaisesta munamiehestä" (Lastenkirjahylly). Postaus myös Sinisellä keskitiellä ja Sinisissä helmissä.

Helmet-lukuhaasteeseen sain tästä kohdan 13, "kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa".  

Rene Denfeld: The Child Finder

Rene Denfeld: The Child Finder
Harper Perennial 2018
273 s.

Joskus sitä osuu ihan sattumalta kultasuoneen. Lentokentällä etsiskelin kirjakaupasta luettavaa matkalle. Tarjontaa oli vaikka kuinka,  mutta tässä vangitsi sekä kirjan nimi että kansikuva. Takakannen esittelyteksti oli se viimeinen niitti, että tämän ostan. Koneessa olin lukenut 20 sivua kun sanoin kaverilleni, että tykkään tästä tosi paljon. 

Tarina ei ole kaunis eikä kiehtova. Ei, se on rujo, onneton, hyytävä. On lapsi, joka on kadonnut viisivuotiaana. Katoamisesta on kulunut kolme vuotta, mutta vanhemmat eivät ole luopuneet toivosta. Eivät, vaikka tyttö on kadonnut lumisessa metsässä, joulukuusenhakumatkalla. Vanhemmat ottavat yhteyttä Naomiin, kolmekymppiseen naiseen, joka on tullut tunnetuksi kadonneiden lasten löytäjänä. Jotkut hän on löytänyt elossa, toisia ei. Mutta päättyi etsintä miten tahansa, Naomi tuo vanhemmille tiedon, rauhan. 

Katoamistapausten selvittäminen on hidasta ja raskasta työtä, mutta Naomilla ei ole valinnanvaraa, hän ei voi tehdä mitään muuta. Sillä vuosia sitten hän oli itse yksi kadonneista. Hän ei tiedä mitä tapahtui, ei tiedä missä oli. Hän tietää päässeensä pakoon ja tietää saaneensa itselleen perheen. Madison Culverin etsintä palauttaa hänen mieleensä muistoja, tekee yöllisistä painajaisista entistä pahempia ja todentuntuisempia. Vähitellen oregonilainen pikkukaupunki ja kansallispuiston valtava metsäalue alkavat paljastaa salaisuuksiaan. 

Samaan aikaan Naomin jäljitystyön kanssa ollaan Madisonin luona. Tunne on aika jännä; lukija tietää mitä Madisonille tapahtui, missä hän on nyt, millaista hänen elämänsä on. Olot ovat kurjat, tietenkin. Lukija ei voi kuin tuskastuneena odottaa, milloin Naomi saa ratkaisevia tietoja.

Mr. B had been watching, and waiting, for the woman hunter. He had spent that morning along the ridge above the ravine where she had crossed before. In the afternoon he had turned back in the direction of the lower elevations towards the store, checking the perimeters of the land.

He saw the woman in a clearing below him. She was moving rapidly near a large black rock, looking through bushes. She looked excited. She appeared ready to run into the forest to him, but then she stopped suddenly, as if caught with an idea.

He watched as she turned and hiked back down towards the store, her pack high in excitement.

After she was gone, B descended down to inspect the area around the black rock. Her tracks stopped, and then ran all over the place. No, he observed. She had moved methodically, in a circle, as if searching for something. She had stopped at every low bush and branch.

B returned to the black rock, trying to figure it out. He sat down on the rock as if he were the woman hunter. He could still smell the coffee she had opened, lingering in the air. He made his eyes her eyes, and looked around. 

Then he saw it, as tiny and delicate as the spot on a bird's wing.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta siitä, kuinka nykyjännäreissä on jatkuvasti lapsiuhreja. Osa lukijoista on kyllästynyt tähän trendiin. Tässä kirjassa on lapsilla kurjia oloja, on kaltoinkohtelua, mutta vastaavasti on lämmintä huolenpitoa ja pyyteetöntä rakkautta. Pidän tärkeänä sitä, että kaltoinkohtelu on selitetty, se ei ole pelkästään yksioikoisten vinoutuneiden mielien syytä vaan sillä on toisinaan kaukaakin juontuvat juuret. Pahuus esitellään paitsi synnynnäisenä ominaisuutena myös opittuna toimintatapana. 

