Riikka Sandberg: Ørja

 

Riikka Sandberg: Ørja

Otava 2023

395 s. 

1970-luvun puoliväli. Tine saapuu puolisonsa Runarin kanssa Ørjan saarille, heidän tarkoituksensa on esittää Edvard Muchista kertova elokuva. Tinellä on pitkä historia elokuvatyöstä, sillä jo lapsena hän auttoi isoäitiään tämän pyörittämässä elokuvateatterissa. Kesällä hän kulkee projektorin ja filmikelojen kanssa pitäen kiertävää elokuvateatteria. 

Ørjalla kuitenkin tapahtuu asioita, jotka horjuttavat Tineä, Runaria ja heidän avioliittoaan. Runar on viettänyt saarilla paljon kesiä lapsuudesta asti. Jostain syystä Runar on kuitenkin vastahakoinen puhumaan asiasta. Kun Tine löytää vajasta lankanauhurin ja äänitekeloja, hän tempautuu ajassa taaksepäin.

1950-luvun alussa Isabella nauhoittaa elämäänsä. Hänen äitinsä on kuollut, ja Isa ajattelee äitiä jäätikkönä. Tälle hän kertoo saarten tapahtumista. Kun veneenrakentaja-isä luopuu työstään, Isa rakentaa viimeisen veneen valmiiksi ja myy sen Ørjan saarien viimeisellä, viidennellä saarella, asuvalle erakolle. Tuo saari kiehtoo Isaa ja hän alkaa käydä siellä säännöllisesti, aina niin että erakko on poissa. Saari ei kuitenkaan ole autio. Isan elämä muuttuu, hän erkanee vähitellen entisestä ja piittaa yhä vähemmän siitä, mitä muualla saarilla tapahtuu. Hänestä itsestään tulee yhä erakkomaisempi. Piano ja lankanauhuri ovat hänelle korvaamattomia. 

Vuosien kuluessa Isan ja Tinen tiet lähestyvät toisiaan. Äänitteitä kuunteleva Tine kokee yllätyksen toisensa jälkeen, eivätkä ne aina ole miellyttäviä. 

Tuuli ärjyi minua palaamaan takaisin, mutta painoin kasvot alemmas, suojasin korvia. 

Päässäni vilisi. Talo oli upea, elokuva sopisi sinne hienosti, ja silti emmin, en osannut päättää - mikä ihme minuun oli mennyt. 

Nostin päätäni. Minä olin todella tässä, olin uskaltanut tänne asti ja löytänyt äänitteiden ansiosta hienon talon. Päästin kosteat hiukset vapaiksi ja annoin tuulen pauhata. En kuullut muuta, ja hiljalleen alkoi tuntua siltä, että tuuli ei yrittänyt häätää minua. Se piteli minua, tein sen kanssa sovinnon.

Avasin silmät. Horisontissa ei näkynyt vielä lauttaa, mutta vahdin vettä herkeämättä. Nuohoojat oli mainittu äänitteillä, Lars oli mainittu äänitteillä. Kun lautan väri ilmaantuisi taivaanrantaan, lähtisin satamaan jututtamaan Larsia. Saisin selville talon omistajan nimen, saisin äänittäjän nimen - Lars oli tuntenut molemmat. 

Tarina on voimakas ja karun kaunis. Sään armoilla oleva saarirypäs on kiinnostava tapahtumapaikka molemmilla aikatasoilla. Lankanauhuri äänitteineen tuntuu lähes eksoottiselta esineeltä, ja se sitoo aikatasot hienosti yhteen. Ihmisten yksinäisyys, vaikka he olisivat ihmisjoukon ympäröimänä, on koskettavaa. Kaikilla on painolastinsa, jonka kanssa itse kukin yrittää elää niin normaalia elämää kuin voi. 

Aikatasot olivat yllätys, niin usein kahden tai useamman ajan tarinassa myöhempi / myöhäisin taso on nykyhetki. Tässä tapauksessa 1970-luku toimii ehdottoman varmasti paremmin kuin mikään 2000-luvun vuosikymmen. 

Todella vahva esikoisteos! 

Ørja on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen kuisketta ja Kirjallisia. 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Kansi Päivi Puustinen

Otava 2023

175 s. 

Fyysisesti pienikokoinen kirja, josta ei voi kertoa vain parilla sanalla. Joel Haahtela on jälleen kirjoittanut pienoisromaanin, joka laajenee hyvinkin suureksi. 

Nimettömäksi jäävä mies on varma, että hän kuolee pian. Ennen kuolemaansa hän haluaa tehdä perhoskirjan kuparipainatustekniikalla ja niin, että hän maalaa kirjan kuvat käsin. Työmäärä on iso eikä kirjalla ole mahdollisuutta kaupalliseen menestykseen, mutta silti se on tehtävä. 

Mies matkustaa Englantiin pitkäaikaisen kirjeystävänsä, perhoskerääjä Sergein luokse. Tällä on mittava kokoelma erilaisia perhosia, joista mies valitsee suosikkinsa. Piirtäminen ja maalaaminen on hidasta. Työ etenee vähän kerrallaan, ja sen ohessa mieskaksikko käy ajatuksia herättäviä keskusteluja. 

Kumpuilevat niityt jatkuivat kohti sisämaata, missä ne alkoivat laskostua syviksi laaksoiksi ja poimuiksi. Niin kuin Atlantti olisi jatkunut maanpäällisessä muodossa ja jähmettynyt vuosituhansien kuluessa paikalleen. Aika ajoin tarkistin suunnan puhelimestani. Lokit kirkuivat ja tulin lähemmän rantaa, tunsin meren leväisen tuoksun ja näin aaltojen murtuvan mustia kallioita vasten. 

Illan hämärtyessä saavuin kapean soratien päähän ja näin kauempana puutarhan ympäröimän harmaakivitalon. Pihaa valaisi lyhty, sivurakennuksen edessä kohosi valtava, satoja vuosia vanha tammi. Syreenipensaat reunustivat puutarhaa, ja olin varma, että kesäöinä niiden kätköistä kuului kiitäjien ja kehrääjien taukoamaton surina. Postilaatikossa luki Sergein nimi. Niityllä lainehti yön sumua, ja minusta tuntui että olin saapunut maailman laidalle, sen viimeiselle vartioasemalle. 

Kirja on tuttua Haahtelaa. Kieli on todella kaunista, ja monet lauseet haluaa lukea uudelleen. Päähenkilö on esitetty melkein viitteenomaisesti, hänestä saadaan tietää vain hitusia. Esimerkiksi ulkonäköä ei kuvata ollenkaan, sen sijaan nähdään palasia hänen lapsuudestaan. Kaksi muuta hahmoa, Sergei ja Saara ovat konkreettisempia. 

Tarina on todella mielenkiintoinen. Mukaan valitut perhoset ovat harvinaisia ja jo pelkästään siksi kiinnostavia. Välillä katselin kannen perhosia; pääseekö jompikumpi niistä osaksi perhoskirjaa? Miesten keskustelut menevät välillä hyvinkin syvällisiksi, mutta niitä tasapainottamassa on arkisia tapahtumia molempien menneisyydestä. Konkreettiset asiat juurruttavat lukijan hetkeksi paikalleen.

Koin kuitenkin, ettei tämä ollut ihan yhtä hyvä kuin Haahtelan edelliset pienoisromaanit. Mielestäni perhoskirjan tekeminen jää varsin vähälle, olisin mielelläni lukenut siitä lisää. Lisäksi viittauksia erilaisiin kulttuurin ja uskonnon asioihin on lähes joka sivulla, mikä alkoi minulle tuntua jo hiukan raskaalta. Josef Sudekin valokuvat, Quinta da Regaleiran taikapuutarha, lukuisat kirjailijat ja kirjat, venäläiset emigrantit, monet taiteilijat, Raamattuviittaukset... Tuntui että melkein joka sivulla oli jotain, minkä olisin halunnut googlettaa. Samalla mietin, että kuinka laaja lukukokemus olisikaan, jos olisin lukenut kaikki tarinassa mainitut kirjat ja nähnyt kaikki taulut, kun se jo nyt kasvoi hurjasti sivumääräänsä suuremmaksi. 

Kuten Haahtelan kirjat aina, tämäkin kestää monta lukukertaa. Ihan varmasti joka kerralla tulee uusia ajatuksia ja oivalluksia. Kaunis kieli ja rauhallinen tunnelma kehottavat pysähtymään. On helppo unohtaa kiire ja uppoutua pumpulinpehmeään tarinaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun". 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirsin Book Club. 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

Kansi Tommi Tukiainen

Like 2022

408 s. 

Marraskuussa 1919 kauppaneuvos Nylanderin pihaan saapuu rääsyläinen. Jostain syystä Nylander kutsuu Aulis Haatamaksi esittäytyneen hahmon sisään ja palkkaa autonkuljettajakseen. Pian hän ja koko kaupunki saavat huomata, ettei Haatama ole lainkaan sitä miltä näyttää. Hintelän kuoren alla on ahne ja häikäilemätön mies, joka ei lainkaan epäröi käyttää toisten heikkoja kohtia hyväkseen. Pirtun salakuljetuksesta alkanut liiketoiminta laajenee nopeasti, ja pian Haatama on mukana lähes kaikessa kaupungin yritys- ja kiinteistötoiminnassa. Kaupunkilaiset sekä pelkäävät että ihailevat häntä. Hän antaa töitä hyvinkin hövelisti, usein jo ensikohtaamisella. Kaikki työt eivät kuitenkaan kestä päivänvaloa, ja Haatamalla on valta tuhota yhtä nopeasti kuin pelastaa. 

Marraskuussa 1939 kaupunkiin saapuu vieras, joka muuttaa kaiken. 

