torstai 21. syyskuuta 2023

Aslak Nore: Meren hautausmaa

 

Aslak Nore: Meren hautausmaa

Norjankielinen alkuteos Havets kirkegård (2021)

Suomentanut Aki Räsänen

Gummerus 2023

480 s. 



Aslak Noren ensimmäinen suomennos kiinnosti esittelytekstin perusteella kovasti. Kun aloin sitä lukea, olin ensimmäiset sata sivua hämmentynyt. Missä ovat takakannessa mainitut Hurtigrutenin haaksirikko vuonna 1940 ja kadonnut käsikirjoitus nykyhetkessä? Miksi tarina alkaa Libanonista ja miksi vähän myöhemmin ollaan jossain päin Lähi-itää? Tarinan edetessä kaikki aikakaudet ja paikat sitten kyllä limittyvät yhteen ja antavat selityksen ihmettelyihini. 

Falckin suku on jakautunut kahteen haaraan. Isoisä Thorin ensimmäisestä avioliitosta syntyi Per, ja tämä sukuhaara on asettunut Bergeniin. Toinen avioliitto Veran kanssa synnytti Olavin, joka asuu pääkaupunkiseudulla ja on toisen sukuhaaran mahtimies. Entinen ministeri on nyt SAGA-säätiön voimahahmo, jolla on yhä valta hyppysissään. Kun Vera tekee itsemurhan, siitä käynnistyy pitkä ja monitahoinen tapahtumaketju. 

Veran lapsenlapsi Sasha kuulee kadonneesta käsikirjoituksesta ja kiinnostuu sukunsa historiasta. Vuoden 1940 haaksirikko oli yksi merkittävä tapahtuma, mutta jotain on tapahtunut myös vuonna 1970. Mitä salaisuuksia suvussa on piiloteltu kaikki vuosikymmenet? Onko mahdollista kaivaa kaikki esiin? Ja onko mahdollista, että esiin tulee jotain sellaista, jonka olisi ollut parempi pysyä piilossa? 

"Vera kirjoittaa aika isoista asioista", Johnny sanoi. "Etenkin sinuun ne varmaan vaikuttavat voimakkaasti."
Sasha nyökkäsi. "Tavallaan minusta tuntuu, että lukiessani opin tuntemaan isoäidin ensimmäistä kertaa. Mutta vaikka ymmärrän häntä nyt paremmin, on monia asioita, joita en tajua."
"Kuten sitä, että hän vihasi miestään?"
"Esimerkiksi, vaikka minusta onkin aina tuntunut siltä, kun Iso-Thorista on puhuttu. Ja se, että hänen äitinsä on kuollut jo kaksi vuotta ennen matkaa. Niin pitkälti kuin muistan, suvussa on kerrottu tarinaa, että Vera lähti pohjoiseen perheensä kanssa hyvästelläkseen sairaan äitinsä. Mitä sodan aikana tapahtui? Tiedän vain, että Vera pääsi Ruotsin puolelle vuonna 1944. Isä oli liian pieni muistaakseen sitä. Ne vuodet ovat valkoinen läikkä kartalla."
Johnny imaisi posket lommolla savukettaan. "Oletko varma, että haluat jatkaa tätä?"
"Mitä tarkoitat?"
"Kyse on sinun suvustasi, ei minun."
"Aikalaistodistajat ovat poissa. Jos näihin asioihin joskus saadaan selvyys, niin nyt. Olen varmempi siitä nyt kuin ennen käsikirjoituksen lukemista."
"Sitten emme saa jäädä junasta", Johnny sanoi ja näpäytti puoliksi poltetun tupakkansa lumikinokseen juuri ajoissa ojentaakseen Sashalle kätensä ennen kuin ovi sulkeutui ja juna liukui hitaasti asemalta.

Olen myös lukemisen jälkeen hiukan hämmentynyt. Sukusalaisuuksien selvittäminen on kyllä mukaansatempaavaa, mutta tuntuu että tarinassa on liikaa tavaraa. Mukana on niin natseja, Afganistania, Kurdistania, vankilaa, elämäkertaprojekti... Ihmisiä on runsaasti, ja osa heistä jää todella etäisiksi, kuten Sashan sisko Andrea tai HK, josta en kirjan luettuanikaan tiedä että kuka hän oikein on. Jotkut henkilöt esiintyvät matkan aikana kerran pari lyhyesti, kunnes selviää että oikeasti heidän merkityksensä tapahtumakulkuun on tosi iso. Suurin ongelmani taitaa olla se, että en pidä päähenkilöstä. Mielestäni Sashan käytös on koko ajan jotenkin töykeää. 

Instagramista luin jostakin postauksesta että Meren hautausmaa aloittaa Falckin suvusta kertovan sarjan, kirjassa sitä ei sanota mutta näin todella voi olla. Toivottavasti seuraava osa on Perin pojan Hansin elämästä, hänellä on isohko rooli tässä kirjassa ja hänen seurassaan viettäisin mielelläni enemmän aikaa. Hän tuntuu koko porukan inhimillisimmältä; vähiten kierolta ja omahyväiseltä. 

Tämä on luettu myös blogissa Luetut.net.


torstai 14. syyskuuta 2023

Katy Brent: Kuinka murhata mies ja päästä pälkähästä

 

Katy Brent: Kuinka murhata mies ja päästä pälkähästä

Englanninkielinen alkuteos How to Kill Men and Get Away With It (2022)

Suomentanut Hanna Arvonen

Kansi Caroline Lakeman 

HarperCollins Nordic 2023

351 s. 


Kirjavuoteni yksi suurimmista iloisista yllätyksistä on ollut Katy Brent. Uutuusteoksen Kuinka murhata mies ja päästä pälkähästä kansi viittaa kepeähköön menoon, eikä takakansitekstikään kerro kuinka syvälle "hulvaton ja kammottava kostotarina" lopulta menee. 

Kitty Collins on somejulkkis, influensseri, joka asuu Lontoon hienostoalueella ja elää Instagram-postaustensa tuloilla. Hän on kaunis, suosittu ja rikas, kuten hänen kolme parasta ystäväänsäkin. Kittyllä on kuitenkin pimeä puoli. 

Erään baari-illan jälkeen yksi seurueen miehistä seuraa Kittyä ja käyttäytyy uhkaavasti. Vähän vahingossa Kitty tappaa tämän. Hän huomaa ettei tappaminen herätä hänessä kauhua, oikeastaan hän on iloinen että kaduilla on yksi ahdistelija vähemmän. Pian hän alkaa saalistaa. Samaan aikaan hän ylläpitää somekuplaa täydellisestä elämästään. Joku kuitenkin tietää hänen salaisuutensa. 

Ongelma tässä on se, että vaikka olen tottunut toimittamaan kuolleita ruumiita ulos asunnostani, en ole itse asiassa ikinä joutunut viemään yhtään ruumista sisään. Enkä missään tapauksessa haluaisi tehdä sitä keskellä kirkasta päivää. 

(...)

Vilkaisen takapenkille, ja kiitos Luojan (tai jonkun muun), en osaa pitää autoani siistinä. Takapenkki on periaatteessa minun hätävaatevarastoni. Aina on mahdollista, että kaikkien aikojen katastrofi iskee jossain tapahtumassa ja joku ilmestyy paikalle samassa Guccin mekossa kuin minä. Vaikka stylisti olisi vannonut, että se on ainoa kappale. Pointti joka tapauksessa on, että minulla on autossa runsaasti hattuja, viittoja ja takkeja. Ja nyt minun täytyy päästää luovuuteni valloilleen. Ajan Chelseaan, pysäköin Evoqueni maanalaiseen parkkihalliin ja ryhdyn hommiin. 

Asetan ylisuuren Miu Miun kalastajanhatun Danielin päähän (kiitos, ysärin paluu) ja kiedon Madeleine Thompsonin huivin hänen ylävartalonsa ympärille. Sitten muistan nähneeni rullaluistimet tavaratilassa, kun työnsin Joelin matkalaukun sinne. Niistä on apua.

Daniel Rose ei näytä vain tyylikkää(hkö)ltä, häntä on myös paljon helpompi liikuttaa. 

Tykkäsin tästä enemmän kuin ennalta oletin. Tuntuu että niin kovin usein Kittyn ikäiset ja näköiset naiset tuskailevat kirjoissa biologisen kellon kanssa tai jahtaavat rikasta miestä, tai ovat "hupsuja" ilman omia ajatuksia tai mielipiteitä. Kitty on määrätietoinen, tarvittaessa laskelmoiva, toisinaan suorastaan tunnekylmä, samalla kun hän välittää ystävistään suuresti. Hän mainostaa somessaan kahvikoneita ynnä muita luksustuotteita niitä koskaan kokeilematta, mutta osallistuu myös pakolaisteemaiseen hyväntekeväisyystapahtumaan tai vegaaniravintolan avajaisiin. Hahmon ristiriitaisuus on kiehtovaa. Kitty on samaan aikaan rakastettava ja pelottava. 

Kittyn seksielämän kuvausta olisi ehkä voinut olla vähemmän, mutta muuten tarina on oikein vetävä. Toki, kun joku murhataan jo kahdella ensimmäisellä sivulla, niin lukija väkisinkin haluaa tietää mistä oikein on kyse. 

Kirjan kansi on ihan täydellinen, verta hameessa ja kengissä mutta eteenpäin vaan! Kirjassa kaikki ei ole kuolemanvakavaa, mutta on sen huumori kuitenkin aika mustaa. Juuri sellaista vinksahtanutta huumoria josta minä tykkään, josta voi miettiä että onko tälle soveliasta nauraa. 


keskiviikko 6. syyskuuta 2023

Karin Collins: Säilyt sydämessäin

 

Karin Collins: Säilyt sydämessäin 

Ruotsinkielinen alkuteos Snart har sommarn blommat ut (2022)

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi Emmi Kyytsönen

S&S 2023

427 s. 


Hanko, toukokuusta 1939 maaliskuuhun 1940. Kevään kepeys vaihtuu kesään ja sodan uhkaan, edelleen syksyisiin lähtöihin, talven pommituksiin ja uuden kevään tuomaan rauhaan. Rauha tarkoittaa kuitenkin kaiken muuttumista.

Hjalmar on kalastaja, joka elää yksinkertaista mutta kohtalaisen hyvää elämää vaimonsa, poikansa ja pojanpoikansa kanssa. Toinen hänen pojistaan on kuollut, samoin miniä. Elossa oleva poika on vajonnut synkkyyteen. Hjalmar melkeinpä toivoo, että Berndt harrastaisi satunnaista humaltumista ja hukuttaisi surujaan alkoholiin. Sen sijaan tämä kävelee, illasta toiseen.

17-vuotias Aino työskentelee kesäloman ajan kaupassa. Yhtenä päivänä hän törmää Berndtiin ja rakastuu heti. Mutta voiko seitsemän vuoden ikäerosta ja toisen suunnattomasta surusta päästä irti ja luoda uutta? 