Kirjan kansikuva on nappiosuma kertomaan tunnelmasta. On koleaa, hiljaista ja yksinäistä. Alistunut surumielisyys kuorruttaa niin ihmiset kuin tapahtumat. Välissä on pieniä lämmön pilkahduksia, hitunen kimalletta, ettei ihan kokonaan unohdeta että maailmassa on myös hyvää. 

Kaikki henkilöhahmot ovat koskettavia. Kaikilla on ollut surua, kaikki ovat jotenkin vankina elämässään. Heitä säälii, mutta ei surkuttelevalla tavalla. 

Toivoisin että tämä olisi sarjan alku. Haluaisin seurata Naomia toiseen kaupunkiin, etsimään lisää kadonneita - ja myös etsimään omaa tarinaansa. Toivoisin lisäksi, että kirja suomennettaisiin. Uskon, että se järisyttäisi myös muiden lukijoiden perustuksia. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 47, "kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta". Koko kirjaa ei kerrota, mutta pieni Madison Culver on äänessä jokaisessa luvussa. 

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Aviador 2018
177 s.

Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin. Rajantakainen painajaismaa jouti mennä. 

En ole suuri dystopia- tai tieteiskirjallisuusfani, johtuen ehkä siitä että suurin osa lukemastani on ollut nuortenosaston tavaraa, jossa teinien väliset kahnaukset ja ihastumiset ovat tärkeä osa tarinaa. Nyt kun päähenkilönä on vanhempi - ja yksinäinen - ihminen, olen kovin ihastunut. 

Lia työskentelee joen varressa keräten sieltä löytyvää tavaraa ja myyden sen. Eräänä päivänä hän löytää viisi lasta. Lapset tulevat muualta, tuhoalueelta. Maapallo elää viime hetkiään, maanjäristykset ravistelevat planeettaa ja tulivuoret purkautuvat. Täydellisen tuhon alue on noin 90 % ja kasvaa koko ajan. Vain pienelle osalle väestöstä on turvapaikka, muut tuhoutuvat planeetan mukana. Lia ja lapset pääsevät suojaan - mutta suojakin on vaarallinen. Mitä voi kourallinen ihmisiä tehdä, kun Maa kiehuu ja Aurinkokin on tuhoutumassa?

Olin maailman vanhin ihminen, se oli hassua.

Illalla miehistö ilmoitti, että satelliitit olivat radoillaan ja niiden lähettämien tietojen perusteella oli varmistunut, että eteläinen napatasanko olisi paras paikka laskeutua. Vajoaisimme siellä sitkaaseen pintalaavaan enintään metrin ja aiheuttaisimme lähistölle vain vähäisiä järistyksiä ja halkeamia. Voisimme nukkua yön rauhassa, ei kiirettä aamulla, mutta seuraavan päivän aikana laskeutuisimme. Se täytyi tehdä pian jo polttoaineniukkuudenkin takia, ja aseman hataruuden. Ja jotta saisimme viljelykset käyntiin mahdollisimman nopeasti.

Tykkäsin tästä hurjan paljon. Tarina on melko lohduton mutta siinä on juuri sen verran toivoa että siitä jää hyvä mieli. Tapahtumat etenevät pääosin kiireettä, mutta tunnelma on koko ajan intensiivinen. Maailmanloppuun ei etsitä syyllisiä, ei osoitella, todetaan vaan että näin nyt on ja sen mukaan eletään. Kieli on mielettömän kaunista, ja koska tunnelma on rauhallinen niin lukijallakaan ei ole hoppua eteenpäin. Sanoissa voi viivähtää, niitä voi tunnustella ja makustella kaikessa rauhassa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 7, "kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan". Toivon, ettei kirjan maailma ole koskaan totta. 

Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi. 

Kirja on luettu myös blogissa Konfiguraatio.

Elly Griffiths: The Zig Zag Girl

Elly Griffiths: The Zig Zag Girl
Quercus 2014
328 s.