"Minähän sanoin, ettei Haatamalle yksi putiikki riitä", Erkki Kivirinta muistutti vaimoaan. "Jo antiikin Roomassa orjat pääsivät joka vuosi yhdeksi päiväksi isäntien paikalle, mutta Haatamalle ei yksi päivä riitä, tai hän tekee päivästään vuoden pituisen. Usko pois, Joona tulee vielä ulos valaan vatsasta ja irvistää."

Kauppaneuvos Nylander olisi saattanut ajautua ahdinkoon, jollei hän olisi omistanut sahaa. Rakennustoiminta oli elpynyt niin, että kaikki puunjalostusteollisuus kukoisti. Luotettavia tuloja Nylander sai myös vuokrataloistaan, mutta toisaalta kaupungin silmäätekevissä piireissä juoruttiin uuden asuinalueen rakentamisesta koituneista valtavista veloista. Kauppaneuvos oli lakkauttanut tai myynyt monta liikettä ja kun Haataman huhuttiin aikovan perustaa työväentalon viereen matkustajakodin, salongeissa ja keittokomeroissa todettiin itsestäänselvyytenä, että entinen autonkuljettaja oli päättänyt varastaa entisen työnantajansa hotellin asiakkaat. 

Alusta asti minua vaivasi kirjan heikkikännömäinen tunnelma. Ajatukset menivät väistämättä Runoilijaan ja myös Ihmishämärään, joissa synkkä, pahantahtoinen hahmo piinaa ihmisiä halki vuosien, vuosikymmenien, jopa vuosisatojen. Kaupunkilaiset tekevät sopimuksia Haataman kanssa, epäillen niiden järkevyyttä mutta pystymättä vastustelemaan. Haatama pitää ihmisiä otteessaan juuri niin kauan kuin heistä on hänelle hyötyä. Ihmiset alistuvat kohtaloonsa, joku ehkä vähän yrittää vastustella mutta luopuu siitä nopeasti. 

Muuten kyllä tykkäsin tästä. Synkkyys ei ole liian synkkää, vaikka tuntuukin siltä että kesiä ei ole ollenkaan vaan ikuinen marraskuu vallitsee. Ihmiset eivät pysty vastustamaan Haatamaa, mutta moni löytää hänen tarjoamiensa mahdollisuuksien ansiosta itsestään ihan uusia puolia. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, ja jostain syystä pidin heistä kaikista. Tarinaa seurataan todella monesta näkökulmasta, mutta sitä kautta nähdään laajasti Haataman merkitys kaupungille niin hyvässä kuin pahassa. Kirjassa on noin 400 sivua, mutta tuntuu kuin se olisi ollut tuplasti pidempi. Ei helppoa luettavaa, mutta todella vangitsevaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 25, "kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on toiseksi henkilöksi tekeytyminen. 

Kirja on luettu myös blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet, Amman lukuhetki ja Kirjasähkökäyrä.

Marianne Cedervall: Varjo yössä

 

Marianne Cedervall: Varjo yössä

Ruotsinkielinen alkuteos Av skuggor märkt (2015)

Suomentanut Riie Heikkilä

Otava 2023

304 s.

Taas uusi ruotsalainen dekkarisarja, vaikkakaan ei esikoiskirja. Cedervallilta on suomennettu kaksi kirjaa vuosikymmen sitten, mutta jostain syystä Mullvaldsin murhat - sarjaa on alettu kääntää vasta nyt. No, parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Anki Karlsson muuttaa Tukholmasta Mullvaldsiin, eikä mene kuin hetki kun hän tulee sotketuksi mukaan outoihin, pian myös vaarallisiin asioihin. Takakannen mukaan "joku harrastaa ilkivaltaa", mutta se on varsin lievästi sanottu, kyseinen ilkivalta on varsin rajua. Pian Ankin pihasta löytyy ruumis, eikä kuolemantapaus jää ainoaksi. Ja koska Anki on muualta tullut, hän on mitä mainioin epäilyksen kohde. Vaan Ankipa liittoutuu eläkeläispoliisi Tryggven kanssa, ja yhdessä he sekä etsivät johtolankoja että pohtivat mahdollisia tapahtumalinjoja. Tiivis, päällepäin idyllinen kyläyhteisö kätkee salaisuuksia, jotka Anki aikoo kaivaa esiin. 

Tryggve laski soppalusikan alas ja risti kätensä leuan alle.

"Luulen että sinulla on sama juttu", hän sanoi. "Sinunkin sormenpäitäsi syyhyttää."

"Minunko? Ei sinne päinkään! Vaikka toki ajattelen tapahtumia koko ajan. Sitä en voi kiistää."

"Haluat pistää nokkasi toisten asioihin", Tryggve sanoi. 

Anki sivuutti miehen kommentin ja sai idean. Omasta mielestään aivan loistavan idean. 

"Minulla olisi ehdotus", hän sanoi.

"Anna tulla", Tryggve vastasi, ja Anki oli näkevinään kiinnostuksen välähdyksen miehen silmissä.

Kalakeitto oli taivaallista, ja Anki salli itselleen muutaman lusikallisen ennen kuin jatkoi ideansa selittämistä. 

"Ehdotan että teemme rauhan, Tryggve."

Tryggve kohotti kulmiaan.

"Teemme rauhan?"

"Niin. Sitä mieltä minä olen."

Tryggve mursi itselleen palan leipää ja upotti sen keittoon. 

"Jaa, ei kai se hirveän vaikeaa voi olla. Kunhan vain lakkaat olemasta niin itsepintainen ja härkäpäinen."

"En kai minä ole härkäpäinen! Sinähän aina olet niin pirun yrmeä."

Tryggve ei välittänyt vastata Ankin huomioon.

"Mikä koko ehdotuksesi on? Että teemme rauhan ja siinä se?" hän kysyi. 

"Ei ollenkaan. Ehdotan että alamme tehdä yhteistyötä. Mitäs sanot? Nolataanko nuo nuoret maitoparrat ratkaisemalla rikos itse?"

Anki nyökkäsi lähes huomaamattomasti kohti Tryggven entisten kollegoiden pöytää.

Cosy crimeksi tämä luokitellaan kansiliepeessä, mutta moneen muuhun sen genreen kirjaan verrattuna tapahtumat ovat kyllä hurjempia. Sävy on selvästi synkempi kuin esim. Richard Osmanin tai Eppu Nuotion kirjoissa. 

Tykkään Ankin hahmosta, hän on utelias mutta ei liian päällekäyvä tai nokkava. Hänellä on islanninhevosia, mikä osaltaan nostaa hänet mieleenpainuvaksi. Ragnar on pakollinen iljetys, mutta muista hahmoista saadaan tietää ehkä yllättävänkin vähän. Saa nähdä, muuttuuko tilanne seuraavissa osissa. Ruotsiksi sarjaa on ilmestynyt jo kuusi osaa. Kävin tänään hakemassa kirjastosta kakkososan, mielenkiinnolla seuraan onko tämä ruotsalaisversio Louise Pennyn Gamache-sarjasta. Kiinnostaa myös, riittääkö Mullvaldsissa rikoksia ja rikollisia moneen kirjaan, vai päätyykö Anki selvittelemään tapauksia jossain muuallakin. 

Helmet-lukuhaasteessa täytän kohdan 45, "kirja sopii haastekohtaan johon olet jo lukenut kirjan". Tämä olisi mennyt kohtaan 8, "kirja kertoo pienestä kaupungista".  Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on lemmikin tai kotieläimen ottaminen.

Jenny Fagerlund: Kesä suuret ja pienen salaisuudet

Jenny Fagerlund: Kesän suuret ja pienet salaisuudet

Ruotsinkielinen alkuteos Mitt hemliga liv (2020)

Suomentanut Antti Saarilahti

Gummerus 2022

304 s.

Moa perii yllättäen isoäitinsä kalustetun asunnon Tukholman Södermalmilta. Hän on hämmästynyt mutta myös hämillään. Asunto on tuttu ja rakas, mutta samalla se muistuttaa Moan ja isoäidin riidasta. Kun Moa alkaa siivota asuntoa myyntikuntoon, hän huomaa kiintyvänsä siihen yhä enemmän. Kun hän ottaa sinne isänsä koiran hoitoon, se alkaa tuntua yhä enemmän kodilta. Moan poikaystävä Ruben ei ole asiasta lainkaan innoissaan. Hän ei siedä nuhjuista asuntoa vaan haluaa heidän ostavan yhteisen kodin, uuden ja modernin, ihan toiselta suunnalta Tukholmaa. Moa yrittää kovasti olla Rubenille mieliksi, mutta ajautuu salaamaan tältä asioita. Vielä kun perintöasuntoon alkaa tipahdella isoäidin kirjoittamia kirjeitä, Moa kiinnittyy isoäitiin ja asuntoon yhä tiukemmin.

”Mummi sai päähänsä kaksitoista vuotta sitten, että hänpä muuttaa Tukholmaan, ja ennen kuin ehdimme reagoida, hän oli ostanut asunnon ja oli jo järjestelemässä muuttoa täyttä häkää.”

”Kuinka vanha hän oli silloin?”

”Kahdeksankymmentäviisi.”

”Suuri elämänmuutos.”

”Me kaikki yllätyimme kovasti, mutta hän oli pysäyttämätön. Minusta oli kuitenkin hienoa, että hän uskalsi. Hän oli aina ollut sellainen, ei empinyt vaan antoi vain mennä. Kun hän täytti kahdeksankymmentäkuusi, hän matkusti ryhmämatkalla Kiinaan.”

Artur nauraa hörähti ja keskeytti puuhansa. ”Kuulostaa ihailtavalta naiselta.”

”Sitä hän on… oli” Moa huokaisi syvään. ”Totta puhuen on aika kauheaa, että kaikki hänen tavaransa ja kaikki, missä hän on ollut mukana, vain heitetään menemään.”