Disa luotsaa pensionaattia ja kärsii vaihdevuosista. Levottomuus ja öinen polttelu ajavat hänet pyörän selkään ja mereen uimaan. Samalla hän pelkää, että joku näkee. Kylpylävieraita ei sovi järkyttää yöllisellä kulkemisella, vaan kaiken pitää vaikuttaa täydelliseltä. 

Kuukausien kuluessa kolmen päähenkilön tiet kohtaavat lyhyesti. Heistä kukin katsoo Hankoa omasta näkökulmastaan ja elämänkokemuksestaan, samoin suhtautuminen sotaan vaihtelee. Vajaan vuoden aikana tapahtuu monenlaista kasvamista ja oman polun vahvistumista. 

Jälkeenpäin Hjalmar ei muista, mitä seuraavaksi tapahtui. Hän muistaa katkonaisia, yksittäisiä kirkkaita hetkiä, mutta enimmäkseen kaikki on verhoutunut menetyksen kylmään usvaan. 

Hän tietää lähteneensä. Hän kääntyi kannoillaan tuntematta enää jalkojen väsymystä tai keuhkojen kirvelyä. Oli päästävä pois, kauas. Kun katsoi autiota mustaa maata siinä, missä lapsuudenkodin olisi pitänyt olla, tuntui kuin olisi tarkastellut verta vuotavaa haavaa omassa vatsassaan, eikä hän kestänyt sitä.

Hän käveli. Takaa kuului ääniä, Ada Sjösten huusi häntä nimeltä, Backman mutisi ja musta pystykorva haukkui, mutta Hjalmar ei kuunnellut. Hän vain käveli, pani töppöstä toisen eteen, tuijotti valkeaa maata ja antoi kenkien alla rasahtelevan hangen äänen täyttää mielensä. 

Hän käveli. Tammisaareen, hän ajatteli. Tammisaareen. Ei hän sinne halunnut, mutta sinne hän ensimmäiseksi päätyisi, jos lähtisi Hangosta jalkaisin pois. Ja pois hän juuri tahtoi päästä. Pois kaupungista, jossa hänellä ei enää ollut kotia, pois pommien ja tulipalojen ja hävityksen keskeltä.

Sitten takaa kuului tuttu ääni.

Pidin, tämä oli koskettava tarina joka vei mukanaan heti alusta asti. Päähenkilöt ovat erilaisia mutta kaikki kiinnostavia. Kukin kantaa murheitaan mutta arjesta löytyy myös iloja. Vaikka eletään synkkiä aikoja, toivottomuus pysyy poissa. Halu selviytyä on vahva, kukaan ei nujerru. 

Hanko on itselleni ympäristönä vieras, haluaisin siellä kyllä käydä joskus. En osaa sanoa, miten lukukokemus olisi muuttunut, jos tuntisin sitä edes hieman. Kaupunki ei nouse niin vahvasti esiin että se olisi itsessään yksi päähenkilö, mutta sen tärkeys henkilöhahmoille tulee selväksi. Se on koti, jota ilman ei voi edes kuvitella olevansa. Mutta sota ei kysele, mitä ihmiset haluavat. 

Etulieve kertoo tämän aloittavan "Hankoon sijoittuvan historiallisten romaanien sarjan", onpa mielenkiintoista aikanaan lukea mihin aikaan ne sijoittuvat ja ketkä henkilöistä ovat mukana. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirjassa ollaan maan alla". Eihän siellä koko aikaa olla, mutta pommisuojissa useampaan kertaan. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on rakastuminen.

Säilyt sydämessäin, jonka mielestäni olisi voinut suomentaa jollain toisella nimellä, on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjasähkökäyrä, Amman lukuhetki ja Kirjan jos toisenkin

lauantai 26. elokuuta 2023

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

 

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

WSOY 2023

480 s.





Alkuun Tommi Kinnusen viisaita sanoja ja välähdys omasta työhistoriastani. 

Tämän sanon heti: oikein valittu. Ei meillä ole kuin yksi elämä, ei enempää kuin tämä ainoa mielenterveys, rauhan tunne. Jos työtä ei pysty tekemään ilman, että rikkoo psyykeään tai toimii vastoin moraaliaan, täytyy työskentely lopettaa. Jos ei luokkansa edessä ole mahdollista seisoa sellaisena kuin itse tahtoisi, on lähdettävä pois. 

Työskentelin viisi vuotta ikäihmisten kotihoidossa, ja jo sinä kohtalaisen lyhyenä aikana tapahtui valtavia muutoksia. Siivous imurointia lukuun ottamatta loppui, samoin ruuanlaitto. Tilalle tuli siivous- ja ateriapalvelu. Käyntimäärät lisääntyivät ja asiakkaan luona vietetty aika lyheni. Ei ollut ollenkaan tavatonta, että 8-tuntinen lauantaivuoro sisälsi 17 käyntiä asiakkaiden kotona. Tavoite oli että joka päivä asiakkaiden luona ollaan 6 tuntia, ei väliä sillä kuinka pitkä matka kohteiden välillä oli tai kulkiko välimatkat kävellen. Useita kertoja minulla oli eväänä banaania, juotavaa jugurttia ynnä muuta sellaista, mitä pystyin syömään kävellessäni asiakkalta toiselle. Ei ollut aikaa mennä parin kilometrin päähän taukotilaan. Monet käynnit olivat 15-30 minuuttisia. Kuinka kauheaa oli mennä dementikon luo, kun oli vartti aikaa auttaa hänet sängystä vessaan, tehdä alapesu, auttaa pukeutumisessa, huolehtia aamupala ja lääkkeet. Karu totuus oli se, että vaikka lääkkeet olisi pitänyt ottaa syömisen jälkeen, ei hoitajalla ollut aikaa odottaa. Lääkkeet ensin, sitten puurolautanen eteen ja heihei, nähdään päivällä. Lopullinen niitti oli niinkin pieni asia kuin se, että puuro piti tehdä mikrossa kun ei ollut aikaa odottaa veden kiehumista kattilassa. Lähdin opiskelemaan kirjastoalaa 16 vuotta sitten, opiskeluaikana olin vielä kesät töissä kotihoidossa mutta 12 vuotta sitten irtisanouduin. Enkä ole katunut, vaikka välillä onkin vähän huono omatunto kun luen hoitoalan yhä syvenevästä kriisistä. 

Jos hoitoalalla on vaikeaa, sitä näyttää olevan myös koulussa. Rytisalo ja Kinnunen olivat kirjeenvaihdossa noin vuoden ajan, ja kirjeissään he keskustelivat koulumaailmasta. Molemmilla on pitkä kokemus opettajina, ja molemmat ovat myös kohdanneet vakavan työuupumuksen. Kirjan luettuani en lainkaan ihmettele, miksi he uupuivat. Vaatimukset kasvavat ja työtehtävien määrä lisääntyy koko ajan, mutta aikaa saati perehdyttämistä ei anneta. Opettajan pitäisi opiskella uusia asioita vapaa-aikana ja omalla kustannuksellaan. 

Lasu vireille kolmen poissaolon jälkeen! Korona-aikana!

Ymmärrän ja kannatan sitä, että ongelmiin tartutaan mahdollisimman varhain. Mutta sitä en ymmärrä. mistä opettaja löytää aikaa tehdä tämä kaikki. Ohjeistuksen mukaan aineenopettajalla on poissaolojen seuraamisen lisäksi pitkä lista muitakin velvoitteita, jotka eivät liity itse opetettavaan aineeseen mitenkään. Täytyy seurata opintojen etenemistä, olla yhteydessä opiskelijaan ja ryhmänohjaajaan, hankkia yksilöllisen tiedonsiirron lupa, suunnitella yksilöllisiä tukitoimia sekä osaamisen osoittamisen tapoja ja tilanteita opiskelijan tarpeiden mukaisesti, kirjata tuen toteutus ja seurata sen toimivuutta oman oppiaineen osalta, kirjoittaa monnia eri lausuntoja ylioppilastutkintolautakunnalle - vain jokusen mainitakseni. 

Muistinko kertoa, ettei tuo ohjeistus lisää palkkaa senttiäkään? Sille ei ole myöskään osoitettu lainkaan työaikaa, vaan kaikki kuuluu tehdä tähänastisen duunin lisäksi. Ei siis ihme, että meillä uuvahdetaan. 

Molemmat ovat menestyneet kirjailijoina, ja myös tästä he keskustelevat. Unohtamatta kotia, perhettä, kesämökkiä ja niitä monia asioita, joista saavat iloa. Koulusta he eivät pääse eroon edes kesällä, eikä Rytisalo edes irtisanoutumisen jälkeen. Opettajan identiteetti on vahva, eikä huolista ole helppoa päästää irti. Halu auttaa oppilaita on suuri, mutta kuinka olla tukena jos koulussa on satoja oppilaita joista osan tapaa lyhyesti silloin tällöin? 

Kirjailijat eivät arastele sanoissaan. He tietävät koulumaailman epäkohdat ja uskaltavat sanoa ääneen mikä mättää. He pohtivat jo etukäteen, mitä jo nyt tiedossa olevat, muutaman vuoden päästä toteutettavat muutokset mahtavat tuoda tullessaan. Epätoivo on välillä suuri, vaikka kirjeissä ei vajotakaan synkkyyteen. 

Mietin tätä lukiessani myös kirjastoalaa. Enää ei riitä se, että olet ollut innokas lukija ja käyttänyt kirjastoa aina. Pitää osata auttaa asiakkaita erilaisten digilaitteiden ja ohjelmistojen / sovelluksien kanssa, pitää miettiä miten innostaa lapsia ja nuoria lukemaan, pitää tehdä lastensuojeluilmoituksia siksi kun lapsi tai nuori on päivät kirjastossa eikä koulussa, pitää toimia yleisenä infopisteenä kaupungin asioista, pitää tuottaa tapahtumia ja osata markkinoida niitä... Myös tällä puolella tehtäväkenttä laajenee mutta ilman henkilöstöresurssin kasvua.  

Hieno kirja, joka avaa silmiä ja herättää ajatuksia! Mielestäni jokaisen, joka kadehtii opettajien pitkiä lomia, pitäisi lukea tämä. 



keskiviikko 9. elokuuta 2023

Jørn Lier Horst: Pahan otteessa

Jørn Lier Horst: Pahan otteessa

Norjankielinen alkuteos Illvilje (2019)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2023

364 s. 



William Wisting kollegoineen joutuu erityisen kovaan paikkaan. Huolellisesti suunniteltu poliisioperaatio epäonnistuu, ja vangittuna ollut murhaaja pakenee. Miten se oli mahdollista? Poliisi tiesi murhaajalla olleen aikoinaan rikoskumppanin, mystisen Toisen jota ei koskaan löydetty. Onko hän auttanut paossa? Jos kyllä niin miten? Vai onko apurina ollut joku muu, kenties useampikin henkilö?