Selailin kerran Elly Griffithsin nettisivua ja huomasin, että kappas vaan, hän kirjoittaa Ruth Galloway - sarjan lisäksi toistakin, Stephens & Mephistoa. Pakko siihenkin oli tutustua :)

Tarina sijoittuu vuoteen 1950. Sota on ohi, tuhoja korjattu ja elämä jatkunut. Edgar Stephens palveli sodassa salaisessa ryhmässä nimeltä Magic Men. Joukkion tarkoitus oli luoda illuusioita siitä, että brittiarmeijalla oli enemmän varusteita ja suurempia suunnitelmia kuin mitä todellisuudessa oli. Nimi tuli siitä, että osa porukasta oli - ja on yhä - taikureita, illusionisteja, mentalisteja. Vuosi 1950 tuo miehet takaisin yhteyteen. Löytyy ruumis, raa'asti murhattu nainen. Poliisina työskentelevä Edgar oivaltaa pian, että surmatapa mukailee taikatemppua. Toinen ruumis noudattaa toista taikatemppua, ja pian Edgar saa kirjeen jossa kerrotaan mikä on kolmas temppu. Kuka on seuraava uhri ja mitä tekemistä murhilla on sota-ajan kanssa? Keneen voi luottaa, kun pelissä on mukana mielenhallitsijoita, pokerinaamoja? Poliisina Edgar ehkä rikkoo sääntöjä kertoessaan tapauksesta ystävälleen taikuri Max Mephistolle, mutta koska juttu liippaa niin läheltä heitä, hän haluaa tämän olevan sekä tietoinen tapahtumista että varuillaan.

'Goodbye then.' Edgar went to raise his hat and realised that he wasn't wearing one. 'Good luck for the rest of the week.'

'Thank you,' said Ruby. 'It's not easy, being stabbed to death every night.'

Something in the way she said this made Edgar feel suddenly afraid. He wanted to tell her not to go back to the theatre, not to enter the cabinet and face the shining swords. But Ruby was smiling so he had to smile too, raise his non-existent hat and say that he hoped they'd meet again some day.

It was only as he was nearly back at the station when he remembered that, in the theatrical world, the words 'good luck' are considered extremely unlucky.

En oikein osaa pukea sanoiksi mitä kirjasta ajattelen. Taikureiden kiertolaiselämästä oli kiinnostavaa lukea, siitä miten hankalaa elannon hankkiminen on ja miltä tuntuu kun joka viikko on uusi kaupunki ja uusi yleisö. Miltä tuntuu, kun ammattitaito on lunastettava aina uudelleen. Ja kuinka naisten asema on olla avustajana; joku rohkea haaveilee olevansa päätähti mutta matka sinne on pitkä. Hahmokaarti on kovasti miesvoittoinen mutta se ei häirinnyt minua. 

Verkkaisesti etenevä poliisintyö teki lukemisesta rentouttavaa. Ei stressaavaa valvontakameroiden nauhojen tuijottelua, ei tuskailua laboratoriotulosten odottelusta, ei tutkittavia kännyköitä tai tietokoneita... Niiden tilalla haastatteluja, joskus jopa sellaisia jotka vaativat parin päivän matkustamista. Etsitään osoitteita, lähetetään kirjeitä, soitetaan lankapuhelimella, kohdataan ihmisiä kasvokkain. 

Jos jotakin olisin halunnut lisää niin ajan yhteiskunnan kuvausta. Ihan fyysistä kuvailua siitä, miltä talot näyttävät Brightonissa ja Hastingsissa. En tiedä, pommitettiinko niitä sodassa vai ei, mutta olisin halunnut kuvausta joko sodan tuhoamasta tai sodassa säästyneestä ympäristöstä. Kirjan sivumäärä on dekkarille normaali, mutta fontti on tosi isoa ja väljää, eli lisää olisi mahtunut ilman pelkoa tiiliskivimäisyydestä. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta 3, "kirja aloittaa sarjan". Sen verran mielenkiintoinen parivaljakko Stephens & Mephisto on, että toisen osan laitoin jo varaukseen. Toivottavasti tämäkin sarja saadaan joskus suomeksi!

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
Englanninkielinen alkuteos The Daughter of Sherlock Holmes (2017)
Suomentanut Marja Helanen
Kansi Susanna Appel
Bazar 2018
329 s.