”Mutta voithan sinä säästää osan.”

”Niin minä aionkin. Ja aion pyytää jotakuta arvioimaan huonekalut. Mummilla oli joitain todella hienoja esineitä.”

Olen lukenut tänä vuonna jo nyt enemmän viihdekirjallisuutta kuin monena vuonna yhteensä, mutta olen näköjään onnistunut valitsemaan minua viihdyttäviä, ei liian hömppää olevia kirjoja. Toki tässäkin on tiettyä ennalta-arvattavuutta mieskuvioissa, mutta miesasiat eivät ole tarinan päälinja vaan ne pysyvät sivuosassa. Tärkeintä on isoäidin asunto, se mitä se on merkinnyt ennen ja mitä se merkitsee nyt, myös millaisen tulevaisuuden se voi antaa. Kirjeiden kautta Moa kohtaa uuden puolen isoäidistä, ja oppii samalla asioita itsestään. Hassua kyllä, tässä tuntuu olevan enemmän antiikkiesineitä kuin Antiikkikahvila-sarjassa. Moa on töissä huutokauppakamarilla, ja saa siellä työskentelevältä Arturilta apua asunnon sisustamiseen ja remontointiin liittyvissä asioissa. Mielenkiintoista!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, ”kirjan nimessä on ja-sana”. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 2, ”kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta”, 13, ”kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs” sekä 42, ”kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa”. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on muutos parisuhteessa.

Clare Pooley: Joka päivä laiturilla 5

 

Clare Pooley: Joka päivä laiturilla 5

Englanninkielinen alkuteos The People on Platform 5 (2022)

Suomentanut Ulla Selkälä

WSOY 2023

407 s.

Lontoo. Juna Hampton Courtilta Waterloohon. Joka aamu samat ihmiset yhteen suuntaan, illalla toiseen suuntaan. Toiset tunnistetaan, mutta ei tervehditä saati keskustella. Kunnes yhtenä päivänä tapahtuu jotain mullistavaa. 

Yksi matkustajista on tukehtumassa viinirypäleeseen, toiset huomaavat hädän ja apu löytyy. Pian kuusi matkustajaa tutustuu toisiinsa paremmin ja alkaa odottaa päivittäisiä junamatkoja. Heistä jokaisella on omat ongelmansa, sellaiset joista he eivät ole voineet kertoa kenellekään. Junamatka mahdollistaa ystävystymisen vähän kerrallaan, ja ongelmien purkamisen pala kerrallaan. Eri ikäisillä henkilöillä on erilainen näkökulma asioihin, mikä saa toiset havahtumaan ja katsomaan ongelmiaan uudella tavalla. 

"Piers!" hän hihkaisi. "Oli todella ystävällistä varata Lululle ja minulle paikka!"

"Se ei ollut ihan helppoa", Piers vastasi. "Piti käyttäytyä kuin mikäkin teflonkuorinen jäärä ja teeskennellä, etten huomannut sitä loputonta mulkoilua ja kielennaksuttelua."

"Se oli varmasti vaikeaa sinulle", Iona sanoi. "Miten ihana lopetus suurenmoiselle päivälle. Tämä on gin tonicin paikka! Onneksi minulla on mukana kaksi lasia. Ja pähkinöitä. Ja lautasliinoja."

"Onko sinulla siellä koko herkkupuoti?" Piers kysyi.

"Noudatan työmatkailun viidettä sääntöä. Varaudun aina kaikkeen", Iona sanoi. "Minulta löytyy myös apu, jos sukkahousuihisi tulee silmäpako, joudut ampiaisen pistämäksi tai kuukautisesi alkavat yllättäen."

"Se olisikin todella yllättävää", Piers sanoi. 

"Sama täällä", Iona säesti. "Se tamponi on kulkenut laukussa vuodesta 2014 asti."

Piers näytti hiukan kiusaantuneelta. Ei selvästikään ollut täysin sinut naissukupuolen biologisten lainalaisuuksien kanssa. 

"Taisi olla liikaa informaatiota", Iona sanoi. "No, mitenkäs sinun päiväsi on mennyt?"

"Ei kovin hyvin", Piers vastasi, mutta ilmeestä näki että se oli todella alakanttiin sanottu. Ionasta tuntui kuin hän olisi Nalle Puh, joka törmää Puolen hehtaarin metsässä Ihaa-aasiin. Hän oli pikkuisen harmissaan voittajatunnelmansa latistamisesta. 

"Haluatko purkaa sydäntäsi?" hän kysyi kukistaen ärtymyksensä. Tästä elämänilosta riittää nyt kyllä vähän jaettavaksi asti, hän sanoi mielessään tiukasti. 

"Onko sinulle tullut koskaan sellaista tunnetta, että koko elämäsi on kuin huojuva torni ja jos siitä poistaa vielä yhden palikan, koko hökötys sortuu?" Piers kysyi. 

"Itse asiassa on", Iona vastasi ja yritti hätistellä HR-päällikkö Brendan epämiellyttävää kuvaa pois mielestään."

Iona on legenda, joka oli kuuluisuus vuosikymmeniä sitten. Nyt ura naistenlehden toimittajana on uhattuna, koska lehden nuori polvi pitää häntä liian vanhana. Piers ylläpitää kulissia rahamaailman menestyjänä, vaikka menestys on ohi ja hänen intohimonsa muualla kuin sijoituksissa. Martha on opiskelija, jota kiusataan yhden leviämään lähteneen valokuvan takia. Sanjay yrittää elää elämäänsä tuppautuvan äidin katseen alla. David on jumissa elämässään ja avioliitossaan, muttei uskalla muuttaa mitään. Emmien elämä vaikuttaa täydelliseltä, kunnes hän ymmärtää sekä työnsä että parisuhteensa olevan kaukana täydellisestä. 

Kuusikko täydentää toisiaan mukavasti, ja pidän siitä että heidän ongelmansa ovat ihmisen kokoisia. Ei ole sellaista, että kun yksi asia on saatu puitua niin jonossa on kahdeksan toinen toistaan kamalampaa lisää. Arkisia ongelmia, joiden selvittämiseen ei ole voimavaroja yksin, mutta yhteistyön voimalla on. Tietenkään kaikki ei etene suoraviivaisesti, vaan ennen kirjan päätepysäkkiä hahmot kohtaavat pettymyksiä ja on heillä keskinäistä kinasteluakin. 

Onhan tämä vallan mukavaa luettavaa. Viihdekirjallisuudeksi luokiteltu kirjastossa, ehkä turhaan. Tässä on tavallisia ihmisiä tavallisine ongelmineen. Miesjahti-sähellystä tai siirappista rakkautta on turha etsiä. 

Joka päivä laiturilla 5 on luettu myös blogissa Kirjapöllön huhuiluja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirja on julkaistu alunperin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä". Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs" tai Clare 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa". 

Roy Jacobsen: Näkymättömät

 

Roy Jacobsen: Näkymättömät

Norjankielinen alkuteos De usynlige (2013)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna 2022

214 s. 

1900-luvun alku Barrøyn saarella, asukkaina viisi saman perheen jäsentä. Isä Hans Barrøy, vaimonsa Maria, isänsä Martin, sisarensa Barbro ja tyttärensä Ingrid. Saari on samaan aikaan pieni ja iso, noin kilometrin pitkä ja puolisen leveä. Perheelle siellä on kuitenkin kaikki. 

Ingrid menee mantereelle kouluun, mutta ei viihdy siellä. Kaksi viikkoa koulussa on tuskaa, kaksi viikkoa saarella kuluu liian nopeasti. Kun elää niin eristyksissä, on vaikea olla muiden kuin perheenjäsenten kanssa. 

Hansilla on monenlaisia visioita, miten kehittää saarta ja perheen toimeentulomahdollisuuksia. Osa ideoista tuntuu melko suureellisilta, mutta Hans on päättäväinen. Vuosien kuluessa elämä sekä muuttuu että pysyy ennallaan. Ingridin varttuessa aikuiseksi hänelle tulee yhä suurempi vastuu asioiden sujumisesta, mutta milloinkaan hän ei ole yksin. Saarella asuu vain tämä yksi perhe, mutta siihen liittyvät uudet jäsenet tulevat tiiviiksi osaksi kokonaisuutta. Erimielisyyksiä tulee, mutta lopulta kaikki ymmärtävät, mitä pitää tehdä jotta perhe voi elää saarella jatkossakin. 

Ensimmäinen talvimyrsky sen sijaan - se on jotain vallan muuta. 

Se on joka kerta yhtä valtava ja iskee armottoman totisesti, he eivät ole kuunaan kokeneet moista, siitä huolimatta että se sama tapahtui viime vuonna. Juuri tästä johtuu käsite miesmuisti, he ovat nimittäin jo unohtaneet, millainen se viimevuotinen myrsky oli, koska ihminen ei voi kuin yrittää parhaansa mukaan selvitä hengissä halki helvetin ja karkottaa se sitten muististaan mahdollisimman nopeasti. 

Nyt heillä on yllään myrsky, joka on riehunut hupenemattomin voimin yli vuorokauden. Vaahtoriekaleet lentävät kuin keltaiset villatupot pitkin saarta, sade on kuin haulikuuro eikä tulvavuoksi suostu laskemaan. Hans on käynyt ulkona kolmesti ja sitonut kiinni sellaistakin, mitä ei olisi uskonut mahdolliseksi kiinnittää. Hän näki tuulen lennättävän yhden lampaista mereen ennen kuin hänen onnistui salvata loput venevajaan, he eivät näet ole vielä teurastaneet eikä kaikille lampaille ole muualla kattoa pään päälle, ja siellä sisällä hän kiinnittää ne liealla veneeseen, jonka vielä varmuuden vuoksi sitoo kiinnitysköydellä, on suorastaan naurettavaa, mitä miehen päähän pälkähtää tehdä, kun häneen on iskenyt Ensimmäinen talvimyrsky. 