Aika käy vähiin jälkien kylmetessä koko ajan. Murhaaja on ovela, ja hän on ehtinyt suunnitella pakoaan pitkään. Poliisille tilanne tuli yllätyksenä ja järkytyksenä, mutta uusi toimintasuunnitelma muotoutuu nopeasti. Kun jälleen yksi nuori nainen katoaa, poliiseille tulee todella kiire. Tilannetta ei helpota se, että sekä median että sisäisen tutkinnan syyttävä sormi osoittaa operaation turvatoimista vastanneeseen Wistingiin.

Tarinaa seurataan tutusti sekä Wistingin että hänen tyttärensä Linen kokemana. Tällä kertaa Line ei ole sanomalehden toimittajan roolissa, vaan poliisia avustavana kuvaajana. Hänen tarkoituksensa on tehdä dokumenttielokuva, johon käyttäisi kuvaamaansa materiaalia. Wisting ei ollenkaan pidä siitä, että tytär joutuu näin lähelle julmaa murhaajaa, mutta ei voi asialle mitään. Lupa on annettu muualta. Tahoillaan he jälleen keräävät tiedonmuruja, löytääkseen ajoissa niin karkurin kuin kadonneen naisen. 

Poliisihelikopteri katosi pohjoisen suuntaan. Kello läheni yhtä. Toimittajia tuli vielä pari lisää. Line mietti kuka pitäisi tiedotustilaisuuden, luultavasti Stiller. Hän oli tehnyt aloitteen tästä toimenpiteestä. 

Toimittajien eteen tuli isä.

Hän käveli raskain askelin. Joku oli lainannut hänelle puhtaan takin ja paidan vereen sotkeutuneiden tilalle. Vaatteet olivat numeroa liian pienet. Isä ei näyttänyt olevan hyvillään hänelle langenneesta tehtävästä, mutta Line tiesi, että hänen mielestään toimittajille puhuminen oli samaa kuin yleisölle tiedottaminen. Ja yleisöllä oli oikeus tietää. Ainakin tällaisista asioista.

Line siirtyi kauemmaksi ja kuvasi toimittajia eikä isää. Toiset kuvasivat ja tallenteet saisi myöhemmin. Line halusi ikuistaa toimittajien ilmeet, kun isä alkaisi puhua Tom Kerristä.

Isä seisoi yksin. Ei niin kuin amerikkalaisissa tiedotustilaisuuksissa, joissa kaikki viranomaiset ryhmittyivät puhujan taakse varmistaakseen oman näkyvyytensä, todistaakseen että olivat olleet osana tärkeää uutista tai järkyttävää tapahtumaa.

Oi että kuinka tykkäsin taas! Tässä toimii jälleen kerran ihan kaikki. Poliisien keskinäinen kommunikaatio toimii, kukaan ei huseeraa päämäärättömästi yksin vaan toiminta on rauhallista, määrätietoista ja ennen kaikkea järkevää. Fokus säilyy myös paineen alaisena. Line tekee omia tutkimuksiaan, ja kertoo isälleen huomioistaan. Hän pystyy pitämään toimittajuutensa taustalla eikä hae isoja otsikoita. 

Tunnelma on alusta asti tiivis. Murhaaja tavataan jo ensimmäisellä sivulla, mikä sähköistää tilanteen. Pahaenteinen vire on mukana alusta asti eikä hellitä ennen viimeistä sivua.

Lisää tätä!

Kirjastossa pähkäilimme jälleen kerran numeroinnin kanssa. Kirjan takaliepeessä luetellaan 9 aiemmin suomennettua teosta, kun taas kirjaston tietokanta sanoo kyseessä olevan sarjan 14. osa. Kävimme lopulta Horstin omalla nettisivulla tarkistamassa, mitä hän itse sanoo. Myös hän on nimennyt tämän numeroksi 14, joten siihen luotamme. Mutta jatkossa olisi kiva jos sarjoja alettaisiin suomentaa ensimmäisestä osasta ja jatkettaisiin järjestyksessä. Eikä sikinsokin kuten Horstin tapauksessa, tai niin kuin Sofie Sarenbrantin kohdalla että suomennokset aloitettiin osasta 3 ja muutaman suomennoksen jälkeen käännettiin myös ne kaksi ensimmäistä osaa. 

Pahan otteessa on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kaksi sivullista.




sunnuntai 30. heinäkuuta 2023

Antti Heikkinen: Eila Roine

 

Antti Heikkinen: Eila Roine

Otava 2023

600 s. 





Siellä se pilkottaa puun takana, Tampereen Työväen Teatteri. Tai siis sen uudisosa. Kuitenkin talo, jossa Eila Roine työskenteli koko elämänsä ja työskentelisi varmasti vieläkin, mikäli terveys sen sallisi. 

Antti Heikkisen 600-sivuinen järkäle kertoo paitsi Eila Roineesta myös Roineen teatterisuvusta, Tampereen Työväen Teatterista ja Suomi-Filmistä. Kirjassa on paljon sitaatteja, minkä vuoksi Roineen ääni kuuluu läpi kirjan. Asioita käydään läpi kronologisessa järjestyksessä, alkaen jo ajasta ennen Eilan syntymää ja päättyen nykyhetkeen. 

Työviksessä on vuosikymmenien aikana näytellyt lukuisa joukko näyttelijöitä, joista monet esiintyivät myös elokuvissa ja etenkin televisiossa. Useimmat pysyivät talossa pitkään, ja ystävyyssuhteita syntyi. Roine muistelee kollegoitaan lämmöllä mutta ei silotellen. Niin omia kuin muiden mokia nostetaan esiin; onneksi lavalla tehdyt mokailut aiheuttivat harvoin jos koskaan vahinkoa. Läpi kirjan kuultaa Roineen vaatimattomuus; hän kävi Eino Salmelaisen koulun ja siinä se, mutta on kai ollut ihan hyvä kun töitä on riittänyt. Siinä mielessä näyttelijän työ kuin elämä yleensä on ollut ruusuilla tanssimista, että pääosin jalkojen alla on ollut terälehtiä mutta aina välillä mukana on ollut lujaa iskeviä piikkejä. 

Teatterikesän esitykset olivat edessä. Niiden perumista pidettiin itsestään selvänä. Eila ei sitä halunnut.
- Mitä se olis auttanu. Lava on ollu mulle turvapaikka aina, niin oli silloinkin. Vili oli ollu tajuttomana kuukauden ja olihan se helpotuskin, että hän pääsi pois. Minä näyttelin sovitut esitykset eikä kukaan varmasti nähny päällepäin, että olin juuri leskeksi jääny.
Vili haudattiin Kalevankankaalle Tommi Petterin viereen.
- Hautajaisten jälkeen käytiin Vilin haudalla ja joku siinä kysy, että pitäskö meidän laulaa. Yksi lapsenlapsista sano, että hän tietääkin tähän tilanteeseen hirmu hyvän laulun. Mä sanoin, että anna tulla vaan, laula pois. Ja lapsi laulo, että etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta. 
Kappalevalinta oli tilanteeseen erittäin sopiva.
- Vili olis nauranu siinä hetkessä kuollakseen. Jos ei olis ollu jo kuollu. Ja sehän sopi kun nakutettu muutenkin. Noi on semmosia hetkiä, joita ei voi käsikirjottaa. Ne tulee, jos on tullakseen ja jos elämä on niitä antaakseen. 
Kun Eila jäi leskeksi, Ojakadun koti tuntui autiolta. 
- Onneks mulla oli koko ajan töitä teatterissa ja televisioonkin tein jotain juttuja. Moni kyseli, että kai sinä aiot uuden ihmisen elämääsi etsiä. En aikonu. Enkä ole ettiny. Olen saanu kokea yhden suuren rakkauden. Se on jo paljon se. Moni ei saa sitäkään. 

Suuri osa kirjan henkilöistä on minulle tuttu vain nimenä; teatterin lavalla olen nähnyt vain pari ja televisiossa muutaman. Se ei kuitenkaan haittaa lukukokemusta. Varmasti lavakommellukset ja toisten pudottamiset pätevät mihin tahansa ammattiteatteriin. Kirja on kauttaaltaan mielenkiintoinen, toki voin kuvitella että tamperelaisuus saattaa antaa siihen lisää. Monet Hervannassa liikkuneet tietävät Kosti Elon, Eino Salmelaisen ja Elna Hellmanin katujen nimistä, vaikkeivat teatterista piittaisikaan. Itse ainakin guuglasin heidät, kun parikymppisenä ensi kertaa niillä nurkilla kuljin. 

Tykkäsin myös, kun mukana on elokuva-asiaa, vaikkei päähenkilö kovin montaa elokuvaa ole tehnytkään. Suomalaisen elokuva- ja myös televisioviihteen alkutaival on ainakin minulle ollut varsin tuntematon alue. On suorastaan hengästyttävää lukea, millä tahdilla töitä on tehty, etenkin jos on tehnyt teatterin lisäksi televisiotöitä tai vaikka lausuntakiertueita. 

Parista jutusta nillitän. Pyynikin kesäteatterin yhteydessä puhutaan Joselinniemestä, tarkennettakoon että kyseisen niemen nimi on Joselininniemi. Joitain typoja ja virheitä on, esim. Helmiskästä tulee seuraavassa kappaleessa Haapaska, Rakkautta ja magiaa äidin keittiössä on muuten kursiivilla mutta sana "äidin" ei ole tms. 

Kirjassa mikään ei tunnu irralliselta, vaan kaikki kytkeytyy jotain kautta Eila Roineeseen. Hänelle annan viimeisen sanan, ja samalla iloitsen siitä että ikä ja sairaudet eivät ole ainakaan vielä hillinneet häntä. 

- Lapsenlapseni kävi tässä kylässä ja sanoin hälle, anteeksi nyt karkea kielenkäyttöni, että vitutukseen ei voi kyllä kuolla. Jos vois, niin minä olisin ollu vainaa jo pari vuotta sitten. Lapsenlapseni nauro, että oot sää kyllä hullu ja kauhee. En voinu muuta kun myöntää. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Anun ihmeelliset matkat.

Helmet-lukuhaasteessani tämä menee kohtaan 23, "kirja on iso". 

tiistai 25. heinäkuuta 2023

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

 

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

Kansi Tuomo Parikka

Aula & Co 2023

303 s. 