Suhtauduin varovaisen kiinnostuneesti Sherlock Holmesin tyttäreen. Holmes on jonkinlainen pyhimys, joten en ollut ollenkaan varma, haluaisinko seurata hänen tyttärensä tekemiä tutkimuksia. Tai haluaisinko hänellä olevan tytärtä ylipäätään. Tutkapari Holmes & Watson on klassikko, olisiko seuraavan sukupolven versio vain laimea kopio? Toisaalta halusin lukea "kiehtovan murhamysteerin 1900-luvun alun Lontoosta", vähäverisen tarinan jossa äly näyttelee suurempaa roolia kuin tekninen tutkinta. Halusin palata ajureiden ja hevoskärryjen maailmaan selvittämääm, miten siellä suhtaudutaan aktiiviseen ja teräväpäiseen naiseen. 

Charles Harrelston menehtyy vähintäänkin epäilyttävissä olosuhteissa. Poliisin mukaan kyseessä on tapaturma, tai jopa itsemurha, mutta vainajan perhe ei hyväksy selitystä. Perhe pyytää apuun tohtori Watsonin - nyt jo iäkkään  miehen - joka poikansa kanssa alkaa tutkia asiaa. Pian tie vie heidät Joanna Blalockin luo. Blalock on Sherlock Holmesin tytär, ja erinomaisen nokkela. Hän on kiinnostunut monista asioista, lukenut paljon, osaa tehdä monimutkaisia päättelyketjuja ja havaitsee seikkoja jotka muilta jäävät huomaamatta. Ennen pitkää Blalock ja Holmesit uskovat tietävänsä murhaajan ja motiivin, mutta kuinka löytää todisteet? 

"Entä tuo pyöreä murtuma päälaessa?" kysyin. "Miten se voisi johtua putoamisesta?"

"Ei mitenkään", Joanna sanoi ja tuli viereeni nähdäkseen paremmin. Hän tarkasteli vaurioitunutta kalloa ilkeää näkyä säikkymättä ja katsoi sitä vielä uudemman kerran päälakeen keskittyen. Kauan mietittyään hän otti läheiseltä alustalta kumihanskan, veti sen käteensä ja työnsi sormen pyöreään murtumaan. "Aika selkeä ympyrä. Karheat reunat."

"Kun ruumis pompahti, kuten poikasi kuvaili, ehkä kova graniitti aiheutti toisenkin murtuman", isäni veikkasi. 

"Siitä ei seuraisi näin pyöreää jälkeä", Joanna vastasi heti. "Tällainen murtuma syntyy pyöreäpäisen aseen iskusta."

"En tiedä ainuttakaan asetta, johon tuollainen kuvaus sopisi", isä sanoi.

"Voi, niitä on lukuisia", Joanna ilmoitti, riisui verisen hanskan ja heitti sen roskiin. "Listan kärkeen sijoittaisin vasaran."

Tykkäsin tästä kovasti. Tarina tasapainoilee vakavan ja huvittavan välillä olematta sen enempää synkkä kuin hömppä. Se on viihdyttävä, paikoin humoristinen. Se vetää lukijan mukaan syvälle tarinaan, saaden tämän ajoittain tuntemaan itsensä hupsuksi, ei ehkä tyhmäksi mutta heikoksi havainnoitsijaksi. 

Henkilöhahmot ovat eläväisiä. Vanhempi Watson on menettänyt hiukan terävyyttään, mutta kyllä hänen aivonsa pelaavat riittävän hyvin edistääkseen tutkimuksia. Nuorempi Watson ei (tietenkään) ole isänsä veroinen tarkkaavaisuudessa, toki syynä voi olla se että hän taitaa olla kiinnostuneempi havainnoimaan Joanna Blalockia kuin vainajaa tai tapahtumapaikkaa. Blalock on mahtava vahva naishahmo, joka ottaa tarvitsemansa tilan ja ajan. Hämmästyttävää sinänsä, että Scotland Yard antaa hänen huseerata täysin vapaasti, vaikkakin taustatukena on tohtori Watson. 

Kirjan nimestä en erityisemmin pitänyt, mielestäni se on turhan osoitteleva. No, se on pieni puute muuten mainiossa opuksessa. 

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 48, "haluaisit olla kirjan päähenkilö". En välttämättä haluaisi tutkia murhia, mutta haluaisin olla yhtä tarkkaavainen ja nokkela kuin Joanna Blalock. 

Sherlock Holmesin tytär on luettu myös blogeissa Yöpöydän kirjat, Tuntematon lukija, Kaksi sivullista, Amman lukuhetki ja Bibbidi Bobbidi Book.