Oi että, tykkäsin tästä valtavan paljon! Ihanan karu ympäristö, mutta kuitenkin sellainen missä voi elää ilman ylivoimaista ponnistelua. Hahmoja on riittävän vähän, jotta he tulevat tutuiksi ja läheisiksi. Hahmot ovat keskenään tosi erilaisia, mutta niin että he täydentävät toisiaan. Välillä on havaittavissa me vastaan muut -henkeä, se ilmenee silloin kun saari on uhattuna. Vaikka Barrøyt asuvat muista erillään, ei toisilla ole oikeutta huijata heitä. 

Pirkanmaan kirjastoista en löytänyt Jacobsenilta teoksia vuoden 2013 jälkeen, onkin mielenkiintoista nähdä kuinka pitkä sarja on tulossa. Ja mitä niissä tapahtuu; tämä avausosa tuli selkeästi päätökseen eikä jättänyt sellaista oloa, että kyseessä oli vain johdanto johonkin mitä tulevissa osissa tapahtuu. Hieno tarina itsessään. 

Tämä on luettu myös blogissa Kirjavinkit. 

Nury Turkel: Ei pakotietä. Uiguurin tarina

 

Nury Turkel: Ei pakotietä. Uiguurin tarina

Alkuperäinen teosnimi puuttuu

Suomentanut Sirpa Parviainen

Bazar 2022

365 s.

Huh mikä kirja! En muista milloin viimeksi olisin ollut näin vihainen, järkyttynyt, surullinen, pettynyt, suorastaan pahoinvoiva. On täysin käsittämätöntä, että vielä 2020-luvulla joku maa pidättää vähemmistökansalaisiaan mielivaltaisesti ja sulkee heidät keskitysleireille. Nury Turkel syntyi tällaisella "uudelleenkoulutusleirillä", pääsi lähtemään maasta ja on vuosikausia nostanut uiguurien asemaa esiin. Vasta aivan viime vuosina muu maailma on havahtunut tilanteeseen, mutta on ollut kädetön. Kiinalla on taloudellista valtaa, se on esim. aurinkopaneelien tuottajana ylivoimainen. Ihmisoikeudet tuntuvatkin olevan niin yrityksille kuin poliitikoille paperia, kun halutaan tuutata markkinoille uutta tavaraa ja tienata rahaa. 

Turkel puhuu paitsi omasta kokemuksestaan myös heidän suullaan, jotka ovat lähteneet Kiinasta kauan hänen jälkeensä. Hän tuo esiin myös sen, että Kiina aktiivisesti piilottaa historiaa kansalaisiltaan. Yksi esimerkki on opiskelija, joka kuulee Tiananmenin tapahtumista ensimmäistä kertaa vasta parikymmentä vuotta niiden jälkeen, mentyään Australiaan opiskelemaan. Hänen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä näkemäänsä ja kuulemaansa. 

Kirja on vaikuttava mutta samalla kauhea lukukokemus. Voisin nostaa esiin vaikka kuinka monta asiaa, mutta päädyin lopulta näihin:

CBP:n mukaan lähetyksen epäiltiin olevan "tehty ihmishiuksista, jotka olivat peräisin Xinjiangista Kiinasta, mikä viittasi mahdollisiin ihmisoikeusrikoksiin lasten pakkotyönä ja vangitsemisina."

Se, mistä hiukset olivat lähtöisin, oli ilmiselvää kaikille, jotka olivat nähneet, mitä Xinjiangissa tapahtui. Sadattuhannet uiguurinaiset pitkine, tummine hiuksineen joutuvat leireille ja palaavat kuukausia tai vuosia myöhemmin päät ajeltuina. 

Kysymys kuuluukin, kuinka monen naisen pää on pitänyt ajella, jotta saadaan tuotettua 13 tonnia hiuksia. Ja kyseessä oli vain yksi lähetys, joka jäi kiinni tullissa. Kuinka moni muu pääsi livahtamaan pöytälaatikkoyhtiöiden lävitse ja kolmansien osapuolien kautta, osapuolien, joita kiinalaisyritykset käyttävät piilottamaan pakkotyön hyväksikäytön?

(...)

Tämä on johtanut mainoksiin, jotka kuulostavat siltä kuin ne olisivat peräisin Amerikan Etelän orjamenneisyydestä. Yritys nimeltä Qingdao Human Resources sanoi nettisivuillaan voivansa toimittaa tuhat 16-18-vuotiasta uiguurityöntekijää, "jotka ovat jo läpäisseet poliittiset ja lääketieteelliset tutkimukset."

"Xinjiangilaisten työntekijöiden hyviä puolia: puolisotilaallinen käsittely, kestävät vastoinkäymisiä, ei henkilöstön vähenemistä [...] Minimitilaus 100 työntekijää!" Ilmoituksessa kerrottiin, että uiguureille tulee tarjota erillinen asuntola kaukana han-työntekijöistä "käsittelyn helpottamiseksi".

Eihän tämä tavallisen kansalaisen vika ole; hän ei välttämättä tiedä tällaisesta mitään ajatellen sitä, kuinka valtio valvoo mediaa ja kaikkea puhelinliikennettä.

Mutta silti, jatkossa olen hyvin tarkka siitä etten osta mitään Kiinassa tehtyä ellei ole aivan pakko. Vaateostoksissa olenkin jo pitempään suosinut kotimaista tuotantoa tai sitten sellaista, missä tuotantoketju on läpinäkyvä (tuotteessa lukee tehtaan nimi ja paikkakunta). Minun panokseni asiaan on vähäinen, mutta pidän siitä kiinni. Maa, joka kohtelee kansalaisiaan yllä olevien sitaattien mukaisesti, ei ansaitse minkäänlaista taloudellista menestystä. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 9, "kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä". 

Anders de la Motte & Måns Nilsson: Ett fynd att dö för

 

Anders de la Motte & Måns Nilsson: Ett fynd att dö för

Kansi Nils Olsson 

Forum 2022

395 s. 

Österlenissä järjestetään suuret antiikkimarkkinat ja sinne kokoontuu valtava määrä ihmisiä. Antiikkikauppiaat pääsevät alueelle edellisenä iltana ennen yleisöä, heillä on mahdollisuus tehdä hyviä - tuottoisia - löytöjä. Aamulla portit aukeavat kaikelle kansalle. Kaunis kesäpäivä saa ikävän käänteen, kun markkinoille iskee rankkasadekuuro, jonka jälkeen löytyy ruumis. Kesälomaileva poliisi Peter Vinston sattuu olemaan markkinoilla, ja pystyy turvaamaan rikospaikan. Paikallispoliisi Tove Esping on nyreissään saapuessaan paikalle; taasko tuo tukholmalainen päällepämäröi hänen rikostutkintaansa. Yhteistyötä kuitenkin tarvitaan, kun tuhansien ihmisten joukosta etsitään murhaajaa, joka onnistui tekemään tekonsa muutaman minuutin aikana. 

Antiikkimaailma osoittaa poliiseille nopeasti karumman puolensa. Kauniiden esineiden takana on tiukkaa kilpailua ja päivänvaloa kestämättömiä toimintatapoja. Uhri ei ole kaikkein kunniallisin henkilö, joten epäiltyjä ja motiiveja riittää. Ja mikä on se kiinalainen vaasi, joka vuoroin ilmestyy näkyviin ja katoaa taas?

"Vilken jäkla mardröm", sa hon. "Jag tror knappt att jag varit på en värre brottsplats. Skoavtryck från flera tusen personer, och säkert lika många fingeravtryck på grejerna inne i montern."

Hon kliade sig i pannan med handryggen. 

"Jag som tänkt dricka lådvin och titta på Barnaby. Men nu kommer vi behöva lägga både kvällen och natten på det här. Vi tar in hela husbilen på teknisk undersökning, det är lättast. De har lovat mer regn i natt. Obduktionen blir någon gång i borjan av veckan. Men jag tänker att det kanske inte är alltför bråttom? Dödsorsaken ser ju ut att vara rätt klart."

Hon nickade mot handtaget som stack ut ur tältduken. 

"Finns det fingeravtryck på dolken?" frågade Esping, mest för att säga något. 

"Stickerten", rättade Vinston. "Och ja, det gör det. Bland annat mina, är jag rädd. Jag stod och höll det bara en stund före mordet."

"Såklart du gjorde", suckade Esping. 

Först fingrar han på mordvapnet, sedan är han med och hittar liket och tar befälet över polisinsatsen. Skulle hon aldrig bli kvitt Peter Vinston? 

Österlen on idyllinen ympäristö, jonka leppeässä kesätunnelmassa on mukava olla. Murhatutkinnassa riittää yllättäviä käänteitä, jotka sekä kummastuttavat että turhauttavat poliiseja. Lukijalle se sitä vastoin on riemastuttavaa. Tutkinnan yhteydessä päästään kurkistamaan antiikkiesineiden ja huutokaupan maailmaan. 

Miinuksena se, että ihmiset jäävät kovin etäisiksi. Vaikka he viettävät paljon aikaa keskenään ja vaikka poliisit juttelevat monien kanssa, tuntuu että raapaistaan vain pintaa. Ikään kuin henkilöhahmot olisi ripoteltu tarinaan koristeeksi, epäiltyrivin jatkoksi. Toinen miinus siitä, että kirjasarjan nimi on kannessa valtavan hallitseva, itse kirjan nimi jää kovasti piiloon. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 46, "kirjassa on epätavallinen mies tai poika". Peter Vinston on hyvinkin epätavallinen, pukeutuessaan aina kolmiosaiseen pukuun ja ollessaan suorastaan neuroottisen tarkka monesta asiasta. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs" tai 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa muutos on esineen tai henkilön katoaminen / löytyminen. 

Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa

 

Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa 

Englanninkielinen alkuteos The Last Green Valley (2021)

Suomentanut Arto Konttinen

Sitruuna 2022

585 s. 

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu niin valtavan paljon fiktiota, että nykyään minua jo vähän epäilyttää tarttua taas uuteen tarinaan. Vieläkö löytyy uusia näkökulmia, uutta kerrottavaa? Mark Sullivan on innostunut kirjoittamaan yksittäisten ihmisten tai perheiden kokemuksiin perustuvaa fiktiota, mutta siitä lähtökohdasta että tapahtumissa on jotain poikkeuksellista. Ja sitä totisesti on Martelin perheen tarinassa. 

Keväällä 1944 Emil ja Adeline Martel pakkaavat kärryihin kaksi poikaansa ja niin paljon omaisuutta kuin mitä kärryihin mahtuu. He lähtevät liikkeelle Friedenstalista läheltä Romanian rajaa. Mukana ovat myös Adelinen äiti ja sisko sekä Emilin vanhemmat. Lähtöpäätös ei ole ollut helppo eikä sitä ole matkakaan. Jokaisesta kylästä letkaan tulee lisää hevosten vetämiä vaunuja sekä kävellen liikkeellä olevia. Takaa tulee Neuvostoliiton armeija, edessä on pakeneva Saksan armeija. 

Martelit ovat mustanmerensaksalaisia, eli he kuuluvat sellaisiin perheisiin, jotka aikoinaan muuttivat Saksasta Ukrainaan viljelemään maata. Emil ei joutunut rintamalle, koska hänet nähtiin hyödyllisempänä maanviljelijänä. Taito puhua sekä saksaa että venäjää auttaa Marteleita, mutta ei ole pelastus. Neuvostoliittolaisille he ovat saksalaisia, kun taas saksalaisille he eivät kelpaa koska eivät ole osallistuneet sotaan. 

Pakomatka suuntautuu vihreään laaksoon, utopiaan jonka sijainti voi olla missä tahansa. Adeline on nähnyt laaksosta kuvan kirjassa, ja pienille pojille on mukavampi antaa pakomatkan päämääräksi jotain kaunista. Matka on kuitenkin täynnä vastoinkäymisiä, tapahtuu melkeinpä kaikkea mahdollista eli  onnettomuuksia, väkivallan uhkaa, sairastumisia, kuolemia,  vankileirejä, nälkää... Onneksi mukana on myös ystävällisiä ihmisiä sekä joitakin ilon hetkiä. Kolmen vuoden aikana itse kunkin mieli on vuoroin toiveikas, vuoroin epätoivoinen. 

Takaumissa nähdään kohtauksia perheen elämästä vuodesta 1929 alkaen ja huomataan, ettei koskaan ole ollut helppoa. Nälkää on nähty ja Siperia on kutsunut. 

Karavaani eteni tuntikaupalla loputtoman tuntuisesti venyen ensin eteenpäin ja tiivistyen sitten, kunnes pysähtyi, venyen ja tiivistyen taas kuin oksan päästä päähän kulkeva mittarimato; näin he kulkivat ensin Barlandin läpi ja sitten kumpuileville ruohotasangoille, jotka toivat Adelinen mieleen Friedenstalia ympäröivät tienoot. Vaikka säärintamalla ei päiväkausiin ollut tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, purojen uomat olivat edelleen upottavan mutaisia. Vaunuja juuttui kiinni, ja jotkin vaunut lipesivät sivuun laudoituksilta, joita SS-joukot olivat asettaneet pahimpien liejupaikkojen päälle. 

Aina kun karavaani pysähtyi, Adeline pystyi edelleen kuulemaan heidän takanaan raivoavan sodan kaukaisen, vaimean pauhun. Silloin tällöin heidän ylitseen myös lensi saksalaisia tai neuvostoliittolaisia hävittäjiä, jotka muistuttivat häntä siitä, että vaara ei koskaan ollut kaukana: se saattoi vaania aivan vähän matkan päässä heidän edessään taikka seuraavan kulman tai kukkulan takana. 

Samalla Adeline tajusi pelkäävänsä jossain mielessä enemmän sitä, mitä hänellä oli edessään, kuin takanaan vaanivaa sotaa, jota he olivat pakenemassa. Eikö se ollutkin omituista? Hän ei pystynyt käsittämään, miksi näin oli, tajusi vain, että nämä tuntemukset olivat tosia. 

Nyt kun lukuisat ukrainalaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa, tämä tarina tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta. Välillä minulla oli sellainen olo että en halua lukea enempää, en jaksa perheen jatkuvasti kohtaamia vastoinkäymisiä. Että eikö kodin jättämisessä ole riittävästi, pitääkö myös matkalla tapahtua niin paljon kaikkea ikävää. Jokin imu tarinassa kuitenkin on, jokin mikä houkuttaa jatkamaan. Yksi sellainen voi olla Adelinen ja Emilin neuvokkuus, se miten he kerta toisensa jälkeen onnistuvat selviämään tukalista tilanteista ja myös miten he saavat pidettyä toiveikkuutta yllä lastensa nähden ja estettyä näiden vaipumisen totaaliseen synkkyyteen. 

Kohti vihreää laaksoa on luettu myös blogeissa Luetut kirjat ja Anun ihmeelliset matkat. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan - pitkän harkinnan jälkeen - tämän kohtaan 34, "kirja kertoo Ukrainasta". Vaikka tarina on pääosin pakomatkaa ja tapahtuu Ukrainan rajojen ulkopuolella, on siinä kuitenkin jonkin verran maan lähihistoriaa. Lisäksi Emil joutuu sinne jälleenrakennustöihin. Muita mahdollisia haastekohtia olisivat minulle olleet 26, "kirja jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä" tai 31, "kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas".

Lilja Kangas: Tahdon elää

 

Lilja Kangas: Tahdon elää

Kustannus Z 2022

265 s.

8.-luokkalainen Taika sairastuu syöpään ja edessä on pitkä sairaalajakso. Tilanne on järkyttävä niin Taikalle kuin hänen perheelleen ja ystävilleen. Tavalliset teinielämän huolet unohtuvat, kun kuolemanpelko valtaa mielen. Kuukausien kuluessa tutuksi tulevat niin magneettikuvaukset, solunsalpaajahoidot, lyhyet ilonhetket kotona käymisestä ja kavereiden sairaalavierailuista kuin toivon ja toivottomuuden tunteet. Taikalla on myös huoli pikkusiskosta, joka tuntee toisinaan jäävänsä isosiskon ja tämän sairauden varjoon. 

Isä painaa pääoven vieressä olevaa ovisummeria. Palelu saa minut vavahtelemaan. Kuuluu piippaus. Punainen valo ovikellon vieressä vilkkuu, ja liukuovet avautuvat. Niiden takaa astuu esiin vartija. Hänellä on yllään kirkkaan keltainen heijastinliivi. Sen väri sattuu silmiini. Puristan silmät kiinni ja painan kasvoni isän olkaa vasten. 

- Hei, meidän pitäis päästä lasten syöpäosastolle, isä sanoo.

- Selvä, tietenkin, vartija vastaa ja viittoo meitä peräänsä. - Tiedetäänkö siellä, että olette tulossa?

- Joo, tiedetään, isä vastaa.

Kaikkialla on aivan hiljaista. Astumme sisään hissiin ja nousemme ääneti seitsemänteen kerrokseen. 

- Te varmaan pärjäättekin tästä eteenpäin, vartija sanoo, kun hissi pysähtyy ja ovet aukeavat. 

- Joo, pärjätään. Kiitos, isä sanoo ja astuu käytävään. 

Vartija laittaa kätensä hissin ovelle, jottei se sulkeutuisi vielä. 

- Paljon jaksamista, hän sanoo ja luo isään myötätuntoisen katseen. 

- Kiitos, isä sanoo taas. 

Isä painaa osaston ovisummeria, eikä mene kuin hetki, ja ovi aukeaa. Ovet nitkahdus kaikuu tyhjässä hämärässä käytävässä.

- Hei, vastaan tullut hoitaja sanoo.

Lähdemme hänen perässään käytävän päässä olevaan huoneeseeni. Isä laskee minut varovasti sängylle. Käännyn vatsalleni. Selällään tai kyljellään makaaminen tekee liian kipeää. Sairaanhoitaja laittaa minulle kipulääkkeet tippumaan ja katoaa sitten käytävään hakemaan kylmäpussia ja vettä. Ei mene kauaa, kun lääkkeistä johtuva väsymys jo painaa päälleni, ja ympärilläni tapahtuvat asiat ovat vain kaukaisuutta. 

Tarina on hurja, se on todella koskettava ja karu, ihon alle menevä kuvaus sairastumisesta. Se myös muistuttaa, että terveydenhuolto tekee kaikkensa mutta syöpä on edelleen sairaus, josta jotkut selviävät ja toiset eivät. 

Pidän siitä, miten Taikan kaverit pysyvät hänen tukenaan, vaikka eivät aina tiedäkään mitä sanoa tai tehdä. He ymmärtävät, että läsnäolo on tärkeää. Taikan huoli perheestään on riipaisevaa, se että hän välittää niin voimakkaasti siitä miltä muista tuntuu. 

Kangas on vasta 16-vuotias kirjailija, mutta ei häviä yhtään aikuisille tekijöille. Pikemminkin päinvastoin; nuorten ja vanhempien puhe ei tunnu yhtään teennäiseltä vaan hyvin luonnolliselta. Hänen omakohtainen  kokemuksensa syövän sairastamisesta on varmasti vaikuttanut siihen, kuinka uskottavilta kaikki Taikan ajatukset ja tuntemukset tuntuvat. 