Metso & Vauramo -sarja on edennyt kolmanteen osaan. Tällä kertaa Matilda Metso ja Elmo Vauramo selvittävät vanhan pappilan lattian alta löytyneen luurangon arvoitusta. Vaikka luuranko pian ajoitetaan 1960-luvulle, ei tapaus ole helppo. Kadonneita on ollut paljon, eikä tapauksia ole tutkittu tai arkistoitu kovin tarkkaan. Kun ruumis on tunnistettu, on ryhdyttävä jäljittämään elossa olevia sukulaisia ja aikalaisia. Lisäksi, kun salaisuuksia on piiloteltu vuosikymmeniä, ei niitä haluta päästää päivänvaloon vieläkään. 

Tarina sijoittuu kolmelle eri aikatasolle. 1940-luvulla ollaan ranskalaisen Amélien mukana Ravensbrückin keskitysleirissä, 1960-luvulla kuljetaan neljän nuoren naisen matkassa Jyväskylässä ja nykyhetkessä ratkotaan rikoksia. Kaikilla aikatasoilla tapahtuu kauheuksia, jotka vähitellen johdattavat Metson ja Vauramon kohti ratkaisua. 

- Meillä on jo vaikka mitä, Ella sanoi innoissaan. 
- Ja toisaalta voimme todeta, ettei meillä oikeastaan ole mitään, Hannu tokaisi monotonisella äänellä.
Elmo peitti huvittuneisuutensa yskäisemällä kämmenselkäänsä. Miten tähän taloon olikin päätynyt työpareiksi niin erilaisia ihmisiä?
- Odotetaan vielä Lahtinen paikalle ennen kuin aloitetaan, Ella sanoi. 
Samalla hetkellä tutkinnanjohtaja Selma Lahtinen käveli sisään huoneeseen.
- Ai te olittekin jo täällä. Anteeksi, että myöhästyin, puhelin käy kuumana.
- Ei me olla vielä aloitettu.
- No, mitä te löysitte? Elmo kysyi malttamattomana.
- Ensinnäkin se esine, joka törrötti mullasta, oli peltirasia. Se on jo lähetetty labraan tutkittavaksi, mutta tässä on siitä kuva, Ella kertoi ja käänsi läppärin näytön muihin päin.
Kuvassa oleva peltirasia oli likainen ja ruosteinen, mutta kannessa erottui haaleat linnun siivet ja kukan terälehtiä.
- Voimmeko olettaa, että rasia oli lattian alle haudatun henkilön omaisuutta? Elmo kysyi.
Ella kohautti hartioitaan. 
- Emme voi tietää varmasti, mutta jotenkin rasia liittyy tähän henkilöön. Miksi se muuten olisi haudattu hänen kanssaan? 
- Niin, aivan.
- Kiinnostavinta tässä on se, mitä peltirasiassa oli sisällä.
- Ai se ei ollutkaan tyhjä? 

Tykkäsin tästä tosi paljon. Niin päähenkilöpoliisit kuin muutkin hahmot ovat ihanan tavallisia, heistä on helppo pitää. Kukaan ei sooloile yksin, ja ilmapiiri on turvallinen ideoiden pallotteluun. Pomo vaikuttaa hyvältä pomolta, joka ei vain edistä uraansa ja vaadi mahdottomia. 

Salaisuuksien esiin kaivaminen on tosi kiinnostavaa, ja Malmstedt saa hienosti nivottua eri aikatasojen tapahtumat yhteen. Kokonaisuus on ehjä, sujuvasti etenevä ja mukaansatempaava. Ei tarvita verisiä yksityiskohtia saati mystisiä symboleita rikospaikalla, päinvastoin. Tapahtumat aukeavat ihmisiä jututtamalla, ajatustyötä tekemällä ja arkistoja penkomalla. 

Neljättä osaa kovasti odottaen!

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan lapsen syntymä / adoptio. 

Lyijysydän on luettu myös blogissa Anun ihmeelliset matkat. Suosittelen lukemaan postauksen, sillä kirjoittajalla on omakohtaista kokemusta kirjan tapahtumapaikoista. Melkeinpä tekisi mieli lähteä piipahtamaan Jyväskylässä ja Pyhä-Häkin kansallispuistossa. 

sunnuntai 16. heinäkuuta 2023

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

 

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

Gummerus 2023

382 s. 




Rakastan merta, joten ehdottomasti halusin tarttua merenvartijasta kertovaan kirjaan. 

Seitsemänkymppinen Maria on ollut viimeiset 17 vuotta maan vanki. Aiemmin hän teki töitä meriekologina, ja siinä ohessa merenvartijana pystyi taltuttamaan myrskyt. Mutta vuoden 2024 jättimäisessä myrskyssä hän teki kauhean virheen ja on maksanut siitä kaikki nämä vuodet. Hän ei pääse uimaan mereen riittävän usein, joten hän kärsii kehossaan kovia kipuja. Suolainen ruoka ja juoma eivät riitä helpottamaan kipuja. 

Kun instituutti pyytää häntä mahdollisen merenvartijaoppilaan kouluttajaksi, Maria empii mutta suostuu. Elämä merenvartijana on yksinäistä; heitä on rajallinen määrä ja he joutuvat usein piilottamaan asioita ja jopa valehtelemaan muille ihmisille. Harva muu kuin merenvartija laittaa kahviin suolaa tai pystyy hengittämään sekä ilmaa että merivettä. Maria opastaa Miguelia löytämään oman sydänmerensä, paikan josta otettu vesi antaa kaikkein eniten voimaa. Hän opettaa Miguelin kuuntelemaan merta, nostattamaan aaltoja, tyynnyttämään myrskyjä. Kaksikon välinen side on niin voimakas, että he päätyvät tekemään koulutusohjelmasta poistetun kasteen. Sillä on suuria seurauksia heille molemmille. 

"On tullut aika päättää. Jos juot sydänveden, sitoudut merenvartijan koulutukseen lopullisesti. Sitoudut mereen, ja se muuttaa sinua."
"Miten?" Miguel kuiskasi. 
"Ensin voimasi alkaa kasvaa. Merelle puhuminen helpottuu ja muuttuu luonnollisemmaksi. Alat aistia enemmän, voit kurkottaa aaltoja pitkin pidemmälle ja tiedät, milloin myrsky on nousemassa. Muutaman kuukauden kuluttua et enää puhu merelle ihmisten sanoilla. Aistit meren rannaltakin. Vedessä ollessasi tunnet merivirrat ja muut merenvartijat, kalaparvet, levämetsät. Lopulta, kun olet täysvoimainen merenvartija, pystyt olemaan päiväkausia veden alla. Voit sukeltaa syvälle, ja meri suojelee sinua."
Miguel nojautui eteenpäin ja ojensi kätensä. Se tärisi hienoisesti.
"Haluan juoda."
"Tiedän, että haluat juoda. Minäkin haluan. Juuri siksi on tärkeää, että odotat."
Miguel katsoi ulapalle. Tuuli oli hiljennyt, se odotti meren kanssa. Nuorukainen ravisti päätään ja nyökkäsi sitten. 
Maria piteli edelleen pulloa ilmassa mutta ei antanut sitä oppilaalleen.
"Anna kun sanon vielä tämän. Tämä on yksinäinen tie. Olen kanssasi alussa, mutta loppuelämäsi olet voimiesi kanssa yksin. Sinun täytyy juoda merivettä tai mieluiten sydänvettä säännöllisesti, muuten voimasi hiipuu ja kärsit suuria tuskia. Olet erossa perheestäsi. Et välttämättä voi ottaa puolisoa etkä kasvattaa lapsia. Saatat joutua terroristien ja merirosvojen seuraan. Myrskyihin, joiden kynsistä kukaan muu ihminen ei voi selviytyä elävänä."
"On kai jotain hyvääkin?" Miguel kysyi. Tummat ripset vavahtivat, hän näytti niin kovin nuorelta.
"Kotisi on meri. Ja meren rakkaus..." Marian ääni vavahti, ja sydän heidän allaan kumahti hiljaa. "Meren rakkaus on ehdoton."

Ihana, ihana kirja! Aivan käsittämättömän upea tarina, kertakaikkisen kiehtova ja koskettava. Kieli on ajoittain hyvin kaunista, ajoittain raakaa, alati voimakasta. Lukijalle saattaa tulla tarve mennä itsekin suolasirottimen luo tai hän saattaa tuntea kolotusta omissa polvissaan.

Merenvartijat ovat samaan aikaan myyttisiä hahmoja ja tavallisia ihmisiä. He eivät erotu ulkonäöltään, mutta heissä on jotain maagista. He pystyvät katseellaan ja olemuksellaan viestimään esimerkiksi ravintolan tarjoilijalle, ettei korotetuista äänistä huolimatta ole vaaraa isommasta häiriöstä. 

Pidän kovasti myös läpi tarinan Marian mukana seikkailevista kolmesta kissasta Pontoksesta, Moby Dickistä ja Nazcasta. Viisaat kissat saapuvat Marian kotiin niinä aamuina, kun hänen kipunsa ovat kovimmillaan. Ne käyvät toisinaan Marian kanssa uimassa ja niiden kehräyksessä kaikuu meri. 

Kirjastossa tämä on ainakin Pirkanmaalla luokiteltu fantasiagenreen, mutta ei kannata säikähtää vaikka fantasia tuntuisi itselle vieraalta lajilta. Tämä on tarina, joka tuntuu siltä että se voisi melkein olla totta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirjan nimi liittyy veteen". 

lauantai 15. heinäkuuta 2023

Prinssi Harry: Varamies

 

Prinssi Harry: Varamies

Englanninkielinen alkuteos Spare 

Suomentaneet Antti Immonen, Jaakko Kankaanpää ja Jussi Kivi

Otava 2023

591 s.

Nappasin prinssi Harryn kirjan Vippi-hyllystä, ja olihan se painava paketti luettavaksi kahdessa viikossa. Rakenteen puolesta on helppo pitää taukoja; kirjan kolme osaa jakaantuu kymmeniin lyhyisiin lukuihin, mutta sisältö on alusta saakka aika raskasta. 

Ensimmäinen osa keskittyy nuoruusvuosiin. Heti alussa on äidin menetys, ja koko kirjan aikana korostuu se, kuinka yksin nuoret prinssit jäivät. Minusta ainakin tuntui siltä, että tukea ei tullut sen enempää perheeltä kuin ammattiauttajilta. Hovissa linja tuntui olevan että elämä ja tehtävien suorittaminen jatkuu välittömästi. Opiskeluvuodet olivat villit, mutta jo silloin oli selvää, että lehdistö liioittelee ja myös valehtelee. 

Toisessa osassa Harry viettää paljon aikaa Afrikassa ja alkaa toteuttaa kuninkaallisia velvollisuuksiaan. Lisäksi hän pääsee komennukselle Afganistaniin ja pääsee taistelemaan muiden sotilaiden rinnalla. Lehdistö on yhä villimpänä, ja aina kun Harryn sijainti paljastuu se on suuri turvallisuusriski. Prinssi vaikuttaa olevan yhä enemmän tuuliajolla miettiessään, kuka hän todella on. 