Aihe ei ole helppo, eikä tarinan lukeminen ole helppoa vaikka omassa lähipiirissä ei olisikaan lapsia joilla on tai on ollut vakava sairaus. Mielestäni tämä on tärkeä kirja, sillä sairastuminen voi osua omalle tai kaverin kohdalle koska vaan. Elämä on arvaamaton, ja tällaisille taistelutarinoille on tarve. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirja kertoo terveydenhuollosta" ja Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on sairastuminen.

Kristina Ohlsson: Skuggläge

 

Kristina Ohlsson: Skuggläge

Forum 2022

534 s.

Oh, pettymys heti alkuun: August Strindberg ei enää aja keltaisella ruumisautolla! Nyt hän kulkee tylsällä sinisellä pakettiautolla, ja aika paljon myös veneellä. Mutta kulkupelistä viis, hän tulee kuitenkin jälleen vedetyksi mukaan murhatutkimuksiin.

Parinsadan asukkaan Hovenäs kokee järkytyksen, kun hyppytornista löytyy kuollut mies. Hän ei ole paikkakuntalainen, se on heti selvää. Mutta kuollut hän on, eikä se ole tapahtunut luonnollisesti. Onko paikkakunnalla murhaaja? Augustin poliisi-tyttöystävä Maria on tietenkin mukana tutkinnassa, mutta on paljon asioita joita August saa selville ihan vahingossa. Onneksi hän on sellainen tyyppi, joka kertoo kuulemastaan ja näkemästään kotona, vaikka ei saa vastavuoroisesti tietoja. 

Tarina kietoutuu auki vähitellen nostaen esiin asioita jopa vuosikymmenien takaa. Moni ihminen etsii totuutta, joka pala palalta paljastuu. Eikä se ole kaunista katsottavaa. 

Allt detta for genom Augusts huvud innan han svarade. 

- Det är ingen som säger att du är en gammal idiot, sa han. Om du vet något om mannen som hittades död igår måste du berätta det. Men inte för mig, utan för polisen.

- Nix, sa Gunnar. Kom hit så säger jag jag vad jag vet. Jag blev precis klar med min rehabträning i Väjern. Jag vill inte ta färdtjänst hem. Du får hämta mig med båten så ska jag förklara allt. 

- Nej, men det går inte, sa August. Hur ska jag få ner dig och rullstolen i en båt, Gunnar? Sorry, verkligen, jag... 

- August.

- Ja?

- Kom genast.

- Men det kan jag nog. Butiken är öppen och...

- Strindberg, ring in vikarien och kom hit. Jag har trots allt räddat ditt liv en gång.

- Jag vet, sa August. Jag är dig evigt tacksam för det. Men... 

- Det var jäkligt kallt i vattnet den dagen. Jag kunde ha dött i lunginflammation. 

- Jag vet. Och som sagt, jag komer aldrig att glömma vad du gjorde för mig. Men...

- Du var tung, August. Jag hade ont i axlar och armar flera veckor efteråt. 

August log mitt i all bedrövelse. Han hade faktiskt en kund han behövde besöka i Väjern. Och Viggo fanns ju tillgänglig.

- Okej, sa han till sist. Jag kommer. 

En pitänyt tästä ihan yhtä paljoa kuin kahdesta aikaisemmasta osasta, mutta oli tämäkin minulle keskivertoa parempi dekkari. August ja Gunnar ovat ihan supermahtavia hahmoja, ja etenkin Augustin hyväuskoisuus, jopa tietty naiivius on hellyyttävää. Poliisien tukikohta on yhä asuntovaunussa, mikä on edelleen hauska juttu. 

Vaikka hovenäsiläisiä on vähän, tuntuu etten silti tiedä heistä kuin Augustin, Marian, Gunnarin ja Ray-Rayn. Enkö vain muista muita, vai onko joka kirjassa eri hahmot? Voisin kyllä lukea aiempien osien suomennokset ihan vain tarkistaakseni asian. 

Sarja on kuitenkin hyvä, joten luen heti kun jatkoa seuraa.

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 8, "kirja kertoo pienestä kaupungista". 

Åsa Hallengård: Antiikkikurssi eksyneille sydämille

 

Åsa Hallengård: Antiikkikurssi eksyneille sydämille

Ruotsinkielinen alkuteos Antikkurs för vilsna hjärtan

Suomentanut Katariina Kallio

SAGA Egmont 2022

434 s.

Suhtaudun aina hiukan epäluuloisesti viihdekirjoihin, sillä en ole ollenkaan siirappisen menon ystävä. En myöskään jaksa kirjoja, joissa nainen empii komean remppamiehen ja seksikkään kirjanpitäjän välillä, lähes paniikissa kun biologinen kello tikittää. Antiikkikurssi eksyneille sydämille vaikutti kuitenkin lupaavalta, koska takakannessa puhuttiin liki seitsemänkymppisestä henkilöstä, ystävystymisestä ja kostosta. 

Hitusen erakoitunut edustusrouva Kristina joutuu antiikkikurssin vetäjäksi lyhyellä varoitusajalla. Poikansa painostuksesta hän suostuu, onhan kyseessä vain kymmenen kerran kokonaisuus. Vastikään leskeytynyt Per-Olof menee kurssille tyttäriensä pakottamana, koiransa Charlien kanssa. Maria ylipuhuu kurssille miehensä Martinin, hänen mielestään tässä olisi heille kerrankin jotain yhteistä tekemistä, jotain mikä toivottavasti lähentäisi heitä uudestaan. Klara voittaa paikan kurssille taloyhtiön arpajaisista, ja koska voitto on henkilökohtainen, hän ei voi myydä palkintoa vaan joutuu osallistumaan. Koska lastenvahtia ei ole, hän ottaa mukaan pienen tyttärensä Esterin. Ainoa oikeasti kiinnostunut osallistuja on kiireinen kokki Peter. 

Jos lukija on kiinnostunut antiikkiesineistä, hän joutuu pettymään. Kokoontumiskertojen alussa mainitaan lyhyesti, mikä on sen kerran teema. Itse luennoista ei kerrota mitään. Tärkeämpää on se, mitä tapahtuu tauolla ja kokoontumisten välillä. Vaikka kurssikertoja on vain kymmenen, osallistujat huomaavat pian kiintyvänsä toisiina. Jokaisella on omat ongelmansa, mutta niistä kertominen helpottaa. Jokainen saa pian huomata olevansa vähemmän yksin kuin ennen. 

Per-Olof körötteli avolavaisellaan kotia kohti mukava tunne vatsassaan. Hän oli tänä iltana jutellut kolmen uuden ihmisen kanssa. Siitä pitäisi kertoa tyttärille, kun nämä seuraavan kerran tulevat kahville. Se varmaan ilahduttaisi ja toivottavasti myös rauhoittaisi heitä hiukan. Lisäksi hän oli pystynyt puhumaan Eivorista, eikä tuntenut olleensa uskoton tai pettäneensä vaimon muistoa, vaikka oli nauttinut illasta. Asiat olivat niin kuin olivat. Vaimo oli kuollut.

Hänen piti jatkaa omaa elämäänsä jollakin tapaa, eivätkä tyttäret varmaan aivan väärässä olleet sanoessaan, että hänen piti vähän tuulettua. Lapsenlapset olivat kyselleet monta kertaa viime aikoina, milloin hän tulisi katsomaan heidän pelejään. Häntä tarvittiin, sen hän tiesi. Kaikki oli kuitenkin niin vaikeaa ilman Eivoria, eikä vaimoa saanut enää takaisin, vaikka kuinka olisi halunnut. Surukuplasta ei päässyt omin neuvoin ulos. Voi jospa joku puhkaisisi sen rikki!

Tämä oli kyllä nimenomaan feelgood-kirja, ei hömppää. Hahmoissa on tiettyjä kliseitä, mutta he pystyvät myös yllättämään käyttäytymällä edes joskus toisin kuin olettaisi - paitsi Klaran eksä Tobbe, hän on juuri niin kliseinen isorintaisia naisia jahtaava narsisti kuin olla voi. Pidin erityisesti Per-Olofista ja siitä, kuinka hän rakentaa elämänsä leskenä uudelleen. Kun yksi pala asettuu kohdilleen, seuraava löytää paikkansa, ja sitten seuraava. Pidin kyllä myös muista kurssilaisista. 

Tarinassa on lämmintä huumoria, ja mielestäni se kuvaa oivallisesti sitä että ystävyys ei katso ikäeroa. Se näyttää, että uusin ihmisiin tutustuminen kannattaa, ja vaikka olisi tullut petetyksi tai kaltoinkohdelluksi voi silti luottaa toisiin. 

Pinnan alla on monia ikäviä asioita perheväkivallasta taloushuolien kautta masennukseen. Niitä käsitellään turhankin varovasti, vain pintaa raapaisten. Väitän, että tähän sivumäärään olisi mahtunut tarkempikin perehtyminen. Ongelma ehkä on siinä, että yksittäiset luvut ovat todella lyhyitä, joskus vain aukeaman pituisia. Siinä ei kovin syvälle mennä, kun seuraavassa luvussa päähenkilönä on joku toinen. Yleensä seuraava kohtaaminen ei jatka siitä mihin edelliskerralla jäätiin, vaan henkilölle tapahtuukin jo jotain muuta. 

Hallengård on kirjoittanut kirjasarjan, mielenkiintoista nähdä mitä toisessa osassa tapahtuu. Siinä seikkailevat samat henkilöt kuin tässä, paria vuotta myöhemmin. Sarjan kakkososa Antiikkikahvila kolhiintuneille sydämille on jo saatavilla e-kirjana ja e-äänikirjana.

Kirja on luettu myös blogissa Kirjan jos toisenkin.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "kirja kuuluu genreen eli kirjallisuudenlajiin, jota et yleensä lue". Se sopisi myös ainakin kohtaan 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa".

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on "ystävystyminen tai ystävän menettäminen". 

Malin Stehn: Kun vuosi vaihtuu

 

Malin Stehn: Kun vuosi vaihtuu

Ruotsinkielinen alkuteos Ett gott nytt år (2021)

Suomentanut Jaana Nikula

Kansi Elina Grandin

Otava 2022

409 s.

Uudenvuodenaatto 2018. Nina ja Fredrik menevät ystäviensä Maxin ja Louisen eli Lollon luo juhliin. Heidän teini-ikäinen tyttärensä järjestää sillä aikaa luvallisesti kotibileet. Seuraavana aamuna Lollo alkaa kaivata tytärtään, ja käy ilmi, että tämä ei yöpynytkään kotibileissä. Missä Jennifer on? 

Päivä seuraa toistaan, eikä Jenniferistä kuulu mitään. Nuoret ovat järkyttyneitä, koska kotibileet ovat päättyneet katoamiseen. Aikuiset ovat järkyttyneitä, kukin eri syistä. Jokainen tunsi vähän erilaisen Jenniferin, ja katoamisen myötä tästä paljastuu ihan uusiakin asioita. Tapaus järisyttää monen perheen perustuksia, kun menneet ja nykyiset salaisuudet astuvat päivänvaloon. 

Jennifer ei olisi kadonnut, jos emme olisi antaneet tyttöjen pitää kotibileitä. Olisi voinut tapahtua jotain muuta, mutta ei juuri tätä. Eikä siinä vielä kylliksi, että bileet pidettiin meillä, kaiken lisäksi tytöt riitelivät. On yhdentekevää, oliko oikein haukkua Jenniferiä, meidän tyttäremme on joka tapauksessa sekaantunut katoamiseen, tai me olemme koko perhe sekaantuneet siihen. 

En ole taikauskoinen, mutta monta kertaa yön aikana tuli mieleen, että ehkä minulla on jotain tekemistä katoamisen kanssa. Aivan kuin se olisi rangaistus siitä, että taannoin sanoin ääneen mitä ajattelin Jenniferistä ja nyt minua koetellaan ja pakotetaan miettimään sanojani. 

Mutta ei se auta vaikka Jennifer on kadonnut, en minä siltikään pidä hänestä. Toivon tietysti, että hän löytyy hyvässä kunnossa. Tai toivon, että hänet on jo löydetty hyväkuntoisena. En minä halua hänelle mitään pahaa. 

Alussa olin vähän skeptinen, tuntui että aikuisten uudenvuodenjuhlat kestävät kestämistään eikä itse asiaan eli katoamiseen päästä ollenkaan. Hiukan oli myös viihdekirjamainen olo, että tässä nyt mukamas ystävät juhlivat keskenään, vaikka ovatkin toisilleen kateellisia milloin ulkonäöstä, milloin rahoista tai autoista, että sirkutetaan keskenään niin ystävinä vaikka mielessä haukutaan toinen. Mutta sitten kun juhlista päästään niin tarina on hyvinkin kiinnostava.

Mielestäni on hyvä ratkaisu, että tapahtumia seurataan usean henkilön näkökulmasta. Lollon huoli ja pelko on kouriintuntuvaa, lukijaakin ottaa sydänalasta. Kaiken keskellä Lollo pystyy toimimaan loogisesti ja etsimään johtolankoja. Fredrik on aivan lamaantunut, matematiikan opettajana hän on ollut Jenniferin kanssa viime aikoina tekemisissä enemmän kuin muu perheensä. Nina on vähän etäämpänä, hän pystyy tarkkailemaan kaikkea. Hän on myös ainoa, joka jatkaa arkea suurinpiirtein ennallaan. 

Tarina on hyvä, mutta henkilöhahmoista etenkin aikuiset ovat välillä suorastaan sietämättömiä. Nina etenkin, kun hän vatvoo suhdettaan Fredrikiin turhankin paljon. Alkaa taas tulla viihdekirjat mieleen. Toisaalta hän saa tuhat pistettä siitä, miten hän käsittelee bileissä olleiden nuorten syyllisyyden tunteita. Fredrik on kaikessa lamaannuksessaan ja flegmaattisuudessaan varsin rasittava paitsi Ninan myös lukijan mielestä. Nuoret olisivat saaneet olla esillä enemmänkin. 

Dekkarina tätä ei kannata lukea, poliisit ovat lähinnä pakollinen paha esittämässä pari kysymystä siellä sun täällä. Jännitystä ei ole lainkaan. Sen sijaan tämä on erinomainen kuvaus siitä, miten ihmiset reagoivat tragediaan ja miten he käsittelevät niin kuviteltua kuin todellista syyllisyyttä. Jennifer näkyy ja kuuluu vain vähän, mutta silti hän onnistuu pysymään keskipisteenä, kuin magneettina joka vetää muut vaikutuspiiriinsä vaikka onkin poissa. 

Plussaa siitä, että kirja on itsenäinen teos eikä osa sarjaa. Kirjastolaisena tiedän, että moni haluaa lukea myös yksittäisiä tarinoita, eikä sarjoja joista jotkut jatkuvat ihan liian pitkään tai ainakin osia ilmestyy ihan liian tiheästi. 

On aina kiinnostavaa, kun kirjailija tekee uuden aluevaltauksen. Malin Stehn on kirjoittanut liudan lasten- ja nuortenkirjoja, jotka ovat Suomessakin suosittuja (esimerkiksi Starlight-sarja). Muistan jo monen vuoden takaa, kun yksi koululainen halusi tehdä hänestä kirjailijaesitelmän, mutta harmillisesti hänestä ei ollut artikkelia Ulkomaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita -kirjasarjassa. Ehkä netti auttoi jo silloin :)

Huomasin että kirjastoon on tilattu Stehnin teos Lycka till, se näyttää myös olevan jännitysromaani ja esittelytekstin perusteella samantyyppinen kuin tämä, on suuri päivä jolloin salaisuudet ja ihmisten todelliset persoonallisuudet alkavat paljastua. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 28, "kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä". Tapahtumat sijoittuvat talveen, uudenvuoden ja loppiaisen väliin. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa muutos on vuoden vaihtuminen.

Kirja on luettu myös blogissa Lukutuulia. 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Ruotsinkielinen alkuteos Arvejorden (2022) 

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi Sanna Mander

Tammi 2022

371 s. 

1600-luvulla sotamies Matts saa raivattavakseen pitäjän itäisimmän kolkan. Hän raivaa sen ja rakentaa tuvan. Maa on hyvää, pellon paikka löytyy. Torppa on soisella maalla ja sen pohjoispuolella on puuton neva. Torppa saa nimekseen Nevabacka. Matts elää ensin yksin, mutta alkaa haaveilla pojasta, työnsä jatkajasta. Syrjäisellä kylällä ei tyttöjä ole, mutta suolla hän kohtaa neidon. Kohtaamisesta seuraa sopimus, jonka rikkomisen Matts saa tuntea nahoissaan. Hän on kuitenkin saanut pojan - ja tästä alkaa aina 2000-luvulle saakka jatkuva sukutarina Nevabackasta ja sen asukkaista.  

Vuosikymmenien ja -satojen aikana suo tarjoaa sekä tuhoa että turvaa, riippuen siitä miten ihmiset suota kohtelevat. Nevabacka on monelle koti, mutta moni kaipaa sieltä myös pois. Lähteminen on toisinaan helppoa, joskus vaikeaa tai suorastaan mahdotonta. Lähteneet eivät aina haluaisi palata, mutta tuntuu että Nevabacka ei päästä luotaan. Kun sinne palaa, sinne jää. 

Hän piirsi kartan metsäpalosta, joka riehui kerran heinäkuussa, kun ei ollut satanut yli seitsemään viikkoon, ja joka tuhosi koko Dahlsgårdenin maatilan ynnä seitsemän riihtä ja latoa. Hän piirsi, mistä maa alkoi pian viheriöidä tulipalon jälkeen ja mistä saattoi seuraavana vuonna poimia siiroa makeita vattuja palaneiden puiden keskeltä. 

Yhtenä talvena hän piirsi kartan, johon merkitsi jokaisen kaatamansa puun ja mitä reittiä hän ja Pilkku olivat vetäneet tukit kotiin ja missä hän oli sahannut ja hakannut ne polttopuiksi. Hyvänä päivänä hän ehti hakata neljä mottia halkoja. Hän piirsi, mitkä puut oli ajanut sahalle. Jokaisen kannon kohdalle hän merkitsi pienen ristin. Siitä tuli surullinen kartta. Hän ei pitänyt kartasta ja piilotti sen pinkan alimmaiseksi. 

Suurimpia haasteita olivat tuulten tiet. Hän tiesi, miten heinäpellolla saattoi puhaltaa vilvoittava itätuuli, mutta seuraavalla kerralla tuuli puhalsikin etelästä. Talvella tuuli yleensä idästä, mutta ei kuitenkaan aina. Kesän etelätuuli tuntui selvimmin purolla, mutta joskus tuuli puhalsi navakimmin Honkijärvellä. Koukkuluomalla tuuli aina. Niin sanoi jopa Drycksjön Minna. Ant piirsi karttaan kadut, joita myrsky yhtenä talvena teki metsään Tummanlammen itäpuolelle.

Tykkäsin tästä ihan superpaljon. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän kohtalonsa liikuttaa lukijaa. Elämä on usein kovaa, sillä olosuhteet ovat ajoittain hyvinkin ankarat. Hahmot tuntuvat läheisiltä, varmasti siksi koska yhdessä luvussa on yleensä varsin vähäinen määrä henkilöitä niin etenkin päähenkilöön ehtii tutustua kunnolla. Lisäksi seuraava luku kertoo aina, mitä sukua sen päähenkilö on edellisen luvun päähenkilölle. Jatkuvuus tuo mukavan olon; vaikka hahmolle olisi käynyt huonosti, häntä ei ole unohdettu vaan suku muistaa. 