Kolmas osa on se, josta Suomessakin iltapäivälehdet ovat repineet suuret otsikot. Perheen perustaminen tapahtuu vihdoin, mutta lehdistön harrastama armoton - ja rasistinen - jahti on ahdistavaa. Hovista lähteminen ei ole ollut helppo päätös, mutta ainoa mahdollinen. Ristiriita perheen ja lehdistön välillä on liikaa, ja jälleen Harry tuntee että hänet jätetään yksin. 

Sama se, että äitini tapasi majuri Hewittin vasta kauan syntymäni jälkeen. Juttu vain oli niin hyvä, että siitä täytyi pitää kiinni. Lehdet keksivät siihen uusia juonteita ja koristeita, ja väitettiin jopa, että muutamat toimittajat yrittivät saada käsiinsä DNA:tani todistaakseen sen - ensimmäinen merkki siitä, että piinattuaan äitiäni ja pakotettuaan hänet piiloutumaan he kävisivät pian minun kimppuuni.

(...)

Ajattelin, että jos kuolen Afganistanissa, minun ei ainakaan tarvitse enää nähdä yhtäkään perätöntä otsikkoa, lukea yhtäkään häpeällistä valetta itsestäni. 

Sillä lennolla ajattelin paljon kuolemaa. Mitä se tarkoittaisi? Välitinkö siitä edes? Yritin kuvitella omat hautajaiseni. Olisivatko ne valtiolliset? Yksityiset? Yritin nähdä otsikon silmissäni: Hei sitten, Harry.

Miten minut muistettaisiin historiassa? Lehtien otsikoista? Vai siitä, kuka oikeasti olin? 

Kävelisikö Willy arkkuni jäljessä? Entä ukki ja isä?

(...)

Viimeisin "skandaali" koski morsiusneitojemme kukkaseppeleitä yli vuoden takaa. Seppeleissä oli ollut mukana jokunen kielo, ja kielot saattavat olla lapsille myrkyllisiä. Jos lapset siis syövät niitä.

Sama se, että kielon syöminen saattoi aiheuttaa lähinnä huonon olon, mikä tietysti olisi vanhemmista huolestuttavaa, mutta johtaa vain hyvin harvoin kuolemaan.

Mitä siitä, että seppeleet oli koonnut ammattifloristi. Mitä siitä, että sellainen "vaarallinen päätös" ei edes ollut Megin tekemä. Mitä siitä, että aiemmilla kuninkaallisilla morsiamilla, mukaan lukien Kate ja äitini, oli myös ollut kieloja. 

Mitäpä kaikesta siitä. Juttu Murhaaja-Meghanista vain oli liian houkutteleva. 

Kirja on tietysti vain yksi näkökulma asioihin, mutta kyllä se samalla taustoittaa elämää hovissa ja median jatkuvan kiinnostuksen kohteena. Se on paikoittain varsin karu kuvaus siitä, kun minkäänlaista yksityisyyttä ei ole, kun jopa saarella joutuu pitämään verhot kiinni veneiden parveillessa lähistöllä. Se kuvaa hovin ja median kieroutunutta suhdetta, sitä kuinka hovi sietää valheet koska kaikki julkisuus on tarpeen. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan". Olin nähnyt suomalaisten iltapäivälehtien otsikoita ja epäilin kirjan olevan silkkaa pahantahtoisuutta. Sitä se ei ole, vaan paljon on identiteetin etsintää ja sen kuvaamista, miten vaikea on irtautua omilleen kun on koko elämänsä noudattanut protokollaa. Monet kohtaukset ovat myös vähän hämmentäviä, kertoen osuvasti miten erilaista elämä monarkiassa on. Kuningattaren kuoltua Harry käy Balmoralin linnassa hänen makuuhuoneessaan - vasta toista kertaa elämässään. Onhan tällaisen taviksen mahdoton kuvitella, millaista olisi elää elämää jossa kaikki on aikataulutettua, tunteiden näyttäminen ei ole suotavaa, perheenjäsenen koskettaminen on vältettävä asia, on tarkkaan säädetty minne saa mennä ja mitä tehdä...

Varamies on luettu myös blogeissa Kirsin Book Club ja Mrs Karlsson lukee...

tiistai 11. heinäkuuta 2023

Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret

 

Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret

Englanninkielinen alkuteos The Dressmaker's Gift (2019)

Suomentaneet Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Kansi Mirella Mäkilä

Otava 2022

302 s.


Harriet pääsee työharjoitteluun pariisilaiseen PR-firmaan Agence Guillemet'heen. Työ ja asunto ovat molemmat Rue Cardinalella, samassa talossa jossa hänen isoäitinsä Claire on ollut ompelijattarena toisen maailmansodan aikana. Työ- ja kämppäkaverina Harrietilla on Simone, jonka isoäiti Mireille oli puolestaan Clairen työ- ja kämppäkaveri. Mutta kuka oli Vivienne, kolmas nainen vanhassa valokuvassa, valokuvassa joka on johdattanut Harrietin Pariisiin?

Mireille kertoo kolmikon tarinaa Simonen kautta, pala kerrallaan. Saksalaiset miehittivät Pariisin, ja osin heidän ansiostaan ompelijattarilla riitti töitä. Claire huumaantui saksalaisupseerin tarjoamista shamppanjasta ja silkkisukista, kunnes pettymys rakkaudessa sai hänet liittymään vastarintaliikkeeseen, jonka jäsen Mireille jo oli. Tehtävät vaikeutuivat ja kiinnijäämisen riski kasvoi. Lopulta tuli pysähdys, joka muutti koko kolmikon elämän. 

Harriet kulkee Clairen ja Mireillen jäljillä, paikoissa joissa he ovat olleet. Samalla hän käy läpi elämänsä suurta traumaa, äitinsä menetystä. Hän pohtii sotaa sukupolvikokemuksena ja trauman jatkuvuutta. Isoäidin tarinan selvittäminen on pelottavaa, mutta onko totuus vapauttavaa? 

Hän istui pajunoksien varjossa ja siirsi niskaansa verhonneet painavat hiuksensa olkapään yli, kun ilta hämärtyi ja toi joelta mukanaan vilvoittavan henkäyksen. Rakkaimpien ihmisten kuvajaiset sekä puun jykevä runko selän alla muistuttivat häntä siitä, että sota ei pystynyt tuhoamaan kaikkea.

Hän oli kokenut päivällä ateljeessa juuri sen tunteen, jonka miehittäjät halusivatkin hänen kokevan: tappion. Jos hän luovuttaisi, silloin hän olisi hävinnyt ja he olisivat voittaneet. Nyt hän kuitenkin tiesi voivansa palata kivettyjen katujen ja taivaalle kurottelevien rakennusten keskeltä aina tänne, paikkaan, joka muistutti kaikkein eniten hänen oikeaa kotiaan. Täällä hän saisi jokien ja meren kautta olla yhteydessä rakkaimpiinsa, ja tuo elintärkeä yhteys saisi hänet jälleen muistamaan, mikä oli kaikkein tärkeintä. Sen kautta hän saisi kokea olevansa osa jotain itseään suurempaa, eikä hän luovuttaisi ikinä.  

Tämä oli hyvä, jossain määrin myös yllätyksellinen. Varsinaista ompelijantyötä on melko vähän, samoin takakannessa mainittu saksalaiseen rakastuminen saa yllättävän nopean lopun. Vastarintaliikkeessä toimiminen ja kiinnijäämisen seuraukset saavat suuremman roolin kuin mitä osasin odottaa. 

1940-luvun aikataso on todella kiinnostava. Erityisesti pidän siitä, että naiskolmikko on aktiivinen toimija ilman päälleliimattua romantiikkaa. Toki mukana on hullaantuminen saksalaiseen, mutta sitä tapahtui sodan aikana oikeastikin. Tässä tarinassa eivät sydämet pamppaile hurjana eivätkä polvet tutise, onneksi. 

Nykyhetkessä pidän erityisesti siitä, kuinka tarina etenee Mireillen kertomana mutta Simonen välittämänä. Tapahtumia ei kaunistella, ja Harriet joutuu huomaamaan että vastarintaliikkeessä toimineet naiset kokivat todella kovia. 

Henkilöhahmoista pidin ompelijatarkolmikosta, sen sijaan Harriet jäi jostain syystä minulle etäiseksi. Ehkä hän vatvoo äitinsä kuolemaa niin paljon, että esimerkiksi työskentely PR-toimistossa jää totaalisesti taustalle. Ikään kuin työ olisi välttämätön paha ja vain keino saada hänet oikealle kadulle. 

Toivottavasti saamme Valpya lisää myöhemmin, ainakaan vielä Pirkanmaan kirjastot eivät tunnista kuin kaksi ensimmäistä teosta. 

Rue Cardinalen ompelijattaret on luettu myös blogeissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!, Kirjojen kuisketta ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirja kertoo aiheesta josta olet lukenut paljon". Toinen maailmansota on varsin tuttu sekä fakta- että fiktiokirjoista, samoin Pariisi. 


tiistai 4. heinäkuuta 2023

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä

 

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä

Englanninkielinen alkuteos A Brazen Curiosity (2018)

Suomentanut Nelli Hietala

Aula & co 2023

272 s. 



Bea laskeutui tömähtäen. Hän löi päänsä ensin seinään ja sitten istutukseen asettuessaan piilopaikkaansa. Hän kiskoi saniaisen lehden suustaan ja kirosi tilanteen naurettavuutta: piileksiä nyt ruukkukasvin takana. 

Moniin kiperiin tilanteisiin Bea, neiti Beatrice Hyde-Clare, joutuukin alkaessaan selvittää murhamysteeriä. Päivällinen Skeffingtonin kartanossa sujuu nipinnapin siedettävästi, mutta yöllä kirjastosta löytyy ruumis. Kun Kesgraven herttua kuuluttaa tapauksen itsemurhaksi, Bea sydämistyy. Kuolintapa on eriskummallinen jos ei suorastaan mahdoton itsemurhaksi. Niinpä Bea alkaa selvittää tapausta itse. Onko jollakulla kartanon vieraista tai henkilökunnasta motiivi, vai onko paikalle hiippaillut ulkopuolinen? 

Tutkimukset etenevät hitaasti, koska eletään 1800-luvun alkua ja soveliaisuussäädöksiä sekä rutiineja on noudatettava. Naisen ei sovi liikkua miesten puolella kartanoa, eikä hänen sovi puhua suoraan oikeastaan kenellekään. Saati olla utelias! Bean onkin toimittava hienovaraisesti, kuitenkin tarttuen kaikkiin tilaisuuksiin. Ärsyttävästä Kesgraven herttuasta hän saa yllättävän liittolaisen. 

Bea kiitti tätiään huolenpidosta ja erkani seurueesta aikomuksenaan viettää aikaa oman huoneensa rauhassa suunnitelmia tehden. Hänen täytyi yhä keksiä keino tavata herttua yksin, jotta hän saisi selville, mitä peliä tämä oikein pelasi. Mies oli epäilemättä määräilijä, mutta Bea ei uskonut, että tämä tuomitsisi jonkun sielun kadotukseen pelkän oikun ja itsekeskeisyyden vuoksi. Valheille täytyi olla syy, ja hän selvittäisi, mikä se oli. 

Kun Bea kiipesi portaita ylös, hän huomasi kuinka hiljaisia ylimmät kerrokset olivat. Alakerrassa pörräsi palvelijoita erilaisissa toimissa, hakemassa teetä, vaihtamassa pöytäliinoja, korjailemassa kukka-asetelmia. Täällä ylhäällä Bea tunsi olevansa melko yksin kävellessään käytävää pitkin kohti makuuhuonettaan. Hän pohti, kuinka todennäköistä olisi, että joku muukin vetäytyisi lepäämään ennen kuin tulisi aika pukeutua päivälliselle. Se vaikutti epätodennäköiseltä. Lady Skeffington oli juuri tilannut uuden kannullisen teetä, ja naiset olivat syventyneet mukavasti ompeluun. Jos Bea kaikessa hiljaisuudessa livahtaisi kuolleen miehen huoneeseen vilkaistakseen ympärilleen, huomaisiko kukaan? 

Hän ei voisi.

Tietenkään hän ei voisi. 

Olen lukenut viime aikoina melko paljon pehmodekkareita, uusia sarjoja kun on alkanut ilmestyä suomeksi tuhkatiheään. Tämä on oikein hyvä genrensä edustaja, monilta osin ihan kärkipäätä. Mukavaa vaihtelua kun päähenkilö on nuori nainen, ja hyvä kun tapahtuu heti alusta alkaen. Pidän siitäkin, että dekkariksi luokitellussa kirjassa joku kuolee. Huumori tulee tilannekomiikasta ja nokkelasta sanailusta. Bea osaa ärsyttää käytöstavoista piinaavan tarkkaa Vera-tätiään, joka kuitenkaan ei läheskään aina pääse moittimaan Beaa koska joku muu kääntää tilanteen sellaiseksi että Bean sanomiset ovatkin hyvä juttu. 

Olisin kaivannut enemmän sekä tapahtumapaikan että ihmisten kuvailua. Kartano jää etäiseksi, oikeastaan vain kirjaston pystyn kuvittelemaan mielessäni. Vera-tädin ulkonäöstä en osaa sanoa mitään vaikka vasta toissailtana lopetin lukemisen. 

Seuraava osa Jadetikarin arvoitus ilmestyy suomeksi syksyllä, sitä odotellessa! Toivottavasti Bea jatkaa tyylillään, kiperissä paikoissa pään kylmänä pitävänä, nokkelana ja sanavalmiina, rohkeana mutta ei tyhmänrohkeana. 

Tätä on luettu paljon, postaus löytyy esimerkiksi blogeista Kirjakaapin kummitus, Amman kirjablogi ja Annelin kirjoissa

tiistai 27. kesäkuuta 2023

Heli Pekkarinen: Kylässä Italiassa

 

Heli Pekkarinen: Kylässä Italiassa

Avain 2023

191 s. 





Olen sanonut aiemmin moneen kertaan, että matkakertomukset ovat vahvasti minun juttuni. Niissä ei tarvitse olla mitään kikkailua, arkisen elämän kuvaus riittää. Vaikka itsellä ei olisi reissuja tiedossa, on viihdyttävää kulkea kirjoittajan matkassa. Heli Pekkarisen uutuusteos on ehdottomasti matkakirjallisuuden karkki esitellessään 21 viehättävää keskiaikaista italialaista kylää. 

Italiassa asuva Pekkarinen on vuosien varrella käynyt valtavan monessa kylässä, joten on ollut kova työ valita kirjaan mukaan mahtuvat. Yksittäinen kylä ei saa montaa sivua, mutta kohtalaisen pieneen tekstimäärään Pekkarinen saa sisällytettyä jokaisen kylän olennaiset piirteet. Kylissä on paljon yhteistä kapeista kaduista koristeellisiin yksityiskohtiin ja henkeäsalpaaviin maisemiin, mutta samalla niissä kaikissa on jotain persoonallista. Keskiaika ehkä tuo mieleen kivimuurit ja linnat - joita kylissä toki on - mutta yllättävän paljon on värikkyyttä. 

Huomasin etten osaa valita suosikkia, kaikki paikat tuntuvat erittäin kiinnostavilta ja vierailun arvoisilta. Aina kun ajattelin että ehkä tämä, niin seuraavassa oli taas jotain mikä sai ajattelemaan että ehkä sittenkin tämä. 

Toscanan Maremmassa sijaitseva Montemerano on niitä kyliä, joissa tuntee olevansa pikemminkin naurettavan kaunista italialaista pikkukylää esittävissä kulisseissa kuin oikeassa keskiaikaisessa kylässä. Talojen vanhat kiviseinät ovat viiniköynnösten peitossa ja portailla on kukkaruukkuja. Taloissa on terrakottakatot ja puiset ikkunaluukut. Siellä täällä taloja yhdistää toisiinsa kadun yli kulkeva kaari. Kauppojen ja ravintoloiden yllä on vanhanaikaisia kylttejä ja kadunkulmissa lyhtyjä. Kaiken kukkuraksi kylä sijaitsee sydämenmuotoisen kukkulan laella, jonka rinteillä kasvaa oliivipuita ja sypressejä. 

(...)

Ericea kutsutaan kuvaannollisesti sadan kirkon kyläksi. Todellisuudessa kirkkoja on "vain" kuutisenkymmentä, mutta koska Ericen vanhassa keskustassa on ainoastaan 550 vakituista asukasta, nimitys viittaa siihen, että kirkkojen määrä kylässä on aika liioiteltu. 

Parissa kohtaa silmääni särähti Pekkarisen harmittelu idylliin sopimattomista asioista. Torre di Palmessa postikorttimaiseman pilaa "[T]avallinen ruma auto. Yritän olla harmittelematta näitä rumia elementtejä, jotka pilaavat täydelliset otokseni - nehän vain kertovat, että kylässä asuu oikeita ihmisiä, eivätkä ne ole olemassa pelkästään turisteja varten - mutta tunnen silti usein kuitenkin ärtymyksen piston. Onko tosiaan pakko pyhittää koko kylän kaunein kulma parkkipaikaksi?" Ja Orta San Giuliossa "[O]nneksi kylä tarjoaa kauniita kuvakulmia riittämiin, vaikka jonkun kuvauspaikan eteen olisikin pysäköity kuljetusauto tai pystytetty rakennusteline. Näitä pieniä kauneushaittoja lukuun ottamatta sain nauttia Orta San Giulion rauhasta." Ikään kuin kylän arki pitäisi piilottaa, jotta vierailijat saavat nauttia postikorttimaisemista ja räpsiä täydellisiä valokuvia. 

Muuten tämä on kyllä täydellinen matkakuumeen herättäjä ja oikein hyvä opas italialaisiin kyliin. Pääosa kylistä on keski-Italiassa, muutama pohjoisessa ja kaksi Sisiliassa, joten vinkkejä saa menee melkein mihin osaan maata tahansa. Runsas määrä valokuvia on kuin karkkikaupassa olisi, ei tiedä mihin iskisi kiinni ensin. 

Loppuun kerron Italian-muistoni. Olin siskoni kanssa viikon Roomassa vuosia sitten. Alun perin meillä oli lentoliput ja hotelli varattuna New Yorkissa, mutta kun maanantaina piti lähteä niin lauantaina iski hurrikaani ja lennot oli peruttu. Mietimme maanantaiaamuna, että jonnekin on päästävä. Katsoimme minne pääsee Tampereelta sinä päivänä, Rooma oli paras vaihtoehto. Illalla istuimme Colosseumin vieressä ja harmittelimme, kun ei tunnu miltään. Että tässä ollaan maailmanhistorian äärellä, ollaan Italiassa, eikä tunnu miltään! Molempien mieli oli niin vahvasti orientoitunut New Yorkiin, että ihan heti ei päästy siitä irti. Seuraavina päivinä innokkuus alkoi löytyä, kun tajusimme että Manhattan on evakuoitu eikä siellä ole sähköä tai juoksevaa vettä. Vähitellen tuli ilo siitä, että olemmekin Roomassa emmekä hurrikaanituhojen keskellä. Ehdimme siis nauttia marraskuun lempeästä lämmöstä useamman päivän. Haluaisin mennä Italiaan uudelleen, niin että riemu olisi mukana alusta asti. 

Kylissä on viihdytty myös blogeissa Leena Lumi, Kirja ja keittiö sekä Kirjavinkit

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 47.-48, "kaksi kirjaa joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön". Toinen kirja on Annika Wellingin Italian pohjoisosiin sijoittuva Löydät minut oliivilehdosta, jonka lukeminen on vielä kesken. Muita sopivia haastekohtia on hämmästyttävän monta, esimerkiksi numerot 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs", 20, "kirja kertoo naisesta joka on matkalla" tai 33, "kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun". 

keskiviikko 21. kesäkuuta 2023

Laura Dave: Suojele häntä

Laura Dave: Suojele häntä

Englanninkielinen alkuteos The Last Thing He Told Me (2021)

Suomentanut Karoliina Timonen 

WSOY 2023

342 s. 



Telkkarissa ovella seisoo yleensä poliisi tai palomies, ehkä joku armeijan univormussa, mutta kun minä avaan oven - kun minä saan tietää, että koko elämäni muuttuisi - viestintuoja ei ole poliisi tai FBI-agentti tärkätyissä housuissa. Ovella on kaksitoistavuotias tyttö futiskamppeet päällä. Säärisuojat ja kaikki. 

Tytöltä Hannah saa lapun, jossa lukee "suojele häntä". Hannah ymmärtää heti, että viesti on hänen mieheltään Owenilta joka pyytää häntä suojelemaan Owenin teini-ikäistä tytärtä Baileyta. Mutta miksi moinen viesti? Pian Hannah tajuaa Owenin kadonneen ja huomaa, ettei ole Baileyn kanssa ainoa joka tätä kaipaa. Katoamiseen esitetään mahdollinen syy, mutta Hannah epäilee ettei siinä ole koko totuus. Miksi toisen osavaltion poliisi tutkii asiaa? Mitä Owenilla oli Texasin osavaltiota vastaan? Hannah ja Bailey hyppäävät lentokoneeseen ja alkavat jäljittää vihjeitä Owenin elämästä ja menneisyydestä vakaana aikomuksenaan löytää tämä. Pian he saavat selville asioita, mutta eivät lainkaan sellaisia mitä odottivat ja toivoivat. Owenista piirtyy aivan uudenlainen kuva, mikä hämmentää tilannetta entisestään. Hannah ja Bailey eivät kuitenkaan aio luovuttaa, löytyipä tai tapahtuipa mitä tahansa. 