Pidän myös siitä, että luvuissa käytetään erilaisia kerrontatekniikoita. Pääosin on "peruskerrontaa", mutta mukana on myös esimerkiksi kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Yksi huikeimmista kokemuksista on luku Leipää ja kiviä, jossa leipäosiossa tapahtuu iloisia asioita ja kiviosuudessa surullisia. 

Kirja on tasaisen vahva, mielestäni 18 luvussa ei ole yhtään heikkoa lenkkiä vaan jokainen on erinomainen. Luvun alussa ei koskaan tiedä, mihin tapahtumat vievät tai millaiseksi suon rooli muodostuu. Koskaan ei tiedä etukäteen, mihin ajankohtaan ja keneen henkilöön seuraava luku keskittyy, mutta ne selviävät nopeasti. Tuntuu, että suo ja Nevabackan torppa muuttuvat vuosisatojen aikana vain vähän jos ollenkaan. Ajankulun huomaa suunnilleen vain siinä, kun havaitsee että "jaha, nyt taloon on tullut transistoriradio". 

Jos on pakko valita suosikkeja, sellaisiksi nousevat 1700-luvulle sijoittuva Kappalainen, 1800-luvun jo mainittu Leipää ja kiviä sekä 1900-luvun Karttoja. Mutta kuten sanottu, kokonaisuus on äärettömän hieno; koskettava ja vaikuttava. Tämä muistuttaa Karin Erlandssonin Kotia, josta myös pidin erittäin paljon. 

Suomaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Siniset helmet ja Kulttuuri kukoistaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs". 

Jojo Moyes: Morsianten laiva

 

Jojo Moyes: Morsianten laiva

Englanninkielinen alkuteos The Ship of Brides (2005)

Suomentanut Heli Naski

Gummerus 2022

496 s.

Jojo Moyes on tunnetumpi viihdekirjoistaan, mutta hyvin hän taitaa myös historiallisen romaanin. Tarinan taustalla on hänen oman isoäitinsä aikoinaan tekemä laivamatka. 

Vuonna 1946 kuusisataa australialaista sotamorsianta astuu lentotukialus HMS Victorialle tehdäkseen kuuden viikon matkan puolisoidensa luo Englantiin. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta sitä se ei ole. Olosuhteet laivalla ovat kovin toisenlaiset kuin kotona, eikä elämä pienessä hytissä tuntemattomien kanssa ole mutkatonta. Laivalla on myös satoja merijalkaväen miehiä, joista osa suhtautuu naisiin hyvinkin alentuvasti. Jotkut myös saavat niin sanottuja ei toivottuja -kirjeitä; aviomiehet ovat tulleet katumapäälle ja ilmoittavat ettei nainen olekaan tervetullut uuteen kotimaahansa. 

Tapahtumia seurataan muutaman keskeisen naishahmon, laivan kapteenin sekä yhden sotilaan kokemana. Margaret on raskaana ja mitä isommaksi vatsa kasvaa, sitä enemmän hän pelkää aviomiehensä kohtaamista. Entä jos tämä ei haluakaan häntä enää? Frances on pidättyväinen sairaanhoitaja, jonka menneisyys tulee laivalle uhkaamaan hänen uutta elämäänsä. Kilpailuhenkinen Avice menettää koppavuutensa saadessaan odottamattomia uutisia, mutta ei silti halua hyttitovereistaan ystäviä. Nicol vahtii öisin naisten hyttiä ja yrittää suojella heitä joidenkin miesten karkealta käytökseltä. Kapteeni Highfield on viimeistä matkaa kapteenina, ja yrittää sekä pitää pitkään palvelleen laivan kasassa että jonkinlaisen järjestyksen. 

Myönnettäköön, ettei miesten käytös ollut muuttunut silmiinpistävästi, mutta kapteeni tiesi sen olevan vain ajan kysymys. Tälläkin hetkellä naiset olivat taatusti pääpuheenaiheena matruusien ja konemiesten messissä, upseerien messissä ja jopa merijalkaväen sotilaiden messissä. Kapteeni haistoi hienoisen levottomuuden, aivan kuin koira haistaa lähestyvän myrskyn. 

Tai ehkä tunne johtui siitä, että rauhattomuus oli kuplinut pinnan alla jo ennestään, aina Hartin kuolemasta lähtien. Miehistö oli menettänyt hilpeän määrätietoisuutensa, joka oli leimannut sen yhdeksän kuukauden rupeamaa Tyynellämerellä. Miehet - ne, jotka olivat selviytyneet hengissä - olivat muuttuneet sulkeutuneiksi ja hanakammiksi haastamaan riitaa ja niskoittelemaan. He kerääntyivät usein nurisemaan keskenään, ja hän mietti, missä määrin he mahtoivat syyttää häntä. 

Highfield lopetti puheensa ja karkotti ikävät ajatuksensa väkisin, kuten niin usein. Naiset eivät sopineet tänne. He olivat pukeutuneet liian värikkäästi, heidän hiuksensa olivat liian pitkät ja heidän huivinsa liehuivat miten sattui. Hänen laivansa oli ollut harmaa-valko-musta järjestyksen tyyssija. Jo pelkästään nuo riemunkirjavat värit horjuttivat tasapainoa. Aivan kuin joku olisi päästänyt vapaaksi parven eksoottisia lintuja, jotka nyt räpyttelivät arvaamattomasti hänen ympärillään ja aiheuttivat sekasortoa. Joillakin naisista oli korkokengät. Voi hyvä tavaton sentään. 

Tykkäsin, tarina on mielenkiintoinen. Vaikka paljon olen lukenut toiseen maailmansotaan liittyen, en tiennyt että avioliiton vuoksi on matkustettu toiselle puolelle maailmaa. Tarinan naisilla on hyvin erilaisia syitä siihen, miksi he ovat avioituneet lähes tuntemattoman miehen kanssa ja päättäneet muuttaa tämän kotimaahan. 

Lukiessa koin suurta turhautumista siitä, että mitä ikinä laivalla sattui, se oli naisten syy. Jos sotilas oli kännissä ja kävi naiseen käsiksi, se oli naisen syy, mitäs ei pysynyt hytissään. Jos sotilas ahdisteli naista selvinpäin, naisen syy, mitäs oli pukeutunut niin kuin oli. Naiset eivät suinkaan olleet pyytäneet päästä tälle laivalle, moni olisi mieluusti matkustanut tavallisella matkustajalaivalla, jos ne olisivat yhä liikennöineet. Tässä tarinassa naiset päätyvät lentotukialukselle, koska muita laivavaihtoehtoja ei ole. 

Pidän siitä, että keskeisiä hahmoja on vähän. He tulevat tutuiksi ja läheisiksi, ja lukijalle annetaan tietoa myös heidän menneisyydestään. Vaikka heitä on vain muutama, heidän kokemuksensa antavat hyvän kuvan pitkän merimatkan eri puolista. 

Morsianten laiva on luettu myös blogeissa Kirjavinkit, Anun ihmeelliset matkat, Paljon melua kirjoista ja Kirjakehrääjä.

Helmet-lukuhaasteen avaan kohdalla 20, "kirja kertoo naisesta, joka on matkalla". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 12, "kirjan nimi liittyy veteen" ja 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs". 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen teemana on muutos, siihen saan kohdan "maastamuutto".

Helmet-lukuhaaste 2023

 

No niin, olen taas suurin toivein valmiina uuteen Helmet-lukuhaasteeseen! Vuosi sitten kuvittelin, että saan haasteen valmiiksi hyvissä ajoin, kun heti julkaisupäivänä oli mielessä 5-6 kirjaa jotka sopivat haastekohtiin. Vaan kuinkas kävikään... Taas jäi joulukuulle yli 10 kohtaa täytettäväksi, ja jouduin etsimään ohuita kirjoja jotta ehdin lukea ja postata kaikki. Ja siis haasteenhan on tarkoitus olla leppoisa ja paineeton :D No, tammikuu koitti ja olen jälleen unohtanut joulukuisen tuskailun. 

Myös tällä kertaa olen toiveikas, että haaste valmistuu ajoissa eikä joulukuulle jää sumaa. Kun haaste julkaistiin muutama päivä sitten, huomasin että nyt on peräti 14 kohtaa täyttymässä blogini luonnoksissa olevista teksteistä, tämänhetkisistä kirjastolainoista ja -varauksista sekä niistä oman hyllyn kirjoista, jotka tulivat mieleeni heti vaikka en ollut silloin kotona kirjahyllyni luona. Kirja on valmiina kohtiin 

3, kirjan nimessä on kasvi,

4, kirja jonka aioit lukea viime vuonna, 

6, kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate, 

8, kirja kertoo pienestä kaupungista, 

10, kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi, 

12, kirjan nimi liittyy veteen,

13, kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs, 

15, kirjan nimessä on ja-sana, 

17, kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja, 

20, kirja kertoo naisesta, joka on matkalla, 

30, kirja on ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnon saajaksi, 

34, kirja kertoo Ukrainasta, 

42, kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa, 

44, kirja kuuluu genreen eli kirjallisuudenlajiin, jota et yleensä lue

Eli alku lähtee vauhdilla liikkeelle, toivottavasti tahti säilyy. Eikä käy niin kuin yleensä, että huomaan lukevani kirjoja joita ei mitenkään saa sovitettua mihinkään haastekohtaan. Tai että luenkin monta kirjaa matkalla olevista naisista, mutta missään lukemassani kirjassa ei ole karttaa (haastekohta 1). 

Lukuiloa jokaiselle, osallistuittepa lukuhaasteisiin tai ette :)