Hän ojentaa kättään ja pyytää Baileyn puhelinta uudelleen nähtäväkseen. Bailey ojentaa sen, ja me katsomme, kun Cookman yrittää muistella.
"Mitä hän teki?" hän kysyy. "Sinun isäsi?"
Hän kysyy sen Baileylta. Odotan hänen kertovan lyhennetyn version Shopin tapahtumista ja Avett Thompsonista - ja sanovan, ettemme tiedä vielä kaikkea. Me emme tiedä, mikä Owenin rooli petoksessa oli tai miksi hän jätti meidät tänne yksin yhdistelemään palasia toisiinsa. Näitä hankalia palasia. Sen sijaan Bailey kuitenkin ravistaa päätään ja kertoo Cookmanille Owenin kauheimmasta teosta. 
"Hän valehteli minulle", Bailey sanoo.
Professori nyökkää kuin vastaus riittäisi hänelle. Professori Cookman. Ensimmäinen nimi Tobias. Lempinimi Cook. Palkittu matemaatikko. Meidän uusi ystävämme.
"Tulkaa mukaani", hän sanoo.

Tykkäsin, tarina on yllätyksellinen mutta ei liian kiemurainen. Mielenkiintoista on lukea tapahtumaa kadonneen omaisten näkökulmasta, ei poliisin. Teini-ikäisen tytön ja tämän äitipuolen lähentyminen ei yleensä tapahdu mahdollista rikosta selvittäessä, tässä tapahtuu ja on kuvattu uskottavasti. Tapahtumat etenevät sopivassa tahdin, tarpeeksi nopeasti että kiinnostus pysyy yllä koko ajan mutta samalla tarpeeksi rauhallisesti että lukija pysyy mukana kaikissa käänteissä. 

Kyseessä on trilleri/jännityskirja, mutta tunnelma on lajityypille "oudon" lämminhenkinen. Ehkä se johtuu siitä, että Hannah ja Bailey tapaavat matkan varrella muutamia ihmisiä, jotka alun vastahakoisuuden jälkeen suostuvat auttamaan heitä. Vaikka maailma on Owenin katoamisen myötä pelottava, on siinä myös toivonkipinöitä ja aitoa välittämistä. Jännitys ei synny väkivallasta vaan ajoittain sen mahdollisuudesta sekä siitä, että Hannah ja Bailey kilpailevat aikaa, liittovaltion sheriffiä ja FBI:tä vastaan löytääkseen kadonneen. 

En usko tapaavani Hannahia ja Baileyta uudelleen, mutta toivon pääseväni Laura Daven tarinoiden matkaan toistekin. 

Suojele häntä on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjasähkökäyrä

PS. Tulikin vahingossa jatkot Dekkariviikoille, kun niitä seuraava postaus on myös jännäri. 

keskiviikko 14. kesäkuuta 2023

Jørn Lier Horst: Pimeä laskeutuu

 

Jørn Lier Horst: Pimeä laskeutuu

Norjankielinen alkuteos När det mørkner (2016)

Suomentanut Päivi Kivelä

Otava 2022

175 s.



Fanitan Wisting-sarjaa, eikä Pimeä laskeutuu vähennä fanitustani. Vaikka tämä on pituudeltaan enemmänkin pienoisromaani, tuo tarina lisää ulottuvuuksia Wistingin hahmoon. 

Tarinassa eletään William Wistingin uran alkuaikoja vuonna 1983, jolloin hän tekee paljon lisävuoroja pystyäkseen elättämään perheensä. Kaksoset ovat muutaman kuukauden ikäisiä, mikä aiheuttaa rahantarvetta mutta samalla tuo huonon omantunnon, kun Wisting on niin paljon töissä. Peruspoliisin työ vaihtuu yllättäen ensiaskeliin rikostutkijana, kun Wisting pankkirosvoja jahdatessaan päätyy vanhalle ladolle tutkimaan vanhaa autoa. Autosta löytyy luodinreikiä mutta ei ruumista. Miksi auto on ladossa ja kauanko se on ollut siellä? Keitä henkilöitä autoon liittyy, ja kuka muistaa vuosikymmeniä vanhoja asioita - ja kuka on valmis kertomaan tietonsa? 

"Me leikimme täällä lapsena", Heian muisteli. "Silloin tavaraa ei ollut näin paljon. Heiniä vain, enimmäkseen." Hän osoitti kattoparruja. "Kiipesimme noiden päälle ja ottelimme vastakkain niin kauan että toinen putosi heinäkasaan", hän jatkoi ja työntyi kahden perunalaatikon välistä. "Näistä laatikoista rakensimme käytäviä tai pinosimme niitä päällekkäin kerrostaloiksi."
"Milloin se oli?" Wisting kysyi. 
Knut Heian pyyhkäisi tukkaansa. 
"Joskus 30-luvun alkupuolella", hän vastasi. 
"Oliko auto täällä jo silloin?" Rupert Hansson kysyi ja käänsi taskulampun valokiilan peremmälle. 
Heian nyökkäsi. 
"Se on ollut täällä niin kauan kuin muistan. Leikimme usein pressun alla, istuimme ratin takana. En yltänyt polkimille vaikka istuin aivan penkin reunalla", Heian nauroi. "Olin varmaan viiden tai kuuden, joten kyllä se 30-lukua oli. Joka tapauksessa ennen sotaa."
"Ja auto on ollut täällä koko ajan senkin jälkeen?" Rupert Hansson varmisti. 
"Ainakin minun tietääkseni", Heian vastasi. "Setäni omisti tämän paikan ja teki lähinnä metsätöitä. Tila siirtyi minun isälleni vuonna 1954. Sen jälkeen latoa ei ole käytetty. Meillä on lähempänä taloa tarpeeksi latoja, tätä ei tarvittu."
Pystyyn nostettu aaltopeltilevy sulki tien. Heian nosti sen sivuun. Lattialla peltilevyn takana oli ohut patja, likainen ja tahrainen, ja sen jalkopäässä haalistunut, kokoon taitettu villahuopa. 

Kirjassa ei ole dekkariksi paljoa sivuja, mutta sen kertoma vanha rikostapaus on kiehtova. Samalla on kiinnostavaa seurata Wistingin ensimmäistä rikosjuttua sen tutkijana. Ainakin minulle tulee olo, että hän on ollut alusta asti samanlainen tutkija; kiinnostunut pienistäkin yksityiskohdista, kärsivällinen, huolellinen, ihmisiä kunnioittava. 

Horstilla ei ole onneksi koskaan ollut tarvetta revitellä Wistingin kanssa, vaan tyyli on pysynyt. Kun homman osaa, ei tarvita raakaa väkivaltaa, ei verellä seiniin kirjoitettuja viestejä eikä päähenkilön päihdeongelmaa pitämään lukijaa koukussa. Horst jos kuka osaa kuvata arjen iloja ja huolia koskettavasti, maanläheisesti. Olen tainnut ennenkin sanoa, että Wisting on kuin kuka tahansa, hän voisi olla naapurini tai vaikka isäni - ehkä juuri se tekee hänestä niin lämpimiä tunteita herättävän. 

Pimeä laskeutuu on luettu myös blogeissa Mummo matkalla, Kirjoja hyllystäni ja Kirjasähkökäyrä.

lauantai 10. kesäkuuta 2023

Shari Lapena: Viimeinen perheillallinen

 

Shari Lapena: Viimeinen perheillallinen

Englanninkielinen alkuteos Not a Happy Family

Suomentanut Paula Takio 

Otava 2023

352 s.



Kaksi päivää riitaisan pääsiäisaterian jälkeen varakas pariskunta Fred ja Sheila Merton löydetään murhattuna. Jälkiä ja todisteita on vähän, mutta epäiltyjä sitäkin enemmän. Lapset tietenkin, ja mahdollisia motiiveja olisi heillä useita. Fred ei kuitenkaan ollut mikään herttainen heppu, joten tekijäksi on lasten ohella muita vaihtoehtoja. Kaikki haluavat pitää kulissia pystyssä, joten valehtelukierre on melkoinen. Poliisikaksikko Reyes ja Barr joutuu tekemään kaikkensa murtautuakseen valheiden panssarin läpi. 

Kaikki se ihana raha, jonka he saisivat. Danin rintakehä paisuu onnesta. Catherine saa teeskennellä niin paljon kuin haluaa, mutta Dan on aivan varma, että sisko on yhtä iloinen asiasta kuin hän. Nyt Catherine saa talon, hän voi ottaa sen omana osuutenaan perinnöstä. Dan haluaa omansa rahana. Lisa on varmasti huojentunut, että he pääsevät viimeinkin irti Fredin kuristavasta otteesta, ulos tästä rampauttavasta rahapulasta. Heillä on taas mahdollisuus onneen. Ted taas - Dan ei epäile hetkeäkään, etteikö Ted olisi ihan yhtä huojentunut kuin he muutkin, vaikka onkin asetellut kasvoilleen muka huolestuneen ilmeen. Ted ei ole koskaan sietänyt appiukkoaan. Lisäksi Ted arvostaa laatua. Dan on aina kadehtinut Tedin autoa, BMW Z3 -avomallia. Hän on lohduttautunut sillä, että se on hammaslääkärille tyypillistä. He ostavat urheiluautoja korvatakseen työnsä tylsyyttä ja epämukavuutta. Nyt Ted voi jäädä pois töistä, jos haluaa. Jenna tuskin edes teeskentelee surevansa vanhempiaan. 

Tosiasia on, että heillä kaikilla on asiat paljon paremmin nyt, kun heidän vanhempansa on tapettu. Ei tarvitse odottaa perintöä vuosikausia tai ehkä jopa vuosikymmeniä. Ei tarvitse tanssia isän pillin mukaan eikä vierailla vuosien ajan velvollisuudesta joissain hoitolaitoksissa. He säästyvät kaikelta sellaiselta. He saavat alkaa elää. Ellei ajatus olisi niin sopimaton, heidän kuuluisi itse asiassa juhlia tapahtunutta. Danin tekisi mieli panna pullo samppanjaa viilenemään. 

Tarina on melkoista kieputusta, tosin koko ajan vihjaillaan salaisuuksista ja varsin nopeasti paljastetaan valheita yksi kerrallaan. Koska henkilöhahmoja on sen verran monta, paljastuksia riittää loppuun asti eikä homma mene jaaritteluksi. 

Englanninkielinen nimi on hyvin kuvaava, tämä perhe ei todellakaan ollut onnellinen, ei koskaan. Perheessä on vuosien ajan ollut monenlaista vallankäyttöä, mutta ulospäin on esitetty kaiken olevan hyvin. Rakkautta ja läheisyyttä ei ole ollut, vain velvollisuudentunnosta hoidettuja perheaterioita. Vanhempien kuoltua sisarukset eivät suinkaan lähenny, vaan kylmän viileästi keskittyvät turvaamaan selustansa. Puolisot tuntuvat hekin olevan pakollinen paha, mitään lämpimiä tunteita ei näytetä siihenkään suuntaan. Melko karmivaa. 

Ihan ok jännäri, ei mikään mullistava mutta ei tylsäkään. Olisin tykännyt enemmän, jos edes joku henkilöistä olisi herättänyt minussa jonkinlaisia positiivisia tunteita. Poliiseista ei jäänyt mieleen juuri mitään, ja perheenjäsenet olivat toinen toistaan ärsyttävämpiä. 

Kirja on luettu myös blogissa Luetut.net.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2023

Anneli Kanto: Haihtuneet

 

Anneli Kanto: Haihtuneet

Crime Time 2023

254 s. 





Anneli Kanto, tuo taituri joka osaa kirjoittaa mitä tahansa kenen ikäisille tahansa, on vasta nyt tehnyt kurkistuksen dekkaripuolelle. Haihtuneet aloittaa Näkijä-sarjan, jonka toinen osa Saalistetut ilmestyy syksyllä. 

Kirkkojärvelle saapuu punatukkainen nainen, meedio. Hän jättää kaupan ilmoitustaululle mainoksen palveluistaan ja saa pian ensimmäiset asiakkaat. On arkisia huolia niin rakkauteen kuin työhön liittyen, mutta myös muuta. Kuusi vuotta sitten kylältä katosi maalitehtaan johtaja ja kaksi nuorta naista. Kukaan ei tiedä miksi he katosivat, eikä heistä ole sen jälkeen nähty  jälkeäkään. Kylän elämä on jatkunut, mutta katoamiset vaivaavat monen mieltä. 

Pieni, hiipuva kylä aikoo saada uutta mainetta Kultalampi-projektilla, jolla Pyhälammen rantaan rakennetaan luksustaloja, ja entinen tehdas saa uuden ilmeen yritystiloilla ja asunnoilla. Kaikki eivät suinkaan kannata hanketta, joten meedion kortteja tarvitaan tähänkin asiaan. 

Kylää hallitsee veripuhtaiden lahko, jonka karismaattinen johtaja kerää bussilasteittain kuulijoita kaukaakin. Tiukkoja sääntöjä niin pukeutumisen kuin syömisen suhteen noudattava uskonnollinen yhteisö ei hyväksy meediota lainkaan, mistä seuraa epämukavia, jopa vaarallisia hetkiä. 

Meedio osoittautuu hahmoksi, johon kyläläisten on helppo turvautua. Hän kertoo monelle rohkaisevia asioita ja saa vastavuoroisesti kuulla erinäisiä salaisuuksia niin asiakkaistaan kuin muista. Vähitellen kuuden vuoden takaiset asiat keriytyvät auki. 

Näkijä kuuli jo korvissaan kylän puheet.
"Nyt se Silvennoisen lumppu on ruvennut näkemään aaveita."
"Kun ei muuta enää keksinyt, niin rupesi spiritismiä pelaamaan."
"Sekaisin se on mennyt, sanokaa minun sanoneen, ei tuo ole terveen ihmisen puuhaa."
"Silvennoisen ämmä sen noidan tänne hommasi, uskokaa pois. Miten se muuten olisi osannut kylään tulla."
Asialle ei enää voinut mitään, eikä se ollut Noora Näkijän syytä. Ehkä kauhakuormaajamies oli varta vasten kiivennyt alas koneestaan tarkkaillakseen oudon henkilön saapumista. Mutta ehkä harmissa oli valoisa puoli ja juorut toisivat näkijälle uusia asiakkaita. Kaikki julkisuus oli hyvää julkisuutta, myös pahansuopa. 

Olen tämän kanssa jonkin verran hämmennyksissä. Yksi miete on, että miksi tämä on dekkari eikä "tavallinen" romaani. Vaikka cozy crime eli pehmodekkari on nyt in, niin kaipaisin dekkariksi luokiteltuun kirjaan jonkinlaista rikostutkintaa. Olin lukenut kansiliepeestä kirjailijan kommentin halusta kirjoittaa dekkarin, jossa on "nokkela juoni, mielenkiintoisia henkilöitä ja paljon johtolankoja". Lukiessa mietin jopa, olenko tyhmä, kun yli 100 sivua luettuani en ole havainnut johtolankoja. Tuntui myös kummalliselta, että siihen mennessä kadonneet oli hädin tuskin mainittu. Sen sijaan Kultalampi-rakennushanke ja lahkonjohtaja saarnoineen olivat olleet hyvinkin paljon esillä. 

Henkilöhahmot ovat kyllä todella kiinnostavia. Päähenkilöitä on sivumäärään nähden melko paljon, mutta he ovat niin persoonallisia että on helppo pysyä mukana kuka on kuka ja mitä tekee. Pieni paikkakunta voisi olla tiivis yhteisö, mutta Kirkkojärvellä näin ei ole. Katoamiset ovat repineet siteitä erilleen, saarnaaja Luukas on noussut entistä voimakkaammaksi hahmoksi ja hänen kanssaan olisi syytä pysyä hyvissä väleissä, uusi kunnanjohtaja, joka on sekä nuori että kunnianhimoinen sekoittaa pakkaa, ja sitten saapuu vielä meedio. 

Kannon ilmiömäistä taitoa osoittaa se, kuinka monta isoa asiaa hän ehtii käsitellä 250 sivussa.  Kaikki sopii sujuvasti yhteen, eikä aukkoja jää. Kanto ei harrasta turhaa jaarittelua, mutta lukiessa ei tule myöskään sellainen olo että edettäisiin pikakelauksella. Kokonaisuus on ehyt.

On mielenkiintoista nähdä, miten sarja jatkuu. Mikään ei viittaa siihen, että seuraavan osan pitäisi tapahtua Kirkkojärvellä tai että siinä pitäisi olla muita ykkösosan hahmoja kuin meedio itse. 

Haihtuneita on luettu varsin paljon, ja siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Kirsin kirjanurkka, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjarouvan elämää.


maanantai 5. kesäkuuta 2023

Elly Griffiths: The Last Remains

Elly Griffiths: The Last Remains

Quercus 2023

357 s.





Ruth Galloway -sarja on edennyt jo viidenteentoista osaan. Kaava on hyvin samanlainen kuin aiemmin: löytyy luita joita Ruth kutsutaan tutkimaan, hän tasapainoilee opetustyönsä ja poliisin auttamisen välissä, suhde Nelsoniin on hankala. Silti sarjassa on jotain maagista voimaa, joka innostaa ja kiehtoo kirja kirjalta. 

Tällä kertaa luut löytyvät vanhasta kahvilasta, jota jo aiemmissa kirjoissa vilahtanut kiinteistönomistaja on remontoimassa. Kyse on 30 vuotta vanhasta ruumiista, joka tunnistetaan nopeasti. Kenelläkään ei tunnu olevan pahaa sanottavaa kuolleesta, mutta jokainen kohtaaminen tuntuu johtavan yliopistoon ja tiettyyn viikonloppuun. 

Pian käy ilmi, että Ruthin ja Nelsonin ystävä Cathbad on tuntenut kuolleen. Cathbadin puoliso Judy jätetään sivuun tutkinnasta, ja myös koronakaranteenit haittaavat. Ruth käy läpi ammatillista kriisiä, kun arkeologian laitoksen rahoitus on etäopetuksen takia uhattuna. Kaiken huipuksi Cathbad katoaa, mikä saa koko ystäväpiirin tolaltaan. 

'Where are you?' asks Nelson. 'I called before but you didn't answer.'
'I'm fine, thanks,' says Ruth. 
'Are you at home?'
'No, Kate and I are having a picnic.'
'A picnic?' says Nelson, as if this is an outlandish, and propably dangerous, custom.
'We went to see a church near Swaffham', says Ruth, 'I visited it with Cathbad once.'
Like Kate, Nelson catches on quickly. 'And you thought he might be there?'
'I thought it was worth a try.'
'No sign of him, I take it?'
'A man we met, a custodian, said that a cloaked figure was seen last night. He thought it was propably just the ghost of a monk.'
'Jesus wept. Do you think it could have been Cathbad? Though, hang on, Judy said he wasn't wearing his cloak.'
'It's worth investigating, I suppose. Have you got any other leads?'
'Just one from the house-to-house. Cathbad went into a house to make a phone call and said something about a gate.'
'A gate?' Ryth looks at the sagging five-bar gate in front of her as if it can give her an answer. 
'That's all we have. Oh, and Judy said something about a disembodied hand in Ely.'
Ruth laughs. 'St. Etherelda. I've been to visit her with Cathbad.'

Sarjan alkuvaiheessa olin usein ärsyyntynyt kun Ruthin paino ja huono omatunto syömisistä nousivat esiin vähän väliä, niistä on onneksi päästy eroon. Ruth on edelleen välillä alemmuudentuntoinen. Hän ymmärtää olevansa hyvä työssään ja kaivaa kynnet esiin taistellakseen arkeologian laitoksen puolesta, mutta vastaavasti tuntee olevansa kaikin tavoin vaatimattomampi kuin Nelsonin ex-puoliso Michelle eikä siksi tiedä miten hänen pitäisi suhtautua Nelsoniin. 

Onneksi korona on jäänyt jo vähemmälle kuin edellisessä osassa, vaikka se vielä vilahtelee mukana karanteeneissa, maskeissa ja etäisyyden pitämisessä. Rikos ja sen selvittäminen pysyvät pääroolissa. 

Päähenkilöistä olen tykännyt koko sarjan ajan, sama jatkuu tässä. Hahmot ovat viehättäviä kukin tavallaan, eikä kukaan heistä ärsytä minua. Pidän siitä, että Flint-kissa on ollut mukana pitkään, vaikkei sitä paljoa näy. 

Jännitystä ei juuri ole, ennen kuin ihan vasta lopussa, mutta jos on lukenut aiempia osia niin siihen osaa varautua. Samoin kuin siihen, että Ruth joutuu pulaan. Pidän siitä, kuinka hän aina saa pidettyä hermonsa kurissa tiukassakin tilanteessa, keksien vaihtoehtoja ja ratkaisuja. 

Helmet-lukuhaasteessa päätin soveltaa tämän kohtaan 38, "kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan". Eihän se suoraan perustu, mutta mielestäni koko sarjan idea on siinä että Ruthin asuinseudun marskimaahan liittyy monenlaisia tarinoita ja uskomuksia. Cathbad puhuu usein myyteistä ja taruista. Lisäksi kirjoissa on erilaisia seremonioita suitsukkeineen, loitsuineen, talismaaneineen, nuotiotulineen.